Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi nykyiset lait korvaavat esitutkintalaki ja pakkokeinolaki. Lisäksi esityksessä ehdotetaan tehtäväksi näihin lakeihin liittyviin lakeihin runsaasti lähinnä teknisluonteisia muutoksia. Esitys liittyy samanaikaisesti annettavaan hallituksen esitykseen, jossa ehdotetaan säädettäväksi uusi poliisilaki.

Uusissa laeissa viranomaisten toimivaltuuksia säänneltäisiin nykyistä täsmällisemmin ja kattavammin, toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien suoja ja toisaalta rikostorjunnan tarpeet huomioon ottaen. Yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita koskevaa sääntelyä nostettaisiin asetuksesta lakeihin.

Virallisen syyttäjän asema poliisin tekemäksi epäiltyjen rikosten tutkinnassa muuttuisi nykyisestä. Syyttäjä toimisi näissä tapauksissa lähtökohtaisesti tutkinnanjohtajana vain, jos rikos epäillään tehdyksi virkatehtävän suorittamisen yhteydessä. Esitutkinnan asianosaiseksi määritettäisiin asianomistajan ja rikoksesta epäillyn lisäksi muu henkilö, jonka oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin rikos ja sen selvittäminen voivat vaikuttaa. Esitutkintavirkamiehen esteellisyyttä koskevat säännökset uudistettaisiin pääosin vastaamaan hallintolain esteellisyyssäännöksiä.

Uudessa esitutkintalaissa säädettäisiin ilmoituksesta esitutkinnan aloittamisesta, joka tietyin edellytyksin koskisi ilmoituksen tekemistä rikoksesta epäillyn virkamiehen esimiehelle. Laissa säädettäisiin myös esitutkintaviranomaisen alueellisesta toimivallasta sekä esitutkintatoimenpiteiden siirtämisestä ja esitutkinnan keskeyttämisestä.

Uudessa esitutkintalaissa säädettäisiin esitutkintaperiaatteista pitkälti voimassa olevan lain mukaisesti. Lakiin otettaisiin kuitenkin säännökset epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen, suhteellisuusperiaatteesta ja edunvalvojan määräämisestä lapselle. Lisäksi oikeutta käyttää avustajaa esitutkinnassa ja esitutkinnassa käytettävää kieltä koskevia säännöksiä muutettaisiin ja täydennettäisiin.

Esitutkintaviranomaiset ja virallinen syyttäjä velvoitettaisiin laadultaan tai laajuudeltaan sitä vaativissa asioissa tiiviiseen yhteistyöhön. Esitutkintaviranomaisen tulisi ilmoittaa syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista sekä tutkinnan edistymisestä muuten. Syyttäjän olisi tarvittavassa määrin osallistuttava esitutkintaan asian riittävän selvittämisen varmistamiseksi.

Useilla uuden esitutkintalain kuulusteluja koskevilla säännöksillä pyritään parantamaan kuulusteltavan, erityisesti asianomistajan asemaa. Tämä koskisi muun ohessa hienotunteisuusnäkökohtien huomioon ottamista ja asianosaisen tukemista. Kuulustelutilaisuuden tallentaminen ääni- ja kuvatallenteeseen voisi korvata kuulustelutodistajan käytön. Muutenkin kuulustelutilaisuuden tallentamisen merkitystä korostettaisiin tarkoituksessa lisätä sen käyttöä. Asianosaisten oikeusturvan sekä asian riittävän selvittämisen ja käsittelyn sujuvuuden kannalta tärkeää loppulausuntomenettelyä säänneltäisiin nykyistä tarkemmin niin sen käyttöedellytysten kuin kohteenkin osalta.

Esitutkinnan päätöksentekomenettelyä selkeytettäisiin ottamalla uuteen esitutkintalakiin säännökset kirjallisesta esitutkintapäätöksestä, joka olisi tehtävä esitutkinnan toimittamatta jättämisestä ja lopettamisesta, asian saattamatta jättämisestä virallisen syyttäjän harkittavaksi sekä muissakin tapauksissa, joissa päätös voi vaikuttaa asianosaisen oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin. Tuomioistuimen käsiteltäväksi voitaisiin saattaa tutkinnanjohtajan päätös, jolla henkilöltä on evätty oikeus yksittäistapauksessa toimia avustajana esitutkinnassa. Lisäksi uuteen esitutkintalakiin otettaisiin nykyisiä säännöksiä yksityiskohtaisemmat säännökset esitutkinnasta tiedottamisesta.

Uuden pakkokeinolain yleisissä säännöksissä säädettäisiin eräistä keskeisimmistä pakkokeinojen käytössä sovellettavista periaatteista (suhteellisuusperiaate, vähimmän haitan periaate ja hienotunteisuusperiaate). Kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskevat säännökset säilyisivät pääosin ennallaan, mutta vangitsemisasioiden tuomioistuinmenettelyä koskevat säännökset erotettaisiin omaan lukuunsa ja niitä täydennettäisiin ja täsmennettäisiin.

Niissä tapauksissa, joissa vangittavaksi vaaditulle ei tarvitse varata tilaisuutta tulla kuulluksi vangitsemisvaatimuksesta, tiedossa olevalle hänen valtuuttamalleen avustajalle olisi kuitenkin varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Lakiin otettaisiin myös säännös laillisen edustajan ja sosiaaliviranomaisten edustajan kuulemisesta, kun alle 18-vuotiasta vaaditaan vangittavaksi. Mahdollisuutta kannella vangitsemiseen liittyvistä päätöksistä laajennettaisiin. Uuden pakkokeinolain mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi kannella päätöksestä, jolla vangitsemisvaatimus on hylätty tai vangittu määrätty päästettäväksi vapaaksi. Vangittu saisi vangittavaksi määräämisen tai vangittuna pitämisen lisäksi kannella syytteen nostamiselle asetetusta määräajasta.

Vapautensa menettäneen epäillyn oikeusturvaa parannettaisiin uudessa pakkokeinolaissa täydentämällä omaan lukuunsa sijoitettavia yhteydenpidon rajoittamista koskevia säännöksiä. Tutkintavanki voisi saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Matkustuskiellon käyttöä vapaudenmenetyksen vaihtoehtona pyrittäisiin lisäämään. Matkustuskielto voitaisiin määrätä myös silloin, kun on syytä epäillä rikoksesta epäillyn vaikeuttavan asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa. Voimassa olevassa pakkokeinolaissa tämä on vain pidättämisen tai vangitsemisen peruste. Syyteasian ratkaisemisen yhteydessä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu vapaana oleva vastaaja saataisiin määrätä matkustuskieltoon myös vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta.

Voimassa olevan pakkokeinolain hukkaamiskiellosta ehdotetaan luovuttavaksi, jolloin ainoaksi pakkokeinolain mukaiseksi turvaamistoimeksi jäisi vakuustakavarikko. Sen käyttöalaa kuitenkin laajennettaisiin siten, että omaisuutta saataisiin määrätä vakuustakavarikkoon myös rikokseen perustuvan hyvityksen maksamisen turvaamiseksi. Vakuustakavarikon kohteena olevan henkilön oikeusturvaa edistäisi ehdotus, jonka mukaan hänellä olisi vakuustakavarikon aikanakin oikeus vaatia tuomioistuinta ratkaisemaan, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa.

Takavarikkoa koskevat uuden pakkokeinolain säännökset säilyisivät pääosin ennallaan, mutta asiakirjan takavarikoiminen pyrittäisiin mahdollisimman pitkälle korvaamaan sen jäljentämisellä, mistä aiheutuu lainsäädännön täydentämistarve. Lakiin otettaisiin lisäksi uudet säännökset esimerkiksi uudelleen takavarikoimisesta tai jäljentämisestä. Myös parempaa oikeutta takavarikon kohteeseen koskevan asian käsittelyä säänneltäisiin nykyistä tarkemmin. Uudessa pakkokeinolaissa ehdotetaan säädettäväksi myös takavarikoimisen sijasta suoritettavista toimenpiteistä eli esineen hävittämisestä, ottamisesta valtion käyttöön ja myymisestä.

Uudessa pakkokeinolaissa etsintää koskeviin säännöksiin tulisi huomattavia muutoksia, joiden tarkoituksena on tiukentaa etsinnän edellytyksiä erityisesti silloin, kun etsintä kohdistuu sellaiseen kohteeseen, jossa on syytä olettaa olevan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa. Asuntona käytettävän kodin asemaa etsintäkohteena korostettaisiin edelleen.

Paikkaan kohdistuva etsintä jakautuisi yleiseen kotietsintään, erityiseen kotietsintään (kohteeksi on syytä olettaa joutuvan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa) ja paikanetsintään. Läsnäoloa ja etsintämenettelyä koskevia säännöksiä tarkennettaisiin ja täydennettäisiin. Ennen erityisen kotietsinnän suorittamista olisi määrättävä asiantunteva etsintävaltuutettu huolehtimaan siitä, että takavarikko tai asiakirjan jäljentäminen ei kohdistu tietoon, jota koskee salassapitovelvollisuus tai -oikeus. Erityisestä kotietsinnästä ja etsintävaltuutetun määräämisestä päättäisi pääsääntöisesti tuomioistuin. Uuden pakkokeinolain etsintää koskevissa säännöksissä säädettäisiin myös uudesta etsintätyyppistä eli laite-etsinnästä, jossa olisi kysymys tietokoneessa, telepäätelaitteessa tai muussa vastaavassa teknisessä laitteessa tai tietojärjestelmässä etsinnän toimittamishetkellä olevaan tietosisältöön kohdistettavasta etsinnästä. Henkilöön kohdistuvaa etsintää koskeviin säännöksiin tehtäisiin joitakin täsmennyksiä.

Uuden pakkokeinolain mukaisia salaisia pakkokeinoja olisivat telekuuntelu, tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta, televalvonta, tukiasematietojen hankkiminen, suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tekninen tarkkailu (tekninen kuuntelu, tekninen katselu, tekninen seuranta ja tekninen laitetarkkailu), teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen, peitetoiminta, valeosto, tietolähdetoiminta ja valvottu läpilasku. Osa näistä keinoista olisi uusia. Nykyisin käytössä olevien salaisten pakkokeinojen määritelmiä ja käyttöedellytyksiä muutettaisiin.

Peitetoiminnasta säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Lähtökohtana olisi, että peitetoimintaa suorittava poliisimies ei saa tehdä rikosta eikä aloitetta rikoksen tekemiseen. Peitepoliisi voisi kuitenkin vapautua rangaistusvastuusta, vaikka hän olisi tehtävässään syyllistynyt vähäiseen rikkomukseen. Rikollisryhmän toimintaan osallistuessaan peitetoimintatehtävässä oleva poliisimies voisi erittäin tiukoin ehdoin ja rajoitetusti vaikuttaa ryhmän toimintaan esimerkiksi hankkimalla ryhmälle kulkuvälineitä. Edellytyksenä olisi, että toimenpide tehtäisiin muutenkin, että se ei tule aiheuttamaan tiettyä vaaraa tai vahinkoa ja että se merkittävästi edistää peitetoiminnan tavoitteen saavuttamista. Myös tällaisessa tapauksessa peitetoimintamies voisi vapautua rangaistusvastuusta.

Tuomioistuin ratkaisisi sen, onko tutkittavana oleva rikollisuus sellaista, jonka tutkinnassa peitetoimintaa voidaan käyttää.

Salaisten pakkokeinojen käytöstä ilmoittamisesta säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Kun harkittaisiin ilmoituksen lykkäämistä tai tekemättä jättämistä esimerkiksi peitehenkilönä toimineen poliisimiehen hengen tai terveyden suojaamiseksi, arvioinnissa olisi myös otettava huomioon asianosaisen oikeus puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä. Myös niin sanotun ylimääräisen tiedon käyttämisestä säädettäisiin nykyistä laajemmin ja tarkemmin.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan aikaisintaan noin vuoden kuluttua siitä, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.

Rikosten esitutkintaa keskeisesti sääntelevät esitutkintalaki (449/1987) ja pakkokeinolaki (450/1987) tulivat voimaan vuoden 1989 alussa. Esitutkintalaki sisältää säännökset lain soveltamisalasta, esitutkinnan toimittamisvelvollisuudesta, esitutkinnassa noudatettavista yleisistä periaatteista, esitutkintaviranomaisista, tutkinnanjohtajan ja tutkijan esteellisyydestä, saapuvillaolosta esitutkinnasta, kuulusteluista, muista esitutkintatoimenpiteistä, esitutkinta-aineiston tallentamisesta, esitutkinnan päättämisestä ja suppeasta esitutkinnasta. Esitutkintalain päättää erinäisiä säännöksiä koskeva jakso.

Pakkokeinolaissa puolestaan säädetään rikoksen esitutkinnassa ja joissakin tapauksissa myös sen jälkeen käytettävistä pakkokeinoista eli kiinniottamisesta, pidättämisestä, vangitsemisesta, matkustuskiellosta, hukkaamiskiellosta, vakuustakavarikosta, takavarikosta, etsinnästä (paikkaan kohdistuva etsintä ja henkilöön kohdistuva etsintä) sekä jäljempänä salaisiksi pakkokeinoiksi kutsuttavista telekuuntelusta, televalvonnasta, matkaviestimien sijaintitiedon hankkimisesta ja teknisestä tarkkailusta. Pakkokeinolaissa on lisäksi säännöksiä muista pakkokeinoista, joita ovat poistumisen estäminen, tutkimuspaikan eristäminen, koe huumaavan aineen toteamiseksi, henkilötuntomerkkien ottaminen sekä DNA-tunnisteiden määrittäminen ja tallettaminen.

Esitutkintalakia ja pakkokeinolakia on muutettu useaan otteeseen niiden säätämisen jälkeen. Tehtyjen muutosten ja lisäysten ansiosta lakeja voidaan edelleen pitää varsin johdonmukaisina ja kattavina säädöksinä. Toisaalta useista syistä johtuvia lainsäädännön muuttamistarpeitakin on. Tärkeimpänä niistä voidaan pitää sitä, että osittaisuudistusten johdosta pakkokeinolain salaisia pakkokeinoja koskevista säännöksistä ja poliisilain (493/1995) 3 luvun tiedonhankintaa koskevista säännöksistä on katsottu muodostuneen osin sekava ja vaikeasti hallittava kokonaisuus. Tähän on eduskunta useaan otteeseen kiinnittänyt huomiota. Eduskunnan lakivaliokunta on katsonut, että esitutkintaviranomaisten toimivaltuuksien useammassa vaiheessa tapahtunut laajentaminen on johtanut vaikeaselkoiseen säännöskokonaisuuteen, minkä vuoksi esitutkintalaki ja pakkokeinolaki on syytä uudistaa kokonaisuudessaan (LaVM 31/2002 vp sekä LaVL 7/2004 vp ja 6/2005 vp). Perustuslakivaliokunta taas on todennut, että telepakkokeinojen käyttöä koskeva lainsäädäntö on vaikeasti sovellettavaa, ja katsonut, että pitäisi ryhtyä toimiin säännösten kokonaisuudistuksen aikaansaamiseksi. Samalla on ennakkoluulottomasti arvioitava nykyisiä oikeusturva- ja valvontajärjestelmiä (PeVL 11/2005 vp). Vuonna 2005 eduskunta on hyväksynyt lausuman (EV 83/2005 vp), jossa edellytetään, että valmistellaan poliisilain kokonaisuudistus siten, että sääntely muodostuu mahdollisimman selkeäksi ja johdonmukaiseksi.

Myös ylimmät laillisuusvalvojat ovat kiinnittäneet huomiota kysymyksessä olevan säädöskokonaisuuden kokonaisuudistamisen tarpeeseen. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään lainsäädännön selkeydestä. Lisäksi on nostettu esiin turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksien ulottuvuuteen ja käyttämisen edellytyksiin, kansalaisten oikeusturvaan sekä yksittäisiin lainsäädännön tarkistamistarpeisiin liittyviä kysymyksiä.

Turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksien käyttöön liittyvien säännösten kehittämisessä on laillisuusvalvojien ratkaisujen lisäksi otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (jäljempänä EIT) ratkaisut ja kansainväliset velvoitteet. Perus- ja ihmisoikeusnäkökulman korostuminen esimerkiksi ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaamiseksi tehtyyn yleissopimukseen (SoPS 19/1990; jäljempänä EIS) liittymisen vuoksi on johtanut tarpeeseen korostaa asianosaisten oikeuksia rikostutkinnan yhteydessä ja yleisemmin toimenpiteiden kohteeksi joutuvien henkilöiden oikeuksia poliisin toimivaltuuksien käyttämisen yhteydessä.

Lainsäädännön muuttamis- tai täydentämistarvetta saattaa olla teknisen kehityksen vuoksi. Tämä koskee esimerkiksi tietoverkkoon ja sähköisessä muodossa olevaan aineistoon liittyviä etsintöjä ja takavarikoita ja niihin kohdistuvaa salaista tiedonhankintaa. Osittain jo edellä sivuttuihin kysymyksiin liittyy syyttäjän ja tuomioistuimen rooli esitutkinnassa ja pakkokeinojen käytöstä päätettäessä.

Vaikka pykälien muuttamistarvetta ei olisikaan niiden uusiin lakeihin ottamisen yhteydessä, yksityiskohtaisten perustelujen muuttamiseen tai täydentämiseen saattaa olla aihetta esimerkiksi kahden vuosikymmenen aikana kertyneen soveltamiskäytännön ja sinä aikana annettujen aihepiiriä koskevien ratkaisujen perusteella. Lainsäädännön muuttamistarpeen kannalta tärkeitä asiakokonaisuuksia ovat salaisten pakkokeinojen käytön ja poliisin tiedonhankinnan edellytykset niihin liittyvine oikeussuojajärjestelyineen.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa (575/1988) säädetään sellaisista asioista, joista yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteisiin vaikuttavina pitäisi perustuslain 80 §:n 1 momentin nojalla säätää laissa. Lisäksi muuhun lainsäädäntöön tehdyt muutokset edellyttävät teknisluonteisia muutoksia tehtäviksi myös esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädäntöön. Teknisluonteisia muutoksia tarvitaan myös lainsäädäntöteknisistä syistä. Esimerkiksi esitutkintalain selkeyttä voidaan parantaa otsikoimalla pykälät ja jakamalla ne lukuihin. Samaan tavoitteeseen liittyy paikoitellen vanhahtavan tai monimutkaisia ilmaisuja sisältävän lakitekstin uudistaminen vastaamaan nykyaikaista kirjoitustapaa.

Esitutkintalaki ja pakkokeinolaki ovat yleislakeja, jotka lähtökohtaisesti sääntelevät poliisin toimintaa. Mainitut lait kytkeytyvät rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisten toimintaan niitä koskevan lainsäädännön kautta. Tältä osin voidaan erityisesti mainita rajavartiolaki (578/2005), tullilaki (1466/1994), poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa annettu laki (1251/1995) ja sotilaskurinpitolaki (331/1983). Yleislakeja uudistettaessa on mainittuihin lakeihin tehtävä uudistuksen edellyttämät välttämättömät muutokset. Tässä yhteydessä ei voida ryhtyä laajaan rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisten toimivaltuuksien uudistustarpeiden itsenäiseen tarkasteluun ja niitä koskevien muutosten tekemiseen. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista senkään vuoksi, että tulli- ja sotilasviranomaisia koskevat laajat lainsäädäntöuudistukset ovat muuten valmisteltavina.

Sisäasiainministeriö antoi oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Klaus Helmiselle tehtäväksi laatia selvityshenkilönä selvityksen esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistuksesta. Helmisen selvitys ”Turvallisuusviranomaisten toimivaltuussäännöstöjen uudistamistarpeet” (jäljempänä selvityshenkilön selvitys) julkaistiin sisäasiainministeriön julkaisusarjan julkaisuna 32/2006. Selvityksessään Helminen ehdottaa esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistusta ja esittää kyseisen säädöskokonaisuuden rakenteen kehittämistä koskevia näkökohtia. Lisäksi selvityshenkilö ehdotti runsaasti yksityiskohtaisia lainsäädäntömuutoksia, joita myös on otettu huomioon tässä esityksessä.

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilainsäädännön kokonaisuudistuksella on myös perusta hallitusohjelmassa. Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelman mukaan toteutetaan esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuusuudistus sekä tehostetaan ja nopeutetaan vaativien rikosasioiden esitutkinta-, syyteharkinta- ja oikeuskäsittelyä lisäämällä syyttäjien osallistumista esitutkintaan ja varmistamalla tähän riittävät voimavarat.

Hallituksen esitys perustuu oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön asettaman esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietintöön (oikeusministeriön komiteanmietintö 2009:2) ja siitä annettuihin lausuntoihin (lausuntotiivistelmä julkaistu sisäasiainministeriön julkaisuna 34/2009).

Tämän esityksen taustalla oleva lainvalmisteluhanke on valittu sellaisten hankkeiden joukkoon, joiden valmistelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota sukupuolivaikutusten arviointiin.

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilainsäädännön kokonaisuudistus on jaettu kahteen esitykseen siten, että tässä esityksessä ovat oikeusministeriön esittelyvastuulle kuuluvat esitutkintalaki ja pakkokeinolaki liitelakeineen ja toisessa samaan aikaan annettavassa esityksessä sisäasiainministeriön esittelyvastuulle kuuluva poliisilaki liitelakeineen. Viimeksi mainitusta esityksestä käytetään tässä esityksessä nimeä tähän esitykseen liittyvä esitys.

2.1 Lainsäädäntö

Nykytilan arviointia koskevassa jaksossa 2.3 selostetaan tarkemmin useiden siinä arvioitavien pykälien sisältöä. Päällekkäisyyksien välttämiseksi niitä pykäliä ei juurikaan tarkemmin selosteta tässä jaksossa, jossa muutenkin käsitellään vain keskeisimpiä säädöksiä eli esitutkintalakia, pakkokeinolakia sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annettua asetusta.

Esitutkintalaki

Esitutkintalain 2 §:n mukaan poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty. Yksityiskohtaiset säännökset asianomistajarikosten tutkimisedellytyksistä ovat 3 §:ssä. Lain 4 §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamatta jättämisestä esimerkiksi vähäisten rikosten yhteydessä. Lisäksi pykälän 3 ja 4 momentin mukaan virallinen syyttäjä voi eräissä tapauksissa tutkinnanjohtajan esityksestä määrätä, ettei esitutkintaa toimiteta tai että se lopetetaan.

Esitutkintalain 5—12 §:ssä säädetään yleisistä esitutkintaperiaatteista. Ne on tarkoitettu sovellettaviksi myös pakkokeinolaissa tarkoitettuja pakkokeinoja käytettäessä, vaikka tämä ei ilmene lakitekstistä. Lain 5 §:ssä säädetään esitutkinnassa selvitettävistä asioista ja esitutkinnan valmistelemisesta siten, että todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa. Joutuisuusperiaatteen mukaan esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä (6 §). Tasapuolisuusperiaatteen mukaan esitutkinnassa on selvitettävä ja otettava huomioon yhtä hyvin epäiltyä vastaan kuin hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet (7 §:n 1 momentti). Syyttömyysolettaman mukaan epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä (7 §:n 2 momentti).

Vähimmän haitan periaatteen ja hienotunteisuusperiaatteen mukaan esitutkinnassa ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä esitutkinnan tarkoituksen saavuttamiseksi ja esitutkinta on toimitettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa tai haittaa (8 §). Esitutkintatoimenpiteen kohteeksi joutuvalle henkilölle on ilmoitettava hänen asemansa esitutkinnassa ja asemassa tapahtuvat muutokset (9 §:n 1 momentti).

Asianosaisella on oikeus käyttää esitutkinnassa avustajaa ja kiinni otetulla, pidätetyllä tai vangitulla rikoksesta epäillyllä pitää yhteyttä avustajaansa (10 §:n 1 ja 3 momentti). Esitutkintalain 10 §:n 2 momentissa säädetään tuomioistuimelle tehtävästä esityksestä oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 2 luvun säännösten nojalla.

Asianosaisjulkisuudesta säädetään esitutkintalain 11 §:ssä, jonka mukaan asianosaisella on oikeus saada tietoonsa, mitä esitutkinnassa on käynyt ilmi, niin pian kuin siitä ei voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Lain 12 §:ssä säädetään tutkintatoimenpiteiden suorittamisesta asianosaisen pyynnöstä.

Esitutkintalain 13 §:n mukaan esitutkinnan toimittaa poliisi, jollei erikseen ole toisin säädetty. Poliisia voidaan pitää yleisenä esitutkintaviranomaisena, kun muita esitutkintaviranomaisia (rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaiset) voidaan luonnehtia erityisiksi esitutkintaviranomaisiksi. Lain 14 §:ssä säädetään tutkinnanjohtajasta. Rikoksesta ilmoittamisesta syyttäjälle, syyttäjän pyynnöstä suoritettavista tutkintatoimenpiteistä ja asianomaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä päättämisestä säädetään 15 §:ssä. Esitutkintalain 16 §:ssä ovat säännökset tutkinnanjohtajan ja tutkijan esteellisyysperusteista.

Esitutkintalain seuraavassa alajaksossa käsitellään velvollisuutta saapua esitutkintaan kuulustelua tai muuta esitutkintatoimenpidettä varten. Lain 17 §:n 1 momentin mukaan jokainen, jolta otaksutaan voitavan saada selvitystä rikoksesta tai jonka läsnäolo esitutkintatoimenpidettä suoritettaessa on muutoin tarpeen rikoksen selvittämiseksi, on velvollinen kutsusta saapumaan esitutkintaan sen kihlakunnan alueella, missä hän oleskelee. Saapumisvelvollisuuden tehosteena olevasta noudosta säädetään 18 §:ssä. Lain 19 §:ssä puolestaan säädetään rikospaikalta tai sen välittömästä läheisyydestä tavatun velvollisuudesta poliisimiehen kehotuksesta jäädä tälle paikalle tai saapua välittömästi muuhun saman kihlakunnan alueella olevaan paikkaan, jos häntä on asian selvittämiseksi tarpeen heti kuulla. Kehotuksen tehosteeksi henkilön poistuminen paikalta voidaan estää tai hänet voidaan ottaa kiinni ja viedä kuultavaksi. Rikospaikalta poistuva henkilö voidaan ottaa kiinni myös mainitun kehotuksen antamista varten. Esitutkintalain 20 §:n mukaan alajaksossa tarkoitetut tutkintatoimenpiteet on aloitettava viipymättä. Lain 21 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa pitää esitutkinnassa kauempaa kuin on välttämätöntä. Pykälän 2 ja 3 momentissa säädetään henkilön läsnäolovelvollisuuden enimmäisaikamäärät, jotka henkilön prosessuaalisesta asemasta riippuen ovat 6, 12 tai 24 tuntia.

Esitutkintalain pisin alajakso koskee kuulusteluja. Lain 22 §:n 1 momentin pääsäännön mukaan kuulusteltavan on oltava itse läsnä kuulustelussa. Pykälän 2 momentissa säädetyin edellytyksin asianosainen tai todistaja voi kuitenkin antaa lausumansa puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä. Asianomistaja voidaan jättää 23 §:n mukaan kuulustelematta, jos hän jo on ilmoittanut syytteestä päättämistä ja oikeudenkäyntiä varten tarvittavat seikat. Kuulusteltavan kohtelemisesta säädetään 24 §:ssä. Häntä on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Kuulustelu saadaan vain tietyin edellytyksin (muun ohessa kuulusteltavan pyynnöstä) toimittaa kello 22:n ja 7:n välisenä aikana. Kuulusteltavalle on annettava tilaisuus säännölliseen ateriointiin ja riittävään lepoon.

Esitutkintalain 25 §:ssä säädetään asianomistajan sekä tämän laillisen edustajan ja asiamiehen totuudessa pysymisvelvollisuudesta ja 26 §:ssä kiellosta todistajana kuulustella sitä, joka ei saisi todistaa tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä. Lain 27 §:ssä säädetään todistajan velvollisuudesta totuudenmukaisesti ja mitään salaamatta ilmaista, mitä hän tietää tutkittavasta asiasta, sekä oikeudesta ja velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta, ilmaisemasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen eräissä tapauksissa. Sellaisen todistajan, jolla on tiedossaan seikka, joka on tärkeä syyllisyyden selvittämiseksi tai rikoksella saadun hyödyn jäljittämiseksi ja pois ottamiseksi, todistajan kuulustelu toimitetaan tutkinnanjohtajan pyynnöstä tuomioistuimessa (28 §). Edellytyksenä tuomioistuimessa kuulemiselle on, että todistaja kieltäytyy ilmaisemasta seikkaa.

Todistaja, jolla on 27 §:ssä säädetty ilmaisuvelvollisuus, on velvollinen myös esittämään hallussaan olevan, esitutkinnan kannalta merkityksellisen asiakirjan tai muun todistusaineiston. Jos todistaja siitä kieltäytyy, asia voidaan käsitellä tuomioistuimessa edellisessä kappaleessa mainituin tavoin.

Kuulusteltavalle ennen kuulustelua ilmoitettavista seikoista säädetään esitutkintalain 29 §:ssä ja kuulustelutodistajan osallistumisesta kuulusteluun 30 §:ssä. Lain 31 §:n mukaan asianosaisen avustajalla ja asianomistajalle määrätyllä tukihenkilöllä on oikeus olla läsnä päämiestänsä kuulusteltaessa, jollei tutkinnanjohtaja painavista rikostutkinnallisista syistä sitä kiellä. Eräiden henkilöiden (muun ohessa asianosainen ja syyttäjä) läsnäolon sallimisesta kuulustelussa ja heidän oikeudestaan saada esittää kysymyksiä kuulusteltavalle säädetään lain 32 ja 34 §:ssä. Vajaavaltaisen kuulusteltavan huoltajan, edunvalvojan tai muun laillisen edustajan oikeudesta olla läsnä kuulustelussa ja läsnäolo-oikeuteen liittyvästä ilmoitusvelvollisuudesta ja tilaisuuden varaamisvelvollisuudesta säädetään 33 §:ssä.

Tutkija saa esitutkintalain 35 §:n mukaan poistaa kuulustelutilaisuudesta sitä käytöksellään häiritsevän tai sen, jonka läsnäolo muuten vaikeuttaa asian selvittämistä. Asianosaiselle ja hänen avustajalleen tai asiamiehelleen, joka ei pyynnöstä huolimatta ole saanut olla läsnä kuulustelussa tai on sieltä poistettu, on lain 36 §:n nojalla varattava tilaisuus saada tietoonsa, mitä kuulustelussa on käynyt ilmi, ja tehdä tarvittavat kysymykset niin pian kuin siitä ei voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Kuulusteltavan oikeudesta käyttää suomen, ruotsin tai saamen kieltä ja saada tulkkausta sekä muista kuulusteltavan kielellisistä oikeuksista säädetään 37 §:ssä.

Muuna esitutkintatoimenpiteenä esitutkintalaissa säädetään ryhmätunnistuksesta. Ryhmätunnistuksella tarkoitetaan lain 38 a §:n 1 momentin mukaan tilaisuutta, jossa tunnistettavan rikoksesta epäillyn lisäksi käytetään vertailuhenkilöitä. Rikoksesta epäillyn tunnistamiseksi asianomistaja tai todistaja voidaan velvoittaa osallistumaan tunnistajana tilaisuuteen. Sivullinen voidaan 38 b §:n 1 momentin mukaan velvoittaa osallistumaan ryhmätunnistukseen vertailuhenkilönä vain, jos se on rikoksen laatu huomioon ottaen tärkeää asian selvittämiseksi. Vertailuhenkilö voi kuitenkin kieltäytyä osallistumasta tunnistamistilaisuuteen, jos osallistuminen aiheuttaisi hänelle kohtuutonta haittaa. Tunnistus voidaan tehdä myös valokuvia tai muuta kuvatallennetta käyttäen, jolloin on soveltuvin osin voimassa, mitä 38 a §:ssä säädetään ryhmätunnistuksesta. Tarkempia säännöksiä ryhmätunnistuksesta on annettu ryhmätunnistuksesta annetulla valtioneuvoston asetuksella (8/2004). Sen 1 §:n 2 momentissa säädetään ryhmätunnistuksen käyttämisen edellytykseksi se, että ryhmätunnistuksella voidaan olettaa olevan merkitystä rikoksen selvittämisessä.

Aineiston tallentamista koskevassa esitutkintalain jaksossa ovat ensinnäkin säännökset kuulustelupöytäkirjasta (39 §). Kuulusteltavan kertomus saadaan myös ottaa ääni- tai kuvatallenteeseen. Vuonna 2003 lakiin lisättiin uusi 39 a §, joka koskee iältään nuoren tai henkisesti häiriintyneen asianomistajan tai todistajan kuulustelemista siten, että kertomus tallennetaan videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen. Tämä koskee tapauksia, joissa kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä eikä kuultavaa voida siinä haittaa kuulusteltavalle aiheuttamatta kuulla henkilökohtaisesti. Lain 40 §:ssä säädetään esitutkintapöytäkirjan laatimisesta.

Esitutkintalain 42 §:n mukaan asianosaisille on ennen esitutkinnan päättämistä varattava tilaisuus esittää esitutkintaviranomaiselle lausuntonsa esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jos se on omiaan jouduttamaan tai helpottamaan asian käsittelyä tuomioistuimessa. Lain 43 §:n mukaan esitutkinnan valmistuttua asia on toimitettava syyttäjälle syyteharkinnan suorittamista tai rangaistusmääräyksen antamista varten. Eräissä tapauksissa esitutkinta lopetetaan kuitenkin saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Näin on esimerkiksi silloin, kun tutkinnassa on käynyt selville, ettei rikosta ole tehty tai ettei asiassa voida nostaa ketään vastaan syytettä.

Esitutkintalain 44 §:ssä säädetään suppeasta esitutkinnasta, joka saadaan toimittaa yksinkertaisissa ja selvissä asioissa, jos teosta ei ole yleisen rangaistuskäytännön mukaan odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa. Suppeassa esitutkinnassa ei ole tutkinnanjohtajaa. Suppeassa esitutkinnassa kuulustelukertomukseen merkitään vain kuulusteltavan lausuman pääsisältö, joka voidaan kirjata kuulustelupöytäkirjan sijasta muuhun asiakirjaan. Muutenkin menettely suppeassa esitutkinnassa on eräissä suhteissa yksinkertaisempi kuin sen vastakohdaksi katsottavassa niin sanotussa täydellisessä esitutkinnassa.

Esitutkintalain 45 §:ssä ovat yksityiskohtaiset säännökset asianosaisen avustajan kelpoisuudesta esitutkinnassa. Lain 46 §:ssä säädetään tutkinnanjohtajan oikeudesta hankkia asiantuntijalausuntoja. Tutkinnanjohtaja voi 48 §:n 1 momentin nojalla kieltää esitutkinnassa läsnä ollutta henkilöä ilmaisesta sivulliselle esitutkinnan aikana henkilölle ilmaistuja muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja. Edellytyksenä kiellon antamiselle on, että tällaisten seikkojen ilmitulo tutkinnan aikana voi vaikeuttaa rikoksen selvittämistä taikka aiheuttaa asianosaisille tai muille vahinkoa tai haittaa. Lain 49 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa.

Pakkokeinolaki

Kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen

Pakkokeinolain 1 luvussa säädetään vapaudenmenetyksen aiheuttavista pakkokeinoista, joita ovat kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen. Lisäksi luvussa säädetään itseavusta (2 a §), jolla tarkoitetaan rikoksen kautta menetetyn tai muutoin kadotetun irtaimen omaisuuden takaisin hankkimista ilman viranomaisapua.

Luvun 1 §:n mukaan jokainen saa ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on momentin luetteloon sisältyvä lievä rikos (jokamiehen kiinniotto-oikeus). Jokainen saa ottaa kiinni myös sen, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan on pidätettävä tai vangittava. Jokamiehen kiinniotto-oikeuteen liittyy oikeus käyttää tarpeellisia voimakeinoja. Luvun 2 §:ssä säädetään poliisimiehen kiinniotto-oikeudesta.

Pidättämisen edellytyksistä säädetään luvun 3 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan ensinnäkin pidättää, jos rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Jos rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta, pidättäminen on momentin 2 kohdan mukaan mahdollista, jos epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän a) lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa; b) vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa; taikka c) jatkaa rikollista toimintaansa. Rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää eräin lisäedellytyksin myös, jos hän on tuntematon tai jos hänellä ei ole vakinaista asuntoa Suomessa. Luvun 3 §:n 2 momentin mukaan se, jota on syytä epäillä rikoksesta, saadaan pidättää, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos pidättämiseen muutoin on 1 momentissa säädetyt edellytykset ja epäillyn säilöön ottaminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää.

Vangitsemisen edellytykset ovat 8 §:n mukaan pääsääntöisesti samat kuin pidättämisen edellytykset. Pykälän 2 momentin mukaan, kun jotakuta on syytä epäillä rikoksesta, hänet saadaan vangita, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen muutoin on 3 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää.

Tuomitun vangitsemisen edellytyksistä säädetään erikseen 26 §:ssä. Ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan määrätä vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna, jos rangaistuksen kestoon ja lyhyempien vankeusrangaistusten osalta myös muihin seikkoihin (esimerkiksi pakenemisen vaara tai rikollisen toiminnan jatkaminen) liittyvät edellytykset täyttyvät. Sekä pidättämisen (3 §:n 3 momentti) että vangitsemisen (26 a §) osalta on lisäksi säädetty edellytykseksi se, että kyseinen toimenpide ei saa olla asian laadun taikka toimenpiteen kohteena oleva henkilön iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi kohtuuton.

Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan pidätetty on päästettävä vapaaksi heti, kun edellytyksiä pidättämiseen ei enää ole ja, jollei häntä vaadita vangittavaksi, viimeistään vangitsemisvaatimuksen tekemistä varten säädetyn ajan kuluttua. Rikoksesta pidätettyä tai vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saa uudelleen pidättää samasta rikoksesta sellaisen seikan nojalla, joka on ollut viranomaisen tiedossa sen päättäessä pidättämisestä tai vangitsemisesta (5 §). Pidättämiseen oikeutetut poliisin, tullilaitoksen ja rajavartiolaitoksen esitutkintavirkamiehet mainitaan virkanimikkeittäin 6 §:ssä. Myös virallinen syyttäjä on pidättämiseen oikeutettu virkamies. Pidättämiseen oikeutetuista puolustusvoimien virkamiehistä säädetään erikseen sotilaskurinpitolain 19 §:ssä ja poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa annetun lain 4 §:n 1 momentissa. Luvun 7 §:ssä säädetään pidättämisen syyn ilmoittamisesta pidätetylle ja pidättämisestä ilmoittamisesta pidetyn omaiselle tai muulle läheiselle.

Vangitsemisesta päättää luvun 9 §:n mukaan tuomioistuin. Käräjäoikeuksien päivystyksistä kiireellisissä tapauksissa säädetään oikeusministeriön asetuksella. Käräjäoikeus on päätösvaltainen vangitsemisasiassa myös, kun siinä on yksin puheenjohtaja. Vangitsemisvaatimuksen tekee 10 §:n mukaan asian käsittelyvaiheesta riippuen pidättämiseen oikeutettu virkamies tai virallinen syyttäjä. Luvun 13 ja 14 §:ssä säädetään vangitsemisvaatimuksen tekemistä ja käsittelemistä koskevista määräajoista. Vastaaja voidaan määrätä vangittavaksi myös muutoksenhakutuomioistuimessa, mistä säädetään 25 §:ssä.

Luvun vangitsemista koskevassa alajaksossa on muitakin säännöksiä vangitsemisasian käsittelystä erityisesti tuomioistuimissa. Kyseiset säännökset koskevat muun ohessa ilmoitusta vangitsemisvaatimuksesta pidätetylle (11 §), vangitsemisvaatimuksen muotoa (12 §), vangitsemisasiassa esitettävää selvitystä (16 §), päätöstä vangitsemisasiassa (18 §), ilmoitusta lisäselvityksen valmistumisesta ja vangitsemisasian käsittelyä (18 a §), ilmoitusta vangitsemismääräyksen täytäntöönpanosta ja vangitsemisasian käsittelystä (19 §) ja vangitsemista muussa kuin syytteen käsittelevässä tuomioistuimessa (20 §).

Luvun 15 §:n mukaan pidätettyä vangittavaksi vaadittua on kuultava henkilökohtaisesti vangitsemisvaatimuksesta. Vangittavaksi vaaditulle, jota ei ole pidätetty, on varattava pääsääntöisesti tilaisuus tulla kuulluksi. Pidätetyn vangitsemista koskevan asian käsittely saadaan 17 §:n 1 momentin nojalla lykätä vain erityisestä syystä. Kolmea päivää pidemmäksi se saadaan lykätä ainoastaan pidätetyn pyynnöstä. Säännökset tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisesta ovat 18 b §:ssä. Luvun 21 §:ssä säädetään määräajan asettamisesta syytteen nostamista varten ja määräajan pidentämisestä.

Pakkokeinolain 1 luvussa on myös säännöksiä oikeusturvajärjestelyistä vangitsemisasioissa. Vangitsemisasian uudelleen käsittelystä säädetään luvun 22 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rikoksesta epäillyn ollessa vangittuna tuomioistuimen on vangitun pyynnöstä otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua pyynnön esittämisestä, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin kahden viikon kuluessa asian edellisestä käsittelystä. Uudelleen käsittely on muutenkin toimitettava, jos siihen on aihetta edellisen käsittelyn jälkeen ilmi tulleen seikan johdosta (22 §:n 2 momentti). Luvun 23 §:ssä säädetään vangittuna pitämisestä määräämisestä eräissä tapauksissa (esimerkiksi pääkäsittelyn peruuttaminen tai lykkääminen) ja 24 §:ssä vangitun päästämisestä vapaaksi. Vangitsemisen muutoksenhakukeinona on prosessuaalinen kantelu, joka on osoitettava muutoksenhakutuomioistuimelle ja jolle ei ole säädetty määräaikaa (27 §).

Matkustuskielto

Pakkokeinolain 2 luvussa säädetään matkustuskiellosta, joka määrätään pidättämisen tai vangitsemisen sijasta. Matkustuskiellon edellytykset ovat luvun 1 §:n mukaan pitkälti samat kuin pidättämisen ja vangitsemisen edellytykset 1 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan sillä erolla, että matkustuskieltoa ei voida kuitenkaan käyttää silloin, kun epäillyn on syytä epäillä ryhtyvän rikoksen selvittämistä vaikeuttaviin toimenpiteisiin.

Henkilön liikkumiseen liittyvät matkustuskiellon sisältövaihtoehdot ilmenevät 2 §:n 1 momentista. Matkustuskiellosta päättävä viranomainen saa antaa tärkeästä syystä tilapäisen poistumisluvan. Matkustuskieltoon määrätylle voidaan päätöksen tehosteeksi asettaa 2 §:n 2 momentin mukaisia oleskelu- tai poliisille ilmoittautumisvelvoitteita.

Luvun 3 §:n mukaan matkustuskiellosta päättää asian käsittelyvaiheesta ja pykälässä säädetyistä muista edellytyksistä riippuen pidättämiseen oikeutettu virkamies, syyttäjä tai tuomioistuin. Matkustuskieltopäätökseen sisällytettävistä seikoista säädetään 4 §:ssä.

Luvun 5 §:n mukaan matkustuskieltoa tai 2 §:n 2 momentissa tarkoitettua määräystä saadaan muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tai tärkeästä syystä muuttaa. Matkustuskiellon kumoamista koskevat säännökset ovat 6 §:ssä. Matkustuskielto on kumottava heti, kun edellytyksiä sen voimassa pitämiseen ei enää ole. Kumoaminen on tehtävä myös, jollei syytettä nosteta 60 päivän kuluessa kiellon määräämisestä ja jollei tuomioistuin ole pidättämiseen oikeutetun virkamiehen pyynnöstä pidentänyt tätä aikaa. Matkustuskieltoon määrätyllä on jo ennen syytteen nostamista oikeus saattaa kysymys pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassa pitämisestä tuomioistuimen tutkittavaksi. Vangitsemispäätöksen tavoin myöskään tuomioistuimen päätökseen matkustuskieltoa koskevassa ei saa hakea muutosta valittamalla. Muutoksenhakukeinona on matkustuskieltoon määrätyn kantelu, jolle ei ole säädetty määräaikaa (10 §).

Matkustuskiellon voimassaolosta säädetään luvun 7 §:ssä. Ennen syytteen nostamista määrätty matkustuskielto on voimassa pääkäsittelyyn asti, jollei sitä ole määrätty päättymään aikaisemmin tai sitä aikaisemmin erikseen kumota. Pääkäsittelyn peruuttamisen tai lykkäämisen yhteydessä tuomioistuimen on määrättävä, onko matkustuskielto pidettävä voimassa. Syyteasian ratkaistessaan tuomioistuin saa määrätä vastaajan matkustuskieltoon tai hänelle määrätyn matkustuskiellon pidettäväksi edelleen voimassa vain, jos hänet tuomitaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Jos matkustuskieltoon määrätty rikkoo kieltoa tai 2 §:n 2 momentissa tarkoitettuja määräyksiä taikka pakenee, ryhtyy valmistelemaan pakoa tai jatkaa rikollista toimintaa, hänet saadaan luvun 8 §:n mukaan vangita. Matkustuskieltoa koskevan asian käsittelyssä tuomioistuimessa sovelletaan eräitä vangitsemisasian käsittelyä koskevia 1 luvun säännöksiä (9 §:n 1 momentti).

Hukkaamiskielto ja vakuustakavarikko

Pakkokeinolain 3 luvussa säädetään hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta.

Hukkaamiskiellon ja vakuustakavarikon edellytyksistä säädetään luvun 1 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos on olemassa vaara, että se jota on syytä epäillä rikoksesta tai se, joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko tai menettämään valtiolle rahamäärä, pyrkii välttämään sakon, korvauksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuuttaan, pakenemalla tai muulla näihin rinnastettavalla tavalla, saadaan hänen omaisuuttaan panna hukkaamiskieltoon enintään määrä, joka oletettavasti vastaa tuomittavaa sakkoa, korvausta ja menettämisseuraamusta. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos hukkaamiskieltoa ei voida pitää riittävänä 1 momentissa tarkoitetun saamisen turvaamiseksi, voidaan vastaava määrä irtainta omaisuutta panna maksamisen vakuudeksi takavarikkoon eli vakuustakavarikkoon. Pykälän 3 momentin mukaisesti hukkaamiskieltoon ja vakuustakavarikkoon voidaan panna myös oikeushenkilön omaisuutta yhteisösakon maksamisen turvaamiseksi.

Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta päättää tuomioistuin. Pykälän 2 momentin mukaan vaatimuksen omaisuuden panemisesta hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon voi tehdä asian käsittelyvaiheesta riippuen tutkinnanjohtaja, syyttäjä tai itselleen tulevan korvauksen maksamisen turvaamiseksi asianomistaja. Luvun 3 §:n mukaisesti tutkinnanjohtaja tai syyttäjä saa panna omaisuutta väliaikaisesti hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon. Tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta hukkaamiskiellon ja vakuustakavarikon kumoamisesta säädetään 4 §:ssä. Tuomioistuimen on 6 §:n mukaan pääasian ratkaistessaan lausuttava hukkaamiskiellon tai vakuustakavarikon voimassa pitämisestä.

Luvun 6 a §:ssä ovat säännökset hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta päättämisestä vieraan valtion oikeusapupyynnön johdosta. Hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta on 8 §:n mukaan muuten soveltuvin kohdin voimassa, mitä ulosottolaissa ja ulosottoasetuksessa on säädetty hukkaamiskiellosta ja takavarikosta.

Takavarikko

Takavarikosta säädetään pakkokeinolain 4 luvussa.

Takavarikon edellytyksistä säädetään luvun 1 §:ssä. Esine tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se voi olla todisteena rikosasiassa tai on rikoksella joltakulta viety taikka että tuomioistuin julistaa sen menetetyksi. Takavarikko voi kohdistua myös dataan eli tietoon, joka on tietokoneessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla. Takavarikon kohteena voi 18 §:n mukaan olla lisäksi aine tai esineestä irrotettu osa. Luvun 2—4 §:ssä säädetään asiakirjan takavarikosta, postilähetyksen ja sähkösanoman takavarikosta sekä lähetyksen pysäyttämisestä takavarikkoa varten.

Lukuun on vuonna 2007 Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen (SopS 59—60/2007) voimaasaattamisen yhteydessä lisätty 4 a—4 c §, jotka koskevat tietojärjestelmiä ja dataa. Samalla luvun 1 §:ää on muutettu. Luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan tietojärjestelmän haltija, ylläpitäjä tai muu henkilö on velvollinen antamaan esitutkintaviranomaiselle tämän pyynnöstä tiedossaan olevat takavarikon toimittamiseksi tarpeelliset salasanat ja muut vastaavat tiedot. Pykälän 2 momentin mukaan henkilöä voidaan kuulustella tuomioistuimessa siten kuin esitutkintalain 28 §:ssä säädetään, jos hän kieltäytyy antamasta tietoja. Pykälän 1 ja 2 momentissa säädetty ei koske epäiltyä eikä henkilöä, joka esitutkintalain 27 §:n mukaan on oikeutettu tai velvollinen esitutkinnassa kieltäytymään todistamasta.

Luvun 4 b §:ssä säädetään datan säilyttämismääräyksestä. Se voidaan 1 momentin mukaan antaa tapauksissa, joissa on syytä olettaa, että data, jolla voi olla merkitystä tutkittavana olevan rikoksen selvittämiselle, häviää tai sitä muutetaan. Pidättämiseen oikeutettu virkamies voi tällöin määrätä sen, jonka hallussa tai määräysvallassa data on, ei kuitenkaan rikoksesta epäiltyä, säilyttämään sen muuttumattomana. Tämä koskee pykälän 2 momentin mukaan myös siinä tarkemmin määriteltyä liikennetietoa. Esitutkintaviranomaisella ei 3 momentin mukaan ole säilyttämismääräyksen nojalla oikeutta saada tietoonsa viestin, liikennetiedon tai muun tallennetun tiedon sisältöä. Datan säilyttämismääräyksen kestosta ja salassapitovelvollisuudesta säädetään luvun 4 c §:ssä. Määräys annetaan enintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Säilyttämismääräyksen saanut on rangaistuksen uhalla velvollinen pitämään salassa saamansa määräyksen.

Luvun 5 §:n mukaan takavarikoimisesta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tuomioistuin saa päättää siitä syytettä käsitellessään. Tuomioistuimen on syyteasian ratkaistessaan päätettävä, onko takavarikko pidettävä edelleen voimassa, kunnes asiasta toisin määrätään (15 §). Takavarikko voidaan määrätä vieraan valtion oikeusapupyynnön johdosta (15 a §), jolloin takavarikosta päättäneen viranomaisen on viikon kuluessa saatettava päätös käräjäoikeuden vahvistettavaksi. Oikeusapupyynnön johdosta takavarikko voidaan määrätä, kun esine, asiakirja tai data voi olla todisteena rikosasiassa taikka se on rikoksella joltakulta viety. Esine voidaan takavarikoida myös, jos se on julistettu rikoksen johdosta menetetyksi taikka jos voidaan aiheellisesti olettaa, että se tullaan julistamaan menetetyksi vieraan valtion viranomaisen käsiteltävässä asiassa.

Takavarikoitavan esineen haltuunottamisesta poliisimiehen toimesta säädetään 6 §:ssä. Sille, jonka luona esine takavarikoidaan tai otetaan haltuun ja joka tuolloin ei ole saapuvilla, on 7 §:n mukaan ilmoitettava takavarikosta tai haltuunottamisesta. Eräiden asiakirjojen avaamista ja tutkimista, pöytäkirjaa ja todistusta sekä takavarikoidun esineen säilyttämistä koskevat säännökset ovat 8—10 §:ssä. Esine voidaan myös jättää haltijalleen, jollei sen voida katsoa vaarantavan takavarikon tarkoitusta. Poliisipiirin päällikkö voi määrätä takavarikoidun esineen heti myytäväksi, jos se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen.

Takavarikko on luvun 11 §:n mukaan kumottava niin pian kuin se ei enää ole tarpeen ja myös, jollei syytettä sen aiheuttaneesta rikoksesta nosteta neljässä kuukaudessa esineen takavarikoimisesta. Tuomioistuin saa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi kerrallaan. Se, jota takavarikko koskee, voi 13 §:n nojalla jo ennen syytteen nostamista saattaa takavarikon voimassapitämistä koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Takavarikon kumoamisesta päättää 14 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Milloin tuomioistuin on päättänyt takavarikoimisesta tai määrännyt 13 §:ssä tarkoitetusta vaatimuksesta antamallaan päätöksellä takavarikon pidettäväksi voimassa taikka oikeudenkäynnissä on esitetty takavarikoituun esineeseen kohdistuva vaatimus, asiasta päättää kuitenkin tuomioistuin.

Tuomioistuimen takavarikkoa koskevasta päätöksestä saa luvun 16 §:n mukaan valittaa erikseen. Valitus ei estä esineen takavarikoimista. Takavarikon voimassaoloajan pidentämistä koskevaan päätökseen ei saa hakea muutosta. Luvun 17 §:ssä on vielä säännöksiä takavarikossa olleen esineen palauttamisesta, mihin vaikuttavat myös siviilioikeudelliset säännökset. Esine voi siirtyä valtiolle tai löytäjälle silloin, kun ei ole tiedossa henkilöä, jolla olisi oikeus esineeseen.

Etsintä

Luvun säännöksistä valtaosa (1—9 §) koskee paikkaan kohdistuvaa etsintää. Luvun lopussa (9—12 §) on myös säännöksiä henkilöön kohdistuvasta etsinnästä.

Luvun 1 ja 2 §:ssä säädetään kotietsinnän edellytyksistä koskien esineen, omaisuuden ja henkilön löytämistä. Kotietsinnän lisäksi paikkaan kohdistuvana etsintänä voi tulla kysymykseen paikantarkastus, joka saadaan luvun 8 §:n mukaisesti suorittaa esineen, omaisuuden tai henkilön löytämiseksi muualla kuin 1 §:n 1 momentissa tarkoitetussa paikassa, vaikkei yleisöllä ole sinne pääsyä, rikoksesta säädetystä rangaistuksesta riippumatta.

Kotietsinnästä päättää luvun 3 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Poliisimies voi esimerkiksi kiireellisissä tapauksissa toimittaa kotietsinnän määräyksettä. Paikantarkastuksesta päättää 8 §:n mukaan syyttäjä, tutkinnanjohtaja tai tutkija.

Luvun paikkaan kohdistuvaa etsintää koskevassa jaksossa ovat lisäksi säännökset läsnäolosta kotietsinnässä (todistaja, paikanhaltija tai hänen talonväkeensä kuuluva sekä asianomistaja tai hänen asiamiehensä; 4 §), kotietsinnän toimittamisesta (esimerkiksi voimakeinojen käyttäminen; 5 §), asiakirjan tutkimisesta kotietsinnässä (6 §) sekä pöytäkirjasta ja todistuksesta (7 §).

Henkilöön kohdistuva etsintä voi luvun 9 §:n mukaan olla pykälässä tarkemmin määritellyllä tavalla henkilöntarkastus tai henkilönkatsastus. Luvun 10 §:n mukaan henkilöntarkastus saadaan tehdä sille, jota on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään 6 kuukautta vankeutta, tai jostakin pykälän 1 momentissa erikseen mainitusta lievästä rikoksesta. Henkilöntarkastuksen tarkoituksena mainitun momentin mukaan on takavarikoitavan taikka väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantavan esineen tai omaisuuden löytäminen tai muutoin sellaisen seikan tutkiminen, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Lisäedellytyksiä on säädetty sellaisen henkilön tarkastamisen osalta, jota ei ole syytä epäillä rikoksesta.

Henkilönkatsastuksen edellytyksenä 11 §:n 1 momentin mukaan on, että kohdehenkilöä todennäköisin syin epäillään rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta tai huumausaineen käyttörikoksesta. Toimenpiteen tarkoituksen on oltava sama kuin 10 §:n 1 momentissa säädetty. Luvun 11 §:n 2 momentissa säädetään henkilönkatsastuksen tekemisestä henkilöille, joita ei epäillä rikoksesta.

Luvun 12 §:ssä on säännöksiä henkilöön kohdistuvan etsinnän toimittamisesta.

Telekuuntelu, televalvonta ja tekninen tarkkailu

Salaisista pakkokeinoista eli telekuuntelusta, televalvonnasta ja teknisestä tarkkailusta säädetään pakkokeinolain 5 a luvussa.

Luvun 1 §:ssä ovat määritelmät sen otsikossa luetelluista pakkokeinoista. Telekuuntelulla tarkoitetaan pykälän 1 kohdan mukaan viestintämarkkinalaissa (393/2003) tarkoitetun yleisen viestintäverkon tai siihen liitetyn viestintäverkon kautta teleliittymään, sähköpostiosoitteeseen tai muuhun sellaiseen teleosoitteeseen taikka telepäätelaitteeseen tulevan taikka siitä lähtevän viestin kuuntelua tai tallentamista salaa viestin sisällön selvittämiseksi.

Luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään törkeistä rikoksista, joiden selvittämisessä telekuuntelua voidaan käyttää. Edellytyksenä on, että jotakuta on syytä epäillä sellaisesta rikoksesta ja että saatavilla tiedoilla voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Mainitut edellytykset koskevat pääsääntöisesti myös muita 5 a luvun mukaisia pakkokeinoja. Pykälän 2 momentin mukaan lupa telekuuntelun voidaan antaa myös, kun on syytä epäillä jotakuta liike- tai ammattitoimintaan liittyvästä momentissa mainitusta rikoksesta, jolla tavoitellaan erityisen suurta hyötyä ja joka tehdään erityisen suunnitelmallisesti. Lupa voidaan 2 §:n 3 momentin mukaan antaa eräin edellytyksin törkeän parituksen tutkintaa varten.

Televalvonta on luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan salassapidettävien tunnistamistietojen hankkimista televiesteistä, jotka on lähetetty 1 kohdassa tarkoitettuun viestintäverkkoon kytketystä teleliittymästä, teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen teleliittymään, teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, sekä matkaviestimen sijaintitiedon hankkimista ja tällaisen teleliittymän tai telepäätelaitteen tilapäistä sulkemista.

Lupa televalvontaan voidaan luvun 3 §:n 1 momentin nojalla antaa, kun tutkittavasta rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta tai kun tutkittavana on jokin momentissa erikseen mainittu rikos. Pykälän 2 momentin mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan lisäksi asianomistajan suostumuksella antaa lupa kohdistaa televalvontaa tämän hallussa olevaan tai muuten käyttämään teleliittymään tai teleosoitteeseen siltä osin kuin se on tarpeen 1 momentissa tarkoitetun rikoksen selvittämiseksi. Luvun 3 a §:n mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa saada matkaviestimien sijaintieto 3 §:n 1 momentin 1—4 kohdassa tarkoitetun rikoksen tutkinnassa.

Tekninen tarkkailu jakaantuu 1 §:n 3 kohdan mukaan tekniseen kuunteluun, tekniseen katseluun ja tekniseen seurantaan. Teknisellä tarkkailulla tarkoitetaan sellaisen keskustelun tai viestin kuuntelua tai tallentamista salaa teknisellä laitteella, jota ei ole ulkopuolisten tietoon tarkoitettu ja johon keskusteluun kuuntelija ei osallistu. Teknistä katselua on tietyn henkilön tai paikan, jossa epäillyn voidaan olettaa oleskelevan, jatkuva tai toistuva kuvaaminen tai tarkkailu salaa kiikarilla, kameralla, videokameralla tai muulla sellaisella laitteella tai menetelmällä. Teknisessä seurannassa on kysymys kulkuneuvon tai tavaran seurannasta siihen kiinnitetyllä radiolähettimellä tai muulla sellaisella laitteella tai menetelmällä.

Teknistä kuuntelua saadaan luvun 4 §:n 1 momentin mukaan kohdistaa epäiltyyn, jos tutkittavana on rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, tai jokin muu momentissa erikseen mainittu rikos. Pykälän 2 momentin mukaan teknistä kuuntelua saa 1 momentin nojalla kohdistaa epäiltyyn vain hänen ollessaan vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan ulkopuolella. Teknistä kuuntelua saa lisäksi kohdistaa epäiltyyn, joka suorittaa rangaistusta rangaistuslaitoksessa taikka on pakkolaitokseen eristetty tai tutkintavanki, hänen ollessaan sellissään tai vankien käytössä olevissa laitoksen muissa tiloissa.

Teknisen kuuntelun edellytyksiä koskevan 4 §:n 3 momentissa säädetään luvan myöntämisedellytyksistä eräiden momentissa lueteltujen törkeiden rikosten tutkintaan. Edellytyksenä on paitsi se, että on syytä epäillä jotakuta sellaisesta rikoksesta, rikoksen selvittämisen olennainen vaikeutuminen tai mahdottomaksi tuleminen rikoksesta epäillyn tai muiden oikeuksiin vähemmän puuttuvia pakkokeinoja käyttämällä. Tällöin voidaan antaa lupa kohdistaa teknistä kuuntelua myös sellaiseen vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan, jossa epäilty todennäköisesti oleskelee.

Teknisen katselun edellytyksenä on luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan se, että selvitettävästä rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Jos tekninen katselu kohdistuu vankeinhoitolaitoksen huostassa olevaan rangaistusta rangaistuslaitoksessa suorittavaan, pakkolaitokseen eristettyyn tai tutkintavankiin, pykälän 2 momentin mukaan edellytetään kuitenkin, että epäily koskee rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka jotakin muuta momentissa mainittua rikosta. Teknistä katselua saa kohdistaa epäiltyyn vain hänen ollessaan vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan ulkopuolella taikka hänen ollessaan sellissään tai vankien käytössä olevissa laitoksen muissa tiloissa.

Teknisen seurannan edellytyksenä on se, että on syytä epäillä jotakuta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Tekninen seuranta kohdistetaan epäillyn käyttämään kulkuneuvoon tai rikoksen kohteena olevaan tavaraerään.

Toimivallasta päättää 5 a luvussa tarkoitetun pakkokeinon käyttämisestä säädetään luvun 5 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuin päättää pidättämiseen oikeutetun virkamiehen kirjallisesta vaatimuksesta luvan myöntämisestä telekuunteluun, televalvontaan ja matkaviestimien sijaintitiedon hankkimiseen sekä eräissä tapauksissa tekniseen kuunteluun ja tekniseen katseluun. Pidättämiseen oikeutettu virkamies saa 2 momentin mukaan päättää televalvonnasta siihen asti, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen. Sellaisesta teknisestä kuuntelusta, johon ei tarvita tuomioistuimen lupaa, päättää 3 momentin mukaan poliisiyksikön päällikkönä tai apulaispäällikkönä toimiva poliisimies, momentissa mainittu tullilaitoksen tai rajavartiolaitoksen virkamies taikka virallinen syyttäjä. Tutkinnanjohtaja saa 4 momentin mukaan väliaikaisesti päättää 3 momentissa tarkoitetusta teknisestä kuuntelusta. Tutkinnanjohtaja päättää sellaisesta teknisestä katselusta, johon ei tarvita tuomioistuimen lupaa, ja teknisestä seurannasta.

Lupa-asian käsittelystä tuomioistuimessa säädetään luvun 6 §:ssä. Soveltuvin osin noudatetaan, mitä 1 luvussa säädetään vangitsemisasian käsittelystä. Asia ratkaistaan kuulematta rikoksesta epäiltyä taikka teleliittymän, teleosoitteen tai telepäätelaitteen taikka kuunneltavan tai katseltavan tilan haltijaa. Jos kysymys on asianomistajan suostumuksella tapahtuvasta 3 §:n 2 momentissa tarkoitetusta televalvonnasta, teleliittymän tai teleosoitteen haltijalle on kuitenkin varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jollei siihen tutkinnallisista syistä ole estettä. Pykälässä tarkoitettuun päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla. Kantelu ilman määräaikaa on kuitenkin mahdollinen.

Vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan kohdistuvaa 4 §:n 3 momentin mukaista teknistä kuuntelua koskevan lupa-asian käsittelyyn on 6 a §:n 1 momentin nojalla määrättävä kuuntelun kohteena olevan rikoksesta epäillyn ja muiden kuuntelun kohteeksi mahdollisesti joutuvien etuja valvomaan julkinen asiamies, jonka kelpoisuusvaatimuksista ja jolle maksettavasta palkkiosta säädetään 6 b ja 6 c §:ssä.

Luvun 7 §:ssä säädetään tarkemmin luvan ja päätöksen ehdoista. Telekuuntelua ja televalvontaa koskeva lupa samoin kuin teknistä kuuntelua koskeva lupa tai päätös voidaan antaa kerrallaan enintään yhdeksi kuukaudeksi. Lupaan tai päätökseen voidaan liittää muitakin rajoituksia ja ehtoja. Televalvontaa koskeva lupa voidaan myöntää koskemaan myös päätöstä edeltänyttä aikaa, joka voi olla kuukautta pidempi.

Luvun 9 §:n mukaan teleyrityksellä on avustamisvelvollisuus, jonka mukaan sen on esimerkiksi suoritettava televerkkoon telekuuntelun ja -valvonnan edellyttämät kytkennät sekä annettava tutkinnanjohtajan käyttöön telekuuntelun toimeenpanoa varten tarpeelliset tiedot, välineet ja henkilöstö. Teleyrityksellä on 14 §:n nojalla oikeus saada valtion varoista korvaus luvussa tarkoitetusta viranomaisten avustamisesta ja tietojen antamisesta aiheutuneista välittömistä kustannuksista.

Kuuntelukielloista säädetään luvun 10 §:ssä. Telekuuntelua ja teknistä kuuntelua ei saa kohdistaa epäillyn ja hänen oikeudenkäyntiavustajansa tai epäillyn ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 2 momentissa tarkoitetun papin välisiin keskusteluihin. Telekuuntelua ja teknistä kuuntelua ei myöskään saa kohdistaa epäillyn ja mainitun luvun 20 §:ssä sekä 23 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 24 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitettujen henkilöiden välisiin keskusteluihin, ellei esitutkinta koske rikosta, josta saattaa seurata kuusi vuotta vankeutta tai sitä ankarampi rangaistus taikka tällaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen. Mainittujen henkilöiden välistä keskustelua koskeva kuuntelu on keskeytettävä ja mahdolliset tallenteet tai muistiinpanot on heti hävitettävä. Teknistä kuuntelua ja teknistä katselua ei saa myöskään kohdistaa vangin ja lääkärin, sairaanhoitajan, psykologin tai sosiaalityöntekijän välisiin keskusteluihin.

Tutkinnanjohtajan tulee 11 §:n 1 momentin mukaan lopettaa luvussa tarkoitetun pakkokeinon käyttö, kun sen tarkoitus on saavutettu tai luvan tai päätöksen voimassaolo on päättynyt. Pykälän 2 momentissa säädetään luvussa tarkoitetun pakkokeinon käytöstä ilmoittamisesta.

Luvun 12 §:ssä on vielä säännöksiä tallenteiden tarkistamisesta ja 13 §:ssä ylimääräisen tiedon säilyttämisestä. Viimeksi mainittua koskeva sääntely liittyy telekuuntelulla tai teknisellä kuuntelulla saatuun ylimääräiseen tietoon sekä matkaviestimien sijaintitietoihin. Ylimääräisellä tiedolla tarkoitetaan tässä yhteydessä telekuuntelulla tai teknisellä kuuntelulla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten telekuuntelua tai teknistä kuuntelua koskeva lupa tai päätös on annettu.

Ylimääräinen tieto on hävitettävä sen jälkeen, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä. Tieto saadaan kuitenkin säilyttää ja tieto tallettaa poliisin rekistereihin, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa saadaan käyttää telekuuntelua tai teknistä kuuntelua, taikka tietoa tarvitaan rikoslain (39/1889) 15 luvun 10 §:ssä tarkoitetun rikoksen estämiseen. Tiedot, joita ei ole hävitettävä, on säilytettävä vielä viiden vuoden ajan siitä, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä.

Pakkokeinolain 5 a luvun 15 §:n mukaan Poliisihallitus valvoo luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden suorittamista. Sisäasiainministeriön on annettava eduskunnan oikeusasiamiehelle vuosittain kertomus telekuuntelun ja -valvonnan sekä teknisen kuuntelun käytöstä. Samalla on myös annettava selvitys teknisen tarkkailun käytöstä rangaistuslaitoksissa.

Muut pakkokeinot ja erinäiset säännökset

Pakkokeinolain 6 luvussa säädetään muista pakkokeinoista, joita ovat poistumisen estäminen, tutkimuspaikan eristäminen, koe nautitun tai muun huumaavan aineen toteamiseksi, henkilötuntomerkkien ottaminen sekä DNA-tunnisteiden määrittäminen ja tallettaminen. Lisäksi luvun 7 §:ssä viitataan siihen, että peitetoiminnasta ja valeostosta säädetään poliisilaissa siltäkin osin kuin niitä voidaan käyttää rikosten selvittämisessä.

Pakkokeinolain 7 luvun erinäisistä säännöksistä merkittävin on suhteellisuusperiaatetta koskeva lakiin vuonna 1995 otettu 1 a §. Sen mukaan pakkokeinolaissa tarkoitettuja pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat.

Asetus esitutkinnasta ja pakkokeinoista

Esitutkintalaissa (50 §) ja pakkokeinolaissa (7 luvun 3 §) säädetyn asetuksenantovaltuutuksen nojalla on annettu asetus esitutkinnasta ja pakkokeinoista. Asetuksen 1 ja 2 §:ssä säädetään rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisesta ja ilmoituksen siirtämisestä.

Asetuksen 3—7 §:ssä säädetään asianomistajalle ja syyttäjälle tehtävistä ilmoituksista, joita ovat ilmoitus asianomistajalle toimenpiteistä (3 §), ilmoitus asianomistajalle esitutkinnan toimittamatta jättämisestä (4 §), ilmoitukset asianomistajalle asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamiseen liittyen (5 §; rangaistuksen vaatimiseen liittyvät toimenpiteet), ilmoitus asianomistajalle oikeudesta korvaukseen (6 §; ilmoittaminen mahdollisuudesta saada valtion varoista vahingonkorvausta) ja ilmoitus syyttäjälle (7 §; rikosasiat, joista syyttäjä on erikseen pyytänyt ilmoittamaan).

Esitutkintaa koskevien tietojen antamisesta julkisuuteen säädetään asetuksen 8 ja 9 §:ssä. Rikoksesta epäillyn nimen tai hänen kuvansa saa antaa julkisuuteen vain, jos se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, epäillyn kiinni saamiseksi tai muusta erityisen painavasta syystä. Oikeus antaa tietoja esitutkinnasta julkisuuteen on tutkinnanjohtajalla ja hänen esimiehellään sekä esimiehen määräämällä muulla virkamiehellä.

Asetuksen 11 §:ssä säädetään lapsen eli alle 18-vuotiaan henkilön kohtelusta esitutkinnassa. Sotilaisiin liittyviä säännöksiä on asetuksen 11 a ja b §:ssä. Ne koskevat ilmoitusta ja esitutkintapöytäkirjan toimittamista sotilasviranomaiselle eräissä sotilaita koskevissa tapauksissa.

Asetuksen 12 ja 13 §:ssä ovat päihtyneen ja sieluntoiminnaltaan häiriintyneessä tilassa olevan kuulustelemista koskevat erityissäännökset. Asetuksen 14 §:ssä säädetään mahdollisuudesta kuulustella viittätoista vuotta nuorempaa rikollisesta teosta epäiltyä ja tutkia hänen epäiltyä tekoaan.

Viimeiset asetuksen kuulustelua koskevista pykälistä liittyvät kuulustelupöytäkirjan merkintöihin (16 §), kuulustelukertomuksen ottamiseen ääni- tai kuvatallenteeseen (17 §) ja ääni- tai kuvatallenteeseen otetun kuulustelukertomuksen tarkastamiseen (18 §). Esitutkintaa ja pakkokeinojen käyttämistä koskevista esitutkintapöytäkirjan merkinnöistä säädetään 19 ja 20 §:ssä.

Asetuksen lopussa ovat säännökset kiellon tiedoksi antamisesta (21; esitutkintalain 48 §:n 1 momentissa tarkoitetun ilmaisukiellon tiedoksi antaminen), pidättämisen kirjaamisesta (22 §), vangitsemisvaatimuksen tekoajan ja kiinniottamisajan kirjaamisesta (23 §), viranomaisten yhteistoiminnasta vangitsemisasiassa (24 §), ilmoituksesta matkustuskiellosta (25 §) sekä telekuuntelua, televalvontaa ja teknistä tarkkailua koskevasta pöytäkirjasta (25 a §).

2.2 Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnön jaksossa 2.2 on kansainvälisen vertailun tietoja syyttäjän asemasta esitutkinnassa, vangitsemiskäsittelyn määräajoista, peitetoiminnasta, valeostosta ja valvotusta läpilaskusta, kotietsinnästä päättämisestä sekä salaisten pakkokeinojen käytön valvonnasta.

EIT:n ratkaisukäytäntöä on tarpeellisin osin selostettu nykytilan arviointia koskevassa jaksossa ja yleisperusteluissa.

2.3 Nykytilan arviointi

Esitutkintalain ja pakkokeinolain arvioinnissa tässä jaksossa keskitytään tärkeimpiin ja laajimpiin kysymyksiin. Vähäisiä yksityiskohtia koskevia muutostarpeita käsitellään pykälien yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esitutkintalaki

Yleistä

Esitutkintalaki on ollut voimassa noin 20 vuotta. Sinä aikana lakiin on tehty runsaasti käytännön tarpeisiin ja muun lainsäädännön muuttumiseen perustuvia muutoksia ja lisäyksiä, jotka koskevat esimerkiksi esitutkinnan rajoittamista (4 §:n 3 ja 4 momentti), asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen selvittämistä ja asian valmistelua pääkäsittelyssä yhdellä kertaa vastaan otettavaa todistelua varten (5 §), syyttäjän toimimista tutkinnanjohtajana epäiltäessä poliisimiehen tekemää rikosta (14 §:n 2 momentti), vajaavaltaisen kuulusteltavan laillisen edustajan osallistumista kuulusteluun (33 §), esitutkinnassa käytettävää kieltä (37 §), ryhmätunnistusta ja kuvatallenteita hyödyntävää tunnistusta (38 a—38 c §) sekä kuulustelun pakollista tallentamista eräissä tapauksissa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen (39 a §).

Tehtyjen muutosten ja lisäysten ansiosta esitutkintalakia voidaan edelleen pitää varsin johdonmukaisena ja esitutkinnan eri ulottuvuudet huomioon ottavana säädöksenä, johon uusi esitutkintalaki voidaan monin osin perustaa. Toisaalta useista syistä johtuvia lainsäädännön uudistamistarpeitakin on. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuista ilmenee, että esitutkintalain säännösten soveltamisessa, selkeydessä ja kattavuudessa on edelleen toivomisen varaa. Sääntelyn puutteellisuuden tai niukkuuden vuoksi on jouduttu kehittämään menettelytapoja ilman lainsäädännöstä saatavaa tukea, minkä vuoksi pelkästään esitutkintalakia tarkastelemalla ei ole helppoa luoda kuvaa esitutkintamenettelystä kokonaisuudessaan. Esitutkintaa koskevassa muussa lainsäädännössä tapahtuneet muutokset eivät välttämättä ole tarvittavissa määrin heijastuneet esitutkintalain muutoksina. Vaikka pykälien muuttamistarvetta ei olisikaan niiden uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä, yksityiskohtaisten perustelujen muuttamiseen tai täydentämiseen saattaa olla tarvetta esimerkiksi kahden vuosikymmenen aikana kertyneen soveltamiskäytännön perusteella.

Merkittävä muutos esitutkintalain soveltamisympäristössä on ollut lain säätämisen jälkeen tapahtunut perus- ja ihmisoikeusnäkökulman korostuminen. Vuonna 1995 toteutuneessa perusoikeusoikeusuudistuksessa nykyaikaistettiin ja täsmennettiin perusoikeusjärjestelmää, laajennettiin sen henkilöllistä soveltamisalaa ja lisättiin perustuslain suojan piiriin useita uusia perusoikeuksia. Hallitusmuotoon otettiin tuolloin säännöksiä muun ohessa henkilökohtaisen vapauden, koskemattomuuden ja turvallisuuden turvaamisesta, oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä sekä yksityiselämän suojasta. Hallitusmuodon perusoikeussäännöstö siirrettiin 1 päivänä maaliskuuta 2000 voimaan tulleeseen hallitusmuodon kumonneeseen perustuslakiin. Perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta merkittävää on ollut Suomen liittyminen ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaamiseksi tehtyyn yleissopimukseen eli Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen, johon liittyvällä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllä on ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön ohella tärkeä merkitys lainsäädännön asianmukaisuutta ja lainsäädäntötarpeita arvioitaessa.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa on runsaasti sääntelyä, joka nykykäsityksen perusteella kuuluu lakiin. Tämä liittyy perustuslain 80 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan lailla on säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista.

Osa esitutkintalain uudistustarpeeseen liittyvistä kysymyksistä on lainsäädäntöteknisiä. Sääntelyn selkeyttä voidaan edistää otsikoimalla pykälät ja jakamalla ne lukuihin. Samaan tavoitteeseen liittyy paikoitellen vanhantavan tai tarpeettoman monimutkaisia ilmaisuja sisältävän lakitekstin uudistaminen vastaamaan nykyaikaista kirjoitustapaa.

Esitutkinnassa selvitettävät asiat

Esitutkinnassa selvitettävistä asioista säädetään esitutkintalain 5 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkinnassa selvitetään 1) rikos, sen teko-olosuhteet, sillä aiheutettu vahinko ja siitä saatu hyöty, ketkä ovat asianosaisia ja muut syytteestä päättämistä varten tarvittavat seikat; 2) asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan; 3) mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi; sekä 4) suostuuko asianomistaja asian käsittelemiseen käräjäoikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvussa tarkoitetussa kirjallisessa menettelyssä ja aikooko myös rikoksesta epäilty suostua tähän menettelyyn. Pykälän 2 momentin mukaan esitutkinnassa asia on valmisteltava siten, että todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa.

Esitutkintalain 5 §:ssä ei säädetä velvollisuudesta asian riittävään selvittämiseen esitutkinnassa. Kysymys on tältä osin esitutkinnan tehokkaasta toimittamisesta asian laadun edellyttämällä tavalla. Esitutkinnan riittävä tehokkuus on omiaan myötävaikuttamaan oikeaan aineelliseen lopputulokseen pääsemiseen. EIT:n ratkaisukäytännöstä on johdettavissa periaate, jonka mukaan asia on tutkittava sitä perusteellisemmin mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Esitutkinnan puutteelliseen suorittamiseen on ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa kiinnitetty huomiota erityisesti niissä tapauksissa, joissa esitutkinta on lopetettu saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Tutkinnan tehokkuuteen liittyvät erityisesti tapaukset, joissa poliisimiestä epäillään rikoksesta. Näihin tapauksiin liittyy rikosten selvittämistarpeen lisäksi myös virkamiestoiminnan nauttima yleinen luottamus. Huomiota voitaisiin kiinnittää esitutkinnan tehokkuuteen ja esitutkintatoimenpiteiden riittävyyteen liittyviin näkökohtiin sillä, että esitutkintalain 5 §:ää vastaavassa uuden lain pykälässä todettaisiin, että esitutkinnassa rikos ja eräät siihen välittömästi liittyvät seikat olisi selvitettävä asian laadun edellyttämällä tavalla.

Esitutkintalain 5 §:n 1 momentissa olevaa luetteloa esitutkinnassa selvitettävistä seikoista voidaan yleisesti ottaen pitää kattavana ja onnistuneena. Momentin 1 kohdasta ei kuitenkaan ilmene keskeinen esitutkinnassa koottavan aineiston käyttötarkoitus eli seuraamuksen määrääminen rikoksen johdosta. Kohdassa mainitaan kylläkin seuraamuksen määräämiseen liittyvä syytteestä päättäminen, mutta syyttäjä voi syytteessään vaatia vain rangaistusta ja esittää käsityksensä rangaistuksen lajista ja määrästä. Syyttäjä voi syytteessä esitetyn rangaistusvaatimuksen lisäksi vaatia muiden seuraamusten kuten esimerkiksi menettämisseuraamuksen määräämistä rikoslain 10 luvun 9 §:n mukaisesti tai vaarallisen rikoksenuusijan määräämistä suorittamaan koko vankeusaika rikoslain 2 c luvun 11 §:n 1 momentin mukaisesti. Toisaalta tuomioistuin voi viran puolesta ilman syyttäjän vaatimusta määrätä useat rikokseen perustuvat seuraamukset kuten esimerkiksi ajokiellon, vaikka syyttäjät säännönmukaisesti esittävät sellaisiakin seuraamuksia koskevat vaatimukset.

Asian selvittämistarpeeseen seuraamuksen määräämistä varten liittyy se, että joidenkin seuraamusten määräämiseen ei riitä se, että henkilö on syyllistynyt tiettyyn rikokseen. Laissa säädetään esimerkiksi eräiden menettämisseuraamusten tuomitsemiselle lisäedellytyksiä, joiden selvittämisen on tapahduttava esitutkinnassa. Esitutkintalain 5 §:ää vastaavasta uudesta pykälästä tulisikin ilmetä esitutkinnan selvittämiskohteena rikoksen johdosta määrättävää seuraamusta varten tarvittavat seikat.

Seuraamuksen määräämiseen liittyvien seikkojen selvittämiseen liittyy se, että esitutkinnassa tapahtuvan asian riittävän selvittämisen merkitys on korostunut rikosoikeudenkäynnissä käyttöön otetun kirjallisen menettelyn myötä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain, oikeudenkäymiskaaren ja eräiden muiden lakien rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa koskevien säännösten osittaisuudistuksen yhteydessä vuonna 2006 muutettiin myös esitutkintalain 5 §:ää, jonka 1 momentin uuden 4 kohdan mukaan esitutkinnassa selvitetään, suostuuko asianomistaja kirjalliseen menettelyyn ja aikooko rikoksesta epäilty suostua siihen.

Vaikka esitutkintalain 5 §:ään tehtiin edellä mainittu suostumuksiin liittyvä muutos, tarve muutenkin ottaa esitutkinnassa huomioon kirjallisen menettelyn tarpeet ei ilmene mainitusta pykälästä. Kirjalliseen menettelyyn mahdollisesti soveltuva asia tulisi esitutkinnassa valmistella niin, että asia voidaan sellaisessa menettelyssä ratkaista. Tätä näkökohtaa ilmentävä lisäys voitaisiin tehdä 5 §:n 2 momenttia vastaavaan uuteen säännökseen. Samalla uuteen säännökseen voitaisiin voimassa olevaan säännökseen verrattuna lisätä maininta asian valmistelusta siten, että syyteharkinta ja asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti. Syyteharkintaa koskeva lisäys olisi johdonmukainen sen kanssa, että pykälän 1 momentin 1 kohdassa säädetään nyt myös velvollisuudesta selvittää esitutkinnassa syytteestä päättämistä varten tarvittavat seikat. Samassa yhteydessä mainitussa kohdassa oleva ilmaisu ”syytteestä päättämistä” on syytä korjata ilmaisuksi ”syyteharkintaa”. Asianosaisten etujen valvominen liittyy siihen, että esitutkinta monin tavoin vaikuttaa heidän oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa, minkä vuoksi etujen valvomiseen olisi tässä yhteydessä syytä kiinnittää erityisesti huomiota.

Esitutkintaan osalliset

Esitutkintaviranomaiset

Esitutkintalain 13 §:n mukaan esitutkinnan toimittaa poliisi, jollei erikseen ole toisin säädetty. Pykälän mukaan siitä, mille yksikölle poliisissa esitutkinta kuuluu, on säädetty ja määrätty erikseen. Poliisi on siis esitutkintalain 13 §:n mukaan yleinen esitutkintaviranomainen, kun taas erityisiä esitutkintaviranomaisia ei mainita. Rajavartiolaitoksen, tullilaitoksen ja sotilasviranomaisten esitutkintatoimivaltuuksista säädetään rajavartiolaissa, tullilaissa, sotilaskurinpitolaissa ja poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa annetussa laissa. Lisäksi vuoden 2010 alussa on tullut voimaan poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen yhteistoiminnasta annettu laki (687/2009). Poliisin ja muiden esitutkintaviranomaisten väliseen toimivallan jakoon ei ole sinällään havaittu liittyvän ongelmia. Selvyyden vuoksi uudessa esitutkintalaissa voitaisiin kuitenkin mainita poliisin lisäksi muut esitutkintaa suorittavat viranomaiset ja niiden esitutkintatoimivallan perusteena olevat säädökset.

Poliisin hallinnosta annetussa laissa ja asetuksessa (110/1992 ja 158/1996) ovat tarkemmat säännökset poliisin yksiköiden keskinäisestä asiallisesta työnjaosta. Tarpeellista ei ole nykylain mukaisesti todeta, että toimivaltaisista tutkintayksiköistä säädetään erikseen. Vaikka syytä poliisin toimivaltaisia yksikköjä koskevien säännösten muuttamiseen, täydentämiseen tai esitutkintalakiin sisällyttämiseen ei muuten ole, laissa olisi syytä korostaa erästä poliisimiehen tekemäksi epäiltyyn rikokseen (jäljempänä poliisirikos) liittyvää näkökohtaa. Sisäasiainministeriön ohjeen SM—2005—01645/Ri—2 mukaan poliisirikosten tutkinta tulee aina toimittaa muussa kuin rikoksesta epäillyn poliisimiehen toimipaikan yksikössä. Ohjeessa on lisämääräyksiä siitä, mikä tämä muu yksikkö eräissä tapauksissa on. Vastaavanlainen ohjeistus poliisirikoksen tutkinnasta vastaavasta yksiköstä on valtakunnansyyttäjän yleisessä ohjeessa VKS:2010:1.

Poliisirikosta koskevan epäilyn saattaminen muun kuin epäillyn oman poliisiyksikön tutkittavaksi liittyy poliisin esteellisyyttä koskevaan yleislausekkeeseen (esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 6 kohta), jonka mukaan tutkinnanjohtaja tai tutkija on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Tällaista luottamuksen vaarantumista onkin pidettävä lähtökohtana tilanteessa, jossa rikoksesta epäilty ja rikoksen tutkinnasta huolehtiva virkamies ovat toistensa työtovereita. Kysymyksessä olevaa sinänsä tärkeää esitutkintatoimivaltaa sääntelevää määräystä ei tällä hetkellä ole laissa. Selvyyden vuoksi se voitaisiin kirjata uuteen esitutkintalakiin, johon muutenkin otettaisiin poliisirikosten tutkintaan liittyvää sääntelyä.

Poliisirikosten tutkintaa muussa kuin epäillyn toimipaikan poliisiyksikössä olisi kuitenkin syytä johdonmukaisuus- ja tarkoituksenmukaisuussyistä rajata tavalla, joka vastaa tutkinnanjohdon järjestämistä poliisirikosten tutkinnassa. Virallinen syyttäjä ei jatkossakaan toimisi niissä tutkinnanjohtajana, jos kysymys on rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana käsiteltävästä asiasta. Syyttäjän asemaan tutkinnanjohtajana kuitenkin liittyvät samanlaiset puolueettomuusnäkökohdat kuin tutkinnan toimittamiseen muussa poliisiyksikössä. Lisäksi rikesakkomenettely ja rangaistusmääräysmenettely perustuvat asian nopealle käsittelylle tekopaikalla tai ainakin nopeasti teon jälkeen. Näihin menettelyihin ei myöskään liity asianomistajan oikeuden turvaamiseen liittyviä ongelmia, koska rikesakkoasiassa ei ole käytännössä asianomistajaa ja rangaistusmääräysmenettelyn käyttäminen edellyttää asianomistajan suostumusta. Velvollisuutta tutkia poliisirikos muussa kuin epäillyn toimipaikan poliisiyksikössä ei pitäisikään olla silloin, kun asia on rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana käsiteltävä.

Tarve tutkia rikos tavallisuudesta poikkeavassa poliisiyksikössä ei koske pelkästään poliisirikostapauksia. Niiden tavoin tämä kysymys liittyy muutenkin esteellisyyttä koskevaan yleislausekkeeseen. Esimerkkeinä voidaan mainita tapaukset, joissa poliisilaitoksen muita virkamiehiä kuin poliisimiehiä epäillään rikoksesta, joissa laitoksella aikaisemmin toiminutta entistä poliisimiestä epäillään rikoksesta tai joissa poliisimies on asianomistajana. Esitutkintalaissa voitaisiinkin säätää siitä, että rikoksen tutkiva poliisiyksikkö tulee tarvittaessa määrätä niin, ettei luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen vaarannu. Tällainen määrääminen voisi olla tilanteesta ja tarpeesta riippuen tapauskohtaista tai yleistä tiettyjä tyyppitapauksia koskevaa määräämistä.

Esitutkintalaissa säädetään virallisen syyttäjän osallistumisesta esitutkintaan. Hän ei ole kuitenkaan esitutkintaviranomaisen virkamies. Tähän asiantilaan ei tässäkään ehdotuksessa esitetä muutosta. Syyttäjän asema voitaisiin selvyyden vuoksi todeta viranomaisia esitutkinnassa koskevassa pykälässä esimerkiksi siten, että esitutkintaviranomaisten lisäksi esitutkintaan osallistuu virallinen syyttäjä.

Esitutkintalain 14 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan esitutkintaa johtaa tutkinnanjohtaja. Laajoissa toisiinsa liittyvissä esitutkinnoissa on ilmennyt tarvetta tutkinnan yleisjohtajalle, joka voi esimerkiksi tehdä päätöksiä tutkinnan ja tutkintaresurssien suuntaamisesta sekä ratkaista alaisenaan toimivien tutkinnanjohtajien välisiä erimielisyyksiä. Tutkinnan yleisjohtajuuteen kuuluisi siis määräysvalta tutkinnanjohtajiin nähden. Tällaisesta laajojen rikoskokonaisuuksien selvittämiseen liittyvästä organisointijärjestelystä tulisi säätää laissa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamieskin on pitänyt ongelmallisena sitä, että tällaisen tutkinnanjohtajan asema on sääntelemätön (ns. Smash Asem -ratkaisu 28.11.2007).

Esitutkintalain 14 §:n 1 momentin kolmannen virkkeen mukaan erityisestä syystä saa tutkinnanjohtajana olla poliisin toimittamassa esitutkinnassa rikosylikonstaapeli tai ylikonstaapeli ja muun viranomaisen toimittamassa esitutkinnassa virkamies, jolle tämä oikeus on lailla erikseen annettu. Säännöksen perusteluissa (HE 14/1985 vp) todetaan lainkohdassa tarkoitetun erityisen syyn voivan olla esimerkiksi rikoksen vähäisyys. Lisäksi poliisipiireissä, joissa tutkittavia rikoksia on paljon, kokeneimmille rikosylikonstaapeleille ja ylikonstaapeleille voitaisiin antaa osa esitutkinnoista johdettavaksi. Perustelujen mukaan ylikonstaapeleita jouduttaisiin käyttämään tutkinnanjohtajina myös pienissä nimismiespiireissä, joissa ei ole muita pidättämiseen oikeutettuja virkamiehiä kuin nimismies, esimerkiksi silloin, kun nimismies on estynyt ryhtymästä tutkinnanjohtajaksi käräjien takia.

Esitutkintalain 14 §:n 1 momentissa käytetty ilmaisu ”erityinen syy” antaa harhaanjohtavan tiukan kuvan niistä edellytyksistä, joiden vallitessa rikosylikonstaapeleja ja ylikonstaapeleja voidaan käyttää tutkinnanjohtajina. Säännöksen perusteluistakin ilmenee, että kynnystä ei ole tarkoitettu asettaa kovin korkealle. Tämä on tarkoituksenmukainen lähestymistapa sen vuoksi, että valtaosa rikosasioista on vähäisiä rutiiniluonteisia juttuja, joiden tutkinnanjohdosta erityisesti kokeneet rikosylikonstaapelit ja ylikonstaapelit vaikeuksitta selviävät. Lisäksi on otettava huomioon poliisin rajallisten voimavarojen tarkoituksenmukaiseen kohdentamiseen ja rikostutkinnan tehokkuuteen liittyvät näkökohdat, jotta tutkinnanjohtajille ei kasaannu kohtuuttoman paljon vastuulla olevia asioita. Nämä näkökohdat huomioon ottaen laissa voitaisiin säätää, että rikosylikonstaapeli tai ylikonstaapeli saa toimia tutkinnanjohtajana asian laatuun liittyvästä tai muusta vastaavasta perustellusta syystä.

Voimassa olevassa esitutkintalaissa ei ole yleistä tutkijaa koskevaa säännöstä. Sääntelyn kattavuuteen liittyvistä syistä sellainen voitaisiin ottaa uuteen lakiin. Olisi muutenkin johdonmukaista, että laissa olisi tutkijan asemaa ja tehtäviä koskeva pykälä, koska laissa muutenkin monin paikoin puhuttaisiin tutkijasta.

Syyttäjän asema esitutkinnassa ja esitutkintayhteistyö

Syyttäjän asema yleisesti

Esitutkinnan merkitys virallisen syyttäjän toimintaan vaikuttavana ja rikosoikeudenkäynnin valmisteluun liittyvänä vaiheena näkyy niin, että syyttäjän asema ja mahdollisuus osallistua esitutkintaan on otettu huomioon lukuisissa esitutkintalain säännöksissä. Oikeuskirjallisuudessa painotetaan syyttäjän vastuuta huolehtia esitutkinnan asianmukaisuudesta. Syyttäjän tehtäviin on katsottu kuuluvan esitutkinnan lainmukaisuuden, mukaan lukien perus- ja ihmisoikeudet, toteutumisen seuranta.

Esitutkintalain 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan yksi esitutkinnan tarkoituksista on selvittää syytteestä päättämistä varten tarvittavat seikat. Virallisen syyttäjän toimintaan liittyy myös pykälän 2 momentti, jonka mukaan esitutkinnassa asia on valmisteltava siten, että todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa. Syyttäjän asiana on syytettä ja siihen liittyviä vaatimuksia koskevan näytön esittäminen pääkäsittelyssä. Syyttäjien tehtäviin liittyvät myös muut 5 §:n 1 momentissa olevat esitutkinnassa selvitettäviä asioista koskevat kohdat.

Mitä tulee muihin esitutkintalain säännöksiin, esitutkinnan rajoittamisesta säädetään 4 §:n 3 ja 4 momentissa. Mainituista säännöksistä ensimmäisen mukaan syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä määrätä, ettei esitutkintaa toimiteta tai että se lopetetaan, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan lainkohdan nojalla tulisi jättämään syytteen nostamatta eikä tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista. Esitutkintalain 4 §:ään vuonna 2006 lisätyn uuden 4 momentin mukaan syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä myös määrätä, että esitutkinta lopetetaan, jos tutkinnan jatkamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhteessa tutkittavana olevan asian laatuun ja siitä mahdollisesti odotettavaan seuraamukseen, taikka jos jo suoritettujen esitutkintatoimenpiteiden perusteella on varsin todennäköistä, että syyttäjä tulisi jättämään syytteen nostamatta muulla kuin 3 momentissa mainitulla perusteella. Esitutkinnan lopettaminen 4 momentin nojalla edellyttää lisäksi, ettei tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi esitutkinnan jatkamista. Esitutkinta on kuitenkin aloitettava uudelleen, jos siihen asiassa ilmenneiden uusien seikkojen vuoksi on perusteltua syytä.

Esitutkintalain 14 §:n 2 momentin mukaan poliisirikoksen esitutkintaa johtaa aina virallinen syyttäjä lukuun ottamatta rikesakkoasiana ja rangaistusmääräysmenettelyssä käsiteltäviä asioita. Poliisirikosten tutkintaa ja niissä tutkinnanjohtajina toimivia syyttäjiä säännellään Valtakunnansyyttäjänviraston ja sisäasiainministeriön määräyksillä ja ohjeilla.

Esitutkintalain 15 §:n 1 momentin mukaan poliisin on ilmoitettava sille tutkittavaksi tulleesta rikosasiasta syyttäjälle, kun jotakuta voidaan epäillä syylliseksi rikokseen. Ilmoitusta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, jos asia on yksinkertainen. Pykälän 2 momentin mukaan poliisin on syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta taikka lisätutkimuksia sekä noudatettava syyttäjän esitutkinnan 5 §:ssä säädettyjen tavoitteiden turvaamiseksi antamia määräyksiä. Viimeksi mainittu säännös antaa syyttäjälle varsin vahvat mahdollisuudet ohjata esitutkintaa. Esitutkintalain 15 §:n 3 momentissa todetaan lisäksi, että 12 §:ssä tarkoitetuista asianosaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä päättää esitutkinnan aikana, huomioon ottaen, mitä 2 momentissa säädetään, tutkinnanjohtaja. Kun asia on siirretty syyttäjälle, niistä päättää syyttäjä.

Esitutkintalain 15 § sai nykyisen sisältönsä rikosoikeudenkäyntiä koskevan lainsäädännön uudistamisen eli oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säätämisen yhteydessä. Tarkoituksena oli pääkäsittelyn välittömyyden ja keskittämisen turvaaminen (HE 82/1995 vp). Eduskunnan lakivaliokunta totesi uudistuksen yhteydessä (LaVM 9/1997 vp), että esitutkinnan johtaminen kuuluu edelleen poliisille, mutta yhteistyö syyttäjän kanssa lisääntyy. Syyttäjällä on sekä oikeus että velvollisuus ohjata esitutkintaa asianmukaisen syyteharkinnan ja keskitetyn pääkäsittelyn turvaamiseksi.

Esitutkintayhteistyötä koskevaa sääntelyä täydentää esitutkinnasta ja pakkokeinosta annetun asetuksen 7 §, jossa säädetään, että esitutkintaviranomaisen on sen lisäksi, mitä esitutkintalain 15 §:n 1 momentissa säädetään, ilmoitettava syyttäjälle sellaisista rikosasioista, joista tämä on erikseen pyytänyt ilmoittamaan. Lisäksi syyttäjällä on mahdollisuus olla läsnä kuulustelussa esitutkintalain 32 §:n 2 momentin mukaisesti sekä oikeus esittää esitutkintalain 34 §:n nojalla kysymyksiä kuulusteltavalle. Syyttäjällä on esitutkintalain 38 a §:n 3 momentin nojalla oikeus olla läsnä myös ryhmätunnistuksessa.

Syyttäjän asemaan esitutkinnassa liittyy asianosaisten mahdollisuus vaikuttaa esitutkinnan kulkuun hänen kauttaan. Syyttäjä voi esitutkintalain 15 §:n 2 momentin nojalla pyytää poliisia suorittamaan esimerkiksi 12 §:ssä tarkoitetun esitutkintatoimenpiteen, johon poliisi ei ole asianosaisen pyynnöstä suostunut.

Poliisin ja virallisen syyttäjän yhteistyön käytännön toimivuuteen on viime aikoina kiinnitetty huomiota. Aihetta koskevista hankkeista voi tässä yhteydessä mainita joitakin. Syyttäjän ja poliisin yhteistyön kehittämiseen on kiinnitetty huomiota ensinnäkin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (oikeusministeriön komiteanmietintö 2003:3, s. 124 ja 125). Mietinnössä katsotaan, että nykyistä rikosprosessia ja sen pääkäsittelyn turvaamista edesauttaisi, jos syyttäjät saisivat hoitaakseen osan nykyisistä tutkinnanjohtajien tehtävistä. Syyttäjät voisivat esimerkiksi laajoissa ja vaikeissa jutuissa päättää tutkinnan lopettamisesta, tutkinnan laajuudesta, vangitsemisvaatimuksista ja muiden pakkokeinojen hakemisesta ja ajamisesta tuomioistuimessa.

Poliisiylijohtajan ja valtakunnansyyttäjän asettaman esitutkintayhteistyön kehittämistyöryhmän 16 päivänä kesäkuuta 2006 annetussa loppuraportissa on arvioitu esitutkintayhteistyön mahdollisuuksia ja tehty sitä koskevia kehittämisehdotuksia. Mainitun työryhmän työtä on jatkanut poliisiylijohtajan ja valtakunnansyyttäjän asettama, raporttinsa 14 päivänä helmikuuta 2008 luovuttanut esitutkintalain 15 §:n ilmoitusmenettelyä tarkastellut kehittämistyöryhmä. Viimeksi mainittu työryhmä ehdotti, että pykälän 1 momentissa säädettäisiin esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän yleisestä yhteistyövelvoitteesta ja että ohjeistuksella tarkemmin määritettäisiin ne rikokset, joiden tutkittavaksi tulemisesta tulisi ilmoittaa syyttäjälle.

Valtakunnansyyttäjänvirasto on puolestaan vuonna 2007 antanut kaksi ohjetta, jotka koskevat esitutkinnan rajoittamista (VKSV:2007:2) sekä esitutkintayhteistyön tehostamista ja syyttäjäparien käyttämistä (VKSV:2007:5). Viimeksi mainitun ohjeen mukaan syyttäjien esitutkintayhteistyöhön käyttämän työmäärän tulisi olla kolminkertainen nykyiseen verrattuna. Syyttäjälaitoksen organisaatiota ja oikeudenkäyntimenettelyjä koskevat lainsäädäntömuutokset mahdollistavat työmäärän lisäämisen. Myös Valtakunnansyyttäjänviraston kanteluihin antamista ratkaisuista ilmenee, että syyttäjien osallistumisessa esitutkinnan asianmukaisuuden varmistamiseen ja riittävän esitutkinta-aineiston hankkimiseen on parantamisen varaa.

Kansainvälisen vertailun tietojen perusteella syyttäjä monissa valtioissa toimii tutkinnanjohtajana useammin kuin Suomessa. Suomessakin voidaan esittää perusteita syyttäjän toimimiselle tutkinnanjohtajana ainakin vakavimpien rikosten tutkinnassa. Tällainen järjestely eräällä tavalla pakottaisi syyttäjän ja poliisin yhteistyöhön juuri niissä asioissa, joissa yhteistyötä pidetään tärkeimpänä. Lisäksi se selkeyttäisi tutkinnan johtosuhteita, mikä helpottaisi esimerkiksi tutkintasuunnitelmien ja aikataulujen laatimista.

Ensin esitutkintalain ja sitten uudelleen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain valmistelun yhteydessä harkittiin esitutkinnan johtamisen siirtämistä syyttäjälle. Kumpaakaan lakia koskevassa hallituksen esityksessä ei sitä kuitenkaan ehdotettu. Yhtenä syynä oli syyttäjälaitoksen organisaation kehittäminen, joka oli tuolloin avoin tai kesken. Jo toteutettujen organisaatiomuutosten jälkeen syyttäjälaitoksen kehittämisvaihetta ei voida pitää enää tutkinnanjohtamisen uudelleenjärjestämisen esteenä. Kovin suurta painoarvoa voidaan tuskin enää antaa sillekään perusteelle, että esitutkintaviranomaisten ja syyttäjän erillisyys takaa esitutkinnan puolueettomuuden ja on oikeusturvan kannalta parempi, koska syytteen nostaminen vaatii tällöin kahden toisistaan riippumattoman viranomaisen samansuuntaisen päätöksen. Asianmukainen yhteistoiminta sitoo syyttäjää tutkintaan jo nykyisellään siinä määrin, että riippumattomuusperustelu ei enää ole yhtä vahva kuin aikaisemmin. Tarkoituskaan ei ole, että syyttäjä olisi tutkinnanjohtaja kaikissa asioissa, joten riippumattomuusulottuvuus sitä paitsi säilyisi valtaosassa asioita.

Voidaan kuitenkin edelleen esittää vahvoja, erityisesti käytännöllisiä perusteita syyttäjän tutkinnanjohtajuutta vastaan. Tutkinnanjohtajuus vaatisi syyttäjälaitokselta selvästi nykyistä parempia voimavaroja. Tarvittaisiin lisää syyttäjiä, joiden tulisi lisäksi olla kykeneviä tutkinnanjohtamiseen, johon sisältyy muun muassa pakkokeinojen käytöstä päättäminen. Tällä hetkellä syyttäjälaitoksen voimavarat eivät riitä ainakaan kovin merkittävään syyttäjän roolin kasvattamiseen esitutkinnassa. Nykyinen yhteistoiminta ei ole ainakaan vielä tuottanut syyttäjäkunnalle sellaista tutkintakokemusta, jonka avulla syyttäjät kohtuullisessa ajassa pystyisivät myös tosiasiallisesti ottamaan vastuun tutkinnan johtamisesta.

Syyttäjän aseman arvioinnin lähtökohtana voidaan pitää sitä, että esitutkintalain syyttäjän toimivaltaa koskevat säännökset antavat syyttäjälle laajat toimivaltuudet esitutkinnassa. Näin voidaan katsoa siitäkin huolimatta, että syyttäjä vain poikkeustapauksissa eli poliisirikosten tutkinnassa toimii tutkinnanjohtajana. Syyttäjän asemaa esitutkinnassa voidaan edelleen vahvistaa, vaikka syyttäjästä ei tulisikaan muodollisesti esitutkinnan johtajaa. Toisaalta on tarpeen lisätä yhteistyövelvoitteita ja sitoa syyttäjää tutkinnan suuntaamiseen liittyviin ja muihin tutkintaratkaisuihin aikaisempaa enemmän. Tällä tavoin syyttäjäkuntaan kehittyy vähitellen myös aikaisempaa parempi asiantuntemus esitutkinnasta ja kokemus esitutkintaratkaisuista.

Tämän hallituksen esityksen valmistelun yhteydessä ei tullut esiin sellaisia vahvoja syitä, jotka ainakaan nykyisessä tilanteessa johtaisivat käsiteltävän kysymyksen osalta syyttäjän aseman uudelleenarviointiin. Huomioon on otettava se, että syyttäjällä on voimassa olevan pakkokeinolain ja olisi tässä esityksessä ehdotettavan uuden pakkokeinolain säännösten mukaan pidättämiseen oikeutettuna virkamiehenä laajat toimivaltuudet pakkokeinojen käytön suhteen. Syyttäjän toimivalta rinnastuisi tältä osin edelleen käytännössä tutkinnanjohtajan toimivaltaan. Kansainvälisiä esimerkkejä arvioitaessa on syytä huomata, että syyttäjän muodollinen asema tutkinnanjohtajana ei välttämättä vielä kerro hänen toimivaltuuksistaan esitutkinnassa eikä ainakaan siitä, miten rikostutkinnassa käytännössä toimitaan. Oikeuskirjallisuudessa on esimerkiksi katsottu, että Ruotsissa syyttäjä ei esitutkinnassa tutkinnanjohtajan asemastaan huolimatta näytä käyttävän mitään sellaisia menetelmiä, joihin suomalaisen syyttäjän toimivaltuudet eivät riitä.

Tässä esityksessä onkin lähdetty siitä, että virallisen syyttäjän kytkemistä esitutkintaan tarvittavissa määrin voidaan nykytilanteessa riittävästi edistää nimenomaisilla yhteistyövelvollisuutta koskevilla säännöksillä, jotka toisaalta velvoittaisivat esitutkintaviranomaisia pitämään syyttäjää tarvittavassa määrin tietoisena esitutkinnan etenemisestä ja toisaalta velvoittaisivat syyttäjää tarvittavassa määrin osallistumaan esitutkinnan ohjaamiseen. Tämä koskisi myös pakkokeinojen käyttöä, koska ehdotettava esitutkintalaki esitutkinnan yleislakina kattaisi myös pakkokeinojen käytön siltä osin kuin pakkokeinolaissa ei säädetä toisin. Esitutkintayhteistyön merkitys korostuisi tätä kautta kaikkien niiden säännösten soveltamisessa, jotka koskevat päätöksentekoa esitutkinnassa. Esitutkintayhteistyöhön liittyy esitutkintaviranomaisten ja syyttäjien velvollisuus neuvotella esitutkintayhteistyön järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Vaikka raporttien ja ohjeiden perusteella käytäntöä voidaan yhtenäistää ja esitutkintayhteistyötä tehostaa tiettyyn rajaan asti ilman lainsäädäntötoimenpiteitä, huomiota on kiinnitettävä esitutkintayhteistyötä koskevien säännösten selkeyteen ja kattavuuteen ja toimivaltuuksien käyttämiseen tilanteen sitä edellyttäessä. Esitutkintalain 15 §:n 2 ja 3 momentin suhdetta toisiinsa voidaan pitää epäselvänä. Lisäksi esitutkintayhteistyöhön liittyvästä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 7 §:n mukaisesta syyttäjälle ilmoittamisesta tulisi asiayhteyden ja asian merkityksen vuoksi säätää laissa.

Syyttäjän asema poliisirikosten tutkinnassa

Esitutkintalain 14 §:n 2 momenttiin liittyy syyttäjän tutkinnanjohtajan asema poliisirikosten tutkinnassa. Huolimatta jo vuonna 1997 tapahtuneesta lainmuutoksesta ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella tulee silloin tällöin ilmi tapauksia, joissa poliisirikosten tutkinnassa poliisimies tekee tutkinnanjohtajalle eli tässä tapauksessa siis viralliselle syyttäjälle kuuluvia ratkaisuja. Yleensä nämä ratkaisut johtavat siihen, että asia ei lain edellyttämällä tavalla siirry syyttäjän käsiteltäväksi. Kysymykseen on siis edelleen syytä kiinnittää huomiota poliisin ohjeistuksessa ja koulutuksessa ottaen kuitenkin lisäksi huomioon tästä esityksestä mahdollisesta aiheutuvat lainsäädäntömuutokset.

Poliisirikosten tutkinnasta on runsas EIT:n ratkaisukäytäntö. Siitä tehtävien johtopäätösten mukaan tutkinta on toimitettava tehokkaasti, joutuisasti, asianmukaisesti ja riippumattomasti. Esimerkiksi ratkaisun Gharibashvili v. Georgia 29.7.2008 mukaan näissä tapauksissa on yleensä välttämätöntä, että tutkinnasta ovat vastuussa ja sitä toimittavat henkilöt, jotka ovat riippumattomia tapahtumaan sekaantuneista henkilöistä. Tämä tarkoittaa paitsi hierarkkisen tai institutionaalisen yhteyden puuttumista myös käytännöllistä riippumattomuutta.

Poliisirikosten tutkintaan liittyy kysymys siitä, onko poliisilla oikeus suorittaa esitutkintatoimenpiteitä tai ryhtyä pakkokeinojen käyttöön ennen kuin virallisen syyttäjä on poliisirikoksesta saamansa ilmoituksen perusteella päättänyt esitutkinnan aloittamisesta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on eräässä ratkaisussaan (18.4.2007, dnro 1565/4/06) käsitellyt tätä kysymystä. Apulaisoikeusasiamiehen mukaan esitutkintalain 14 §:n 2 momenttia on mahdollista tulkita kahdella vastakkaisella tavalla. Hän on pitänyt perusteltuna lainsäädännön tarkistamista, jotta varmistetaan se, että kiireelliset esitutkintatoimenpiteet voidaan kaikissa tilanteissa suorittaa niin, ettei rikoksen selvittäminen vaarannu, ja saattanut tämän käsityksensä oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön tietoon ja otettavaksi huomioon lainsäädäntöä kehitettäessä. Sinällään lainsäädännön täsmentämistarvetta apulaisoikeusasiamiehen esittämällä tavalla voidaan pitää ilmeisenä. Tämä näkökohta kuitenkin liittyy muihinkin rikoksiin kuin poliisirikoksiin, minkä vuoksi mahdollisuudesta ryhtyä kiireellisiin esitutkintatoimenpiteisiin ennen tutkinnanjohtajan tekemää esitutkinnan aloittamispäätöstä tulisi säätää yleisesti. Tämä koskee muitakin rikoksen selvittämiseksi tarpeellisia toimia kuin kiireellisiä esitutkintatoimenpiteitä.

Esitutkintalain 14 §:n 2 momentin mukaan virallisen syyttäjän tutkinnanjohtajuuden piiriin kuuluvat kaikki poliisimiehen tekemäksi epäillyt rikokset rikesakkoasiana ja rangaistusmääräysmenettelyssä käsiteltäviä asioita lukuun ottamatta riippumatta siitä, onko kysymyksessä virkatoimen suorittamiseen liittyvä vai poliisimiehen vapaa-aikaan liittyvä epäilty rikos. Kun syyttäjiä koskevaa lainsäädäntöä muutettiin, syyttäjän tutkinnanjohtajatoimivallan ehdotettiin koskevan vain sellaisia rikoksia, jotka poliisimiehen epäillään tehneen virantoimituksessa (HE 131/1996 vp). Esitutkintalain 14 §:n 2 momentti sai nykymuotonsa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 20/1996 vp) johdosta. Valiokunnan mielestä lähtökohtaisesti kaikkien poliisimiesten tekemien rikosten esitutkinta on syytä antaa poliisin ulkopuolisen tahon johdettavaksi. Valiokunnan mukaan myös yksityishenkilönä tehdyt rikokset voivat luonteensa vuoksi edellyttää, että esitutkinnan puolueettomuuteen kiinnitetään erityistä huomiota.

Apulaisoikeuskansleri Jaakko Jonkan selvityksen ”Poliisin johtamisjärjestelmä ja sisäinen laillisuusvalvonta” (sisäasiainministeriön julkaisu 48/2004) mukaan poliisirikosten suuri määrä antaa aiheen harkita sitä, onko välttämätöntä saattaa poliisirikoksena tutkittaviksi sellaisetkin poliisia koskevat rikosepäilyt, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa virkatehtäviin. Tähän kuten muihinkin apulaisoikeuskanslerin havaintoihin on kiinnittänyt huomiota myös valtakunnansyyttäjänviraston syyteasiainyksikön päällikön asettama poliisirikosten tutkintajärjestelyjä arvioinut työryhmä, joka luovutti mietintönsä 15 päivänä kesäkuuta 2005.

Apulaisoikeuskanslerin esittämään näkökohtaan voisi lisätä sen, että poliisirikokset tutkitaan ja tultaisiin tämän esityksenkin mukaan tutkimaan muussa kuin epäillyn poliisimiehen toimipaikan poliisiyksikössä, mikä on omiaan vahvistamaan tutkinnan puolueettomuutta. Tämä ei poista sitä, että yksittäistapauksessa saattaa esimerkiksi rikoksen vakavuuden tai laadun vuoksi olla aihetta virallisen syyttäjän toimimiseen tutkinnanjohtajana, vaikka epäiltyä rikosta ei ole tehty virkatehtävien suorittamisen yhteydessä. Syyttäjällä pitäisikin olla mahdollisuus ottaa näissä tapauksissa tutkinnanjohtajuus itselleen, mikä edellyttää ilmoittamista edelleen kaikista poliisimiehen tekemäksi epäillyistä rikoksista syyttäjälle.

Poliisirikosten tutkinnan yhteydessä käytetään kahden tutkinnanjohtajan järjestelmää sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta on epäiltynä poliisimiehen lisäksi toinen henkilö. Tällöin tutkinnanjohtajina toimivat sekä virallinen syyttäjä että poliisimies. Apulaisoikeuskanslerin selvityksen mukaan olisi harkittava kahden tutkinnanjohtajan järjestelmän purkamista. Apulaisoikeuskanslerin mukaan kahden tutkinnanjohtajan järjestelmä on sekava ja joissakin tilanteissa omiaan saattamaan tutkinnan puolueettomuuden kyseenalaiseksi ulkopuolisten silmissä. Tämän apulaisoikeuskanslerin esittämän näkökohdan lisäksi on syytä kiinnittää huomiota siihen, että tutkinnanjohdon keskittäminen yhdelle henkilölle eli tässä tapauksessa syyttäjälle saattaa edistää rikostutkinnan tehokkuutta. Toisaalta käytännön tilanteet voivat puoltaa sitä, että ei tyydytä kaavamaisiin lainsäädäntöratkaisuihin, vaan jätetään syyttäjälle harkintavaltaa hänen saatuaan ilmoituksen rikosasiasta, jossa epäiltynä on poliisimiehen lisäksi toinen henkilö.

Esitutkintayhteistyön kehittämistyöryhmä on ehdottanut, että poliisirikostutkintaa johtava virallinen syyttäjä säädettäisiin esitutkintaviranomaiseksi. Tämän aseman puuttumisesta aiheutuu nyt se, että syyttäjä ei voi esitutkinnan päätteeksi määrätä rikesakkoa tai antaa huomautusta. Syyttäjän toimivaltaa määrätä rikesakko on käsitelty äskettäin rangaistusmääräys- ja rikesakkolainsäädännön uudistamisen yhteydessä, joten siihen ei tässä yhteydessä puututa.

Mitä tulee huomauttamiseen, esitutkintalain 43 §:n 3 momentin mukaan esitutkintaviranomainen voi eräissä tapauksissa antaa rikokseen syyllistyneelle suullisen tai kirjallisen huomautuksen, jos esitutkinta lopetetaan saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Tätä oikeutta ei ole siis virallisella syyttäjällä. Tällaisen erotteluun ei ole löydettävissä perusteltua syytä koskien niitä tapauksia, joissa syyttäjä toimii tutkinnanjohtajana. Syyttäjän säätäminen huomautuksen antamiseen oikeutettujen virkamiesten joukkoon ei kuitenkaan edellytä, että hänestä tehtäisiin nimenomaan esitutkintaviranomainen. Mitään muutakaan tarvetta syyttäjän säätämiseen esitutkintaviranomaiseksi niissä tapauksissa, joissa hän toimii poliisirikoksen tutkinnanjohtajana, ei voi havaita olevan. Voimassa olevassa esitutkintalaissa esitutkintaviranomaista koskevat säännökset on pikemminkin monin paikoin ja perustellusti kirjoitettu niin, että niitä ei käytännössä voida soveltaa syyttäjään. Sama koskisi myös ehdotettavan lain säännöksiä.

Poliisirikoksiin liittyy kysymys niin sanottujen putkakuolemien selvittämisestä ja virallisen syyttäjän asemasta selvittämisessä. Putkakuolemalla voidaan laajassa merkityksessä tarkoittaa henkilön kuolemaa hänen ollessaan esimerkiksi päihtymyksen vuoksi kiinniotettuna poliisin säilytystiloissa. Päihtyneiden käsittelyä koskeva menettely perustuu siitä annettuun lakiin (461/1973). Lähtökohtaisesti putkakuoleman selvittämisessä on kysymys kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain (459/1973) mukaisesta selvittämisestä. Kuolemansyyn selvittämiseksi on viimeksi mainitun lain 7 §:n mukaan poliisin suoritettava tutkinta, jolloin on kysymys poliisilain 4 luvussa tarkoitetusta poliisitutkinnasta. Suurimmassa osassa putkakuolemista ei ole syytä epäillä rikosta, minkä vuoksi asia ei päädy esitutkintaan.

Joissakin yhteyksissä on katsottu, että olisi ainakin harkittava sitä, että syyttäjä toimisi tutkinnanjohtajana putkakuolemien selvittämisessä. Tätä on esimerkiksi selvityshenkilön selvityksessä perusteltu menettelyn uskottavuuden varmistamisella. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on otettuaan omana aloitteena tutkittavakseen putkakuolemien tutkinnan päätynyt siihen (eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus toiminnastaan vuonna 2003, s. 110), että niitä perusteluja, joita esitettiin, kun poliisimiesten tekemäksi epäiltyjen rikosten tutkinnanjohto uskottiin syyttäjälle, voisi esittää myös sen puolesta, että putkakuoleman tutkintaa johtaisi aina poliisiorganisaation ulkopuolinen viranomainen. Apulaisoikeusasiamiehen suorittamasta vuotta 2000 koskevasta tarkastelusta ilmenee, että putkakuolemien tutkinnan taso vaihtelee varsin paljon. Joukossa ei hänen johtopäätöstensä mukaan kuitenkaan ainakaan tuolloin ollut niin puutteellisesti tutkittuja tapauksia, että ne olisivat antaneet aihetta jatkotoimenpiteisiin.

Oleellista putkakuolemien tutkinnassa on se, että tutkinta ulkoisen uskottavuuden ylläpitämiseksi annetaan aina toisen poliisiyksikön hoidettavaksi, mitä ei apulaisoikeusasiamiehen mukaan aina tapahdu. Kun putkakuolemien osalta ei useinkaan epäillä rikosta, automaattista virallisen syyttäjän tutkinnanjohtajan asemaa ei voida pitää tarpeellisena. Jos poliisimiehen tekemää rikosta epäillään, syyttäjä tulee sitä kautta tutkinnanjohtajaksi. Toisaalta putkakuolemien tutkinnan uskottavuuden vahvistamiseksi voitaisiin omaksua järjestely, jonka mukaan putkakuolemasta aina ilmoitettaisiin syyttäjälle, jolla esitutkintalain muiden säännösten mukaan olisi edelleenkin toimivalta määrätä esitutkinta toimitettavaksi. Tähän tarvittava erityissääntely voitaisiin sijoittaa esimerkiksi kuolemansyyntutkintaa koskeviin säännöksiin.

Esitutkinnan asianosaiset

Esitutkintalaissa ei säädetä siitä, ketkä ovat asianosaisia esitutkinnassa, vaikka lukuisissa lain säännöksissä puhutaan asianosaisesta ja vaikka esitutkintalain 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohessa asianosaiset. Asianosaisten piiriä ei ole myöskään rajattu esitutkintalain valmistelutöissä.

Esitutkintalain ja muiden esitutkintaan liittyvien lakien mukaan asianosaisen asemaan liittyvät monenlaiset oikeudet ja velvollisuudet esitutkinnassa. Esitutkinta rikosoikeudenkäynnin perustana voi muutenkin vaikuttaa erilaisten henkilöiden oikeusasemaan. Tämä voi koskea myös muita tahoja kuin asianomistajaa ja epäiltyä, joita kiistattomasti voidaan pitää esitutkinnan asianosaisina. Esimerkiksi menettämisseuraamus voidaan rikoslain 10 luvun säännösten mukaan kohdistaa muuhun henkilöön kuin rikoksesta epäiltyyn. Mainitun luvun 11 §:n 1 momentin mukaan tutkittaessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä muun kuin rikoksesta epäillyn tai rikoksesta syytetyn vastuuta menettämisseuraamuksesta, on soveltuvin osin noudatettava, mitä rikoksesta epäillystä tai rikosasian vastaajasta säädetään. Rikosprosessissa voidaan myös rikoslain 9 luvun säännösten mukaisesti vaatia oikeushenkilön tuomitsemisesta yhteisösakkoon. Työnantaja voidaan vahingonkorvauslain säännösten mukaan velvoittaa korvaamaan vahinko, jonka hänen työntekijänsä työssään rikoksella aiheuttaa asianomistajalle. Lisäksi voidaan mainita esimerkkinä vakuutusyhtiö, joka suorittaa vakuutuksen perusteella asianomistajalle korvauksen rikosperusteisesta vahingosta ja jolle korvauksen suorittamisen perusteella syntyy takautumisoikeus rikoksentekijää kohtaan.

Asianosaisen lakisääteiselle määritelmälle, mukaan lukien tarvittavat täsmennykset perusteluissa, on edellä esitetystä johtuen tarvetta, vaikka määritelmä saattaa yksittäistapauksessa aiheuttaa rajanveto-ongelmia. Jonkinlaiset laissa säädetyt suuntaviivat olisi kuitenkin oltava sen arvioimiseksi, tuleeko henkilöä kohdella esitutkinnassa asianosaisena. Tämä tarkoittaisi yleislauseketyyppisen täydentävän osan ottamista asianosaista koskevaan esitutkintalain pykälään. Esimerkiksi hallintolain (434/2003) 11 §:n mukaan hallintoasiassa asianosainen on se, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee. Asianosaismääritelmän ulkopuolelle jäisivät todistajien ja asiantuntijoina kuultavien henkilöiden lisäksi kuultavat. Viimeksi mainituilla tarkoitetaan henkilöitä, joiden asema esitutkinnassa ei ole heitä kuultaessa vielä selvillä.

Asianosaisella voi olla laillinen edustaja. Esimerkiksi alaikäisen asianomistajan tai rikoksesta epäillyn osalta laillisena edustajana tulee kysymykseen huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja. Edustajan osallistumisesta kuulusteluun säädetään esitutkintalain 33 §:ssä. Oikeushenkilöä edustaa säännönmukaisesti laillinen edustaja (esimerkiksi osakeyhtiön toimitusjohtaja), joka määräytyy oikeushenkilöä koskevan erityislainsäädännön mukaisesti.

Asianomistajan ja hänen laillisen edustajansa eräänlaisesta rinnastuksesta säädetään esitutkintalain 25 §:ssä, jonka mukaan asianomistajan sekä tämän laillisen edustajan ja asiamiehen on pysyttävä totuudessa tehdessään selkoa tutkittavasta asiasta ja vastatessaan esitettyihin kysymyksiin. Esitutkintalain 44 a §:ssä puolestaan säädetään, että mitä epäillystä ja hänen kuulustelemisestaan säädetään, sovelletaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta selvitettäessä myös oikeushenkilön lakimääräiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluvaan edustajaan ja hänen kuulustelemiseensa asiassa, jossa voidaan vaatia oikeushenkilön tuomitsemista yhteisösakkoon.

Muuten kuin esitutkintalain 25 ja 44 a §:n osalta asianosaisen laillisen edustajan asema esitutkinnassa on lainsäädännöllisesti järjestämättä. Mainittuihin pykäliin liittyvien kysymysten osalta rinnastuksesta on siis päätetty nimenomaan säätää. Oikeudenkäynnin asianosaiskäsitteen kannalta on johdonmukaista, että laillisen edustajan kohdalla noudatetaan soveltuvin osin ehdotettavan lain asianosaisia koskevia säännöksiä ja että edustajaa ei katsota varsinaisesti asianosaiseksi. Sinällään erityistä tarvetta laillisen edustajan aseman tarkempaan sääntelyyn esitutkintalaissa ei ole ilmennyt. Selvyyden vuoksi asiasta voitaisiin kuitenkin säätää. Eräissä tapauksissa asianosaisia koskevien säännösten soveltaminen ei tulisi kysymykseen. Näistä poikkeustapauksista ei kuitenkaan tarvitsisi säätää, vaan rajanvetoa voitaisiin suorittaa pykälän perusteluissa. Tällainen sääntely johtaisi siihen, että voimassa olevan esitutkintalain 44 a §:ää vastaavaa laillista edustajaa koskevaa sääntelyä ei tarvitsisi ottaa uuteen esitutkintalakiin. Sen sijaan 25 §:ää vastaavassa uudessa säännöksessä olisi edelleen selvyyden vuoksi syytä nimenomaisesti säätää sen soveltuvuudesta myös asianomistajan lailliseen edustajaan, koska säännöksen mukaisen totuudessa pysymisvelvollisuuden vastaiseen menettelyyn liittyy rikosoikeudellinen vastuu.

Asianosaisiin liittyy heidän avustajansa ja tukihenkilönsä osallistuminen esitutkintaan. Sääntelyn kattavuuteen ja informatiivisuuteen liittyvistä syistä tämäkin osallistuminen voitaisiin nimenomaisesti todeta uudessa laissa.

Esitutkintavirkamiesten esteellisyys

Esitutkintalain 16 §:n 1 momentin mukaan tutkinnanjohtaja tai tutkija on esteellinen, 1) jos hän tai hänen lähisukulaisensa on asianosainen; 2) jos asiassa on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen lähisukulaiselleen; 3) jos hän tai hänen lähisukulaisensa avustaa tai edustaa asianosaista tai sitä, jolle asiassa on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; 4) jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asiassa on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; 5) jos hän kuuluu sellaisen yhteisön, säätiön tai julkisoikeudellisen laitoksen hallitukseen, hallintoneuvostoon tai niihin rinnastettavaan toimielimeen, joka on asianosainen taikka jolle asiassa on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; tai 6) jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Pykälän 2 momentissa säädetään siitä, mitä lähisukulaisella tarkoitetaan. Pykälän 3 momentin mukaan tutkinnanjohtaja tai tutkija saa esteellisenäkin ryhtyä toimenpiteeseen, jota rikoksen selvittämistä vaarantamatta ei voida viivyttää.

Esitutkintalain 16 §:n 1 ja 2 momentti pohjautuvat lain säätämisen aikoihin voimassa olleen hallintomenettelylain (598/1982) 10 §:n esteellisyyssäännöksiin. Hallintomenettelylaki on kumottu 1 päivänä tammikuuta 2004 voimaan tulleella hallintolailla, jonka 27 §:n 1 momentin mukaan virkamies ei saa osallistua asian käsittelyyn eikä olla läsnä sitä käsiteltäessä, jos hän on esteellinen. Lain 28 §:n 1 momentissa säädetään virkamiehen esteellisyysperusteista. Pykälän 1 momentin mukaan virkamies on esteellinen, 1) jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen; 2) jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; 3) jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen; 4) jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; 5) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa; 6) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan; tai 7) jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu.

Hallintolain 28 §:n 2 momentissa säädetään siitä, keitä 1 momentissa tarkoitetut läheiset ovat. Läheisellä tarkoitetaan 1) virkamiehen puolisoa ja virkamiehen lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa, isovanhempaa ja virkamiehelle muuten erityisen läheistä henkilöä samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa; 2) virkamiehen vanhempien sisarusta sekä hänen puolisoaan, virkamiehen sisarusten lapsia ja virkamiehen entistä puolisoa; sekä 3) virkamiehen puolison lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa ja isovanhempaa samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa sekä virkamiehen puolison sisarusten lapsia. Pykälän 3 momentin mukaan läheisenä pidetään myös vastaavaa puolisukulaista. Puolisoilla tarkoitetaan aviopuolisoita sekä avioliitonomaisissa olosuhteissa ja rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä henkilöitä.

Hallintolain 29 §:n mukaan virkamiehen esteellisyyttä koskeva kysymys on ratkaistava viipymättä. Monijäsenisiä toimielimiä lukuun ottamatta virkamies ratkaisee itse kysymyksen esteellisyydestään. Esteellisyyttä koskevaan päätökseen ei saa hakea erikseen oikaisua eikä muutosta valittamalla. Lain 30 §:n mukaan esteellisen virkamiehen tilalle on viipymättä määrättävä esteetön virkamies. Virkamies saa kuitenkin käsitellä kiireellisen asian, jonka ratkaisuun esteellisyys ei voi vaikuttaa.

Hallintolain esteellisyyssäännösten osalta niiden valmistelun (HE 72/2002 vp) yhteydessä otettiin huomioon hallintomenettelylain esteellisyyssäännösten uudistaminen vuoden 1998 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella. Uudistusta valmisteltaessa esteellisyyssäännösten ongelmiin perehdyttiin yksityiskohtaisesti ja esteellisyysnormiston säätämistarpeet arvioitiin varsin laajasti. Sen vuoksi niihin ei juurikaan puututtu hallintolakia säädettäessä. Läheisten piirin määrittelyssä otettiin kuitenkin huomioon 1 päivänä syyskuuta 2001 voimaan tulleet oikeudenkäymiskaaren 13 luvun tuomarin esteellisyyttä koskevat säännökset. Valmistelussa otettiin huomioon myös rekisteröidyssä parisuhteessa elävät henkilöt. Uutena pykälänä lakiin otettiin 29 § esteellisyyden ratkaisemisesta.

Jo hallintomenettelylain 1 §:n 2 momentissa suljettiin esitutkinta sen lain soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen perustelujen mukaan kysymys oli selventävästä rajauksesta (HE 88/1981 vp). Vastaava rajaus on hallintolain 4 §:n 1 momentissa. Sen yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan esitutkinnan määritelmään ja siihen, että esitutkinnassa noudatettavasta menettelystä säädetään kattavasti esitutkintalaissa.

Esitutkintaviranomaisen esteellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon myös EIS 6 artiklan 1 kappale, jossa olevaa käsitettä ”oikeudenmukainen oikeudenkäynti” on tulkittu suhteellisen laajasisältöisesti. EIT:n käytännön perusteella käsitteen on katsottu kattavan myös esimerkiksi esitutkintavirkamiesten esteettömyyden. Ihmisoikeussopimukseen liittyvä näkökohta on otettu huomioon uudemmissa ylimpien laillisuusvalvojien esitutkintavirkamiesten esteellisyyttä koskevissa ratkaisuissa. Ratkaisuissa on usein ollut kysymys siitä, miten on tulkittava esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 6 kohdan yleislauseketta ”jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu”.

Vaikka esitutkintaa ei voida hallintotoimintana pitääkään, se ei tarkoita sitä, etteivätkö hallintomenettelyä koskevat esteellisyyssäännökset olisi edelleenkin pääosin käyttökelpoisia myös esitutkintavirkamiesten esteellisyyden määrittelyssä. Esteellisyysperusteita koskevan yleislausekkeen tulkinnassa voidaan ottaa huomioon näkökohtia, jotka liittyvät siihen, miltä esitutkintavirkamiehen toiminta näyttää ulospäin. Selvyyden vuoksi esitutkintavirkamiehiä koskevat esteellisyyssäännökset olisi edelleenkin otettava kattavina esitutkintalakiin eikä asiasta tulisi säätää ainoastaan viittaamalla hallintolain esteellisyyssäännöksiin. Mainitut säännökset eivät sitä paitsi ole täysin sellaisinaan sovellettavissa esitutkinnan tarpeisiin, vaikka niistä voidaankin ottaa ja on syytä ottaa uuteen esitutkintalakiin nykyiseen lakiin verrattuna täydentävää lähinnä esteellisyyden toteamismenettelyyn liittyvää sääntelyä.

Esitutkintalaissa ei säädetä muiden esitutkintavirkamiesten kuin tutkinnanjohtajan ja tutkijan esteellisyydestä. Esitutkintaan voi kuitenkin osallistua ja esitutkintatoimenpiteitä tehdä esimerkiksi rikosilmoituksen kirjaamalla tai kotietsintään osallistumalla myös muu esitutkintavirkamies. Nyt tällaista henkilöä eivät koske esitutkintalain esteellisyyssäännökset eivätkä myöskään hallintolain esteellisyyssäännökset viimeksi mainitussa laissa tehdyn lain soveltamisalarajauksen vuoksi. Apulaisoikeuskansleri on eräässä esteellisyysratkaisussaan saattanut oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön harkittavaksi, olisiko aihetta lainsäädännön tarkistamiseen tältä osin. Tältä osin esteellisyyssäännöksissä voidaankin katsoa olevan aukko, joka voidaan tässä yhteydessä paikata.

Esteellisyyden ratkaisemista koskevan hallintolain säännöksen mukaan monijäsenisiä elimiä lukuun ottamatta virkamies itse ratkaisee kysymyksen esteellisyydestään. Tätä voidaan pitää lähtökohtana myös esitutkinnassa. Vastaan saattaa kuitenkin tulla tilanteita, joissa esitutkintavirkamiehen esimiehen on syytä ottaa asia ratkaistavakseen. Esimerkkeinä voidaan mainita tilanteet, joissa virkamies ei ilmeisestä aiheellisuudesta huolimatta kiinnitä huomiota asiaan tai joissa hän päätyy asianosaisen näkemyksestä poikkeavaan ratkaisuun. Esitutkintavirkamiehen esimiehen olisikin tarvittaessa ratkaistava kysymys virkamiehen esteellisyydestä, mikä olisi syytä todeta laissa.

Esteellisyyskysymysten ratkaisemisen osalta on erikseen syytä kiinnittää huomiota tapauksiin, joissa virallinen syyttäjä toimii tutkinnanjohtajana. Syyttäjä ei ole esitutkintavirkamiehen esimies. Ongelmalliseksi voisi esimerkiksi muodostua tilanne, jossa kysymyksessä olevasta esitutkinnasta vain vähäisessä määrin perillä oleva tutkijan esimies tekee syyttäjää kuulematta päätöksen alaisensa esteellisyydestä. Jos syyttäjä toimii tutkinnanjohtajana, häntä olisikin vähintään kuultava tutkijan esteellisyyttä koskevasta kysymyksestä. Jotta päätösvalta tällaisesta tutkinnan suorittamiseen liittyvästä olennaisesta seikasta olisi viime kädessä syyttäjällä, hänellä tulisi olla myös oikeus kuulemisen yhteydessä ottaa esteellisyyttä koskeva kysymys ratkaistavakseen.

Edellä jo todetun mukaisesti hallintolain 28 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan virkamiehen esteellisyyden aiheuttaa se, että asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen. Esteellisyysperusteeseen suhteutettuna viimeksi mainitun kohdan mukainen läheisten piiri on varsin suppea. Esimerkiksi esitutkintavirkamiehen kanssa asuva puolison lapsi jäisi soveltamisalan ulkopuolelle. Vaikka joissakin tapauksissa voitaisiin soveltaa esteellisyysperusteiden yleislauseketta tai katsoa henkilö virkamiehelle muuten erityisen läheiseksi, selkeämpää olisi säätää siitä, että erityistä hyötyä tai vahinkoa koskeva esteellisyysperuste kattaa kaikki esteellisyysperusteita koskevassa pykälässä läheiseksi määritellyt henkilöt.

Hallintolain esteellisyyssäännöksiin verrattuna esitutkintalain säännöksiin ilmeisesti tarvitaan täsmennys, jota vastaava on myös tuomarin esteellisyyttä koskevassa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 2 momentissa. Esitutkintavirkamiehen esteellisyyden osalta epäselvyyttä nimittäin aiheuttaa esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 4 kohta, jota vastaava otettaisiin uuden lain 2 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohtaan ja jonka mukaan esteellisyys syntyy siitä, että tutkinnanjohtaja tai tutkija on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asiassa on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa. Kohdan sanamuoto antaa sen kuvan, että poliisimies olisi palvelussuhteensa perusteella esteellinen silloin, kun valtio on rikosasian asianosainen. Tätä tulkintaa ei voida pitää järkevänä, koska sitä kautta kaikki poliisimiehet tulisivat esteellisiksi tutkimaan tällaisia rikoksia. Valtio ei ole työnantajana muutenkaan rinnastettavissa muihin työnantajiin siten, että tällaisen palvelussuhteen tulisi automaattisesti aiheuttaa esteellisyys. Valtion työnantaja-asema ei synnytä sellaista lojaalisuutta valtiota kohtaan, että olisi perusteltua syytä pelätä sen vaikuttavan poliisimiehen puolueettomuuteen. Eri asia on se, että tällaisen palvelussuhteen ollessa kysymyksessä tapaukseen saattaa lisäksi soveltua jokin muu esteellisyysperuste, lähinnä yleislausekkeen mukainen peruste. Tämän vuoksi esitutkintavirkamiehen esteellisyyttä koskevassa pykälässä voitaisiin oikeudenkäymiskaaren viitatun säännöksen tavoin todeta, että esteellisyyttä ei 1 momentin 4 kohdan nojalla aiheudu yksinomaan sen vuoksi, että asianosaisena on valtio.

Esitutkinnan toimittamisen yleiset säännökset

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaaminen ja siirtäminen

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisesta ja ilmoituksen siirtämisestä säädetään esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 1 ja 2 §:ssä. Kun asianomistaja tai joku muu ilmoittaa poliisille tai muulle esitutkintaviranomaiselle rikoksesta tai tapahtumasta, jota hän pitää rikoksena, ilmoitus on 1 §:n 1 momentin mukaan viipymättä kirjattava. Pykälän 2 momentin mukaan, jos ilmoitus on puutteellinen, on ilmoituksen tekijää kehotettava täydentämään sitä. Asetuksen 2 §:n 1 momentissa säädetään, että jos ilmoitus rikoksesta on tehty sellaiselle esitutkintaviranomaiselle, jonka tehtäviin esitutkinnan toimittaminen asiassa ei kuulu, tämän on kuitenkin kirjattava ilmoitus ja toimitettava se ja muu asiassa kertynyt aineisto asianomaiselle esitutkintaviranomaiselle.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisessa ja siirtämisessä on kysymys sellaisista yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteisiin liittyvistä asioista, että mainituista kysymyksistä tulisi ainakin keskeisiltä osin säätää laissa. Säännösten lakiin siirtämisen yhteydessä niihin tulisi tehdä myös eräitä muutoksia ja täydennyksiä. Tältä osin voidaan ensiksikin todeta se, että epäselvää tai puutteellista ilmoitusta ei tarvitse kaikissa tapauksissa kehottaa täsmentämään tai täydentämään, koska myös ilmoituksen vastaanottovelvollisuuden osalta esitutkintaviranomaisella on harkinnanvaraa, joskin hyvin rajoitettua. Ilmoituksen tekijää olisikin vain tarvittaessa kehotettava mainittuihin toimenpiteisiin.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa ei säädetä kirjaamisvelvollisuudesta tapauksissa, joissa rikokseksi epäilty teko tulee esitutkintaviranomaisen tietoon muuten kuin nimenomaisesti tehdyn ilmoituksen kautta. Käytännössä muutenkin tietoon tulleet teot kirjataan, mutta kirjaamisvelvollisuus olisi selvyyden vuoksi syytä nimenomaisesti todeta laissa. Velvollisuuden ei tulisi tarpeettomana koskea tapauksia, joissa poliisi luopuu toimenpiteistä.

Rikosten kirjaamiseen liittyvistä tarkoituksenmukaisuussyistä siirtämistä koskevaa säännöstä tulisi muuttaa siten, että ilmoituksen kirjaisi vasta se esitutkintaviranomainen, joka tutkii epäillyn rikoksen. Tämä muutostarve liittyy erityisesti tapauksiin, joissa rikosasia siirretään eri hallinnonaloihin kuuluvien viranomaisten välillä. Jotta asian käsittely ei tämän muutoksen vuoksi hidastuisi, aineisto olisi siirrettävä heti ja rikoksesta tehty ilmoitus kirjattava viivytyksettä. Asian eri käsittelyvaiheiden todentamiseksi olisi ilmoituksen alun perin vastaanottaneen viranomaisenkin kirjattava asian saapuminen sille ja siirtäminen eteenpäin.

Esitutkinnan käynnistäminen

Esitutkintalain 2 §:n mukaan poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty.

Esitutkintalain 2 §:ään liittyvät voimakkaasti eräät esitutkinnan toimittamisen edellytyksiä ja toimimatta jättämistä koskevat säännökset. Lain 3 §:ssä säädetään asianomistajarikosten esitutkinnan toimittamisedellytyksistä, jotka liittyvät asianomistajan esittämään rangaistusvaatimukseen ja hänen tietoisuuteensa epäiltävänä olevasta rikoksesta. Viimeksi mainittuun pykälään liittyviä lainsäädännön muuttamistarpeita ei ole ilmennyt.

Esitutkinnan toimittamisen edellytyksiin liittyy myös esitutkintalain 4 §, jonka 1 momentin mukaan esitutkinta saadaan jättää toimittamatta sellaisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuudessaan pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos viranomainen sen perusteella, mitä muussa laissa säädetään, jättää ryhtymättä toimenpiteisiin rikokseen syyllisen saattamiseksi syytteeseen, esitutkinta toimitetaan vain erityisestä syystä. Esitutkintalain 4 §:n 3 ja 4 momentissa ovat puolestaan jo aikaisemmin käsitellyt säännökset esitutkinnan rajoittamisesta virallisen syyttäjän päätöksellä.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 14 §:ssä puolestaan säädetään alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäillyn kuulustelemisesta ja teon vuoksi suoritettavasta tutkinnasta. Epäiltyä voidaan kuulustella teon johdosta. Teon johdosta voidaan myös toimittaa tutkinta sen selvittämiseksi, onko viisitoista vuotta täyttänyt ollut osallisena rikoksessa, tai teolla menetetyn omaisuuden saamiseksi takaisin taikka jos tutkinnanjohtaja katsoo siihen olevan erityistä syytä tai jos sosiaalilautakunta sitä pyytää. Tutkinnasta on soveltuvin osin voimassa, mitä esitutkinnasta rikosasioissa on säädetty.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaan, kun asianomistaja ilmoittaa poliisille tai muulle esitutkintaviranomaiselle toisen Euroopan unionin jäsenvaltion alueella tehdystä rikoksesta, asianomistajan ilmoitus ja hänen vaatimuksensa on toimitettava sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella rikos on tehty, jos kysymys on vakavasta rikoksesta tai jos asianomistaja ei ole voinut tehdä ilmoitusta tekopaikan valtiossa.

Esitutkinnan toimittamiseen ja ennen kaikkea esitutkinnan aloittamiseen liittyy kysymys siitä, millä edellytyksin henkilö voidaan asettaa syylliseksi epäillyn asemaan. Asiaan liittyy eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisu (3.2.2005, dnro 1585/4/03) tapauksessa, joka koskee suojelupoliisin menettelyn lainmukaisuutta rikosasian tutkinnassa. Ratkaisussa oikeusasiamies viittaa siihen, että kantelijaan kohdistuvan rikosepäilyn tueksi ei missään vaiheessa ollut vahvoja perusteita ja että laki ei edellytä vahvoja epäilyjä, jotta henkilöä voidaan kuulustella syylliseksi epäiltynä. Oikeusasiamies esitti valtioneuvoston harkittavaksi, että laissa säädettäisiin siitä, millä edellytyksillä henkilö voidaan asettaa syylliseksi epäillyn asemaan. Nykyään laissa säädetään vain siitä, millä edellytyksillä esitutkinta on aloitettava, ei sen sijaan siitä, milloin henkilöä voidaan käsitellä syylliseksi epäiltynä. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies yhtyi erästä toista asiaa koskevassa päätöksessä (15.12.2006, dnro 3199/4/04) oikeusasiamiehen näkemykseen siitä, että epäillyn asemaa koskevaa lainsäädäntöä tulisi täsmentää. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että esitutkintalaissa ei säädetä siitä, minkä asteista epäilyä vaaditaan siihen, että henkilöä ryhdytään käsittelemään rikoksesta epäiltynä, esimerkiksi kuulustelemaan tässä asemassa (PeVL 36/2002 vp). Valiokunnan mukaan tämä on puute ottaen huomioon epäillyn asemaan liittyvät vaikutukset.

Rikoksesta epäillyn asemaa esitutkinnan yhteydessä voi pitää kaksitahoisena. Rikosepäily voi muiden tietoon tullessa saattaa henkilön kielteiseen valoon. Lisäksi esitutkinnassa käytettävät pakkokeinot voivat tulla kohdistettavaksi rikoksesta epäiltyyn henkilöön. Toisaalta rikoksesta epäillyn asemaan liittyvät useat, esimerkiksi esitutkintalain yleisissä periaatteissa säädetyt oikeudet. Joka tapauksessa huolta aiheettomien rikosepäilyjen haittavaikutuksista voidaan pitää perusteltuna. Tähän näkökohtaan liittyvä tarkoituksenmukaisin lainsäädäntövaihtoehto ei ole kuitenkaan välttämättä säätäminen henkilön epäillyksi asettamisen edellytyksistä. On hyvin vaikeaa kehittää käyttökelpoisia perusteita sen arvioimiseksi, onko henkilöä yksittäistapauksessa pidettävä epäiltynä. Lisäksi on otettava huomioon määrittämisen mahdolliset epäasialliset vaikutukset tutkinnan suuntaamiseen ja tutkintalinjojen valintaan. Tapauskohtaiset tekijät vaikuttavat huomattavasti arviointiin. Lisäksi epäillyn asema liittyy yleisiin esitutkinnan aloittamista ja toimittamista koskeviin kysymyksiin.

Henkilön rikoksesta epäillyn asemaan asettamiseen liittyy kysymys esitutkinnan aloittamisen edellytysten tutkimisesta. Esitutkintalain 2 §:n nojalla on olemassa tietty kynnys esitutkinnan käynnistämiselle, kun epäillystä rikoksesta on ilmoitettu poliisille tai se on muuten tullut poliisin tietoon. Tämä kynnys on kylläkin hyvin matala, mitään varmuutta tai suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä ei vaadita. Käytännössä ennen esitutkinnan aloittamista voidaan esimerkiksi suorittaa epäiltyyn rikolliseen toimintaan liittyvää tarkkailua tai tehdä muita selvityksiä. Mahdolliseen rikokseen liittyvä riittävä alustava selvittäminen on välttämätöntä perustellun ratkaisun tekemiseksi silloin, kun päätetään esitutkinnan toimittamatta jättämisestä. Esitutkinnan aloittamista edeltävistä toimenpiteistä ei ole laissa säännöksiä lukuun ottamatta esitutkintalain 38 §:ssä olevaa alustavia puhutteluja koskevaa säännöstä. Asian merkityksen vuoksi tätä voidaan pitää puutteena.

Esitutkintalaissa ei säädetä siitä, kuka esitutkintavirkamies päättää esitutkinnan toimittamisesta ja kuka sen toimittamatta jättämisestä tai lopettamisesta esitutkintalain 2 §:ssä sekä 4 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksessa. Oikeuskirjallisuuden mukaan alustavat, tutkinnan onnistumisen ja jatkamisen kannalta välttämättömät tutkintatoimenpiteet on tehtävä, vaikka konkreettisen tapauksen tutkintavastuussa olevia ei vielä olekaan määrätty, ja että tutkinnanjohtaja päättää esitutkinnan toimittamisesta. Esitutkinnan organisointi on tarkoituksellisesti jätetty täsmennettäväksi hallinnollisessa järjestyksessä. Esitutkintalain esitöissä (HE 14/1985 vp) lausutaan, että täydellisen esitutkinnan aloittamisesta tai suorittamatta jättämisestä päättää poliisiorganisaatiossa tutkinnanjohtajan kelpoisuuden omaava poliisimies. Tämä ei koske suppeata esitutkintaa.

Toisaalta merkittävä osa esitutkinnan toimittamista ja lopettamista koskevista ratkaisuista on käytännössä siinä määrin rutiiniluonteisia, että erillinen tutkinnanjohtajan päätös on vain harvoin tarpeen. Selvyyden vuoksi esitutkintalaissa voitaisiin säätää tutkinnanjohtajan toimivallasta päättää tarvittaessa esitutkinnan toimittamisesta, toimittamatta jättämisestä ja lopettamisesta. Saman tulisi koskea toimittamispäätöksen tekemiseen mahdollisesti tarvittavien seikkojen selvittämistä. Kuten aikaisemmin käsiteltäessä virallisen syyttäjän asemaa poliisirikosten tutkinnassa todettiin, asian selvittämiseksi tarpeellisiin esitutkintatoimenpiteisiin pitäisi voida ryhtyä jo ennen tutkinnanjohtajan päätöstä niissä tapauksissa, joissa hänen päätöksensä tarvitaan.

Oikeusministeriön asettama nuorisorikostyöryhmä ehdotti perustuslain 80 §:n 1 momenttiin nojautuen mietinnössään (oikeusministeriön työryhmämietintö 2004:12; jäljempänä nuorisorikostyöryhmän mietintö) alle 15-vuotiasta rikollisesta teosta epäiltyä koskevan asetuksen 14 §:n siirtämistä esitutkintalakiin ilman asiallisia muutoksia. Työryhmän ehdotuksen mukaan tutkinta olisi voitu edelleen toimittaa asetuksen pykälässä mainituissa neljässä tapauksessa. Pykälän soveltamistapauksia ehdotettiin selvennettäviksi yksityiskohtaisissa perusteluissa. Tämä olisi koskenut erityisesti pykälässä tarkoitettua erityistä syytä. Nuorisorikostyöryhmän ehdotus ei ole tältä osin johtanut jatkovalmisteluun.

Tämän esityksen yhteydessä esitutkintalakiin ja pakkokeinolakiin liittyvät toteuttamiskelpoiset nuorisorikostyöryhmän lainsäädäntöehdotukset voidaan toteuttaa. Alle 15-vuotiaan tekemäksi epäiltyä rikollista tekoa koskevan pykälän uudistamiseen verrattuna asetuksen pykälään on kuitenkin syytä. Täytyisi nykyistä asetuksen pykälää tarkemmin ottaa huomioon esitutkinnassa selvitettäviä asioita sekä asianomistajaa ja rikollisesta teosta epäillyn henkilöä koskevia seikkoja, vaikka kaikkia tutkintaperusteita ei voidakaan lakiin nimenomaisesti kirjoittaa. Tältä osin merkityksellisiä selvitettäviä seikkoja ovat esimerkiksi asianomistajan vahingonkorvausoikeuden toteuttamiseen, menettämisseuraamuksen edellytysten selvittämiseen ja rikoksesta epäillyn etuun liittyvät seikat. Viimeksi mainittu saattaa asianomistajarikoksen kysymyksessä ollessa esimerkiksi lastensuojelutoimenpiteiden selvittämistarpeen vuoksi edellyttää sitä, että tutkinta suoritetaan, vaikka asianomistaja ei esitä rangaistusvaatimusta.

Perustellulta ei enää myöskään vaikuta se, että alle 15-vuotiaan tekemäksi epäillyn teon tutkintaa ei katsota esitutkinnaksi vaan poliisitutkinnan luonteiseksi tutkinnaksi. On sinällään selvää, että ikäryhmään kuuluvan teon esitutkinnassa esitutkintalain säännökset voivat tulla sovellettaviksi vain hyvin rajoitetusti. Tämä säännösten rajoitettu soveltaminen koskee kuitenkin lähtökohtaisesti kaikkia rikoksia, joten tällä perusteella rajaamista esitutkinnan asemesta tutkinnaksi ei ole tarpeen tehdä.

Esitutkintalaissa ei ole säännöksiä kansainvälisiä ulottuvuuksia omaavien rikosasioiden tutkinnasta. Esitutkintalaissa tulisi selvyyden vuoksi säätää esitutkintaviranomaisen alueellisesta toimivallasta. Lähtökohtana tältä osin tulisi olla se, että esitutkintaviranomainen voi tutkia kotimaassa tehtyjen rikosten lisäksi ne ulkomailla tehdyiksi epäillyt rikokset, joihin rikoslain 1 luvun säännösten nojalla voidaan soveltaa Suomen lakia. Myös suomalaisten tuomioistuinten toimivalta määräytyy mainitun luvun säännösten perusteella. Koska näissä tapauksissa suomalaisten viranomaisten toimivalta ei yleensä sulje pois rikoksen tekovaltion viranomaisten toimivaltaa, sääntelyn ei tulisi olla ehdotonta, vaan tutkinnallisiin syihin ja rikosvastuun toteuttamiseen liittyviin tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin sidottua. Lisäksi laissa olisi selvyyden vuoksi syytä todeta se, että kansainvälisestä yhteistyöstä rikosten selvittämiseksi säädetään laissa erikseen.

Aikaisemmin jo todetuin tavoin esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 2 §:n 2 momentissa säädetään asianomistajan ilmoituksen ja vaatimuksen toimittamisesta Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, mistä tulisi asian merkityksen vuoksi säätää laissa. Lakiin siirtämisen yhteydessä säännös voidaan myös muuttaa paremmin vastaamaan uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyssä tehdyn neuvoston puitepäätöksen (2001/220/YOS) 11 artiklan 2 kohtaa, johon asetuksen momentti perustuu.

Esitutkintalain 4 §:n 1 ja 2 momentti koskevat sanamuotonsa mukaan esitutkinnan toimittamatta jättämistä. Mainittujen säännösten sanamuodosta voi saada sen kuvan, että ne koskevat ainoastaan esitutkinnan aloittamista eivätkä esitutkinnan lopettamista sen aloittamisen jälkeen. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että esitutkinnan rajoittamista koskevassa 4 §:n 3 momentissa mainitaan esitutkinnan toimittamisen lisäksi erikseen esitutkinnan lopettaminen. Esitutkintalain 43 §:n 2 momentin 2 kohdasta ilmenee, että esitutkintaviranomainen voi vielä tutkinnan aloittamisen jälkeen päättää 4 §:n 1 tai 2 momentissa tarkoitetulla perusteella luopua enemmistä toimenpiteistä. Mainittu kohta ei kuitenkaan varsinaisesti perusta esitutkinnan lopettamista koskevaa toimivaltaa, vaan siinä todetaan ne tapaukset, joissa esitutkinta päätetään toimittamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Näin ollen 4 §:n 1 ja 2 momenttia vastaavia uusia säännöksiä voitaisiin selvyyden vuoksi täydentää niin, että niistä nimenomaisesti ilmenee esitutkintaviranomaisen toimivalta lopettaa esitutkinta esitutkinnan aloittamisen jälkeen säännösten mukaisten edellytysten täyttyessä.

Esitutkinnan rajoittamista koskevien esitutkintalain 4 §:n 3 ja 4 momentin osalta voidaan todeta se, että edellä kerrotuin tavoin esitutkinnan uudelleen aloittamisesta säädetään vain jälkimmäisessä momentissa. Pykälän 3 momentti koskee käytännössä tapauksia, joissa virallinen syyttäjä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n nojalla tulisi jättämään syytteen nostamatta. Viimeksi mainitun luvun 1 luvun 11 §:n 1 momentissa sinällään säädetään syyttämättäjättämispäätöksen peruuttamisesta, mutta se koskee vain tapauksia, joissa sellainen päätös on siis tehty. Peruuttamisen edellytyksenä on näissä tapauksissa se, että asiassa ilmenneen uuden selvityksen mukaan päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Esitutkinnan uudelleen aloittamiseen saattaa liittyä monenlaisia viranomais- tai asianosaistarpeita, minkä vuoksi perusteiden ei siltä osin tarvitse täysin vastata syyttämättäjättämispäätöksen peruuttamisperusteita. Tältä osin voitaisiin myös 3 momentissa tarkoitettujen tapausten osalta soveltaa 4 momentin mukaista uudelleenaloittamisperustetta, jonka mukaan edellytyksenä on se, että aloittamiseen uudelleen on asiassa ilmenneiden seikkojen vuoksi perusteltua syytä. Tämä peruste olisi myös käytännössä lähellä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 11 §:n 1 momentin mukaista perustetta.

Voimassa olevassa lainsäädännössä ei säädetä poliisille velvollisuutta tai oikeutta ilmoittaa rikoksesta epäillyn virkamiehen esimiehelle rikosepäilystä. Rikoksesta epäillyn virkamiehen esimiehelle tehtävällä ilmoituksella voi olla merkitystä virkamiesoikeudellisten toimenpiteiden (esimerkiksi varoitus taikka virkasuhteen irtisanominen tai purkaminen) kannalta. Rikos voi esimerkiksi vakavuutensa tai laatunsa perusteella osoittaa henkilön sopimattomaksi toimimaan virassaan. Kysymyksellä on merkitystä erityisesti virkatoiminnassa siihen liittyvän julkisen vallan käytön vuoksi. Ilmoittamista koskeva säännös voitaisiinkin ottaa lakiin tässä yhteydessä. Velvollisuus ilmoittaa esitutkinnan alkamisesta tulisi kytkeä sellaisiin vakaviin rikoksiin, joista poikkeuksetta seuraa vankeusrangaistus. Tällaisia rikoksia ovat ne, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Koska huomiota tulisi kuitenkin kiinnittää tapauskohtaisiin seikkoihin kuten rikoksen laatuun sekä rikoksesta epäillyn virka-asemaan ja -tehtäviin, poliisilla tulisi olla oikeus ilmoittaa myös niissä tapauksissa, joissa tutkittavana olevalla rikoksella on merkitystä virkatehtävien suorittamisen kannalta.

Esitutkinnan toimittamisaika

Esitutkintalain 6 §:n mukaan esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Kysymyksessä on tärkeä periaate, joka säännöksen valmistelutöiden (HE 14/1985 vp) mukaan liittyy ensinnäkin siihen, että mitä pidempi aika rikoksen tekemisestä tutkinnan aloittamiseen ja sen loppuun saattamiseen kuluu, sitä vaikeampaa on selvittää rikos. Jos tutkinta toimitetaan viivytyksettä, rangaistus- ja muut rikosoikeudelliset seuraamukset voidaan myös tuomita ja panna täytäntöön mahdollisimman pian rikoksen tapahtumisesta.

EIT:n käytännön mukaan rikosprosessin joutuisuus on merkittävä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae. Kysymys on EIS 6 artiklan mukaisesta oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin. Myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 8/1976) 14 artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaan jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman kohtuutonta viivytystä. Esitutkinnan kesto sellaisenaan tai osana oikeudenkäynnin kokonaiskestoa on ollut esillä toistuvasti EIT:n ratkaisuissa.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuja poliisin velvollisuudesta toimittaa esitutkinta ilman aiheetonta viivytystä on runsaasti. Ratkaisukäytännön perusteella esitutkinnan viivästyminen on eräs keskeisimmistä kanteluiden aiheista. Näiden ratkaisujen perusteella on vedettävissä yleisiä suuntaviivoja mainitun pykälän asianmukaiselle soveltamiselle ja arvioitavissa sen täydentämistarpeita. Ratkaisujen mukaan esitutkinnan toimittamisen aiheettomiin viivästymisiin ovat usein vaikuttaneet puutteelliset henkilövoimavarat ja työn järjestämiseen liittyvät syyt niistä aiheutuvine suurine työmäärineen. Ongelmia on ollut poliisiyksiköissä, joissa poliisi ei toimi pelkästään rikostutkijana, vaan kaikki poliisimiehet tekevät kaikkia poliisitehtäviä. Poliisimiehet myös tekevät vuorotyötä, minkä vuoksi he eivät ole välttämättä päiväsaikaan tavattavissa. Muita esiin tuotuja syitä ovat olleet esimerkiksi tiedonkulkuongelmat poliisiyksikössä, rikosilmoitusjärjestelmän puutteellisuudet, henkilöstön vaihtuminen ja puutteellinen taito käyttää tietojärjestelmiä. Laiminlyöntejä voi aiheutua myös inhimillisistä syistä kuten esimerkiksi unohtamisesta tai esitutkinta-asiakirjojen kadottamisesta. Joistakin ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuista ilmenee, että myös kantelijan menettely on saattanut vaikuttaa tutkinta-ajan venymiseen (esimerkiksi jatkuva lisämateriaalin toimittaminen poliisille).

Laillisuusvalvojien ratkaisukäytännöstä ilmenevät viivästymisen taustalla olevat ongelmat vaikuttavat pääsääntöisesti sillä tavalla poliisiyksiköiden toiminnan käytännön järjestämiseen liittyviltä, että niihin ei välttämättä kyetä esitutkinnan toimittamistapoja koskevalla lainsäädännöllä vaikuttamaan. Esitutkintalain 6 § on toisaalta selkeä ja toisaalta tapauskohtaisen joustonvaran mahdollistava.

Vaikka tarvetta esitutkintalain 6 §:stä ilmenevän pääsäännön muuttamiseen ei voida katsoa olevan, pykälän täydentämiseen saattaa olla syytä. Ensimmäinen harkittava kysymys liittyy alle 18-vuotiaan epäillyn erityisasemaan. Nuorisorikostyöryhmä ehdotti mietinnössään esitutkintalain 6 §:ään lisättäväksi uuden 2 momentin, jonka mukaan alle 18-vuotiaan ollessa epäiltynä rikoksesta tai alle 15-vuotiaana tekemästään rikollisesta teosta tutkinta on toimitettava kiireellisesti. Mietinnön yleisperustelujen mukaan ehdotus liittyy siihen, että rikoksesta epäillyn nuoren asian nopeaa käsittelyä pidetään nykyisin niin kansainvälisesti kuin Suomessakin keskeisenä nuoren rikoksentekijän asian käsittelyyn liittyvänä tavoitteena. Nopealla puuttumisella nuoren rikokseen voidaan edistää sitä, että hän paremmin ymmärtää tekonsa ja siitä tulevan seurauksen välisen yhteyden. Nopealla puuttumisella korostuu myös yhteiskunnan vakava suhtautuminen nuoren tekoon. Eduskunnan lakivaliokunta on todennut (LaVM 8/2001 vp), että erityisesti nuorten rikoskierteen katkaisemiseksi seuraamus rikoksesta on määrättävä mahdollisimman nopeasti. Kysymys ei ole sinällään ainoastaan lainsäädännöllisestä asiasta. Merkitystä on viranomaisten käytännön toiminnan ja ennen kaikkea niiden välisen yhteistyön järjestämisellä. Tästä huolimatta esitutkintalain täydentämistä alle 18-vuotiasta epäiltyä koskevalla sääntelyllä voidaan pitää perusteltuna.

Joissakin yhteyksissä on kiinnitetty huomiota siihen, että rikoksen erityisen nopean selvittämisen tarve liittyy myös alaikäisten asianomistajien tapauksiin. Eduskunnassa tuolloin käsiteltävänä olleen lakialoitteen vuoksi nuorisorikostyöryhmän mietinnössä käsiteltiin perusteellisesti myös tarvetta säätää nuorten asianomistajien asioiden erityisen nopeasta käsittelystä. Mietinnöstä tarkemmin ilmenevin perustein (mietinnön s. 58—63) siinä päädyttiin kielteiseen ratkaisuun. Syytä tämän kannan muuttamiseen ei ole ilmennyt.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen mukaan myös esitutkintatoimenpiteitä voidaan poliisilain 3 §:n tarkoittamalla tavalla asettaa tärkeysjärjestykseen, jolloin vähemmän kiireelliseksi arvioitujen tehtävien hoitaminen voi siirtyä. Tämä priorisointiperiaate on poliisin tehtävien hoitamisen kannalta erittäin tärkeä. Tähän esitykseen liittyvässä esityksessä uuteen poliisilakiin ehdotetaan otettavaksi vastaava pykälä. Vaikka poliisilain pykälä sinällään koskee myös esitutkintatoimenpiteitä, selvyyden vuoksi mahdollisuuden asettaa esitutkintatoimenpiteitä tärkeysjärjestykseen ja samalla kiireellisyysjärjestykseen tulisi ilmetä myös esitutkintalaista.

Esitutkintatoimenpiteiden suorittaminen saattaa haitata tutkittavan tai toisen siihen liittyvän rikoksen selvittämistä. Tämä liittyy tapauksiin, joissa esitutkintatoimenpiteen (esimerkiksi kuulustelu) suorittaminen paljastaisi rikostorjuntaa haittaavasti rikolliseen toimintaan osallistuneelle tai osallistuvalle henkilölle, että poliisi on toiminnan jäljillä. Esitutkinnan jatkaminen saattaa myös edellyttää jonkin seikan selviämistä. Tällaisissa tilanteissa voi olla perusteltua käyttää esitutkintatoimenpiteiden siirtämistä, jolla tässä tarkoitetaan tietoista esitutkintatoimenpiteiden suorittamisen siirtämistä myöhempään ajankohtaan. Vaikka yleisen säännöksen esitutkinnan toimittamisesta ilman aiheetonta viivytystä voi tulkita mahdollistavan myös perustellusta syystä tapahtuvan siirtämisen, siitä tulisi selvyyden ja asian merkityksen vuoksi säätää erikseen. Yleinen säännös myös koskee lähtökohtaisesti esitutkintaa kokonaisuudessaan, toimenpiteen siirtämistä koskevassa säännöksessä näkökulma olisi yksittäisessä toimenpiteessä.

Esitutkintalaissa ei myöskään säädetä esitutkinnan keskeyttämisestä ja keskeyttämisen edellytyksistä. Esitutkintalaissa sinällään kyllä mainitaan esitutkinnan keskeyttäminen. Lain 47 §:n mukaan tutkinnanjohtajan on huolehdittava siitä, että esitutkinnan keskeyttämispäätöksestä viipymättä ilmoitetaan asianomistajille ja esitutkinnassa asianosaisina kuulusteluille, jollei sitä ole pidettävä tarpeettomana. Ilman lainsäädännön tukeakin keskeyttämistä käytetään merkittävästi.

Esitutkinnan keskeyttämistä koskevan lainsäädännön puutteellisuutta on korostettu eri yhteyksissä. Eduskunnan lakivaliokunta on esimerkiksi todennut, että asianosaisten oikeussuojan ja -turvan kannalta nykyinen sääntely on ilmeisen puutteellista. Lisäksi valiokunta lausui, että erityisesti asianomistajan toissijaisen syyteoikeuden kannalta on tärkeää, että hänelle ilmoitetaan esitutkinnan keskeyttämisestä (LaVL 31/2002 vp). Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on useissa ratkaisuissaan tuonut esiin sen, että asianosaisten oikeusturvanäkökohtien vuoksi esitutkintaa ei tulisi pitää kohtuuttoman kauan keskeytettynä. Oikeusturvanäkökohdat voivat liittyä esimerkiksi asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen toteuttamiseen ja rikoksesta epäillyn intressiin saada syyllisyyskysymyksestä ratkaisu. Lakivaliokunnan tavoin apulaisoikeusasiamies on pitänyt esitutkintalakia tältä osin puutteellisena ja tulkinnanvaraisena ja saattanut näkemyksensä esitutkintalain tarkistamistarpeesta lainsäädännön valmistelusta vastaavien tahojen tietoon. Kannanottoja esitutkinnan keskeyttämistä koskevista lainsäädäntötarpeista voidaan pitää perusteltuina varsinkin sen vuoksi, että yleinen säännös esitutkinnan toimittamisesta ilman aiheetonta viivytystä ei anna johtoa keskeyttämiskysymysten käsittelyyn.

Asianosaisten ja erityisesti epäillyn oikeussuojatarpeet puhuvat sen puolesta, että esitutkinnan keskeyttämisen tulisi olla mahdollista vain silloin, kun rikoksesta ei epäillä ketään ja kun asiaan vaikuttavaa selvitystä ei ole saatavissa. Jos rikoksesta epäillään jotakuta tai jos on ainakin saatavissa selvitystä hänen henkilöllisyydestään tai tutkittavana olevasta rikoksesta muuten, asian käsittelyä tulisi jatkaa sen saattamiseksi päätökseen. Rikoksen vakavuuteen liittyvästä selvittämisintressistä tulisi riippua sen, kuinka herkästi keskeyttämiseen mennään.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:ssä säädetään tapauksista, joissa asianomistaja saa itse nostaa syytteen rikoksesta. Tämä on pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan mahdollista, jos virallinen syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai esitutkintaviranomainen taikka syyttäjä on päättänyt, ettei esitutkintaa toimiteta tai että se keskeytetään taikka lopetetaan. Näiden tapausten joukkoon tulisi lisätä esitutkintatoimenpiteiden siirtäminen, joka voi vaikuttaa asianomistajan oikeuksiin varsinkin niissä tapauksissa, joissa siirtäminen tapahtuu pitkäksi aikaa.

Esitutkintaperiaatteet

Esitutkinnan yleisistä periaatteista säädetään esitutkintalain 5—12 §:ssä. Niihin sisältyvistä asioista on jo käsitelty edellä esitutkinnassa selvitettäviin asioihin liittyviä kysymyksiä (5 §) ja velvollisuutta toimittaa esitutkinta ilman aiheetonta viivytystä (6 §). Tässä esityksessä näitä kysymyksiä ei ehdoteta säänneltäväksi uuden esitutkintalain esitutkintaperiaatteita koskevassa 4 luvussa. Esitutkinnassa selvitettävistä asioista säädettäisiin jo uuden lain 1 luvun 2 §:ssä. Vaikka esitutkintalain 6 §:stä ilmenevää velvollisuutta voidaan perustellusti pitää myös esitutkintaperiaatteena, esitutkinnan toimittamisaikaa koskeva täydennettäväksi ehdotettava pykälä sopii asiayhteytensä perusteella paremmin esitutkinnan toimittamisen yleisiä säännöksiä koskevaan 3 lukuun ja nimenomaan esitutkintatoimenpiteiden siirtämistä ja esitutkinnan keskeyttämistä koskevien pykälien yhteyteen. Esitutkinnan toimittamista koskevien yleisten säännösten joukkoon soveltuvat myös asianosaisten pyytämiä toimenpiteitä koskevat säännökset, jotka ovat voimassa olevan lain 12 §:ssä ja 15 §:n 2 momentissa.

Esitutkintaperiaatteisiin liittyvät avustajan käyttöä ja kielellisiä kysymyksiä koskevat oikeudet, joita käsitellään tämän jakson jälkeen erikseen. Koska kaikkia uudessa luvussa käsiteltäviä asioita ei voida pitää periaatteina, luvun otsikoksi ehdotetaan ”Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien (poist.) oikeudet”.

Useat esitutkintaperiaatteista ovat edelleen toimivia ja sellaisenaan otettavissa uuteen esitutkintalakiin. Tämä koskee tasapuolisuusperiaatetta (7 §:n 1 momentti), syyttömyysolettamaa (7 §:n 2 momentti) ja vähimmän haitan periaatetta (8 §:n 1 momentti ja 2 momentin loppu).

Esitutkintalain 8 §:n 2 momentin alun mukaan esitutkinta on toimitettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi. Tätä kutsutaan hienotunteisuusperiaatteeksi. Periaate on voimassa olevassa laissa muotoiltu tarpeettoman suppeaksi. Epäillynkään kohdalla kysymys ei ole pelkästään aiheettomien epäluulojen välttämisestä vaan hänen asianmukaisesta kohtelustaan esitutkinnassa. Tämä näkökohta voi liittyä esimerkiksi epäillyn ikään tai terveydentilaan taikka häveliäisyysnäkökohtiin tutkimusten suorittamistilanteissa.

Voimassa olevan lain mukainen hienotunteisuusperiaate ei myöskään kiinnitä huomiota muihin henkilöihin kuin epäiltyyn. Asianomistajaankin liittyen huomionarvoisia voivat olla samanlaiset hienotunteisuusnäkökohdat kuin epäillyn kohdalla. Erityisesti asianomistajan edut voivat vaatia tahdikkuutta silloin, kun tutkittavana on arkaluonteinen rikos kuten esimerkiksi seksuaalirikos. Hienotunteisuusperiaatteen vaikutukset voi olla syytä ulottaa myös muihin esitutkintaan osallistuviin henkilöihin kuin asianosaisiin. Esimerkkinä voidaan mainita kuultava, jonka asema esitutkinnassa ei ole vielä selkiintynyt. Vaikka hienotunteisuusperiaate saisi osan sisällöstään lain muiden säännösten (esimerkiksi kuulusteltavan kohtelua koskevat säännökset) kautta, uuden esitutkintalain esitutkintaperiaatteita koskevassa luvussa voitaisiin säätää hienotunteisuusperiaatteesta, jonka mukaan esitutkinnan asianosaisia ja muita esitutkintaan osallistuvia on kohdeltava hienotunteisesti.

Esitutkintalain 9 §:ssä säädetään kahdesta asiasta, joilla ei ole kiinteätä yhteyttä toisiinsa. Pykälän 1 momentin mukaan, kun jotakuta kohtaan ryhdytään toimenpiteisiin esitutkinnassa, hänelle on ilmoitettava hänen asemansa siinä niin pian kuin se on mahdollista. Jos hänen asemansa esitutkinnassa muuttuu, on siitäkin hänelle ilmoitettava. Jos esitutkinnassa ilmenee, ettei henkilöä, jolle on kuulustelussa tai muuten ilmoitettu hänen asemansa rikoksesta epäiltynä, enää ole syytä epäillä rikoksesta, mutta ettei esitutkintaa kokonaisuudessaan voida päättää 43 §:ssä säädetyllä tavalla, esitutkinta lopetetaan hänen osaltaan (2 momentti).

Mitä tulee 9 §:n 1 momenttiin, aina henkilön asema ei ole selvä esitutkinnan alussa. Tuolloin henkilöä käytännössä tarvittaessa kohdellaan ja kuullaan kuultavan asemassa. Lainsäädäntö ei kuitenkaan tunne tällaista esitutkintaan osallistuvaa tahoa. Mahdollisuudesta kuulla henkilöä kuultavana olisi selvyyden vuoksi syytä säätää laissa. Pykälän 2 momentti sopii asiayhteytensä perusteella paremmin esitutkinnan päättämistä koskevaan sääntelyyn.

Esitutkintalain 11 §:n mukaan asianosaisella on oikeus saada tietoonsa, mitä esitutkinnassa on käynyt ilmi, niin pian kuin siitä ei voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Pykälä on alkuperäisessä muodossaan. Esitutkintalain jälkeen on säädetty viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettu laki (621/1999), jonka 11 §:ssä säädetään asianosaisten oikeudesta tiedonsaantiin. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentissa säädetään asianosaisen tiedonsaantioikeuden rajoituksista. Asianosaisella, hänen edustajallaan tai avustajallaan ei esimerkiksi ole tiedonsaantioikeutta esitutkinnassa ja poliisitutkinnassa esitettyyn tai laadittuun asiakirjaan ennen tutkinnan lopettamista, jos tiedon antamisesta aiheutuisi haittaa asian selvittämiselle. Myös muut momentissa mainitut tiedonsaannin rajoitusperusteet ovat sellaisia, että niillä saattaa olla esitutkinnassa merkitystä muutenkin kuin asiakirjojen osalta. Erityisesti on syytä mainita 7 kohta, joka koskee esimerkiksi todistajan, asianosaisen tai rikosilmoituksen tekijän yhteystietoja tapauksissa, joissa tiedon antaminen vaarantaisi tällaisen henkilön turvallisuutta, etuja tai oikeuksia.

Asianosaisten tiedonsaantioikeuden rajoitukset eivät perustu pelkästään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettuun lakiin, jota sinällään sen yleisen merkityksen vuoksi on syytä korostaa. Jo voimassa olevan lainsäädännön perusteella tiedonsaantioikeus on rajoitettu esimerkiksi pakkokeinolain 5 a luvun mukaisten salaisten pakkokeinojen käytön osalta. Tällaisten tiedonhankintakeinojen osalta tiedonsaantioikeuden rajoituksista säädettäisiin nykyistä yksityiskohtaisemmin ehdotettavan uuden pakkokeinolain 10 luvun 60 ja 62 §:ssä. Huomioon on lisäksi esimerkiksi otettava myös niin nykyisen kuin ehdotetunkin poliisilain vaitiolovelvollisuutta ja -oikeutta koskevat säännökset. Uudessa asianosaisjulkisuutta koskevassa säännöksessä tulisi toisaalta korostaa asianosaisen tiedonsaantioikeutta, mutta samalla myös tuoda esiin laissa säädettyjen tiedonsaantioikeuden rajoitusten merkitys

Esitutkintalain esitutkintaperiaatteissa ei todeta rikoksesta epäillyn oikeutta esimerkiksi vaikenemalla olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään (ns. itsekriminointisuoja tai itsekriminointiin velvoittamisen kielto). Tämä periaate ilmenee esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdasta, jonka mukaan jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Kyseessä olevan periaatteen on katsottu kuuluvan myös EIS:n edellyttämään oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lähinnä sopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen mukaisen syyttömyysolettaman kautta. Oikeuden olla todistamatta itseään vastaan on katsottava kuuluvan perustuslain 21 §:n 1 momentin soveltamisalaan mainittua säännöstä edeltäneen säännöksen perustelujen mukaan (HE 309/1993 vp), vaikka periaatetta ei perustuslain säännöksessä nimenomaisesti mainitakaan. EIT:n käytännöstä ilmenee, että itsekriminointisuoja on jossakin määrin suhteellinen tapauksen olosuhteista riippuen. Rikoksesta epäillyn vaikeneminen saatetaan rikosprosessissa joissakin tapauksissa tulkita hänen syyllisyyttään osoittavaksi seikaksi.

Rikoksesta epäillyn oikeuksien kattavan sääntelyn aikaansaamiseksi olisi perusteltua lisätä esitutkintalain esitutkintaperiaatteisiin epäillyn oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään, vaikka oikeuden käyttämisestä epäillylle aiheutuva vaikutus on tapauskohtaista. Epäillyn harkintaan jäisi yksittäistapauksessa, haluaako hän kyseistä oikeutta käyttää ja miten hän sitä käyttää. Kysymyksessä olevalla periaatteella on myös itsenäistä syyttömyysolettamasta erotettavissa olevaa merkitystä.

Esitutkintalaissa ei säädetä suhteellisuusperiaatteesta. Mainitun periaatteen katsotaan oikeuskirjallisuuden mukaan tarkoittavan sitä, että toimenpiteiden laadun, laajuuden ja ankaruuden tulee viranomaistoiminnassa olla niihin käytettyjen voimavarojen ja kansalaisille mahdollisesti aiheutuvien haittaseuraamusten osalta yhteiskunnassa vallitseva arvomaailma huomioon ottaen järjellisessä ja hyväksyttävässä suhteessa toiminnan päämäärään ja sillä tavoiteltuihin tuloksiin.

Suhteellisuusperiaatteesta säädetään pakkokeinolaissa, jonka 7 luvun 1 a §:n mukaan pakkokeinolaissa tarkoitettuja pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Poliisin toimenpiteisiin liittyvää suhteellisuuden vaatimusta ilmentää myös poliisilain 2 §:n 2 momentti, jonka mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava perusteltuja suhteessa tehtävän tärkeyteen ja kiireellisyyteen sekä tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. Myös esitutkintalain 8 §:n voidaan katsoa liittyvän suhteellisuusperiaatteeseen. Sen 1 momentin mukaan esitutkinnassa ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä esitutkinnan tarkoituksen saavuttamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan kenellekään ei saa aiheuttaa tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa.

Muusta suhteellisuusperiaatteeseen liittyvästä lainsäädännöstä huolimatta tästä tärkeästä periaatteesta olisi syytä säätää myös esitutkintalaissa. Tämä liittyy periaatteen korostamisen ja esitutkintaperiaatteiden kattavan sääntelyn lisäksi siihen, että tällaisessa säännöksessä voidaan ottaa huomioon esitutkinnalle ominaisia piirteitä toisella tavalla kuin esimerkiksi pakkokeinojen käyttöön tai yleiseen poliisin toimivaltuuksien käyttöön liittyvässä säännöksessä. Tällöin väistämättä korostuvat kysymyksessä olevaan rikokseen (erityisesti rikoksen vakavuus ja rikosasian laajuus), selvitettävän asian selvittämistarpeeseen ja toimenpiteen kohteena olevaan henkilöön liittyvät seikat.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 11 §:ssä säädetään lasten kohtelusta esitutkinnassa. Pykälän 1 momentin mukaan lasta on kohdeltava esitutkinnassa hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Erityisesti on huolehdittava siitä, ettei lapselle aiheuteta tarpeettomasti haittaa koulussa, työpaikalla tai muussa hänelle tärkeässä ympäristössä. Pykälän 2 momentissa säädetään, että lapsiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet on mahdollisuuksien mukaan annettava tähän tehtävään erityisesti perehtyneiden poliisimiesten suoritettaviksi. Esitutkintaviranomaisen on tarvittaessa neuvoteltava lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa siitä, voidaanko lapseen kohdistaa toimenpiteitä. Pykälän 3 momentissa on vielä viittaussäännös viittätoista vuotta nuoremman lapsen kuulustelemisesta säätämiseen asetuksen 14 §:ssä.

Nuorisorikostyöryhmä ehdotti, että lapsen kohtelua koskevan pykälän 1 ja 2 momentti siirretään niiden tärkeyden vuoksi esitutkintalakiin perustuslain 80 §:n 1 momentin perusteella. Tätä arviota voidaan edelleen pitää oikeana.

Asianosaisen ollessa alle 18-vuotias esitutkintaan osallistuu tai ainakin voi osallistua asianosaisen huoltaja hänen laillisena edustajanaan. Erityisesti merkitystä osallistumisella on kuulustelujen kannalta. Voimassa olevan esitutkintalain 33 §:ssä säädetään laillisen edustajan osallistumisesta kuulusteluihin sekä siihen liittyvästä ilmoittamis- ja tilaisuuden varaamisvelvollisuudesta. Uudessa esitutkintalaissa näistä kysymyksistä ehdotetaan säädettäväksi 7 luvun 14 ja 15 §:ssä, kuten jäljempänä ilmenee.

Käytännössä ei ole harvinaista, että esitutkinnassa tulee vastaan tapauksia, joissa asianosaisena olevan lapsen huoltajan kykyyn valvoa puolueettomasti asianosaisen etua kohdistuu perusteltuja epäilyksiä. Esimerkkeinä voidaan mainita tapaukset, joissa lapsen toista vanhempaa epäillään lapseen kohdistuneesta rikoksesta tai joissa lapsen epäillään syyllistyneen vanhempiinsa kohdistuneeseen rikokseen. Nämä tapaukset voivat poikkeuksellisesti koskea myös muuta lapsen laillista edustajaa kuin huoltajaa. Suomen allekirjoittama vuodelta 2007 oleva lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus (CETS 201; 31 artiklan 4 kappale) velvoittaa tekemään mahdolliseksi sen, että oikeusviranomaiset nimittävät erityisen edustajan uhrille silloin, kun tämä kansallisen lain mukaan saattaa olla asianosaisena rikosoikeudenkäynnissä ja kun uhrin ja vanhempien vastuuta kantavien henkilöiden välillä on eturistiriita, jonka perusteella kyseiset henkilöt eivät voi edustaa lasta sellaisessa oikeudenkäynnissä.

Lapsen asianmukaisen edunvalvonnan kannalta tilanne näissä tapauksissa on lainsäädännöllisesti epäselvä. Lapsen edunvalvontaa sääntelee holhoustoimesta annettu laki (442/1999), jonka 91 §:ssä säädetään ilmoituksesta edunvalvonnan tarpeessa olevasta henkilöstä ja ilmoitukseen liittyvästä menettelystä. Mainitussa laissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole kuitenkaan yleisiä säännöksiä huoltajan esteellisyydestä.

Lapsen laillisen edustajan puolueettomuuden vaarantumiseen liittyviä erityissäännöksiä kuitenkin löytyy lainsäädännöstä. Esimerkkinä voidaan mainita lastensuojelulain (417/2007) 22 §. Sen 1 momentin mukaan lapselle tulee lastensuojeluasiassa määrätä edunvalvoja käyttämään huoltajan sijasta lapsen puhevaltaa, jos: 1) on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa; ja 2) edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan hakemuksen edunvalvojan määräämiseksi voi tehdä holhoustoimesta annetussa laissa tarkoitettuna holhousviranomaisena toimiva maistraatti, sosiaalihuollosta vastaava toimielin (lastensuojelulain 11 §:n 3 momentin mukainen sosiaalihuoltolain (710/1982) 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu toimielin) tai huoltaja itse. Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin määrää edunvalvojan, jos huoltaja ja edellä mainittu toimielin eivät ole siitä yksimielisiä. Muuten sovelletaan, mitä holhoustoimesta annetussa laissa tai muussa laissa säädetään sijaisen määräämisestä edunvalvojalle.

Lapsen edun turvaamiseen liittyvistä syistä esitutkintalaissakin olisi syytä erikseen säätää edunvalvojan määräämisestä alaikäiselle asianosaiselle. Lastensuojelulain 22 §:ää voitaisiin soveltuvin osin käyttää mallina uuden pykälän muotoilussa. Mainitun pykälän 1 momentin 1 kohdan edellytyksillä on käytännössä merkitystä myös esitutkinnassa. Toisaalta edunvalvojan määräämismenettelyyn ei tulisi mennä tapauksessa, joissa määrääminen olisi rikokseen laatuun liittyvistä syistä selvästi tarpeetonta. Tämä voisi koskea erityisesti vähäisiä rikoksia, joissa lapsen laillisen edustajan henkilöllä ei ole merkitystä rikoksen selvittämisen tai vahingonkorvauskysymysten kannalta.

Edunvalvojan määräämisen tarpeen havaitsemiseen ja esitutkinnan riittävän nopeaan toimittamiseen liittyvistä syistä tutkinnanjohtajalla tulisi olla velvollisuus tarvittaessa tehdä hakemus edunvalvojan määräämisestä alaikäiselle. Tutkinnanjohtajalle näin tulevan toimivallan ei tulisi kuitenkaan sulkea pois lastensuojelulain 22 §:n 2 momentissa tarkoitettujen viranomaisten toimivaltaa esimerkiksi tilanteissa, joissa nämä havaitsevat edunvalvojan määräämisen tarpeen ensimmäiseksi tai joissa tutkinnanjohtaja ei hakemusta kuitenkaan tee. Virallisen syyttäjän aseman vahvistuminen esitutkinnassa puhuu sen puolesta, että myös hänellä tulisi olla toimivalta hakemuksen tekemiseen. Eturistiriitoihin liittyvät syyt huomioon ottaen tuomioistuimen tulisi päättää edunvalvojan määräämisestä näissä tapauksissa. Täydentävästi voitaisiin soveltaa holhoustoimesta annetun lain säännöksiä.

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:ssä säädetään edunvalvojan määräämisestä oikeudenkäyntiä varten. Edunvalvoja voidaan määrätä, jos asianosainen sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi on kykenemätön valvomaan etuaan oikeudenkäynnissä tai jos asianosaisen edunvalvoja on esteellisyyden vuoksi tai muusta syystä estynyt käyttämästä puhevaltaa. Kun otetaan erityisesti huomioon edellä esiin tuodut rikosasian käsittelyyn liittyvät edunvalvonnan erityistarpeet ja se, että ei ole tarkoituksenmukaista tehdä useita edunvalvojan määräämiseen liittyviä ratkaisuja saman rikosasian käsittelyssä, esitutkintaa koskevan edunvalvojan määräämisen tulisi olla voimassa rikosasian käsittelyn loppuun asti eli käsittäen myös tuomioistuinvaiheen. Toisaalta edunvalvojan määräämistä ei tulisi nimenomaisesti rajoittaa koskemaan vain esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä, koska myös niiden välillä esimerkiksi syyteharkintaan liittyen saattaa ilmetä kysymyksiä, joissa edunvalvojan puhevallan käyttäminen on tarpeen.

Avustajan käyttö esitutkinnassa

Esitutkintalain periaatepykälissä säädetyistä asioista on syytä ottaa erityisen tarkastelun kohteeksi asianosaisen oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa. Tästä oikeudesta ja siihen liittyvistä asioista säädetään esitutkintalain 10 §:ssä. Oikeuteen käyttää avustajaa liittyy EIS 6 artiklan 3 kappaleen c kohta, jonka mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa. Kappaleen luetteloa syytetyn vähimmäisoikeuksista rikosoikeudenkäynnissä on sovellettava jo rikosoikeudenkäyntiä edeltävässä esitutkinnassa. Vastaava sääntely on myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen d kohdassa.

Esitutkintalain 10 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta epäillylle, joka on otettu kiinni, pidätetty tai vangittu, on viipymättä ilmoitettava hänen oikeudestaan käyttää avustajaa. Pykälän 2 momentin mukaan syyttäjä tai tutkinnanjohtaja tekee tuomioistuimelle esityksen oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun säännösten nojalla. Viimeksi mainitun esityksen, ennen kuin ketään voidaan epäillä syylliseksi rikokseen, tekee tutkinnanjohtaja. Pykälän 3 momentissa säädetään vielä vapautensa menettäneen oikeudesta pitää yhteyttä avustajaansa. Rikoksesta epäillyllä, joka on otettu kiinni, pidätetty tai vangittu, on oikeus pitää yhteyttä avustajaansa tapaamalla, kirjeitse ja puhelimitse siten kuin tutkintavankeuslaissa (768/2005) ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa (841/2006) tarkemmin säädetään.

Avustajan käyttöoikeutta koskevaan 10 §:ään liittyvät myös eräät muut esitutkintalain säännökset. Esitutkintalain 29 §:n 2 momentin mukaan epäillylle on ennen kuulustelua tehtävä selkoa oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa sekä siitä, milloin hänelle voidaan määrätä puolustaja. Puolustajan määräämisedellytyksistä näiltä osin säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:ssä. Mainitun pykälän 3 momentin mukaan epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta, kun 1) epäilty ei kykene puolustamaan itseään; 2) epäilty, jolla ei ole puolustajaa, on alle 18-vuotias, jollei ole ilmeistä, ettei hän tarvitse puolustajaa; 3) epäillyn valitsema puolustaja ei täytä puolustajalle asetettavia vaatimuksia tai kykene asianmukaisesti puolustamaan epäiltyä; tai 4) siihen on muu erityinen syy. Esitutkintalain 29 §:n 3 momentin mukaan asianomistajalle on ennen kuulustelua ilmoitettava, milloin hänelle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun mukaan voidaan määrätä oikeudenkäyntiavustaja tai tukihenkilö. Avustajan kelpoisuuteen ja sen ratkaisemiseen liittyvistä kysymyksistä säädetään puolestaan esitutkintalain 45 §:ssä.

Laajempien tutkimusten puuttuessa on vaikeaa saada kattavaa kuvaa siitä, kuinka paljon avustajia tosiasiallisesti käytetään esitutkinnassa. Ainakin eräiden tutkinnanjohtajille ja oikeusaputoimistoille tehtyjen kyselytutkimusten perusteella käyttö on vähäistä. Niiden mukaan rikoksesta epäillyillä saattaa olla avustaja esitutkintavaiheessa vain noin neljäsosassa, ehkä jopa vain 10 prosentissa jutuista. Vaikka avustaja olisikin jo esitutkintavaiheessa mukana, hän ei välttämättä ole vielä kuulustelussa mukana. Käytännön havaintojen perusteella vakavammissakin rikosasioissa avustajia hankitaan vastaajille vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyn kynnyksellä.

Euroopan neuvoston kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen komitea (jäljempänä CPT) on Suomea koskevassa vuoden 1992 selonteossaan kiinnittänyt huomiota siihen, että komitean saamien tietojen mukaan asianajaja ei ole Suomessa mukana siinä vaiheessa, kun rikoksesta epäilty otetaan kiinni ja harkitaan hänen pidättämistään. Esitutkintalain 10 §:n 1 momenttia on vuonna 2006 täydennetty niin, että rikoksesta epäillylle, joka on otettu kiinni, pidätetty tai vangittu, on viipymättä ilmoitettava hänen oikeudestaan käyttää avustajaa.

CPT on vuoden 2008 tarkastuksen selonteossaan kiinnittänyt huomiota siihen, että poliisin kiinni ottamille henkilöille ei vieläkään järjestelmällisesti anneta kirjallisesti tietoa kaikista heidän oikeuksistaan mukaan lukien siis oikeus avustajan käyttämiseen. Lisäksi oikeus avustajan käyttämiseen myönnetään vieläkin useimmissa tapauksissa vasta ensimmäisen, tutkijan suorittaman virallisen kuulustelun alussa, joka saattaa olla huomattavan ajan kuluttua varsinaisen kiinniottamisen jälkeen. Lisäksi valtuuskunnalle esitettiin väitteitä, joiden mukaan avustaja oli saatu tavata vasta lausunnon allekirjoittamisen jälkeen tai vasta tuomioistuinkäsittelyn alkaessa.

Ilmoitus oikeudesta käyttää avustajaa ei liity pelkästään rikoksesta epäiltyihin, koska jo voimassa olevan lain mukaan asianosaisella on oikeus käyttää esitutkinnassa avustajaa. Käytännössä jo nykyisin kutsuissa kuulusteluun kirjallisesti ilmoitetaan sekä rikoksesta epäillylle että asianomistajalle oikeudesta käyttää avustajaa. Lakiin voitaisiin kirjata velvollisuus ilmoittaa kirjallisesti asianosaiselle ennen hänen kuulemistaan oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa. Asian laadun vuoksi tätä ei tulisi kuitenkaan soveltaa suppeassa esitutkinnassa käsiteltäviin asioihin (esimerkiksi rikesakko- ja rangaistusmääräysasiat). Mainittu rajaus olisi johdonmukainen sen kanssa, että nykyisen lain mukaan (44 §:n 3 momentti) suppeassa esitutkinnassa ei tarvitse epäillylle kuulustelun yhteydessä ilmoittaa avustajan käyttöoikeudesta, mikä tultaisiin kirjaamaan myös uuden lain suppeaa esitutkintaa koskeviin säännöksiin. Järjestelmällisellä kirjallisella ilmoittamisella vastattaisiin myös siihen arvosteluun, jota CPT on esittänyt poliisin kiinni ottamien henkilöiden osalta. Kiinniottaminen ei yleensä tule kysymykseen suppeassa esitutkinnassa käsiteltävissä asioissa. Siltä osin varmuuden vuoksi laissa olisi kuitenkin erikseen todettava, että rikoksesta epäillylle oikeudesta olisi kirjallisesti ilmoitettava viipymättä, kun hän menettää vapautensa kiinniottamisen, pidättämisen tai vangitsemisen yhteydessä. Näistä tosin viimeksi mainittu on vain teoreettinen vaihtoehto kiinniottamisen ja pidättämisen käytännössä edeltäessä vangitsemista.

Avustajan käyttöä koskevia kysymyksiä arvioitaessa on otettava huomioon se, että asianosaista ei voida pakottaa ottamaan itselleen avustajaa. Kysymys on oikeudesta eikä velvollisuudesta turvautua avustajaan. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tosin siis säädetään edellä todetulla tavalla tapauksista, joissa epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta. Osittain avustajan käyttämisen mahdollinen vähäisyys saattaakin liittyä rikoksesta epäiltyjen haluttomuuteen käyttää avustajaa. Tämä voi johtua esimerkiksi epäillyn yleisestä passiivisuudesta, epäillyn uskosta avustajan käytön hyödyttömyyteen, epäillyn pelosta leimautua syylliseksi avustajan käytön kautta tai avustajan käyttämisen kustannuksista.

Oikeudella avustajan käyttöön esitutkinnassa ei ole käytännön merkitystä, jollei samalla turvata asianosaisen mahdollisuutta tosiasiallisesti käyttää avustajaa hänen sitä halutessaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että asianosaiselle ilmoitetaan oikeudesta käyttää avustajaa, mahdollistetaan asianosaisen yhteydenotto hänen valitsemaansa avustajaan ja mahdollistetaan avustajan osallistuminen esitutkintatoimenpiteen, erityisesti kuulustelun suorittamiseen. Asianosaisten oikeuksien toteutumisen edistämisen lisäksi avustajan käyttö mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien voi ehkäistä epäselvyystilanteiden ja ristiriitojen syntymistä esitutkinnassa ja muutenkin edistää asian käsittelyä esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomioistuimessa.

Esitutkintalakia olisikin syytä täydentää niin, että esitutkintaviranomaisella on velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa tosiasiallisesti toteutuu asianosaisen sitä halutessa. Toisaalta velvollisuuden käytännön sisällön osalta tulisi ottaa huomioon tapauskohtaiset selvitettävään rikokseen (esimerkiksi rikoksen vakavuus), rikoksen selvittämiseen (esimerkiksi kiireellinen esitutkintatoimenpide) ja asianosaiseen henkilöön (esimerkiksi alaikäinen epäilty) liittyvät seikat, minkä myös tulisi ilmetä laista.

Ihmisoikeussopimusten mukaan rikoksesta epäillyllä on oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa. Tämä on käytännön lähtökohta muidenkin esitutkinnassa kuultavien asianosaisten osalta, vaikka oikeutta valita avustaja ei nimenomaisesti todeta esitutkintalain 10 §:n 1 momentissa. Myös CPT on todennut vuoden 2008 tarkastuskäynnin selonteossaan kuulleensa joiltakin epäillyiltä, että poliisi olisi estänyt heitä valitsemasta vapaasti avustajansa. Tärkeän näkökohdan korostamiseksi ja asian selkeyttämiseksi valintaoikeudesta olisi syytä säätää laissa.

Nuorisorikostyöryhmä ehdotti mietinnössään esitutkintalakiin lisättäväksi uuden alle 18-vuotiaita epäiltyjä koskevan 10 a §:n. Sen mukaan tutkinnanjohtajan olisi tarvittaessa huolehdittava siitä, että epäillylle määrätään jo esitutkintaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin 2 kohdassa tarkoitettu puolustaja ja että tämä tai muu avustaja on läsnä esitutkintatoimenpidettä suoritettaessa. Nuoria epäiltyjä koskevanakin mainittu ehdotus ilmentää yleisempää tarvetta terävöittää rikoksesta epäiltyjen avustamista koskevaa lainsäädäntöä sen varmistamiseksi, että heillä tarvittaessa ja asian sitä edellyttäessä on avustaja jo esitutkinnassa.

Esitutkintalain 10 §:n 2 momentissa tarkoitettujen asianomistajaa koskevien esitysten tekemistä voidaan edistää säännöksen sanamuotoa tarkistamalla. Momentin alku voidaan kirjoittaa velvoittavampaan muotoon. Siinä voitaisiin todeta, että tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän on tehtävä tuomioistuimelle esitys oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle, kun siihen on aihetta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun säännösten nojalla. Nykyisin virke on kirjoitettu pikemminkin toimivaltasäännöksen muotoon.

Esitutkintalain 10 §:n 2 momenttiin voidaan edellä todetun lisäksi katsoa kohdistuvan eräitä muitakin muuttamistarpeita. Säännöksen mukainen toimintavelvollisuus koskee nykyisellään ainoastaan asianomistajien aseman turvaamista. Tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän tulisi ryhtyä toimenpiteisiin myös niissä tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on erityisessä avustajan tarpeessa. Tällaista tarvetta voi katsoa ilmentävän niiden tapausten, joiden vuoksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin nojalla epäillylle on viran puolesta määrättävä puolustaja. Laissa tulisi säätää, että tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän on tehtävä tuomioistuimelle esitys puolustajan määräämisestä rikoksesta epäilylle, kun siihen on aihetta mainitun momentin nojalla. Esitutkintalain 10 §:n 2 momentin jälkimmäinen virke tutkinnanjohtajan ja syyttäjän toimivallan jaosta voidaan poistaa tarpeettomana, koska myös tältä osin noudatettaisiin pääsääntöä, että esitutkinnan aikana toimii tutkinnanjohtaja ja sen jälkeen syyttäjä.

Vapautensa menettäneen ja oikeudenkäyntiavustajan yhteydenpitoa koskeva 10 §:n 3 momentti olisi selvyyden vuoksi syytä erottaa omaksi pykäläksi. Yhteydenpito-oikeuteen liittyy rikoksesta epäillyn ja hänen avustajansa yhteydenpidon luottamuksellisuuden turvaaminen. Tämä koskee esimerkiksi puhelinkeskusteluja ja kahdenkeskisiä neuvotteluja. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen perusteella tässä turvaamisessa on käytännössä toivomisen varaa. Yhteydenpitoa koskevaan pykälään voitaisiinkin lisätä säännös esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta huolehtia yhteydenpidon luottamuksellisuuden turvaamisesta.

Oikeuteen käyttää avustajaa esitutkinnassa liittyy avustajan kelpoisuutta koskeva esitutkintalain 45 §. Pykälän 2 momentissa säädetään avustajan erityisistä kelpoisuusehdoista. Säännöksessä ei oteta huomioon tapauksia, joissa avustaja avustajaksi ryhtymisen jälkeen menettelee lain tai hyvän asianajotavan vastaisesti. Mainitun tavan ydinalueen muodostaa hyvä asianajajatapa, jota koskevat ohjeet valmistellaan Suomen Asianajajaliitossa. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa avustaja toimii salassapitovelvollisuutensa vastaisesti. Toisaalta on otettava huomioon asianosaisen oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kynnyksen evätä avustajana toimiminen tulee olla korkea tällaisissa tapauksissa. Voimassa olevan säännöksen kohdassa 2 tällainen korkea kynnys todetaan ilmaisulla ”oletettavasti vaikeuttaa merkittävästi asian selvittämistä”.

Voimassa olevan esitutkintalain 45 §:n 3 momentissa todetaan, että jos joltakulta on evätty oikeus toimia avustajana esitutkinnassa, asianosaiselle on varattava tilaisuus hankkia kelpoisuusvaatimukset täyttävä avustaja. Pykälän mukaan tutkintaa ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi viivyttää. Tilaisuuden varaaminen uuden avustajan hankkimiseen liittyy edellä jo käsiteltyyn esitutkintaviranomaiseen velvollisuuteen huolehtia siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu. Tilaisuuden varaamisesta on syytä selvyyden vuoksi kuitenkin edelleen säätää erikseen avustajan kelpoisuutta koskevassa pykälässä.

Mitä tulee esitutkintalain 45 §:n 3 momentissa mainittuun tutkinnan viivyttämiseen, siihen liittyvää lausetta on säännöksen valmistelutöissä (HE 14/1985 vp) perusteltu sillä, että jos tutkinnan viivyttäminen sallittaisiin, tutkintaa voitaisiin tahallisesti viivyttää nimeämällä sellaisia avustajia, joita ei mitä todennäköisimmin voida tehtävään hyväksyä. On kuitenkin huomattava, että tutkinnanjohtaja voi olla hyväksymättä avustajan myös tilanteessa, jossa häntä ei ole nimetty tällaisessa tahallisessa viivyttämistarkoituksessa tai muussa epähyväksyttävässä tarkoituksessa. Tässäkin tilanteessa pitäisi pyrkiä pääsääntöisesti siihen, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa toteutuu. Tämä näkökohta voitaisiin ottaa huomioon kysymyksessä olevan säännöksen muotoilussa uudessa laissa.

Jäljempänä erityisiä kysymyksiä koskevassa jaksossa todettavin perustein ei päädytä ehdottamaan yleistä muutoksenhakuoikeutta esitutkintapäätöksiin. Oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa on kuitenkin keskeinen oikeusturvaa ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä edistävä tekijä esitutkinnassa. Tämän vuoksi tietyn avustajan käyttämistä koskeva tutkinnanjohtajan ratkaisu tulisi voida saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Esitutkinnassa ja esitutkinta-asiakirjoissa käytettävä kieli

Kielellisten oikeuksien lähtökohtana on perustuslain 17 §, jonka 1 momentin mukaan Suomen kansalliskieliä ovat suomi ja ruotsi. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Pykälän 3 momentissa puolestaan säädetään, että saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla ja että viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla. Kielilaki (423/2003) ja saamen kielilaki (1086/2003) säätävät tarkemmin oikeudesta käyttää mainittua kolmea kieltä ja viranomaisten niihin liittyvistä velvollisuuksista. Kielilaki on yleislaki, jota lain 3 §:n 1 momentin perusteella sovelletaan myös esitutkinnassa, jos esitutkintalaissa ei toisin säädetä.

Kielen merkitystä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijänä korostetaan kansainvälisissä sopimuksissa. Kysymys on yleensä oikeudesta tulkkiin EIS 6 artiklan 3 kappaleen e kohdan sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen f kohdan perusteella. Mainittujen kohtien mukaan rikoksesta syytetyllä on oikeus saada maksutta tulkin apua, jos hän ei ymmärrä tai puhu tuomioistuimessa käytettyä kieltä. EIT:n tulkinnan mukaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan asettama oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus koskee myös esitutkintaa.

Esitutkintalain 37 §:n 1 momentin mukaan kuulusteltavalla on esitutkinnassa oikeus käyttää omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia sen mukaan kuin kielilain 10 ja 18 §:ssä säädetään. Esitutkintaviranomaisen on huolehdittava tulkkauksesta tai valtion kustannuksella hankittava tulkki silloin, kun viranomaisen ei kielilain mukaan ole käytettävä epäillyn kieltä. Pykälän 2 momentissa säädetään, että oikeudesta käyttää saamen kieltä esitutkinnassa säädetään saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa annetussa laissa (516/1991). Pykälän 3 momentin mukaan muulla kuin suomen-, ruotsin- tai saamenkielisellä kuultavalla on esitutkinnassa oikeus maksuttomaan tulkkiin, jollei esitutkintaviranomainen itse huolehdi tulkkauksesta. Viranomaisen on viran puolesta huolehdittava tulkkaustarpeen täyttämisestä. Tulkkaus on vastaavalla tavalla järjestettävä silloin, kun se kuultavan aisti- tai puhevian takia on tarpeen. Esitutkintalain 39 §:n 1 momentin mukaan kuulustelusta on laadittava kuulustelupöytäkirja kuulusteltavan käyttämällä kielellä. Lain 40 §:n 1 momentin mukaan esitutkintapöytäkirja laaditaan suomen tai ruotsin kielellä taikka kielilain 19 §:n 2 momentin nojalla osittain suomen ja osittain ruotsin kielellä.

Esitutkintalain 37 § lähtee siis kuulusteltavan tai kuultavan näkökulmasta, jota voidaan pitää useastakin syystä suppeana. Esitutkinnassa voidaan asioida esitutkintaviranomaisen kanssa muutenkin kuin kuulemistilanteissa. Kielelliset oikeudet liittyvät kaikkien esitutkintatoimenpiteiden suorittamiseen. Esitutkintalain 37 § ei sovellu rikosilmoituksen tekemiseen, jonka voidaan kuitenkin laajassa mielessä katsoa kuuluvan esitutkintaan. Vaikka kielilakia sen 3 §:n 1 momentin perusteella sovelletaan myös esitutkinnassa, uuteen esitutkintalakiin olisi syytä selvyyden vuoksi ottaa esitutkinnan käsittelykieltä koskevat esitutkinnan tarpeita vastaavat säännökset.

Johdonmukaisuussyistä esitutkinnan käsittelykieltä koskevien säännösten tulisi suomen ja ruotsin kielten osalta vastata kielilain säännöksiä asian käsittelykielestä rikosasiassa. Esitutkinnassa asiaa selvitetään tuomioistuinkäsittelyä varten. Kielilain 14 §:n 1 momentissa säädetään, että rikosasiassa käytetään kaksikielisessä tuomioistuimessa asian käsittelykielenä vastaajan kieltä. Jos vastaajat ovat erikielisiä tai jos vastaajan kieli ei ole suomi tai ruotsi, tuomioistuin päättää asian käsittelykielestä asianosaisten oikeutta ja etua silmällä pitäen. Jos kielivalintaa ei voida tehdä tällä perusteella, käytetään tuomioistuimen virka-alueen enemmistön kieltä. Pykälän 2 momentin mukaan yksikielisessä tuomioistuimessa käytetään asian käsittelykielenä virka-alueen kieltä, jollei tuomioistuin asianosaisten oikeutta ja etua silmällä pitäen päätä toisen kielen käyttämisestä. Näihin kielilain 14 §:ään säännöksiin tehtävä viittaus ei ole riittävä ja asianmukainen pykälän koskiessa tuomioistuinkäsittelyä ja esitutkinnan tarpeiden ulottuessa laajemmalle kuin viranomaisen luona tapahtuvaan asian käsittelyyn. Yksi- ja kaksikielisistä viranomaista säädetään kielilain 6 §:n 1 momentissa.

Esitutkintalain 37 §:n 1 momentissa viitataan kielilain 10 ja 18 §:ään. Niistä ensiksi mainittu koskee oikeutta käyttää suomea tai ruotsia siitä riippumatta, mikä asian käsittelykieli muuten on. Viittaus kielilain 10 §:ään olisi syytä ottaa uuteen esitutkinnan käsittelykieltä koskevaan pykälään. Viittaus mainitun lain 18 §:ään on tarpeeton, koska jo voimassa olevan säännöksen toisessa virkkeessä järjestetään kansalliskieliä koskeva oikeus tulkkaukseen esitutkinnassa.

Esitutkintalain 37 §:n 2 momentin lakiviittaus on vanhentunut, koska oikeudesta käyttää saamen kieltä esitutkinnassa säädetään nykyisin saamen kielilaissa. Jo tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että saamelaisen oikeus ja viranomaisen velvollisuus käyttää saamen kieltä ovat melko suppeita rajoittuen eräisiin Suomen pohjoisimpiin kuntiin ja saamelaisten kotiseutualueeseen. Tarkemman soveltamisalueen osalta voi viitata saamen kielilain 2 §:ään ja saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) 4 §:ään.

Esitutkintalain 37 §:n 3 momentin yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 92/2002 vp) todetaan, että muulla kuin suomen-, ruotsin- tai saamenkielisellä kuultavalla ei olisi ehdotonta oikeutta tulkkaukseen omalla kielellään. Tulkkausvaatimuksen täyttämiseksi riittäisi, että tulkkaus tapahtuu kielellä, jota hän ymmärtää ja jota hän hallitsee riittävästi, jottei kuulustelu tällä kielellä vaaranna hänen oikeusturvaansa. Nämä hallituksen esityksen perusteluissa esitetyt näkökohdat ovat tärkeitä esimerkiksi kiireellisissä kuulustelutilanteissa, joissa kuulusteltavan oman kielen perusteella tarvittaisiin harvinaisen kielen tulkkia mutta joissa kuulusteltava ilman hänen oikeusturvansa vaarantumista riittävän hyvin hallitsee muutakin yleisemmin puhuttavaa kieltä. Vain hallituksen esityksen perusteluissa esitetty sinänsä tarkoituksenmukainen ja asianmukainen, myös ihmisoikeussopimusten ja EIT:n ratkaisukäytännön kanssa sopusoinnussa oleva merkittävä kieltä koskeva rajaus olisi syytä ottaa lakiin. Kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kysymyksessä olisi muun kuin suomen-, ruotsin- tai saamenkielisen kuulusteltavan oikeus tulla kuulustelluksi kielellä, jota hän ymmärtää ja osaa puhua riittävästi.

Esitutkinnassa käytettävään kieleen liittyvä erityiskysymys on esitutkinta-asiakirjojen kääntäminen. Suomen-, ruotsin- ja saamenkielisten asianosaisten osalta asiakirjan kääntämisestä säädetään kielilaissa siltä osin kuin käännettävä asiakirja on suomen- tai ruotsinkielinen. Lisäksi oikeusapulain mukaan (257/2002) oikeusavun myöntäminen vapauttaa edun saajan velvollisuudesta suorittaa palkkiota ja korvausta asian käsittelyssä tarvitsemastaan käännösavusta (4 §:n 1 momentin 2 kohta).

Lähtökohtana on, että tulkkaus pitää puheen kääntämisen lisäksi sisällään sen, että kuulusteltava esitutkinnassa ja erityisesti kuulustelussa saa riittävässä määrin selon hänelle vieraalla kielellä laadituista asiaan vaikuttavista esitutkinta-aineistossa olevissa asiakirjoista. Näin tulkkausta myös nykyisin hyödynnetään esitutkinnassa, mikä käytännössä merkittävästi vähentää tarvetta asiakirjojen kääntämiseen. Kuitenkin jo nykyisin esitutkinnassa myös jossakin määrin käännetään asian käsittelyn kannalta merkityksellisiä asiakirjoja tai niiden osia. Merkittävä osa poliisin toimintaan liittyvästä käännöstyöstä ei kuitenkaan koske esitutkintaa vaan kansainvälisiä oikeusapupyyntöjä ja turvapaikkatutkintaa. Kääntämisen suhteen esiintyy ajallista vaihtelua ja eri poliisilaitosten välillä paikallista vaihtelua.

Vaikka kääntämistä tapahtuu jo nykyisin, kääntämisvelvollisuuteen ja kääntämisen edellytyksiin liittyvät epäselvyydet voivat joissakin tapauksissa haitata asianosaisten oikeutta valvoa oikeuttaan asianmukaisella tavalla. Tämä ei koske pelkästään esitutkintaa, vaan myös sen jälkeen tapahtuvaa asian käsittelyä. Tämän vuoksi asiakirjojen kääntämiseen on asiantilaa selventävästi kiinnitettävä huomiota myös lainsäädäntötasolla.

EIT on ratkaisukäytännössään ottanut kantaa rikosasian asiakirjojen kääntämiseen. Ratkaisussa Hermi v. Italia 18.10.2006 tuomioistuin toteaa, että EIS 6 artiklan 3 kappaleen e kohta ei koske pelkästään oikeudessa annettuja suullisia lausumia vaan sääntö soveltuu myös kirjalliseen aineistoon ja esitutkintaan. Kohta ei EIT:n mukaan kuitenkaan edellytä kaikkien kirjallisten todisteiden tai virallisten asiakirjojen kirjallista kääntämistä. Tuomioistuin totesi säännössä puhuttavan tulkista eikä kääntäjästä. Tämä viittaa ratkaisun mukaan siihen, että suullinen tulkin apu on EIS:n kannalta riittävää.

Eräät Euroopan unionin jäsenvaltiot Suomi mukaan luettuna ovat 11 päivänä joulukuuta 2009 tehneet ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi oikeudesta tulkkaukseen ja käännöksiin rikosoikeudellisissa menettelyissä. Ehdotus perustuu Euroopan yhteisöjen komission heinäkuussa 2009 tekemään puitepäätösehdotukseen. Lissabonin sopimuksen voimaantulon vuoksi neuvottelujen jatkuminen edellytti puitepäätösehdotuksen muuttamista direktiiviehdotukseksi.

Direktiiviehdotuksen 3 artiklan mukaan epäillyllä tai syytetyllä, joka ei ymmärrä rikosoikeudellisessa menettelyssä käytettävää kieltä, on oikeus saada käännös kaikista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisen kannalta keskeisistä asiakirjoista tai vähintään tällaisten asiakirjojen tärkeistä kohdista. Keskeisiin asiakirjoihin kuuluvat ainakin vapaudenmenetystä koskeva päätös, syyte ja tuomio. Kirjallisen käännöksen sijasta voidaan tarvittaessa antaa suullinen käännös tai suullinen yhteenveto artiklassa tarkoitetuista asiakirjoista edellyttäen, että tämä ei vaikuta menettelyn oikeudenmukaisuuteen.

EIS:n ja direktiiviehdotuksen perusteella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus liittyy rikoksesta epäillyn tai syytetyn asemaan. Merkittäviä oikeudellisia intressejä voi liittyä myös muiden asianosaisten, erityisesti asianomistajan asemaan. Tämä tarkoittaa direktiiviehdotuskin huomioon ottaen sitä, että asian kannalta olennainen esitutkinta-aineistoon kuuluva asiakirja tai sen osa olisi käännettävä, jos kääntäminen on tulkkauksesta huolimatta tarpeen asianosaisen oikeuden valvomiseksi. Tämä välttämätöntä tapauskohtaista harkintaa salliva säännös tulisi sisällyttää uuteen esitutkintalakiin.

Tulkkaukseen liittyvät tulkin esteellisyyttä ja pätevyyttä koskevat kysymykset, jotka ovat nousseet esiin laillisuusvalvontaratkaisujen kautta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksen mukaan yleinen luotettavuus edellyttää, että tulkkina ei käytetä jutun mahdollista todistajaa (ratkaisu 1.9.1991, dnro 454/4/89). Valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri on eräässä ratkaisussaan (8.9.2008, dnro 668/1/06) puuttunut satunnaisten henkilöiden käyttämiseen tulkkeina. Apulaisoikeusasiamies piti tällaista menettelyä kyseenalaisena ensinnäkin sen takia, että oikeusasioissa käytettävä terminologia ei välttämättä ole tuttua sellaisellekaan henkilölle, jolle arkikielen tulkkaaminen ei muuten tuota ongelmia. Mainitulla menettelyllä myös saatetaan henkilöön kohdistuvia rikosepäilyjä perusteettomasti ulkopuolisten tietoon. Sattumanvaraisella tulkkaajalla voi lisäksi olla asiaan taikka asianosaisiin sellainen suhde, joka vaikuttaa tulkkauksen asianmukaisuuteen eikä ole poliisin tiedossa.

EIT:n ratkaisun Hermi v. Italia mukaan tulkkauksen on oltava sillä tavoin asianmukaista, että vastaaja saa tiedon jutusta ja kykenee puolustautumaan erityisesti esittämällä tapahtumista oman kertomuksen. Kysymystä tulkin pätevyysvaatimuksista käsitellään myös tulkkausta ja käännöksiä koskevassa direktiiviehdotuksessa, jonka 5 artiklan mukaan tulkkauksen ja käännösten laadun tulee olla sellaisia, että epäilty tai syytetty voi täysin käyttää oikeuksiaan. Tämä ei edellytä, että kaikissa tapauksissa käytetään erityisesti pätevöityneitä rekisteröityjä kääntäjiä tai tulkkeja.

Esitutkintalaissa ei säädetä tulkin esteellisyydestä tai pätevyysvaatimuksista. Sellaisia ei tässäkään esityksessä ehdoteta otettavaksi lakiin. Vaikka kääntäjän ja tulkin toiminnalle on asetettava korkeat laatuvaatimukset, huomioon on otettava käytännön näkökohdat, joita esitutkinnassa ei voida sivuuttaa. Ongelmia voi tulla vastaan erityisesti harvinaisten kielten käyttämisen yhteydessä sekä kiireellisissä tilanteissa, joissa kuultavaa on rikoksen selvittämiseen liittyvistä syistä kuultava pikaisesti. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja asianosaisten oikeuksien toteutumiseen liittyvät näkökohdat myös vaihtelevat esimerkiksi sen mukaan, onko kysymys summaarisessa menettelyssä (rikesakon määrääminen tai rangaistusmääräyksen antaminen) vai muuten käsiteltävästä rikosasiasta. Nämä näkökohdat puhuvat sen puolesta, että lakiin ei ole syytä ottaa kääntäjän tai tulkin esteellisyyden osalta esimerkiksi voimassa olevan esitutkintalain 46 §:n mukaista myös uuteen lakiin (11 luvun 4 §:n 2 momentti) otettavaksi ehdotettavaa määräystä, jonka mukaan asiantuntijana ei saa olla se, joka on asiaan tai asianosaiseen sellaisessa suhteessa, että hänen puolueettomuutensa vaarantuu.

Esitutkintalaissa ei säädetä esitutkintaviranomaisen lähettämissä ilmoituksissa, kutsuissa ja kirjeissä käytettävästä kielestä. Suomen, ruotsin ja saamen osalta käytettävästä kielestä säädetään kielilain 19 §:n 3 momentissa ja saamen kielilain 15 §:n 1 momentissa. Selvyyden vuoksi uuteen esitutkintalakiin voitaisiin ottaa viittaus mainittuihin säännöksiin. Myös tältä osin oman ryhmänsä muodostavat ne henkilöt, joille kysymyksessä olevia asiakirjoja ei ole lähetettävä suomen, ruotsin tai saamen kielellä. Esitutkinnassa käytettävän kielen tavoin tältä osin lähtökohtana voisi olla se, että ilmoitus, kutsu tai kirja lähetetään kielellä, jota vastaanottajan voidaan olettaa riittävästi ymmärtävän. Vaikka Suomessa asuvien henkilöiden äidinkieli pääsääntöisesti voidaan todentaa väestörekisteritiedoista, varmaa tietoa kaikkien vastaanottajien kielestä ei voi olla. Esitutkintaviranomaisen tulisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan selvittää vastaanottajan kieltä tai hyödyntää sillä ennestään vastaanottajasta olevia tietoja.

Kuulustelupöytäkirja tulisi laatia kuulusteltavan käyttämällä suomen tai ruotsin kielellä. Pöytäkirjaamiskieli saattaisi tältä osin siis poiketa esitutkinnan käsittelykielestä ja muussa esitutkintamateriaalissa käytettävästä kielestä. Kielilain 19 §:n 2 momenttikin kuitenkin mahdollistaa sen, että asian valmisteluun ja käsittelyyn liittyvät asiakirjat voidaan laatia osittain suomen ja ruotsin kielellä. Kuten jäljempänä todetaan, koko kuulustelupöytäkirja olisi annettava kuulusteltavan tarkastettavaksi. Tarkastaminen käy vaivattomasti ja kuulusteltavan oikeusturvaa edistävästi varmalla tavalla, kun tarkastettavana on kuulusteltavan käyttämällä kielellä laadittu pöytäkirja. Lisäksi kuulustelupöytäkirjan laatimisella kuulusteltavan kielellä vältetään pöytäkirjan tarpeeton kääntäminen. Jos kuulusteltava käyttää muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia, kuulustelupöytäkirjan laatimiskielen tulisi olla esitutkinnan käsittelykieli. Tämä koskisi myös saamenkieltä käyttämään oikeutettuja henkilöitä, joilla saamen kielilain säännösten mukaan on oikeus saada tulkkauspalveluita ja kuulustelupöytäkirjasta saamenkielinen käännös. Kuulustelupöytäkirjoja lukuun ottamatta esitutkintapöytäkirjan kielenä tulisi olla esitutkinnan käsittelykieli.

Saapuvillaolo esitutkinnassa ja kuulustelut

Saapuvillaolo esitutkinnassa

Esitutkintalain 17—21 §:ssä säädetään saapuvillaolosta esitutkinnassa. Mainittuihin pykäliin kohdistuu joitakin muutos- ja täydennystarpeita, joista osaa käsitellään jäljempänä paremmin sopivassa yhteydessä uuden esitutkintalain 6 luvun pykälien yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esitutkintalain 17 §:n 2 momentin mukaan kutsussa esitutkintaan on ilmoitettava sen aihe, jollei siitä voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Saapuessaan esimerkiksi kuulusteluun henkilön on kuitenkin voitava valmistautua asian edellyttämällä tavalla. Tämä voi koskea esimerkiksi avustajan hankkimista. Sen vuoksi nykyisen lain mahdollistamaa aiheen ilmoittamatta jättämistä ei voida pitää asianmukaisena. Lisäksi termiä ”aihe” voidaan pitää sisällöltään epäselvänä. Kutsuttavan kannalta olennaisia seikkoja ovat tutkittavana oleva rikos ja kutsuttavan asema esitutkinnassa. Laista tulisikin ilmetä niiden ilmoittaminen kutsussa. Asema liittyy jo aikaisemmin käsiteltyyn kysymykseen henkilön aseman määrittämisestä ja siitä ilmoittamisesta mahdollisimman nopeasti. Jos kuulustelun toimittaminen sinällään haittaisi rikoksen selvittämistä esimerkiksi sen vuoksi, että rikosepäily tulee sen kautta epäillyn tietoon, kuulustelua voidaan lykätä.

Esitutkintalain 18 §:n 1 momentin mukaan epäilty voidaan kutsutta noutaa esitutkintaan, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta ja on todennäköistä, ettei hän noudata kutsua tai että hän kutsun saatuaan ryhtyy pakenemalla, todisteita hävittämällä tai muulla tavalla vaikeuttamaan esitutkintaa. Mitä tulee esitutkinnan vaikeuttamiseen, todennäköisyyden edellyttämistä voidaan pitää korkeana kynnyksenä, kun otetaan huomioon, että pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ään vuonna 2002 tehdyn muutoksen jälkeen noutamista ankarammaksi katsottava pidättäminenkin tulee kysymykseen tapauksissa, joissa on syytä epäillä vaikeuttamista. Johdonmukaisuuden vuoksi esitutkintalain säännöstä voidaan sen uuteen lakiin ottamisen yhteydessä muuttaa.

Esitutkintalain 21 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaan epäilty, jota ei ole pidätetty tai vangittu, on velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa kerrallaan enintään 12 tuntia, ja milloin pidättämiseen on 1 luvun 3 §:n mukaiset edellytykset, enintään 24 tuntia. Tässä esityksessä ehdotettavan pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 3 momentissa säädettäisiin, että alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäiltyä ei saisi pidättää. Näin ollen rikollisesta teosta epäillyllä ei olisi velvollisuutta olla läsnä esitutkinnassa yli 12 tuntia. Käytännössä kuitenkin ilmenee tapauksia, joissa tämä tuntimäärä osoittautuu rikollisesta teosta epäillyn kohdalla liian lyhyeksi. Tämä voi koskea niin rikoksen selvittämiseen liittyviä kuin lastensuojelullisia (esimerkiksi luovuttaminen sosiaaliviranomaisen huostaan) näkökohtia. Yli 12 tuntia ja enintään 24 tuntia kestävän läsnäolovelvollisuuden tulisi kuitenkin liittyä poikkeuksellisiin tapauksiin, minkä vuoksi laissa tulisi säätää erittäin painavien syiden vaatimus tällaiselle läsnäolovelvollisuudelle.

Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä säädetään poistumisen estämisestä. Pykälän mukaan rikoksesta epäiltyä, joka on esitutkintalain 21 §:n 2 momentin nojalla velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa ja jota ei ole pidätetty tai vangittu, saadaan esitutkinnassa pitää lukitussa tilassa, jos se on välttämätöntä hänen poistumisensa estämiseksi. Häntä ei saa kuitenkaan sijoittaa pidätettyjen säilytyshuoneeseen, ellei pidättämiseen ole 1 luvun 3 §:n mukaan edellytyksiä. Koska pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n mukaisella menettelyllä pyritään turvaamaan epäillyn saapuvillaolo esitutkinnassa, asiayhteytensä vuoksi säännös sopii paremmin saapuvillaoloa koskevien esitutkintalain säännösten joukkoon.

Kuulustelut

Lukuun kohdistuu lukuisia muutos- ja täydennystarpeita, joista vähäisimpiä käsitellään jäljempänä uuden esitutkintalain 7 luvun pykälien yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esitutkintalain 22 §:n 2 momentissa rikoksesta epäillyn kuulemiselle asiamiehen välityksellä taikka puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä asetetaan erityisedellytyksiä. Epäillyn osalta edellytyksenä on, että asia on merkitykseltään vähäinen eikä epäilty kiistä rikosilmoituksen oikeellisuutta tai että kysymyksessä on aikaisemmin suoritetun kuulustelun vähäinen täydentäminen. Momentin ensimmäisen virkkeen mukaan kaikkia asianosaisia koskee se, että mainituilla tavoilla suoritetusta kuulemisesta ei saa aiheutua haittaa eikä tutkinnan vaarantumista.

Esitutkintalain 22 § on muutettu nykyiseen muotoonsa esitutkintalain muuttamisesta annetulla lailla 645/2003. Alun perin esitutkintalain 22 §:n 1 momentissa säädettiin, että asianomistaja ja merkitykseltään vähäisissä asioissa epäilty, joka ei kiistä rikosilmoituksen oikeellisuutta, saa kuitenkin antaa lausumansa asiamiehen välityksellä tai puhelimitse. Lisäedellytyksenä oli se, ettei siitä aiheudu haittaa ja ettei se vaaranna tutkinnan luotettavuutta. Pykälän muuttamista perusteltiin muun ohessa joustavuuden lisäämisellä (HE 52/2002 vp). Epäillyn kohdalla tämä koskee sen mahdollisuuden lisäämistä, joka liittyy aikaisemmin suoritetun kuulustelun vähäiseen täydentämiseen.

Rikoksesta epäiltyyn liittyviä 22 §:n 2 momentin mukaisia rajoituksia ei voida pitää perusteltuina, vaikka epäilty kiistäisi rikosilmoituksen oikeellisuuden tai vaikka kysymyksessä ei olisi ainoastaan aikaisemman kuulustelun vähäinen täydentäminen. Näissäkin tapauksissa riittävän luotettavaan kuulemiseen saatetaan päästä asiamiehen välityksellä tai tiedonsiirtovälineellä tapahtuvassa kuulemisessa. Erityisesti tämä näkökohta korostuu asioissa, joissa epäillyllä ei ole juurikaan lausuttavaa. Epäiltyä olisi kuitenkin kuultava pykälän 1 momentissa tarkoitetulla tavalla hänen itsensä läsnä ollessa, jos 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaisesti tutkinnan luotettavuus muuten vaarantuisi. Rikoksen vakavuuteen liittyvät selvittämisintressinäkökohdat puhuvat kuitenkin sen puolesta, että epäiltyä tulisi voida kuulla asiamiehen välityksellä vain, jos kysymys on vähäisestä rikosasiasta. Tältä osin johtoa saadaan oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 16 §:n 2 momentista. Sen mukaan, jos asia koskee rikosta, josta on säädetty muu tai ankarampi rangaistus kuin sakko tai kuusi kuukautta vankeutta, haastetta ei voida antaa tiedoksi vastaajan haasteen vastaanottamista varten valtuuttamalle asiamiehelle. Tätä rajoitusperustetta voitaisiin myös esitutkinnassa käyttää rikoksesta epäillyn kuulemisen suhteen kuitenkin käänteisesti siten, että rikoksesta epäiltyä saataisiin kuulustella asiamiehen välityksellä vain, jos asia koskee rikosta, josta ei ole säädetty muuta tai ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai kuusi kuukautta vankeutta.

Esitutkintalain 22 §:n 3 momentissa säädetään, että asianosaiselta on otettava vastaan hänen tarjoamansa, kuulustelukertomusta täydentävät kirjalliset selvitykset. Erityisistä syistä tällaisia selvityksiä voidaan ottaa vastaan myös todistajalta tätä kuulusteltaessa. Pykälän alkuperäisissä perusteluissa (HE 14/1985 vp) tällaista erottelua asianosaista ja todistajaa koskevien edellytysten suhteen ei ole perusteltu. Todistajalla tulisi asian riittävän selvittämisen turvaamiseksi olla samat mahdollisuudet saada täydentävät kirjalliset selvitykset (esimerkiksi piirrokset ja laskelmat) sisällytetyksi esitutkinta-aineistoon kuin asianosaisella. Momenttia tulisikin muuttaa niin, että sen toinen virke poistetaan sekä ensimmäinen ja ainoaksi jäävä virke muutetaan koskemaan sekä asianosaista että todistajaa.

Esitutkintalain 23 §:ssä säädetään asianomistajan kuulustelemista koskevista rajoituksista. Pykälän mukaan asianomistaja, jolla ilmeisesti ei ole tutkittavaa asiaa selventäviä tietoja, voidaan jättää esitutkinnassa kuulustelematta, jos hän on rikosilmoituksen tehdessään tai muussa yhteydessä ilmoittanut syytteestä päättämistä ja oikeudenkäyntiä varten tarvittavat seikat. Esitutkinnassa selvitettäviä asioita koskevassa jaksossa aikaisemmin on jo todettu, että esitutkinnassa rikos ja eräät siihen välittömästi liittyvät seikat olisi selvitettävä asian laadun edellyttämällä tavalla. Tämä koskisi myös asianosaisten selvittämistä. Siihen liittyy ongelmia koskien esimerkiksi laajoja rikossarjoja tai rikoksia, joiden vaikutukset muuten ulottuvat laajalle. Ongelmat voivat tällaisissa tapauksissa koskea asianosaisen henkilöllisyyden selvittämisen lisäksi asianomistajan kuulemista. Käytännössä saatetaan esimerkiksi joutua turvautumaan menettelyyn, jossa rikosasian asianomistajia kehotetaan julkisesti ilmoittautumaan poliisille kuulemistaan ja vaatimustensa ilmoittamista varten. Tämä voi liittyä poliisin rajallisiin voimavaroihin ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin. Esimerkiksi joissakin tapauksissa rikosasian suuresta asianomistajamäärästä huolimatta vain harvoilla asianomistajilla voidaan olettaa olevan yksityisoikeudellisia vaatimuksia. Tällaisia tilanteita varten pykälää vastaavaan uuden esitutkintalain pykälään tulisi lisätä virke, jonka mukaan asianomistajan kuulusteleminen voidaan jättää tämän omasta ilmoittautumisesta tapahtuvaksi, jos asian laatu asianomistajien suuren lukumäärän tai muun vastaavan syyn vuoksi sitä edellyttää.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 12 ja 13 §:ssä säädetään päihtyneen ja sieluntoiminnaltaan häiriintyneessä tilassa olevan kuulustelemisesta. Päihtyneen kuulustelemista koskevassa säännöksessä todetaan, että jos joku on siinä määrin päihtynyt alkoholista tai muusta huumaavasta aineesta, että hänen ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä, häntä saa kuulustella vain, jos se on rikoksen selvittämiseksi välttämätöntä. Kuulustelupöytäkirjaan on tällöin tehtävä merkintä kuulusteltavan tilasta ja siitä, miksi kuulustelemista on pidetty välttämättömänä. Kuulustellulle on varattava tilaisuus myöhemmin uudestaan tarkastaa kertomuksensa. Asetuksen 12 §:ssä todetaan vielä, että kertomuksen tarkastamisesta on voimassa, mitä esitutkintalain 39 §:n 2 momentissa säädetään.

Asetuksen 13 §:n mukaan, jos kuulusteltavan ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä sieluntoiminnan häiriön, järkytyksen tai muun vastaavan syyn takia, sovelletaan vastaavasti, mitä 12 §:ssä on säädetty. Kuulustelemisesta on tarvittaessa neuvoteltava kuulusteltavan läheisten ja lääkärin kanssa.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 12 ja 13 §:ssä säädetään kuulustelun toimittamisen edellytyksistä eräissä tapauksissa ja kuulusteltavan oikeudesta tarkastaa niissä tapauksissa kuulustelukertomuksensa. Tältä osin on kysymys merkittävistä kuulusteltavan oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä asioista, minkä vuoksi näistä kysymyksistä tulisi säätää laissa. Tämä olisi johdonmukaista myös sen kanssa, että alle 15-vuotiaan tekemäksi epäillyn teon tutkintaa koskeva asetuksen 14 § ehdotetaan sisällöltään jonkin verran muutettuna siirrettäväksi uuteen esitutkintalakiin.

Esitutkintalain 29 §:ssä säädetään seikoista, joista on ilmoitettava tai tehtävä selkoa kuulusteltavalle ennen kuulustelua. Pykälän 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään velvollisuudesta ilmoittaa kuulusteltavalle hänen asemansa esitutkinnassa. Kuulusteltavan asemaan esitutkinnassa liittyy läheisesti se, että lakiin otettaisiin säännös rikoksesta epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään (4 luvun 3 §). Jotta tällä oikeudella on käytännön merkitystä, siitä tulisi kuulusteltavalle ilmoittaa ennen kuulustelua. Tämä ilmoitusvelvollisuus voitaisiin lisätä esitutkintalain 29 §:n 1 momenttia vastaavaan uuteen säännökseen.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt asianosaisten kielellisten oikeuksien johdosta huomiota siihen, että ennen kuulustelua olisi aina syytä käsitellä kysymys kuulustelussa käytettävästä kielestä (PeVL 36/2002 vp). Asia on valiokunnan mukaan soveliasta säännellä esitutkintalain 29 §:ssä. Vaikka useissa kuulustelutilanteissa kysymys epäillyn käyttämästä kielestä lienee varsin selvä ilman nimenomaista huomion kiinnittämistä asiaan, harkinnanvaraisen esitutkintaviranomaiselle asetettavan velvollisuuden soveltamisessa voi tulla rajanveto-ongelmia. Sen vuoksi valiokunnan esittämää ehdotonta velvollisuutta kiinnittää huomiota kielellisiin oikeuksiin voitaneen pitää perusteltuna. Ilmoitusvelvollisuutta koskevan pykälän 1 momenttiin voitaisiin keskittää myös kuulustelutodistajaa koskevassa esitutkintalain 30 §:n 2 momentissa asetettu velvollisuus ilmoittaa kuulusteltavalle hänen oikeudestaan pyytää kuulustelutodistaja paikalle.

Esitutkintalain 29 §:n 2 momentin mukaan epäillylle on ennen kuulustelua myös tehtävä selkoa oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa sekä siitä, milloin hänelle voidaan määrätä puolustaja. Kun esitutkintalain 10 §:n 1 momenttiin lisättiin velvollisuus ilmoittaa kiinniotetulle, pidätetylle tai vangitulle rikoksesta epäillylle hänen oikeudestaan käyttää avustajaa, muutoksen perusteluissa todettiin (HE 90/2005 vp), että koska siinä yhteydessä ei esitetä muutosta esitutkintalain 29 §:n 2 momenttiin, olisi oikeudesta avustajan käyttämiseen kuitenkin ilmoitettava ennen rikoksesta epäillyn kuulustelua. Tässä esityksessä avustajaa koskevia säännöksiä ehdotetaan muutettavaksi siten, että asianosaiselle on ennen hänen kuulemistaan kirjallisesti ilmoitettava oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa, jollei asia ole suppeassa esitutkinnassa käsiteltävä. Rikoksesta epäillylle oikeudesta olisi kirjallisesti ilmoitettava viipymättä, kun hän menettää vapautensa kiinniottamisen, pidättämisen tai vangitsemisen yhteydessä. Säännöksiä ehdotetaan täydennettäväksi myös niin, että esitutkintaviranomaisen on muutenkin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan.

Avustajan käyttämistä koskevat muut säännökset huomioon ottaen tilanne saattaa ennen kuulustelua olla sellainen, että avustajaa ja puolustajaa koskeva esitutkintalain 29 §:n 2 momentissa tarkoitettu ilmoitus on ilmeisen tarpeeton. Esimerkiksi epäillyllä saattaa olla kuulustelussa avustaja mukanaan tai hänelle on saatettu jo määrätä avustaja. Tämä näkökohta voitaisiin ottaa huomioon 29 §:ää vastaavassa uuden esitutkintalain pykälässä.

Lisäksi 29 §:n 2 momenttia vastaavaan uuteen säännökseen voitaisiin sijoittaa sääntely, jota vastaava on nykyisin 1 momentin toisessa virkkeessä. Sen mukaan epäillylle on samalla ilmoitettava, mistä teosta häntä epäillään. Virkkeen sisältö sen nykymuodossa on osoittautunut epäselväksi. Tämä koskee sitä, onko epäillylle ilmoitettava rikosnimike, epäiltyä rikosta koskeva tapahtumainkuvaus teon paikka ja aika mukaan lukien vai mahdollisesti molemmat. Ilmoittamistarve riippuu jossakin määrin tapauskohtaisista ja erityisesti rikoksen selvittämiseen liittyvistä näkökohdista. Virkkeessä voitaisiin todeta, että rikoksesta epäillylle on ennen kuulustelua yksilöitävä teko, josta häntä epäillään.

Esitutkintalain 30 §:ssä säädetään kuulustelutodistajasta. Pykälän 1 momentin mukaan kuulusteltavan pyynnöstä on kuulustelussa oltava läsnä luotettava ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 43 §:n mukaan esteetön todistaja. Tutkija voi myös omasta aloitteestaan kutsua todistajan saapuville. Jollei kuulustelua voida tutkintaa vaarantamatta viivyttää, se saadaan kuulusteltavan pyynnöstä huolimatta pitää ilman todistajaa. Kahdeksaatoista vuotta nuorempaa epäiltyä ei kuitenkaan saa kuulustella ilman todistajaa, paitsi jos kuulustelussa on läsnä hänen avustajansa tai laillinen edustajansa taikka sosiaalilautakunnan edustaja. Pykälän 2 momentissa säädetään ilmoittamisvelvollisuudesta, joka edellä kerrotuin tavoin ehdotetaan siirrettäväksi pykälään, jossa muutenkin säädetään kuulusteltavalle ilmoitettavista asioista.

Kuulustelutodistajan käytöllä pyritään edistämään kuulustelun asianmukaista toimittamista. Todistajan avulla kyetään myös jälkikäteen selvittämään, miten kuulustelu on toimitettu ja mitä sen aikana on tapahtunut. Näistä syistä kuulustelutodistajalla on merkitystä sekä kuulusteltavan että kuulustelijan kannalta. CPT on vuoden 1992 maatarkastusta koskevassa raportissaan korostanut kuulustelutodistajan asemaa tärkeänä oikeusturvan takeena.

Kuulustelutodistajan käyttö liittyy siihen, että esitutkintakertomuksilla on edelleen vuonna 1997 tapahtuneesta rikosoikeudenkäyntimenettelyn uudistamisesta huolimatta tärkeä merkitys oikeudenkäynneissä, joissa käsittelyn yhteydessä tulee vastaan väitteitä esimerkiksi poliisin harjoittamasta painostuksesta tai muusta epäasiallisesta vaikuttamisesta kuulusteltavaan kuulustelun aikana taikka kertomusten väärästä kirjaamisesta. Kuulustelutodistajan käytön edellytyksiä koskeva säännös on nyt kirjoitettu jossakin määrin joustavaan muotoon käytön riippuessa toisaalta epäillyn ja toisaalta tutkijan tahdosta ja joiltakin osin myös rikostutkinnan kiireellisyyteen liittyvistä seikoista. Tätä lähtökohtaa voidaan edelleenkin pitää perusteltuna, koska kaikki epäillyt eivät suinkaan tahdo kuulustelutodistajaa paikalle. Asiaan liittyvät myös poliisin resurssit, koska kuulustelutodistajan käyttö sitoo poliisimiesten työaikaa. Viimeksi mainitun syyn vuoksi esitutkintalain valmisteluvaiheessa poliisin taholta pidettiin tärkeänä, ettei kuulustelutodistajan käytöstä tehdä ehdotonta menettelyä.

Kuulustelutodistajan käyttöön liittyy se, että esitutkintalain 39 §:n 3 momentti mahdollistaa kuulustelukertomuksen ottamisen ääni- tai kuvatallenteeseen. Jos kuulustelutilaisuus tallennetaan, kuulustelun aikaiset tapahtumat ovat jälkikäteen todennettavissa lähtökohtaisesti varmalla tavalla. Tämän vuoksi kuulustelutodistajan käyttö voi olla tarpeetonta. Kuulustelutodistajan käyttö pitäisikin voida korvata kuulustelutilaisuuden ääni- ja kuvatallentamisella kaikissa tapauksissa, jos tallentamisella voidaan riittävän luotettavasti osoittaa kuulustelun suorittamistapa ja kuulustelun aikaiset tapahtumat. Jotta kuulustelutilanteesta saa todistajan korvaamisen edellyttämällä tavalla luotettavan kuvan, tallenteessa pitäisi olla sekä ääni että kuva. Tämän tulisi olla lähtökohta myös silloin, kun tallentaminen tehdään niissä tapauksissa, joista säädetään nyt 39 §:n 3 momentissa. Yhdenmukaisen ääntä ja kuvaa tallentavan tallentamisvälineistön hankkiminen saattaa olla perusteltua myös kustannusnäkökohdista katsottuna sen sijaan, että hankittaisiin erilaista laitteistoa.

Kuulustelutodistajan korvaamista tallentamisella ei voitane säätää ehdottomaksi, koska käytännössä esimerkiksi erityisen vakavien rikosten selvittämiseen tai kuultavan henkilöön liittyvistä syistä saattaa olla tarpeen käyttää sekä kuulustelutodistajaa että tallentamista. Koska tallennetta koskevia väitteitäkin (esimerkiksi tarkoitushakuiset leikkaukset) saatetaan esittää, kuulustelutodistajan käytöllä saattaa olla täydentävää merkitystä kuulusteluolosuhteiden selvittämisessä.

Esitutkintalain 31 §:n mukaan asianosaisen avustajalla ja asianomistajalle määrätyllä tukihenkilöllä on oikeus olla läsnä päämiestänsä kuulusteltaessa, jollei tutkinnanjohtaja painavista rikostutkinnallisista syistä sitä kiellä. Käytännössä on ilmennyt tarvetta sille, että erityisesti rikoksen asianomistajaa tukee kuulustelussa henkilö, joka ei kuitenkaan ole oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 3 §:ssä tarkoitettu tukihenkilö. Esimerkkeinä voidaan mainita muiden lähisukulaisten kuin huoltajien tai uhreja tukevien järjestöjen edustajien osallistuminen kuulusteluun. Tällainen tarve korostuu tutkittaessa rikoksia, jotka loukkaavat voimakkaasti esimerkiksi kärsimystä aiheuttavalla tavalla asianomistajan itsemääräämisoikeutta ja fyysistä koskemattomuutta. Esimerkkeinä tällaisista rikoksista voidaan mainita seksuaali-, pahoinpitely- ja ihmiskaupparikokset.

Viime aikoina myös kansainvälisissä velvoitteissa on kiinnitetty huomiota siihen, että rikoksen uhria tukevalla henkilöllä tai järjestön edustajalla tulee olla mahdollisuus osallistua kuulusteluun. Esimerkkeinä voidaan mainita vuodelta 2005 oleva Euroopan neuvoston yleissopimus ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta (CETS 197; 27 artiklan 3 kappale) ja aikaisemmin jo mainittu lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus (31 artiklan 5 kappale). Suomi on allekirjoittanut molemmat sopimukset. Kuulusteltavan tukemiseen saattaa olla tarvetta myös todistajankuulusteluissa. Nykyisessä laissa ei kielletä sitä, että kuulusteluun osallistuu muita kuulusteltavia tukevia henkilöitä kuin määrätty tukihenkilö. Vaikka lakia näin myös ilmeisesti tulkitaan, selvyyden vuoksi tulisi kuitenkin säätää siitä, että tutkija voi pyynnöstä sallia muunkin asianosaista tai todistajaa tukevan henkilön läsnäolon kuulustelussa. Tällöin rajoitusperusteena tulisi olla se, että läsnäolo ei vaikeuta rikoksen selvittämistä tai vaaranna salassapitovelvollisuutta.

Esitutkintalain 32 §:n mukaan tutkija voi sallia asianosaisen ja hänen avustajansa tai asiamiehensä taikka asianomistajalle määrätyn tukihenkilön olla läsnä toista asianosaista tai todistajaa kuulusteltaessa, jollei siitä voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Tähän pykälään liittyy eräitä muutos- ja täydentämistarpeita. Niistä keskeisin liittyy siihen, että rikoksen selvittämisnäkökohdan ei tulisi yksin olla ratkaiseva harkittaessa pykälässä mainitun henkilön läsnäolon sallimista. Esimerkiksi rikoksesta epäillyn ja asianomistajan kohtaamisiin voi tunneperäisistä syistä liittyä näkökohtia, joiden vuoksi osallistuminen toisen henkilön kuulusteluun ei ole hienotunteisuusnäkökohdista perusteltua. Epäillyn läsnäolo voi esimerkiksi seksuaali- ja pahoinpitelyrikosten tutkinnassa aiheuttaa asianomistajalle kärsimystä tai sitä vastaavaa haittaa. Vaikka hienotunteisuusperiaatteesta ehdotetaan säädettäväksi erikseen, mainittuja näkökohtia tulisi erikseen korostaa myös läsnäoloa toisen henkilön kuulustelussa koskevassa pykälässä. Pykälän muita enemmänkin teknisluonteisia muutostarpeita tarkastellaan sitä vastaavan uuden pykälän yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esitutkintalain 33 §:ssä säädetään vajaavaltaisen kuulusteltavan laillisen edustajan osallistumisesta kuulusteluun. Pykälä koskee alle 18-vuotiaita kuulusteltavia. Pykälän 4 momentissa säädetään siitä, että kuulustelusta on etukäteen ilmoitettava läsnäoloon oikeutetuille pykälän 1-3 momentissa tarkoitetuille vajaavaltaisen edustajille, jos se käy vaikeudetta päinsä. Ainakin yhdelle heistä on varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelussa, paitsi jos vajaavaltaista on rikoksen selvittämisen vuoksi välttämätöntä viipymättä kuulustella. Tällöin vajaavaltaisen edustajalle on ilmoitettava kuulustelusta mahdollisimman pian.

Esitutkintalain 33 §:n 3 momentin mukaan tutkija voi kieltää vajaavaltaisen laillisen edustajan läsnäolon kuulustelussa, jos tätä epäillään tutkittavana olevasta rikoksesta. Vaikka laissa tultaisiin edelleen esitutkintalain 35 §:n tavoin mahdollistamaan henkilön poistaminen kuulustelutilaisuudesta, laillisen edustajan osallistumisen kieltämisestä rikoksen selvittämisen vaikeuttamisen vuoksi tulisi erikseen säätää 33 §:n 3 momenttia vastaavassa uudessa säännöksessä. Laillisen edustajan henkilöstä tai hänen liittymisestään asiaan saattaa etukäteen olla sellaista tietoa, jonka perusteella hänen läsnäolonsa kuulustelussa voidaan olettaa haittaavan kuulusteltavan mahdollisuuksia kertoa asiasta sen selvittämistä edistävällä tavalla.

Nuorisorikostyöryhmä ehdotti esitutkintalain 33 §:n 4 momentin erottamista omaksi pykäläksi, jotta siinä säädettyä ilmoittamisvelvollisuutta ja tilaisuuden varaamisvelvollisuutta saadaan korostettua. Samalla säännöksen sisältöä ehdotettiin muutettavaksi jonkin verran käytännön näkökohtiin liittyvien syiden vuoksi. Kuulustelusta pitäisi aina ilmoittaa. Toisaalta kaikissa tapauksissa henkilöä, jolle pitäisi ilmoittaa ja varata tilaisuus tulla kuulluksi, ei tavoiteta. Kuulustelusta poissa olleelle lailliselle edustajalle pitäisi kuulustelun lisäksi ilmoittaa kuulustelun sisällöstä, koska sillä voi olla lapsen huoltajalle tärkeä merkitys puututtaessa lapsen rikokseen ja pyrittäessä sen uusimisen estämiseen.

Esitutkintalain 33 §:n tavoin esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 15 § liittyy lapsen tukemiseen ja auttamiseen esitutkinnassa. Pykälän mukaan, kun lasta eli alle 18-vuotiasta henkilöä kuulustellaan epäiltynä, sosiaalilautakunnalle on varattava tilaisuus lähettää edustajansa kuulusteluun, jollei tätä ole lastensuojelulain (683/83) 15 §:n 2 momentin perusteella pidettävä ilmeisesti tarpeettomana. Esitutkintaviranomaisen on viipymättä toimitettava kuulustelupöytäkirja sosiaalilautakunnalle. Nuorisorikostyöryhmä lähti siitä, että asetuksen 15 §:n tarkoittama asia on merkitykseltään sellainen, että siitä tulisi perustuslain 80 §:n 1 momentin nojalla säätää lailla, jolla myös säädetään lapsen huoltajille tai muille laillisille edustajille tapahtuvasta ilmoittamisesta ja kuulluksi tulemistilaisuuden varaamisesta. Sääntelyn lakiin siirtämistä voidaankin pitää perusteltuna. Vähäisiä rikosasioita silmällä pitäen ehdotonta velvollisuutta toimittaa kuulustelupöytäkirja voidaan pitää liian tiukkana. Tämä pitää paikkansa lähinnä esitutkinnassa käsiteltävien asioiden osalta. Suppean esitutkinnan sisältöä koskevassa pykälässä nykyistä asetuksen 15 §:ää vastaava uusi lain pykälä voitaisiinkin rajata suppeassa esitutkinnassa sovellettavien säännösten ulkopuolelle. Esimerkiksi vähäisten rikosasioiden kasaantuessa samalle henkilölle voidaan turvautua lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Asetuksen 15 §:ssä mainittu lastensuojelulaki on kumottu vuoden 2008 alussa voimaan tulleella uudella lastensuojelulailla, jonka 24 §:n 2 momentissa on aikaisempaa säännöstä vastaava sääntely. Sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuollon toimeenpanoon sen lain mukaan kuuluvista tehtävistä sekä niistä tehtävistä, jotka muussa laissa säädetään sosiaalilautakunnan taikka muun vastaavan toimielimen tehtäväksi, huolehtii yksi tai useampi kunnan määräämä monijäseninen toimielin. Tällaista toimielintä voidaan kutsua sosiaaliviranomaiseksi.

Asetuksen 15 § ei nimenomaisesti velvoita ilmoittamaan sosiaaliviranomaiselle tapauksista, joissa teosta epäilty on alle 15-vuotias. Näissä tapauksissa sosiaaliviranomaisella on tärkeä rooli sen arvioimisessa, onko tutkinnan suorittaminen tarpeen lastensuojelutoimenpiteiden tarpeen arvioimisen vuoksi. Tällainen arvioimistarve saattaa olla tarpeen myös 15—17-vuotiaiden epäiltyjen kohdalla. Asetuksen säännöstä vastaavassa lakiin otettavassa pykälässä olisikin selvyyden vuoksi mainittava esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa epäillystä alle 18-vuotiaan rikoksesta tai rikollisesta teosta sosiaaliviranomaiselle.

Ryhmätunnistus

Esitutkintalakiin lisättiin vuonna 2003 ryhmätunnistusta koskevat säännökset (38 a—38 c §). Niiden lisäksi valtioneuvosto on antanut asetuksen ryhmätunnistuksesta.

Vaikka ryhmätunnistusta koskevien varsin uusien säännösten muuttamistarvetta ei ole toistaiseksi mainittavasti ilmennyt, joitakin tarkistuksia näihinkin säännöksiin on tässä yhteydessä syytä tehdä. Lainsäädännön selkeyttämiseen liittyy 38 a §:n jakaminen kahteen pykälään siten, että ensimmäisessä säädetään ryhmätunnistuksen edellytyksistä ja jälkimmäisessä ryhmätunnistuksen järjestämisestä.

Ryhmätunnistuksesta annetun valtioneuvoston asetuksen 1 §:n 2 momentin mukaan ryhmätunnistusta voidaan käyttää silloin, kun sillä voidaan olettaa olevan merkitystä rikoksen selvittämisessä. Asian merkitys ja vertailu muihin samantapaisiin säännöksiin puoltavat sitä, että tällainen toimenpiteen edellytyksiin liittyvä säännös pitäisi ottaa lakiin. Lisäksi mainitun pykälän 4 momentissa säädetään siitä, että ryhmätunnistuksen järjestämisestä päättää tutkinnanjohtaja. Jo voimassa olevassa esitutkintalaissa monin paikoin säädetään päätösvallan kuulumisesta tutkinnanjohtajalle. Hänen asemaansa ja siihen kuuluvaa päätöksentekovaltaa ehdotetaan entisestään täsmennettäväksi, minkä vuoksi tämäkin tutkinnanjohtajan päätösvaltaa koskeva säännös ehdotetaan sisällytettäväksi uuteen esitutkintalakiin.

Ryhmätunnistusta koskevat säännökset on nykyisin kirjoitettu niin, että niiden voi tulkita koskevan ainoastaan näköhavainnoin tapahtuvaa tunnistamista. Merkitystä voi kuitenkin näköhavaintojen ohella tai lisäksi olla muillakin aistihavainnoilla kuten äänen tunnistamisella, hajuhavainnoilla tai tunnustelemalla tehtävillä havainnoilla. Tämä tulisi ottaa huomioon ryhmätunnistusta koskevissa säännöksissä.

Ryhmätunnistuksen merkitykseen todistelukeinona liittyy virallisen syyttäjän kytkeminen sen käyttämiseen. Vaikka jo yleisistä esitutkintayhteistyötä koskevista säännöksistä saattaisi johtua velvollisuus varata syyttäjälle tilaisuus olla läsnä ryhmätunnistuksessa, tästä olisi selvyyden vuoksi syytä erikseen säätää.

Esitutkinta-aineisto

Kuulustelutilaisuuden tallentaminen

Esitutkintalain 39 §:n 3 momentin mukaan kuulusteltavan kertomus saadaan myös ottaa ääni- tai kuvatallenteeseen. Kuulustellun on saatava tarkastaa tallennettu kertomus siten kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään. Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 17 §:n mukaan tallentamisesta on ennen sen aloittamista ilmoitettava kuulusteltavalle. Asetuksen 18 §:ssä säädetään ensinnäkin, että jos kuulustelukertomus otetaan ääni- tai kuvatallenteeseen, kuulusteltavan on kuulustelun päätyttyä annettava kuunnella äänitys ja tehdä kertomukseensa tarpeelliset korjaukset ja lisäykset (1 momentti). Pykälän 2 momentin mukaan, jos kuulustelukertomus tallennetaan tai kuulusteltavan lausumien perusteella sanellaan tallenteeseen myöhempää kirjoittamista varten, kuulustelukertomus tarkastetaan kuulusteltavan valinnan mukaan 1 momentissa säädetyin tavoin tai kuten kirjoitettu kuulustelukertomus.

Esitutkintalain 39 a §:ssä säädetään asianomistajan ja todistajan kuulustelun tallentamisesta videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen, jos kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä eikä kuultavaa tämän nuoren iän tai henkisen toiminnan häiriintyneisyyden vuoksi todennäköisesti voida siinä haittaa kuulusteltavalle aiheuttamatta kuulla henkilökohtaisesti.

Esitutkintalain säätämisen yhteydessä eduskunnan lakivaliokunta harkitsi ääni- tai kuvatallenteen käytön säätämistä pakolliseksi kuulusteluissa tai niiden käyttöä riippumaan rikoksen laadusta, mutta katsoi sitten, että mainittujen tallenteiden käytöstä oli saatava riittävästi kokemusta ennen kuin niiden käyttöä voidaan laajentaa (LaVM 9/1986).

CPT kiinnitti huomiota vuonna 1992 Suomeen tekemällään tarkastuskäynnillä huomiota muun ohessa ääni- ja kuvatallenteiden käyttöön. Komitea piti poliisikuulustelujen tallentamista tärkeänä suojakeinona sekä vapaudenriiston kohteeksi joutuneiden että poliisin kannalta. Valtuuskunta ei saanut mitään todisteita tällaisten menetelmien käytöstä Suomessa, vaikka esitutkintalain 39 § sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 17 § sallivat niiden käyttämisen. Komitea suositti, että Suomen viranomaiset harkitsisivat mahdollisuutta, että tällaisesta tallentamisesta tehtäisiin vakiokäytäntö. Käyttöön otettavaan järjestelmään tulisi liittyä kaikki asianmukaiset suojakeinot. Esimerkkinä suojakeinoista komitea mainitsi kaksi nauhaa, joista toinen sinetöidään kuulusteltavan läsnä ollessa ja toista käytetään työskentelykappaleena.

Ääni- ja kuvatallentamisen yleisyydestä ei ole saatavissa tarkkoja tietoja. Esitutkintakertomuksilla on rikosoikeudenkäyntimenettelyn vuonna 1997 tapahtuneesta uudistamisesta huolimatta edelleen tärkeä merkitys oikeudenkäynneissä, joissa käsittelyn yhteydessä tulee vastaan väitteitä esitutkintakertomusten kirjausten virheellisyyksistä, epätäsmällisyyksistä ja puutteellisuuksista. Oikeudenkäynneissä esitetään myös silloin tällöin väitteitä poliisin painostuksesta ja epäasiallisesta vaikuttamisesta rikoksesta epäiltyyn kuulustelun aikana.

Kuulustelujen tallentamisen lisäämisellä voitaisiin ainakin vakavimpien rikosten kohdalla parantaa mahdollisuuksia tarvittaessa selvittää kuulustelukertomuksen tosiasiallinen sisältö ja kertomuksen antamisolosuhteet. Tallentamisella voisi myös olla kuulustelun toimittamista ja kuulustelukertomuksen kirjaamista koskevia väitteitä ennalta estävää vaikutusta. Tallentamisen kautta esitutkintaviranomainen myös joutuu kiinnittämään erityistä huomiota kuulustelun asianmukaiseen ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten mukaiseen suorittamiseen. Näihin tavoitteisiin voidaan päästä myös kuulustelutodistajan käytön lisäämisellä, joskaan ei yhtä varmasti jälkikäteen todennettavalla tavalla. Lisäksi tallentamisen etuna on mainittava jo aikaisemmin käsitelty kuulustelutodistajien käytön väheneminen, jolloin poliisin voimavaroja voidaan vapauttaa muihin tehtäviin. Kuten aikaisemmin jo todettiin kuulustelutodistajan korvaamista käsiteltäessä, tallenteessa tulisi olla sekä ääni että kuva.

Kuulustelujen ääni- ja kuvatallentamiseen liittyy käytännön ongelmia kuten henkilövoimavaroja vaativa tallenteen purkaminen kirjalliseen muotoon ja tallentamisen aiheuttamat kustannukset. Viimeksi mainittuja ovat ennen kaikkea tallentamisvälineiden hankkimiskustannukset. Kaikki kuulusteltavat eivät myöskään halua suostua kuulustelukertomuksen tallentamiseen. Tallentaminen ei myöskään tule poistamaan kaikkia kuulustelun asianmukaista toimittamista koskevia väitteitä. Voidaan esimerkiksi väittää, että tallennetta on leikelty tai muuten käsitelty niin, että se antaa totuudenvastaisen kuvan kuulustelusta. Lisäksi voidaan väittää, että epäasiallinen menettely on tapahtunut muuna kuin tallentamisaikana, esimerkiksi ennen kuulustelun aloittamista. Mainituista ongelmista huolimatta kuulustelujen ääni- ja kuvatallentamista olisi siihen liittyvien etujen vuoksi syytä pyrkiä edistämään myös lainsäädäntöratkaisuin. Esitutkintalain 39 §:n 3 momentti oikeuttaa poliisin tallentamiseen eräissä tapauksissa, mutta ei velvoita siihen missään tapauksessa.

Kuulustelutilaisuuden tallentamista ääni- ja kuvatallenteeseen koskevassa pykälässä esitutkintaviranomainen voitaisiin velvoittaa tallentamiseen sellaisissa tapauksissa, joissa asian laatuun (esimerkiksi vakava rikos) tai kuulusteltavaan henkilöön (esimerkiksi alaikäisen, päihtyneen tai ulkomaalaisen kuulusteleminen) liittyvien seikkojen vuoksi tallentamiseen on syytä kuulustelun suorittamistavan, kuulustelun aikaisten tapahtumien ja kuulusteltavan kertomuksen jälkikäteistä todentamista varten.

Esitutkintalain 39 a §:n osalta ei ole ilmennyt erityisiä muutostarpeita. Virallisen syyttäjän kytkeminen säädöstasolla näin merkittävän toimenpiteen käyttämiseen olisi kuitenkin aiheellista, koska kuulustelutilaisuuden tallentamisella näissä tapauksissa korvataan henkilön kuuleminen tuomioistuimessa. Asian jättämistä esitutkintayhteistyötä koskevien yleisten säännösten varaan ei voida pitää riittävänä. Ryhmätunnistuksen tapaan syyttäjälle tulisi varata tilaisuus olla läsnä kuulustelutilaisuudessa, mikä olisi syytä asian tärkeyden painottamiseksi nimenomaisesti todeta 39 a §:ää vastaavassa uuden esitutkintalain pykälässä. Sama koskisi syyttäjän oikeutta esittää kysymyksiä kuulusteltavalle itse tai kuulustelijan välityksellä.

Tallentamisesta ilmoittamista ja tallenteen tarkastamista koskeva esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 18 §:ssä oleva sääntely olisi yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvien näkökohtien vuoksi syytä ottaa lakiin. Lisäksi johdonmukaisuusperusteena voidaan todeta se, että laissa säädetään jo nykyisin kuulustelukertomuksen tarkastamisesta. Kuten jäljempänä ilmenee, uudessa laissa tämä korvattaisiin kuulustelupöytäkirjan tarkastamisella. Sääntelyn lakiin ottamisen yhteydessä siihen olisi kuitenkin syytä tehdä muutoksia ja täydennyksiä.

Tallenteen tarkastamisen osalta lakiin olisi ensinnäkin tarkoituksenmukaisuussyistä perusteltua ottaa poikkeamismahdollisuus koskemaan sellaisia tilanteita, joissa kuulusteltavan nuori ikä tai hänen henkisen toimintansa häiriintyneisyys tekevät tarkastamisesta selvästi tarkoituksettoman. Tällaisissa tapauksissa tallenteen tarkastuttaminen saattaa jopa aiheuttaa vahinkoa kuulusteltavalle, jos hän ei esimerkiksi ymmärrä, mitä häneltä halutaan. Tällaisissa tilanteissa tarkastamisella ei myöskään saavuteta sille asetettavia yksilöiden oikeuksiin ja asian selvittämiseen liittyviä tavoitteita.

Toinen asetuksen 18 §:ään liittyvä sääntelytarve koskee sitä, että pykälän mukaan kuulustelukertomuksen tallentamistapauksissa kuulustelukertomus tarkastetaan kuulusteltavan valinnan mukaan sillä tavoin, että tämä kuulustelun jälkeen kuuntelee äänityksen ja tekee tarpeelliset korjaukset ja lisäykset tai että noudatetaan kirjalliseen muotoon saatetun kuulustelukertomuksen tarkastamismenettelyä. Kuulustelukertomuksen oikeellisuuden tarkastamisen kannalta keskeisenä voidaan pitää jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tallenteeseen perehtymiseen turvaudutaan asian jatkokäsittelyssä vain tarvittaessa. Näin ollen säätää tulisi siitä, että kuulustelukertomuksen tarkastaminen tallentamistapauksissakin tapahtuu nimenomaan kuulustelupöytäkirjan tarkastamisella. Tallenteen kuuntelulla ja katselemisella sekä niiden yhteydessä tapahtuvalla korjausten tekemisellä saadaan tallennettu kuulustelukertomus asianmukaiseen kuntoon niitä tilanteita varten, joissa tallenteeseen perehtyminen on tarpeellista.

Muut esitutkinta-aineistoon liittyvät kysymykset

Esitutkintakertomuksen tarkastamisesta säädetään esitutkintalain 39 §:n 2 momentissa. Sen mukaan pöytäkirjattu kertomus on heti kuulustelun päätyttyä luettava kuulusteltavalle ja annettava hänen tarkastettavakseen. Kuulustellulta on tiedusteltava, onko hänen kertomuksensa kirjattu oikein. Kuulustelupöytäkirjaan on merkittävä myös sellainen kirjaamista koskeva korjaus- tai lisäyspyyntö, jonka vuoksi pöytäkirjaa ei ole muutettu. Momentissa todetaan vielä, että pöytäkirjaa ei saa muuttaa sen jälkeen, kun kuulusteltu on sen tarkastanut ja pyydetyt korjaukset ja lisäykset on tehty.

Kuulustelupöytäkirja sisältää kuulustelukertomuksen lisäksi useita merkintöjä, joilla voi olla merkitystä esimerkiksi kertomuksen kirjaamisen oikeellisuutta ja kuulusteluolosuhteita arvioitaessa. Merkinnät koskevat esimerkiksi kuulustelun alkamis- ja päättymisajankohtaa, esitutkintalain 29 §:ssä tarkoitettujen tiedustelujen ja ilmoitusten tekemistä, olosuhteiden muuttumista kuulustelun aikana ja todisteiden esittämistä kuulusteltavalle. Näiden merkintöjen tekemistä kuten esitutkintapöytäkirjaa laajemminkin koskee ohje SM—2006—03625/Ri—2, jolla vahvistetaan käsikirja esitutkintapöytäkirjan laatimisesta. Merkintöjen merkityksen vuoksi kuulusteltavan tarkastusoikeuden tulisi koskea koko kuulustelupöytäkirjaa eikä vain kuulustelukertomusta.

Voimassa olevan lain mukainen kuulustelukertomuksen lukeminen kuulusteltavalle on harvoin tarpeen. Tarkastamisen riittävä ja tarkoituksenmukainen toteuttamistapa riippuu tilanteesta. Tarkastamisesta huolehtivan esitutkintavirkamiehen harkinnassa tulisikin olla sen, miten tarkastaminen tehdään. Tapauksesta riippuen se voitaisiin tehdä lukemalla kertomus ääneen (esimerkiksi lyhyt kuulustelukertomus), antamalla kirjattu kertomus kuulusteltavan luettavaksi tai käyttämällä molempia tapoja rinnan. Olennaista on se, että kuulusteltava voi kertomuksensa laatu ja laajuus huomioon ottaen perehtyä kirjaukseen riittävällä tavoin. Edellä todetulla tavalla tarkastamisen tulisi koskea koko kuulustelupöytäkirjaa eikä vain kuulustelukertomusta. Mitä tulee kuulusteltavan pyytämiin lisäyksiin ja korjauksiin, olennaista on se, että asiaankuuluvat lisäykset ja korjaukset merkitään kuulustelupöytäkirjaan.

Esitutkintapöytäkirjasta säädetään esitutkintalain 40 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan esitutkintapöytäkirjaan on otettava kuulustelupöytäkirjat ja selostukset tutkintatoimenpiteistä sekä liitettävä tutkinnassa kertyneet asiakirjat ja tallenteet, mikäli niillä voidaan olettaa olevan merkitystä asiassa. Säännös on tältä osin suppea ja tulkinnanvarainen. Momenttia täydentävät esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 19 ja 20 §, joissa säädetään eräistä esitutkintapöytäkirjaan tehtävistä merkinnöistä, jotka koskevat esimerkiksi asianosaisen pyytämien lisätutkimuksien toimittamisesta kieltäytymistä ja pakkokeinojen käyttämistä. Tarkempaa ohjeistusta asiasta on sisäasiainministeriön esitutkintapöytäkirjan laatimista koskevan ohjeen käsikirjassa.

Esitutkintapöytäkirja perustaa pohjan rikosasian jatkokäsittelylle esitutkinnan jälkeen. Sen vuoksi on olennaisen tärkeää, että pöytäkirjasta riittävästi ilmenevät esitutkinnassa selvitettäviä asioita koskevat asiaan vaikuttavat seikat. Tämä koskee erityisesti tutkintatoimenpiteiden suorittamisen yhteydessä tehtyjä havaintoja, jotka saattavat liittyä esimerkiksi rikoksen teko-olosuhteisiin tai rikoksella aiheutettuun vahinkoon. Tällaisten havaintojen selostusvelvollisuus on epäselvä esitutkintalain 40 §:n 2 momentin perusteella. Tämä ei ole välttämättä johtanut esitutkintapöytäkirjojen puutteellisuuteen, koska selostuksia esitutkinnassa tehdyistä havainnoista voidaan ottaa esitutkintapöytäkirjan johdantoon, joka sisäasiainministeriön ohjeen perusteella on laadittava esitutkintapöytäkirjaan tutkittavan asian laajuuden tai muun vastaavan syyn sitä edellyttäessä. Huomion kiinnittäminen asiaan myös lainsäädännössä on tarpeen erityisesti sen vuoksi, että havaintojen kirjaamistarve ei välttämättä liity tällaisiin perusteisiin.

Esitutkintalain säätämisen jälkeen on säädetty viranomaisten asiakirjoja koskeva laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta. Muusta kuin asiakirjoja koskevasta asianosaisjulkisuudesta ehdotetaan aikaisemmin todetuin tavoin säädettäväksi uuden esitutkintalain esitutkintaperiaatteita koskevassa luvussa. Esitutkinta-aineistoa koskevaa lukua olisi syytä selvyyden vuoksi esitutkinta-asiakirjojen julkisuuden osalta täydentää viittauksella viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettuun lakiin.

Pelkkä viittaus viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettuun lakiin ei ole kuitenkaan riittävä. Tämä näkökohta koskee ääni- ja kuvatallenteiden julkisuutta. Tällaisiin tallenteisiin liittyy kuulusteltavien yksityisyyden ja persoonallisuuden suoja. Tallenteiden väärinkäyttömahdollisuuden ja väärinkäytön laajakantoisten seurausten vuoksi perusteltuna ja viranomaisten asiakirjojen julkisuutta koskevien lähtökohtien toteutumisen kannalta tarpeellisena ei voida pitää sitä, että esitutkintaviranomaisen tulisi antaa yksityisyyden suojaan liittyviä tallenteita nähtäväksi ilman mahdollisuuksia kontrolloida niiden käyttämistä. Tähän kysymykseen liittyvä rikosprosessuaalinen säännös on jo oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007) 13 §:n 2 momentissa. Sen mukaan videotallenteesta tai siihen rinnastettavasta muusta kuva- ja äänitallenteesta tieto voidaan antaa vain luovuttamalla tallenne tuomioistuimessa nähtäväksi, jos tallenteen sisältö huomioon ottaen on syytä olettaa, että tiedon antaminen muulla tavoin voisi johtaa tallenteessa esiintyvien henkilöiden yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Vastaava tallenteisiin tutustumisen tapaa koskeva säännös voitaisiin ottaa myös uuteen esitutkintalakiin.

Esitutkinnan päättäminen

Esitutkintalain 42 §:ssä säädetään loppulausuntomenettelystä. Ennen esitutkinnan päättämistä asianosaisille on varattava tilaisuus esittää esitutkintaviranomaiselle lausuntonsa esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jos se on omiaan jouduttamaan tai helpottamaan asian käsittelyä tuomioistuimessa. Lausunto on liitettävä esitutkintapöytäkirjaan.

Loppulausuntomenettelyä ei ole säädetty pakolliseksi esitutkinnan päättämistoimenpiteeksi. Tähän päädyttiin tietoisesti esitutkintalain säätämisen yhteydessä (HE 14/1985 vp). Menettelyn pakolliseksi säätämisen epäiltiin hidastavan esitutkintaa liiaksi. Lisäksi suurin hyöty loppulausuntomenettelystä arvioitiin saatavan vasta, jos asianosaisille olisi säädetty velvollisuus jo ennen oikeudenkäyntiä tai heti sen alussa ilmoittaa kaikki todisteet, joihin he aikovat vedota.

Hallituksen esityksessä esitetyt loppulausuntomenettelyn pakollisuutta vastaan puhuvat näkökohdat eivät välttämättä ole enää erityisen painavia. Esitutkintaa hidastava vaikutus riippuu siitä, kuinka pitkiä määräaikoja loppulausuntoa varten annetaan. Käytännössä lausuntoja on pyydetty suhteellisen lyhyillä 2—4 viikon määräajoilla. On myös otettava huomioon, että esitutkintalain säätämisen jälkeen rikosoikeudenkäyntimenettely on muuttunut olennaisesti. Rikosasia käsitellään tuomioistuimessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun mukaisesti yhtäjaksoisessa pääkäsittelyssä. Asianosaisten on ennen sitä tai viimeistään sen alussa esitettävä vaatimuksensa ja vastauksensa toisten vaatimuksiin.

Edellä mainituista määräaikaan ja rikosoikeudenkäyntimenettelyyn liittyvistä seikoista huolimatta loppulausuntomenettelyn pakolliseksi säätämiseen ei voida edelleenkään katsoa olevan aihetta. Tämä liittyy ennen kaikkea siihen, että valtaosaa rikosasioista voidaan pitää esimerkiksi asian laadun, asian laajuuden tai rikoksen vähäisyyden perusteella yksinkertaisina ja selvinä. Esitutkintaviranomaisten voimavarojen tarkoituksenmukaisen käytön varmistamiseksi loppulausuntomenettelyn jättäminen käyttämättä tulisi mahdollistaa tapauksissa, joissa lausuntoa voidaan syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn kannalta pitää ilmeisen tarpeettomana.

Vaikka loppulausuntomenettelyn säätämiseen pakolliseksi ei ole aihetta, sääntelyä täsmentämällä ja täydentämällä voidaan edistää menettelyn käyttämistä hyödyllisellä tavalla. Loppulausuntomenettelyn ongelmaksi käytännössä on koettu pyyntöjen selkiytymättömyys ja täsmentymättömyys, mihin on kiinnittänyt huomiota muun ohessa esitutkintayhteistyön kehittämistyöryhmä. Laissa tulisikin kiinnittää huomiota siihen, että pyynnön esittäjä tarvittaessa riittävässä määrin yksilöi ne esitutkinta-aineiston riittävyyteen, näytön arviointiin, oikeuskysymyksiin tai muihin asian käsittelyn kannalta tärkeisiin seikkoihin liittyvät asiat, joista asianosaisen lausunto halutaan.

Voimassa olevan lain mukaan loppulausunnon pyytämisen edellytyksenä siis on, että lausunto on omiaan joudattamaan tai helpottamaan asian käsittelyä tuomioistuimessa. Käytännössä loppulausunnolla voidaan vaikuttaa ennen kaikkea syyteharkintaan. Vaikka loppulausuntomenettelyllä voi olla merkitystä myös tuomioistuinkäsittelyn kannalta, edellä kerrotulla tavalla merkityksen voidaan olettaa olevan korostetusti syyteharkinnassa, joka tulisikin lisätä pykälään tuomioistuinkäsittelyn lisäksi. Jotta loppulausunnolla olisi merkitystä, esitutkintaviranomaisen olisi riittävässä määrin harkittava siinä esitettyjen näkökohtien merkitys jo suoritettujen esitutkintatoimenpiteiden riittävyyden kannalta. Myös tästä voitaisiin kysymyksen merkityksen korostamiseksi säätää laissa.

Esitutkintalaissa ei myöskään säädetä siitä, kuka esitutkintavirkamies päättää loppulausunnon pyytämisestä. Loppulausunnon pyytämisestä päättäminen edellyttää kokonaisvaltaista esitutkinnan ja siinä kertyneen aineiston tarkastelua ja arviointia. Tämän vuoksi tutkinnanjohtajan tulisi päättää pyynnön tekemisestä, mistä tulisi säätää laissa muiden hänen toimivaltaansa kuuluvien asioiden tavoin. Vaikka loppulausuntoa koskevat kysymykset kuuluisivat yleisten esitutkintayhteistyötä koskevien säännöstenkin piiriin, laissa olisi asian merkityksen korostamiseksi syytä erikseen säätää syyttäjän kytkemisestä tarvittaessa loppulausuntomenettelyyn. Tämä koskisi niin lausuntopyynnön tarpeellisuutta kuin tarvittaessa pyynnön sisältöäkin.

Esitutkintalain 43 §:n 2 momentissa säädetään esitutkinnan lopettamisesta saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Näin tapahtuu, jos 1) tutkinnassa on käynyt selville, ettei rikosta ole tehty taikka ettei asiassa voida nostaa ketään vastaan syytettä tai esittää muuta rikokseen perustuvaa julkisoikeudellista vaadetta; tai 2) esitutkintaviranomainen on tutkinnan aloittamisen jälkeen päättänyt 4 §:n 1 tai 2 momentissa tarkoitetulla perusteella luopua enemmistä toimenpiteistä. Pykälän 3 momentin mukaan esitutkintaviranomainen voi 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa antaa rikokseen syyllistyneelle suullisen tai kirjallisen huomautuksen.

Eräitä esitutkintalain 43 §:ään liittyviä kysymyksiä (4 §:ää vastaavan uuden pykälän täydentäminen koskemaan myös esitutkinnan lopettamista sen aloittamisen jälkeen ja tutkinnanjohtajana toimivan virallisen syyttäjän oikeus antaa huomautus asian jäädessä saattamatta syyttäjälle) on jo käsitelty edellä syyttäjän asemaa poliisirikosten tutkinnassa ja esitutkinnan käynnistämistä koskevissa jaksoissa.

Erinäiset kysymykset

Tässä jaksossa käsitellyt erinäiset kysymykset liittyvät asioihin, joista säädetään voimassa olevan esitutkintalain 44—51 §:ssä. Myös tältä osin vähäisempiä lainsäädännön muuttamis- ja täydentämistarpeita käsitellään ehdotettavien pykälien yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esitutkintalaissa ei ole säännöksiä esitutkintapäätöksestä, vaikka esitutkinnassa tehdään henkilöiden oikeuksiin, etuihin ja velvollisuuksiin liittyviä päätöksiä. Asianosaisilla on esimerkiksi tarve tietää, miksi asiassa ei toimiteta esitutkintaa tai miksi aloitettu esitutkinta keskeytetään. Oikeus saada asiassaan perusteltu päätös kuuluu perustuslain 21 §:n 2 momentin perusteella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeisiin. Hallinto-oikeuden puolella päätöksen sisällöstä ja perusteluvelvollisuudesta säädetään hallintolain 44 §:ssä ja 45 §:n 1 momentissa. Asianmukaisen päätöksen edellyttämisellä ja ennen kaikkea sen asianosaisen tietoon saattamisen edellyttämisellä voidaan myös parantaa ratkaisujen tasoa, koska päätöksentekijä joutuu päätöstä laatiessaan samalla kiinnittämään huomiota sen oikeudelliseen kestävyyteen. Päätöksen perustelut myös parantavat tarvittaessa esimerkiksi kanteluteitse tapahtuvan päätöksentekoon kohdistuvan ulkoisen kontrollin edellytyksiä.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella esitutkintaviranomaisten toiminnassa on esitutkintapäätöksiin liittyen runsaasti parantamisen varaa. Asianosaisen oikeusasemaan vaikuttava esitutkintapäätös saattaa jäädä kokonaan tekemättä, päätöksen tarkoittama esitutkintatoimenpide saattaa jäädä epäselväksi tai päätöksen perustelut saattavat olla puutteelliset niin arvioinnissa huomioon otettavien lainkohtien kuin tosiseikkojenkin osalta. Näiden seikkojen ja esitutkintapäätöksen merkityksen korostamiseksi esitutkintapäätöksestä olisi syytä säätää laissa. Rikostutkinnalliset seikat puoltavat sitä, että asianosaiselle ei tarvitsisi ilmoittaa esitutkintapäätöksestä ilman aiheetonta viivytystä sellaisissa tapauksissa, joissa ilmoittamisesta aiheutuisi haittaa kysymyksessä olevan rikoksen tai toisen siihen liittyvän rikoksen selvittämiselle.

Lainsäädännössä on jo nykyisellään esitutkintaviranomaisen päätöksentekoa koskevia säännöksiä, joissa on otettu huomioon tiettyjä asioita koskevat sääntelytarpeet tarvittaessa muutoksenhaku mukaan lukien. Nyt ehdotettavan sääntelyn tulisikin täydentävänä koskea tapauksia, joissa sääntelyä ei ole muualla lainsäädännössä. Mitä tulee muutoksenhakuun muuten, on huomattava esitutkintapäätösten luonne valmistelevia toimenpiteitä koskevina päätöksinä tai muuten vailla lopullista sitovuutta olevina päätöksinä. Esitutkinnassa on kysymys syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin valmistelusta, minkä vuoksi asianosainen voi vedota esitutkintapäätöksiin liittyviin seikkoihin myöhemmin asian käsittelyn kuluessa. Esitutkintapäätös on kanteluteitse tai asia virallisen syyttäjän käsiteltäväksi toimittamalla saatavissa kontrollin ja tarkastelun kohteeksi. Huomioon on otettava myös se, että esitutkinnassa tehdään suuret määrät nyt kysymyksessä olevia päätöksiä. Tässä yhteydessä ei esitetäkään yleistä muutoksenhakuoikeutta esitutkintapäätökseen. Aikaisemmin todetuin tavoin mahdollisuus saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi ehdotetaan kuitenkin koskemaan tutkinnanjohtajan päätöstä avustajan kelpoisuudesta.

Esitutkintalain 48 §:ssä säädetään kiellosta ilmaista eräitä seikkoja esitutkinnan aikana sivullisille. Pykälän 1 momentin mukaan, jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Edellytyksenä kiellon antamiselle on, että tällaisten seikkojen ilmitulo tutkinnan aikana voi vaikeuttaa rikoksen selvittämistä taikka aiheuttaa asianosaisille tai muille vahinkoa tai haittaa. Kielto voidaan antaa asianosaisen edustajalle ja avustajalle silloinkin, kun hän ei ole ollut läsnä tutkinnassa. Kielto on voimassa enintään kolme kuukautta kerrallaan. Pykälän 2 momentissa viitataan kiellon rikkomisesta rankaisemisen osalta rikoslain 38 luvun 1 ja 2 §:ään.

Ilmaisukiellon tiedoksi antamisesta säädetään esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 21 §:ssä. Kielto on annettava saajalleen kirjallisena todisteellisesti tiedoksi. Kiellossa on mainittava ne seikat, joita asianomaista kielletään ilmaisemasta, kiellon voimassaoloaika sekä seuraukset kiellon rikkomisesta. Ilmaisukieltoon liittyy viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n 2 momentti, jonka mukaan asianosainen, hänen edustajansa tai avustajansa ei saa ilmaista sivullisille asianosaisaseman perusteella saatuja salassa pidettäviä tietoja, jotka koskevat muita kuin asianosaista itseään.

Ilmaisukielto on rajattu vain esitutkinnan aikaan. Laillisuusvalvonnan yhteydessä on noussut esiin tarve joskus jatkaa ilmaisukieltoa tutkinnan päättymisen jälkeen, minkä eduskunnan apulaisoikeusasiamies on useissa ratkaisuissaan todennut. Tämä koskee tapauksia, joissa jo päättynyttä esitutkintaa koskevilla tiedoilla on merkitystä vielä tutkittavana olevan asian kannalta niin, että ilmaisukiellon alaisena olleiden tietojen ilmaiseminen voisi vaikeuttaa muun rikoksen selvittämistä. Tällöin olisi johdonmukaista esitutkinta-asiakirjojen julkisuutta koskevan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 3 kohdan kanssa, että ilmaisukielto voidaan määrätä ulottumaan siihen asti, kunnes asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa taikka kun virallinen syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai kun asia on jätetty sikseen. Koska ilmaisukielto voisi varsinkin tämän täydennyksen kautta jatkua myös syyteharkinnan aikana, laissa tulisi selvyyden vuoksi säätää siitä, kuka tuolloin päättää ilmaisukiellosta. Tämä ei koske pelkästään ilmaisukiellon määräämistä vaan myös sen voimassaolon lakkaamisesta päättämistä. Näin merkittävästä kysymyksestä päättämisen tulisi syyteharkinnan aikana kulua syyttäjän toimivaltaan.

Esitutkintalain 48 §:n 1 momentin mukaisen ilmaisukiellon suhdetta viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n 2 momenttiin voidaan pitää epäselvänä säännösten osittaisen päällekkäisyyden vuoksi. Laissa ei säädetä niiden suhteesta. Kysymystä on käsitelty eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä (12.10.2006, dnro 1489/2/04), joka on saatettu oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön tietoon esitutkintalainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä huomioon otettavaksi. Päätöksessä katsotaan, että molemmat säännökset ovat sinällään tarpeellisia eivätkä ne estä toistensa soveltamista. Apulaisoikeusasiamies on katsonut, että esitutkintalakiin voitaisiin lisätä säännös, jossa todetaan, että ilmaisukieltoa koskevat ratkaisut eivät vaikuta asianosaisen viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetusta laista johtuvaan salassapitovelvollisuuteen. Lisäksi apulaisoikeusasiamies on kiinnittänyt huomiota siihen, että esitutkintaviranomaisen tulee tarvittaessa antaa asianosaiselle riittävät tiedot salassapitovelvollisuudesta. Muuten asianosaisen tietoon ei välttämättä tule esimerkiksi se, että viranomaisten julkisuudesta annetun lain 23 §:n 2 momentin mukainen salassapitovelvollisuus jatkuu ilmaisukiellon päättymisen jälkeen. Näitä apulaisoikeusasiamiehen ratkaisussa esitettyjä näkökohtia voidaan pitää perusteltuina, ja niiden edellyttämät täydennykset lainsäädäntöön voidaan tehdä tässä yhteydessä. Salassapitovelvollisuuden sisällön selostamisvelvollisuuden tulisi lisäksi koskea myös muuta kuin nyt kysymyksessä olevia kahta säännöstä.

Ilmaisukielto vaikuttaa merkittävästi saajansa oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Sen vuoksi ilmaisukiellon tiedoksi antamiseen liittyvistä seikoista tulisi asetuksen asemesta säätää laissa. Mainitun vaikutuksen vuoksi ja sen takia, että tarve ilmaisukiellon ylläpitämiseen saattaa poistua ennen kieltoa koskevan määräajan päättymistä, laissa tulisi säätää myös ilmaisukiellon kumoamisesta. Ilmaisukiellon tarkoituksen saavuttamisen ja kiellon saajan oikeusturvan kannalta kiellon kohteena olevien seikkojen yksilöintiin tulisi kiinnittää erityistä huomiota, minkä vuoksi yksilöinnistä tulisi nimenomaan säätää laissa.

Esitutkinnasta tiedottamisesta ja esitutkintaa koskevien tietojen antamisesta julkisuuteen säädetään esitutkintalain 49 §:n 1 momentissa sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 8 ja 9 §:ssä. Lain mukaan esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Asetuksessa todetaan ensinnäkin, että rikoksesta epäillyn nimen tai hänen kuvansa saa antaa julkisuuteen vain, jos se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, epäillyn kiinni saamiseksi tai muusta erityisen painavasta syystä. Lisäksi asetuksen mukaan oikeus antaa tietoja esitutkinnasta julkisuuteen on tutkinnanjohtajalla ja hänen esimiehellään sekä esimiehen määräämällä muulla virkamiehellä.

Tiedottamista ja tietojen julkistamista koskevien pykälien osalta ei ole ilmennyt merkittäviä muutostarpeita. Lain säännöksen lähtökohtaa voidaan pitää perusteltuna. Ei voida asettaa esitutkintaviranomaiselle oikeutta tai velvollisuutta tiedottaa tietyissä tapauksissa. Tiedottamiseen vaikuttaa tapauskohtainen tarve. Tiedottamisella edistetään julkisuusperiaatteen toteutumista sekä poliisitoiminnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Olennaista tiedottamisen käytännön toteuttamisessa on se, että ketään ei saa aiheettomasti saattaa epäilyksenalaiseksi ja että kenellekään ei saa tarpeettomasti aiheuttaa vahinkoa tai haittaa. Näihin näkökohtiin liittyen laissa voitaisiin korostaa esitutkintaperiaatteiden merkitystä. Lisäksi voitaisiin säätää suuntaa antavasti sellaisista esimerkkitapauksista, joihin tiedottamistarvetta yleensä liittyy. Tiedottamistarve saattaa liittyä esimerkiksi asian yhteiskunnalliseen merkitykseen, sen herättämään yleiseen mielenkiintoon, rikoksen selvittämiseen, rikoksesta epäillyn tavoittamiseen, uuden rikoksen estämiseen ja rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseen.

Nimen tai kuvan julkaisemistarve ei aina liity rikoksesta epäiltyyn. Poliisi saattaa esimerkiksi joutua julkaisemaan henkirikoksen uhriksi joutuneen henkilön nimen ja kuvan rikoksen selvittämistarkoituksessa. Koska tällainen julkistaminen on aina erittäin herkkä asia henkilön yksityisyyden suojan ja esitutkintaperiaatteiden (erityisesti syyttömyysolettama ja vähimmän haitan periaate) kannalta, laista tulisi tyhjentävästi ilmetä ne perusteet, joilla henkilön nimi tai kuva voidaan antaa julkisuuteen. Asetuksessa mainittujen perusteiden eli rikoksen selvittämisen ja epäillyn tavoittamisen lisäksi perusteiksi voitaisiin säätää uuden rikoksen estäminen ja rikoksesta aiheutuvan vahingon estäminen, jotka otettaisiin edellä kerrotun mukaisesti lakiin tiedottamiseen yleisesti liittyviksi esimerkkitapauksiksi.

Tiedottamista koskevissa nykyisissä säännöksissä ei oteta huomioon sitä, että esitutkinnasta saattaa olla tiedotettavaa vielä sen päättymisen jälkeen, jolloin asia on siirtynyt syyteharkintaan. Tämän vuoksi laissa pitäisi todeta, että oikeus tietojen antamiseen on myös virallisella syyttäjällä esitutkinnan jälkeen.

Esitutkintalaissa sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa on eri paikoissa lukuisasti säännöksiä asianosaisille tehtävistä ilmoituksista. Osa näistä säännöksistä liittyy edellä jo käsiteltyihin kysymyksiin, jolloin esitutkintaviranomaisen ilmoitusvelvollisuus tulee hoidettua niitä kysymyksiä koskevissa pykälissä. Lisäksi voidaan esitutkintalaista esiin nostaa 47 §. Sen mukaan, kun on päätetty, ettei esitutkintaa toimiteta tai että esitutkinta lopetetaan 4 §:n 3 momentin, 9 §:n 2 momentin tai 43 §:n 2 momentin perusteella taikka että esitutkinta keskeytetään, tutkinnanjohtajan on huolehdittava siitä, että päätöksestä viipymättä ilmoitetaan asianomistajille ja esitutkinnassa asianosaisina kuulustelluille, jollei sitä ole pidettävä tarpeettomana.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa säädetään asianomistajalle tehtävistä ilmoituksista. Esitutkintaviranomaisen on mahdollisuuksien mukaan tehtävä selkoa asianomistajalle siitä, mihin toimenpiteisiin rikoksesta tehdyn ilmoituksen tai esitutkintaviranomaisen tietoon muuten tulleen rikoksen johdosta ryhdytään (3 §). Asetuksen 4 §:n mukaan, jos asianomistaja on tehnyt rikoksesta ilmoituksen tai rikokseen syyllistyneelle rangaistusta vaatimatta pyytänyt asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamista esitutkintalain 3 §:n 4 momentin perusteella, mutta esitutkintaa ei kuitenkaan toimiteta, hänelle on ilmoitettava syy siihen.

Asetuksen 5 §:ssä puolestaan säädetään asianomistajalle asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamisesta tehtävistä ilmoituksista. Kun asianomistaja ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle asianomistajarikoksesta tai kun asianomistajarikoksen esitutkinta aloitetaan esitutkintalain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa, asianomistajalle on ilmoitettava, että esitutkinta toimitetaan tai sitä jatketaan vain, jos hän vaatii rikokseen syyllistyneelle rangaistusta, ja että se lopetetaan, jos hän peruuttaa rangaistusvaatimuksensa. Ilmoitukset tehdään, milloin se on mahdollista, rikoksesta tehtävää ilmoitusta vastaanotettaessa tai ilmoitettaessa asianomistajalle tutkinnan aloittamisesta ja viimeistään asianomistajaa kuulusteltaessa. Kun asianomistajarikoksen esitutkinta toimitetaan syyttäjän pyynnöstä esitutkintalain 3 §:n 3 momentin nojalla, asianomistajalle on viipymättä ilmoitettava tutkinnan aloittamisesta. Jos asianomistaja on kärsinyt rikoksen johdosta vahinkoa, josta hänellä ilmeisesti on oikeus saada korvausta rikosvahinkojen korvaamisesta valtion varoista annetun lain (935/73) nojalla, esitutkintaviranomaisen on ilmoitettava asianomistajalle oikeudesta korvaukseen ja tarvittaessa opastettava häntä korvauksen hakemisessa (6 §).

Asianosaisille tehtäviä ilmoituksia koskevien säännösten tulisi olla laissa, koska niillä on merkitystä heidän oikeuksiensa kannalta. Lisäksi sääntely laissa on omiaan korostamaan ilmoitusvelvollisuuden merkitystä, mihin on aihetta laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella. Varsinkin asianomistajille tehtävien ilmoitusten tekemisessä vaikuttaa olevan merkittävästi toivomisen varaa. Asianomistajaa koskevien säännösten lakiin ottamista voidaankin pitää perusteltuna, jolloin niitä voidaan jonkin verran tiivistää nykyisestä. Nämä säännökset ovat nykyisessä muodossaan pääsääntöisesti liian yksityiskohtaisia. Esitutkintalain 47 §:ssä olevaa sääntelyä vastaavaa ei uudessa esitutkintalaissa enää tarvittaisi, jos uuteen esitutkintalakiin edellä esitetyn mukaisesti otetaan pykälä esitutkintapäätöksen saattamisesta asianosaisen tietoon.

Esitutkintalain 50 §:n mukaan tarkempia säännöksiä sen lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella. Lain eräissä pykälissä asetuksenantovaltuus perustetaan erikseen. Esitutkintalain 38 a §:n 5 momentin mukaan tarkempia säännöksistä ryhmätunnistuksesta annetaan valtioneuvoston asetuksella. Mainitun säännöksen nojalla on säädetty valtioneuvoston asetus ryhmätunnistuksesta. Ryhmätunnistukseen osallistuneen sivullisen korvauksen määrästä säädetään sisäasiainministeriön asetuksella (38 b §:n 2 momentti), mikä on johtanut valtion varoista ryhmätunnistamistilaisuuteen osallistuvalle sivulliselle maksettavista korvauksista annetun sisäasiainministeriön asetuksen (55/2004) säätämiseen. Esitutkintalain 49 §:n 2 momentin mukaan esitutkintaa koskevien tietojen antamisesta julkisuuteen säädetään asetuksella.

Esitutkintalain 50 § ei täytä perustuslaista johdettavaa asetuksenantovaltuutuksen tarkkarajaisuusvaatimusta. Valtuutusta koskevasta pykälästä on ilmettävä ne asiat, joista asetuksella voidaan säätää. Asetuksella säädettävien asioiden määrä tulisi tämän esityksen perusteella merkittävästi vähenemään, koska yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvien seikkojen vuoksi perustuslain 80 §:n 1 momentin nojalla nykyisin asetuksessa säädettävistä asioista tulisi pääsääntöisesti säätää laissa. Tämä koskisi rikosilmoituksen kirjaamista, asianomistajalle ja syyttäjälle tehtäviä ilmoituksia, esitutkintaa koskevien tietojen antamista julkisuuteen, lasten kohtelua esitutkinnassa, päihtyneen kuulustelemista, mielentilaltaan häiriintyneen kuulustelemista, viittätoista vuotta nuorempaan kohdistettavaa kuulustelemista ja tutkintaa, sosiaaliviranomaisen kytkemistä alaikäisen kuulusteluun, kuulustelukertomuksen ottamista ääni- ja kuvatallenteeseen ja tallenteeseen otetun kertomuksen tarkastamista sekä ilmaisukiellon tiedoksi antamista. Osa asetuksen säännöksistä koskee pakkokeinolaissa säädettyjen pakkokeinojen käyttämistä.

Joistakin asiaryhmistä on edelleenkin syytä säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksessa. Tämä koskee rikosilmoituksen kirjaamistapaa, ryhmätunnistuksen järjestämistä sekä kuulustelupöytäkirjan ja esitutkintapöytäkirjan sisältöä, rakennetta ja liitteitä. Viimeksi mainittu koskee muun ohessa kuulustelupöytäkirjaan ja esitutkintapöytäkirjaan tehtäviä merkintöjä, joista säädetään nykyisin asetuksen 16 ja 20 §:ssä. Asetuksen laatimisvaiheessa on tarpeen harkita sitä, missä määrin tarkempaa sääntelyä voidaan jättää sisäasiainministeriön antamien ohjeiden varaan. Ryhmätunnistuksesta sivulliselle maksettavasta korvauksesta tulisi voida edelleen säätää sisäasiainministeriön asetuksella, jotta tarvittavat rahamäärän muutokset voidaan tehdä mahdollisimman yksinkertaisessa menettelyssä.

Pakkokeinolaki

Myös pakkokeinolain vähäisiä muuttamistarpeita käsitellään ehdotettavien pykälien yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Yleistä

Esitutkintalain tavoin pakkokeinolaki on ollut voimassa noin 20 vuotta. Pakkokeinolakiakin on muutettu ja täydennetty, minkä vuoksi sitä voidaan edelleen pitää suhteellisen kattavana ja toimivana säädöksenä. Merkittävät lakiin tehdyt muutokset ja lisäykset koskevat esimerkiksi vangitsemisvaatimuksen tekoaikaa (1 luvun 13 §) ja vangitsemisvaatimuksen ottamista käsiteltäväksi (1 luvun 14 §), yhteydenpidon rajoittamista (1 luvun 18 b §), toimimista vieraan valtion oikeusapupyynnön johdosta (3 luvun 6 a § ja 4 luvun 15 a §), sähköisiin asiakirjoihin sekä tietokoneisiin ja tietojärjestelmiin liittyvien kysymysten huomioon ottamista takavarikkosäännöksissä (4 luvun 1 §:n 2 ja 3 momentti sekä 4 a─4 c §), DNA-tunnisteiden määrittämistä ja tallettamista (6 luvun 5 §) ja suhteellisuusperiaatetta (7 luvun 1 a §). Erityisesti on syytä korostaa salaisia pakkokeinoja koskevan luvun 5 a luvun lisäämistä lakiin vuonna 1995.

Vielä esitutkintalakiakin voimakkaammin pakkokeinolain arvioinnissa korostuu perus- ja ihmisoikeusnäkökulma. Tämä liittyy siihen, että useilla pakkokeinoilla voidaan esitutkintatoimenpiteitä tuntuvammin ja perusoikeuksien ydinalueelle menevästi puuttua pakkokeinon kohteeksi joutuvien ihmisten oikeuksiin. Tämä koskee esimerkiksi vankeutta ja salaisia pakkokeinoja. EIT:n ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännöllä on tältä osin tapahtuvassa arvioinnissa suuri merkitys. Pakkokeinojen tuntuvuuden vuoksi lainsäädännön arvioinnin tärkeän osa-alueen muodostaa oikeusturvaan liittyvien säännösten toimivuuden ja kattavuuden arviointi. Tämä koskee esimerkiksi pakkokeinojen käytöstä päättämistä, asianosaisen mahdollisuuksia saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi ja viranomaistoiminnan valvontaa.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön merkitys ei kuitenkaan rajoitu pelkästään perus- ja ihmisoikeuskysymysten arviointiin. Muutenkin pakkokeinolain soveltamisessa, selkeydessä ja kattavuudessa on havaittavissa puutteita ja säännöksissä muuttamisen tarvetta. Nämä kysymykset koskevat erityisesti takavarikkoa, etsintää sekä salaisia pakkokeinoja ja näiden keinojen suhdetta poliisilaissa säädettyihin tiedonhankintakeinoihin. Taustalla on perustuslain 2 §:n 3 momentti, jonka mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa ei ole pakkokeinoja koskevia säännöksiä, jotka olisi perustuslain 80 §:n 1 momentin nojalla nostettava lakiin. Lainsäädäntötekniset muutostarpeet koskevat paikoitellen vanhahtavia tai tarpeettoman monimutkaisia ilmaisuja sisältäviä säännöksiä. Pakkokeinolain yksityiskohtaiset perustelut ovat paikoitellen turhan suppeat viitatessaan esimerkiksi ainoastaan aikaisempaan lainsäädäntöön. Vaikka pykäliä ei uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä tarvitsikaan muuttaa, soveltamiskäytäntö saattaa antaa aihetta perustelujen täydentämiseen.

Soveltamisalasäännös

Pakkokeinojen käyttötarkoitus riippuu käytettävästä keinosta. Yleisimmin pakkokeinoja käytetään rikoksen selvittämiseen mukaan lukien rikoksentekijän saattaminen rangaistusvastuuseen teostaan. Toisaalta esimerkiksi vangitsemisella ja matkustuskiellolla saatetaan pyrkiä rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseen. Henkilön vapauteen ja liikkumavapauteen kohdistuvilla pakkokeinoilla saatetaan myös turvata esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa niin, että henkilö ei pakene taikka muuten karta prosessia tai täytäntöönpanoa. Turvaamistoimet ja takavarikot puolestaan liittyvät sakon, korvauksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen turvaamiseen sekä rikoksen selvittämistarkoituksen lisäksi rikoksella viedyn omaisuuden palauttamiseen tai omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen turvaamiseen.

Pakkokeinolaissa ei ole soveltamisalasäännöstä, jossa toisaalta käsiteltäisiin lain tarkoitusta ja sen asemaa pakkokeinoja koskevana yleislakina, jota sovelletaan, jollei muualla laissa toisin säädetä. Selvyyden vuoksi lakiin olisi syytä ottaa soveltamisalasäännös, joka yleensä on vastaavissa laeissa. Sellainen on myös voimassa olevassa esitutkintalaissa ja ehdotetaan tässä esityksessä otettavaksi myös uuteen esitutkintalakiin.

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa määritellään ainoastaan salaiset pakkokeinot sekä henkilöntarkastus ja henkilönkatsastus. Salaisten pakkokeinojen määrittelemistä voidaan pitää tarpeellisena, koska näiden pakkokeinojen yhteydessä on esimerkiksi viitattava viestintään liittyvään käsitteistöön. Muiden pakkokeinojen sisältö saattaa olla muuten melko selvä (esimerkiksi pidättäminen ja vangitseminen) tai muuten selvitä suhteellisen selkeästi niitä koskevista säännöksistä ilman varsinaista määritelmää. Lisäksi määritelmiin liittyy olennaisesti niiden käyttötarkoitus, joka puolestaan liittyy pakkokeinojen käyttöedellytyksiin, joista on tapauskohtaisesti säädettävä erikseen. Lisäksi käyttötarkoitusten tuominen määritelmiin saattaisi tehdä määritelmistä raskaita tapauksissa, joissa käyttötarkoituksia on paljon (esimerkiksi kiinniottaminen). Tarkoituksenmukaiselta vaikuttaakin edelleen se, että laissa määritellään ainoastaan salaiset pakkokeinot.

Pakkokeinojen käytössä sovellettavat periaatteet

Nykyisessä pakkokeinolaissa säädetään vain joistakin pakkokeinojen käytössä sovellettavista periaatteista. Lain 7 luvun 1 a §:n mukaan kyseisessä laissa tarkoitettuja pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat (suhteellisuusperiaate). Periaatteiksi voidaan katsoa myös kohtuuttoman pidättämisen ja vangitsemisen kiellot, joista säädetään pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 3 momentissa ja 26 a §:ssä. Mainituissa säännöksissä kielletään pidättäminen ja vangitseminen tapauksissa, joissa se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi.

Voimassa olevan esitutkintalain 5—12 §:ssä säädetään yleisistä esitutkintaperiaatteista. Tässä esityksessä esitutkintaperiaatteita ehdotetaan lisättäväksi nykyisestä. Niitä koskevat säännökset sijoitettaisiin uuden esitutkintalain 4 lukuun. Esitutkintaperiaatteita sovelletaan lähtökohtaisesti myös pakkokeinoja käytettäessä. Tämä lähtökohta on luonteva sikäli, että pakkokeinoja yleensä käytetään esitutkinnassa ja esitutkintalaki on yleislaki, jota sovelletaan esitutkinnassa suoritettaviin toimenpiteisiin mukaan lukien pakkokeinojen käyttäminen, jollei erikseen toisin säädetä.

Pakkokeinojen käytön kannalta merkittävimmät, sellaisenaan myös pakkokeinoihin sovellettavat esitutkintaperiaatteet olisi niiden korostamiseksi syytä ottaa myös pakkokeinolakiin. Suhteellisuusperiaatteen lisäksi keskeinen pakkokeinojen käytön yhteydessä sovellettava periaate on vähimmän haitan periaate, joka pakkokeinojen käyttöön sovellettuna tarkoittaa sitä, että pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi ja että pakkokeinon käytöllä ei saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa. Pakkokeinojen käyttöön liittyy olennaisesti myös hienotunteisuusperiaate, joka pakkokeinoihin sovellettuna tarkoittaa sitä, että pakkokeinoja käytettäessä on vältettävä aiheettoman huomion herättämistä ja toimittava muutenkin hienotunteisesti. Pakkokeinoja käytetään usein niin, että niiden käyttäminen on sivullisten havaittavissa tai saattaa muuten tulla sivullisten tietoon, mikä voi leimata pakkokeinojen kohteeksi joutuvaa henkilöä. Kohtuutonta pidättämistä ja vangitsemista koskevat kiellot on edelleen tiettyihin pakkokeinoihin liittyvinä syytä sijoittaa näitä pakkokeinoja koskevien säännösten eikä pakkokeinolakiin otettavien yleisten säännösten joukkoon.

Osa esitutkintaperiaatteista on luonteensa ja sisältönsä puolesta sellaisia, että niiden ottamista myös pakkokeinolakiin ei voida pitää perusteltuna tai tarpeellisena. Tämä ei tarkoita sitä, että näihin periaatteisiin liittyviä näkökohtia ei voida ottaa myös pakkokeinojen käytön yhteydessä huomioon. Esimerkkeinä näistä uuteen esitutkintalakiin otettavaksi ehdotettavista periaatteista voidaan mainita tasapuolisuusperiaate, syyttömyysolettama ja oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen.

Pakkokeinojen soveltaminen rikollisesta teosta epäiltyyn

Pakkokeinojen käyttömahdollisuuksien osalta epäselvyyttä on aiheutunut siitä, voidaanko niitä soveltaa ja miltä osin henkilöön, jonka epäillään syyllistyneen rikolliseen tekoon eli tehneen rikoksen alle 15-vuotiaana ja joka näin ollen ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa teostaan. Oikeuskirjallisuudessa ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä on katsottu esitutkintalainsäädännön valmisteluasiakirjojen sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen säännösten perusteella, että alle 15-vuotias voidaan ottaa epäillyn teon vuoksi kiinni ja noutaa esitutkintaan. Tämä liittyy siihen, että ikäryhmään kuuluvan teon johdosta voidaan suorittaa tutkinta, jolloin käytännössä esitutkintatoimenpiteenä tulee kysymykseen kuulustelu.

Rikollisen teon tutkinnan edellytyksistä säädettäisiin jatkossa uuden esitutkintalain 3 luvun 5 §:ssä. Kysymyksessä olisi uuden lain mukaan esitutkinta. Ehdotettavan esitutkintalain 6 luvun säännöksiä läsnäolosta esitutkinnassa sovellettaisiin myös rikollisesta teosta epäiltyyn, mikä ääritapauksissa mahdollistaisi noutamisen, kiinniottamisen ja poistumisen estämisen.

Oikeuskirjallisuudessa on myös katsottu, että alle 15-vuotiaana tehdystä teosta epäiltyä ei voida pidättää, vangita tai määrätä matkustuskieltoon, koska häntä ei voida asettaa syytteeseen. Kyseisten pakkokeinojen käyttöedellytykset ovat ylipäänsä sellaisia, että ne eivät sovellu rikosoikeudellista vastuunalaisuutta vailla olevaan henkilöön. Muutenkin vapaudenriiston käyttämiseen lasten kohdalla on suhtauduttava kaikissa yhteyksissä erityisen pidättyväisesti, minkä tulee heijastua myös edellä jo viitattujen nouto- ja kiinniottamissäännösten soveltamisessa. Selvyyden vuoksi pidättämistä, vangitsemista ja matkustuskieltoa koskevissa säännöksissä pitäisi nimenomaisesti säätää kiellosta käyttää mainittuja pakkokeinoja henkilöön, jonka epäillään alle 15-vuotiaana tehneen rikollisen teon.

Pakkokeinolain mukaisten muiden pakkokeinojen kohdistaminen lapseen voi olla kuitenkin välttämätöntä, jos pakkokeinon käyttämisellä on merkitystä häneen kohdistettavan esitutkinnan kannalta. Tämä koskee myös kiinniotto-oikeuden käyttämistä, koska kiinniottotilanteessa ei välttämättä voida tietää tai varmasti arvioida sitä, onko kiinni otettava rikosoikeudellisesti vastuunalainen. Tämä saattaa selvitä käytännössä vasta poliisimiehen ryhtyessä kiinniottamisen jälkeen henkilötietojen tarkistamiseen. Lisäksi asiassa saattaa joka tapauksessa olla tarpeen suorittaa rikollisesta teosta epäiltyyn kohdistettava esitutkinta, jonka edellytysten olemassaoloa kiinni ottava henkilö ei kykene yleensä välittömästi kiinniottamisen yhteydessä arvioimaan.

Vahingonkorvausvastuun ja menettämisseuraamuksen toteuttaminen, omaisuuden palauttaminen tai teon selvittäminen saattaa edellyttää turvaamistoimen, takavarikon tai etsinnän käyttämistä myös silloin, kun kysymys on alle 15-vuotiaan tekemästä teosta. Rikoksen selvittämiseksi jopa salaisen pakkokeinon käyttäminen saattaa olla tarpeen. Esimerkkinä voidaan mainita telekuuntelu rikoksen selvittämiseksi tilanteessa, jossa 14-vuotiasta epäillään osallisuudesta henkirikokseen. Menettämisseuraamuksen toteuttamisen turvaaminen on erityisasemassa, koska siitä on laissa erityissäännös. Rikoslain 10 luvun 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan menettämisseuraamuksen määrääminen voi perustua myös rangaistavaksi säädettyyn tekoon, jonka tekijä ei teon hetkellä ollut täyttänyt viittätoista vuotta. Tämä lainkohta mahdollistaa erillisen niin sanotun konfiskaatioprosessin, jossa menettämisseuraamusta voidaan vaatia ilman rangaistusvaatimusta.

Lähtökohtaisesti rikosprosessuaaliset turvaamistoimet ja rikokseen perustuva takavarikko tulevat kysymykseen silloinkin, kun tutkitaan alle 15-vuotiaan tekemäksi epäiltyä rikollista tekoa. Pakkokeinolain 3 ja 4 luvun säännöksistä kuitenkin ilmenee, että mainittuja pakkokeinoja on tarkoitettu käytettäväksi syytteen nostamisen ja rikosasian ratkaisemisen kytkettynä. Näihin sääntelyn peruslähtökohtiin ei tässä esityksessä ehdoteta muutoksia.

Kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskeva 1 luku

Kiinniottaminen

Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä säädetään poliisimiehen kiinniotto-oikeudesta. Pykälän 1 momentin mukaan poliisimies saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Pykälän 2 momentin mukaan, jos pidättämiseen on edellytykset, poliisimies saa ottaa rikoksesta epäillyn kiinni ilman pidättämismääräystäkin, jos pidättämisen toimeenpano voi muuten vaarantua. Poliisimiehen on ilmoitettava kiinniottamisesta viipymättä pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle. Tämän on 24 tunnin kuluessa kiinniottamisesta päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi vai pidätettävä. Kiinni otetulle on heti ilmoitettava kiinniottamisen syy.

Poliisimiehen kiinniotto-oikeutta koskevassa pykälässä ei säännellä kiinniotto-oikeuden erästä perustapausta eli sitä, jossa poliisimies tapaa rikoksesta epäillyn verekseltä tai pakenemasta ja jossa on rikoksen selvittämiseen liittyvä syy kiinniottamiseen. Tässä yhteydessä tarkoitetaan selviä tilanteita, joissa kiinni otettavan syyllisyys on ilmeinen. Esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädäntöä koskevan hallituksen esityksen (HE 14/1985 vp) yksityiskohtaisten perustelujen mukaan poliisin toimivalta näissä tapauksissa perustuu pakkokeinolain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaiseen jokamiehen kiinniotto-oikeuteen. Mainittu säännös pitää nykyisessä muodossaan sisällään sen, että jokainen saa ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos.

Poliisimiehen kiinniottamistoimivallan osalta on otettava huomioon esitutkintalain 19 §:n säännökset, jotka ehdotetaan otettavaksi uuden esitutkintalain 6 luvun 3 §:ään. Näiden säännösten mukaan rikospaikalta tai sen välittömästä läheisyydestä tavatun henkilön on poliisimiehen kehotuksesta jäätävä tälle paikalle tai saavuttava välittömästi muuhun saman poliisilaitoksen toimialueella olevaan paikkaan, jos häntä on asian selvittämiseksi tarpeen heti kuulla. Jos hän ilman hyväksyttävää syytä kieltäytyy noudattamasta kehotusta tai tämä on hänen käyttäytymisensä perusteella todennäköistä, poliisi voi estää häntä poistumasta paikalta tai ottaa hänet kiinni ja viedä kuultavaksi. Rikospaikalta poistumassa oleva saadaan ottaa kiinni kehotuksen antamiseksi, jos olosuhteet ovat sellaiset, että kehotusta ei voida muuten saattaa hänen tietoonsa ja asian selvittäminen muuten vaarantuisi.

Asianmukaisena ja selkeänä ei voida pitää sitä, että poliisimiehen kiinniotto-oikeus muissa kuin pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaisissa tapauksissa määräytyy 1 §:n 1 momentin mukaisen jokamiehen kiinniotto-oikeuden mukaan. Lisäksi esitutkintalain 6 luvun 3 §:ään otettavalla sääntelyllä ei kyettäisi kattamaan muita kuin siinä pykälässä tarkoitettuja kiinniottamistilanteita. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ää vastaavaan pykälään olisi otettava uusi säännös, jonka mukaan poliisimies saa rikoksen selvittämistä varten ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Rikosten selvittämisintressi puhuu sen puolesta, että kysymyksessä olevaa kiinniotto-oikeutta ei rajattaisi jokamiehen kiinniotto-oikeuden mukaisiin rikoksiin. Lisäksi huomioon on otettava se, että ehdotettavan esitutkintalain kiinniottosäännöksiinkään ei tulisi rikoskohtaista rajausta, vaikka ne koskevat muutakin henkilöä kuin rikoksesta epäiltyä. Poliisimiehen kiinniotto-oikeutta koskeva pykälä tulisi käytännössä merkittävämpänä sijoittaa lakiin ennen jokamiehen kiinniotto-oikeutta koskevaa pykälää.

Käytännössä ilmenee silloin tällöin tilanteita, joissa tuomion yhteydessä vangittavaksi vaadittu vastaaja poistuu oikeuspaikalta päätösharkinnan aikana. On sinällään mahdollista, että vangittavaksi vaadittu poistuu paikalta jo pääkäsittelyn aikana. Jotta mahdollinen vangitseminen voidaan turvata, poistumisen estämiseksi on kehitetty käytännön menettelytapoja. Niistä tärkein on se, että virallinen syyttäjä kutsuu paikalle poliisimiehiä tarvittaessa estämään vastaajan poistumisen. Lainsäädäntö ei kuitenkaan tunne poliisimiehen toimivaltuutta ottaa vastaaja kiinni hänen poistumisensa estämiseksi tällaisessa tapauksessa. Käytännön tarpeen vuoksi tästä tulisi säätää poliisimiehen kiinniotto-oikeutta koskevissa säännöksissä.

Ylimpien laillisuusvalvojien harjoittaman laillisuusvalvonnan yhteydessä on esitetty näkemyksiä esitutkintalain 21 §:n 2 momentin ja pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n 2 momentin suhteesta. Ensiksi mainitun säännöksen mukaan epäilty, jota ei ole pidätetty tai vangittu, on velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa kerrallaan enintään 12 tuntia ja, milloin pidättämiseen on pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n mukaan edellytykset, enintään 24 tuntia. Kuten edellä todettiin, aikarajojen osalta pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n 2 momentissa ainoastaan säädetään, että pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on 24 tunnin kuluessa kiinniottamisesta päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi vai pidätettävä.

Pakkokeinolaissa ei siis säädetä siitä, millä edellytyksillä pakkokeinolain mukaista kiinniottoa seuraava vapaudenmenetys voi jatkua 24 tuntiin asti, joskin säännöksen alussa todetaan kiinnioton edellyttävän pidättämisen edellytysten olemassaoloa. Johdonmukaisuus esitutkintalain säännöksen ja pakkokeinolain säännöksen välillä edellyttää sitä, että myös viimeksi mainitun säännöksen mukaisen kiinnioton jatkuessa yli 12 tunnin on pidättämisen edellytysten oltava käsillä. Tämä kanta on perustettavissa esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädäntöä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 14/1985 vp) ja oikeuskirjallisuudessa esitettyyn. Asia tulisi selvyyden vuoksi todeta vastaavassa uuteen lakiin otettavassa säännöksessä.

Voidaan tosin kysyä, miksi ei edellytettäisi pidättämispäätöstä jo 12 tunnin jälkeen, jos pidättämisen edellytysten olemassaolo on arvioitava. Tällöin myös esitutkintalain säännöstä olisi muutettava niin, että epäillyllä ei olisi velvollisuutta olla läsnä esitutkinnassa ilman pidättämispäätöstä 12 tunnin jälkeen. Näin tiukan ehdottoman aikarajan asettaminen saattaisi johtaa siihen, että varmuuden vuoksi tehtäisiin pidättämispäätöksiä, mikä puolestaan voisi johtaa vapaudenmenetysten venymiseen yli 24 tunnin. Pidättämisen edellytysten olemassaolon toteaminen edellyttää kuitenkin sitä, että kiinniotettuna pitämisen perusteet tulevat sekä epäillyn rikoksen että henkilöön kohdistuvan epäilyn perustelujen osalta erityisesti 12 tuntia ylittävältä osin riittävän tarkoin kirjatuiksi poliisin lomakkeisiin. Tällä voidaan edistää sitä, että kiinnioton jatkamista yli 12 tunnin tosiaan harkitaan ja että jatkamisen edellytykset voidaan esimerkiksi laillisuusvalvonnan kautta saattaa jälkikäteiskontrollin kohteeksi.

Jokamiehen kiinniotto-oikeutta koskevaan pykälään liittyy kysymys oikeuden nimestä. Vaikkakin oikeuden nimi on perinteinen ja myös muissa yhteyksissä käytetty, ajanmukaisten ilmausten käyttöön ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvistä syistä se voitaisiin nimetä ”yleiseksi kiinniotto-oikeudeksi”.

Pakkokeinolain 1 luvun 7 §:n 2 momentissa säädetään pidättämisestä ilmoittamisesta. Pidättämisestä on viipymättä ilmoitettava pidätetyn osoituksen mukaan hänen omaiselleen tai muulle läheiselleen. Jos siitä on erityistä haittaa rikoksen selvittämiselle, ilmoittamista voidaan lykätä enintään siihen saakka, kun tuomioistuin ottaa pidätettyä koskevan vangitsemisvaatimuksen käsiteltäväksi. Ilmoitusta ei kuitenkaan saa ilman erityistä syytä tehdä vastoin pidätetyn tahtoa. Ilmoittamisen lykkäämisestä päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Poliisin säilytystilaan ottamista koskevasta ilmoittamisesta puolestaan säädetään poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 2 luvun 2 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan tutkintavangille ja kiinni otetulle on varattava tilaisuus ilmoittaa lähiomaiselleen tai muulle läheiselleen ottamisesta säilytystilaan. Kiinni otetulle ei kuitenkaan tarvitse varata tilaisuutta ilmoittamiseen, jos hänet vapautetaan 12 tunnin kuluessa kiinni ottamisesta ja tilaisuuden varaamiseen ei ole erityisiä syitä. Pykälän 2 momentissa todetaan ensinnäkin, että pidätetyn ottamisesta säilytystilaan on ilmoitettava pidätetyn osoituksen mukaan hänen lähiomaiselleen tai muulle läheiselleen. Jos ilmoittamisesta on erityistä haittaa rikoksen selvittämiselle, ilmoittamista voidaan lykätä enintään siihen saakka, kun tuomioistuin ottaa pidätettyä koskevan vangitsemisvaatimuksen käsiteltäväksi. Ilmoitusta ei saa momentin viimeisen virkkeen mukaan ilman erityistä syytä tehdä vastoin pidätetyn tahtoa.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä on kiinnitetty huomiota siihen, että poliisin tulee aina tiedustella kiinni otetulta, haluaako hän ilmoitettavan kiinni ottamisesta kiinniotetun lähiomaiselle tai muulle läheiselle, jollei ole lain mukaista perustetta olla ilmoittamatta asiasta. Tätä on korostettu nuorten kiinniotettujen kohdalla. Asia ei saisi olla sen varassa, että kiinni otettu oma-aloitteisesti pyytää ilmoittamaan asiasta. Myös CPT on vuosina 1992, 1998, 2003 ja 2008 Suomeen tekemiensä tarkastuskäyntien perusteella suosittanut, että lakiin kirjataan kiinniotetulle oikeus ilmoittaa vapaudenriistosta viipymättä lähiomaiselle tai kolmannelle osapuolelle, joskin oikeuden käyttämistä voidaan komitean mukaan myös viivyttää tarkoin määriteltyjen edellytysten vallitessa. Päätös ilmoituksen viivyttämisestä on komitean mukaan alistettava ylemmän poliisiviranomaisen hyväksyttäväksi. Komitea on myös suosittanut laissa olevan 12 tunnin aikarajan poistamista. Komitean mukaan ajanjaksoa, jonka aikana pidätetyltä voidaan evätä ilmoittaminen, tulee lyhentää huomattavasti, esimerkiksi 48 tuntiin.

Kiinniottamisesta ilmoittaminen ei liity pelkästään pakkokeinolain mukaiseen kiinniottamiseen vaan myös esitutkintalain mukaiseen kiinniottamiseen esitutkinnassa läsnäolon turvaamiseksi ja poliisilain mukaiseen kiinniottamiseen sen lain 2 luvun mukaisten toimivaltuussäännösten nojalla.

Kiinniottamisesta ilmoittamista koskevia säännöksiä ei ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön ja edellä mainitun komitean kannanottojen perusteella voida pitää asianmukaisina. Myös lyhytaikaisissa kiinniotoissa ilmoittamisen tulisi olla lähtökohta. CPT:n suosituksen perusteella on syytä lyhentää pidätettyä koskeva aikaraja kahteen vuorokauteen. Voimassa olevat säännökset lähtevät lisäksi siitä, että ilmoitus tehdään vain läheiselle henkilölle. Vapaudenmenetyksestä ilmoittaminen kuitenkin esimerkiksi työnantajalle voi olla vapautensa menettäneen kannalta tärkeää. Tämä ilmoituksen kohteena olevaa henkilöä koskeva näkökohta liittyy myös vangitsemiseen. Kiinniottamisen osalta on lisäksi syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, että pakkokeinolaissa ei ole säännöstä kiinniottamisesta ilmoittamisesta ja että poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain säännöksissä ei kiinniottamisen osalta oteta huomioon rikoksen selvittämiseen liittyviä näkökohtia, joiden perusteella ilmoitus tulisi voida jättää tekemättä.

Huomiota myös kiinniottamistapauksissa tulisi kiinnittää kiinni otetun omaan mielipiteeseen niin, ettei ilmoitusta tehtäisi ilman erityistä syytä vastoin hänen tahtoaan. Viimeksi mainittu näkökohta on jo voimassa olevassa laissa otettu huomioon pidättämisen osalta. Erityisenä syynä saattaa olla esimerkiksi se, että vapautensa menettänyt henkilö on alle 18-vuotias tai vanhempiensa luona asuva nuori aikuinen. CPT:n huomioiden perusteella päätöksenteon ilmoittamisen lykkäämisestä tulisi kuulua päällystöön kuuluvalle poliisimiehelle.

Tarkoituksenmukaista on keskittää vapaudenmenetyksestä läheiselle tai muulle henkilölle ilmoittamista koskevat säännökset poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettuun lakiin, jolloin säädettäisiin säilytystilaan ottamisesta ilmoittamisen sijasta vapaudenmenetyksestä ilmoittamisesta. Uudelleen muotoilluissa säännöksissä voitaisiin ottaa huomioon muutkin edellä mainitut näkökohdat. Pakkokeinolain kiinniottamista ja pidättämistä koskevissa säännöksissä voitaisiin viitata poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 2 luvun 2 §:n edellä todetulta pohjalta muutettavaan 2 momenttiin.

Vangitun päästäminen vapaaksi

Pakkokeinolain 1 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan käsitellessään kysymystä vangitun pitämisestä edelleen vangittuna tuomioistuimen on määrättävä hänet päästettäväksi heti vapaaksi, jos se varattuaan asianomaiselle pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle tilaisuuden tulla kuulluksi katsoo, ettei edellytyksiä vangittuna pitämiseen enää ole. Pykälän 2 momentissa säädetään tuomioistuimen velvollisuudesta määrätä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi asianomaisen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen esityksestä, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole. Vangittu on määrättävä päästettäväksi vapaaksi myös, jos syytettä ei ole nostettu sille määrätyssä ajassa eikä sen kuluessa ole pyydetty määräajan pidentämistä. Pykälän 2 momentin viimeisen virkkeen perusteella kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa vangittua tai hänen avustajaansa ei tarvitse kutsua asian käsittelyyn.

Alkuperäisessä muodossaan tutkintavangin vapauttamista koskevassa pakkokeinolain 1 luvun 24 §:ssä todettiin, että tuomioistuimen on pidättämiseen oikeutetun virkamiehen esityksestä tai omasta aloitteestaan määrättävä vangittu päästettäväksi vapaaksi heti, kun edellytyksiä vangittuna pidättämiseen ei enää ole. Vangittu oli määrättävä päästettäväksi vapaaksi myös, jos syytettä ei ole esitetty sen käsittelyä varten määrättynä päivänä.

Pakkokeinolain 1 luvun 24 § on saanut nykyisen sisältönsä, kun rikosoikeudenkäyntimenettelyä uudistettiin (1997) ja kun pakkokeinolakia edellisen kerran merkittävästi uudistettiin (2003). Pykälän alkuperäinen sanamuoto ja vielä vuonna 1997 muutettu sanamuotokin kattoivat pykälän alkuperäisten perustelujen (HE 14/1985 vp) mukaan tilanteen, jossa tuomioistuin pääkäsittelyn jälkeen hylkää syytteen, jonka perusteella vastaaja on vangittuna. Tuomioistuimen tuli sellaisessa tapauksessa päättää vapaaksi päästämisestä.

Pakkokeinolain 1 luvun 24 § ei nykyisessä muodossaan ota selvästi huomioon tilannetta, jossa rikosasian vastaaja on ollut tutkintavankina pääkäsittelyn päättymiseen saakka, jolloin vapaudenmenetyksen aiheuttanut syyte hylätään taikka muuten tuomion (esimerkiksi tuomitaan ehdollinen vankeusrangaistus) tai pääkäsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole. Tuomioistuimen oma-aloitteista vangitun vapaaksi päästämistä koskevan 1 momentin soveltamisala on sidottu tilanteeseen, jossa tuomioistuin käsittelee kysymystä vangitun pitämisestä edelleen vangittuna. Momentissa käytetty ilmaisu näyttää viittaavan lain 1 luvun 22 §:ssä säädettyyn vangitsemisasian uudelleen käsittelyyn. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole tarkoituksena, koska viimeksi mainitun pykälän 3 momentissa säädetään erikseen kuulemistilaisuuden varaamisesta asianomaiselle pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle.

Pakkokeinolain 1 luvun 24 §:ää vastaavaa uuden pakkokeinolain pykälää olisikin syytä selkeyttää niin, että siitä selvästi ilmenevät ne tapaukset, joiden yhteydessä vangitun vapaaksi päästäminen voi tulla kysymykseen. Nämä tapaukset koskevat vangitun pyyntöä vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä, vangitsemisen ilmenemistä perusteettomaksi tuomion tai pääkäsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella, pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tekemää vangitun vapaaksi päästämisesitystä ja syytteen nostamiselle säädetyn määräajan umpeen kulumista. Muissa yhteyksissä vangitun vapaaksi päästäminen ei voi käytännössä tulla harkittavaksi. Jos pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tietoon tulee seikka, hänen virkavelvollisuuksiinsa kuuluu saattaa se esityksellään tuomioistuimen käsiteltäväksi. Syytteen nostamiselle asetetun määräajan seuranta on sikäli erityisasemassa, että tuomioistuin voi seurata määräajan kulumista.

Pakkokeinolain 1 luvun 10 §:n mukaan vangitsemisvaatimuksesta on ennen vaatimuksen tekemistä ilmoitettava syyttäjälle, joka voi ottaa päätettäväkseen kysymyksen vangitsemisvaatimuksen tekemisestä. Tämä koskee tapauksia, joissa vaatimus tehdään esitutkinnan aikana. Vapaaksi päästämisesitystä koskevassa 1 luvun 24 §:n 2 momentissa ei ole vastaavaa velvollisuutta asian saattamisesta syyttäjän harkittavaksi. Tätä voidaan pitää epäjohdonmukaisena, koska vangittavaksi vaatiminen rinnastuu merkittävyydeltään vapaaksi päästämiseen. Syyttäjän tehtäviin kuuluu esimerkiksi sen varmistaminen, että asia tulee riittävästi selvitetyksi esitutkinnassa. Tätä tavoitetta ei saa vaarantaa vangitun liian aikaisella vapaaksi päästämisellä. Sinällään tällainen ilmoittaminen saattaa kuulua jo ehdotettavan esitutkintalain 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisen ilmoittamisvelvollisuuden piiriin. Siitä ei kuitenkaan nimenomaisesti seuraa viralliselle syyttäjälle päätösvaltaa nyt kysymyksessä olevassa asiassa. Tämä ja edellä viitattu epäjohdonmukaisuusnäkökohta huomioon ottaen 1 luvun 24 §:ää vastaavassa uudessa pykälässä tulisi säätää ilmoittamisesta syyttäjälle ja tämän oikeudesta ottaa asia ratkaistavakseen.

Tuomitun vangitseminen

Pakkokeinolain 1 luvun 26 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin saa määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna momentin kohdissa tarkemmin määritellyin edellytyksin. Pykälässä ei edellytetä virallisen syyttäjän vangitsemisvaatimusta tällaisessa tapauksessa.

Alun perin kyseisessä pykälässä säädettiin, että kun vangittu vastaaja tuomitaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomioistuimen on 8 §:ssä säädetyin perustein päätettävä, onko hänet pidettävä edelleen vangittuna, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai asiasta toisin määrätään. Pykälässä todettiin vielä, että vastaavin edellytyksin tuomioistuin voi syyttäjän tai asianomistajan vaatimuksesta määrätä vapaana olevan vastaajan vangittavaksi.

Pakkokeinolain 1 luvun 26 § on saanut nykyisen sisältönsä vuonna 1995 voimaan tulleella lailla pakkokeinolain muuttamisesta (213/1995), jolla pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksiä on muutoinkin muutettu. Uudistuksella pyrittiin lisäämään pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittujen määräämistä vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna. Lainmuutosta perusteltiin (HE 181/1994 vp) sillä, että kun tuomittu päästetään vapaalle jalalle odottamaan rangaistuksen täytäntöönpanon alkamista, voi kestää jopa vuoden ennen kuin täytäntöönpano alkaa, jos tuomiosta on valitettu. Perustelujen mukaan ei voi olla eduksi rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuuden kannalta, että törkeästä rikoksesta pitkään vankeusrangaistukseen tuomittu päästetään vapaalle jalalle odottamaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Lisäksi viitattiin rikoslain tuolloin voimassa olleeseen 3 luvun 11 §:ään, jonka mukaan tutkintavankeusaika luetaan täysimääräisesti hyväksi rangaistusajaksi.

Korkein oikeus on äänestysratkaisussaan katsonut, että tuomioistuin voi päättää tuomitun vangitsemisesta myös omasta aloitteestaan, jos rangaistukseksi tuomitaan vähintään kaksi vuotta vankeutta (KKO 2004:121). Lisäksi kyseisessä ratkaisussa korkein oikeus on ratkaisuun KKO 1996:39 viitaten todennut, että päätös vapaana olevan vastaajan välittömästä vangitsemisesta merkitsee sellaista puuttumista hänen vapauteensa, että hänen kuulemisensa on lainkäyttömme perusperiaatteiden mukaista. Käräjäoikeus olikin tässä tapauksessa kuullut vastaajaa vangitsemisen edellytysten olemassaolosta. Vastaaja oli tällöin vastustanut vangitsemistaan katsoen sen kohtuuttomaksi, koska hän oli ollut töissä eikä hän ollut syytteen perusteella osannut varautua vangitsemiseen.

Käytännössä viralliset syyttäjät vaativat tuomitun vangitsemista tai pitämistä edelleen vangittuna useissa tapauksissa, joissa siihen päädytään. Tuomioistuin voi myös prosessinjohtonsa puitteissa nostaa esiin tämän kysymyksen, jos lainmukaiset edellytykset vangitsemiselle näyttävät olevan ja jos syyttäjä ei vaadi vangitsemista. Näin ollen tuomitulla saattaa olla mahdollisuus etukäteen saada tietoonsa vangitsemispäätöksen mahdollisuus, jolloin hän voi myös lausua siihen liittyvistä näkökohdista.

Toisaalta voidaan katsoa, että voimassa oleva pykälä soveltuu huonosti pakkokeinolaissa ja yleisemmin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa muuten laajalti omaksuttuun akkusatoriseen prosessiin, johon kuuluu seuraamuksen tai pakkokeinon määrääminen vain virallisen syyttäjän tai vastaavan virkamiehen vaatimuksesta. Tulkinnanvaraista ja vaihtelevan käytännön mahdollistavaa säännöstä ei myöskään pitäisi sallia etenkään tapauksissa, joissa on kysymys perusoikeutena keskeisestä vapaudesta. Syyttäjällä on mahdollisuus hankkia ja esittää selvitystä seikoista, joilla on merkitystä vangitsemista harkittaessa. Vuoden 1995 lainmuutoksen tavoitteet voidaan saavuttaa syyttäjävetoisella järjestelmällä, jonka ei voida olettaa aiheuttavan merkittävää työmäärän lisäystä syyttäjille. Perusteltuna voidaankin pitää lainsäädännön muuttamista siten, että ehdottomaan vankeusrangaistuksen tuomittu määrätään vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna syyttäjän vaatimuksesta.

Voimassa olevan pakkokeinolain 1 luvun 10 §:ssä säädetään vangitsemisvaatimuksen tekijästä. Toimivalta vaatimuksen esittämiseen on ainoastaan pidättämiseen oikeutetulla virkamiehellä ja virallisella syyttäjällä. Mainitun pykälän alkuperäisen sanamuodon mukaan vangitsemisvaatimuksen sai syytteen käsittelyn alettua tehdä myös asianomistaja. Pykälä muutettiin nykyiseen muotoonsa, kun rikosoikeudenkäyntimenettelyä koskevaa lainsäädäntöä muutettiin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säätämisen yhteydessä.

Kun asianomistajan oikeus vaatia vangitsemista poistettiin, muutosta perusteltiin (HE 82/1995 vp) ensinnäkin asianomistajan ensisijaisesta syyteoikeudesta luopumisella. Lisäksi todettiin, että kun syytteen nostaminen ja ajaminen kuuluvat ensisijassa viralliselle syyttäjälle, on johdonmukaista, että hän tällöin huolehtii myös vangitsemisvaatimuksen esittämisestä. Lainmuutoksen perusteluissa katsotaan myös, että syyttäjällä on asianomistajaa paremmat edellytykset harkita vangitsemisedellytysten olemassaoloa.

Pakkokeinolain alkuperäistä 1 luvun 10 §:ää vastaisi pitkälti se, että asianomistajalle myönnettäisiin virallisen syyttäjän ohella rinnakkainen toimivalta vaatia tuomitun vangitsemista tai pitämistä edelleen vangittuna. Rikosoikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen yhteydessä asianomistajan toimivallan poistamista perusteltiin vain muutamilla, vaikkakin sinällään merkittävillä seikoilla. Kokonaisarvioinnissa pitäisi ottaa huomioon kuitenkin muitakin asioita. Vangitseminen tai vangittuna pitäminen saattaa liittyä asianomistajan etuihin, joista hän myös saattaa kyetä itsenäisesti ilman syyttäjän apua esittämään selvitystä. Esimerkiksi tapauksissa, joissa henkilö tuomitaan samaan asianomistajaan kohdistuneesta väkivaltarikoksesta, saattaa olla rikollisen toiminnan jatkamisen riski. Kun tuomitun vangitsemista koskevaa pykälää edellä todetuin tavoin täsmennettäisiin niin, että vangitseminen tapahtuu vain vaatimuksesta, asianomistajan edut turvattaisiin vangitsemisvaatimuksen esittämisoikeudella esimerkiksi tapauksissa, joissa syyttäjä ei ole vakuuttunut asianomistajan esittämistä perusteista tai joissa syyttäjä ei muusta syystä ole valmis vangitsemisvaatimusta esittämään.

Asianomistajan toimivaltaan vaatia vangitsemista tai vangittuna pitämistä tuomitsemisen yhteydessä ei voida katsoa liittyvän oikeusturvaongelmia vangittavaksi vaaditun kannalta. Rikosasian päättäessään tuomioistuin harkitsee kysymyksen vangitsemisesta tai vangittuna pitämisestä varattuaan viralliselle syyttäjälle ja asianosaisille vangittavaksi vaadittu mukaan lukien tilaisuuden tulla kuulluksi. Asianomistajan intressi liittyy käytännössä tapauksiin, joissa hän vaatii vastaajalle rangaistusta. Rangaistusvaatimus voitaisiinkin asettaa asianomistajan esittämän vangitsemisvaatimuksen edellytykseksi.

Syytteen nostamisen määräaikaan ja muutoksenhakuun liittyvät kysymykset

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:ssä säädetään määräajan asettamisesta syytteen nostamista varten. Pykälän 1 momentin mukaan määräajasta päättää syytteen käsittelevä tuomioistuin myös niissä tapauksissa, joissa vangitsemisesta on ensin päättänyt toinen tuomioistuin. Pykälän 2 momentissa puolestaan säädetään siitä, että syytteen nostamiselle määrätyn ajan osoittautuessa liian lyhyeksi tuomioistuin voi syyttäjän mainitun ajan kuluessa tekemästä pyynnöstä pidentää määräaikaa.

Pakkokeinolain 1 luvun 27 §:n mukaan vangitsemisasiassa annettuun päätökseen ei saa erikseen hakea muutosta valittamalla. Pykälän 2 momentin mukaan vangittu saa kannella päätöksestä. Syytteen nostamiselle määrättyä aikaa ja määräajan pidentämistä koskevaan päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla (3 momentti).

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n osalta on esiin noussut eräitä muutostarpeita, jotka osittain liittyvät 27 §:ään. Vangitsemisesta päättävän tuomioistuimen tulisi ensinnäkin päättää syytteen nostamisen määräajasta myös silloin, kun se ei tule käsittelemään syytettä. Tällä varmistetaan vangitsemisvaatimuksen esittäjän ja vangittavaksi vaaditun kuuleminen myös syytteen nostamisen määräaikaan liittyvien kysymysten osalta. Vangitsemisasian käsittelyä valmisteltaessa voidaan määräaikaankin liittyvien kysymysten osalta olla yhteydessä siihen viralliseen syyttäjään, joka tulee ajamaan mahdollista syytettä syytteen käsittelevässä tuomioistuimessa.

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen ei tarvitse tehdä määräajan pidentämistä koskevaa päätöstä alkuperäisen määräajan kuluessa. Lähtökohtana kuitenkin on, että ratkaisu tulee tehdä määräajan vielä voimassa ollessa, jotta ei pääse syntymään epäselvää välitilaa. Laissa tulisikin säätää tuomioistuimen velvollisuudesta ratkaista asia määräajan kuluessa. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että virallinen syyttäjä esittää pyynnön riittävän aikaisin ennen määräajan päättymistä. Määräajan pidentämistä koskevien asioiden laatu ja laajuus huomioon ottaen riittävänä voitaisiin pitää sitä, että syyttäjän on esitettävä pyyntö viimeistään neljä päivää ennen määräajan päättymistä. Sekä tuomioistuimen velvollisuutta ratkaista asia määräajan kuluessa että syyttäjän velvollisuutta esittää pyyntö esitetyllä tavalla voidaan pitää perusteltuna siltäkin kannalta, että määräajat ovat kuitenkin usein kuukausien mittaisia, jolloin määräajan pidentämistä koskevaa asiaa ehditään valmistella jo riittävässä ajoin ennen määräajan päättymistä. Jotta esimerkiksi pitkien pyhäpäiväjaksojen yhteydessä ei pääsisi syntymään epäselvää välitilaa, määräajan pidentämisasian käsittelyssä ei pitäisi soveltaa säädettyjen määräaikain laskemisesta annettua lakia (150/1930).

Voimassa olevassa laissa ei säädetä mahdollisuudesta lyhentää syytteen nostamiselle määrättyä aikaa. Tämä liittyy pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n viimeiseen virkkeeseen, jonka mukaan aikaa syytteen nostamiselle ei saa määrätä pidemmäksi kuin on välttämätöntä esitutkinnan päättämiseksi ja syytteen valmistelemiseksi. Virallisen syyttäjän virkavelvollisuuksiin on sinällään katsottava kuuluvan, että hän suorittaa syytteen nostamista edeltävät toimenpiteensä mahdollisimman ripeästi. Lisäksi vangitun oikeusturvan kannalta on huomattava se, että hän voi saattaa vangitsemisen edellytykset uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja päästä sitä kautta edellytysten poistuttua vapaaksi.

Mainituista näkökohdista huolimatta voidaan katsoa, että vangitun kannalta syytteen nostamisen määräajalla on hänen oikeusasemansa kannalta sellaista itsenäistä merkitystä, että määräajan kestoa koskeva tuomioistuimen ratkaisu tulisi voida saattaa ylemmän tuomioistuimen tarkasteltavaksi. Kysymys on rikosprosessin kestoon vaikuttavasta tekijästä, joka liittyy henkilön asemaan rikoksesta epäiltynä. Syytteen nostamisen määräaika myös kytkeytyy siihen, miten kauan henkilöä pidetään vangittuna. Vangitun tulisikin voida kannella syytteen nostamiselle asetetusta määräajasta vangitsemispäätöksen tavoin.

Kantelua koskevaan pakkokeinolain 1 luvun 27 §:ään liittyy syytteen nostamisen määräaikaa koskevan kysymyksen lisäksi toinenkin muuttamistarve. Voimassa olevan lain mukaan ainoastaan vangittu saa kannella vangitsemispäätöksestä. Vangitun oikeusturvaan liittyvien kysymysten lisäksi on kuitenkin huomioon otettava myös asian selvittämiseen sekä rikosprosessin ja rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseen liittyvät näkökohdat, jotka puhuvat sen puolesta, että pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tulisi voida kannella ratkaisuista, joilla vangitsemisvaatimus hylätään tai vangittu päästetään vapaaksi.

Yhteydenpidon rajoittaminen

Pakkokeinolain 1 luvun kohtuullisen uudessa, 1 päivänä lokakuuta 2006 voimaan tulleessa 18 b §:ssä säädetään tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisesta. Pykälän säännöksiä sovelletaan sen 5 momentin mukaan myös pidätetyn ja kiinni otetun yhteydenpidon rajoittamiseen. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa myös syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Pykälän 2 momentissa säädetään kielto rajoittaa yhteydenpitoa asiamiehen kanssa. Yhteydenpidon rajoittaminen lähiomaiseen tai muuhun läheiseen edellyttää rikoksen selvittämiseen liittyviä erityisen painavia syitä.

Kysymyksessä olevan pykälän 3 momentissa säädetään yhteydenpitorajoituksen sisällöstä. Se voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn tutkintavangin tai tiettyjen tutkintavankien taikka tietyn vangin tai tiettyjen vankien kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

Pykälän 4 momentissa on yhteydenpidon rajoittamiseen liittyviä päätöksenteko- ja menettelymääräyksiä. Rajoittamisesta päättää vangitsemisvaatimuksen tekijän, syyttäjän tai vankilan johtajan esityksestä vangitsemisesta päättävä tuomioistuin. Väliaikaisesta rajoittamisesta voivat päättää tietyin edellytyksin vankilan johtaja tai pidättämiseen oikeutettu virkamies. Jos tuomioistuin pakkokeinolain 1 luvun 17 §:n nojalla lykkää pidätetyn vangitsemista koskevan asian käsittelyä, sen tulee kuitenkin päättää pidätetylle määrätyn väliaikaisen yhteydenpitorajoituksen voimassa pitämisestä tai muuttamisesta. Yhteydenpitoa koskeva rajoitus ja sen perusteet on otettava uudelleen käsiteltäväksi 22 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä.

Pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ään liittyy useita käytännössä esiin nousseita kysymyksiä, joista eräät ilmeisesti edellyttävät lainsäädännön muuttamista tai täydentämistä. Ensimmäisenä niistä voidaan mainita se, että yhteydenpidon rajoittamisen on tulkittu mahdollistavan tutkintavangin kirjeiden toimittamisen poliisiviranomaisen tarkastettavaksi ja luettavaksi. Tällaisen menettelyn ei voi katsoa kuuluvan kysymyksessä olevan pykälän soveltamisalan piiriin. Yhteydenpidon rajoittamisen tarkoituksena on, ettei kirjeenvaihtoa päätöksessä määrättyjen henkilöiden kanssa toimiteta perille. Kirjeiden tarkastamisesta ja lukemisesta ovat erilliset säännökset tutkintavankeuslaissa sekä poliisien säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa. Kirjeen haltuun ottamiseen liittyy puolestaan takavarikko, josta säädetään pakkokeinolain 4 luvussa. Selvyyden vuoksi ja pykälän oikean soveltamisen varmistamiseksi näihin seikkoihin voisi kiinnittää huomiota yhteydenpidon rajoittamista koskevassa pykälässä.

Kysymyksessä olevan pykälän 2 momentin sisältöä ja momentin suhdetta tutkintavankeuslain 9 luvun säännöksiin on pidetty epäselvänä, kun kysymyksessä on tutkintavangin yhteydenpito lähiomaiseen tai muuhun läheiseen. Sinällään mahdollisuus rajoittaa yhteydenpitoa sellaiseen henkilöön on osoittautunut tarpeelliseksi esimerkiksi tapauksissa, joissa myös vangitun henkilön perheenjäsenen epäillään sekaantuneen rikolliseen toimintaan. Pakkokeinolain säännöksen sanamuoto kuitenkin mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan sellainen yhteydenpito voitaisiin kieltää kokonaan. Tätä voidaan pitää ongelmallisena erityisesti yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta koskevan EIS 8 artiklan perusteella. Täydellisen kaikki yhteydenpitotavat käsittävän yhteydenpitorajoituksen määräämistä voidaan pitää joissakin tapauksissa tarpeettomana senkin vuoksi, että erikseen yhteydenpidon valvonnan kautta voidaan puuttua rikoksen selvittämistä vaarantavaan yhteydenpitoon.

Mainittuja lähiomaisiin liittyviä näkökohtia voitaisiin korostaa uuteen säännökseen otettavalla määräyksellä, jonka mukaan lähiomaisen osalta yhteydenpidon rajoittaminen on mahdollista ainoastaan siinä määrin kuin se on välttämätöntä kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi. Suhde tutkintavankeuslain 9 lukuun liittyy siihen, että sen luvun 5 §:ssä säädetään eräissä tapauksissa säädettävästä tapaamiskiellosta, jota ei kuitenkaan pykälän 3 momentin mukaan saa antaa lähiomaiselle tai muulle läheiselle. Viimeksi mainittu kysymys ei näytä edellyttävän lainsäädännön muuttamista, vaan on enemmänkin perustelutason asia.

Edellä mainittujen laintulkinnallisiksi luonnehdittavien kysymysten lisäksi pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n säännöksiä voidaan eräissä suhteissa pitää puutteellisina. Pykälässä ei ensinnäkään säädetä mitään yhteydenpidon rajoittamisen kestosta. Tätä voidaan pitää ongelmallisena sen vuoksi, että rajoituksilla puututaan henkilön perusoikeuksiin. CPT on muiden pohjoismaiden tarkastuksen yhteydessä arvostellut tällaisen aikarajan puuttumista. Toisaalta pidättämiseen ja kiinni ottamiseen ei niiden lyhytkestoisuuden vuoksi voida käytännössä liittää yhteydenpidon rajoittamista koskevaa määräaikaa.

Laissa säädettävä määräaika ei olisi ongelmaton, koska tarve pitää rajoitukset voimassa riippuu tapauskohtaisista tekijöistä. Käytännössä rajoitusten tarpeen voidaan olettaa liittyvän rikosten selvittämisen alkuvaiheeseen. Toisaalta tutkintavankeuden turvaamiseen ja rikoksen selvittämiseen liittyvistä syistä tulisi voida olla mahdollista jatkaa yhteydenpitorajoitusten voimassaoloa myös senkin vaiheen yli. Näiden näkökohtien perusteella tässä esityksessä ei ehdoteta säädettäväksi voimassaololle kiinteää kestoa tai ajallista ylärajaa. Yhteydenpidon rajoittamisen asianmukaiseen kestoon voidaan päästä muilla ehdotettavilla säännöksillä, jotka liittyisivät asianomaisen virkamiehen velvollisuuteen saattaa väliaikainen yhteydenpitorajoitus pikaisesti tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen velvollisuuteensa päättää yhteydenpitorajoituksen poistamisesta sen edellytysten poistuessa ja rajoituksen kohteena olevan tutkintavangin oikeuteen saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskeva asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Yhteydenpitorajoitusten keston määräämiseen liittyy kysymys yhteydenpitorajoituksen ja sen perusteiden uudelleen käsittelystä. Voimassa olevan lain mukaan asia on otettava käsiteltäväksi vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Yhteydenpitorajoituksen uudelleen käsittelemisen kytkemistä vangitsemisasian uudelleen käsittelyyn ei voida pitää kaikissa tapauksissa riittävänä, koska vangittu saattaa haluta ainoastaan rajoituksen uudelleen käsiteltäväksi. Vangitulla pitäisikin olla mahdollisuus saattaa yhteydenpitorajoitusta koskeva asia erikseen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Eräs oikeuskäytännössä noudatettu menettelytapa on ollut vangitsemisasian uudelleen käsittelyn määräaikojen noudattaminen, vaikka vangittuna pitämistä ei tässä yhteydessä käsiteltäisikään. Tämä voitaisiin selvyyden vuoksi kirjata lakiin. Lisäksi yhteydenpitorajoituksen määräämistä ei aina vaadita vangitsemisvaatimuksen yhteydessä, mikä tulisi ottaa huomioon uusissa säännöksissä.

Voimassa olevan pykälän mukaan epäselvää on myös se, miten rajoituksen vaatimiseen oikeutetun virkamiehen on meneteltävä, kun hän havaitsee, että rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Niin tätä kysymystä koskien kuin muutenkin tuomioistuimet ovat ratkaisuissaan siirtäneet päätösvaltaa kyseisille virkamiehille. Päätösvallan uskomista heille rajoitusten poistamistapauksissa lieventäminen mukaan lukien voidaankin pitää perusteltuna, minkä tulisi selvyyden vuoksi kuitenkin ilmetä laista. Kysymys on vangitun eduksi tehtävästä ratkaisusta. Vangitun oikeusturvakeinona olisi tällaisissa tapauksissa asian saattaminen tuomioistuimen käsiteltäväksi silloin, kun rajoitus poistetaan vain osittain.

Muutoksenhausta yhteydenpidon rajoittamista koskeviin ratkaisuihin ei säädetä erikseen voimassa olevassa pakkokeinolaissa. Tämä tarkoittaa sitä, että sovellettaviksi tulevat 1 luvun 27 §:n säännökset, joita on edellä käsitelty vangitsemispäätöstä koskevan muutoksenhaun yhteydessä. Toisaalta rajoitusten kohteena olevan henkilön oikeusturvan vuoksi ja toisaalta rikostutkinnallisten näkökohtien vuoksi perusteltuna voidaan pitää sitä, että muutoksenhakukysymykset säännellään yhteydenpidon rajoittamisen osalta samalla tavalla kuin ne ehdotetaan säädettäväksi vangitsemispäätöksen osalta. Tämä tarkoittaisi sitä, että tuomioistuimen ratkaisusta voivat tapauksesta riippuen kannella sekä rajoituksen kohteena oleva henkilö että pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Eräät muut pidättämistä ja vangitsemista koskevat kysymykset

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnössä on yleisperusteluissa käsitelty eräitä kysymyksiä, joihin ei enää tässä esityksessä laajasti palata, koska aihetta lainsäädännön muuttamiseen ei ole havaittu olevan. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä lyhyesti todeta eräät mietinnössä esiin nostetut kysymykset.

Mietinnössä on pidättämisen ja vangitsemisen edellytysten osalta käsitelty voimassa olevan pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohtaan perustuvaa pidättämisen ja vangitsemisen edellytystä. Kohdan ja pakkokeinolain 1 luvun 8 §:n 1 momentissa olevan viittauksen mukaan nämä pakkokeinot tulevat kysymykseen, jos henkilöä todennäköisin syin epäillään rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Lisäksi on pohdittu tarvetta säätää omaisuuden palauttamiseen, menettämisseuraamukseen tai vahingonkorvaukseen liittyvä pidättämis- ja vangitsemisperuste. Toimikunnan mietinnössä on niin ikään arvioitu pidättämisen ja vangitsemisen määräaikoja, joista säädetään voimassa olevan lain 1 luvun 4, 13 ja 14 §:ssä. (mietinnön s. 107—112)

Pidättämisen edellytyksiin liittyy korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2001:90, jonka mukaan pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetty lievin rangaistus tarkoittaa kulloinkin kysymykseen tulevan rikoksen rangaistusasteikon mukaista vähimmäisrangaistusta ottamatta huomioon mahdollisia vähentämisperusteita. Sama näkökohta koskee kaikkia niitä pakkokeinolain säännöksiä, joissa asetetaan pakkokeinon tai muun tiedonhankintakeinon käyttämistä koskeva laissa säädettyyn rangaistukseen liittyvä edellytys taikka joissa pakkokeinon tai tiedonhankintakeinon käyttämisen edellytykseksi asetetaan epäily tiettyyn rikokseen syyllistymisestä. Tältä kannalta katsottuna epäjohdonmukaisena voidaan pitää sitä, että pakkokeinolain 5 a luvun eräissä säännöksissä täytettyyn rikokseen nimenomaisesti rinnastetaan sen rangaistava rikoksen yritys. Uuden pakkokeinolain kaikkia pakkokeinoja koskevissa erinäisissä säännöksissä tulisikin selvyyden vuoksi säätää siitä, että pakkokeinojen käyttämiseen ei vaikuta se, että rangaistus mitataan rikoslain 6 luvun 8 §:ää soveltaen lievennetyltä rangaistusasteikolta.

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnössä käsitellään myös vangitsemisasiassa esitettävää selvitystä (s. 112—114). Siltä osin on tässäkin yhteydessä otettava esiin vangittavaksi vaaditun laillisen edustajan ja sosiaaliviranomaisen osallistuminen vangitsemisasian käsittelyyn. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 2 §:n mukaan vajaavaltainen käyttää vastaajana rikosasiassa itse puhevaltaansa, jos hän on syyntakeinen. Alaikäisen vastaajan edunvalvoja, huoltaja tai muu laillinen edustaja käyttää kuitenkin itsenäisesti alaikäisen ohella puhevaltaa. Lastensuojelulain 24 §:n 2 momentin mukaan sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen tulee olla edustettuna lapsen tekemäksi ilmoitetun rangaistavan teon esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä.

Oikeuskirjallisuudessa katsotaan oikeudenkäymiskaaren ja lastensuojelulain (aikaisemman lain 15 §:n 2 momentti) säännöksiin viitaten, että lailliselle edustajalle ja sosiaaliviranomaisen edustajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi vangitsemiskäsittelyssä. Heidän poissaolonsa ei kuitenkaan estä asian käsittelyä. Ainakin sosiaaliviranomaisen osalta käsittelyä koskevan ilmoittamisvelvollisuuden katsotaan kuuluvan vangitsemisvaatimuksen tekijälle.

Oikeuskirjallisuudessa esitettyyn näkemykseen voidaan yhtyä. Kun alle 18-vuotiasta vaaditaan vangittavaksi, huoltajan ja sosiaaliviranomaisen edustajan osallistumista vangitsemisoikeudenkäyntiin voidaan pitää tärkeänä. Vangittavaksi vaaditun tukemisen lisäksi kysymys on vangitsemisen edellytysten selvittämisestä vangitsemisen kohtuullisuuden kannalta. Esitutkintalaissa säädetään ja säädettäisiin ehdotettavan lain myötä jatkossakin laillisen edustajan ja sosiaaliviranomaisen edustajan kuulemisesta koskien kuulustelua, jota on kuitenkin pidettävä vangitsemisesta päättämistä vähemmän merkityksellisenä toimena. Lainsäädännöllisesti kysymystä edustajien kuulemisesta voitaisiin korostaa ja selkiyttää niin, että tilaisuuden varaamisesta kuulluksi tulemiseen nimenomaisesti säädettäisiin vangitsemismenettelyä koskevassa pakkokeinolain luvussa. Toisaalta tällaisen tilaisuuden varaamisen osalta olisi syytä säätää myös poikkeuksista, jotka koskevat esimerkiksi tapauksia, joissa edustajaa ei tavoiteta tai joissa myös hän on rikoksesta epäilty.

Vangitsemisasiassa esitettävää selvitystä koskevassa voimassa olevan pakkokeinolain 1 luvun 16 §:ssä todetaan, että vangitsemisasian käsittelyssä tuomioistuimelle on esitettävä selvitys siitä, että vangitsemiselle on edellytykset. Tästä kuten muistakaan pykälän virkkeistä ei ilmene, että selvitys mukaan lukien esimerkiksi todistajien kertomukset voi perustua pelkästään kirjalliseen aineistoon. Tämä selviää vain valmistelutöistä, mitä ei voida pitää asian merkityksen vuoksi asianmukaisena. Vangitsemisasian käsittely poikkeaa tältä osin rikosjutun pääasian tuomioistuinkäsittelystä, koska oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tuomioistuimessa ei saa, ellei laissa toisin säädetä, käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa. Lakia tulisikin tältä osin täsmentää.

Kuten esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnössä todetaan (s. 104), vangitsemisasioiden tuomioistuinmenettelyä koskevien säännösten irrottamisella erilliseen lukuun voidaan selkeyttää sääntelyä. Kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskeva voimassa olevan pakkokeinolain 1 luku on 34 pykälää sisältävänä raskas ja vaikealukuinen.

Tutkintavankien säilyttäminen poliisivankiloissa

Tutkintavangin sijoittamisesta säädetään tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:ssä. Pykälän 3 momentin mukaan vangitsemista päättävä tuomioistuin voi pakkokeinolain 1 luvun 6 §:ssä tarkoitetun pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän esityksestä päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi tai turvallisuussyistä taikka jos rikoksen selvittäminen sitä erityisestä syystä vaatii. Tutkintavankia ei saa 4 momentin mukaan pitää poliisin säilytystilassa neljää viikkoa pitempää aikaa, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Jos tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään säilytystilaan, sijoittamista koskeva asia ja sen perusteet on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi yhdessä vangitsemisasian kanssa pakkokeinolain 1 luvun 22 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä.

CPT on Suomessa suorittamiensa tarkastuskäyntien yhteydessä kiinnittänyt huomiota siihen, että tutkintavankeja ei tulisi säilyttää poliisin säilytystiloissa. Viimeksi kysymystä on käsitelty komitean vuoden 2008 tarkastuskäynnin selonteossa. Komitean mukaan poliisin säilytystilat eivät useinkaan sovi pitkäaikaiseen säilytykseen. Tämä liittyy erityisesti tutkintavangeille annettavissa olevien virikkeiden, heidän ulkoliikuntamahdollisuuksiensa vähäisyyteen ja terveydenhoitopalvelujen saatavuuteen. Tässä yhteydessä komitea on uudistanut aikaisemmat suosituksensa, joiden mukaan on muun ohessa varmistettava, että kaikilla poliisilaitoksilla säilytettävillä tutkintavangeilla on mahdollisuus ulkoliikuntaan ainakin tunti päivässä, ja kehitettävä poliisilaitoksilla säilytettäville tutkintavangeille tarjottavia virikkeitä.

Tutkintavankien säilyttämiselle poliisivankiloissa on löydettävissä aiheellisia rikosten selvittämiseen ja tutkintavangin turvallisuuteen liittyviä syitä, joita on lähemmin selostettu tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n perusteluissa (HE 263/2004 vp). Tutkintavanki saattaa itsekin oman turvallisuutensa varmistamiseksi pyytää poliisivankilassa säilyttämistä. Voimassa olevien säännösten perusteella kynnyksen poliisivankilaan sijoittamiselle tulisi myös olla korkea. Edellä mainitun selonteon mukaisesti vankien olosuhteita poliisivankilassa voidaan parantaa. Näistä lähtökohdista nykyisen sääntelyn päälinjoja voidaan pitää perusteltuina.

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momentti ovat kuitenkin eräiltä tutkintavangin oikeusturvaan liittyviltä osin puutteellisia. Pykälän 4 momentin mukaan poliisivankilassa säilyttäminen voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi ainoastaan vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Kuten yhteydenpidon rajoittamisen yhteydessä myös tässä yhteydessä tutkintavangilla tulisi olla oikeus saattaa pelkästään säilyttäminen poliisivankilassa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Myös tässä tapauksessa voitaisiin noudattaa vangitsemisasian uudelleen käsittelyn määräaikoja. Jos tutkintavankia ei momentissa säädetyn neljän viikon määräajan kuluessa voida passittaa edelleen tutkintavankilana toimivaan vankilaan, pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai virallisen syyttäjän tulisi saattaa asia tutkintavangin säilyttämisestä edelleen poliisivankilassa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Vangin oikeudella ja mainittujen virkamiesten velvollisuudella saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi voitaisiin paremmin varmistaa se, että tutkintavankia vain 3 momentissa tarkoitetusta rikoksen selvittämiseen liittyvästä erityisestä syystä tai 4 momentissa tarkoitetusta erittäin painavasta syystä pidetään poliisivankilassa.

Matkustuskieltoa koskeva 2 luku

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan pidättämisen ja vangitsemisen vaihtoehtona on matkustuskielto, josta säädetään pakkokeinolain 2 luvussa. Rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan määrätä pidättämisen tai vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän 1) lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa; tai 2) jatkaa rikollista toimintaa (1 §).

Matkustuskiellon sisällöstä säädetään pakkokeinolain 2 luvun 2 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan matkustuskieltoon määrätty ei saa poistua päätöksessä mainitulta paikkakunnalta tai alueelta. Häntä voidaan myös kieltää oleskelemasta tai liikkumasta tietyllä päätöksessä mainitulla alueella. Päätöksessä voidaan kuitenkin antaa lupa poistua siinä määrätyltä paikkakunnalta tai alueelta työssäkäyntiä varten tai muusta siihen rinnastettavasta syystä. Pykälän 2 momentissa säädetään, että matkustuskieltoon määrätty voidaan myös velvoittaa: 1) olemaan tiettyinä aikoina tavattavissa asunnossaan tai työpaikallaan; 2) ilmoittautumaan tiettyinä aikoina poliisille; tai 3) oleskelemaan laitoksessa tai sairaalassa, jossa hän ennestään on tai johon hänet otetaan.

Matkustuskielto on luonteeltaan liikkumisvapauden rajoittamista eikä vapaudenriistoa. Näin voidaan katsoa siitäkin huolimatta, että EIS neljännen lisäpöytäkirjan liikkumisvapautta koskevan 2 artiklan osalta oikeuskirjallisuudessa on todettu, että rajatapauksissa ei aina ole yksinkertaista määritellä, onko kysymyksessä vapaudenriisto vai liikkumisvapauden rajoitus.

Pakkokeinolain 2 lukua ehdotti laajalti muutettavaksi mietinnössään oikeusministeriön asettama sähköisen valvonnan työryhmä (oikeusministeriön työryhmämietintö 2007:17). Työryhmän matkustuskieltoa koskevista ehdotuksista olennaisimman mukaan matkustuskiellon noudattamista valvottaisiin kaikissa tapauksissa teknisillä välineillä, joilla pystyttäisiin seuraamaan rikoksesta epäillyn liikkumista ja olinpaikkaa. Tarkoituksena oli tehdä matkustuskiellosta nykyistä tehokkaampi ja uskottavampi tutkintavankeuden vaihtoehto. Matkustuskieltoa käytetään vähän. Esimerkiksi vuonna 2006 matkustuskieltoja määrättiin 604 ja tammi-toukokuussa 2007 vain 230. Matkustuskiellon rikkomisesta jää kiinni huomattava määrä kieltoon määrättyjä siitä huolimatta, että tehokkaan valvonnan puuttumisen vuoksi kiinnijääminen on täysin sattumanvaraista.

Sähköisen valvonnan työryhmän matkustuskieltoa koskevat ehdotukset eivät edenneet erityisesti ristiriitaisen lausuntopalautteen vuoksi. Työryhmä kuitenkin ehdotti pakkokeinolain 2 lukuun tehtäväksi eräitä sellaisia muutoksia, joilla ei ole välitöntä yhteyttä sähköisen valvonnan käyttämiseen ja jotka voidaan toteuttaa tässä yhteydessä. Ensimmäinen näistä kysymyksistä liittyy tilapäiseen poistumislupaan. Pakkokeinolain 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan matkustuskiellosta päättävä viranomaisen saa antaa tärkeästä syystä tilapäisen poistumisluvan. Luvun 3 §:n mukaan rikosprosessin vaiheesta riippuen matkustuskiellosta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies, virallinen syyttäjä tai tuomioistuin. Jos tuomioistuin on päättänyt matkustuskiellon käyttämisestä, myös tilapäistä poistumislupaa koskevan asian vieminen tuomioistuimen ratkaistavaksi tuntuu tarpeettoman raskaalta menettelyltä. Tilapäisen poistumisluvan myöntämisestä voisikin kaikissa tapauksissa päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies, käytännössä poliisimies. Tämä liittyy luontevasti siihen, että poliisi käytännössä huolehtii matkustuskiellon noudattamisen valvonnasta. Joustamisen asian viemisestä tuomioistuimen ratkaistavaksi mahdollistaa myös se, että kysymys on liikkumavapauden rajoittamisesta eikä vapaudenriistosta. Matkustuskieltoon määrätyn oikeusturva kuitenkin edellyttäisi sitä, että hänen tulisi voida saattaa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen kielteinen päätös tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Sähköisen valvonnan työryhmän ehdotuksiin liittyy myös se, että pakkokeinolain 2 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan matkustuskieltoon määrätyllä on jo ennen syytteen nostamista oikeus saattaa kysymys pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassa pitämisestä tuomioistuimen tutkittavaksi. Pykälässä ei säädetä siitä, minkä ajan kuluessa tuomioistuimen on otettava tällainen asia käsiteltäväksi. Selvityshenkilön selvityksessä (s. 40) on tuotu yhtenä vaihtoehtona esiin se, että määräaika voitaisiin yhdenmukaistaa takavarikon saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevan määräajan kanssa. Pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukaan takavarikkoasia on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta. Vastaavaa määräaikaa ehdotti myös sähköisen valvonnan työryhmä.

Voimassa olevan pakkokeinolain 2 luvun muuttamistarpeet eivät rajoitu sähköisen valvonnan työryhmän esiin nostamiin kysymyksiin. Jotta matkustuskielto olisi toimiva vaihtoehto pidättämiselle ja tutkintavankeudelle, on syytä muuttaa kiellon määräämisedellytyksiä ja sisältöä. Voimassa olevan lain mukaan matkustuskieltoa ei voida määrätä silloin, kun on syytä epäillä, että rikoksesta todennäköisin syin epäilty vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa. Tämä peruste on voimassa olevan pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 2 b kohdan ja 8 §:n 1 momentin mukaan pidättämis- ja vangitsemisperuste ja tulisi olemaan peruste näiden pakkokeinojen käyttämiselle tämänkin esityksen mukaan. Asian selvittämisen vaikeuttamista koskeva peruste jätettiin matkustuskiellon määräämisedellytysten ulkopuolelle pakkokeinolain säätämisen yhteydessä sen vuoksi, että matkustuskieltoon määrätyn yhteydenpitoa toisiin ihmisiin ei kyetä estämään eikä valvomaan (HE 14/1985 vp).

Pakkokeinolain säätämisen yhteydessä esitetty syy siihen, että asian vaikeuttamisen selvittämistä ei otettu matkustuskiellon määräämisen edellytyksiin, on jossakin määrin ymmärrettävä. On kuitenkin mahdollista, että matkustuskielto voisi joissakin tapauksissa olla riittävä keino estää asian selvittämisen vaikeuttaminen. Tämä liittyy ensinnäkin matkustuskiellon sisältövaihtoehtoihin. Jo nykyisten vaihtoehtojen perusteella henkilön liikkumista ja oleskelua voidaan rajoittaa niin, että voidaan heikentää kieltoon määrätyn mahdollisuuksia vaikeuttaa asian selvittämistä. Lakiin voitaisiin lisäksi ottaa mahdollisuus määrätä matkustuskieltopäätöksessä siitä, että kieltoon määrätty ei saa ottaa yhteyttä sellaiseen henkilöön, johon vaikuttaminen on nykyisin pidättämis- ja vangitsemisperuste. Kielletty yhteydenpito voi paljastua esimerkiksi sitä kautta, että todistaja tai asianomistaja ilmoittaa poliisille yhteydenotosta.

Matkustuskiellon sisältöön liittyy toinenkin lainsäädännön muuttamistarve. Pakkokeinolain 2 luvun 2 § lähtee siitä, että matkustuskieltoa on se, että henkilö ei saa poistua tietyltä paikkakunnalta tai alueella taikka että häntä kielletään oleskelemasta tai liikkumasta tietyllä alueella. Mainitun pykälän 2 momentissa mainitut velvoitteet (esimerkiksi velvollisuus olla tiettyinä aikoina tavattavissa asunnollaan tai työpaikallaan) ovat matkustuskieltoon liitettäviä määräyksiä. Tällaista jaottelua matkustuskiellon varsinaiseen sisältöön ja siihen liitettäviin määräyksiin voidaan pitää keinotekoisena. Lisäksi se estää matkustuskiellon sisällön määräämisen tilanteeseen soveltuvaksi. Pykälää tulisi muuttaa niin, että siinä säädetyt velvoitteet ovat toisiinsa nähden vaihtoehtoisia niin, että tarvittaessa voidaan käyttää jotakin niistä tai niiden yhdistelmää. Samalla sisältövaihtoehtoihin tulisi lisätä edellä mainittu yhteydenpitokielto ja velvollisuus passin luovuttamiseen poliisille. Viimeksi mainittu velvollisuus on nykyisin pakkokeinolain 2 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan ehdoton. Kuitenkin siihen saattaa liittyä harkinnanvaraisia tilanteita riippuen siitä, miten liikkumavapautta matkustuskiellossa rajoitetaan.

Pakkokeinolain 2 luvun 6 §:n 3 momentissa säädetään matkustuskieltoon määrätyn oikeudesta saattaa kysymys pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassa pitämisestä tuomioistuimen tutkittavaksi. Tarkoituksenmukaisena ei voida pitää sitä, että näitä asioita käsiteltäisiin kuinka usein tahansa tuomioistuimessa. Matkustuskiellonkin osalta voitaisiin noudattaa vangitsemisasian uudelleen käsittelyn määräaikaa. Voimassa olevan ja ehdotettavan pakkokeinolain mukaan vangitsemisasiaa ei tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden viikon kuluessa asian edellisestä käsittelystä.

Voimassa olevan lain mukaan asianomistaja ei voi vaatia matkustuskiellon määräämistä. Kuten aikaisemmin todettiin, perusteltua olisi se, että vastaajalle rangaistusta vaatinut asianomistaja saa tuomitsemisen yhteydessä vaatia ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangitsemista tai pitämistä edelleen vangittuna. Johdonmukaista tämän kanssa olisi, että asianomistaja voi syyteasian ratkaisun yhteydessä vaatia myös tuomitun määräämistä matkustuskieltoon. Johdonmukaisuusnäkökohta liittyy lisäksi siihen, että myös pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tulisi voida kannella päätöksestä, jolla vaatimus matkustuskiellon määräämisestä on hylätty tai matkustuskielto kumottu.

Pakkokeinolain 2 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään siitä, että matkustuskieltoa koskevan asian käsittelystä tuomioistuimessa on soveltuvin kohdin voimassa, mitä vangitsemisasian käsittelystä on eräissä 1 luvun pykälissä säädetty. Tämä koskee myös matkustuskieltoon määrättäväksi vaaditun kuulemista, minkä osalta sovelletaan mainitun luvun 15 §:ää. Käytännössä matkustuskieltoon mahdollisesti määrättävää kuullaan myös silloin, kun kiellosta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. Koska kysymyksessä olevalla pakkokeinolla kajotaan tuntuvasti siihen määrättävän oikeusasemaan ja koska sen määräämisen edellytystenkin selvittämiseksi kieltoon mahdollisesti määrättävää on syytä kuulla, kuulemisesta myös tällaisissa tapauksissa olisi syytä selvyyden vuoksi säätää laissa. Tällaisessa tapauksessa tulisi kuitenkin riittää se, että kieltoon mahdollisesti määrättävälle varataan tilaisuus tulla kuulluksi.

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnön yleisperusteluissa käsitellään matkustuskiellon ja lähestymiskiellon suhdetta toisiinsa (s. 125—127). Pohdinnan lopputuloksena oli, että ei ehdotettu matkustuskiellon määräämisen edellytyksiä tai kiellon sisältöä koskevia säännöksiä muutettavaksi niin, että matkustuskielto lähestyisi lähestymiskieltoa. Päällekkäinen sääntely ei välttämättä edistä kieltojen tavoitteiden saavuttamista. Toimikunta totesi myös, että sääntelyn siirtämistä lähestymiskieltosäännösten puolelta matkustuskieltosäännösten puolelle ei voida tehdä arvioimatta lähestymiskieltosäännöksiä ja niiden toimivuutta kokonaisuudessaan. Mietinnössä kuitenkin painotetaan sitä, että matkustuskieltoa voidaan tietyin edellytyksin käyttää henkilöön kohdistuvien rikosten, esimerkiksi pahoinpitelyiden estämiseksi, ja että lähestymiskiellon rikkomistapauksissa saattaa pakkokeinolain säännösten perusteella tulla kysymykseen tekijään kohdistuva vapaudenriisto tai hänen liikkumavapautensa rajoittaminen. Toimikunnan esittämät näkemykset huomioon ottaen lähestymiskieltoon liittyviä kysymyksiä ei ole enää arvioitu tämän esityksen valmistelun yhteydessä.

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunta arvioi myös vakuuden asettamista tutkintavankeuden vaihtoehtona (mietinnön s. 128—131). Tähänkään kysymykseen ei ole ollut aihetta palata tässä yhteydessä. Tältä osin toimikunta totesi johtopäätöksenään, että vakuusjärjestelmän käyttöön ottaminen on periaatteellisesti merkittävä kysymys, johon liittyy paljon selvitettäviä asioita. Minkäänlaista asiaan liittyvää aikaisempaa selvitystä tai pohjamateriaalia ei ole. Lisäksi voidaan olettaa, että mahdollista vakuusjärjestelmää koskevien säännösten määrä ei olisi vähäinen, kun otetaan huomioon lainsäädännön kattavuudelle asetettavat vaatimukset. Vakuusjärjestelmää koskeva valmistelu olisi laajuudeltaan ilmeisesti sellainen, että sitä ei ole voida toteuttaa kokonaisuudistuksen ohessa. Toimikunta katsoikin, että mikäli aihetta ilmenee, asiaan liittyvät selvitykset tulisi tehdä ja mahdolliset ehdotukset laatia erillisessä hankkeessa esimerkiksi työryhmätyönä.

Hukkaamiskieltoa ja vakuustakavarikkoa koskeva 3 luku

Pakkokeinolain 3 luvussa säädetään kahdesta rikosprosessuaalisesta turvaamistoimesta eli hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta. Rikosoikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen yhteydessä ehdotettiin niiden erottelun poistamista ja siihen liittyen pakkokeinolain 3 luvun uudistamista (HE 82/1995 vp). Hallituksen esityksessä viitattiin ehdotusten perusteluina ensinnäkin siihen, että riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen yhteydessä ulosottolain (37/1895) 7 luvussa säännellystä turvaamistoimesta päättäminen siirrettiin tuomioistuimen tehtäväksi ja että turvaamistoimen määräämistä ja siinä noudatettavaa menettelyä koskevat säännökset sisältyvät oikeudenkäymiskaaren 7 lukuun. Esityksessä todettiin, että pakkokeinolaissa ja oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säännellyt menettelyt poikkeavat eräiltä osin tarpeettomasti toisistaan. Koska kummankin menettelyn tarkoituksena on turvata hakijan saatava, tulisi hakemusta käsiteltäessä noudatettavan menettelyn olla saamisen laadusta riippumatta mahdollisimman suuressa määrin samanlainen.

Hallituksen esityksessä ehdotettiinkin, että pakkokeinolain 3 luvun mukaista turvaamistoimea määrättäessä pääasiallisesti sovellettaisiin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännöksiä. Viralliselle syyttäjälle ehdotettiin kuitenkin annettavaksi oikeus määrätä väliaikainen turvaamistoimi. Asianomistajalla ei olisi ollut pakkokeinolain 3 luvun säännösten mukaan oikeutta vaatia takavarikon määräämistä. Lisäksi olisi ollut mahdollista määrätä rikosprosessuaalisena turvaamistoimena ainoastaan takavarikko. Pakkokeinolain uuteen 3 lukuun olisi otettu eräitä kyseisen pakkokeinon erityisluonteeseen liittyviä säännöksiä.

Eduskunnan lakivaliokunta katsoi rikosoikeudenkäyntimenettelyn uudistusta koskevasta hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä (LaVM 9/1997 vp), että valiokuntakäsittelyssä pakkokeinolain 3 lukuun ehdotetut muutokset on todettu epätarkoituksenmukaisiksi, koska ne heikentäisivät asianomistajan oikeuksien turvaamista. Lisäksi on todettu, että pakkokeinolain 3 luvun säännökset ovat toimineet hyvin, eikä niiden ja oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännösten välillä ole havaittu erityistä lakisystemaattista harmonisointitarvetta. Tämän vuoksi lakivaliokunta ehdotti 3 lukuun ehdotettujen muutosten hylkäämistä, minkä eduskunta sitten tekikin. Valiokunnan ehdotuksesta pakkokeinolain 3 luvun 2 §:n 2 momentti kuitenkin muutettiin nykyiseen muotoonsa, joka asiallisesti vastasi ennen muutosta voimassa ollutta säännöstä. Mainitun säännöksen mukaan ennen syytteen vireillepanoa vaatimuksen omaisuuden panemista hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon voi tehdä tutkinnanjohtaja tai syyttäjä. Syytteen vireille tultua vaatimuksen voi tehdä syyttäjä ja itselleen tulevan korvauksen maksamisen turvaamiseksi asianomistaja.

Rikosprosessiuudistuksen jälkeen pakkokeinolain 3 luku ei ole ollut lainsäädäntötarpeita koskevan kokonaisarvioinnin kohteena. Merkittävimmät lukuun viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyt muutokset liittyvät omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annettuun lakiin (540/2005). Lukuun on lisätty sitä koskevat säännökset väliaikaistoimenpiteisiin liittyvästä menettelystä (3 §:n 3 momentti) ja luvun säännösten soveltamisesta kyseisissä jäädyttämistapauksissa (6 a §:n 4 momentti).

Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:ssä todetaan, että hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta on muuten soveltuvin kohdin voimassa, mitä ulosottolaissa ja ulosottoasetuksessa on säädetty hukkaamiskiellosta ja takavarikosta. Mainitut säädökset on kumottu vuoden 2008 alussa voimaan tulleella ulosottokaarella (705/2007), jonka 8 luvussa säädetään turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanosta. Luvun 7 §:n 1 momentin mukaan irtaimen ja kiinteän omaisuuden takavarikko pannaan täytäntöön noudattaen soveltuvin osin, mitä 4 luvussa säädetään ulosmittauksesta. Ulosottokaaren 4 luvun 31 §:n 1 momentin mukaan ulosottomies ottaa ulosmitatut irtaimet esineet haltuunsa. Jollei siitä aiheudu velalliselle tuntuvaa haittaa, esineet voidaan jättää myös lukittuun tilaan velallisen luokse. Jollei ilmeistä hukkaamisvaaraa ole, esineet voidaan ulosmitatuiksi merkittyinä tai merkitsemättä jättää velallisen haltuun. Jos ulosmitattu omaisuus on sivullisen hallussa, ulosottomiehen tulee ottaa omaisuus haltuunsa taikka kieltää sivullista luovuttamasta omaisuutta muulle kuin ulosottomiehelle.

Oikeudenkäymiskaaren 7 lukuun on tehty ulosottolainsäädännön edellyttämät muutokset. Lähtökohtana luvun 13 §:n 1 momentin mukaan on, että kyseisessä luvussa tarkoitetun päätöksen täytäntöönpanosta ja täytäntöönpanon peruuttamisesta säädetään ulosottokaaren 8 luvussa. Mainitun säännöksen mukaan tuomioistuin voi kuitenkin turvaamistoimesta päättäessään antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä sen täytäntöönpanosta.

Aiemman hallituksen esityksen taustalla oli ymmärrettävä pyrkimys yhdenmukaistaa ja selkeyttää lainsäädäntöä. Tähän tavoitteeseen voidaan päästä muullakin tavalla kuin omaksumalla mahdollisimman pitkälle oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säädetty menettely. Pakkokeinolain mukaisten turvaamistoimien käsittelyyn liittyy merkittävä määrä rikosasian luonteesta johtuvaa erityissääntelyä, minkä vuoksi viittaamista oikeudenkäymiskaaren 7 lukuun ja sen hyödyntämistä ei voida tässä yhteydessä pitää tarkoituksenmukaisena. Tämä näkökohta korostuu tässä esityksessä sen myötä, että pakkokeinolain turvaamistoimia koskevaa lukua ehdotetaan täydennettäväksi esimerkiksi vakuustakavarikon uudelleen käsittelyä koskevilla säännöksillä. Lisäksi tiettyä pakkokeinoa koskevien säännösten, menettelysäännökset mukaan lukien, keskittämisen yhteen lukuun voi olettaa palvelevan lainsoveltajaa paremmin kuin aikaisemman hallituksen esityksen mukaisen ehdotuksen. Samalla voidaan säilyttää voimassa olevan lain mukainen asianomistajan oikeus vaatia turvaamistoimen määräämistä. Säännösten selkeyttämiseen liittyy se, että niiden kirjoitustapaa voidaan ajanmukaistaa ja yksinkertaistaa.

Erottelua kahteen pakkokeinoon turvaamistoimia koskevassa luvussa ei voida pitää perusteltuna eikä tarpeellisena. Arvioinnissa on otettava huomioon ensinnäkin se, että turvaamistoimen täytäntöönpano tapahtuisi ulosottokaaren säännösten mukaisesti. Kuten edellä on todettu, ne puolestaan antavat turvaamistoimen täytäntöönpanon yhteydessä ulosottomiehelle harkinnanvaraa sen suhteen, miten täytäntöönpano yksittäistapauksessa toteutetaan. Lisäksi tuomioistuimella tulisi myös näissä asioissa olla toimivalta antaa tarkempia määräyksiä turvaamistoimen täytäntöönpanosta. Nämä näkökohdat huomioon ottaen laissa voitaisiin säätää ainoastaan yhdestä turvaamistoimesta. Aikaisemmassa hallituksen esityksessä tätä turvaamistoimea kutsuttiin takavarikoksi. Jotta kuitenkin vältettäisiin sekoittuminen nykyisin pakkokeinolain 4 luvussa säädettyyn pakkokeinoon, selvyyden vuoksi voitaisiin käyttää voimassa olevan lain tuntemaa nimeä ”vakuustakavarikko”.

Pakkokeinolain 3 lukuun liittyy eräitä lainsäädäntötarpeita, jotka eivät ole yhteydessä lainsäädännön selkeyttämis- tai yhtenäistämistarpeeseen ja joista vähäisimpiä käsitellään yksityiskohtaisissa perusteluissa. Yleisempänä kysymyksenä voidaan nostaa esiin se, että pakkokeinolain 3 luvun säännösten mukaan väliaikaisen turvaamistoimipäätöksen ja vaatimuksen turvaamistoimipäätöksen tekemisestä voi tehdä tutkinnanjohtaja tai virallinen syyttäjä. Syytteen tultua vireille toimivalta vaatimuksen tekemiseen on vain syyttäjällä. Ennen syytteen nostamista toimivallan pitäisi olla johdonmukaisuussyistä muiden pakkokeinojen tavoin pidättämiseen oikeutetulla virkamiehellä.

Luvun 1 §:n mukaan turvaamistointa ei voida määrätä rikokseen perustuvan hyvityksen maksamisen turvaamiseksi. Tällaisia hyvityksiä tuomitaan maksettaviksi esimerkiksi immateriaalioikeuksien loukkaamisen ja syrjintärikosten yhteydessä. Hyvitys rikoksen taloudellisena seuraamuksena pitkälti rinnastuu 1 §:ssä mainittuihin sakkoon, vahingonkorvaukseen ja valtiolle menetettäväksi tuomittavaan rahamäärään, minkä vuoksi vakuustakavarikon määräämisen tulisi olla mahdollista myös hyvityksen maksamisen turvaamiseksi.

Väliaikaiseen turvaamistoimeen liittyy lukuisia lainsäädännön muuttamis- ja täydentämistarpeita. Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n perusteella väliaikaisen turvaamistoimen täytäntöönpano ei tapahdu ulosottolainsäädäntöä soveltaen. Ulosottoviranomaisten osallistumisella jo tässä vaiheessa voidaan kuitenkin edistää täytäntöönpanon asianmukaista toimittamista ja sen varmistamista, että turvaamistoimen kohteeksi valikoituu omaisuutta, joka on käytettävissä sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamiseen. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 13 §:n perusteella riita-asiassa annetun väliaikaisen turvaamistoimipäätöksenkin täytäntöönpano käytännössä tapahtuu ulosottoviranomaisten toimesta. Kiireellisissä tilanteissa täytyy kuitenkin olla mahdollista, että esitutkintaviranomainen voi ottaa omaisuutta haltuun väliaikaisen takavarikon täytäntöönpanon turvaamiseksi. Tämä koskee esimerkiksi tilanteita, joissa henkilö on juuri lähdössä pakoon omaisuuden kanssa tai hävittämässä sitä.

Väliaikaista turvaamistoimea koskevissa säännöksissä ei säädetä toimenpidettä koskevan pöytäkirjan laatimisesta ja todistuksen antamisesta sille, jonka omaisuutta toimenpide koskee. Voimassa olevassa laissa ei myöskään säädetä ilmoittamisesta henkilölle, joka ei ole ollut saapuvilla toimenpidettä suoritettaessa. Ilmoittamista, pöytäkirjaa ja todistusta koskevat säännökset ovat takavarikon osalta pakkokeinolain 4 luvun 7 ja 9 §:ssä. Kuten jäljempänä todetaan, takavarikon osalta ehdotetaan säädettäväksi ilmoittamisesta 7 luvun 9 §:ssä sekä pöytäkirjan laatimisesta ja toimittamisesta saman luvun 12 §:ssä. Yhdenmukaisesti näiden säännösehdotusten kanssa väliaikaisesta vakuustakavarikostakin tulisi laatia pöytäkirja, joka toimitettaisiin sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu. Pelkkää pöytäkirjan toimittamista voitaisiin pitää riittävänä sen vuoksi, että väliaikaista vakuustakavarikkoa toisin kuin takavarikkoa tultaisiin lyhyen määräajan kuluttua käsittelemään tuomioistuimessa. Jäljennös pöytäkirjastakin tulisi toimittaa viivytyksettä.

Pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin saa tutkinnanjohtajan tai syyttäjän pyynnöstä pidentää syytteen nostamiselle säädettyä neljän kuukauden määräaikaa. Säännöksessä ei mainita rikoksesta epäillyn tai muun sellaisen henkilön (esimerkiksi pantinhaltija) kuulemisesta, jota asia koskee, määräajan pidentämisen yhteydessä. Vastaava puute koskee takavarikon kumoamista koskevaa pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momenttia. Korkein oikeus on viimeksi mainitun säännöksen osalta katsonut (KKO 1994:83), että rikoksesta epäillylle, jota takavarikko koskee, on varattava tilaisuus tulla kuulluksi käsiteltäessä pyyntöä syytteen nostamista koskevan määräajan pidentämisestä. Mainitusta ratkaisusta ilmenee, että tilaisuuden varaamisvelvollisuus koskee tapauksia, joissa varaaminen on mahdollista. Perustuslakivaliokuntakin on eräissä yhteyksissä korostanut kuulemisen asemaa eräänä keskeisimmistä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementeistä henkilön tavoittamattomissa olemisen ollessa kuitenkin poikkeamisperuste (PeVL 13/2003 vp ja PeVL 8/2004 vp). Vakuustakavarikon kumoamista koskevaa uuden lain pykälää olisi syytä täydentää voimassa olevaan lakiin verrattuna niin, että sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi määräajan pidentämistä koskevan asian käsittelyn yhteydessä. Asia voitaisiin kuitenkin ratkaista sanottua henkilöä kuulematta, jollei häntä tavoiteta.

Pakkokeinolain 3 luvussa ei säädetä sellaisen henkilön, jota asia koskee, oikeudesta saattaa turvaamistoimen voimassapitäminen uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tällaisesta oikeudesta säädetään takavarikon osalta pakkokeinolain 4 luvun 13 §:ssä. Turvaamistoimen ja takavarikon välillä on toki se ero, että ensiksi mainitun määrää aina tuomioistuin, minkä vuoksi asia on jo kertaalleen läpikäynyt tuomioistuinkontrollin. Käytännössä turvaamistoimen kumoaminenkin tapahtuu jonkun pyynnöstä, mikä on todettu 3 luvun 4 §:n perusteluissa (HE 14/1985 vp). Turvaamistoimen kohteena olevaan omaisuuteen saattaa kuitenkin liittyä merkittäviä taloudellisia intressejä ja niihin liittyen aiheutuvan vahingon vaaraa. Lisäksi rikoksesta epäilty saattaa olla valmis asettamaan vakuuden sakon, korvauksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisesta.

Turvaamistoimiasian uudelleen käsittelyyn liittyy korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2004:68, jossa tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että hukkaamiskiellon ja vakuustakavarikon voimassaololle ei ole laissa säädetty mitään enimmäisaikaa sen jälkeen, kun syyte on nostettu. Korkein oikeus piti turvaamistoimenpiteen keston muodostumista pitkäaikaiseksi, jopa vuosia kestäväksi asianosaisten oikeusturvan kannalta epätyydyttävänä.

Sellaisen henkilön, jota asia koskee, oikeusturvan vuoksi uudelleen käsittelystä ja eräiltä osin myös siihen liittyvästä menettelystä määräaikoineen olisi syytä säätää laissa. Jotta vaatimuksia ei tehtäisi puhtaasti haitantekomielessä, käsittelyjen väliajoille olisi säädettävä vähimmäiskesto, joka voisi olla kahden kuukauden mittainen.

Pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n perusteluissa todetaan myös, että tutkinnanjohtajalla ja syyttäjällä on velvollisuus jo viran puolesta valvoa, ettei omaisuutta ole tarpeettomasti vakuustoimenpiteiden alaisena. Tämänkin periaatteen olisi sen korostamiseksi ja selvyyden vuoksi ilmettävä suoraan laista. Laissa voitaisiin säätää, että pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on tehtävä esitys tuomioistuimelle vakuustakavarikon kumoamisesta, jos vakuustakavarikon edellytyksiä ei enää ole.

Pakkokeinolain 3 luvussa ei säädetä tuomioistuimen toimivallasta antaa tarkempia määräyksiä turvaamistoimen täytäntöönpanosta. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi sellaisia antaa. Tuomioistuimelle olisi tullut tällainen määräämisoikeus myös rikosoikeudellisissa turvaamistoimiasioissa, mikäli aikaisemman hallituksen esityksen ehdotus oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännösten soveltamisesta olisi toteutunut. Tuomioistuimen toimivaltaan antaa täytäntöönpanomääräyksiä liittyy edellä käsitelty kysymys hukkaamiskiellon ja vakuustakavarikon erottelun poistamisesta. Tässä yhteydessä lakiin voitaisiinkin lisätä säännös tuomioistuimen oikeudesta antaa tällaisia määräyksiä.

Pakkokeinolain säätämisen aikaan ulosottolaissa oli säännös hakijan korvausvastuusta aiheettoman takavarikon aiheuttamasta vahingosta (ulosottolain 7 luvun 20 §). Säännöksen mukainen korvausvastuu oli tuottamuksesta riippumatonta (KKO 1979 II 46). Nyt vastaava säännös on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ssä, jonka mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut. Pakkokeinolain mukaisilla tarpeettomilla turvaamistoimilla voidaan aiheuttaa niiden kohteena olevalle henkilölle merkittäviä vahinkoja. Nämä turvaamistoimet myös asiallisesti muistuttavat läheisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säänneltyjä siviilioikeudellisia turvaamistoimia. Pakkokeinolain vakuustakavarikkoa koskevaan lukuun tulisikin ottaa säännös, jonka mukaan vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamiseen sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää.

Takavarikkoa koskeva 4 luku

Takavarikon edellytykset ja vaihtoehdot

Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esine tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se voi olla todisteena rikosasiassa tai on rikoksella joltakulta viety taikka että tuomioistuin julistaa sen menetetyksi. Pykälän 2 momentissa todetaan, että mitä 1 momentissa säädetään, koskee myös tietoa, joka on tietokoneessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla (data). Mitä 4 luvussa säädetään asiakirjasta, sovelletaan myös datan muodossa olevaan asiakirjaan (3 momentti).

Kysymyksessä olevan pykälän 1 momentissa säädetään siis takavarikon kohteeksi esine ja asiakirja. Käsitettä ”esine” voidaan pitää säännöksen soveltamisedellytysten kannalta liian suppeana. Sen voidaan ensinnäkin tulkita käsittävän vain irtaimen omaisuuden, jolloin kiinteistön takavarikoimisen sijasta on käytettävä 3 luvun mukaisia turvaamistoimenpiteitä. Lisäksi ”esine” kuvaa huonosti esimerkiksi pankkitilillä olevia varoja, joita voi luonnehtia saamisoikeuksiksi. Kiinteistö tai saamisoikeus voidaan määrätä valtiolle menetetyksi esimerkiksi rikoksella saatuna hyötynä. Tämä epäselvyys voitaisiin poistaa lisäämällä 1 momenttia vastaavaan uuteen säännökseen sana ”omaisuus”. On sinällään mahdollista, että käsitteet ”esine”, ”omaisuus” ja ”asiakirja” menevät joiltakin osin päällekkäin toistensa kanssa, mutta siitä huolimatta niiden erottelun voidaan katsoa selventävän sääntelyä. Lisäksi ”asiakirjan” erottamisella ”esineestä” ja ”omaisuudesta” on merkitystä, koska uudessa laissa tarvittaisiin erityistä nimenomaan asiakirjoja koskevaa sääntelyä.

Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentin osalta voidaan todeta, että siinä esimerkkinä tiedon sisältävästä tietojärjestelmästä käytetään ”tietokonetta”, vaikka merkittävä osa tietojärjestelmiin liittyvistä takavarikoista kohdistuu muihin teknisiin laitteisiin. Esimerkkeinä voidaan mainita matkapuhelin siinä olevine sähköisine kalentereineen ja telepäätelaite. Pykälän 2 momenttia vastaavassa uudessa säännöksessä voitaisiinkin ilmaisun ”tietokone” asemesta käyttää ilmaisua ”tekninen laite”.

Käytännössä ongelmaksi on koettu se, että pakkokeinolaissa ei ole säännöksiä siitä, milloin esine tai omaisuus voidaan takavarikoimisen sijasta tai jo takavarikoituna hävittää. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä on tullut esiin tapauksia, joissa hävittäminen on tehty ilman laillista perustetta. Hävittämisestä on sinällään lainsäädännössä erityissäännöksiä (esimerkiksi järjestyslain (612/2003) 21 § ja eläinsuojelulain (247/1996) 46 §:n 3 momentti), mutta niillä eivät tule riittävässä laajuudessa katetuiksi käytännön elämän tarpeet. On esimerkiksi epätarkoituksenmukaista säilyttää vähäarvoisia esineitä, jotka ilmeisesti rikosoikeudenkäynnissä tuomittaisiin valtiolle menetetyksi. Sama koskee sellaisia esineitä, jotka ovat ennen takavarikoimista olleet jonkun hallussa laittomasti (esimerkiksi luvattomat aseet). Luonnollisesti hävittämisen kohteeksi ei tulisi edelleenkään päätyä sellaisten esineiden, joita saatetaan tarvita oikeudenkäynnissä todisteena.

Omaisuuden hävittämiseen liittyvä lainsäädännön puutteellisuus koskee myös niitä tapauksia, joissa virallinen syyttäjä tekee seuraamusluonteisen syyttämättäjättämispäätöksen päädyttyään siis siihen, että rikoksesta epäilty on syyllistynyt kysymyksessä olevaan rikokseen. Syyttäjän tulisi voida myös näissä tapauksissa määrätä hävitettäväksi vähäarvoinen esine tai esine, jonka hallussapito on rangaistavaa edellyttäen lisäksi, että se ilmeisesti tuomittaisiin valtiolle menetetyksi. Seuraamusluonteiset syyttämättäjättämisratkaisut yleensä liittyvät tällaisiin esineisiin.

Omaisuuden hävittäminen ei ole välttämättä kaikissa tapauksissa tarkoituksenmukaisin valtiolle menetettäväksi määrättävään takavarikoituun esineeseen tai omaisuuteen kohdistettava toimenpide. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) 38 §:n 1 momentin mukaan valtiolle menetetyksi tuomittu omaisuus on otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä. Lain 4 luvun säännösten mukaisesti menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta huolehtivat poliisiviranomaiset. Sisäasiainministeriö voi antaa tarkempia yleisiä ja yksittäistapauksellisia määräyksiä täytäntöönpanosta. Nyt kysymyksessä olevat esineet olisivat yleensä niiden vähäarvoisuuden takia hävitettäviä. Saattaa kuitenkin tulla eteen tilanteita, joissa esimerkiksi rikoksen tekemisessä käytetyllä välineellä on käyttöarvoa myös viranomaistoiminnassa.

Hävittämisen vaihtoehtojen osalta voitaisiin soveltuvin osin soveltaa sakon täytäntöönpanosta annetun lain 4 luvun säännöksiä ja samalla myös luvun vahingonkorvaussäännöksiä. Mainitun lain 45 §:n mukaan asianomaisella on oikeus saada omaisuudesta korvaus, jos sen palauttaminen ei täytäntöönpanotoimen suorittamisen tai muun syyn vuoksi ole enää mahdollista. Tämä koskee tapauksia, joissa tuomioistuin on lainvoimaisella tuomiolla hylännyt omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevan vaatimuksen. Oikeusrekisterikeskus vahvistaa korvauksen, johon tyytymättömällä on oikeus ajaa vahingonkorvauskannetta kantajan kotipaikan tai Helsingin käräjäoikeudessa.

Takavarikon vaihtoehtoihin liittyy todisteena käytettävän asiakirjan jäljentäminen. Pakkokeinolain 4 luvussa ei ole säännöksiä asiakirjajäljennöksistä ja niiden käsittelystä. Tätä voidaan pitää puutteena useassakin mielessä. On ensinnäkin käytännössä yleistä, että esitutkintaviranomainen ottaa alkuperäisestä asiakirjasta jäljennöksen esitutkinta-aineistoon. Asiakirjan jäljentäminen on toimenpiteen kohteena olevan henkilön kannalta usein parempi vaihtoehto kuin alkuperäisen asiakirjan takavarikoiminen, koska silloin viimeksi mainittu asiakirja pysyy sen omistajan tai muun haltijan hallussa ja tarvittaessa hänen käytettävissään. Viimeksi mainittuun näkökohtaan on viitattu myös jäljennöksiä koskevissa ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa (esimerkiksi eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätös 12.6.2003, dnro 1786/4/01). Jäljennös on myös yleensä riittävän luotettava käytettäväksi todisteena rikosoikeudenkäynnissä. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ään vuonna 2007 tehdyt muutokset korostavat asiakirjoihin liittyvän takavarikon kohdistumista tietoon, joka on puolestaan yleensä saatavissa asiakirjan jäljennöksistäkin. Pakkokeinolain mukainen asiakirjan määritelmä on laaja käsittäen myös sähköisessä muodossa olevat asiakirjat.

Sinällään asiakirjojen osalta on todettava, että kaikissa tapauksissa jäljennöstä ei voida pitää riittävänä. Asiakirjassa saattaa esimerkiksi olla sen sisältöön liittymättömiä jälkiä, joilla on todistelutarkoituksen kannalta merkitystä ja joiden vuoksi alkuperäisen asiakirjan takavarikoiminen voi olla tarpeen. Laissa olisikin edelleen syytä säilyttää mahdollisuus ottaa asiakirja takavarikkoon.

Nykyisen oikeustilan perusteella voidaan pitää epäselvänä sitä, mikä on jäljennökseen kohdistuvan poliisin suorittaman hallussapidon luonne. Oikeuskäytännöstä voidaan päätellä, että myös jäljennöksen on katsottu voivan olla takavarikon kohteena. Tältä osin voi ensinnäkin viitata korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2001:39, jossa varsinaisesti on kysymys takavarikon voimassaolon saattamisesta tuomioistuimen käsiteltäväksi pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n nojalla. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2009:4 on katsottu tietokoneen kovalevyn kopioon kohdistuneen takavarikko tilanteessa, jossa tietokoneen takavarikko oli jo kumottu.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä säädetyt asiakirjan takavarikkokiellot koskevat myös jäljennöksiä. Toisaalta on katsottu, että jäljennös ei aina ole takavarikon kohteena siten, että siihen tulisi soveltaa takavarikon purkua koskevia säännöksiä (edellä mainittu apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu). Jäljennöksiin liittyvää sääntelyä tarvitaan sen verran, että jo senkin vuoksi lainsäädäntöteknisesti selkeätä ja havainnollista olisi erottaa jäljentäminen takavarikosta omaksi toimenpidetyypikseen. Erityisen sääntelyn tarve koskee esimerkiksi asiakirjan jäljentämisen edellytyksiä, jäljentämiseen liittyvää menettelyä sekä jäljennöksen hävittämistä. Lisäksi takavarikkosäännöksiä olisi muutenkin täydennettävä koskemaan myös asiakirjan jäljennökseen liittyviä toimenpiteitä niissä tapauksissa, joissa säännökset nykyisellään koskevat ainoastaan asiakirjaa.

Asiakirjan takavarikkokiellot

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä säädetään asiakirjan takavarikkokielloista. Pykälän 1 momentin mukaan rikoksesta epäillyn tai häneen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:ssä tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön hallusta ei saa takavarikoida todisteena käytettäväksi asiakirjaa, joka sisältää epäillyn ja sanotun henkilön taikka mainitussa suhteessa epäiltyyn olevien henkilöiden välisen tiedonannon. Tällaisen asiakirjan saa kuitenkin takavarikoida, jos tutkittavana olevasta rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan asiakirjaa ei saa takavarikoida todisteena käytettäväksi, jos sen voidaan olettaa sisältävän sellaista, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:ssä tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai saman luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö saa kieltäytyä kertomasta, ja asiakirja on edellä tarkoitetun henkilön tai sen hallussa, jonka hyväksi vaitiolovelvollisuus on säädetty. Asiakirja saadaan kuitenkin takavarikoida, jos edellä tarkoitettu henkilö olisi esitutkinnassa oikeutettu tai velvollinen todistamaan asiakirjaan sisältyvästä seikasta esitutkintalain 27 §:n 2 momentin nojalla.

Nyt kysymyksessä olevien takavarikoimissäännösten vertaaminen niissä mainittuihin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin osoittaa, että toisaalta pakkokeinolain säännösten ja toisaalta todistamiskieltoa ja todistamisesta kieltäytymistä koskevien säännösten välillä on eräs ero. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n mukaan asianosaisen läheinen saa kieltäytyä todistamasta kokonaan. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan tällaiseen läheiseen henkilöön liittyvän asiakirjan saa kuitenkin takavarikoida, jos tutkittavana olevasta rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta. Kysymystä siitä, edellyttävätkö johdonmukaisuussyyt näiden sääntelyiden yhdenmukaistamista, ei käsitellä tässä yhteydessä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistaminen on tarkoitus toteuttaa lähivuosina, jolloin harkittavaksi tulevat tämänkaltaiset kysymykset.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 2 momentin toisessa virkkeessä mahdollisuus takavarikoida asiakirja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 ja 24 §:n liittyvissä tapauksissa on siis sidottu oikeuteen tai velvollisuuteen todistaa seikasta esitutkintalain 27 §:n 2 momentin nojalla. Esitutkintalain 27 §:ään tehtyjen muutosten jälkeen viittauksen pitäisi olla sen pykälän 3 momenttiin. Sen mukaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu henkilö, joka saman pykälän 3 momentin nojalla voidaan velvoittaa todistamaan salassa pidettävästä asiasta, on oikeutettu todistamaan tästä esitutkinnassa, jos tutkittavana on rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta. Esitutkintalain 27 §:n 3 momentin toisen virkkeen mukaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettu henkilö, joka saman pykälän 4 momentin nojalla voidaan velvoittaa vastaamaan pykälän 2 tai 3 momentissa tarkoitettuun kysymykseen, on velvollinen vastaamaan tällaiseen kysymykseen ja esittämään hallussaan olevan, esitutkinnan kannalta merkityksellisen asiakirjan tai muun todistusaineiston myös esitutkinnassa, jos tutkittavana on edellä tässä momentissa tarkoitettu rikos.

Mitään perusteltua syytä ei ole löydettävissä siihen, että pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 2 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetussa tapauksessa mahdollisuus takavarikoida asiakirja rakennetaan esitutkintalain säännöksen eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännösten kautta. Viimeksi mainittujen hyödyntämisellä edistetään yhdenmukaisen ja johdonmukaisen todistelulainsäädännön aikaansaamista. Tämä tarkoittaa virkkeen muuttamista uudessa laissa niin, että pykäläviittaukset ovat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 3 momenttiin ja 24 §:n 4 momenttiin. Samalla vaadittavaa rikosta koskevat edellytykset yhdenmukaistuvat. Merkitystä on mainittujen oikeudenkäymiskaaren säännösten mukaisesti, paitsi rikoksella, josta säädetty ankarin rangaistus on kuusi vuotta vankeutta, myös sellaisen rikoksen yrityksellä tai osallisuudella siihen.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä ei kiinnitetä huomiota sellaiseen tapaukseen, että takavarikkokiellon alaista asiakirjaa ei voida irrottaa ympäristöstään. Asiakirja saattaa esimerkiksi olla laitteessa tai tiedostossa, jonka osalta muuten takavarikoimisen edellytykset täyttyvät. Tällaisessa tilanteessa asiakirjan pitämisen takavarikoituna tai jäljennettynä pitäisi olla mahdollista. Tästä pitäisi selvyyden vuoksi säätää laissa.

Edellä mainittujen muutostarpeiden lisäksi nykyisin pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä olevaa sääntelyä on tarpeen muuttaa eräiltä muiltakin osin sen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä. Pykälän 1 momentissa käytetään ilmaisua ”tiedonannon”. Sitä voidaan pitää paitsi tyyliltään vanhahtavana myös sisällöltään ja laajuudeltaan epäselvänä. Täsmällisempänä ja muutenkin kuvaavampana voitaisiin pitää esimerkiksi ilmaisun ”viesti” käyttämistä. Mainittu ilmaus myös soveltuisi kaikenmuotoisiin asiakirjoihin.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 2 momentin sanamuodosta saa sen kuvan, että ilmaisu ”ja asiakirja on edellä tarkoitetun henkilön tai sen hallussa, jonka hyväksi vaitiolovelvollisuus on säädetty” tarkoittaa vain oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:ssä tarkoitettuja eikä 24 §:ssä tarkoitettuja tapauksia. Tähän viittaa sana ”vaitiolovelvollisuus”. Tällaista rajausta ei voida pitää johdonmukaisena eikä perusteltuna. Säännöksen tulisi tältä osin koskea sekä niitä, joiden hyväksi vaitiolovelvollisuus on säädetty, että niitä, joiden hyväksi vaitiolo-oikeus on säädetty.

Telekuuntelu, televalvonta ja matkaviestimien sijaintitiedon hankkiminen ovat korkean kynnyksen takana. Tämä tarkoittaa sitä, että nämä salaiset pakkokeinot tulevat kysymykseen pääsääntöisesti vain vakavien rikosten yhteydessä ja niiden käyttämiseen tarvitaan tuomioistuimen päätös. Takavarikolla ei saa kiertää tätä kynnystä. Laissa tulisikin selvyyden säätää siitä, että teleyrityksen tai yhteisötilaajan hallusta ei saa takavarikoida tai jäljentää asiakirjaa tai dataa, joka sisältää telekuuntelun määritelmää koskevassa säännöksessä tarkoitettuun viestiin liittyviä tietoja taikka televalvonnan tunnistamistietoja tai tukiasematietoja.

Takavarikon voimassa pitämiseen ja kumoamiseen liittyvät kysymykset

Pakkokeinolain 4 luvun 11 §:ssä säädetään takavarikon kumoamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan takavarikko on kumottava, jollei syytettä sen aiheuttaneesta rikoksesta nosteta neljässä kuukaudessa esineen takavarikoimisesta. Tuomioistuin saa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen edellä tarkoitettuna määräaikana tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi kerrallaan.

Pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momentissa säädettyä neljän kuukauden määräaikaa voidaan pitää varsin kaavamaisena, koska rikosasiat laadultaan ja laajuudeltaan ja näin ollen myös selvittämisajaltaan ja syyteharkintaan kuluvalta ajaltaan poikkeavat varsin paljon toisistaan. Tämä koskee niin alkuperäistä määräaikaa kuin sen jatkoakin. Jotta voitaisiin täysipainoisesti hyödyntää tapauskohtaisesti asetettua määräaikaa, takavarikosta alun perin päättävän viranomaisen olisi jo samalla päätettävä siitä, minkä ajan kuluessa syyte on nostettava. Käytännössä takavarikoimispäätöksen tekee yleensä pidättämiseen oikeutettu virkamies. Takavarikoimisen yhteydessä saattaa olla vaikeaa vielä arvioida sitä, kuinka kauan takavarikon kohdetta on tarpeen pitää takavarikossa.

Tarkoituksenmukaisena voitaisiin pitää sitä, että uudessakin laissa 4 luvun 11 §:n 2 momentin mukaisesti lähdettäisiin neljän kuukauden alkuperäisestä määräajasta. Jos määräaika osoittautuu liian pitkäksi, muiden säännösten nojalla takavarikko on kumottava ja takavarikko voidaan takavarikon edellytysten edelleen olemassaolon selvittämiseksi saattaa myös tuomioistuimen käsiteltäväksi. Jos neljän kuukauden määräaika osoittautuu liian lyhyeksi, siinä vaiheessa voitaisiin ottaa jatkon kestoa määrättäessä huomioon tapauskohtaiset olosuhteet, jolloin asian sitä vaatiessa määräaikaa voitaisiin jatkaa esimerkiksi aina vuoteen asti. Tuomioistuimen tulisi voida myös päättää takavarikon olemisesta voimassa toistaiseksi esimerkiksi silloin, kun epäillyn puuttumisen vuoksi rikostutkinta ei ole etenemässä, kun ei ole ilmennyt henkilöitä, joiden oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin takavarikon voimassapitäminen voi vaikuttaa tai kun takavarikon kohteena olevan esineen, omaisuuden tai asiakirjan hallussapito on kielletty. Näin tapahtuva harkitseminen olisi oikeusturvanäkökohdistakin perusteltua, koska ratkaisun määräajan jatkamisesta tai takavarikon määräämisestä olemaan toistaiseksi voimassa tekisi tämän esityksen mukaan tuomioistuin.

Pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momentissa ei säädetä syytteen nostamiselle varatun määräajan pidentämisen edellytyksistä. Tätä voidaan pitää puutteena, koska esineen säilyttämisestä poliisin hallinnassa voi aiheutua siihen oikeutetulle haitallisia vaikutuksia. Luonnollisesti tällaisessa tapauksessa takavarikoimisen edellytysten pitäisi edelleen olla olemassa. Takavarikoidun esineen pitäminen takavarikossa ei myöskään saisi olla kohtuutonta sen henkilön kannalta, jolle esine palautettaisiin, jos määräaikaa ei enää jatkettaisi ja takavarikko kumottaisiin. Tärkeässä asemassa tällaisen kohtuuttomuuden arvioinnissa ovat vähimmän haitan periaate ja suhteellisuusperiaate. Huomioon kohtuullisuusarvioinnissa tulisi myös ottaa takavarikoimisen peruste, koska takavarikoimistapaukset saattavat poiketa toisistaan takavarikon tarkoituksen perusteella. Samanlaiset näkökohdat liittyvät myös 4 luvun 13 §:ään, joka koskee takavarikon saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi. Asiakirjan jäljennöksen säilyttäminen poliisin hallussa ei voi kuitenkaan käytännössä osoittautua kohtuuttomaksi, koska asiakirjaan oikeutetulla on hallussaan alkuperäinen asiakirja.

Edellä on jo vakuustakavarikon yhteydessä käsitelty korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 1994:83. Sen mukaan rikoksesta epäillylle, jota takavarikko koski, oli varattava tilaisuus tulla kuulluksi käsiteltäessä pyyntöä syytteen nostamista koskevan määräajan pidentämisestä. Takavarikon kumoamista koskevaa uuden lain pykälää olisi syytä täydentää verrattuna voimassa olevaan lakiin niin, että sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Asia voitaisiin kuitenkin ratkaista sanottua henkilöä kuulematta, jollei häntä tavoiteta. Myös tältä osin samanlainen sääntelytarve liittyy voimassa olevan lain 4 luvun 13 §:ään.

Asiakirjan jäljentämistä koskevien säännösten ottaminen uuden pakkokeinolain takavarikkolukuun johtaa siihen, että joitakin tilanteita varten olisi syytä säätää siitä, että tuomioistuin voi päättää asiakirjan jäljentämisestä sen takavarikossa pitämisen asemesta. Kysymys olisi tällöin siis siitä, täyttyvätkö tapauksessa asiakirjan takavarikoimisen edellytysten lisäksi asiakirjan jäljentämisen edellytykset. Asiakirjaan oikeutettu saattaa tarvita alkuperäistä asiakirjaa, minkä vuoksi hänen tulisi voida vaatia tuomioistuimessa myös asiakirjan jäljentämistä.

Kun tuomioistuin päätyy kumoamaan takavarikon tai tekee päätöksen siitä, että takavarikkoa ei ole enää pidettävä voimassa, takavarikon kohteen palauttaminen siihen oikeutetulle voi johtaa palautetun esineen, omaisuuden tai asiakirjan hävittämiseen, mikä voi muodostua ongelmalliseksi muutoksenhakutuomioistuimen muuttaessa tuomioistuimen ratkaisua. Voimassa olevan lain 4 luvun 15 §:n ja sitä tässä esityksessä vastaavan 7 luvun 20 §:n perusteella tuomioistuin voi syyteasian ratkaistessaan päättää, että takavarikon kohdetta ei palauteta siihen oikeutetulle ennen kuin palauttamisasia on lopullisesti ratkaistu. Käytännön tarpeet ja johdonmukaisuus syyteasian ratkaisua koskevien säännösten kanssa edellyttäisivät sitä, että takavarikon kumoamista koskevaa sääntelyä täydennettäisiin voimassa olevaan lakiin verrattuna niin, että kumotessaan takavarikon tuomioistuin saa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta määrätä, että takavarikoitua esinettä, omaisuutta tai asiakirjaa ei palauteta siihen oikeutetulle ennen tuomioistuimen ratkaisun tulemista lainvoimaiseksi. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksen edellyttäminen liittyisi siihen, että hänellä on tieto tarpeesta pitää takavarikon kohde edelleen poliisin hallussa ja edellytykset esittää tarvetta koskeva selvitys. Tuomioistuimen viran puolesta tekemää ratkaisua ei voida pitää perusteltuna tällaisessa tapauksessa.

Toisaalta saattaa olla tarvetta siihen, että palauttaminen voisi tapahtua pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta tietyn tuomioistuimen asettaman määräajan kuluttua ilman, että tarvitsisi odottaa tuomioistuimen ratkaisun tulemista lainvoimaiseksi. Tämä saattaa tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun takavarikoituun esineeseen kohdistuvat tutkimukset ovat päättymässä tai laajan asiakirjamateriaalin jäljentäminen on valmistumassa. Tällöin määräajan asettaminen palauttamiselle on sekä takavarikon kohteeseen oikeutetun (tuomioistuin tekee hänelle myönteisen palauttamispäätöksen) että esitutkintaviranomaisen (takavarikon kohde on vielä tarvittavan ajan käytössä) edun mukaista. Syytä olisikin säätää siitä, että kumotessaan takavarikon tai määrätessään, että takavarikkoa ei ole enää pidettävä voimassa, tuomioistuin saisi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta määrätä, että takavarikoitua esinettä, omaisuutta tai asiakirjaa ei palauteta siihen oikeutetulle ennen tuomioistuimen asettaman määräajan kulumista.

Takavarikon määrääminen uudelleen

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan on epäselvää, voidaanko takavarikko määrätä uudelleen tuomioistuimen kumottua aikaisemman takavarikon, kuka uudelleen määräämisestä päättää ja millä edellytyksillä uusi ratkaisu voidaan tehdä. Aikaisempi takavarikko on tällöin kumottu pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukaisesti sen vaatimuksesta, jota asia koskee. Takavarikon edellytyksiä (1 §), takavarikosta päättävää viranomaista (5 §) ja takavarikon kumoamisesta päättävää viranomaista (14 §) koskevista säännöksistä ei löydy vastauksia mainittuihin kysymyksiin.

Sinällään pakkokeinolain 1 luvun 5 §:ssä otetaan kantaa hieman samantyyppiseen kysymykseen. Mainitun pykälän mukaan rikoksesta pidätettyä tai vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saa uudelleen pidättää samasta rikoksesta sellaisen seikan perusteella, joka on ollut viranomaisen tiedossa sen päättäessä pidättämisestä tai vangitsemisesta. Samansuuntaista arviointiperustetta näyttää edustavan korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2007:73, jossa virallisen syyttäjän hakemus omaisuuden panemisesta uudelleen hukkaamiskieltoon ja vakuustakavarikkoon hylättiin, kun hakija esitti hakemukselle samat perusteet kuin aikaisemmin. Korkeimman oikeuden ratkaisu koski tapausta, jossa käräjäoikeus oli kumonnut aikaisemman määräyksen, koska syytettä ei ollut nostettu neljän kuukauden määräajassa. Sinällään korkein oikeus on ratkaisussaan todennut myös sen, että pakkokeinoasiassa ei aikaisemmalla päätöksellä ole sellaista sitovaa vaikutusta, että se estäisi uuden samoihin perusteisiinkaan nojautuvan hakemuksen tutkimisen.

Kysymyksessä oleva lainsäädännöllinen epäselvyys ei koske pelkästään tilanteita, joissa tuomioistuin on päättänyt takavarikon kumoamisesta. Laista ei nimittäin ilmene myöskään se, miten on meneteltävä tilanteissa, joissa pidättämiseen oikeutettu virkamies on kumonnut takavarikon pakkokeinolain 4 luvun 14 §:n nojalla. Uudelleen takavarikoimista koskeva sääntely on tarpeen ulottaa koskemaan myös tilanteita, joissa on kysymys asiakirjan jäljennöksen käyttämisestä todisteena.

Perusteltuna voitaneen sinällään pitää sitä, että takavarikosta vapautettu esine, omaisuus tai asiakirja voidaan tietyissä tapauksissa määrätä uudelleen takavarikoitavaksi. Esimerkkinä voidaan mainita tilanteet, joissa esitutkinnan edistyessä käsitys tietyn esineen merkityksestä todisteena muuttuu tai esineeseen liittyvistä henkilöistä (esimerkiksi rikoksesta epäillyt ja esineen omistajat) tulee uutta tietoa, joka vaikuttaa edellytyksiin määrätä esine valtiolle menetetyksi. Kysymys olisi tällöin kumoamisratkaisun jälkeen tietoon tulleesta asiaan vaikuttavasta seikasta. Edellä mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevän perusteella tämän tulisi koskea myös tapauksia, joissa takavarikko on kumottu syytteen nostamiselle säädetyn määräajan umpeen kulumisen vuoksi.

Viranomaisten toimivaltuuksien selkeän määräytymisen ja johdonmukaisuuden vuoksi päätöksen tekemisen uudesta takavarikoimisesta tulisi kuulua sille viranomaiselle, joka on päättänyt takavarikon kumoamisesta. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tehdessä päätöksen uudelleen takavarikoimisesta asianosaisen oikeusturva toteutuisi niin, että viimeksi mainittu voisi yleisten takavarikon saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevien säännösten (nykyisin pakkokeinolain 4 luvun 13 §) perusteella saattaa uuden takavarikon laillisuuden tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Muita takavarikkoon liittyviä kysymyksiä

Pakkokeinolain 4 lukuun liittyy edellä laajemmin käsiteltyjen kysymysten lisäksi muita muutostarpeita, joista osa liittyy postin ja lähetysten kuljettamisessa tapahtuneisiin muutoksiin. Lisäksi on rikostutkinnallisiin näkökohtiin ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin liittyviä muutostarpeita. Vuonna 2007 lukuun lisättiin tietojärjestelmän haltijan tietojenantovelvollisuutta, datan säilyttämismääräystä sekä datan säilyttämismääräyksen kestoa ja salassapitovelvollisuutta koskevat säännökset (4 a—4 c §), joiden pitäisi asiayhteytensä vuoksi olla etsintää koskevassa luvussa.

Pakkokeinolain 4 luvun 3 §:ssä säädetään posti- ja telelaitoksen hallussa olevien kirjeiden ja muiden postilähetysten sekä sähkösanomien takavarikoimisesta ja 4 §:ssä lähetyksen pysäyttämisestä takavarikkoa varten. Sähkösanomilla ei ole enää käytännössä informatiivista merkitystä niiden käytön rajoittuessa onnittelu- tai surunvalittelutarkoituksiin. Mainituissa pykälissä tarkoitettua posti- ja telelaitosta ei enää ole. Lisäksi lähetysten kuljetustoiminnassa jo tapahtuneiden ja mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvien muutosten vuoksi ja muutenkin 3 §:ssä olevaa rajausta postilähetyksiin voidaan pitää liian suppeana. Pykälässä säädettyjä edellytyksiä tulisi lähetyksen perille toimittajasta tai hallussapitäjästä riippumatta soveltaa kaikkiin kirjeisiin, paketteihin ja muihin vastaaviin lähetyksiin siitä huolimatta, ovatko ne muodollisesti postilähetyksiä. Esimerkiksi kirjeen osalta keskeinen tekijä on viestin luottamuksellisuuden suoja eikä viestin toimittajan muodollinen asema. Luvun 4 §:ssä ei puolestaan riittävästi huomioida tällaisten lähetysten kuljettamista ammatikseen harjoittavien toimipaikkoja. Viimeksi mainittuun pykälään liittyvänä puutteena voidaan vielä todeta se, että pykälä koskee ainoastaan toimipaikkaan tulossa olevia lähetyksiä mutta ei siellä jo olevia. Pysäyttämistarve saattaa koskea kaikkia lähetyksiä, joita ei ole vielä toimitettu vastaanottajalle.

Takavarikoitavan esineen haltuunottamisesta säädetään pakkokeinolain 4 luvun 6 §:ssä. Pykälän 1 momentissa säädetään ensinnäkin poliisimiehen oikeudesta epäillyn kiinniottamisen tai etsinnän yhteydessä ottaa haltuunsa esine takavarikoimista varten. Momentin toisen virkkeen mukaan poliisimies saa muulloinkin, kun asia ei siedä viivytystä, ottaa haltuunsa takavarikoitavan esineen, ei kuitenkaan posti- ja telelaitoksen hallussa olevaa lähetystä. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetusta esineen haltuunottamisesta on viipymättä ilmoitettava pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle, jonka on heti päätettävä, onko esine takavarikoitava.

Pakkokeinolain 4 luvun 6 §:n 1 momentin kannalta ongelmalliseksi ovat muodostuneet kiireelliset tapaukset, joissa esineen voidaan katsoa olevan postin hallussa. Tällainen postilähetyksiin liittyvä rajoitus on ongelmallinen silloin, kun kysymys on suurista postimääristä. Erityisesti tullin kohdalla tulee esiin tapauksia, joissa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräystä ei ehditä saamaan ennen kuin kirje on sekoittunut muuhun postiin. Kysymyksessä oleva säännös koskee tullilain 43 §:n 2 momentin kautta myös tullimiestä. Pakkokeinolain 4 luvun 6 §:n 1 momenttia vastaavaa säännöstä tulisikin sen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä muuttaa niin, että postin hallussa olevaa lähetystä koskeva rajoitus poistetaan. Edellä 3 ja 4 §:n yhteydessä esitettyyn viitaten voidaan todeta myös se, että postia koskeva rajaus on käytännön näkökohtiin liittyen suppea. Kysymyksessä olevissa tapauksissa asianosaisen oikeusturvaa edistävänä tekijänä on joka tapauksessa 2 momentin mukainen asian pikainen saattaminen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen käsiteltäväksi.

Myös pakkokeinolain 4 luvun 6 §:n 2 momentin osalta on havaittavissa eräitä muutos- ja täydentämistarpeita. Tämä koskee ensinnäkin säännöksessä käytettyä ilmaisua ”heti”. Joissakin tapauksissa pidättämiseen oikeutettu virkamies joutuu harkitsemaan jonkin verran haltuunottamisen ja takavarikoimisen edellytysten olemassaoloa. Säännöstä voitaisiin tässä yhteydessä muuttaa niin, että hänen on ilman aiheetonta viivytystä päätettävä takavarikoimisesta tai asiakirjan jäljentämisestä.

Pakkokeinolain 4 luvun 6 §:n 2 momenttiin liittyy myös se käytännön havainto, että aina ilmoitus haltuunottamisesta pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle ei ole tarpeen. Poliisimies saattaa nimittäin välittömästi haltuunottamisen jälkeen havaita esineen olevan sellainen, että takavarikoiminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Tällaisissa tapauksissa hänellä täytyisi olla oikeus saman tien palauttaa esine henkilölle, jonka hallusta se on otettu. Tästä tulisi selvyyden vuoksi säätää laissa.

Pakkokeinolain 4 luvun 7 §:ssä säädetään ilmoituksesta takavarikosta ja haltuunottamisesta. Jollei se, jonka luona esine takavarikoidaan tai otetaan haltuun, ole saapuvilla, hänelle on viipymättä ilmoitettava takavarikosta tai haltuunottamisesta. Posti- ja tavaralähetyksen taikka sähkösanoman vastaanottajalle ja lähettäjälle, jos hänen osoitteensa on tiedossa, on ilmoitettava takavarikosta niin pian kuin siitä ei voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle.

Pakkokeinolain 4 luvun 7 § lähtee siitä, että ilmoitus esineen haltuunottamisesta on tehtävä sille, jonka luona haltuunottaminen on tapahtunut, ja eräissä tapauksissa lähetyksen vastaanottajalle. Takavarikon kohteeseen voi olla voimakkaita intressejä myös muilla henkilöillä kuin sillä, jonka hallusta kohde on otettu. Lähinnä kysymykseen tulee esineen omistaja, joka voi olla eri henkilö kuin kohdetta hallussaan pitänyt. Omistajaa ja kohdetta muuten kuin omistusoikeuden nojalla hallussa pitävää (esimerkiksi vuokraaja tai pantinhaltija) voidaan luonnehtia henkilöksi, jonka esineeseen, omaisuuteen tai asiakirjaan haltuunottaminen on kohdistunut. Voidaan ajatella, että hallussapitäjän kautta tieto takavarikosta kulkeutuu eteenpäin muille tässä tarkoitetuille henkilöille. Tässä todettu huomioon ottaen laissa voitaisiin säätää velvollisuudesta ilmoittaa haltuunottamisesta sille, jonka esineeseen, omaisuuteen tai asiakirjaan haltuunottaminen on kohdistunut.

Toinen pakkokeinolain 4 luvun 7 §:ään liittyvä muutostarve koskee sitä, että ainoastaan posti- ja tavaralähetyksen ja sähkösanoman vastaanottajan ja lähettäjän kohdalla voidaan rikostutkinnallisista syistä harkita ilmoituksen tekemisen ajankohtaa. Postilähetykseen liittyviä kysymyksiä on käsitelty jo edellä. Ilmoituksen siirtämisen tarvetta saattaa olla myös muiden takavarikon kohteiden osalta. Nyt pykälässä olevalle erottelulle ei ole löydettävissä asiallista perustetta. Takavarikoiminen ei poikkea muista vastaavista esitutkintatoimenpiteistä siinä, että takavarikosta ilmoittaminen saattaa johtaa rikosepäilyn tulemiseen rikoksesta epäillyn tietoon, mikä puolestaan saattaa johtaa rikostutkinnan haittaamiseen esimerkiksi pakenemisen tai todisteiden hävittämisen kautta. Erityisesti tämä liittyy järjestäytyneeseen ja laajaan rikollisuuteen. Ilmoittamisen lykkäämismahdollisuuden tulisikin koskea kaikkia tapauksia, joissa esine, omaisuus tai asiakirja otetaan haltuun takavarikoimista tai jäljentämistä varten.

Toisaalta ilmoituksen siirtämismahdollisuuden laajentaminen edellyttää huomion kiinnittämistä esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltijan oikeusturvaan. Ensinnäkin siirtämisen tulisi olla mahdollista vain tärkeän tutkinnallisen syyn sitä vaatiessa. Vastaavasta edellytyksestä säädetään pakkokeinolain 5 a luvun 11 §:n 2 momentissa salaisten pakkokeinojen käyttöön liittyen. Lisäksi laissa tulisi säätää siirtämisen enimmäiskestoista, jolloin tuomioistuimen päätöksen tulisi olla pidempiaikaisen siirtämisen edellytyksenä. Koska tutkinnallinen syy poistuu esitutkinnan päättyessä, ilmoitus olisi joka tapauksessa tehtävä silloin.

Voimassa olevan lain mukaan takavarikosta tai sen kumoamisesta ei ole tehtävä mitään rekisteri-ilmoituksia. Takavarikon kohteena voi kuitenkin olla esineitä ja omaisuutta, joiden ottamisesta vakuustakavarikkoonkin on tehtävä ulosottolainsäädännön mukainen ilmoitus. Takavarikon ja vakuustakavarikon välillä ei ole tässä suhteessa havaittavissa eroa. Takavarikkoa koskevaan uuden pakkokeinolain lukuun tulisikin ottaa säännös takavarikoimisesta ja takavarikon kumoamisesta päättäneen viranomaisten velvollisuudesta tehdä ulosottokaaren 4 luvun 33 §:ssä tarkoitettu rekisteri-ilmoitus, jos takavarikon kohteena on mainitussa pykälässä tarkoitettu esine tai omaisuus.

Pakkokeinolain 4 luvun 8 §:n ensimmäisen virkkeen mukaan takavarikoidun suljetun kirjeen tai muun suljetun yksityisen asiakirjan saa avata vain tutkinnanjohtaja, syyttäjä tai tuomioistuin. Käytännössä tulee vastaan tilanteita, joissa tutkinnanjohtaja tai virallinen syyttäjä ei voi kiireen ja muussa paikassa olemisen vuoksi itse avata tällaista asiakirjaa. Tutkinnanjohtajan tai syyttäjän suorittamaa avaamista ei voida pitää kaikissa tapauksissa tarpeellisena tai tarkoituksenmukaisena. Olennaisena voidaan pitää sitä, että päätös asiakirjan avaamisesta syntyy tietyllä tasolla. Näihin näkökohtiin ja kysymyksessä olevan lainkohdan jonkinlaiseen tulkinnanvaraisuuteen on kiinnitetty huomiota myös eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisussa (31.12.1999, dnro 764/4/96), jossa on katsottu, että pakkokeinolain 4 luvun 8 § ei edellyttäne, että tutkinnanjohtajan on välttämättä itse avattava postilähetys. Hänen tulee kuitenkin ratkaisun mukaan voida yksilöidysti päättää, mitkä lähetykset avataan ja hänen on voitava myös tehokkaasti valvoa avaamista. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selkeyttämistä.

Suljetun yksityisen asiakirjan avaamiseen liittyy se, että datan muodossa olevan asiakirjan avaaminen saattaa edellyttää sellaista tietojärjestelmän tai sen tallennusalustan asiantuntemusta, jota poliisimiehellä ei ole. Tällaisessa tapauksessa tulisi olla mahdollista, että tutkinnanjohtajan päätöksellä avaamisessa käytetään tietojärjestelmän tai tallennusalustan asiantuntijaa, joka voisi olla myös poliisihallinnon ulkopuolinen henkilö. Menettelyyn ei liittyisi asiakirjan sisällön paljastumista koskevia tutkinnallisia ongelmia tai asianosaisten oikeusturvaa koskevia ongelmia, kun tällaiselle asiantuntijalle ei kuitenkaan anneta oikeutta tarkastella asiakirjaa, jonka avaamisessa hän on auttanut.

Pakkokeinolain 4 luvun 8 § on lisäksi puutteellinen niin, että siinä ei säädetä suljettujen yksityisten asiakirjojen avaamisesta ja tarkastelemisesta silloin, kun sitä ei ole vielä takavarikoitu, mutta se on otettu haltuun takavarikoimista varten. Tällöin on kysymys takavarikoimisen edellytysten selvittämisestä.

Pakkokeinolain 4 luvun 9 §:ssä säädetään, että takavarikosta on laadittava pöytäkirja. Siinä on mainittava takavarikon tarkoitus ja toimituksen kulku sekä luetteloitava takavarikoidut esineet. Pykälän 2 momentin mukaan takavarikon toimittajan on annettava takavarikosta todistus sille, jonka hallussa esine on ollut.

Pakkokeinolain 4 luvun 9 §:ää koskevia eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksiä on jonkin verran. Päätöksistä ilmenee, että pykälään liittyy tulkintakysymyksiä ja että sen käytännön soveltamisessa on parantamisen varaa. Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisuista ilmenee, että asianosaiselle on heti takavarikoimisen tapahduttua toimitettava ilman pyyntöä todistus takavarikosta, että ensisijainen vastuu todistuksen antamisesta on takavarikon suorittaneella virkamiehellä, että takavarikoitua omaisuutta koskevassa luettelossa omaisuus on yksilöitävä riittävällä tarkkuudella jättämättä mitään pois ja että takavarikkopöytäkirja on laadittava viivytyksettä takavarikon toimittamisen jälkeen. Myös EIT on edellyttänyt sitä, että takavarikoiduista esineistä laaditaan riittävän yksilöity luettelo (esimerkiksi van Rossem v. Belgia 9.12.1994).

Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisukäytännössä tehtyjä havaintoja voidaan hyödyntää pakkokeinolain 4 luvun 9 §:ää vastaavassa ehdotettavan uuden pakkokeinolain pykälässä. Tämä koskee ainakin pöytäkirjan laatimista ilman aiheetonta viivytystä (esimerkiksi laajoissa asioissa ei voitane laatia viivytyksettä) ja takavarikon kohteen yksilöimistä riittävällä tarkkuudella. Koska todistus ei käytännössä poikkea juurikaan takavarikkopöytäkirjasta, asianosaiselle olisi syytä todistuksen asemesta viivytyksettä toimittaa pöytäkirjan jäljennös. Tämän ei voitane katsoa heikentävän asianosaisen turvaa siitäkään huolimatta, että takavarikkopöytäkirjan toimittamisen ajankohta riippuisi pöytäkirjan valmistumisajankohdasta. Toimituksesta poissa olleelle asianosaiselle olisi joka tapauksessa edelleen erikseen ilmoitettava esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta lukuun ottamatta tapauksia, joissa ilmoittamista voitaisiin siirtää. Mitä edellä on todettu ilmoittamisesta muulle henkilölle, jota asia koskee, koskee vastaavasti myös takavarikkopöytäkirjan jäljennöksen toimittamista tällaiselle henkilölle.

Takavarikon kumoamiseen liittyy kysymys poliisiviranomaisten ja virallisen syyttäjän toimivallan jaosta. Pakkokeinolain 4 luvun 14 §:n ensimmäisen virkkeen mukaan takavarikon kumoamisesta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies, jos päättäminen ei pykälän toisen virkkeen mukaisesti kuulu tuomioistuimen toimivaltaan. Tältäkin osin olisi syytä noudattaa jakoa, jonka mukaan esitutkinnan aikana päätöksenteosta vastaa poliisi ja syyteharkinnan aikana syyttäjä. Syyteharkinnankin aikana saattaa tulla nousta esiin kysymys takavarikon kohteen palauttamisesta sen oikealle omistajalle. Kun syyteharkinnan aikana syyttäjän kannalta merkityksellistä on lähinnä todistelutarkoituksessa pidettävän omaisuuden pitäminen takavarikossa, palauttamistapauksissa toimivalta voisi syyteharkinnan aikana olla poliisillakin. Tällaisesta toimivallan perusteeseen liittyvästä kysymyksestä tulisi säätää laissa.

Pakkokeinolain 4 luvun 14 §:n toisen virkkeen mukaan tuomioistuin päättää takavarikon kumoamisesta silloinkin, kun se on 13 §:ssä tarkoitetusta vaatimuksesta antamallaan päätöksellä määrännyt takavarikon pidettäväksi voimassa. Tarpeettoman mutkikkaana voidaan pitää asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi tällaisessa tapauksessa. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tulisi voida tehdä suoraan takavarikon kumoamispäätös, jos takavarikko havaitaan tarpeettomaksi. Pidättämiseen oikeutetut poliisimiehet ja asiasta riippuen myös virallinen syyttäjä ovat parhaiten perillä tutkinnan tilasta. Tällaiseen ratkaisuun ei liity myöskään asianosaista koskevia oikeusturvaongelmia. Kysymyksessä olevan tuomioistuimen ratkaisutoimivaltaan nykyisin kuuluvan asian voidaan katsoa myös poikkeavan muista virkkeessä mainituista tapauksista (tuomioistuin on päättänyt takavarikoimisesta tai oikeudenkäynnissä on esitetty takavarikoituun esineeseen kohdistuva vaatimus), joissa toimivallan kuulumista tuomioistuimelle voidaan edelleenkin pitää perusteltuna. Voimassa olevan lain 4 luvun 14 §:ää vastaavasta uuden lain pykälästä olisi siis syytä poistaa maininta tapauksista, joissa tuomioistuin on määrännyt takavarikon pidettäväksi voimassa.

Voimassa olevassa laissa ei säädetä menettelystä tilanteessa, jossa syyteasian käsittelyn yhteydessä useat vaativat takavarikon kohdetta itselleen. Tilanteen selkiyttämiseksi tarvitaan sääntelyä. Merkitystä kysymyksellä on niissä tapauksissa, joissa kohde tulisi tuomioistuimen ratkaisun (esimerkiksi syytteen hylkääminen) johdosta palautettavaksi jollekin henkilölle. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa on säännös (3 luvun 3 §) siitä, että tuomioistuin voi määrätä yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsiteltäväksi erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Tämä olisi luonteva lähtökohta myös takavarikkoasioissa. Toisaalta joissakin tapauksissa parempaa oikeutta koskevan kysymyksen tutkiminen saattaa olla siinä määrin vähäistä asian selvyyden vuoksi, että tuomioistuimella tulisi olla toimivalta tutkia ja ratkaista kysymys myös syyteasian käsittelyn yhteydessä. Esinettä, omaisuutta ja asiakirjoja koskevia riitaisuuksia saattaa ilmetä myös tapauksissa, joissa syytettä ei nosteta. Näitä tilanteita varten pidättämiseen oikeutetun virkamiehen pitäisi voida osoittaa riidan osapuolet nostamaan kanne määräajan kuluessa.

Etsintää koskeva 5 luku

Paikkaan kohdistuvan etsinnän suorittamispaikka

Kotirauha on perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu perusoikeus. Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Pykälän 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä.

EIS 8 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät artiklan 2 kappaleen mukaan saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 17 artiklan 1 kappaleen mukaan kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon ei saa mielivaltaisesti tai laittomasti puuttua. Perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten perusteella kotirauhan loukkaamattomuutta on pidettävä korkealle arvostettavana oikeushyvänä.

Kotietsinnästä esineen löytämiseksi säädetään pakkokeinolain 5 luvun 1 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos on syytä epäillä, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta, tai jos selvitettävänä ovat yhteisösakon tuomitsemiseen liittyvät seikat, saadaan rakennuksessa, huoneessa taikka suljetussa säilytyspaikassa tai suljetussa kulkuneuvossa, joka on sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta, toimittaa kotietsintä. Tarkoituksena tulee olla takavarikoitavan tai väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantavan esineen tai omaisuuden löytäminen taikka muutoin sellaisen seikan tutkiminen, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Pykälän 2 momentissa säädetään kotietsinnän suorittamiselle lisäedellytyksiä (esimerkiksi se, että tutkittava rikos on tehty kyseisessä paikassa), jos paikka ei ole sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta. Toisaalta pykälän 3 momentin mukaan kotietsintä saadaan 1 momentissa säädetyssä tarkoituksessa toimittaa riippumatta rikoksesta säädetystä rangaistuksesta paikassa, johon yleisöllä on pääsy tai jossa rikoksentekijöillä on tapana oleskella taikka sellaista omaisuutta, jota etsitään, on tapana ostaa tai ottaa pantiksi.

Pakkokeinolain 5 luvun 2 §:ssä säädetään kotietsinnästä henkilön löytämiseksi. Tarkoituksena on oltava kiinni otettavan, pidätettävän tai vangittavan, tuomioistuimeen tuotavan taikka sinne rikosasiassa haastettavan vastaajan taikka henkilönkatsastukseen toimitettavan tavoittaminen (1 momentti). Myös tämän kotietsinnän osalta edellytykset vaihtelevat jossakin määrin paikan ja sen hallintaoikeuden perusteella.

Pakkokeinolain 5 luvun 8 §:ssä säädetään paikantarkastuksesta. Muualla kuin 1 §:n 1 momentissa tarkoitetussa paikassa saadaan, vaikkei yleisöllä ole sinne pääsyä, toimittaa rikoksesta säädetystä rangaistuksesta riippumatta paikantarkastus samoihin tarkoituksiin kuin kotietsintä saadaan 1 §:n 1 momentin mukaan suorittaa ja 2 §:n 1 momentissa tarkoitetun henkilön tavoittamiseksi.

EIT on katsonut, että ihmisoikeussopimuksen mukaisesti kodin suojan piiriin voivat kuulua myös asianajajan toimistotilat (esimerkiksi Niemietz v. Saksa 16.12.1992). Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan kodilla ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mielessä tarkoitetaan yksityiskodin ohella myös toimistoa, jossa henkilö harjoittaa ammattiaan (Buck v. Saksa 28.4.2005; samansuuntaisesti myös van Rossem v. Belgia 9.12.2004). Tapauksessa Société Colas Est ym. v. Ranska 16.4.2002 ihmisoikeustuomioistuin totesi myös yhtiön liiketilojen kuuluvan kodin suojan piiriin. Tuomioistuin jätti kuitenkin auki sen mahdollisuuden, että yhtiön nauttima suoja ei ole yhtä pitkälle menevä kuin luonnollisen henkilön kohdalla.

Paikkaan kohdistuvan etsinnän kohteena olevien paikkojen jakaminen ryhmiin ei ole helppoa. Pakkokeinolain 5 luvun 1 ja 2 §:n mukaisissa kotietsinnän mahdollisissa suorittamispaikoissa on eroja niiden käyttötarkoituksen perusteella. Rakennukset ja huoneet voivat esimerkiksi toimia toisaalta liiketiloina tai varastoina sekä toisaalta asumiseen käytettyinä tai tarkoitettuina tiloina. Suojaa pitäisi korostetusti antaa kotirauhan suojan piiriin kuuluville paikoille, jolloin voidaan turvautua rikoslain 24 luvun 11 §:ssä olevaan rajaukseen. Mainitun pykälän mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet, teltat, asuntovaunut ja asuttavat alukset, sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen.

Paikkaan kohdistuvan etsinnän kohteena olevien paikkojen määrittelyyn liittyy edellä sivuttu EIT:n ratkaisukäytäntö. Siitä tulevana erityisenä kotietsinnän suojaa nauttivana paikkana nousevat esiin asianajotoimistot ja muut vastaavat paikat, joissa säilytetään tietoa, joka kuuluu salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin. Kysymys ei ole tällöin pelkästään etsinnän kohteena olevasta paikasta vaan myös etsinnässä noudatettavasta erityisestä menettelystä. Tällainen kotietsintä voitaisiin erottaa yleisestä kotiin perinteisessä mielessä kohdistuvasta kotietsinnästä erilliseksi erityiseksi kotietsinnäksi. Tällaisen erottelun puolesta puhuvat myös lainsäädännön selkeyteen liittyvät syyt ja lainsäädäntötekniset seikat, koska tätä kotietsintätyyppiä koskevia erillisiä säännöksiä tullaan tarvitsemaan jäljempänä kerrottavalla tavalla.

EIT:n ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella kodin suoja on ulotettu laajemmalle kuin edellä kaavailtujen yleisen kotietsinnän ja erityisen kotietsinnän kohteena oleviin tiloihin ja muihin paikkoihin. Osa ihmisoikeustuomioistuimen kodin suojan alle osoittamista paikoista jäisi tässä erottelussa kolmannen paikkaan kohdistuvan etsinnän lajin eli tässä esityksessä paikanetsinnäksi kutsuttavan etsinnän piiriin. Ratkaisukäytännöstä ei voi katsoa johtuvan, että tiettyyn paikkaan kohdistuvia etsintöjä olisi kutsuttava tietyillä nimillä kansallisessa lainsäädännössä. Olennaista on, että tietyille paikoille annetaan ratkaisukäytännön edellyttämä suoja. Tämä liittyy etsinnän kohteena olevan henkilön oikeusturvaan erityisesti sitä kautta, että lainsäädännöllä kattavasti säädetään etsinnän toimittamiseen liittyvistä kysymyksistä kuten etsinnän edellytyksistä, etsinnän aikana noudatettavasta menettelystä ja etsintää koskevasta päätöksenteosta.

Perusteltuna ja tarpeellisena ei voida pitää sitä, että suljettu kulkuneuvo (useimmiten auto) rinnastuu kotietsintäpaikkoihin. Autossa yleensä esineen löytämiseksi tehtävä tavaratiloihin tai hansikaslokeroon kohdistuva etsintä voidaan käytännössä rinnastaa pakkokeinolain 5 luvun 8 §:ssä tarkoitettuun paikantarkastukseen, jonka nimi tämän esityksen myötä siis muuttuisi paikanetsinnäksi. Tämän myös selvityshenkilön esittämän kannan (selvityksen s. 43) tueksi voidaan esittää myös johdonmukaisuusnäkökohta, joka liittyy tullilaitosta ja rajavartiolaitosta koskevaan sääntelyyn. Tullilain 14 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tullitoimenpiteen suorittamiseksi tulliviranomaisella tai muulla toimivaltaisella viranomaisella on oikeus pysäyttää ja tarkastaa kulkuneuvo. Tämä koskee tullimiestä rajatarkastuksen yhteydessä (tullilain 14 a §). Rajavartiolain 28 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan rajavartiomiehellä on rajatarkastuksen toimittamiseksi oikeus kulkuneuvoon kohdistuvaan etsintään noudattaen soveltuvin osin, mitä pakkokeinolain 5 luvun 8 §:ssä säädetään paikantarkastuksesta. Kynnys kulkuneuvon tarkastamiseksi on tullilaissa ja rajavartiolaissa alempi kuin pakkokeinolaissa. Lisäksi sääntelyn tulisi koskea kulkuneuvoja riippumatta siitä, ovatko ne suljettuja vai ei.

Selvityshenkilön selvityksessä on asetettu kyseenalaisiksi pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 3 momentin ja 2 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaiset kotietsinnät siltä osin kuin kysymys on paikasta, jossa ”rikoksentekijöillä on tapana oleskella”, koska sääntely tältä osin rakentuu vanhakantaiselle epäilyolettamalle. Tällaiselle sääntelylle on myös vaikeaa löytää itsenäistä soveltamisalaa, kun otetaan huomioon muut kotietsintää koskevat säännökset ja paikantarkastusta koskeva pykälä, joka tässä esityksessä ehdotetaan korvattavaksi siis paikanetsintää koskevalla osittain samansisältöisellä pykälällä.

Menettely kotietsinnässä

Kotietsinnässä noudatettavia menettelysäännöksiä on pakkokeinolain 5 luvun 5 §:ssä. Pykälää voidaan joiltakin osin pitää puutteellisena ja muuttamista edellyttävänä. Pykälän 1 momentin mukaan kotietsintää aloitettaessa on kirjallinen etsintämääräys esitettävä paikalla olevalle henkilölle. Jollei kirjallista määräystä ole, etsinnän tarkoitus on suullisesti esitettävä. Asianmukaisen poliisitoiminnan lähtökohtana voidaan pitää sitä, että poliisin toimenpiteen kohteeksi joutuvalle henkilölle ilmoitetaan suullisesti toimenpiteen tarkoitus, mitä heijastaa myös voimassa olevan poliisilain 4 §. Päätöksen antamisen ohella henkilölle tulisikin kertoa etsinnän tarkoitus, minkä tulisi ilmetä pykälästä. Sääntelyn täydentämisen tarve koskee puolestaan sitä, että henkilölle tulisi ilmoittaa oikeudesta saada jäljennös etsintäpäätöksestä niissä tapauksissa, joissa kirjallista päätöstä ei etsinnän toimittamishetkellä vielä ole. Tämän ilmoittamisvelvollisuuden tulisi koskea myös niitä tilanteita, joissa etsintä toimitetaan paikanhaltijan tai vastaavan henkilön läsnä olematta. Etsintäpäätös on asianosaisen oikeusturvan kannalta keskeinen harkittaessa etsinnän toimittamisen jälkeen sen lainmukaisuutta. Toisaalta jälkikäteisen toimittamisen olisi viranomaisvoimavarojen tarkoituksenmukaisen kohdistamisen ja tarpeettoman työn välttämiseksi tapahduttava vain asianosaisen pyynnöstä.

Kuten jäljempänä paikkaan kohdistuvasta etsinnästä päättämistä koskevassa jaksossa todetaan, kotietsintäpäätökseltä tulisi edellyttää tietyntasoista yksilöintiä etsinnän edellytysten ja etsinnän kohteena olevien tilojen suhteen. Jotta yksilöinnin tavoitteet saavutettaisiin, myös itse etsinnässä olisi noudatettava etsintäpäätöksen määräyksiä. Tämä velvoite olisi selvyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi todettava laissa.

Pakkokeinolain 5 luvun 5 §:ssä tai muussakaan luvun säännöksistä ei säädetä tapauksista, joissa kotietsintäpaikalla oleva henkilö käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Etsinnän tavoitteiden saavuttamisen lisäksi kysymys on poliisin työturvallisuudesta. Käytännössä on ilmennyt tapauksia, joissa on ilmeisesti ennakoitu mahdollisen häirinnän tapahtuminen niin, että henkilölle ei ole varattu pakkokeinolain 5 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitettua tilaisuutta olla läsnä kotietsinnässä. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen eräissä ratkaisuissa on kiinnitetty huomiota siihen, että ainoa lain sallima peruste tilaisuuden varaamatta jättämiselle on se, että varaaminen viivyttäisi toimitusta. Selkeänä lähtökohtana pitäisi olla, että tilaisuus läsnäoloon varataan. On hyvin vaikea luotettavasti ennakoida henkilön käyttäytymistä kotietsinnässä. Tämän vuoksi pakkokeinolaissa tulisi erikseen säätää menettelystä tilanteissa, joissa etsintäpaikalla oleva henkilö käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Tällaisessa tilanteessa etsinnän turvaamiseen päästään parhaiten ja vähiten hänen oikeusasemaansa puuttumalla henkilön poistamisella etsintäpaikalta.

Pakkokeinolain 5 luvun 5 §:n 4 momentin mukaan kotietsintää ei erityisettä aiheetta saa toimittaa kello 21:n ja 6:n välisenä aikana. Vastaava kellonaikaa koskeva rajaus oli aikanaan kuulustelun toimittamista koskevassa esitutkintalain 24 §:n 2 momentissa. Kun esitutkintalakia ja pakkokeinolakia edellisen kerran merkittävästi muutettiin, lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 31/2002 vp) esitetyn vuoksi mainittua esitutkintalain säännöstä muutettiin niin, että kuulustelua ei saa pääsääntöisesti toimittaa kello 22:n ja 7:n välisenä aikana. Perusteluna esitettiin ihmisten muuttunut vuorokausirytmi. Samalla tavalla ja perusteella voitaisiin muuttaa myös kysymyksessä olevaa pakkokeinolain säännöstä sen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä.

Kotietsintämenettelyn erityiskysymyksenä nousee esiin kotietsinnän toimittaminen paikassa, jossa etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, jonka suhteen henkilöllä on salassapitovelvollisuus tai -oikeus. Kysymys olisi tällöin tämän esityksen mukaisesta erityisestä kotietsinnästä. Valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri on puuttunut tähän kysymykseen ratkaisussaan, joka koskee asianajotoimistossa suoritettua kotietsintää (valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus oikeuskanslerin virkatoimista ja lain noudattamista koskevista havainnoista vuodelta 2003, s. 79 ja 80). Ratkaisussa korostetaan sitä, että asiamiehen tai oikeudenkäyntiasiamiehen hallussa olevan aineiston takavarikoinnissa oikeusturvan kannalta erityisen arka vaihe on takavarikoitavan aineiston etsintävaihe eli käytännössä kotietsinnän toimittaminen. Halutun aineiston löytäminen edellyttää pääsääntöisesti etsimistä, jolloin poliisin tietoon tulee käytännössä helposti myös todistamiskiellon piiriin kuuluvia tietoja, jotka saattavat vielä koskea asiassa täysin ulkopuolisia henkilöitä. Apulaisoikeuskansleri toteaa EIT:n ratkaisuissaan korostaneen sitä, että viranomaistoimivaltuuksien tulee tällaisissa tilanteissa olla erityisen tarkkarajaisesti säänneltyjä. Ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt etsinnän kohteena olevan aineiston varsin yksityiskohtaista rajaamista päätöstä tehtäessä ja ennen kaikkea etsintävaiheen yksityiskohtaista sääntelemistä.

Vaikka apulaisoikeuskanslerin ratkaisussa sitä ei todetakaan, salassapitovelvollisuutta ja -oikeutta turvaavana keinona voitaisiin käyttää erityisessä kotietsinnässä mukana olevaa tutkinnan kohteena olevaa toimintaa tuntevaa asiantuntevaa henkilöä, jota voidaan eräiden ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuidenkin perusteella pitää oikeusturvaa edistävänä tekijänä. Esimerkkinä voidaan ratkaisu asiassa Tamosius v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.9.2002. Ratkaisun mukaisessa tapauksessa etsintää asianajotoimistossa oli valvonut asianajaja, jonka oli tullut osoittaa ne asiakirjat, joita ei saanut takavarikoida. Tapauksessa Andre ym. v. Ranska 24.7.2008 EIT pani merkille, että asianajotoimistossa toimitettuun kotietsintään oli liittynyt erityinen menettelytae, koska toimituksessa oli ollut paikalla asianajajayhdistyksen puheenjohtaja. Tämä ei kuitenkaan muiden seikkojen vuoksi estänyt sitä, että ihmisoikeustuomioistuin piti kotietsintää ja takavarikkoja suhteettomina tavoitteisiinsa nähden.

Asiantuntevan henkilön etsintään osallistumisen lisäksi esiin ei tämän esityksen valmistelun yhteydessä ole noussut mitään muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tässä esityksessä tällaista henkilöä kutsutaan etsintävaltuutetuksi.

Etsintävaltuutetusta säädettäessä voitaisiin osittain hyödyntää nykyisin pakkokeinolain 5 a luvussa olevaa julkista asiamiestä koskevaa sääntelyä. Näin voidaan katsoa siitäkin huolimatta, että etsintävaltuutetun tehtävä sisältäisi sellaista päätöksentekoa ja päätöksen valmistelua, että häntä voidaan pitää julkista valtaa käyttävänä henkilönä. Yleisistä kelpoisuusehdoista säädettäessä tulisi ottaa huomioon se, että salassapitovelvollisuus ja -oikeus saattavat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 ja 24 §:n säännösten perusteella liittyä hyvinkin erilaisiin paikkoihin. Asianajotoimistojen lisäksi kysymykseen saattavat tulla esimerkiksi lääkärien vastaanotot ja lehden toimitukset. Tämän vuoksi yleisten kelpoisuusvaatimusten osalta ehdottomaksi vaatimukseksi ei tulisi asettaa, että etsintävaltuutetuksi määrätään asianajaja tai julkinen oikeusasiamies kuten on asianlaita julkisen asiamiehen kohdalla pakkokeinolain 5 a luvun 6 b §:n 1 momentin nojalla. Vaikka asianajajan ja julkisen oikeusavustajan käyttämistä tulisi pitää lähtökohtana, muunkin ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen asiantuntemuksensa ja käytännön kokemuksensa perusteella tehtävään sopivan henkilön pitäisi tulla kysymykseen.

Etsintävaltuutettua koskevilla säännöksillä pitäisi pyrkiä edistämään sitä, että hänen mielipiteellään tiedon soveltuvuudesta takavarikon tai asiakirjan jäljentämisen kohteeksi on todella merkitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että vastoin etsintävaltuutetun käsitystä poliisin haltuun otettu aineisto tulisi sinetöidä, kunnes kysymys sen käytettävyydestä rikostutkinnassa on ratkaistu. Aineiston tutkiminen tai muu hyödyntäminen tuona aikana voisi vaarantaa suojan kohteena olevan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden. Toisaalta asia on saatava ratkaistua nopeasti, jotta esitutkinnassa voidaan hyödyntää kaikkea tarpeellista ja asiaan kuuluvaa materiaalia. Sinetöidyn aineiston pitäminen takavarikoituna tai jäljennettynä edellyttää sellaista oikeudellista harkintaa ja siihen liittyy sellaisia asianosaisen oikeusturvaa koskevia kysymyksiä, että asian ratkaisemista tuomioistuimessa voidaan pitää perusteluna. Etsintävaltuutetun mielipide tulisi sen merkityksellisyyden vuoksi kirjata kotietsinnästä laadittavaan pöytäkirjaan tarpeellisessa laajuudessa.

Paikkaan kohdistuvasta etsinnästä päättäminen

Kotietsinnästä päättää luvun 3 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Ilman määräystä saa kuitenkin poliisimies toimittaa kotietsinnän, milloin sen tarkoituksena on kiinni otettavan, pidätettävän tai vangittavan taikka tuomioistuimeen tuotavan tai henkilönkatsastukseen toimitettavan tavoittaminen taikka sellaisen esineen takavarikoiminen, jota on voitu seurata tai jäljittää rikoksen teosta verekseltään. Poliisimies voi määräyksettä toimittaa kotietsinnän myös muulloin, jos asia ei siedä viivytystä. Luvun 8 §:n mukaan paikantarkastuksesta päättää syyttäjä, tutkinnanjohtaja tai tutkija.

EIT on hyväksynyt sen, että kotietsintä voi tapahtua myös muun viranomaisen kuin tuomioistuimen antaman päätöksen perusteella. Esimerkiksi ratkaisuista Funke v. Ranska 25.2.1993 ja Camenzind v. Sveitsi 16.12.1997 voidaan kuitenkin päätellä, että näissä tapauksissa lain säännökset etsintämenettelystä eivät saa olla liian väljiä tai aukollisia. Tämä liittyy siihen jo edellä kotietsinnän kohteena olevien paikkojen yhteydessä todettuun seikkaan, että kodin suojaa koskevien säännösten arvioinnissa merkitystä on kotietsintää koskevien säännösten muodostamalla kokonaisuudella. Eräässä asianajotoimistossa toimitettua etsintää koskevassa tapauksessa (Mancevschi v. Moldova 7.10.2008) EIT on näiden lainsäädännöllisten puitteiden osalta tuonut esiin etsintämääräyksen perustelemisen sekä etsinnän tarkoituksen, sen toimittajien ja toimituksen ajallisten rajojen mainitsemisen määräyksessä.

EIT:n ratkaisussa Lehtinen v. Suomi 14.10.1999 valittajan yrityksen tiloihin tehtyä kotietsintää ja sen yhteydessä suoritettua takavarikkoa koskeva valitus jätettiin tutkimatta sillä perusteella, että valittaja ei ollut turvautunut pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukaiseen mahdollisuuteen saattaa takavarikon voimassapitäminen tuomioistuimen päätettäväksi. Mainittua saattamista pidettiin EIS 35 artiklan ja ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittamassa mielessä tehokkaana oikeuskeinona.

Käytettävissä olevat kansainvälisen vertailun tiedot osoittavat, että kotietsintää koskeva päätöksentekomenettely vaihtelee. Esimerkiksi Ruotsissa kotietsinnästä päättää tapauksesta riippuen tuomioistuin, tutkinnanjohtaja tai syyttäjä. Norjassa lähtökohtaisesti tuomioistuin päättää salaisesta kotietsinnästä. Tanskassa lähtökohtana on tuomioistuimen tekemä ratkaisu. Manner- ja Etelä-Euroopassa päätöksentekovalta kuuluu usein tuomioistuimelle tai tutkintatuomarille. Huomioon on kuitenkin otettava, että niissä valtioissa, joissa kotietsinnästä päättäminen kuuluu tuomioistuimelle tai tutkintatuomarille, rikosasioiden käsittelyjärjestelmä yleisemminkin poikkeaa suomalaisesta järjestelmästä. Toisaalta eri oikeusjärjestelmille on yhteistä se, että poliisi voi ryhtyä kiireellisiin kotietsintöihin ilman syyttäjän tai tuomioistuimen tekemää ratkaisua.

Mitä tulee kotietsintää koskevaan päätöksentekomenettelyyn Suomessa, tiedossa ei ole mitään suomalaiseen järjestelmään tältä osin kohdistunutta EIT:n tuomiota tai laillisuusvalvontaratkaisua taikka muualla esitettyä arvioita, jonka mukaan päätöksenteko kotietsinnän toimittamisesta pitäisi siirtää tuomioistuimelle. Kotietsinnästä päättämisen siirtäminen viralliselle syyttäjälle tai tuomioistuimelle olisi merkittävässä määrin voimavarakysymys, joka saattaisi edellyttää esimerkiksi henkilökunnan siirtämistä viranomaisesta toiseen, lisähenkilökunnan järjestämistä tai muuta vastaavaa voimavaroihin liittyvää erityistä varautumista järjestelmän muuttumisen aiheuttamiin vaikutuksiin. Poliisi, tullilaitos ja rajavartiolaitos toimittivat 14 590 kotietsintää vuonna 2008, joten kysymys on varsin suurista asiamääristä. Tältä osin on kyllä huomattava se, että tarkempia tilastoja ei ole siitä, minkä verran kotietsinnöistä kohdistuu varsinaisesti kodiksi katsottaviin tiloihin tai paikkoihin, joihin liittyy tietojen salassapitovelvollisuus tai -oikeus. Kotietsinnän suorittamistarve saattaa myös olla rikoksen selvittämisen turvaamiseksi niin välitön tai kiireellinen, että poliisimiehellä tulisi nykyisten säännösten tapaan olla joka tapauksessa mahdollisuus suorittaa kotietsintä ilman määräystä.

Kysymys kotietsinnästä päättävästä viranomaisesta liittyy kysymykseen kotietsinnän kohteena olevasta paikasta. Jos kohteita eriytetään esimerkiksi sen mukaan, onko kysymyksessä tosiasiallinen koti (asumiseen tarkoitettu paikka) vai muu rakennuksen osa tai huone, on periaatteessa mahdollista myös eriyttää päätöksentekoa. On myös Ruotsin mallin mukaan mahdollista muilla perusteilla (esimerkiksi etsinnän laajuus tai kohteelle aiheutettava haitta) erottaa joitakin päätöksiä tuomioistuimen tehtäviksi. Käytännön päätöksentekotilanteissa tällaiset järjestelyt saattavat rajanveto- ja tulkintaongelmien vuoksi kuitenkin tuottaa hankaluuksia. Päätöstoimivaltaan liittyvät rajanvetoperusteet saattavat aiheuttaa vääristymää soveltamiskäytäntöön, jolloin käytännössä kaikki asiat tuodaan tuomioistuimen käsiteltäväksi tai vaihtoehtoisesti käytännössä mitään asioita ei tuoda tuomioistuimen käsiteltäviksi. Kysymyksenalaista on myös se, missä määrin tuomioistuin kykenee tosiasiallisesti tutkimaan kotietsinnän edellytyksiä varsinkin rutiiniluonteisten rikosten ollessa kysymyksessä. Lisäksi on otettava huomioon se edellä jo esiin tuotu näkökohta, että poliisilla täytyy joka tapauksessa kiireellisissä tapauksissa olla toimivalta toimia ilman tuomioistuimen tekemää päätöstä. Usein rikoksen selvittäminen ja esitutkinnan turvaaminen edellyttävät sitä, että toimenpiteeseen ryhdytään kiireellisesti.

Vaikka EIT:n ratkaisukäytännön perusteella tuomioistuimen päätöstä ei ole pidettävä kotietsinnän ehdottomana edellytyksenä, viime vuosien käytäntö saattaa viitata käsityksen muuttumiseen tulevaisuudessa. Sen vuoksi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen ratkaisuihin perustuva järjestelmä on jatkossakin syytä pitää tarkastelun alla.

Edellä esitetystä huolimatta ilmeisenä voidaan pitää sitä, että kansalaisten ja eräiden ammattiryhmien oikeusturvaan liittyvistä syistä tuomioistuin olisi liitettävä päätöksentekomenettelyyn eräiden paikkaan kohdistuvien etsintöjen osalta. Tämä koskee etsintää, jossa erityisesti etsinnän kohteena olevien tilojen vuoksi etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai saman luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö kieltäytyä todistamasta ja jota näin ollen koskee takavarikointikielto tai asiakirjan jäljentämiskielto. Kysymyksessä olisi siis etsintä, jota tässä esityksessä kutsutaan erityiseksi kotietsinnäksi. Salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden turvaamista silmällä pitäen perusteltuna voidaan pitää sitä, että tuomioistuin tutkii tällaiseen tilaan kohdistuvan etsinnän edellytysten olemassaolon ja samalla mahdollisuuksien mukaan määrittää sen, mitä tilasta etsitään ja mitä siellä tutkitaan.

Toisaalta erityistenkin kotietsintöjen kohdalla tulevat vastaan rikostutkintaan liittyvät välttämättömyys- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat koskien lähinnä tapauksia, joissa etsintä on välttämätöntä tehdä kiireellisesti esimerkiksi aineiston hävittämisen estämiseksi tai joissa vasta yleisen kotietsinnän tai paikanetsinnän aikana havaitaan, että etsinnän kohteeksi joutuu tai ainakin on syytä olettaa joutuvan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa. Näissä tapauksissa erityisestä kotietsinnästä voisi päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies mukaan lukien kiireelliset etsinnät, joista yleisen kotietsinnän ja paikanetsinnän yhteydessä voisi päättää poliisimieskin. Jo aloitetun etsinnän keskeyttämisestä tuomioistuinpäätöksen hakemista varten ja siitä keskeytymisestä johtuvasta tutkimuspaikan eristämisestä aiheutuu haittaa sille, jonka luona etsintä toimitetaan. Lisäksi etsintävaltuutetun läsnäolo etsinnässä ja siitä mahdollisesti aiheutuva aineiston sinetöiminen tuomioistuinkäsittelyineen olisivat omiaan joka tapauksessa edistämään oikeusturvan toteutumista.

Jotta erityisen kotietsinnän tarkoituksen saavuttamista ei vaarannettaisi, asia tulisi tuomioistuimessa ratkaista kuulematta henkilöä, jonka luona etsintä toimitettaisiin. Muutenkin tuomioistuinkäsittelyä koskevien säännösten sisällön osalta voidaan soveltuvin osin hyödyntää niitä, joissa säädetään lupa-asian käsittelystä tuomioistuimessa salaisten pakkokeinojen osalta (nykyisin pakkokeinolain 5 a luvun 6 §).

Pakkokeinolain 5 luvussa ei säädetä kotietsintämääräyksen sisällöstä. Luvun 5 §:n 1 momentista ainoastaan selviää, että esimerkiksi kiireellisissä tapauksissa ei tarvita määräystä, vaan etsinnän tarkoituksen suullinen esittäminen riittää. EIT on edellyttänyt kotietsintämääräykseltä tai kotietsinnän yhteydessä käytettävältä takavarikkopäätökseltä riittävää yksilöintiä (em. tapaukset van Rossem v. Belgia 9.12.2004 ja Buck v. Saksa 28.4.2005). Ihmisoikeustuomioistuin on eräässä ratkaisussaan (Stefanov v. Bulgaria 22.5.2008) todennut, että sen oikeuskäytännön mukaan etsintämääräykset tulee laatia siinä määrin kuin se on käytännössä mahdollista siten, että puuttuminen pysyy kohtuullisissa rajoissa.

Kotietsintäpäätöksen edellytysten riittävän huolellista harkitsemista ja päätöksen jälkikäteiskontrollia edistää se, että etsintäpäätöksessä mahdollisuuksien mukaan ja riittävällä yksilöidään eräitä seikkoja, erityisesti etsinnän kohteena olevat tilat, ne seikat, joiden perusteella etsinnän edellytysten katsotaan olevan olemassa, ja se, mitä etsinnällä pyritään löytämään. Tätä näkökohtaa olisi syytä korostaa myös laissa lainmukaisen menettelyn ja vähimmän haitan periaatteen noudattamisen edistämiseksi. Samalla voimassa olevassa laissa oleva termi ”määräys” voitaisiin muuttaa muutosta paremmin kuvaavaksi ”päätökseksi”.

Kotietsinnän saattaminen muuten tuomioistuimen käsiteltäväksi

Paikkaan kohdistuvaan etsintään liittyy kysymys oikeudesta ja mahdollisuudesta saattaa etsinnän laillisuus jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tähän kysymykseen on EIT kiinnittänyt huomiota viimeaikaisissa ratkaisuissaan. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei edellytä mahdollisuutta saattaa kotietsinnän laillisuus tutkittavaksi jo ennen sen toimittamista. Kysymys on siis pikemminkin oikeudesta riitauttaa kotietsinnän laillisuus jälkikäteen tehokkailla kotimaisilla oikeussuojakeinoilla.

Esimerkiksi tapauksessa Ravon ym. v. Ranska 21.2.2008 EIT on EIS 6 artiklan 1 kappaleeseen vedoten todennut, että asianomaisella henkilöllä täytyy kotietsintään liittyen olla mahdollisuus saada tuomioistuimen päätös etsintämääräyksen ja siihen perustettujen toimitusten laillisuudesta. Jos etsintä on jo päätetty, lainvastaisuutta väittävällä henkilöllä täytyy olla mahdollisuus saada asianmukaista hyvitystä. Toisaalta asiassa, jossa etsintää ei ole kohdistettu rikoksesta epäiltyyn, etsinnän laillisuuden jälkikäteisen riitauttamisen kannalta merkitystä on ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklalla (Stefanov v. Bulgaria 22.5.2008).

Pakkokeinolaissa tai muussakaan laissa ei säädetä kotietsinnän kohteena olevan henkilön oikeudesta saattaa etsinnän laillisuus tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kyseistä pakkokeinoa koskevaa itsenäistä oikeussuojatietä ei siis ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tehokkaita oikeussuojakeinoja ei olisi käytettävissä.

Jos kotietsinnän yhteydessä suoritetaan takavarikointi, sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen on päätettävä, onko takavarikko pidettävä voimassa (pakkokeinolain 4 luvun 13 §). Vastaava sääntely ulottuen myös asiakirjan jäljentämiseen ehdotetaan tässä esityksessä otettavaksi uuden pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n 1 momenttiin. Vaikka takavarikon kumoamista harkittaessa kysymys on nimenomaan takavarikon edellytysten olemassaolon arvioimisesta, liityntä myös kotietsinnän edellytyksiin saattaa olla, jos etsinnässä on löytynyt takavarikon kohteeksi kelpaava esine, asiakirja tai tieto. Kuten edellä paikkaan kohdistuvasta etsinnästä päättämistä koskevassa jaksossa todetaan, EIT on pitänyt tehokkaana oikeussuojakeinona mahdollisuutta saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi se, onko takavarikko pidettävä voimassa (Lehtinen v. Suomi 14.10.1999). Lisäksi ratkaisussa Ravon ym. v. Ranska 21.2.2008 ihmisoikeustuomioistuin on viitannut mahdollisuuteen riitauttaa toimituksen laillisuus menettelyssä, johon ryhdytään takavarikoitujen asiakirjojen perusteella.

Takavarikon kumoamisen lisäksi lainvastaisesti toimitetusta kotietsinnästä saattaa seurata valtion ja etsinnän toimittaneen tai siitä päättäneen esitutkintavirkamiehen vahingonkorvausvastuu sekä virkamieheen kohdistuva rikosoikeudellinen vastuu. Tästä säädetään perustuslain 118 §:n 3 momentissa. Sen mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sekä vahingonkorvausta julkisyhteisöltä taikka virkamieheltä tai muulta julkista tehtävää hoitavalta sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Poliisivirkamieheen kohdistuvasta rikosilmoituksesta lähteneen rikosasian tutkinta tapahtuu esitutkintalain säännösten mukaisesti. Käytännön lähtökohta on, että ilmoitus on otettava vastaan ja asia tutkittava (esitutkintalain 2 § sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 1 §). Tällaisissa tapauksissa tutkinnan puolueettomuus on pyritty turvaamaan sillä, että tutkinnanjohtajana toimii virallinen syyttäjä (esitutkintalain 14 §:n 2 momentti). Vastaava sääntely ehdotetaan tässä esityksessä otettavaksi uuteen esitutkintalakiin.

Asianomistaja saa itsenäisesti nostaa virkarikossyytteen, jos syyttäjä päättää jättää syytteen nostamatta tai esitutkintaviranomainen tai syyttäjä päättää, ettei esitutkintaa toimiteta tai että se keskeytetään (oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 14 §:n 1 momentti). Virkamiehen rikollisen toiminnan yhteydessä rangaistussäännöksinä tulevat yleensä sovellettaviksi rikoslain 40 luvun virkarikoksia koskevat säännökset. Rikosasian käsittelyn yhteydessä voidaan käsitellä väitettyyn rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus.

Vahingonkorvauksesta säädetään tarkemmin vahingonkorvauslaissa (412/1974). Vahingonkorvausvelvollisuuden pääsääntö ilmenee lain 2 luvun 1 §:n 1 momentista. Mainitun säännöksen mukaan se, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä vahingonkorvauslaissa säädetään, muuta johdu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Sama korvausvelvollisuus on muulla yhteisöllä, joka lain, asetuksen tai lakiin sisältyvän valtuutuksen perusteella hoitaa julkista tehtävää. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Virheellä tai laiminlyönnillä virassaan tai työssään vahinkoa aiheuttaneen virkamiehen tai työntekijän oma vastuu määräytyy vahingonkorvauslain 4 luvun säännösten sekä 6 luvun 2 §:n mukaisesti. Vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 §:n 1 momentin mukaan vahingosta, jonka virkamies tai työntekijä virassaan tai työssään virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Jos virkamiehen tai työntekijän viaksi jää vain lievä tuottamus, ei vahingonkorvausta ole tuomittava. Luvun 3 §:ssä säädetään, että tässä luvussa tarkoitettu korvausvelvollinen voidaan velvoittaa suorittamaan vahingosta 3 luvun mukaan vastuussa olevalle, mitä tämä on sanotun luvun ja 6 luvun 2 §:n mukaan maksanut vahingon kärsineelle, kuitenkin vain tämän luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaisesti. Vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n mukaan, milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon, vastaavat he yhteisvastuullisesti. Se, jota ei ole tuomittu maksamaan täyttä korvausta, vastaa kuitenkin vain tuomitusta määrästä ja se, joka on vastuussa 4 luvun 1 §:n 1 momentissa säädettyjen perusteiden mukaan, vain siitä määrästä, jota ei voida saada vahingosta 3 luvun mukaan vastuussa olevalta.

Vahingonkorvauslain 5 luvussa säädetään korvattavista henkilö- ja esinevahingoista, joita ovat esimerkiksi korvaus sairaanhoitokustannuksista ja esineen korjauskustannuksista. Luvun 4 a ja 6 §:ssä ovat säännökset kärsimyksen korvaamisesta. Niiden nojalla tulee korvattavaksi lähinnä rikoksella aiheutettu kärsimys pykälissä tarkemmin säädetyin edellytyksin. Lisäksi 5 luvun 1 §:ssä säädetään, että milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka milloin muissa tapauksissa on erittäin painavia syitä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.

Kotietsinnän kohteena olleen henkilön oikeussuojakeinoja arvioitaessa huomioon on otettava myös ylimpien laillisuusvalvojien suorittama viranomaisvalvonta. Perustuslain 110 §:n 1 momentin mukaan eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri voivat ajaa syytettä tai määrätä syytteen nostettavaksi laillisuusvalvontaansa kuuluvassa asiassa. Heidän ratkaisuillaan voi olla myös huomattava merkitys kotietsinnän kohteena olevan henkilön ajaessa rikossyytettä ja vahingonkorvausvaatimusta.

Tekniseen laitteeseen kohdistuva etsintä

Pakkokeinolaissa ei säädetä erikseen tekniseen laitteeseen kohdistuvasta etsinnästä, jota tässä esityksessä kutsutaan laite-etsinnäksi. Sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä tietokoneen, telepäätelaitteen tai muun vastaavan teknisen laitteen tai tietojärjestelmän tietosisältöön kohdistettavaa etsintää.

Laite-etsinnässä kysymys ei ole varsinaisesti laitteen vaan siinä olevan tiedon etsimisestä takavarikoimista tai asiakirjan jäljentämistä varten. Laitteella itsessään on harvoin esimerkiksi todistelutarkoitukseen liittyvää merkitystä. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan takavarikointi voi koskea tietoa, joka on tietokoneessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla. Tässä esityksessä mainitussa säännöksessä käytetty sana ”tietokoneessa” ehdotetaan muutettavaksi sanoiksi ”teknisessä laitteessa” säännöksen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä. Takavarikkoa koskevissa säännöksissäkin siis on tekniseen laitteeseen liittyvää erityissääntelyä, mikä on johdonmukaisuuteen ja sääntelyn selkeyteen liittyvistä syistä otettava huomioon.

Tekniseen laitteeseen kohdistuvan etsinnän katsotaan nykyisin sisältyvän kotietsintään. Erillistä laite-etsintää koskevan sääntelyn puolesta puhuu kuitenkin se, että useinkaan laite-etsintä ei tapahdu kotietsinnän yhteydessä. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa laite tavataan pakenevan rikoksesta epäillyn henkilön hallusta. Laite-etsintää ei voida muutenkaan luontevasti asettaa paikkaan kohdistuvan etsinnän määritelmän alle. Laite-etsinnän erilliseen sääntelytarpeeseen liittyy se, että perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Tämä edellyttää sitä, että viranomaisten toimivaltuudet ovat laissa riittävän kattavasti ja tarkasti määritelty.

Teknistä laitetta koskevien erityisten etsintäsäännösten tarpeen osalta on otettava huomioon myös se, minkä verran siihen liittyviä säännöksiä tulisi olemaan. Ilmeisesti niiden määrällä voidaan perustella tällaisen erillisen etsintätyypin luomista. Laite-etsinnän määritelmää ja edellytyksiä koskevien säännösten lisäksi on esiin nostettava ensinnäkin säännökset, jotka ovat nykyisin takavarikkoa koskevassa pakkokeinolain 4 luvussa, mutta jotka enemmän liittyvät laite-etsinnän toimittamismahdollisuuksiin. Tältä osin viitataan mainitun luvun 4 a §:ään (tietojärjestelmän haltijan tietojenantovelvollisuus), 4 b §:ään (datan säilyttämismääräys) ja 4 c §:ään (datan säilyttämismääräyksen kesto ja salassapitovelvollisuus). Laite-etsintää koskevan sääntelyn tulisi kattaa esimerkiksi myös menettelyä ja etsinnästä päättämistä koskevat säännökset.

Laite-etsintää koskevan erityisen etsintätyypin säätämistarpeeseen liittyy kysymys niin sanotusta etäetsinnästä. Tällöin tarkoitetaan toimintaa, jossa teknisellä laitteella tietoverkkoa hyväksi käyttäen etsitään tietoa toisesta laitteesta. Tiedon etsiminen suoritetaan tällöin siis käyttämättä etsinnän kohteena olevan henkilön luona tai hallussa olevaa laitetta. Tällaiselle etsintätyypille on tarvetta useastakin syystä. Rikostutkinnallisena tarkoituksenmukaisuussyynä voidaan esittää esimerkiksi se, että etsintää suorittavan esitutkintavirkamiehen ei tarvitse lähteä paikkaan, jossa tekninen laite on. Tämä ei luonnollisesti koske tapauksia, joissa samalla on suoritettava kotietsintä. Toisaalta etäetsinnän tarvetta saattaa olla kiireellisissä tapauksissa, joissa laitteessa olevaa tietoa tarvitaan nopeasti. Kuten laite-etsinnästä ylipäänsä, myöskään etäetsinnästä ei säädetä voimassa olevan pakkokeinolain 5 luvussa.

Mitä tulee säännösten tarkempaan sisältöön, laite-etsinnän määritelmää ja tarkoitusta on jo käsitelty edellä. Tarkoituksena olisi löytää todisteena käytettävä asiakirja tai tieto, joka etsinnän tuloksena tai ennen sitä takavarikoitaisiin tai jäljennettäisiin. Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota siihen, että takavarikon ja etsinnän aikajärjestys saattaa vaihdella tapauksesta riippuen. Joissakin tapauksissa etsintää voidaan toimittaa sekä ennen että jälkeen takavarikoimisen. Nykyistä tilannetta vastaisi se, että laite-etsinnän edellytykset vastaisivat soveltuvin osin kotietsinnän edellytyksiä. Kotietsintä saadaan voimassa olevien säännösten ja tämän esityksen ehdotusten mukaan toimittaa, jos on syytä epäillä, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta, tai jos selvitettävänä ovat yhteisösakon tuomitsemiseen liittyvät seikat. Lisäedellytyksenä laite-etsinnän osalta olisi edellä mainittu etsinnän tarkoituksen liittyminen asiakirjan tai tiedon löytämiseen. Tämän lisäksi laite-etsinnän tulisi olla mahdollista tapauksissa, joissa selvitetään sitä, onko laite viety joltakulta rikoksella. Viimeksi mainitussa tapauksessa laite-etsinnän tarkoituksena olisi laitteen palauttaminen siihen oikeutetulle.

Lähtökohtaisesti kotietsinnän tai paikanetsinnän yhteydessä voidaan toimittaa myös laite-etsintä. Kuten aikaisemmin todettiin, paikkaan kohdistuvaa etsintää koskevassa päätöksessä tulisi mahdollisuuksien mukaan ja riittävällä tarkkuudella yksilöidä etsinnän kohteena oleva tila, ne seikat, joiden perusteella etsinnän edellytysten katsotaan olevan olemassa, ja se, mitä etsinnällä pyritään löytämään. Tästä tulisi myös nimenomaisesti säätää laissa. Johdonmukaista mainitun sääntelyn kanssa olisi se, että laite-etsinnän osalta todettaisiin, että päätös paikkaan kohdistuvan etsinnän toimittamisesta saadaan ulottaa koskemaan myös etsinnän toimittamispaikassa olevaa teknistä laitetta tai tietojärjestelmää. Tämä ei luonnollisesti voisi koskea tapauksia, joissa paikkaan kohdistuva etsintä toimitetaan henkilön löytämiseksi.

Itsenäisesti suoritettavassa laite-etsinnässä voitaisiin soveltuvin osin noudattaa paikkaan kohdistuvaan etsintään liittyviä säännöksiä. Tämä koskisi myös päätöksentekoa. Jos laite-etsinnän kohteeksi saattaisi joutua salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa, pitäisi käyttää samanlaista päätöksentekomenettelyä kuin erityisen kotietsinnän kohdalla. Tällöin olisi käytettävä myös etsintävaltuutettua.

Datan säilyttämismääräystä koskevien säännösten muutostarpeita käsitellään yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Henkilöön kohdistuva etsintä

Pakkokeinolain 5 luvun 9 §:ssä säädetään henkilöön kohdistuvan etsinnän käsitteistä. Henkilöön kohdistuva etsintä voi ensinnäkin olla henkilöntarkastus sen tutkimiseksi, mitä tarkastettavalla on vaatteissaan tai muutoin yllä. Henkilönkatsastuksessa on puolestaan kysymys katsastettavan ruumiin tarkastamisesta, verinäytteen ottamisesta tai muun ruumiiseen kohdistuvan tutkimuksen tekemisestä.

Käytännön soveltamistapaukset ovat osoittaneet, että rajanveto henkilöntarkastuksen ja henkilönkatsastuksen välillä voi olla vaikeaa. Tämä koskee erityisesti henkilön muiden vaatteiden kuin päällysvaatteiden riisuttamista. Lisäksi henkilöntarkastusta koskevaa ilmaisua ”muuten yllä” on pidetty tulkinnanvaraisena esimerkiksi vaatteiden ja laukkujen suhteen.

Oikeuskirjallisuudessa on myös katsottu, että henkilöntarkastukseksi ei vielä voida katsoa henkilön yllä olevien vaatteiden päällisin puolin tapahtuvaa käsin koettelemista eikä vaatteista selvästi pullottavan tai taskussa varmasti olevaksi tiedetyn esineen pelkkää pois ottamista. Koska lainsäädännön selkeyden edistämiseen liittyvistä syistä kovin useita henkilöön kohdistuvan etsinnän lajeja ei ole tarkoituksenmukaista säätää ja koska esineen löytämis- ja haltuunottamistarkoituksessa tapahtuvan koskettelun ja poisottamisen voi katsoa olevan tarkastusluonteista, näiden toimenpiteiden voisi katsoa olevan henkilöntarkastukseen kuuluvia. Vaikka tällaisten tulkintatilanteiden syntymistä voidaan pitää ongelmallisena, henkilöön kohdistuvan etsinnän lajeihin liittyvät rajanvetokysymykset ovat sen laatuisia, että niiden tarkempi sääntely laissa on kuitenkin vaikeaa toteuttaa.

Henkilöntarkastuksen ja henkilönkatsastuksen rajanvetoon liittyy eräs eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu (päätös 20.3.2006, dnro 1504/4/04). Siinä apulaisoikeusasiamies käsitteli tilannetta, jossa poliisilaitoksen säilytystiloissa oli tehty henkilöön kohdistuva tarkastus siten, että henkilöä oli käsketty alasti ollessaan käymään kahdesti kyykyssä peräsuoleen mahdollisesti kätkettyjen huumausaineiden paljastamiseksi. Apulaisoikeusasiamies katsoi, että poliisin henkilöntarkastukseksi kuvaama kantelijan peräsuoleen kätkettyjen huumausaineiden selvittämiseksi suoritettu tarkastustapa täyttää pikemminkin henkilönkatsastuksen kuin henkilöntarkastuksen määritelmän. Apulaisoikeusasiamiehen sijainen arvioi (päätös 15.10.2008, dnro 3529/4/06) tilannetta vastaavalla tavalla. Apulaisoikeusasiamiehen sijainen totesi, että normaali henkilöntarkastuksen muoto on esimerkiksi henkilön taskujen tarkastaminen. Päätöksen mukaan tätä pitemmälle meneviä, lähinnä tarkastettavan ruumiiseen kohdistuvia etsintätoimenpiteitä voitaneen pitää henkilönkatsastuksena.

Tässä yhteydessä henkilöntarkastuksen ja henkilönkatsastuksen käsitemäärittelyihin voitaisiin tehdä eräitä täsmentäviä lisäyksiä. Henkilöntarkastuksen osalta tämä koskee henkilön mukana olevien tavaroiden tarkastamista. Henkilönkatsastus voi puolestaan koskea myös muiden näytteiden kuin verinäytteen ottamista, minkä tulisi selvästi ilmetä laista. Muita tarvittavia soveltamisalan täsmennyksiä voitaisiin tehdä uuteen pakkokeinolakiin otettavan pykälän perusteluissa.

Käytännössä on esiintynyt ”ratsiaksi” luonnehdittavia toimenpiteitä, joissa poliisi on esimerkiksi antanut huumekoiran haistaa henkilöitä ilman konkreettista huumausaineeseen liittyvää rikosepäilyä. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on eräässä tällaista tapausta koskevassa ratkaisussaan (18.12.2003, dnro 1634/4/01; tapauksessa kysymys myös tilojen tarkastamisesta) todennut, että perusoikeuksien rajoittamista tarkoittavilta pakkokeinosäännöksiltä edellytetään täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta. Pakkokeinon käyttöä ei voida perustaa vain poliisin tehtäviä yleisesti määrittelevään poliisilain 1 §:ään. Apulaisoikeusasiamies toteaa, että viime kädessä kysymys on oikeusvaltioperiaatteesta, jonka mukaan julkisen vallan käytön tulee aina perustua lakiin. Näitä apulaisoikeusasiamiehen esiin tuomia seikkoja voi korostaa pakkokeinojen käyttöön liittyen laajemminkin.

Selvityshenkilö on selvityksessään (s. 44) kiinnittänyt huomiota siihen, että pakkokeinolain 5 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan henkilönkatsastuksen edellytyksenä on, että epäillystä rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Tosiasiallisesti rikoslainsäädännössä kuuden kuukauden enimmäisrangaistusta seuraavaksi ankarin käytössä oleva enimmäisrangaistus on vuosi vankeutta. Säännös antaa tältä osin siis virheellisen kuvan, jonka mukaan henkilönkatsastuksen edellytykset olisivat lievemmät kuin esimerkiksi pidättämisen, vangitsemisen tai matkustuskiellon edellytykset, vaikka näin ei olekaan. Säännöstä kuten vastaavasti myös henkilötuntomerkkien ottamista koskevaa pakkokeinolain 6 luvun 4 §:n 2 momenttia olisi niiden uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä muutettava niin, että toimenpiteen edellytyksenä olisi muun ohessa se, että rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta.

Pakkokeinolain 5 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan, jos on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, saadaan DNA-tunnisteen määrittämiseksi tai muun vastaavan tutkinnan suorittamiseksi tarpeellinen henkilönkatsastus tehdä henkilöille, joita ei epäillä kyseisestä rikoksesta, jos tutkinnalla on erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle sen vuoksi, että rikoksen selvittäminen olisi mahdotonta tai olennaisesti vaikeampaa käyttämällä tutkinnan kohteiden oikeuksiin vähemmän puuttuvia keinoja.

Pakkokeinolain 5 luvun 11 §:n 2 momenttia muutettiin vuoden 2004 alussa voimaan tulleella pakkokeinolain muuttamisesta annetulla lailla (646/2003) niin, että henkilönkatsastus voidaan kohdistaa myös muuhun kuin rikoksesta epäiltyyn henkilöön. Pykälän 2 momentti nykyisessä muutetussa muodossaan koskee myös asianomistajaa, vaikka se ei säännöksen sanamuodosta selvästi ilmenekään (HE 52/2002 vp). Rikoksen selvittäminen saattaa edellyttää DNA -näytteen ottamista asianomistajasta ilman tämän suostumustakin kuten muutetun momentin valmistelutöissä todetaan. Tämä voi koskea esimerkiksi kiireellistä tutkintaa tapauksessa, jossa uhri on tajuton, ja raiskausrikoksen selvittämistä.

Selvityshenkilön selvityksessä todetaan (s. 44), että lakimuutokseen asti on poikkeuksettomana sääntönä pidetty, ettei asianomistajaan saa ilman hänen suostumustaan kohdistaa henkilönkatsastuksen piiriin kuuluvia toimenpiteitä. Jos tätä periaatetta on ollut tarkoitus muuttaa, muutos olisi asian merkityksen vuoksi tullut kirjata täsmällisesti pykälään eikä mainita vain sen perusteluissa. Tämä selvityshenkilön kanta saa tukea myös oikeuskirjallisuudesta. Koska vakavien rikosten selvittämisintressi saattaa edellyttää henkilönkatsastuksen suorittamista ilman muun henkilön kuin epäillyn suostumusta, säännöstä tulisi sen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä täydentää niin tältä osin.

Pakkokeinolain 5 luvun 12 §:n 3 momentin mukaan henkilönkatsastusta ei saa pääsääntöisesti toimittaa tutkittavan kanssa eri sukupuolta oleva henkilö. Vastaavaa sääntelyä ei ole henkilöntarkastuksen osalta koskien tapauksia, joissa tarkastuksen kohteena olevan henkilön kehoa kosketaan käsin. Säädyllisyyssyistä henkilönkatsastusta koskevan sukupuolirajoituksen pitäisi olla voimassa tällaisissakin tapauksissa. Tästä tulisi selvyyden vuoksi säätää säännöstä vastaavassa uudessa säännöksessä. Lisäksi henkilönkatsastuksen toimittajan ja katsastuksessa saapuvilla olevan henkilön sukupuolta koskevista rajoituksista tulisi luopua myös puhalluskokeen suorittamisen ja sylkinäytteen ottamisen osalta silloinkin, kun sylkinäyte otetaan huumaavan aineen toteamiseksi, koska ne tältä osin rinnastuvat momentin toisessa ja kolmannessa virkkeessä nykyisin mainittuihin tapauksiin (sylkinäytteen ottaminen DNA-tunnisteen määrittämiseksi, verinäytteen ottaminen ja kliininen humalatilatutkimus). Pakkokeinolain 5 luvun 12 §:n 3 momentin viimeisen virkkeen mukaan henkilönkatsastuksessa ei verinäytteen ottamista, sylkinäytteen ottamista ja kliinistä humalatilatutkimusta lukuun ottamatta saa olla saapuvilla muita eri sukupuolta olevia kuin alaikäisen tutkittavan huoltaja. Huoltajaa koskevalle poikkeukselle ei ole riittäviä perusteita, minkä vuoksi se voitaisiin tässä yhteydessä poistaa. Mainitussa pykälässä nykyisin käytettävä ilmaisu ”terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva” pitäisi muuttaa terveydenhuoltolainsäädäntöä vastaavasti ilmaisuksi ”terveydenhuollon ammattihenkilö”.

Muita pakkokeinoja koskeva 6 luku

Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä säädetään poistumisen estämisestä, joka koskee rikoksesta epäiltyä, joka on esitutkintalain 21 §:n 2 momentin nojalla velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa ja jota ei ole pidätetty tai vangittu. Kuten edellä esitutkintalain arvioinnin yhteydessä todetaan, asiayhteytensä vuoksi poistumisen estämistä koskeva pykälä olisi syytä sijoittaa uuden esitutkintalain läsnäoloa esitutkinnassa koskevaan lukuun.

Tutkimuspaikan eristämisestä säädetään pakkokeinolain 6 luvun 2 §:ssä. Rikoksen turvaamiseksi saadaan sulkea rakennus tai huone taikka kieltää pääsy tietylle alueelle, jonkin esineen siirtäminen muualle tai muu vastaava toimenpide. Pykälän mukaan tutkimuspaikan eristämisestä on soveltuvin kohdin voimassa, mitä takavarikosta on 4 luvussa säädetty.

Voimassa olevan lain mukaan epäselvää on, että voidaanko jokin tutkimuspaikalla oleva esine (esimerkiksi tietokone) eristää tutkintatoimenpiteen (esimerkiksi etsintä tai asiakirjan jäljentäminen) suorittamisen ajaksi. Kysymys liittyy vähimmän haitan periaatteeseen. Rakennusta tai huonetta ei tulisi sulkea, jos tutkimuksen turvaamiseen voidaan päästä tietyn kohteen eristämisellä. Sinällään tämän esityksen mukaan paikkaan kohdistuvan etsinnän yhteydessä henkilö voitaisiin poistaa etsinnän toimittamispaikalta, jos poistaminen on välttämätöntä sen vuoksi, että hän käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Tutkimuskohteen eristämistarve ei kuitenkaan koske ainoastaan etsintätilanteita, joissa etsintää häiritään. Pykälässä olisikin sen uuteen lakiin siirtämisen yhteydessä syytä säätää myös tutkimuskohteen eristämisestä.

Tutkimuspaikan tai -kohteen eristämistä koskevan pykälän yhteydessä olisi kiinnitettävä huomiota niiden takavarikkosäännösten määrittämiseen, joita sovelletaan tutkimuspaikan tai -kohteen eristämisessä. Nykyisen pakkokeinolain 4 lukuun olevan viittauksen ulottuvuudesta on ollut epäselvyyttä. Soveltuvin osin sovellettaviksi tulevat takavarikkosäännökset voitaisiin rajata pykälän perusteluissa.

Pakkokeinolain 6 luvun 3 §:ssä säädetään kokeesta nautitun alkoholin tai muun huumaavan aineen toteamiseksi. Pykälän 1 momentin mukaan poliisimies voi määrätä moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettajan tai muussa rikoslain 23 luvussa tarkoitetussa tehtävässä toimivan henkilön kokeeseen, joka tehdään tämän mahdollisesti nauttiman alkoholin tai muun huumaavan aineen toteamiseksi. Momentin toisen virkkeen mukaan kokeesta kieltäytynyt on velvollinen alistumaan 5 luvun 9 §:ssä tarkoitettuun henkilönkatsastukseen.

Kuten 6 luvun 3 §:n perusteluista (HE 14/1985 vp) ilmenee, pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaisella kokeella tarkoitetaan yleiskielen mukaista ”puhalluskoetta”. Sen rinnalle on tullut sylkitesti huumaavan aineen käyttämisen toteamiseksi. Näiden keinojen lisäksi henkilönkatsastukseksi katsottavina keinoina voidaan turvautua verikokeeseen ja virtsakokeeseen, kun henkilö on kieltäytynyt kokeesta.

Pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentin toisen virkkeen sanamuoto viittaa siihen, että henkilönkatsastukseen turvaudutaan vain tapauksissa, joissa kohteena oleva henkilö kieltäytyy puhalluskokeesta tai sylkitestistä. Tarvetta verikokeen suorittamiseen on kuitenkin esimerkiksi silloin, kun henkilö ei päihtymystilansa vuoksi kykene suoriutumaan puhalluskokeesta. Sisäasiainministeriön tarkkuusalkometrin käyttöä koskevan ohjeen (SM—2005—01625/Vi—3) mukaan rikoksesta epäilty toimitetaan verikokeeseen myös, mikäli on syytä epäillä, että henkilö on käyttänyt muuta huumaavaa ainetta kun alkoholia, alkoholin ja muun huumaavan aineen sekakäyttöä tai jälkinauttimista. Tällainen jatkoselvittelyn tarve saattaa tulla luotettavan koetuloksen saamiseksi kysymykseen myös tilanteissa, joissa ensiksi on käytetty pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaista koetta.

Kun on kysymys viranomaisen toimivallan perusteista ja pakkokeinosta, jonka käytön yhteydessä henkilön oikeusasemaan voidaan puuttua hyvin tuntuvasti, henkilönkatsastuksen edellytysten pitäisi ilmetä selkeästi laista. Henkilön kieltäytymisen lisäksi henkilönkatsastuksen edellytyksenä pitäisi edellä todetun perusteella olla kokeen suorittamisen turvaaminen tai luotettavan koetuloksen saaminen tapauksissa, joissa asian jatkoselvittely edellyttää tarkkaa koetulosta.

Pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentin viittauksen henkilönkatsastukseen on katsottu tarkoittavan sitä, että päätöksentekijänä on kyseisen pakkokeinon käytön osalta pakkokeinolain 5 luvun 12 §:n 1 momentin ja siinä olevien pykäläviittausten mukaisesti pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tarkoituksenmukaisena ja edellä mainitut henkilönkatsastuksen toimittamisen esimerkkitapaukset huomioon ottaen kohteena olevan henkilön oikeusturvan ei voida katsoa edellyttävän sitä, että henkilönkatsastukseen näissä tapauksissa tarvittaisiin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätös.

Salaisia pakkokeinoja koskeva pakkokeinolain 5 a luku

Yleistä

Pakkokeinolakiin vuonna 1995 lisätyssä 5 a luvussa säännellään telekuuntelun, televalvonnan ja teknisen tarkkailun (tekninen kuuntelu, tekninen katselu ja tekninen seuranta) käyttämisestä rikoksen selvittämiseen. Tässä esityksessä näitä menetelmiä on kutsuttu salaisiksi pakkokeinoiksi. Lain 6 luvun 7 §:ssä todetaan, että peitetoiminnasta ja valeostosta säädetään poliisilaissa siltäkin osin kuin niitä voidaan käyttää rikosten selvittämiseen.

Poliisin tiedonhankintaa koskevat säännökset ovat poliisilain 3 luvussa. Luvussa säädetään teknisen valvonnan, tarkkailun, teknisen tarkkailun, peitetoiminnan, valeoston, televalvonnan, telekuuntelun ja tietolähdetoiminnan käyttämisestä. Näiden menetelmien käyttötarkoitus on tilanteesta riippuen rikoksen estäminen, paljastaminen tai keskeyttäminen. Joissakin tapauksissa niitä voidaan käyttää myös säännöksissä tarkemmin määritellyn vaaran torjumiseen.

Kysymyksessä olevia lukuja on niiden säätämisen jälkeen muutettu ja täydennetty lukuisissa kokonaisuudistuksissa. Kuten yleisperustelujen johdantojaksosta jo ilmenee, salaisia pakkokeinoja ja poliisin tiedonhankintaa koskevasta sääntelystä on muodostunut sekava ja vaikeasti hallittava kokonaisuus. Lukujen välillä määritelmät ja menetelmien käyttöedellytykset monin paikoin ja perusteettomasti poikkeavat toisistaan. Tässä esityksessä ehdotetaan sääntelyä salaisten pakkokeinojen käytöstä ja tähän esitykseen liittyvässä esityksessä poliisin tiedonhankinnasta. Sääntelyn yhtenäistämistarpeisiin liittyvistä syistä poliisilakiin liittyviä kysymyksiä joudutaan jossakin määrin käsittelemään myös tässä esityksessä.

Salaisia pakkokeinoja koskevien säännösten tulee kyetä vastaamaan toimintaympäristön teknisen kehittymisen asettamiin haasteisiin, mikä on otettava huomioon voimassa olevan lainsäädännön toimivuutta arvioitaessa. Tämä koskee niin käytettäviä menetelmiä kuin niiden kohteena olevaa toimintaakin. Muutenkin voimassa olevien säännösten selkeydessä ja kattavuudessa on puutteita. Huomiota on tässäkin tapauksessa kiinnitettävä perustuslain 2 §:n 3 momenttiin, jonka mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia ja joka siis edellyttää viranomaisten toimivaltuuksien täsmällistä sääntelyä.

Perus- ja ihmisoikeusnäkökulma korostuu salaisten pakkokeinojen käytön yhteydessä. Näillä keinoilla yleensä puututaan perustuslaissa suojattuihin perusoikeuksiin, vieläpä usein niiden ydinalueeseen. Tämä koskee erityisesti yksityiselämän, kotirauhan ja luottamuksellisen viestin suojaa. Toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien suoja joudutaan asettamaan rikostorjunnan tehokkuusvaatimuksia vastaan. Sinällään suoja ja tehokas rikostorjunta eivät ole toisensa poissulkevia, erityisesti rikosten ja vahingollisten tapahtumien estämisellä suojataan samalla myös perus- ja ihmisoikeuksia.

EIT:n ratkaisuilla on merkittävä asema arvioitaessa lainsäädännön nykytilaa salaisten pakkokeinojen kohteena olevien henkilöiden perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Ratkaisukäytännössä on painotettu erityisesti laillisuusperiaatetta. Kun salaisilla pakkokeinoilla puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin, niiden käyttämisedellytykset ja -tavat on määriteltävä laissa erityisen täsmällisesti. Edelleen tällaisten keinojen käytölle on asetettu toissijaisuuden vaatimus, jonka mukaan niitä voidaan käyttää vain, mikäli muita vähemmän puuttuvia tutkintamenetelmiä ei voida käyttää rikoksen selvittämiseen ja estämiseen. Lailla säännelty ja oikeutetun tavoitteen omaava puuttuminen suojattuihin oikeuksiin voidaan hyväksyä vain, jos puuttuminen on välttämätöntä demokraattisen yhteiskunnan suojaamiseksi. Ratkaisukäytännössä on esitetty myös tällaisen tiedonhankinnan riippumattoman jälkikäteisvalvonnan vaatimus.

Kysymyksessä oleville tiedonhankintakeinoille on ominaista se, että niitä käytetään kohdehenkilön tietämättä. Näin ollen voidaan puhua salaisesta tiedonhankinnasta. Toisaalta edellä todetun mukaisesti pakkokeinolain 5 a luvussa säännellyistä pakkokeinoista puhutaan vakiintuneesti salaisina pakkokeinoina. Tämä käytännössä vakiintunut nimitys ehdotetaan tässä esityksessä otettavaksi lakiin. Nimitys käsittäisi kohdehenkilön tietämättä käytettävät voimassa olevan lain mukaiset ja tässä esityksessä ehdotettavat uudet tiedonhankintakeinot.

Voimassa olevassa lainsäädännössä salaisia tiedonhankintamenetelmiä koskevat määritelmä-, edellytys- ja päätöksentekosäännökset on erotettu toisistaan, mikä tekee pakkokeinolain 5 a luvusta vaikeasti hahmotettavan. Lainsäädännön selkeyttämisen tavoite puoltaa sitä, että salaisia pakkokeinoja koskevat säännökset jaetaan omiin jaksoihinsa. Tämän lisäksi salaisia pakkokeinoja koskevaan lukuun tullaan tarvitsemaan kaikkia menetelmiä koskevat yhteiset säännökset.

Salaisten pakkokeinojen käyttämiseen ja niillä saadun tiedon hyödyntämiseen liittyy tarve uudistaa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännöksiä. Mainitun luvun säännöksillä on merkitystä erityisesti kuuntelukiellon, tässä esityksessä ehdotettavan katselukiellon ja ylimääräisen tiedon käytön kannalta. Kysymys on tarpeesta tarkastella todisteluun liittyvän lainsäädännön muuttamistarpeita kokonaisvaltaisesti. Tämä on syytä tehdä erikseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännösten kokonaisuudistus on tarkoitus toteuttaa lähivuosina.

Salaisten pakkokeinojen määritelmät

Telekuuntelu

Voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 1 kohdan mukaan telekuuntelulla tarkoitetaan viestintämarkkinalaissa tarkoitetun yleisen viestintäverkon tai siihen liitetyn viestintäverkon kautta teleliittymään, sähköpostiosoitteeseen tai muuhun sellaiseen teleosoitteeseen taikka telepäätelaitteeseen tulevan taikka siitä lähtevän viestin kuuntelua tai tallentamista salaa viestin sisällön selvittämiseksi.

Poliisilain 28 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan telekuuntelu on 6 kohdassa tarkoitetun viestintäverkon kautta teleliittymään, teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen tulevan taikka siitä lähtevän viestin kuuntelua tai tallentamista salaa viestin sisällön selvittämiseksi. Momentin 6 kohdassa olevan viittauksen mukaan viestintäverkolla tarkoitetaan viestintämarkkinalaissa määriteltyä yleistä viestintäverkkoa tai siihen liitettyä viestintäverkkoa.

Poliisilain mukainen telekuuntelun määritelmä on tarkoitettu pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 1 kohdassa olevaa vastaavaksi (HE 266/2004 vp). Määritelmä kuitenkin rakentuu kahden eri kohdan kautta ja on siten pakkokeinolain määritelmää vaikeaselkoisempi. Lisäksi poliisilaissa ei erikseen mainita sähköpostiosoitetta. Sääntely tulisi saattaa yhdenmukaiseksi.

Telekuuntelun määritelmissä mainitaan kuuntelun yksilöivänä seikkana teleosoitteen rinnalla teleliittymä, sähköpostiosoite ja telepäätelaite. Teleosoitetta voitaisiin kuitenkin Ruotsin lainsäädännössä omaksuttuun tapaan pitää yläkäsitteenä. Teleosoitteen ja telepäätelaitteen käsitteiden käyttämisen kautta katetuksi tulisi mikä tahansa televerkkoon sisältyvä tieto, jonka perusteella tele- tai datayhteyden osapuolet voidaan yksilöidä.

Voimassa olevan lain telekuuntelun määritelmä ei ole täysin yksiselitteinen sen suhteen, missä vaiheessa viestin sisällön selvittämisessä on kysymys telekuuntelusta ja missä vaiheessa sen selvittämiseen voidaan käyttää muita pakkokeinoja. Tähän liittyen tulevan viestin käsite on epäselvä. Lisäksi telekuuntelun määritelmässä käytetty käsitteistö eroaa jonkin verran televalvonnan yhteydessä käytetystä. Televalvonnan määritelmässä puhutaan vastaanotetusta viestistä, joten tarvetta määritelmien yhdenmukaistamiselle on.

Viestin saapumiseen liittyy eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 22.9.2004 päivätty ratkaisu (dnro 1380/4/02) päätelaitetutkinnasta, jonka mukaan lähtökohtana on telepäätelaitteen eli matkapuhelimen takavarikointi. Toisaalta ratkaisussa kyseenalaistettiin se, onko perusteltua, että puhelinviestinnän luottamuksellisuuteen puuttumisen edellytykset lievenevät hyvin voimakkaasti heti, kun viesti saapuu operaattorin palvelimelle tekstiviestilaatikkoon riippumatta esimerkiksi siitä, onko viestin vastaanottajaksi tarkoitetulla henkilöllä ollut edes mahdollisuutta sitä lukea.

Telekuuntelun määritelmää tulisi teknisen kehityksen vuoksi selkeyttää myös siten, ettei siinä mainita ainoastaan viestin kuuntelua ja tallentamista, vaan kysymyksessä tulisi voida olla muukin viestin käsittely sisällön selvittämiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita viestin lukeminen ja katsominen.

Telekuuntelun lähtökohta on, että toimenpide kohdistetaan rikoksesta epäillyn viestintään. Tältä kannalta ongelmalliseksi on osoittautunut niin sanottujen tiedonvälittäjäpuheluiden asema. Tiedonvälittäjäpuheluissa on kysymys siitä, että rikoksesta epäilty käyttää tarkoituksellisesti välikäsiä viestinnässä. Hän ei siis ole itse telekuuntelun kohteena olevissa puheluissa osapuolena. Tähän liittyy se, että muutkin henkilöt kuin rikoksesta epäilty voivat käyttää kuuntelun kohteena olevaa teleosoitetta. Laillisuusvalvontaratkaisujen mukaan kuuntelu on tällaisissa tapauksissa heti lopetettava. Kuuntelu ei saa myöskään kestää pidempään kuin pakottavista käytännön syistä tarvitaan puhujan tunnistamiseksi. Kyse on tältä osin kuuntelukieltoon rinnastuvasta tilanteesta.

Käytännössä voi olla vaikeaa esimerkiksi puhelun laatuun tai äänen muuntamiseen liittyvistä syistä varmistua siitä, että kysymyksessä on epäillyn itsensä lähettämä viesti tai hänelle tarkoitettu viesti. Epäillyn hallitsemasta teleosoitteesta lähetetty sähköposti voi olla jonkun muun kuin epäillyn lähettämä. Esitutkintaviranomaisella ei ole keinoja täydellisesti varmistautua siitä, että viesti on tosiasiallisesti epäillyn lähettämä. Oletuksena tulisi voida pitää sitä, että epäillyn hallitsemasta teleosoitteesta lähetetyt televiestit ovat hänen lähettämiään, jollei vastaan puhuvia seikkoja ilmene. Käytännössä kovin pitkälle menevää selonottovelvollisuutta ei esitutkintaviranomaiselle voida asettaa. Muutoin salaisten pakkokeinojen käyttäminen saattaisi paljastumisriskin vuoksi menettää merkityksensä. Telekuuntelun määritelmässä tulisi kuitenkin mainita nimenomaisesti, että telekuuntelua saadaan kohdistaa vain rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin.

Rikoksesta epäilty saattaa hävittää ennen telekuunteluluvan myöntämistä telepäätelaitteeltaan rikostutkinnan kannalta ratkaisevan viestin. Vaikka tällaisesta viestistä on varmuuskopio esimerkiksi teleyrityksen palvelimella, ei viestiä voida saada telekuuntelua koskevien toimivaltuuksien perusteella ennen telekuunteluluvan myöntämistä. Koska takautuvasta telekuuntelusta ei ole säädetty, olisi turvauduttava takavarikkoon. Takavarikon käyttämisen ongelmallisuuteen puhelinviestinnän luottamuksellisuuden kannalta on eduskunnan apulaisoikeusasiamies kiinnittänyt huomiota edellä tässä jaksossa selostetussa ratkaisussaan. Tällaisesta teleyritykseen tai yhteisötilaajaan kohdistuvasta toimenpiteestä ja sen käytön edellytyksistä tulisi säätää nimenomaisesti ja telekuuntelua vastaavasti, koska kysymys on luottamuksellisen viestin suojaan puuttumisesta telekuunteluun rinnastettavalla tavalla.

Luottamuksellisen viestinnän suojan varmistamiseksi tulisi lisäksi tarkistaa tiedonhankinnan edellytyksiä, kun tiedonhankinta kohdistuu esimerkiksi telepäätelaitteeseen radiosignaalilla yhteydessä olevaan kuulokkeeseen tai muuhun vastaavaan apuvälineeseen ja tiedonhankinnan tarkoituksena on selvittää viestin sisältö.

Televalvonta

Pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 2 kohdassa määritellään televalvonta. Sillä tarkoitetaan salassa pidettävien tunnistamistietojen hankkimista televiesteistä, jotka on lähetetty 1 kohdassa tarkoitettuun viestintäverkkoon kytketystä teleliittymästä, teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen teleliittymään, teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, sekä matkaviestimen sijaintitiedon hankkimista ja tällaisen teleliittymän tai telepäätelaitteen tilapäistä sulkemista.

Poliisilain 28 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan televalvonnalla tarkoitetaan salassa pidettävien tunnistamistietojen hankkimista televiesteistä, jotka on lähetetty viestintämarkkinalaissa tarkoitettuun yleiseen viestintäverkkoon tai siihen liitettyyn viestintäverkkoon kytketystä teleliittymästä, sähköpostiosoitteesta tai muusta teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen teleliittymään, teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, sekä matkaviestimen sijaintitiedon hankkimista ja tällaisen teleliittymän tai telepäätelaitteen tilapäistä sulkemista. Myös tässä tapauksessa määritelmä on tarkoitettu pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 2 kohdassa ilmaistua vastaavaksi (HE 266/2004 vp). Määritelmien sanamuotojen vertailun perusteella näin ei ole asianlaita. Määritelmät tulisi telekuuntelun määritelmien tavoin saattaa yhdenmukaisiksi, koska eroille ei ole perusteltuja syitä.

Pakkokeinolaissa tulisi selvyyden vuoksi määritellä tunnistamistiedot. Niiden yksityiskohtainen määritteleminen tässä yhteydessä tyhjentävästi ei ole kuitenkaan mahdollista erityisesti internetissä välitettävän liikenteen osalta. Määritelmät on laajuudeltaan pyrittävä pitämään kohtuullisissa rajoissa. Pakkokeinolaissa voitaisiinkin tukeutua sähköisen viestinnän tietosuojalain 2 §:n 8 kohdassa esitettyyn tunnistamistiedon määritelmään.

Voimassa olevissa laeissa matkaviestimen sijaintitiedon hankkiminen on sijoitettu televalvonnan määritelmään. Televalvonnassa kysymys on aina tietyn teleosoitteen sijainnin määrittämisestä. Molemmissa laeissa säädetään erikseen menetelmästä, joka koskee matkaviestimien sijaintitiedon hankkimista (pakkokeinolain 5 a luvun 3 a § ja poliisilain 31 f §). Menetelmän tarkoittamasta tukiasematietojen hankkimisesta tulisi säätää käyttäen eri käsitteitä kuin televalvonnan määritelmässä. Tämän menetelmän nimeen ja määritelmään liittyviä kysymyksiä käsitellään jäljempänä salaisten pakkokeinojen käytön edellytyksiä koskevassa jaksossa. Telepäätelaitteen käytön tilapäinen estäminen olisi perusteltua käsitellä edelleen osana televalvontaa, koska viestin perille menon estäminen tai muu teleosoitteen käytön tilapäinen estäminen merkitsee vastaavantasoista puuttumista luottamuksellisen viestinnän suojaan kuin salassa pidettävien tunnistamistietojen hankkiminen viesteistä. Nämä muutokset edellyttäisivät kielellisiä tarkistuksia.

Voimassa olevan lain osalta epäselvyyttä on aiheuttanut se, sisältyykö televalvonta lievempänä pakkokeinona telekuunteluun. Telekuuntelun ja -valvonnan määritelmien sanamuodon mukaisella tulkinnalla voidaan päätellä, että tunnistamistiedot hankitaan yleisessä viestintäverkossa tai siihen liitetyssä viestintäverkossa välitettävänä olleista viesteistä. Tästä seuraa johdonmukaisesti se, että tunnistamistiedot ovat osa viestiä, joka siis jakautuu viestin sisältöön ja tunnistamistietoihin. Viestillä ei ole myöskään merkitystä, ellei sitä voida yhdistää lähettäjään tai vastaanottajaan. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen eräässä ratkaisussa (13.5.2005, dnro 1884/2/03) on katsottu kysymyksen siitä, onko telekuunteluluvan tarkoitettu automaattisesti sisältävän myös televalvontaluvan, jäävän avoimeksi, koska lainsäädännöstä tai sen valmisteluaineistosta ei ole löydettävissä yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen. Lainsäädäntöä tulisi tarkistaa niin, että siitä ilmenee telekuuntelun kattavan myös viestin sisältöön liittyvät tunnistamistiedot.

Tarkkailu

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole tarkkailun määritelmää, mutta menetelmän käyttö on oikeuskirjallisuudessa katsottu sallituksi myös esitutkinnassa tavanomaisen oikeuden nojalla. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tarkkailulla tarkoitetaan jatkuvaa tai toistuvaa tiettyyn henkilöön tai hänen toimintaansa kohdistuvaa tiedonhankintaa. Käsitteet ”jatkuva” ja ”toistuva” ovat tulkinnanvaraisuutensa vuoksi osoittautuneet käytännössä ongelmallisiksi.

Tarkkailu voidaan tässä yhteydessä käsittää tiettyyn henkilöön salaa kohdistettavaksi havaintojen tekemiseksi tiedonhankintatarkoituksessa. Tällaisella tarkkailun määritelmällä on välineellistä merkitystä useiden salaisten pakkokeinojen määritelmien kannalta. Tämän määritelmän piiriin kuuluva hetkellinen havaintojen tekeminen ei edellytä toimivaltuussääntelyä. Tilanne muuttuu toiseksi silloin, kun rikoksesta epäiltyä tarkkaillaan muuten kuin lyhytaikaisesti. Kysymys on tällöin suunnitelmalliseksi katsottavasta tiedonhankintatoimenpiteestä, jossa epäillyn elämää seurataan jonkin aikaa. Tällainen tarkkailu puuttuu kohdehenkilön yksityisyyden suojaan, kun esimerkiksi seurataan, mitä hän tekee vapaa-aikanaan ja keitä hän tuolloin tapaa. Tällaisesta suunnitelmallisesta tarkkailusta tulisi sen luonteen ja viranomaistoimivaltuuksien kattavan sääntelyn vuoksi säätää laissa.

Suunnitelmallisessa tarkkailussa tulisi voida käyttää kiikaria, kameraa, videokameraa, valonvahvistinta tai muuta vastaavanlaista teknistä laitetta, joita nykyisinkin voidaan käyttää tarkkailussa. Tällaisten laitteiden käyttäminen ei muuta toimenpiteen luonnetta toiseksi siitä, mikä se on käytettäessä pelkästään silmin tehtäviä havaintoja. Rajanveto tekniseen katseluun tulisi siitä, että viimeksi mainitussa keinossa käytetään tiettyyn paikkaan sijoitettuja teknisiä laitteita, menetelmiä tai ohjelmistoja.

Tekninen tarkkailu

Tekninen tarkkailu jakaantuu tekniseen kuunteluun, tekniseen katseluun ja tekniseen seurantaan. Kolmijakoa ei ole sinänsä koettu käytännössä ongelmalliseksi.

Pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 3 a kohdan mukaan teknisellä kuuntelulla tarkoitetaan sellaisen keskustelun tai viestin kuuntelua tai tallentamista salaa teknisellä laitteella, joka ei ole ulkopuolisten tietoon tarkoitettu ja johon keskusteluun kuuntelija ei osallistu. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan teknistä kuuntelua on jatkuva tai toistuva tiettyyn henkilöön kohdistuva teknisellä laitteella tapahtuva kuuntelu ja äänen tallentaminen.

Niin teknisen kuuntelun määritelmien kuin muidenkin teknisen tarkkailun määritelmien osalta pakkokeinolain ja poliisilain määritelmät eroavat merkittävästi ja perusteettomasti toisistaan. Pakkokeinolain määritelmässä ei ole ilmaisua ”jatkuva tai toistuva”, joka on siis todettu käytännössä ongelmalliseksi. Henkilön yksityisyyden suojan ja luottamuksellisen viestinnän suojan kannalta olennaista merkitystä ei ole teknisen kuuntelun kestolla tai toistamisella. Pakkokeinolain mukaan tiedonhankinta voidaan kohdistaa keskusteluun tai viestiin, poliisilaissa tiedonhankinnan ilmaistaan kohdistuvan tiettyyn henkilöön. Sinällään näitä kohteita ei ole erotettavissa toisistaan, koska pakkokeinon kohteena on kuitenkin viestintää harjoittava rikoksesta epäilty. Tämä näkökohta voidaan ottaa huomioon teknisen kuuntelun käyttöedellytyksiä koskevassa säännöksessä.

Teknisen kuuntelun määritelmässä tulisi ottaa huomioon teknisen laitteen lisäksi myös kuuntelun toteuttamisen mahdollistavat menetelmät ja ohjelmistot. Määritelmän laajentaminen näin liittyisi jo tapahtuneeseen ja tulevaisuudessa tapahtuvaan tekniseen kehitykseen. Lisäksi määritelmässä tulisi telekuuntelun määritelmän tavoin kuuntelun ja tallentamisen ohella ottaa huomioon muu keskustelun tai viestin käsittely.

Teknistä katselua on pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 3 b kohdan mukaan tietyn henkilön tai paikan, jossa epäillyn voidaan olettaa oleskelevan, jatkuva tai toistuva kuvaaminen tai tarkkailu salaa kiikarilla, kameralla, videokameralla tai muulla sellaisella laitteella tai menetelmällä. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 3 kohdassa mainitaan ainoastaan katselu ja kuvaaminen.

Pakkokeinolain ja poliisilain määritelmät eroavat siis myös teknisen katselun osalta toisistaan. Myös tältä osin sääntely tulisi saattaa yhdenmukaiseksi ottaen huomioon samanlaisia näkökohtia kuin teknisen kuuntelun osalta. Kuten edellä jo todettiin, rajanveto suunnitelmalliseen tarkkailuun voitaisiin tehdä sillä, että teknisessä katselussa hyödynnetään paikalleen asennettuja teknisiä laitteita, menetelmiä tai ohjelmistoja.

Tekniseen kuunteluun ja tekniseen katseluun liittyy niiden suhde eräisiin rikoslain säännöksiin. Salakuuntelu säädetään rangaistavaksi rikoslain 24 luvun 5 §:ssä ja salakatselu rikoslain 24 luvun 6 §:ssä. Epätietoisuutta on ilmennyt näiden kriminalisointien suhteesta tekniseen kuunteluun ja tekniseen katseluun. Sinällään mainituissa rikoslain pykälissä säädetään rangaistavaksi oikeudettomasti tapahtuva, pykälissä muuten tarkemmin määriteltävä kuuntelu ja katselu. Teknisen kuuntelun ja teknisen katselun määritelmiä voitaisiin selvyyden vuoksi täydentää niin, että näitä salaisia pakkokeinoja saadaan käyttää rikoslain 24 luvun 5 ja 6 §:n estämättä. Tämä luonnollisesti edellyttää sitä, että pakkokeinon käytön edellytykset ovat olemassa ja päätöksenteko keinon käytöstä on tapahtunut oikeassa järjestyksessä. Tällöin teknisen kuuntelun ja teknisen katselun käyttö ei ole kyseisissä rikoslain pykälissä tarkoitetulla tavoilla ”oikeudettomasti tapahtuvaa”.

Pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:n 3 c kohdan mukaan teknistä seurantaa on kulkuneuvon tai tavaran seuranta siihen kiinnitetyllä radiolähettimellä tai muulla sellaisella laitteella tai menetelmällä. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 3 kohdassa todetaan ainoastaan kulkuneuvon tai tavaran liikkumisen seuranta.

Pakkokeinolain salaisia pakkokeinoja koskevan hallituksen esityksen (HE 22/1994 vp) ja määritelmäsäännöksen perusteella pakkokeinolain mukaisessa teknisessä seurannassa edellytetään kulkuneuvoon tai tavaraan sijoitettavaa tai kiinnitettävää laitetta tai menetelmää.

Kun teknistä seurantaa koskeva pakkokeinolain ja poliisilain säännöksien tarkastelu ulotetaan menetelmän käytön edellytyksiin, voidaan edellä ilmenevien eroavuuksien lisäksi havaita myös edellytysten määritelmiin liittyvällä tavalla poikkeavan toisistaan. Pakkokeinolain 5 a luvun 4 b §:n 1 momentin mukaan tekninen seuranta on kulkuneuvon tai rikoksen kohteena olevan tavaraerän seurantaa, mutta poliisilain 31 §:n 1 momentin mukaan teknistä tarkkailua voidaan käyttää henkilön, kulkuneuvon tai tavaran seurantaan. Henkilön seurantaa ei kuitenkaan mainita poliisilain teknistä seurantaa koskevassa määritelmässä.

Myös teknisen seurannan määritelmien osalta tulisi päästä määritelmien tarkoituksenmukaiseen, kattavaan ja yhdenmukaiseen sääntelyyn. Lainsäädäntöä tulisi myös tältä osin selkeyttää. Lainvalmisteluaineiston perusteella voidaan havaita, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut varsinaisesti tavaroiden, tavaraerien, irtainten esineiden ja kulkuneuvojen teknisen seurannan mahdollistaminen ainakin pakkokeinolain osalta. Kohde voitaisiin tässä tapauksessa määritellä esineeksi, aineeksi tai omaisuudeksi. Tämä heijastuu myös teknisen seurannan edellytyksiin. Lisäksi sääntelyssä tulisi ottaa huomioon se, että joissakin tapauksissa teknisen seurannan tarkoituksena on nimenomaisesti seurata rikoksesta epäillyn liikkumista. Tätä seurantaa voitaisiin kutsua henkilön tekniseksi seurannaksi.

Kun otetaan huomioon teknologinen kehitys, teknisen seurannan käyttöä ei tulisi rajoittaa niihin tapauksiin, joissa viranomainen nimenomaisesti kiinnittää jonkin erillisen laitteen, välineen tai aineen teknisen seurannan mahdollistamiseksi. Sallittua tulisi olla esineissä jo mahdollisesti olevien, teknisiin, kaupallisiin tai vastaaviin tarkoituksiin kehitettyjen ominaisuuksien hyödyntäminen joko sellaisenaan tai niin, että esimerkiksi ohjelmistopohjaisilla järjestelyillä mahdollistetaan tällaisten ominaisuuksien avulla tapahtuva tekninen seuranta. Esimerkkinä voidaan mainita moottoriajoneuvossa olevan paikannuslaitteen aktivoiminen salaa. Ohjelmistojen hyödyntämistä voidaan pitää jo nykyisellään pakkokeinolaissa tarkoitettuna muuna menetelmänä.

Teknisen tarkkailun sääntelyä tulisi täydentää siltä osin kuin kysymys on tietokoneen tai muun vastaavan teknisen laitteen taikka sen ohjelmiston tarkkailusta. Nykytilanteen aiheuttama ongelma on se, että esitutkintaviranomainen ei kannettavien ja muuten mukana pidettävien laitteiden yleistymisen takia voi olla varma siitä, missä paikassa laitetta käytetään. Laitteen sijaintipaikan selvittäminen merkitsee riskiä salaisen tiedonhankinnan paljastumisesta. Tekniseen laitteeseen tai sen ohjelmistoon kohdistuva tarkkailu ei muutenkaan luontevasti mene nykyisten teknisen tarkkailun määritelmien alle. Tällaista uutta tiedonhankinnan keinoa voitaisiin kutsua tekniseksi laitetarkkailuksi. Siinä selvitettäisiin rikokselle merkityksellisiä seikkoja, ei kuitenkaan viestin sisältöä tai tunnistamistietoja, joiden hankkimiseksi ovat käytettävissä tapauksesta riippuen telekuuntelu, televalvonta, tekninen kuuntelu tai tekninen katselu. Teknisellä laitetarkkailulla ei myöskään selvitettäisi sitä, mitä laitteen tai ohjelmiston sijaintipaikassa tapahtuu.

Selvyyden vuoksi pakkokeinolaissa tulisi erikseen säätää teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimisesta koskien niitä tapauksia, joissa esitutkintaviranomainen hankkii teknisellä laitteella yksilöintitietoja rikoksen selvittämiseksi. Nykyisin poliisin tehtävän suorittamiseksi tarvittavien tällaisten yksilöintitietojen hankkimisesta säädetään poliisilain 36 §:n 2 momentissa.

Peitetoiminta

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole peitetoiminnan määritelmää. Pakkokeinolain 6 luvun 7 §:ssä viitataan poliisilakiin, jonka 28 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan peitetoiminnalla tarkoitetaan jatkuvaa tai toistuvaa henkilöön tai henkilöryhmään taikka tämän toimintaan kohdistuvaa tiedonhankintaa soluttautumalla.

Peitetoiminnasta tulisi selvyyden vuoksi nimenomaisesti säätää myös pakkokeinolaissa koskien niitä tapauksia, joissa menetelmää käytetään rikoksen selvittämiseen. Lisäksi määritelmässä tulisi kuvata nykyistä havainnollisemmin peitetoiminnan luonnetta. Määritelmässä ei ole erikseen tarpeen mainita henkilöryhmää. Tällaisesta muutoksesta huolimatta peitetoimintaa voitaisiin edelleen kohdistaa ryhmän muodostaviin yksittäisiin rikoksesta epäiltyihin. Peitetoiminnan kohteena oleva henkilöt tulisi voida yksilöidä vähintään heidän rikolliseen toimintaan liittyvien tehtäviensä avulla. Tämä puolestaan ei edellytä henkilön nimeämistä. Peitetoiminta tulisi voida kohdistaa myös tuntemattomaan mutta yksilöitävissä olevaan rikoksesta epäiltyyn.

Jo aikaisemmin ongelmalliseksi todettu ilmaisu ”jatkuva tai toistuva” on sisällytetty myös peitetoiminnan määritelmään. Ilmaisun voidaan katsoa sisältyvän jo soluttautumisen määritelmään, joten se tulisi poistaa määritelmästä tarpeettomana. Voimassa olevan lainsäädännön perusteella on epäselvää, miten tulisi arvioida lyhytkestoista ja toistumatonta soluttautumista. Tällainen toiminta voi olla hyvin suunnitelmallista ja pitkällistä taustatyötä vaativaa, vaikka se tähtäisi ainoastaan esimerkiksi kymmenen minuutin pituiseen tapaamiseen. Laissa tulisi säätää nimenomaisesti sellaisesta lyhytkestoisesta peitetoimintatyyppisestä tiedonhankinnasta, jossa toimitaan vuorovaikutuksessa tiedonhankinnan kohteen kanssa. Esimerkkinä voidaan mainita lähetyksen toimittaminen tiedonhankinnan kohteelle tiedonhankinnan suojausta käyttäen ja poliisimiehen tehtävä salaten. Tällaista uutta tiedonhankintamenetelmää voitaisiin kutsua peitellyksi tiedonhankinnaksi.

Valeosto

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole valeoston määritelmää. Peitetoiminnan tavoin tämän menetelmän käytön osalta viitataan poliisilakiin. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan valeostolla tarkoitetaan rikoksen estämiseksi, paljastamiseksi tai selvittämiseksi tai rikoksella saadun hyödyn takaisin saamiseksi poliisin tekemää ostotarjousta tai näyte-erän luonteiseksi katsottavan esineen, aineen tai omaisuuden ostoa, jollei rikoksen estäminen, paljastaminen tai selvittäminen tai rikoksella saadun hyödyn takaisin saaminen välttämättä vaadi näyte-erää suuremman erän taikka esineen, aineen tai omaisuuden ostamista tiettynä kokonaisuutena. Myös valeostosta tulisi selvyyden vuoksi säätää erikseen pakkokeinolaissa silloin, kun menetelmää käytetään rikoksen selvittämiseen.

Poliisilain määritelmä on kirjoitettu monimutkaisesti siltä osin kuin kysymys on valeoston yhteydessä tapahtuvasta esineen, aineen tai omaisuuden ostamisesta. Sinällään ostaminen on mahdollista, mutta näyte-erää laajempi ostaminen edellyttää, että ostaminen on välttämätöntä valeoston toteuttamiseksi. Tämän tulisi nykyistä sääntelyä selkeämmin ilmetä määritelmästä.

Lainvalmisteluasiakirjojen perusteella on epäselvää, kuuluko valeoston piiriin sen toteuttamiseksi välttämätön esimerkiksi kauppaneuvotteluihin liittyvä tiedonhankinta. Käytännössä valeostoa on mahdotonta toteuttaa ilman sitä edeltävää neuvotteluvaihetta ja oston jälkeistä tilanteesta irtautumista. Mikäli valeosto määritellään vain puhtaaksi ostotapahtumaksi, olisi ostotarjousta tai ostoa edeltävä toiminta katsottava peitetoiminnaksi. Valeostoa edeltävästä ja siihen muuten liittyvästä peitetoiminnan kaltaisesta välttämättömästä tiedonhankinnasta tulisi säätää nimenomaisesti. Sääntely sopii kuitenkin luontevasti valeoston käyttöä koskevien edellytysten yhteyteen.

Laissa tulisi nykyistä selkeämmin ja käytännön tarpeet huomioon ottaen säätää valeoston tarkoituksesta. Tällä myös korostettaisiin sitä, ettei valeostoa voida käyttää peitetoimintaa koskevien edellytysten kiertämiseksi siten, että valeostoa pitkittämällä pyritään vain tiedonhankintaan itse ostoa koskaan suorittamatta. Rikoksen selvittämiseen ja rikoksella saadun hyödyn takaisin saamiseen sisältyvät tai rinnastuvat ne tarkoitukset, joihin tämän esityksen mukaan voitaisiin käyttää takavarikkoa. Näitä ovat todisteiden saaminen rikosasiassa sekä sellaisen esineen, aineen tai omaisuuden löytäminen, joka on rikoksella joltakulta viety tai jonka tuomioistuin voi julistaa menetetyksi.

Tietolähdetoiminta

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole tietolähdetoiminnan määritelmää. Poliisilain 28 §:n 1 momentin 8 kohdan mukaan tietolähdetoiminnalla tarkoitetaan tietojen hankintaa käyttämällä tietolähteenä poliisihallinnon ulkopuolista henkilöä.

Tietolähdetoimintaa koskeva kohta lisättiin poliisilakiin vasta vuonna 2005. Lainsäädäntöön ei aikaisemmin sisältynyt tietolähdetoimintaa määrittelevää säännöstä, vaikka tietolähteenä toimivia henkilöitä on perinteisesti käytetty poliisin toiminnassa. Säännös mahdollistaa varsin laajasti poliisihallinnon ulkopuolisten henkilöiden käytön tietolähteenä. Tietolähteiden käyttöä ei ole sidottu esimerkiksi rikoksen vakavuusasteeseen. Tietolähde voidaan tallettaa henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (761/2003) mukaiseen henkilörekisteriin. Rekisterin avulla voidaan tietolähteitä hyödyntää valtakunnallisesti.

Tietolähdetoimintaa rikoksen selvittämiseksi tulisi selvyyden vuoksi säännellä myös pakkokeinolaissa. Esitutkintaviranomaisten välistä yhteistyötä ei ole luontevaa lukea tietolähdetoiminnan piiriin, minkä vuoksi toiminnan määritelmä tulisi rajata poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen ulkopuoliselta henkilöltä saatuun tietoon. Lainsäädäntötarpeet koskevat nimenomaan tietolähteen ohjattua käyttöä, jossa poliisi pyytää tietolähdettä hankkimaan rikoksen selvittämiselle merkityksellisiä tietoja. Kysymys on tällöin tähän tarkoitukseen hyväksytyn, henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan sopivan, rekisteröidyn ja tiedonhankintaan suostuneen tietolähteen käytöstä. Esitutkintaviranomaisen oikeutta ottaa passiivisesti vastaan tietolähteeltä rikoksen selvittämistä edistäviä tietoja ei tule eikä voitaisikaan lailla rajoittaa.

Valvottu läpilasku

Valvottu läpilasku on tiedonhankintakeino, jonka käytön tarkoituksena on selvittää laajaa rikoskokonaisuutta ja siihen osallistuneita tai osallistuvia tahoja. Valvottua läpilaskua käytetään varsinkin rajat ylittävän kansainvälisen rikollisuuden selvittämisessä. Tällöin epäilyttäviä tai laittomia tavaraeriä ei pysäytetä rajalla, vaan niitä valvotaan, kunnes ne saapuvat määränpäähänsä. Valvotussa läpilaskussa poliisi voi myös osallistua itse kuljetukseen. Valvottu läpilasku muistuttaa toimenpiteen siirtämistä, josta säädetään voimassa olevan poliisilain 5 §:n 1 momentissa, ja esitutkintatoimenpiteen siirtämistä, josta säädettäisiin tässä esityksessä ehdotettavan esitutkintalain 3 luvun 12 §:ssä.

Suomea sitovissa kansainvälisissä asiakirjoissa on valvotun läpilaskun määritelmiä. Esimerkkinä voidaan mainita kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen (SopS 20/2004) 2 artiklan i kohta, jonka mukaan valvotulla läpilaskulla tarkoitetaan menettelytapaa, jonka avulla sallitaan laittomien tai laittomaksi epäiltyjen lähetysten kulku yhden tai useamman valtion alueelta, alueen läpi tai alueelle kyseisten valtioiden toimivaltaisten viranomaisten tieten ja valvonnassa, rikoksen tutkimiseksi ja rikokseen osallisten henkilöiden tunnistamiseksi. Mainitun yleissopimuksen lisäksi valvottuun läpilaskuun liittyvää sääntelyä on esimerkiksi keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 57/2004) ja huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan tehdyssä Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksessa (SopS 44/1994).

Eduskunta on pitkään edellyttänyt valvottua läpilaskua koskevien säännösten ottamista Suomen lainsäädäntöön (esimerkiksi EV 92/2003 vp, LaVM 5/2003 vp ja HaVM 2/2004 vp). Valvotusta läpilaskusta onkin äskettäin otettu säännökset Suomen lainsäädäntöön. Menettelystä valvotun läpilaskun toteuttamisessa säädetään vuoden 2010 alussa voimaan tulleen poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen (PTR-viranomaiset) yhteistoiminnasta annetun lain 4 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan PTR-viranomaisen on ilman aiheetonta viivytystä ilmoitettava tekemästään tai vastaanottamastaan Suomea sitovaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea sitovaan velvoitteeseen perustuvasta, valtakunnan rajan ylittävää kuljetusta koskevasta virka-apu- tai oikeusapupyynnöstä (valvottu läpilasku) sille PTR-viranomaiselle, jonka tehtäväalueeseen asia myös kuuluu. Myös mainitun pykälän säätämisen yhteydessä kiinnitettiin huomiota siihen, että Suomen lainsäädäntöön ei vieläkään sisälly nimenomaisia säännöksiä valvotusta läpilaskusta, ja kiirehdittiin tällaisten säännösten aikaansaamista (PeVL 35/2008 vp ja LaVL 23/2008 vp).

Poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen yhteistoiminnasta annetun lain sääntely koskee siis kansainvälistä valvottua läpilaskua, jossa kuljetus tapahtuu Suomen rajan ylittäen. Lisäksi lain 4 § koskee otsikkonsa mukaisesti ainoastaan menettelyä valvotun läpilaskun toteuttamisessa. Kun otetaan huomioon se, että valvottu läpilasku on käyttökelpoinen myös ainoastaan Suomen alueelle rajoittuvien laajempien rikoskokonaisuuksien selvittämisessä ja että valvottua läpilaskua voidaan pitää toimenpiteiden siirtämisen erityistapauksena, valvotun läpilaskun käyttämisestä rikosten selvittämiseen tulisi erikseen säätää myös pakkokeinolaissa. Valvottu läpilasku voitaisiin määritellä kansainvälisissä asiakirjoissa olevien määritelmien mukaisesti. Kysymys on siitä, että ollaan puuttumatta esineen, aineen tai omaisuuden kuljetukseen tai muuhun toimitukseen tai siirretään tällaista puuttumista, jos tämä on tarpeen tekeillä olevaan rikokseen osallisten henkilöiden tunnistamiseksi taikka tekeillä olevaa rikosta vakavamman rikoksen tai laajemman rikoskokonaisuuden selvittämiseksi.

Salaisten pakkokeinojen käytön edellytykset

Salaisia pakkokeinoja on tarkoitettu käytettäväksi vasta viimesijaisina keinoina suhteessa muihin tiedonhankintakeinoihin. Tätä ilmentää laissa useiden keinojen osalta asetettu edellytys, jonka mukaan toimenpiteellä on voitava olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Hallituksen esityksessä HE 22/1994 vp telekuuntelun yhteydessä esitetyn perusteella mainitulla edellytyksellä ei tarkoiteta sitä, että kuuntelulupa voidaan myöntää vain, jos rikos muuten jäisi selvittämättä. Toisaalta lupaa ei voida myöntää vielä sillä perusteella, että telekuuntelu helpottaisi asian selvittämistä, eikä myöskään silloin, jos näyttö samalla vaivalla voidaan hankkia muilla keinoilla. Lupa edellyttää esityksen mukaan sitä, että ilman telekuuntelua rikoksen selvittäminen aiheuttaisi kohtuuttomia kustannuksia tai muuten olisi hyvin työlästä. Huomioon voidaan myös esimerkiksi ottaa se, että tutkinnan pitkittymisestä aiheutuu erityistä vaaraa. Hallituksen esityksen mukaan, jos esitutkinnassa jo on kertynyt niin paljon näyttöä, että se riittää syytteen nostamiseen, kuuntelulupaa ei saisi myöntää. Viime kädessä luvan myöntäminen riippuu kokonaisharkinnasta. Esityksessä kiinnitetään huomiota myös suhteellisuusperiaatteeseen.

Erittäin tärkeää merkitystä koskeva edellytys on ulotettu voimassa olevassa laissa televalvontaan ja matkaviestimien sijaintitiedon hankkimiseen. Näillä menetelmillä ei kuitenkaan puututa kenenkään perusoikeuksiin yhtä tuntuvasti kuin esimerkiksi telekuuntelulla.

Salaisten pakkokeinojen viimesijaisuuteen suhteessa muihin tiedonhankintakeinoihin liittyy se, että pakkokeinolain 5 a luvussa asetetaan muitakin erityisiä edellytyksiä tietyn keinon käyttämiselle. Esimerkiksi voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun 4 §:n 3 momentissa vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan teknisen kuuntelun osalta edellytetään, että rikoksen selvittäminen olisi olennaisesti vaikeampaa tai mahdotonta käyttämällä rikoksesta epäillyn tai muiden oikeuksiin vähemmän puuttuvia pakkokeinoja. Toisaalta poliisilain 31 b §:ssä edellytetään valeoston osalta välttämättömyyttä.

Pakkokeinolakiin tulisi ottaa sääntely, jossa niin nykyiseen lakiin perustuvien kuin uusienkin salaisten pakkokeinojen käyttö on selkeästi porrastettu sen mukaan, kuinka tuntuvasti niillä puututaan kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin. Käyttökelpoisia ovat edelleen nykyisessä laissa käytetyt ilmaisut ”erittäin tärkeä merkitys” ja ”välttämätön”. Keinokohtaisesti tulisi edelleen säätää muista keinojen käyttämisen edellytyksistä (esimerkiksi rikokset, joiden tutkinnassa keinoa voidaan käyttää), jotka poikkeavat toisistaan keinosta riippuen.

Yleisenä edellytyksenä salaisen pakkokeinon käytölle tulisi olla, että keinon käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Tämä koskee kaikkia salaisia pakkokeinoja, eikä ainoastaan niitä, joiden edellytyksissä se nykyisin erikseen todetaan.

Telekuuntelu

Pakkokeinolain 5 a luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään tyhjentävästi yksilön tai yhteiskunnan turvallisuuteen liittyvistä vakavista rikoksista, joiden tutkinnassa saadaan käyttää telekuuntelua, kun jotakuta on syytä epäillä tällaisesta rikoksesta. Pykälän 2 momentin mukaan telekuunteluun voidaan antaa lupa myös silloin, kun jotakuta on syytä epäillä liike- tai ammattitoimintaan liittyvästä, jossakin momentin kohdassa mainitusta vakavasta rikoksesta. Lisäedellytyksenä on, että kyseisellä rikoksella tavoitellaan erityisen suurta hyötyä ja se tehdään erityisen suunnitelmallisesti.

Pakkokeinolain 5 a luvun 2 §:n 3 momentissa säädetään, että lupa 1 momentin mukaiseen telekuunteluun voidaan siinä säädetyin edellytyksin antaa myös, kun on syytä epäillä jotakuta törkeästä parituksesta, jossa tavoitellaan erityisen suurta hyötyä ja rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai jota tarkoitetaan rikoslain 20 luvun 9 a §:n 1 momentin 3 tai 4 kohdassa taikka edellä mainittujen rikosten rangaistavasta yrityksestä.

Voimassa oleva telekuuntelun edellytyksiä koskeva lainsäädäntö täyttää EIT:n ratkaisukäytännössä asetetut vaatimukset, joita on käsitelty esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnössä. Tämä koskee esimerkiksi niiden rikosten tarkkaa määrittelyä, joiden tutkinnassa telekuuntelua voidaan käyttää. Telekuuntelun perusterikosten ulkopuolelle jää lukuisia ankarasti rangaistavia rikoksia, joiden selvittämisessä telekuuntelua voidaan ajatella käytettävän. Toisaalta telekuuntelun oikeuttama puuttuminen luottamuksellisen viestin suojan ydinalueeseen johtaa siihen, että rikoksia ei voida lisätä telekuuntelun perusterikosten joukkoon ilman vahvoja perusteita.

Pankkien ja myös muiden yritysten kanssa asioiminen on muuttunut yhä enemmän sähköiseksi. Asioiminen tapahtuu tietoverkkojen välityksellä, jolloin sähköinen tunnistaminen on monien sähköisen asioinnin palveluiden edellytys. Kuluttajatietotekniikassa ohjelmistojen suunnittelukriteeriksi on valittu tietoturvallisuuden ohella helppokäyttöisyys, mikä altistaa ne samalla väärinkäytöksille.

Voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun 2 §:n 2 momentin 5 kohdan mukaan telekuunteluun voidaan myöntää lupa, kun on syytä epäillä jotakuta liike- tai ammattitoimintaan liittyvästä törkeästä petoksesta, jossa rikoksella tavoitellaan erityisen suurta hyötyä ja rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti. Tämä merkitsee sitä, ettei telekuuntelua voida käyttää verkkopankkimurtojen ja luottokorttikaappausten selvittämisessä ilman näiden erityisten edellytysten täyttymistä. Koska tietoverkkoja käyttäen tehtyihin petosrikoksiin liittyy yleensä suuren hyödyn tavoitteleminen ja suunnitelmallisuus, käytännössä merkittäväksi nousee liike- tai ammattitoimintaa koskeva edellytys, joka ei yleensä täyty näissä tapauksissa.

Erityisesti haittaohjelmilla toteutetuissa verkkopankkimurroissa ja luottokorttikaappauksissa on varsin tärkeää saada selville myös asianomistajan koneella olevan haittaohjelman saamat komennot, jotka tulevat erilliseltä ohjauskoneelta toisen haittaohjelman lähettäminä. Niitä ei kuitenkaan voida saada teleyrityksiltä tai yhteisötilaajilta esitutkintaviranomaisen haltuun ilman telekuuntelulupaa, koska kyse on luottamukselliseksi tarkoitetusta osapuolten välisestä viestinnästä. Luottokorttikaappaukset kohdistuvat lähes poikkeuksetta useamman kuin yhden henkilön luottokorttitietoihin, kaappauksen kohteena voi olla jopa satojatuhansia luottokorttinumeroita. Rikoksentekijöitä on näissä tapauksissa erittäin hankala, toisinaan mahdoton jäljittää ilman telepakkokeinojen käyttämistä. Televalvonta on yleensä mahdollista, mutta haittaohjelmien toisilleen lähettämien viestien sisältöä ei ole mahdollista saada talteen. Telekuuntelun avulla esitutkintaviranomainen voisi selvittää viestin sisällön, mikä edesauttaisi tekijän jäljittämistä jo siinä vaiheessa, kun rikos on täyttänyt törkeän petoksen tunnusmerkistön. Nykyisin tämän kaltaisiin tekoihin pystytään puuttumaan telekuuntelulla vasta huomattavasti myöhemmin, kun jotakuta on syytä epäillä törkeästä rahanpesusta. Tässä vaiheessa petosrikoksen selvittämiseksi tarvittavan viestin sisältö ja yksilöimistiedot ovat jo kadonneet, minkä vuoksi tekijän jäljille ei ole mahdollista päästä.

Edellä todetun vuoksi törkeä petos ehdotetaan siirrettäväksi voimassa olevan lain 5 a luvun 2 §:n 1 momenttia vastaavaan uuden lain momenttiin. Tällöin telekuuntelun edellytyksenä on, että jotakuta on syytä epäillä mainitusta rikoksesta. Tämän lisäksi edellytettäisiin luonnollisesti aikaisemmin käsiteltyjen salaisten pakkokeinojen käytön edellytysten täyttymistä. Yleisenä edellytyksenä olisi, että telekuuntelulla voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Lisäksi edellytyksenä olisi, että telekuuntelulla voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.

Televalvonta

Pakkokeinolain 5 a luvun 3 §:n 1 momentin mukaan televalvonnan edellytyksenä on se, että jotakuta on syytä epäillä 1) rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, 2) automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään kohdistuneesta rikoksesta, joka on tehty telepäätelaitetta käyttäen, parituksesta, oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisesta, laittomasta uhkauksesta tai huumausainerikoksesta, 3) edellä mainittujen rikosten rangaistavasta yrityksestä, 4) terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta tai 5) törkeästä tulliselvitysrikoksesta. Tällöin rikoksen esitutkintaa toimittavalle viranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa televalvontaa epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleliittymään, teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen taikka hankkia epäillyn hallussa olevan tai hänen oletettavasti muuten käyttämänsä matkaviestimen sijaintitiedot taikka tilapäisesti sulkea tällainen liittymä tai laite, jos televalvonnalla saatavilla tiedoilla taikka teleliittymän tai telepäätelaitteen sulkemisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.

Pakkokeinolain 5 a luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rikoksen esitutkintaa toimittavalle viranomaiselle voidaan asianomistajan suostumuksella antaa lupa kohdistaa televalvontaa tämän hallussa olevaan tai muuten käyttämään teleliittymään tai teleosoitteeseen siltä osin kuin se on tarpeen 1 momentissa tarkoitetun rikoksen selvittämiseksi. Jos esitutkinta koskee rikosta, jonka johdosta joku on saanut surmansa, luvan myöntäminen ei edellytä surmatun oikeudenomistajien suostumusta.

Myös televalvonnan edellytyksiä koskevassa säännöksessä tulisi käyttää teleosoitteen ja telepäätelaitteen käsitteitä. Televalvonnan merkityksestä rikoksen selvittämiselle tulisi säätää jo aikaisemmin todetulla tavalla erillisessä muitakin tiedonhankintakeinoja koskevassa säännöksessä.

Telekuuntelun tapaan myös televalvonnan käyttämiseen oikeuttavien rikosten luettelon ulkopuolelle jää useita vakavia rikoksia. Vaikka televalvonnalla ei telekuuntelun tavoin puututa luottamuksellisen viestin suojan ydinalueeseen, voidaan viitata edellä telekuuntelun yhteydessä esitettyyn. Eräitä lainsäädännön muuttamistarpeita on kuitenkin havaittavissa.

Voimassa olevan lain televalvonnan edellytyksiä koskevan säännöksen mukaan televalvonnan perusterikoksina tulevat muun ohessa kysymykseen automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään kohdistuneet rikokset, jotka on tehty telepäätelaitetta käyttäen, oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen ja laiton uhkaus. Näiltä osin sääntely ei vastaa tämän päivän rikostutkinnallisia tarpeita eikä ole johdonmukainen. Televalvonta on tehokas tutkintakeino nimenomaan niissä tapauksissa, joissa rikos on tehty teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen. Tämän päivän tietoteknisessä ympäristössä ilmaisu ”automaattinen tietojenkäsittelyjärjestelmä” on vanhahtava ja liian suppea. Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista ja laitonta uhkausta ei tarvitsisi mainita enää erikseen, koska televalvonnan liittyessä niihin on käytännössä kysymys teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä rikoksesta. Televalvonnan edellytyksiä koskevan sääntelyn näin muuttamisen osalta on otettava huomioon se, että kysymys ei ole kuitenkaan luottamuksellisen viestin suojan ydinalueeseen puuttumisesta. Lisäksi pakkokeinojen käyttämistä ohjaavat periaatteet (erityisesti suhteellisuusperiaate) koskevat myös tapauksia, joissa rikos tyypiltään tai laissa säädetyltä enimmäisrangaistukseltaan on sinällään sellainen, jonka osalta pakkokeinojen käyttäminen lähtökohtaisesti tulee kysymykseen.

Jos televalvonnan käyttöedellytyksiä laajennettaisiin niin, että keinon käyttöalaan tulevat teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdyt rikokset, käyttöala laajenisi esimerkiksi eräiden taloudellisten rikosten lisäksi kotirauhaan ja kunniaan kohdistuviin rikoksiin. Viime aikoina huomiota on kiinnitetty niin sanottuihin koulu-uhkauksiin, jotka liittyvät rikoslain 34 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn perättömään vaarailmoitukseen. Perusterikosten piirin laajentamiseen tällä tavalla on tekniseen kehitykseen ja siitä aiheutuvaan rikosten tekotapojen muuttumiseen liittyvää perusteltua syytä.

Rikoslain 20 luvun 8 §:ssä säädetään rangaistavaksi seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttö, joka kohdistuu paritus- tai ihmiskaupparikoksen kohteena olevaan henkilöön. Mainitusta rikoksesta on tuomittava rangaistukseksi sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Vaikka kysymyksessä on suhteellisen lievästi rangaistava rikos, sen rangaistavaksi säätämisellä on pyritty heikentämään huomattavasti vakavamman rikollisuuden eli paritus- ja ihmiskaupparikosten toimintaedellytyksiä (HE 221/2005 vp ja LaVM 10/2006 vp). Käytännön kokemusten mukaan seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytön tutkinnassa merkitystä on nimenomaan televalvontatiedoilla, koska niiden avulla päästään mainittujen rikosten kohteena olleiden henkilöiden asiakkaiden jäljille. Merkitystä voi olla rikoksesta epäillyn teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen kohdistuvan televalvonnan lisäksi myös parituksen tai ihmiskaupparikoksen kohteena olevan henkilön teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen kohdistuvalla televalvonnalla. Tässä esityksessä ehdotettavat ylimääräistä tietoja koskevat muutokset tarkoittaisivat sitä, että jatkossa paritus- tai ihmiskaupparikosten tutkinnassa saatuja televalvontatietoja ei enää saisi hyödyntää seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytön tutkinnassa.

Lainsäädännön muuttamistarpeita liittyy myös suostumuksella tapahtuvaan televalvontaan. Nykyisen lain mukaan asianomistajan suostumus voi siis koskea pakkokeinolain 5 a luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettua rikosta. Rikosten selvittämisintressiin liittyvistä syistä suostumukseen perustuva televalvonta tulisi mahdollistaa myös rikoksesta epäillyn, todistajan ja muidenkin henkilöiden suostumuksella. Rikoksesta epäiltyyn liittyy se näkökohta, että televalvontatiedoilla voidaan saada myös syyttömyyttä tukevaa tietoa. Suostumuksella tapahtuvan televalvonnan osalta perusteltuna ei voida pitää rikoksen enimmäisrangaistukseen perustuvan kynnyksen pitämistä niin korkeana kuin se on muissa televalvontatapauksissa. Piiriin voitaisiinkin ottaa rikokset, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Sähköisen viestinnän tietosuojalain 36 §:n 3 momentissa säädetään suostumukseen perustuvasta televalvontatietojen saamisesta eräissä tapauksissa. Momentti tulisi tarpeettomaksi nyt ehdotettavan sääntelyn vuoksi, minkä vuoksi mainittu säännös tulisi kumota.

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei säädetä televalvonnan käyttämisestä tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty pakoilee tai muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä taikka ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Rikosvastuun toteuttamiseen liittyvää käytännön tarvetta televalvontatietojen käyttämiselle tällaisissa tapauksissa on. Henkilön perusoikeuksiin tuntuvasti puuttuva vangitseminen ja vangittuna pitäminenkin on mahdollista rikosprosessin täytäntöönpanon turvaamiseksi ja vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi, sama koskee myös matkustuskieltoa. Suhteellisuusperiaatteeseen ja johdonmukaisuusnäkökohtiin liittyvistä syistä televalvonnan käyttäminen esitutkinnan ja oikeudenkäynnin turvaamiseksi tulisi rajata vakavuustasoltaan sellaisiin rikoksiin, joiden tutkintaan televalvontaa voidaan käyttää.

Matkaviestimien sijaintitiedon hankkiminen

Pakkokeinolain 5 a luvun 3 a §:n mukaan 3 §:n 1 momentin 1─4 kohdassa tarkoitetun rikoksen esitutkintaa toimittavalle viranomaiselle voidaan antaa lupa saada tieto niistä matkaviestimistä, joista on rikoksen oletettuna tapahtuma-aikana kirjautunut tieto rikoksen oletetun tekopaikan tai muun, rikoksen selvittämisen kannalta merkityksellisen paikan läheisyydessä sijaitsevan tukiaseman kautta telejärjestelmään, jos tietojen saamisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.

Matkaviestimien sijaintitiedon hankkiminen eroaa televalvonnasta siten, että sijaintitiedon hankkiminen kohdistuu ennalta määräämättömään joukkoon viestimiä ja oikeuttaa saamaan ainoastaan tiedon matkaviestimen sijainnista tietyllä hetkellä. Tuomioistuimen harkintavaltaan jää se, miten laajasti sijaintitietoja on oikeus saada. Matkaviestimien sijaintitiedon hankkiminen kohdistuu aina luvan myöntämistä edeltävään aikaan. Lainsäädäntö ei velvoita teleyrityksiä rekisteröimään ja tallentamaan järjestelmiinsä sijaintitietoja. Sääntely oikeuttaa esitutkintaviranomaisen saamaan ainoastaan sellaisia tietoja, joita teleyritykset ovat eri syistä tallentaneet järjestelmiinsä.

Poliisilain 31 f §:n mukaan poliisille voidaan antaa lupa saada tieto niistä matkaviestimistä, joista tiettynä aikana kirjautuu tieto tietyn paikan läheisyydessä sijaitsevan tukiaseman kautta telejärjestelmään, jos tietojen saamisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys 31 c §:n 1 momentissa tarkoitetun rikoksen estämisessä tai mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitetun vaaran torjumisessa. Lainvalmistelutöiden (HE 266/2004 vp) mukaan pakkokeinolain ja poliisilain säännöksen eroja on selitetty sillä, että poliisilain soveltamistapauksissa tietoja käytetään rikoksen estämiseen. Tällainen tilanne syntyy hallituksen esityksen perustelujen mukaan esimerkiksi silloin, kun etukäteen tiedetään tiettyyn paikkaan kohdistuvasta vakavasta uhasta. Uhkan torjumiseksi on välttämätöntä saada tiedot kohdetta lähestyvistä tai kohteen lähellä olevista matkaviestimistä.

Myös tässä tapauksessa on tarvetta pakkokeinolain ja poliisilain sääntelyn yhdenmukaistamiselle. ”Matkaviestimien sijaintitiedon hankkimisen” sijasta tulisi käyttää menetelmää paremmin kuvaavaa ja yksilöivää nimeä. Tässä esityksessä käyttöön ehdotetaan otettavaksi menetelmän nimenä ”tukiasematietojen hankkiminen”. Telekuuntelun ja televalvonnan tavoin menetelmän tulisi liittyä teleosoitteisiin ja telepäätelaitteisiin.

Myös rikoksen selvittämisessä saattaa tulla vastaan tilanteita, joissa tarvitaan tietoa vasta luvan myöntämisen jälkeen kirjautuvista teleosoitteista ja telepäätelaitteista. Poliisilain mukaan tämä on siis jo nykyisin mahdollista. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa rikoksentekijöiden voidaan olettaa palaavan huumekätkölle. Henkirikokseen syyllistynyt on myös saattanut vahingossa jättää ruumiin kätköpaikalle tavaransa, jota hän myöhemmin tulee paljastumisensa estääkseen hakemaan. Tämän vuoksi pakkokeinolain tukiasematietojen hankkimista koskevassa sääntelyssä tulisi mahdollistaa myös tiedon hankkiminen tietyn tukiaseman kautta telejärjestelmään kirjautuvista teleosoitteista ja telepäätelaitteista.

Suunnitelmallinen tarkkailu

Kuten edellä salaisten pakkokeinojen määritelmien yhteydessä todetaan, on tarvetta säätää rikoksesta epäiltyyn salaa kohdistuvasta muusta kuin lyhytaikaisesta tarkkailusta. Tällaista tarkkailua kutsutaan tässä esityksessä suunnitelmalliseksi tarkkailuksi. Vaikka suunnitelmallista tarkkailua ei voitaisi kohdistaa vakituiseen asumiseen käytettävään tilaan, tällaisella menetelmällä puututtaisiin henkilön yksityisyyden suojaan hänen elämäänsä seuraamalla. Tämä tarkoittaa sitä, että suhteellisuusperiaatteen mukaisesti suunnitelmallista tarkkailua ei tulisi voida käyttää vähäisten rikosten tutkinnassa. Toisaalta huomioon on otettava rikostutkinnalliset tarpeet. Sen vuoksi tässä esityksessä ehdotetaan, että rikoksesta epäiltyyn saadaan kohdistaa suunnitelmallista tarkkailua, jos häntä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, taikka varkaudesta tai kätkemisrikoksesta. Lisäksi edellytettäisiin, että suunnitelmallisen tarkkailun edellytyksenä on, että sillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.

Tekninen tarkkailu

Tekninen kuuntelu ja tekninen katselu

Voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun säännösten mukaan teknisen kuuntelun ja teknisen katselun käytön edellytysten kannalta merkitystä on sillä, kohdistuuko kuuntelu tai katselu vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan. Luvun 4 §:n 2 momentin mukaan teknistä kuuntelua saa 1 momentin nojalla kohdistaa epäiltyyn vain hänen ollessaan vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan ulkopuolella. Pykälän 3 momentin mukaan, kun jotakuta on syytä epäillä momentissa mainitusta törkeästä rikoksesta, rikoksen esitutkintaa toimittavalle viranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa teknistä kuuntelua myös sellaiseen vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan, jossa epäilty todennäköisesti oleskelee. Viimeksi mainitussa tapauksessa tekniseen kuunteluun tarvitaan tuomioistuimen lupa. Pakkokeinolain 5 a luvun 4 a §:n 3 momentin mukaan teknistä katselua saa kohdistaa epäiltyyn vain hänen ollessaan vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan ulkopuolella. Poliisilain puolella puolestaan käytetään ilmaisua ”vakituiseen asumiseen käytetty huone tai tila” (31 §:n 1 momentti).

Asumiseen liittyvien tilojen rajaaminen teknisen tarkkailun samoin kuin suunnitelmallisen tarkkailun edellytyksiä koskevissa säännöksissä on merkityksellinen perustuslain 10 §:n 1 säädetyn kotirauhan suojaamisen kannalta. Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännössä on tehty eroa sen suhteen, kohdistuuko toimenpide kotirauhan piiriin kuuluvaan tilaan vai varsinaiseen asumiseen käytettyyn tilaan (PeVL 12/1998 vp, 36/2002 vp ja 37/2002 vp). Muihin kuin vakituiseen asumiseen käytettäviin tiloihin kohdistettavat toimenpiteet eivät ulotu perusoikeuden ytimeen, vaikka tila olisi muuten kotirauhan suojaama.

Korkein oikeus on pakkokeinolain 5 a luvun 4 §:n 2 momentin tulkintaa koskevassa ennakkoratkaisussaan (KKO 2009:54) todennut, ettei ilmaisusta ”vakituiseen asumiseen tarkoitetun tilan ulkopuolella” voida tehdä sellaista johtopäätöstä, ettei lakia sovellettaessa voitaisi ottaa huomioon sitä seikkaa, käytetäänkö tilaa tosiasiallisesti asumiseen. Lain esitöistä ei korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan myöskään ilmene, että mainitulla ilmaisulla, joka on korvannut aikaisemmin voimassa 4 §:n 4 momentin (366/1999) ilmaisun ”tilassa, jota ei käytetä vakituiseen asumiseen”, olisi tarkoitettu muuttaa säännöksen sisältöä siten, että jo tilan käyttötarkoitus sen tosiasiallisesta käytöstä riippumatta sulkisi pois mahdollisuuden tekniseen kuunteluun. Korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan merkitystä ei ole sillä, mihin tarkoitukseen tila on tarkoitettu, vaan mihin sitä on tosiasiallisesti käytetty.

Kotirauhan suojaan liittyvän rajanvedon tulisikin määräytyä sen mukaan, käytetäänkö tiettyä tilaa vakituiseen asumiseen vai ei. Tämä ei sinällään poista tulkintakysymyksiä, joita väistämättä liittyy tällaisten ilmausten käyttämiseen. Vakituiseen asumiseen voidaan käyttää sellaistakin tilaa, jota ei siihen tavallisesti käytetä (esimerkiksi toimistotilat ja hotellihuoneet). Toisaalta esimerkiksi kerrostalohuoneistoa voidaan tosiasiallisesti käyttää asumisen asemesta toimistona.

Pakkokeinolain 5 a luvun 4 §:n 3 momentin mukaan teknistä kuuntelua voidaan momentissa muuten säädetyin edellytyksin kohdistaa sellaiseen vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan, jossa epäilty todennäköisesti oleskelee. Tällaista oleskeluun liittyvää vaatimusta ei aseteta muun teknisen kuuntelun osalta. Teknisen katselun edellytyksiä koskevassa säännöksessä (5 a luvun 4 a §:n 1 momentti) puolestaan todetaan, että teknistä katselua voidaan kohdistaa paikkaan, jossa epäillyn voidaan olettaa oleskelevan. Sääntely tulisi tältä osin mahdollisuuksien mukaan yhdenmukaista ja saattaa vastaamaan käytännön tarpeita.

Lain sanamuodon perusteella ei ole selvää, voidaanko tekninen kuuntelu kohdistaa muuhun kuin vakituiseen asumiseen tarkoitettuun tilaan, jossa epäilty ei juuri tietyllä hetkellä todennäköisesti oleskele. Ilmaisuun ”oleskelu” liittyen epäselvää on myös se, miten siihen suhtautuu käyminen tietyssä tilassa tai paikassa. Käytännössä teknisen kuuntelun toteutus tulisi mahdottomaksi, jos rikoksen selvittämiseen liittyvän varaston tekninen kuuntelu olisi keskeytettävä, kun epäilty poistuu sieltä hetkeksi. Usein ei ole edes mahdollista sanoa, onko epäilty enää teknisen kuuntelun kohteena olevassa tilassa, mikäli hän ei esimerkiksi osallistu jatkuvasti keskusteluun. Henkilön oikeusasemaan muuta teknistä kuuntelua tuntuvammin puuttuvassa asuntokuuntelussakin sallitaan kytkentä tilaan, jossa epäilty todennäköisesti oleskelee. Lainsäädäntöä pitäisi täsmentää niin, että tekninen kuuntelu kytketään tiloihin, joissa epäillyn voidaan olettaa todennäköisesti oleskelevan tai käyvän. Vastaava rajaus tulisi tehdä teknisen katselun edellytyksiä koskevaan säännökseen.

Voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun 4 §:n 2 momentin mukaan teknistä kuuntelua saa kohdistaa epäiltyyn, joka suorittaa rangaistusta rangaistuslaitoksessa taikka on pakkolaitokseen eristetty tai tutkintavanki hänen ollessaan sellissään tai vankien käytössä olevissa muissa tiloissa. Myös teknistä katselua voidaan tietyin edellytyksin kohdistaa rangaistusta rangaistuslaitoksessa suorittavaan, pakkolaitokseen eristettyyn tai tutkintavankiin. Sääntelyä tulisi tältä osin yksinkertaistaa ja saattaa se ajantasaiseksi. Voimassa olevan muun lainsäädännön mukaan pakkolaitokseen eristämistä ei enää ole. Laissa voitaisiinkin puhua vain ”viranomaisten tiloissa olevasta rikoksen johdosta vapautensa menettäneestä”.

Pakkokeinolain 5 a luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan teknisen katselun edellytyksenä on se, että jotakuta on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Koska kuuden kuukauden ja yhden vuoden väliin meneviä enimmäisrangaistuksia ei ole säädetty, edellytyksenä tulisi olla, että rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta niissä tapauksissa, joissa perusterikos määräytyy kyseisen momentin mukaan.

Tekninen seuranta

Pakkokeinolain 5 a luvun 4 b §:ssä säädetään teknisen seurannan edellytyksistä. Edellytyksenä on pykälän 1 momentin mukaan se, että jotakuta on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Tässäkin tapauksessa enimmäisrangaistus tulisi korottaa vuoteen vankeutta, koska laissa säädettyjä kuuden kuukauden ja vuoden välissä olevia enimmäisrangaistuksia ei ole.

Voimassa olevan lain mukaan teknistä seurantaa voidaan kohdistaa rikoksesta epäillyn käyttämään kulkuneuvoon tai rikoksen kohteena olevaan tavaraerään. Kuten salaisten pakkokeinojen määritelmien yhteydessä edellä todettiin, kulkuneuvon ja tavaraerän asemesta määritelmässä tulisi mainita esine, aine tai omaisuus. Koska tekninen seuranta liittyy nimenomaisesti tiettyyn henkilöön kohdistuvaan rikosepäilyyn, tällaisen esineen, aineen tai omaisuuden tulisi myös oletettavasti olla hänen hallussaan tai olla hänen käyttämänsä.

Kuten määritelmien yhteydessä myös todettiin, laissa tulisi säätää henkilön teknisestä seurannasta. Tällainen henkilön olinpaikkaan ja liikkumiseen kohdistuva seuranta rinnastuu tuntuvuudeltaan ja merkitykseltään teleosoitteen ja telepäätelaitteen sijaintitietojen hankkimiseen, jolla pyritään myös saamaan tietoa henkilön tai henkilöiden liikkeistä. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilön teknisen seurannan kynnyksen tulisi vastata televalvonnan ja tukiasematietojen hankkimisen kynnystä. Tällöin lähtökohtana on se, että tutkittavasta rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, mikä on lähtökohta myös eräissä teknisen kuuntelun ja teknisen katselun tapauksissa voimassa olevan lain ja tämän esityksen mukaan. Henkilön teknistä seurantaa koskevassa edellytyssäännöksessä voitaisiinkin tältä osin viitata teknisen kuuntelun säännökseen.

Tekninen laitetarkkailu sekä teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen

Kuten edellä salaisten pakkokeinojen määritelmien osalta todetaan, laissa tulisi säätää uudesta teknisen tarkkailun muodosta eli teknisestä laitetarkkailusta. Teknisellä laitetarkkailulla tarkoitettaisiin tietokoneen tai muun vastaavan teknisen laitteen taikka sen ohjelmiston toiminnan tai yksilöintitietojen muuta kuin yksinomaan aistinvaraista tarkkailua, tallentamista tai muuta käsittelyä rikoksen selvittämiselle merkityksellisen seikan tutkimiseksi. Vaikka tällä uudella pakkokeinolla ei hankittaisi tietoa luottamuksellisen viestinnän sisällöstä ja vaikka sillä ei myöskään seurattaisi sitä, mitä laitteen tai ohjelmiston säilyttämispaikassa tapahtuu, johdonmukaisesti muiden teknisen tarkkailun keinojen edellytysten kanssa uutta keinoa tulisi voida käyttää vain suhteellisen vakavan rikollisuuden tutkinnassa.

Teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimiselle ei säädetä poliisilain 36 §:n 2 momentissa muita edellytyksiä kuin hankkimisen tarpeellisuus poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi. Myös tällaiselle tietojen hankkimiselle tulisi asettaa kynnys, jolla lievimmät rikokset rajattaisiin soveltamisalan ulkopuolelle, kun kysymys on poliisin teknisellä laitteella suorittamasta yksilöintitietojen hankkimisesta. Tällainen salainen tiedonhankintakeino voi olla edistämässä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuvien salaisten pakkokeinojen (lähinnä telekuuntelu ja televalvonta) käyttämistä.

Laitteen, menetelmän tai ohjelmiston asentaminen ja poisottaminen

Pakkokeinolain 5 a luvun 4 §:n 4 momentin mukaan esitutkintaa toimittavalla virkamiehellä on oikeus sijoittaa kuuntelulaite kuuntelun kohteena oleviin tiloihin, jos kuuntelun suorittaminen sitä edellyttää. Virkamiehellä on tällöin oikeus laitteen asentamiseksi ja pois ottamiseksi salaa mennä edellä mainittuihin tiloihin. Vastaavat säännökset laissa on myös teknisen katselun ja teknisen seurannan osalta (pakkokeinolain 5 a luvun 4 a §:n 4 momentti ja 4 b §:n 2 momentti). Teknisen seurannan säännös koskee seurantalaitteen sijoittamista kulkuneuvon sisälle.

Laitteiden, menetelmien ja ohjelmistojen asentamisesta teknisen tarkkailun toteuttamista varten ja pois ottamisesta tulisi säätää selkeyden vuoksi erillisessä pykälässä, johon koottaisiin teknistä tarkkailua koskeva sääntely ja jossa tulisi mahdollistaa myös kohteen tai tietojärjestelmän suojauksen kiertäminen, purkaminen tai muu vastaava tilapäinen ohittaminen. Esimerkkinä voidaan mainita tarkkailtavan kohteen suojaksi asennetun laitteen tekninen häirintä asennuksen aikana.

Laitteen, menetelmän tai ohjelmiston asentamista ja poisottamista koskevassa pykälässä tulisi selvyyden vuoksi korostaa sitä, että kotietsinnästä säädetään erikseen. Ongelmallisia tilanteita saattaa syntyä, jos asentamisen tai poisottamisen yhteydessä sattumalta havaitaan seikkoja, joiden perusteella tulisi suorittaa kotietsintä. Esimerkiksi asennuksen kohteena olevissa tiloissa havaitaan luvattomia aseita tai huumausaineita. Jos niihin ei puututa heti, on mahdollista, että huumausaineet päätyvät levitykseen tai että ampuma-asetta käyttäen tehdään rikos. Kuvatun kaltaiset tilanteet olisi ratkaistava tapauskohtaisella punninnalla vertailemalla puuttumista puoltavia ja sitä vastaan puhuvia seikkoja ja etuja. Toimenpiteen siirtämistä koskevasta toimivaltuudesta säädettäisiin erikseen. Lisäksi tässäkin yhteydessä tulisi kiinnittää huomiota kotirauhan suojan ydinalueeseen kuuluvaan vakituiseen asumiseen käytettävään tilaan. Asentamiseen tällaiseen tilaan tulisi olla tuomioistuimen nimenomainen lupa riippumatta siitä, mihin tilaan tai muuhun paikkaan tekninen tarkkailu kohdistuu.

Julkisen asiamiehen instituutio

Pakkokeinolain 5 a luvun 6 a §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on ottaessaan vakituiseen asumiseen tarkoitettuihin tiloihin kohdistettavaa teknistä kuuntelua koskevan lupa-asian käsiteltäväksi määrättävä kuuntelun kohteena olevan rikoksesta epäillyn ja muiden kuuntelun kohteeksi mahdollisesti joutuvien etuja valvomaan julkinen asiamies, jollaisena voi 6 b §:n 1 momentin mukaan toimia suostumuksensa mukaisesti asianajaja tai julkinen oikeusavustaja. Pakkokeinolain 5 a luvussa on lisäksi säännöksiä muun ohessa julkisen asiamiehen palkkiosta ja korvauksesta.

Julkista asiamiestä koskeva sääntely tuli voimaan vuoden 2004 alussa. Käytännön kokemukset julkisen asiamiehen toiminnasta ovat varsin vähäisiä. Niiden perusteella ei voida esittää sen enempää järjestelmän laajentamista kuin sen lakkauttamistakaan. Lainsäädännön täydentämistarve kuitenkin liittyy siihen, että voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvun 6 a §:n 3 momentin mukaan julkisen asiamiehen vaitiolovelvollisuus koskee ainoastaan tehtävää hoitavaa tai hoitaneita asiamiehiä. Salaisen tiedonhankinnan paljastumisriskin vähentämiseksi sääntely tulisi laajentaa koskemaan myös niitä tilanteita, joissa asianajajaa tai julkista oikeusavustajaa on pyydetty tähän tehtävään, mutta tämä ei ole syystä tai toisesta ottanut tehtävää vastaan. Pyynnön yhteydessä saatujen tietojen salassapitovelvollisuuden ehdotetaan koskevan myös erityistä kotietsintää varten määrättävää etsintävaltuutettua. Lainsäädäntöteknisesti julkista asiamiestä koskeva sääntely tulisi sijoittaa tuomioistuinkäsittelyä koskevien säännösten yhteyteen.

Peitetoiminta

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole säännöksiä peitetoiminnasta. Pakkokeinolain 6 luvun 7 §:n mukaan peitetoiminnasta säädetään poliisilaissa siltäkin osin kuin sitä voidaan käyttää rikosten selvittämisessä.

Poliisilain 31 a §:n mukaan poliisimiehellä on oikeus peitetoimintaan, jos se on tarpeen pakkokeinolain 5 a luvun 2 §:ssä (telekuuntelun perusterikokset) tarkoitetun muun rikollisen toiminnan kuin törkeän tulliselvitysrikoksen taikka rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun rikoksen (lasta esittävän sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen) tai sen rangaistavan yrityksen estämiseksi, paljastamiseksi tai selvittämiseksi. Edellytyksenä on myös se, että tiedonhankinnan kohteena olevan käyttäytymisen perusteella tai muutoin on perusteltu aihe epäillä hänen syyllistyvän sanottuun rikokseen. Peitetoiminta asunnossa on sallittua vain silloin, jos sisäänkäynti tai oleskelu tapahtuu asuntoa käyttävän aktiivisella myötävaikutuksella. Kotietsinnästä on kuitenkin voimassa, mitä pakkokeinolaissa säädetään.

Peitetoimintaa voidaan siis käyttää kattavasti rikostorjunnassa (rikoksen estäminen, paljastaminen ja selvittäminen) törkeiden ja yhteiskunnalle vaarallisten rikosten osalta. Tätä voitaisiin edelleen pitää lähtökohtana ottaen lisäksi huomioon se, että menetelmän käyttö on tarkoitettu ylipäänsä viimesijaiseksi keinoksi. Esitutkinnassa rikoksen selvittämisessä käytettävästä peitetoiminnasta tulisi selvyyden vuoksi säätää myös pakkokeinolaissa. Lisäksi yksinomaan tietoverkossa tapahtuvasta, oman erityisen tyyppinsä muodostavasta peitetoiminnasta tulisi säätää erikseen. Tietoverkoissa tapahtuvalle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle on luonteenomaista tietynlainen toimivien henkilöiden identiteettien epäselvyys. Tietoverkoissa käytetään esimerkiksi nimimerkkejä tai muita vastaavia henkilöiden yksilöintitapoja. Lisäksi tietoverkoissa tapahtuvan peitetoiminnan dokumentointi on muuhun peitetoimintaan verrattuna helpompaa, joten peitetoiminnan toteuttamistapa on jälkikäteen tarkemmin selvitettävissä. Fyysiset työturvallisuusriskit puuttuvat tietoverkkorikosympäristöstä. Tämän vuoksi tietoverkoissa tapahtuvalle peitetoiminnalle ei tulisi asettaa yhtä tiukkoja edellytyksiä kuin reaalimaailmassa toteutettavalle toiminnalle.

Kuten esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnön kansainvälisen vertailun jaksosta ilmenee, vertailusta on vaikea tehdä johtopäätöksiä siitä, mihin suuntaan peitetoimintaa koskevaa lainsäädäntöä olisi kehitettävä. Suurempi merkitys onkin EIT:n ratkaisukäytännöllä. Keskeisimmät kysymykset liittyvät siihen, mitä tekoja poliisimies saa tehdä peitetoimintaa suorittaessaan. Tässä esiteltävillä ratkaisulla on merkitystä myös valeoston kannalta.

EIT:n ratkaisukäytäntö

Lüdi v. Sveitsi (A-238 15.6.1992) on eräs keskeisimmistä aihepiiriä koskevista ratkaisuista. Siinä EIT totesi yksityiselämän suojaa koskien sen, että valittajan on täytynyt olla tietoinen toimintansa laittomuudesta (huumausainekauppa) ja siitä, että hän näin ollen oli vaarassa joutua tekemisiin salaista tehtävää suorittavan poliisimiehen kanssa, jonka tehtävänä olisi hänen paljastamisensa. EIS 8 artiklaa ei siten ollut loukattu. Myöskään virkamiehen tässä tarkoituksessa tekemien toimenpiteiden (puhelut, valeostot ja hallinnolliset peitteet) ei katsottu olevan ongelmallisia. EIT on vahvistanut myös ratkaisuissaan sen, ettei passiivinen soluttautuminen vaaranna epäillyn oikeuksia (Teixeira de Castro v. Portugali 9.6.1998).

EIS 6 artiklan 1 kappaleen rikkomista koskevissa ratkaisuissa on tullut esiin myös kysymys poliisin tekemästä yllytyksestä rikokseen. Edellä mainitussa Teixeira de Castro -tapauksessa EIT katsoi kyseistä määräystä rikotun siksi, että poliisit olivat toimineet yllyttäjinä tekemällä aloitteen valittajan suorittamaan huumerikokseen. Yllyttämisestä oli kyse myös tapauksessa Sequeira v. Portugali l6.5.2003). EIT arvioi sitä, olivatko tapauksessa toimineet kaksi poliisia peitetarinan turvin vain puuttuneet jo käynnissä olleeseen huumekauppaa koskeneeseen operaatioon (agent infiltré) vai oliko heidän katsottava provosoineen rikoksen tekemiseen (agent provocateur). Tuomioistuimen mielestä tapauksen olosuhteissa ei ollut tukea hallituksen väittämälle, jonka mukaan valittajalla olisi ollut tarkoitus suorittaa rikos. Näin valittajalta oli riistetty oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. EIT:n ratkaisussa tehtiin eroa sen suhteen, oliko poliisin toiminta tuonut esille ”piilevänä olemassa olleen rikollisen tarkoituksen antamalla valittajalle tilaisuuden sen toteuttamiseen” vai oliko poliisin toiminta luonut rikollisen tarkoituksen, jota ei aiemmin ollut olemassa. Tapauksessa mikään ei viitannut EIT:n mielestä siihen, että rikos olisi tehty ilman poliisien väliintuloa. Vastaavan tyyppinen tapaus on Vanyan v. Venäjä 15.12.2005, jossa poliisi peitetoiminnan yhteydessä oli menetellyt välihenkilöä avuksi käyttäen tavalla, jonka EIT katsoi huumerikokseen yllyttämiseksi.

Suomea koskevassa ratkaisussa V. v. Suomi 24.4.2007 valittaja väitti rikkomuksen tapahtuneen muun ohessa sillä perusteella, että poliisi oli yllyttänyt hänet tekemään rikoksen, jota hän ei muutoin olisi tehnyt. Lisäksi poliisi oli yrittänyt salata erääseen puhelinsoittoon liittyneitä olosuhteita. EIT totesi, että kontradiktorinen periaate ja osapuolten tasa-arvo kuuluivat olennaisina osina oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin rikosjutussa. Sen lisäksi EIS 6 artiklan 1 kappale edellytti, että syyttäjäviranomaiset paljastivat syytetylle kaiken hallussaan olleen olennaisen näytön siitä riippumatta, oliko se syytetylle vastaista tai myönteistä. Tämä velvollisuus ei kuitenkaan ollut ehdoton. Rikosjutussa saattoi olla syytetyn edun kanssa kilpailevia intressejä kuten kansallinen turvallisuus taikka tarve suojella todistajia kostotoimilta tai pitää salassa poliisin rikostutkintamenetelmät. Kuitenkin EIS 6 artiklan 1 kappale salli vain sellaiset syytetyn oikeuksiin puuttumiset, jotka olivat ehdottoman välttämättömiä. Tässä tapauksessa EIT katsoi, että päätöksentekomenettelyssä ei ollut noudatettu oikeudenmukaisuuden vaatimuksia, koska valittaja ei ollut voinut puolustautua yllytysväitteellä riittävän ajoissa kaikilta osin. EIS 6 artiklan 1 kappaletta oli rikottu.

Ratkaisussa Malininas v. Liettua 1.7.2008 kysymys oli siitä, ylittikö poliisi huumausaineiden välitystä tutkiessaan hyväksyttävän peitetoiminnan rajat yllyttämällä henkilön myymään huumeita huomattavaa rahasummaa vastaan. EIT totesi muun ohessa, että se ei ollut saanut objektiivisia tuomioistuimissa oikeaksi vahvistettuja selvityksiä, jotka osoittaisivat, että viranomaisilla olisi ollut päteviä syitä epäillä valittajaa huumeiden välittämisestä tai taipumuksesta sellaiseen rikokseen jo ennen kuin poliisimies oli ottanut häneen yhteyttä. EIT katsoi, että poliisi ei ollut pysynyt hyväksyttävän peitetoiminnan rajoissa. Poliisimiehet olivat toimineet rikokseen yllyttäjinä (agents provocateurs) eivätkä vain tulleet mukaan meneillään olleeseen rikolliseen toimintaan. EIS 6 artiklan 1 kappaletta oli rikottu.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole kaikissa tapauksissa edellyttänyt peitetoiminnan tai valeoston yksityiskohtaista sääntelyä. Ratkaisussa Kuzmickaja v. Liettua 10.6.2008 oli kyse siitä, ylittikö poliisi peitetoiminnan hyväksyttävät rajat tehdessään koeoston ravintolassa, jossa anniskellut alkoholijuoma-annokset eivät poliisin saaman nimettömän ilmoituksen mukaan vastanneet määriltään tilauksia. Poliisin toimia ei käsillä olevassa tapauksessa voitu EIT:n mukaan pitää lainvastaisina tai mielivaltaisina sen johdosta, että niistä ei ollut yksityiskohtaisia säännöksiä laissa. Poliisilain mukaan poliisilla oli yleiset valtuudet tutkia rikoksia ja kerätä niistä näyttöä. Tässä tapauksessa EIT katsoi myös, että valittajaa ei ollut yllytetty rikokseen EIS 6 artiklan 1 kappaleen vastaisesti. Poliisi oli vain tilannut valittajalta juoman.

Ratkaisussa Pyrgiotakis v. Kreikka 21.2.2008 oli kysymys siitä, oliko poliisi provosoinut henkilön rikokseen peitetoiminnan yhteydessä. Myös tässä ratkaisussa EIT katsoi, että mikään näyttö ei osoittanut, että valittaja olisi tehnyt rikoksen ilman poliisin puuttumista. Niin ollen ei voitu katsoa, että poliisit olisivat rajoittuneet pelkästään paljastamaan rikollisen tarkoituksen. Sen sijaan ne olivat hiljaisesti tarjonneet valittajalle tilaisuuden toteuttaa sellaisen tarkoituksen. Näissä oloissa EIT katsoi, että poliisin toiminta oli ollut pääasiallisena vaikkakaan ei yksinomaisena syynä valittajan menettelyyn, josta oli seurannut hänen tuomitsemisensa ankaraan rangaistukseen. Poliisi oli siten provosoinut rikoksen, jota ei muuten olisi tehty. EIS 6 artiklan 1 kappaletta oli rikottu. Rikokseen yllyttämisestä on kysymys myös ratkaisussa Ramanauskas v. Liettua 5.2.2008. EIT pani ratkaisussa merkille, että valittaja oli oikeudenkäynnin kaikissa vaiheissa vedonnut yllytykseen. Niin ollen viranomaisten ja tuomioistuinten olisi tullut ainakin toimittaa perusteellinen tutkinta peitetoiminnan hyväksyttävien rajojen mahdollisesta ylityksestä eli siitä, olivatko poliisit yllyttäneet valittajaa rikokseen.

Oikeusministeriön työryhmämietintö 2005:5

Oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön asettaman työryhmän mietinnössä (oikeusministeriön työryhmämietintö 2005:5) ehdotettiin poliisilakiin lisättäväksi 36 a § peitetoimintaa suorittavan poliisimiehen osallistumisesta järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. Pykälän 1 momentin mukaan lupa osallistua olisi voitu antaa, jos 1) peitetoiminnan kohteena on rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kymmenen vuotta vankeutta ja 2) osallistumisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys peitetoiminnan kohteena olevan rikoksen estämiselle, paljastamiselle tai selvittämiselle.

Ehdotetun poliisilain uuden 36 a §:n 2 momentin mukaan järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuvalle poliisimiehelle olisi voitu antaa lupa hankkia toimitiloja tai kulku- tai muita sellaisia välineitä, kuljettaa henkilöitä, esineitä tai aineita, hoitaa taloudellisia asioita taikka avustaa rikollisryhmää muilla näihin rinnastettavilla tavoilla.

Mainitun pykälän 3 momentissa olisi säädetty, että poliisimiehelle voidaan myös antaa lupa osallistua 1 momentissa tarkoitettuun rikokseen vaikuttamalla rikoksen tekemisen aikaan ja paikkaan tai muulla tähän rinnastettavalla tavalla, jos rikos on tekeillä tai on perusteltua syytä olettaa, että rikos tehtäisiin ilman poliisimiehen myötävaikutustakin. Poliisimies olisi lisäksi saanut edellä mainitulla tavalla osallistua rikollisryhmän muuhun rikokseen, joka tehdään 1 momentissa tarkoitetun rikoksen yhteydessä, jos tämä on välttämätöntä peitetoiminnan paljastumisen estämiseksi ja poliisimiehen tai hänen läheistensä henkeen tai terveyteen välittömästi kohdistuvan vakavan uhan torjumiseksi. Pykälän 4 momentin mukaan suorittaessaan peitetoimintaa poliisimies olisi saanut myös syyllistyä liikennerikkomuksiin, järjestysrikkomuksiin tai muihin sellaisiin lajissaan vähäisiin rikkomuksiin, joista ei olisi yleisen rangaistuskäytännön mukaisesti odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa, jos tämä on välttämätöntä peitetoiminnan paljastumisen estämiseksi. Poliisilain uuden 36 a §:n 5 momentissa olisi säädetty, että poliisimies ei saa kuitenkaan osallistua henkeen tai terveyteen taikka henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvaan tai toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavaan rikokseen eikä myötävaikuttaa siihen, että avustettavan rikoksen aiheuttama oikeudenloukkaus muuten kun vähäisessä määrin kasvaa.

Mietinnössä korostettiin sitä, että oikeusjärjestyksen ja poliisin tehtävien kannalta hyvin poikkeuksellisten keinojen soveltamisala on syytä rajata kaikkein vakavimman rikollisuuden estämiseen ja selvittämiseen. Uusia menettelytapoja katsottiin tarvittavan ennen kaikkea järjestäytyneen vakavan huumausainerikollisuuden ja siihen liittyvien törkeiden rikosten vastustamiseen. Mietinnössä tuotiin myös esiin se, että ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin kuuluu, ettei poliisi saa yllyttää ketään tekemään rikosta, jota hän ei muuten olisi tehnyt. Tämä pätee myös, vaikka yllyttämisen tavoitteena olisi rikollisen toiminnan estäminen tai selvittäminen.

Mietinnössä todetaan, että järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista koskeva rangaistussäännös (rikoslain 17 luvun 1 a §) on siten kirjoitettu, että se periaatteessa koskee myös poliisimiestä. Säännöksen tarkoituksena on kriminalisoida sellainen toiminta, jota ei vielä voida pitää avunantona rikokseen. Kun peitepoliisille annettaisiin oikeus myös avunantajana osallistua rikollisryhmän rikoksiin, on selvää, että peitepoliisilla pitää olla oikeus osallistua järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan tavalla, joka sinänsä täyttää rikoslain 17 luvun 1 a §:n tunnusmerkistön mutta jota ei voida pitää avunantona konkreettisiin rikoksiin. Peitepoliisille oikeus osallistua ryhmän toimintaan tahdottiin kuitenkin rajoittaa vain tiettyihin vähämerkityksellisiin osallistumistapoihin.

Rikollisryhmä saattaa etukäteissuunnitelmasta poiketen ryhtyä suorittamaan myös jotakin muuta rikosta. Jos peitepoliisi tällaisessa yllättäen syntyneessä tilanteessa vetäytyisi toiminnasta tai nimenomaan kieltäytyisi osallistumasta tähän rikokseen, tämä voisi paljastaa hänet ja vaarantaa hänen turvallisuuttaan. Sen vuoksi ehdotettiin, että peitepoliisi tällaisessa tilanteessa olisi voinut osallistua sellaisen rikoksen tekemiseen, joka ei ole peitetoiminnan kohteena. Tältä osin rikokseen osallistumisen edellytyksiä ei voida kytkeä rikoksen rangaistusasteikkoon. Lisäksi peitetoiminnan paljastumisen estäminen saattaa joissakin tilanteissa edellyttää, että peitetoimintaa suorittava poliisimies voisi peitetehtävässään syyllistyä pieniin rikkomusluonteisiin tekoihin, joista yleisen oikeuskäytännön mukaan olisi odotettavissa vain sakkorangaistus. Tavoitteena oli siis mahdollistaa se, että peitepoliisi tarvittaessa voi omaksua epäsosiaaliseen elämäntapaan liittyviä käyttäytymistapoja ja siten ylläpitää uskottavuuttaan alamaailmassa.

Mietinnön mukaan peitetoimintaa suorittava poliisimies ei saisi osallistua henkeen tai terveyteen kohdistuvaan tai toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai henkilökohtaista vapautta loukkaavaan tekoon, koska osallistumista tällaiseen rikokseen voitaisiin pitää henkilökohtaisen koskemattomuuden ydinalueeseen kohdistuvana rikoksena. Kiellettyä olisi myös myötävaikuttaa siihen, että avustettavan rikoksen aiheuttama oikeudenloukkaus muuten kuin vähäisessä määrin kasvaa. Tämä olisi tarpeen siksi, ettei peitepoliisin osallistumislupaa harkittaessa aina ennalta voida tietää, mitä muutoksia kohteena olevassa rikollisryhmässä tai sen toiminnassa tapahtuu. Huumausainerikoksessa voisi kysymys olla siitä, että poliisimiehen mukaan tulon seurauksena salakuljetettava huumausaine-erä kasvaisi vähäisessä määrin.

Mietinnössä katsottiin, että peitetoiminnan laillisuuden uskottavuus ja peitetoiminnan kohteena olevien henkilöiden oikeusturva oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten turvaaminen mukaan lukien edellyttävät, että päätöksenteko tietyissä tapauksissa annetaan tuomioistuimelle. Tämän katsottiin takaavan parhaiten sen, että rikolliseen toimintaan osallistumisen välttämättömyys ja sille asetettavat ehdot tulevat puolueettomasti ja perinpohjaisesti arvioiduksi. Ehdotettu kuuden kuukauden enimmäiskesto liittyi siihen, että käytäntö on osoittanut yksittäisten peitetoimintaoperaatioiden kestävän suhteellisen kauan. Siksi lupa voitaisiin myöntää kuudeksi kuukaudeksi hakemuksesta, johon liitettäisiin peitetoimintaa koskeva kirjallinen suunnitelma.

Peitetoiminnan lainsäädännölliset kehittämistarpeet

Peitetoiminnan onnistumisen kannalta on tärkeää, että peitetehtävässä toimiva poliisimies kykenee saavuttamaan rikollisryhmän jäsenten luottamuksen, jotta voidaan saada riittävän yksityiskohtaista tietoa rikollisesta organisaatiosta ja rikollisesta toiminnasta kokonaisuudessaan. Onnistunut soluttautuminen edellyttää luottamuksen ja uskottavuuden hankkimista rikollisten keskuudessa. Peitepoliisin tulee voida luottamuksen saavuttaakseen oleskella rikollisten keskuudessa sekä osoittaa tarvittaessa toiminnallaan, että hän suhtautuu rikollisten toimintaan välinpitämättömästi ja jopa hyväksyvästi. Tällöin peitepoliisi saattaa joutua myös sellaisiin tilanteisiin, joissa hänen paljastumisensa estämiseksi, tiedonhankinnan turvaamiseksi ja oman turvallisuutensa varmistamiseksi tulisi voida osallistua rikollisryhmän rikolliseen toimintaan. Esimerkkinä voidaan mainita huumausaineen valmistuksessa tarpeellisten raaka-aineiden kuljetus, kun poliisi on ensin tuloksettomasti muilla käytettävissään olevilla keinoilla pyrkinyt saamaan selville huumausaineen valmistukseen käytettävän rakennuksen sijaintipaikan.

Peitepoliisin tulisi voida osallistua myös valvotun läpilaskun kohteena olevaan toimitukseen. Tällöin on mahdollista saada selville esimerkiksi salakuljetusreitti sekä salakuljetustoimintaa organisoivat henkilöt ja toimintaan liittyvät käytännön järjestelyt. Salakuljetettava aine olisi myös tällöin täysin poliisin valvonnassa. Peitetoiminnalla ei voimassa olevien säännösten mukaan ole juurikaan mahdollisuutta saada näyttöä rikollisorganisaation rakenteesta niin, että päätekijät saataisiin edesvastuuseen teoistaan. Tämä koskee näytön hankkimista sellaisten henkilöiden rikollisesta toiminnasta, jotka eivät itse varsinaisesti osallistu yksittäisten rikosten tekemiseen (esimerkiksi huumausaineen myynti), vaan lähinnä rahoittavat toimintaa ja käyttävät päätösvaltaa organisaatiossa. Kuvatun kaltainen toiminta saattaa merkitä kuitenkin jo avunantoa rikolliseen toimintaan tai täyttää rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä rangaistavaksi säädetyn järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisen tunnusmerkistön.

Peitetoiminnasta säädettäessä todettiin, että se ei oikeuta rikokseen yllyttämiseen, avunantoon tai osallisuuteen tekijänä (HE 34/1999 vp, LaVL 7/2000 vp ja HaVM 17/2000 vp). Rikoksen tekevä peitepoliisi ei voi vedota hätävarjeluun tai pakkotilaan vastuuvapausperusteena, jos hän suorittaessaan peitetoimintaa joutuisi osallistumaan rikollisryhmän tekemään rikokseen, koska hätävarjelu liittyy aloitettuun tai välittömästi uhkaavaan oikeudettomaan hyökkäykseen ja puolustusteko kohdistuu hyökkääjään. Pakkotila taas liittyy muuhun oikeudellisesti suojattua etua uhkaavaan välittömään ja pakottavaan vaaraan kuin hyökkäykseen. Jos peitepoliisi suorittaessaan peitetoimintaa joutuisi tekemään rangaistavaksi säädetyn teon välttyäkseen paljastumiselta ja kostotoimilta, tämä saattaisi olla tarpeen hyökkäyksen torjumiseksi, mutta rikos (puolustusteko) ei kohdistuisi mahdolliseen hyökkääjään vaan sivulliseen. Virhearviotilanteessa kysymykseen saattaa tulla rangaistusvastuun lievennys. Jos rikos on tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita, rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa.

Peitetoiminnassa toimivan poliisimiehen osalta vastuuvapauden perusteet ovat epäselviä. Tämä liittyy osittain viranomaisten toimivaltuuksien lailla säätämisen vaatimukseen. Lisäksi huomioon on otettava rikoslain 5 luvun osallisuutta koskevat säännökset. Rikoskumppanuutena on pidetty esimerkiksi yhteiseen suunnitelmaan perustuvaa autonkuljettajana toimimista. Avunannoksi riittää lähtökohtaisesti mikä tahansa rikoksen tekemistä avustava neuvo tai toimi. Lisäksi järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen on säädetty erillisenä rikoksena rangaistavaksi. On otettava huomioon myös se, että teko etenee rangaistavan yrityksen asteelle jo varhaisessa vaiheessa eli rikoksen täyttymisen vaaran aiheuduttua.

Peitetoimintaa on kohdistettu hyvin rajoitettuun henkilöpiiriin ja operaatioiden vuosittainen määrä on erittäin vähäinen. Menetelmä on tarkoitettu viimesijaisesti käytettäväksi eikä sen käytön laajentaminen ole käytännössäkään tarpeellista. Peitetoiminnan mahdollistamiseksi peitehenkilöllä tulisi kuitenkin olla mahdollisuus tehdä vähäisiä rikkomuksia, jos se on tarpeen peitetoiminnan tavoitteen saavuttamiseksi tai paljastumisen estämiseksi. Luottamuksen ja uskottavuuden muodostuminen saattaa edellyttää joissakin tilanteissa peitehenkilöltä tämän kaltaista käyttäytymistä. Siitä ei voisi myöskään aiheutua käytännössä vaaraa kenellekään.

Peitetoiminnassa tulisi myös voida osallistua järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan ja tässä esityksessä ehdotettavaan valvottuun läpilaskuun, kuitenkin ainoastaan laissa säädetyin täsmällisin ja tiukoin edellytyksin. Vaatimusta siitä, että rikollisryhmän tulisi täyttää rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä säädetyt edellytykset, on kuitenkin pidettävä liian tiukkana. Peitetoimintaa käynnistettäessä ei ole välttämättä vielä tarkkaa tietoa siitä, miten toimenpiteen kohteena olevaan henkilöön liittyvä rikollinen toiminta täyttää mainitun pykälän 4 momentin mukaisen järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän.

Sääntelyn kehittämisessä on otettava huomioon EIT:n ratkaisukäytäntö. Huomioon on syytä ottaa myös näkökohtia, joita sisältyy oikeusministeriön ja sisäasiainministeriön asettaman työryhmän mietinnön pykäläehdotuksiin ja niiden perusteluihin. Lähtökohtana tulisi olla, että peitetoimintaa suorittava poliisimies ei saa tehdä rikosta eikä aloitetta rikoksen tekemiseen. Olisi syytä mahdollistaa peitetoiminnan tavoitteen saavuttamiseksi tai tiedonhankinnan paljastumisen estämiseksi vähäisten rikkomusluonteisten rikosten tekeminen. Rikesakkorikkomukset ovat käytännössä sellaisia rikoksia, joilla ei ole asianomistajaa ja joiden tekemisestä ei näin ollen aiheudu vahinkoa tai vaaraa asianomistajalle. Järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisen osalta työryhmän ehdotukset muodostavat pohditun ja hyvän lähtökohdan, josta on kuitenkin eräiltä osin aihetta poiketa.

Työryhmämietinnössä todetun mukaisesti oikeusjärjestyksen ja poliisin tehtävien kannalta poikkeuksellisen peitetoiminnan soveltamisala on edelleen syytä rajata kaikkein vakavimman rikollisuuden selvittämiseen. Peitetoimintaa tarvitaan suunnitelmallisen, järjestäytyneen ja ammattimaisen rikollisuuden selvittämisessä. Lisäksi huomioon on otettava tapaukset, joissa vakavan rikollisuuden voidaan ennakoida jatkuvan tai toistuvan.

Peitetoimintaoperaatioissa toimivien poliisimiesten toimimismahdollisuutta tulisi myös parantaa siten, että aktiivista tiedonhankinta voisi yllättävissä tilanteissa kohdistaa myös muiden kuin peitetoiminnan kohteina olevien henkilöiden rikoksiin sekä sellaisiin kohdehenkilön rikoksiin, joita ei peitetoimintaa koskevassa päätöksessä ole mainittu. Tällaiset tilanteet tulisi kuitenkin saattaa normaaliin päätöksentekomenettelyyn niin pian kuin mahdollista.

Valeoston edellytykset

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei säädetä valeoston edellytyksistä. Pakkokeinolain 6 luvun 7 §:n mukaan valeostosta säädetään poliisilaissa siltäkin osin kuin sitä voidaan käyttää rikosten selvittämisessä. Poliisilain 31 b §:n mukaan poliisimiehellä on oikeus valeostoon, jos se on välttämätöntä kätkemisrikoksen tai varkauden taikka sellaisen rikoksen estämiseksi, paljastamiseksi tai selvittämiseksi, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, tai tällaisen rikoksen johdosta laittomasti hallussa pidetyn tai kaupatun esineen, aineen taikka omaisuuden löytämiseksi tai tällaisella rikoksella saadun hyödyn takaisin saamiseksi.

Kuten edellä jo valeoston määritelmää koskevassa kohdassa todettiin, valeoston edellytyksiä koskevassa säännöksessä tulisi säätää mahdollisuudesta käyttää valeoston toteuttamiseksi välttämätöntä tiedonhankintaa.

Valeoston käyttämisen edellytyksiä koskevassa säännöksessä tulisi säätää valeoston tavoitteen saavuttamisen todennäköisyyden asteesta. Kuten edellä valeoston määritelmän yhteydessä todettiin, valeostoa voitaisiin käyttää todisteiden saamiseksi rikosasiassa sekä sellaisen esineen, aineen tai omaisuuden löytämiseksi, joka on rikoksella joltakulta viety tai jonka tuomioistuin voi julistaa menetetyksi. Vaihtoehtoina tulisivat käytännössä kysymykseen taso ”syytä olettaa” tai ”syytä epäillä” taikka tarkoituksen saavuttamisen todennäköisyys. Näistä viimeksi mainittua olisi perusteltua käyttää kynnyksenä. Tämä korostaisi esitutkintaviranomaisen velvollisuutta myös muuhun tiedonhankintaan, jonka perusteella riittävä varmuus tarkoituksen saavuttamisesta voitaisiin saada.

Edellä peitetoiminnan yhteydessä käsitellyt EIT:n ratkaisut osoittavat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten edellyttävän, että valeosto ei saa sen kohteena olevaa tai muuta henkilöä tekemään rikosta, jota hän ei muuten tekisi. Tämä näkökulma ilmenee jo voimassa olevan poliisilain 31 b §:n valmistelutöistä (HE 34/1999 vp). Samaan asiaan on kiinnittänyt huomiota myös eduskunnan lakivaliokunta, kun se on pitänyt ongelmallisena vaatimusta siitä, että oston tai ostotarjouksen tulee kohdistua laittomasti hallussa tai kaupankäynnin kohteena olevaan esineeseen, aineeseen tai omaisuuteen (LaVL 6/2005 vp). Lakia tulisi täydentää tältä osin.

Tietolähdetoiminnan edellytykset

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei säädetä tietolähdetoiminnan edellytyksistä. Poliisilain 36 a § on puolestaan yleisluonteinen ja muutenkin sisällöltään niukka. Pykälän 1 momentin mukaan poliisi voi käyttää poliisihallinnon ulkopuolista henkilöä tietolähteenä 1 §:ssä säädetyn tehtävänsä hoitamiseksi. Pykälän 2 momentissa säädetään tietolähdettä koskevien tietojen rekisteröimisestä ja 3 momentissa tietolähteelle maksettavasta palkkiosta. Kuten salaisten pakkokeinojen määritelmiä koskevassa osassa edellä todettiin, lakiin tarvitaan säännökset tietolähteen ohjatusta käytöstä.

Tietolähdetoiminta muodostaa tehokkuudestaan huolimatta riskin tietolähdetoiminnassa mukana olevien poliisimiesten ja tietolähteiden oikeusturvalle. Lisäksi syytä on kiinnittää erityistä huomiota tietolähteen turvallisuuteen. Hallituksen esityksen HE 34/1999 vp mukaan poliisimies ei voi ohjata tietolähdettä rangaistavan teon tekemisessä. Tietolähteen käyttäminen valeostossa esimerkiksi huumausaineita koskevissa kauppaneuvotteluissa ei vapauta tietolähdettä rangaistusvastuusta omasta osallisuudestaan huumausaineen kauppajärjestelyissä tehtyyn rikokseen. Tällöin arvioitavaksi voi tulla myös tietolähdettä käyttäneen poliisimiehen varsinainen osallisuus tietolähteen rikokseen. Lisäksi se, että tietolähteen välityksellä muodostetaan kontakti valeostajan ja valeoston kohteena olevan välille, voi olla huumausainerikosten tunnusmerkistöjen laajuuden ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen osallisuusoppien perusteella kiellettyä. Kyseenalaista on myös se, että poliisi käyttäisi vailla koulutusta olevia ulkopuolisia henkilöitä siten, että nämä tulisivat tietämään poliisin taktisia ja teknisiä salassa pidettäviä tietoja.

Laissa tulisi nimenomaisesti säätää siitä, että tietolähteen ohjatussa käytössä tietoja ei saa pyytää hankittavaksi sellaisella tavalla, joka edellyttäisi viranomaiselle kuuluvien toimivaltuuksien käyttöä tai joka vaarantaisi tietolähteen tai muun henkilön terveyden. Tietolähteen käyttäminen pitkälti vastaa peitetoiminnan kaltaista tilannetta. Tietolähde toimii tosiasiallisesti salaa viranomaisen puolesta muita henkilöitä tiedonhankintatarkoituksesta erehdyttäen tai ainakin sen salaten. Tämän vuoksi sekä tietolähdettä ohjaavan virkamiehen että tietolähteen oikeusturvan kannalta erityisen tärkeää on se, että lähde on tietoinen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä lain mukaan sallitun ja kielletyn toiminnan rajoista. Laissa tulisikin säätää myös, että ennen tietolähteen ohjattua käyttöä tietolähteelle on tehtävä selkoa hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä erityisesti hänelle lain mukaan sallitusta ja kielletystä toiminnasta.

Tietolähteen ohjatusta käytöstä tulisi seurata viranomaiselle myös vastuu tarpeen mukaan huolehtia tietolähteen turvallisuudesta tiedonhankinnan aikana ja sen jälkeen. Tämä kuvastaisi myös viranomaisen vastuuta tietolähteen ohjatussa käytössä. Tarvetta tällaiseen huolehtimiseen ei ole kuitenkaan kaikissa tapauksissa.

Valvotun läpilaskun edellytykset

Käytännössä kansainvälistä valvottua läpilaskua käytetään vain vakavien rikosten selvittämisessä. Huomioon on otettava se, että valvotun läpilaskun tavoitteena on yleensä saada selvitystä jostakin valvotun läpilaskun kohteena olevaa toimitusta vakavammasta rikoksesta tai laajemmasta rikoskokonaisuudesta mukaan lukien osallisten henkilöiden tunnistaminen. Toisaalta myös toimitus itsessään voi olla vakava rikos. Valvotun läpilaskun poikkeuksellisen luonteen vuoksi menetelmän käyttö tulisi rajata vain vakavien rikosten selvittämiseen. Tällöin luonteva rajaus tulee siitä, että on syytä epäillä rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta.

Vakavaan rikokseen puuttumatta jättäminen edellyttää sitä, että viranomainen voi tosiasiallisesti valvoa toimenpidettä ja myös puuttua sen kulkuun tarvittaessa. Lisäksi menetelmän käytöstä ei saisi aiheutua merkittävää vaaraa kenenkään hengelle, terveydelle tai vapaudelle eikä myöskään merkittävää huomattavan ympäristö- omaisuus- tai varallisuusvahingon vaaraa. Tällainen vaaraa koskeva rajaus johtaisi siihen, että valvottua läpilaskua ei voitaisi käyttää ihmisten kuljetuksen seurannassa.

Muut salaisten pakkokeinojen käyttöön liittyvät kysymykset

Päätöksentekijä

Pakkokeinolain 5 a luvun 5 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin päättää pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta luvan myöntämisestä 1) telekuunteluun, 2) televalvontaan, 3) 3 a §:ssä tarkoitetun matkaviestimien sijaintitiedon hankkimiseen, 4) vankeinhoitolaitoksen huostassa olevaan henkilöön kohdistettavaan tekniseen kuunteluun ja tekniseen katseluun, kun rangaistuslaitoksen johtajalle on varattu tilaisuus tulla kuulluksi, 5) 5 a luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettuun tekniseen kuunteluun (asuntokuuntelu) ja 6) tekniseen kuunteluun ja tekniseen katseluun, jossa tarkkailulaite on tarkoitus sijoittaa epäillyn käyttämään kulkuneuvoon tai siihen tilaan, jossa epäilty oleskelee.

Pakkokeinolain 5 a luvun 5 §:n 2 momentin mukaan, jos televalvonta ei siedä viivytystä, pidättämiseen oikeutettu virkamies saa päättää toimenpiteestä siihen asti, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen. Vaatimus voidaan esittää myös puhelimitse, jolloin sen sisältö on kirjallisesti vahvistettava jälkikäteen. Vaatimus on tehtävä heti, kun se on mahdollista, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua toimenpiteen aloittamisesta.

Pakkokeinolain 5 a luvun 5 §:n 3 momentin mukaan esitutkinnan toimittamisesta vastaavan poliisiyksikön päällikkö tai apulaispäällikkö päättää tutkinnanjohtajan esityksestä muusta kuin tuomioistuimen päätösvaltaan kuuluvasta teknisestä kuuntelusta. Säännöksessä mainitaan lisäksi päätöksentekoon oikeutettuina eräitä tullilaitoksen ja rajavartiolaitoksen virkamiehiä sekä virallinen syyttäjä koskien tapauksia, joissa hän on tutkinnanjohtajana.

Pakkokeinolain 5 a luvun 5 §:n 4 momentin mukaan, jos 3 momentissa tarkoitettu asia ei siedä viivytystä, tutkinnanjohtaja saa päättää asiasta siihen asti, kunnes 3 momentissa tarkoitettu virkamies on ratkaissut kuuntelua koskevan esityksen. Esitys on tehtävä heti kun se on mahdollista, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua kuuntelun aloittamisesta. Kyseisen pykälän 5 momentin mukaan tutkinnanjohtaja päättää muusta kuin 1 momentissa tarkoitetusta teknisestä katselusta sekä teknisestä seurannasta.

Poliisilain 32 a §:n mukaan peitetoiminnasta päättää sisäasiainministeriön asetuksella säädetyn poliisiyksikön päällikkö eli keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö. Valeostosta sen sijaan päättää poliisilaitoksen, keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö tai hänen määräämänsä päällystöön kuuluva poliisimies.

Tuomioistuimen päätettäväksi tulisi saattaa perus- ja ihmisoikeuksiin merkittävimmin puuttuvien salaisten pakkokeinojen käyttäminen. Tämä tarkoittaisi nykytilaan verrattuna erityisesti sitä, että tuomioistuimen tulisi osallistua myös peitetoimintaa koskevaan päätöksentekoon siltä osin kuin on kysymys tämän menetelmän käyttöedellytyksistä tiettyjen rikosten tutkinnassa. Peitetoiminnan käytöstä tietoisten henkilöiden piiri kasvaisi, mutta tästä aiheutuvia haittoja voitaisiin hallita keskittämällä päätöksenteko yhteen tuomioistuimeen eli Helsingin käräjäoikeuteen. Kun peitetoiminta otettiin käyttöön, eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeVL 5/1999 vp) kiinnitti huomiota yksityiselämän suojaan, ja sikäli kuin peitetoimintaa tehdään kotona, kotirauhan suojaan. Lisäksi valiokunta kiinnitti huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukseen.

Perus- ja ihmisoikeuksiin puuttumisen tuntuvuutta korostava näkökohta puhuu sen puolesta, että nykyisin käytettävissä olevien salaisten pakkokeinojen osalta tuomioistuimen päätöksentekotoimivalta säilyisi pitkälti ennallaan. Tuomioistuimen tulisi päättää telekuuntelusta, televalvonnasta nykyisin sähköisen viestinnän tietosuojalain 36 §:n 3 momentissa säädettyjä tapauksia lukuun ottamatta, tukiasematietojen hankkimisesta, asuntokuuntelusta sekä rikoksen johdosta vapautensa menettäneen teknisestä kuuntelusta ja teknisestä katselusta. Tuomioistuimen tulisi päättää myös teknisestä katselusta silloin, kun katselu kohdistuu rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitetun kotirauhan suojaamaan tilaan tai muuhun paikkaan. Vaikka viimeksi mainitussa tapauksessa olisi kysymys vakituiseen asumiseen käytettävän tilan ulkopuoliseen tilaan tai muuhun paikkaan kohdistuvasta teknisestä katselusta, kotirauhan suojaamiseen liittyvät näkökohdat edellyttävät tuomioistuimen päätöksentekoa. Myös eräiden tämän esityksen mukaisten uusien pakkokeinojen tulisi kuulua tuomioistuimen päätöstoimivallan piiriin. Tämä koskee tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, henkilön teknistä seurantaa ja teknistä laitetarkkailua.

Voimassa olevan lain mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saa päättää väliaikaisesti ainoastaan televalvonnasta. Tätä voidaan pitää käytännön näkökohdista katsottuna liian rajoitettuna. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen toimivallan tehdä väliaikainen päätös ennen tuomioistuimen ratkaisua tulisi koskea myös tukiasematietojen hankkimista, henkilön teknistä seurantaa ja teknistä laitetarkkailua. Toimenpiteen kohteena olevan henkilön oikeusturvaan liittyvistä syistä tulisi säätää siitä, että pakkokeinon käyttö on lopetettava sekä sillä saatu aineisto ja sillä saatuja tietoja koskevat muistiinpanot on heti hävitettävä, jos tuomioistuin katsoo, että edellytyksiä toimenpiteelle ei ole ollut.

Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tulisi voida päättää sähköisen viestinnän tietosuojalain 36 §:n 3 momentissa nykyisin säädettyä vastaavasta suostumukseen perustuvasta televalvonnasta, suunnitelmallisesta tarkkailusta, teknisestä kuuntelusta siltä osin kuin kysymys ei ole asuntokuuntelusta tai rikoksen johdosta vapautensa menettäneen henkilön teknisestä kuuntelusta, teknisestä katselusta siltä osin kuin kysymys ei ole kotirauhan suojaamasta tilasta tai muusta paikasta taikka rikoksen johdosta vapautensa menettäneen teknisestä katselusta, muusta teknisestä seurannasta kuin henkilön teknisestä seurannasta, teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimisesta, salaisen tiedonhankinnan suojaamisesta lukuun ottamatta rekisterimerkin tekemistä ja väärän asiakirjan valmistamista sekä salaista tiedonhankintaa koskevasta ilmaisukiellosta. Näiltä osin kysymys olisi sellaisista menetelmistä tai toimenpiteistä, joihin ei sisälly lähtökohtaisesti erityisiä oikeusturvariskejä (esimerkiksi rikosprovokaatiovaara) ja joilla ei puututa syvällisesti toimenpiteen kohteena olevan perus- ja ihmisoikeuksiin.

Päätöksentekotoimivallan osalta oman ryhmänsä muodostavat peitelty tiedonhankinta, peitetoiminta, valeosto, tietolähteen ohjattu käyttö ja valvottu läpilasku. Kuten edellä jo todettiin, tuomioistuimen tulisi osallistua peitetoimintaa koskevaan päätöksentekoon. Ihmis- ja perusoikeusnäkökohdat huomioon ottaen tämä ei ole tarpeen muiden mainittujen menetelmien osalta. Sama koskee ainoastaan tietoverkossa suoritettavaa peitetoimintaa. Kun otetaan huomioon poliisilain 3 luvun ja poliisin tiedonhankinnan järjestämisestä ja valvonnasta annetun sisäasiainministeriön asetuksen (174/2008) säännökset, jo nykyisin salaista tiedonhankintaa koskevassa päätöksenteossa päätösvaltaa on peitetoiminnan ja valeoston osalta annettu keskusrikospoliisin, suojelupoliisin ja poliisilaitoksien päälliköille. Heidän lisäkseen päätöksentekijänä voisi olla salaiseen tiedonhankintaan erityisesti koulutettu pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet joitakin tuomioistuimen päätöksentekoa koskevia ratkaisuja, joissa on arvosteltu menettelyä yksittäistapauksissa. Lupia salaisten pakkokeinojen käyttöön on esimerkiksi myönnetty, vaikka televalvontaa koskevassa vaatimuksessa ei ole esitetty konkreettisia tosiseikkoja rikosepäilyn tueksi tai vaatimukseen on jätetty kirjaamatta osa sen perusteista ja vaatimuksessa on käytetty tulkinnanvaraisia ilmaisuja.

Syytä on nostaa esiin myös korkeimman oikeuden ennakkoratkaisu KKO 2007:7. Ratkaisun perusteluissa todetaan, että tuomioistuimen tehtävänä on huolehtia epäillyn oikeusturvasta. Näin ollen on tärkeätä, että se vaatimusta käsitellessään selvittää ne tosiasiatiedot, joihin rikosepäilyn väitetään perustuvan. Näin ollen yksin vaatimuksen esittävän virkamiehen viittausta tutkinnassa saatuihin tietoihin tai hänen niiden perusteella tekemäänsä johtopäätöstä ei voida pitää riittävänä selvityksenä rikosepäilyä koskevan edellytyksen täyttymisestä. Vaatimuksen tueksi tulee esittää konkreettisia seikkoja, joiden perusteella ”syytä epäillä” -arvio on mahdollista tehdä. Myös pakkokeinon käytön tarpeellisuudesta on tarvittaessa vaadittava selvät perustelut.

Laissa tulisi varsin tarkasti säätää salaisten pakkokeinojen käyttöä koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä mainittavat seikat. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota tosiseikkoihin, joihin tiettyyn henkilöön kohdistuva rikosepäily ja pakkokeinon käytön edellytykset perustuvat. Tätä kautta tuomioistuimille tulisi paremmat edellytykset harkita kohteen perusoikeuksiin tuntuvasti puuttuvien salaisten pakkokeinojen käyttöedellytysten olemassaoloa. Kysymyksellä on merkitystä myös vaatimusten ja päätösten jälkikäteiskontrollin kannalta.

Menettely tuomioistuimessa

Pakkokeinolain 5 a luvun 6 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen päätettävän lupa-asian käsittelemisessä ja ratkaisemisessa noudatetaan soveltuvin osin pakkokeinolain 1 luvun säännöksiä vangitsemisasian käsittelystä. Pykälän 2 momentin mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimus on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viipymättä vaatimuksen tehneen tai hänen määräämänsä virkamiehen läsnä ollessa. Käsittely voidaan myös toteuttaa käyttäen videoneuvottelua tai muuta soveltuvaa teknistä tiedonvälitystapaa, jossa käsittelyyn osallistuvilla on puhe- ja näköyhteys keskenään.

Pakkokeinolain 5 a luvun 6 §:n 2 momentti sisältää myös poikkeuksia vangitsemisasian käsittelystä säädettyyn. Asia ratkaistaan kuulematta rikoksesta epäiltyä taikka teleliittymän, teleosoitteen tai telepäätelaitteen taikka kuunneltavan tai katseltavan tilan haltijaa. Käsiteltäessä 3 §:n 2 momentissa tarkoitettua asiaa (asianomistajan suostumuksella toteutettava televalvonta) teleliittymän tai teleosoitteen haltijalle on kuitenkin varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jollei siihen tutkinnallisista syistä ole estettä. Pakkokeinolain 5 a luvun 6 §:ssä tarkoitettuun päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla, mutta siitä saa kannella ilman määräaikaa. Kantelu on käsiteltävä kiireellisenä.

Tässä esityksessä vangitsemisasian tuomioistuinkäsittelyä koskevat säännökset ehdotetaan otettaviksi uuden pakkokeinolain 3 lukuun. Menettelyä koskevassa viittaussäännöksessä tulisi viitata niihin uuden luvun säännöksiin, jotka voivat tulla sovellettaviksi salaista pakkokeinoa koskevan asian tuomioistuinkäsittelyssä. Tämä koskee myös toimivaltaista tuomioistuinta, jonka osalta viittaus on nykyisin pakkokeinolain 5 a luvun 5 §:n 1 momentissa.

Voimassa olevan lain mukainen päätöksentekomenettely on tarpeettoman raskas sellaisissa tapauksissa, joissa epäillyt vaihtavat teleosoitteita tai telepäätelaitteita toistuvasti. Tällaisiin tapauksiin liittyvien uusien lupien on havaittu aiheuttavan runsaasti ylimääräistä työtä sekä esitutkintaviranomaisille että tuomioistuimille. Tämän vuoksi teleosoitteen ja telepäätelaitteen lisäämistä koskeva asia tulisi voida käsitellä vaatimuksen esittäjän tai tämän määräämän virkamiehen läsnä olematta silloin, kun edellisestä samaa asiaa koskevasta lupa-asian suullisesta käsittelystä ei ole kulunut pitkää aikaa. Kohtuullinen aikaraja voisi tältä osin olla kuukauden mittainen. Tarkoituksenmukaisuussyistä asian ratkaisemisen tulisi olla mahdollista ilman vaatimuksen esittäjän tai tämän määräämän virkamiehen läsnä oloa silloinkin, kun pakkokeinon käyttö on jo lopetettu. Tämä liittyy kiireellisiin tapauksiin, joissa pidättämiseen oikeutettu virkamies voi päättää pakkokeinon käytöstä, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan asian.

Peitetoimintaa koskevan sääntelyn mukaan ottamisen myötä tulisi kieltää kantelun tekeminen peitetoimintaa koskevasta päätöksestä. Salaisia pakkokeinoja koskevat tuomioistuimen päätökset eivät ole kuitenkaan oikeusvoimaisia, joten uusi vaatimus voidaan tarvittaessa esittää. Lisäksi vaatimuksen hylkäävissä tilanteissa kantelu lisäisi salaisesta tiedonhankinnasta tietoisten ihmisten lukumäärää sekä riskiä tiedonhankinnan ja siihen osallistuvien paljastumisesta.

Pakkokeinolain 5 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan rangaistuslaitoksen johtajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, kun tekninen kuuntelu tai tekninen katselu on tarkoitus kohdistaa vankeinhoitolaitoksen huostassa olevaan henkilöön. Sääntelyä tulisi tältä osin tarkoituksenmukaisuussyistä muuttaa siten, että laitoksen edustajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jollei se ole hänen aikaisempi kuulemisensa huomioon ottaen tarpeetonta. Aikaisemmalla kuulemisella tarkoitetaan tässä myös sitä, että laitoksen edustaja on ilmaissut kantansa esitutkintaviranomaiselle, joka välittää sen tuomioistuimelle.

Salaisen pakkokeinon käytön suojaaminen

Voimassa olevassa pakkokeinolaissa ei ole säännöksiä salaisen tiedonhankinnan paljastumisen estämisestä.

Poliisilain 5 §:ssä säädetään, että suorittaessaan 3 luvussa tarkoitettuja tiedonhankintatoimenpiteitä poliisimies saa siirtää puuttumisen sellaiseen tekeillä olevaan rikokseen, josta ei aiheudu välitöntä vakavaa vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle taikka välitöntä huomattavan ympäristö-, omaisuus- tai varallisuusvahingon vaaraa ja jos toimenpiteen siirtäminen on välttämätöntä tiedonhankintatoiminnan paljastumisen estämiseksi tai toiminnan tavoitteen turvaamiseksi.

Poliisilain 33 a §:n 1 momentin mukaan poliisi voi, silloin kun se on välttämätöntä tarkkailun, teknisen tarkkailun, valeoston, peitetoiminnan ja tietolähdetoiminnan paljastumisen estämiseksi, käyttää harhauttavia tai peiteltyjä tietoja, tehdä ja käyttää harhauttavia tai peiteltyjä rekisterimerkintöjä sekä valmistaa ja käyttää vääriä asiakirjoja. Rekisterimerkintöjen tekemisestä sekä asiakirjojen valmistamisesta päättäneen poliisiyksikön on pidettävä luetteloa merkinnöistä ja asiakirjoista, valvottava niiden käyttöä sekä huolehdittava merkintöjen oikaisemisesta (3 momentti). Rekisterimerkintöjen tekemisestä tai asiakirjojen valmistamisesta päättäneen poliisiyksikön ja rekisterimerkintöjen tai asiakirjojen käyttämisestä päättäneen poliisiyksikön on laadittava selvitys merkintöjen tekemisestä, asiakirjojen valmistamisesta sekä merkintöjen ja asiakirjojen käyttämisestä sisäasiainministeriölle, joka antaa asiasta vuosittain kertomuksen eduskunnan oikeusasiamiehelle (5 momentti).

Kyseistä poliisilain pykälää muutettiin vuonna 2005. Muutosta koskevan hallituksen esityksen (HE 266/2004 vp) mukaan pykälässä ei säädetä uusista toimintavaltuuksista, vaan sääntelyllä pyritään turvaamaan jo olemassa olevien keinojen tehokas käyttäminen niiden erityisluonne huomioon ottaen. Ennen lainmuutosta tiedonhankinnan suojaaminen oli mahdollista vain peiteoperaatioiden aikana. Pykälä nykymuodossaan mahdollistaa aikaisempaa luontevamman ja turvallisemman soluttautumisen ja jutusta irrottautumisen Valeostossa rekisterimerkintöjä tai asiakirjoja ei ole tarkoitettu käytettäväksi peitetoiminnan tapaan, vaan ainoastaan sellaisissa yksittäisissä tilanteissa, joissa valeostajan turvallisuus ja valeoston paljastumisen estäminen välttämättömästi edellyttävät suojaamisen käyttämistä.

Myös pakkokeinolaissa tulisi säätää salaisen pakkokeinon käytön suojaamisesta. Tiedonhankinnan suojaamiseen liittyy toimenpiteen siirtäminen eli se, että saadaan olla puuttumatta pakkokeinon perusteena olevaan rikokseen. Puuttuminen voisi paljastaa salaisen pakkokeinon käytön ennen kuin tiedonhankinta on saatu rikoksen selvittämiseen riittävällä tavalla loppuun suoritetuksi. Tällainen toimenpiteen siirtäminen olisi läheistä sukua esitutkintatoimenpiteiden siirtämiselle, josta ehdotetaan otettavaksi säännös uuteen esitutkintalakiin. Myös tässä tapauksessa puuttumatta jättämiselle olisi asetettava hengen, terveyden, vapauden suojaamiseen ja ympäristö-, omaisuus- ja varallisuusvahingon vaaran torjumiseen liittyvät kynnykset.

Salaisen pakkokeinon käytön suojaamista koskevassa sääntelyssä tulisi vielä selkeyden vuoksi erikseen mainita väärien tietojen, rekisterimerkintöjen tai asiakirjojen käyttö harhauttavien ja peiteltyjen tietojen, rekisterimerkintöjen tai asiakirjojen käyttämisen ohella. Erot näiden tietojen välillä ovat vähäisiä ja tiedot ovat tältä osin toisiinsa rinnastettavia. Suojaamismahdollisuuden tulisi olla käytettävissä kaikkien salaisten pakkokeinojen käytön yhteydessä.

Kuuntelu- ja katselukiellot

Pakkokeinolain 5 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan telekuuntelua ja teknistä kuuntelua ei saa kohdistaa epäillyn ja hänen oikeudenkäyntiavustajansa tai epäillyn ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 2 momentissa tarkoitetun papin välisiin keskusteluihin. Telekuuntelua ja teknistä kuuntelua ei myöskään saa kohdistaa epäillyn ja mainitun luvun 20 §:ssä (lähiomaiset) sekä 23 §:n 1 momentin 3 kohdassa (lääkärit, apteekkarit tai kätilöt taikka heidän apulaisensa) ja 24 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitettujen henkilöiden välisiin keskusteluihin, ellei esitutkinta koske rikosta, josta saattaa seurata kuusi vuotta vankeutta tai sitä ankarampi rangaistus taikka tällaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen. Jos kuuntelun aikana ilmenee, että kysymyksessä on mainittujen henkilöiden välinen keskustelu, toimenpide on keskeytettävä ja mahdolliset tallenteet tai muistiinpanot on heti hävitettävä. Pykälän 2 momentin mukaan teknistä kuuntelua ja teknistä katselua ei saa kohdistaa 4 §:n 4 momentissa tarkoitetun vangin ja lääkärin, sairaanhoitajan, psykologin tai sosiaalityöntekijän välisiin keskusteluihin.

Pakkokeinolain 5 a luvun 10 § ei koske teknistä katselua. Kuitenkin esimerkiksi huulilta lukeminen, viittomakielen tulkitseminen tai kirjallisen viestin sisällön selvittäminen katselemalla tai kuvatallenteelta voi joissakin tapauksissa olla mahdollista. Koska katselu tällaisissa tapauksissa rinnastuu kuuntelemiseen, lainsäädäntöä tulisi tältä osin täydentää. Sääntelyn täydentämiseen koskemaan myös teknistä katselua ja sekä epäillyn ja häneen tietyssä suhteessa olevan toisen henkilön oikeuksien täysimääräiseen turvaamiseen liittyy se, että voimassaolevan lain käsitettä ”keskustelu” laajemmin pitäisi puhua ”viestistä”. Tällöin määritteen piiriin kuuluisi selkeästi muukin kuin suullisesti tapahtuva viestintä. Kieltoa ei ole kuitenkaan tarpeen laajentaa telekuuntelun, teknisen kuuntelun ja teknisen katselun ulkopuolelle, koska juuri mainittuihin keinoihin liittyy luottamuksellisen viestinnän suojaaminen.

Voimassa olevan lain mukaan epäselvä on tilanne, jossa rikoksesta epäiltyä ja pakkokeinolain 5 a luvun 10 §:ssä tarkoitettua henkilöä epäillään samasta tai siihen välittömästi liittyvästä rikoksesta ja jossa molempien osalta on tehty päätös telekuuntelusta, teknisestä kuuntelusta tai teknisestä katselusta. Selvyyden vuoksi kiellon väistymisestä tällaisessa tapauksessa tulisi erikseen säätää.

Ylimääräinen tieto

Pakkokeinolain 5 a luvun 13 §:n 1 momentissa säädetään ylimääräisen tiedon säilyttämisestä. Säännöksen mukaan telekuuntelulla tai teknisellä kuuntelulla saatu ylimääräinen tieto, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten telekuuntelua tai teknistä kuuntelua koskeva lupa tai päätös on annettu, on hävitettävä sen jälkeen, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä. Tieto saadaan kuitenkin säilyttää ja tieto tallettaa poliisin henkilörekistereistä annetussa laissa (509/1995) tarkoitettuihin esitutkintaviranomaisten rekistereihin, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa saadaan käyttää telekuuntelua tai teknistä kuuntelua, taikka tietoa tarvitaan rikoslain 15 luvun 10 §:ssä tarkoitetun rikoksen estämiseen. Tiedot, joita ei ole hävitettävä, on säilytettävä vielä viiden vuoden ajan siitä, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä. Pakkokeinolain 5 a luvun 13 § koskee siis ylimääräisten tietojen hävittämistä ja säilyttämistä. Siitä ei ilmene, miten tietoja voidaan hyödyntää aikana, jolloin ne on säilytettävä ennen henkilörekisteriin tallettamista, ja rekisteriin tallettamisen jälkeen.

Pakkokeinolain 5 a luvun 13 §:n 1 momentissa tai muutenkaan laissa ei säädetä siitä, saadaanko ylimääräistä tietoa hyödyntää, ja jos saadaan, miten tämän tulee tapahtua. Pakkokeinolain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä HE 52/2002 vp suhtaudutaan myönteisesti ylimääräisen tiedon hyödyntämiseen vapaan todistusteorian pohjalta. Esityksessä todetaan lisäksi, että tuomioistuin voisi yksittäistapauksissa asettaa todisteen käyttökiellon. Oikeuskirjallisuuden mukaan tuomioistuimen asettaman tapauskohtaisen hyödyntämiskiellon tulisi edellyttää painavia syitä.

Ylimääräisen tiedon vapaampaa hyödynnettävyyttä verrattuna todistus- tai todistamiskiellon alaisiin tilanteisiin voidaan perustella EIT:n ratkaisukäytännöllä. Esimerkiksi ratkaisussa Schenk v. Sveitsi (EIT: A—140 12.7.1988) oli kysymys laittomasti hankituista todisteista. Ratkaisu koski tapausta, jossa valituksen kohteena oleva telekuuntelutallenne oli laittomasti hankittu, koska sitä ei kansallisen lain vaatimalla tavalla saatu tuomarin määräyksestä. Valittajalla oli ollut mahdollisuus, jonka hän myös käytti, kyseenalaistaa tallenteen autenttisuus ja vastustaa sen hyödyntämistä. Valittaja oli myös saanut käynnistettyä tutkinnan laittomasti toiminutta poliisimiestä kohtaan, ja hänen avustajallaan oli ollut mahdollisuus kuulustella kyseistä poliisimiestä, joka oli haastettu jutussa todistajaksi. Lisäksi valittaja ei ollut kutsunut todistamaan tutkinnasta vastuussa ollutta poliisimiestä, jonka tehtävänä oli huolehtia todisteiden hankkimisesta. EIT otti huomioon myös sen, ettei tallenteen puhelinkeskustelu ollut ainoa todiste, johon tuomio perustettiin. EIS 6 artiklan 1 kappaletta ei ollut rikottu. Samantyyppinen ratkaisu koskee tapausta Parris v. Kypros 4.7.2002, jonka osalta EIT viittasi Schenk-tapaukseen ja totesi muun ohessa olevan tarpeellista tutkia, oliko oikeudenkäynti kokonaisuutena katsoen ollut oikeudenmukainen. Tältä osin voi viitata myös ratkaisuun Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta 12.5.2000.

Tapauksessa Matheron v. Ranska 29.3.2005 oli kysymys ylimääräisen tiedon käyttämisestä sillä tavoin, että rikosjutun oikeudenkäyntiaineistoon oli otettu toisessa rikosasiassa toimitetun puhelinkuuntelun pöytäkirja, eikä syytetyllä, jota jälkimmäinen rikosasia ei koskenut, ollut tilaisuutta riitauttaa puhelinkuuntelun laillisuutta. EIT viittasi hyväksyttävään päämäärään eli rikoksen selvittämiseen. Tarkkailujärjestelmän väärinkäytöksiä vastaan täytyi olla asianmukaisia ja riittäviä takeita. Tällaisissa tapauksissa oli siten tutkittava, oliko valittajalla ollut tilaisuus ”tehokkaaseen valvontaan” riitauttaakseen puhelinkuuntelut, jotka eivät olleet kohdistuneet häneen ottaen huomioon, että hän ei ollut voinut osallistua siihen juttuun, jossa puhelinkuuntelua oli suoritettu. EIT katsoi, että kassaatiotuomioistuimen oikeuskäytäntö saattoi johtaa siihen, että oikeussuoja evättäisiin niiltä, jotka vastustaisivat sellaisen toisessa rikosjutussa toimitetun puhelinkuuntelun tuloksia, joka ei koskenut heitä. EIS 8 artiklaa oli rikottu.

EIT:n ratkaisukäytännöstä voidaan tehdä sellainen johtopäätös, että jos ilman lain tukea tai lainvastaisesti saadun tiedon hyödyntäminen tietyin edellytyksin ei ole johtanut EIS 6 artiklan rikkomiseen, ei rikkomista voi myöskään aiheuttaa pakkokeinon sivutuotteena saatujen tietojen hyödyntäminen. Tällä voidaan perustella ylimääräisen tiedon vapaampaa hyödynnettävyyttä verrattuna lainvastaisesti hankittuihin todisteisiin.

Ylimääräisen tietojen hyödyntämistä on käsitelty jonkin verran myös ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä. Eräässä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä (dnro 2837/4/01) oli kysymys siitä, että keskusrikospoliisi oli käyttänyt tuomioistuimen luvan perusteella törkeän petoksen tutkinnassa saatuja kantelijan televalvontatietoja muunkin kantelijan rikoksen tutkinnassa, mitä ei ratkaisussa pidetty lainvastaisena. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen toisessa ratkaisussa (dnro 1616/4/06) oli kyse siitä, tuleeko ylimääräinen tieto hävittää vireillä olevan oikeudenkäynnin kuluessa. Kätkemisrikosasiassa oli käytetty todistusaineistona ylimääräisiä tietoja sisältänyttä telekuuntelutallennetta, joka oli hankittu toisen rikosasian (anastusrikos) esitutkinnassa. Anastusrikosasiassa saatuja tietoja ei lain mukaan tullut hävittää vielä kätkemisrikoksen käräjäoikeuskäsittelyn aikana. Sen sijaan kätkemisrikoksen hovioikeuskäsittelyn aikana anastusrikosta koskeva esitutkinta oli jo päättynyt. Kun tallenteesta oli jo tullut osa oikeudenkäyntiaineistoa, ei sen myöhemmän käytön sallittavuutta ajatellen ollut ainakaan ratkaisevaa merkitystä sillä, milloin poliisin on pakkokeinolain mukaisesti hävitettävä poliisin hallussa oleva ylimääräinen tieto.

Korkein oikeus on teknisen tarkkailun yhteydessä kertyneen ylimääräisen tiedon hyödyntämisen osalta todennut ennakkoratkaisussaan KKO 2007:58, että laissa ei ole kielletty tällaista tietoa sisältävän tallenteen käyttämistä todisteena oikeudenkäynnissä. Korkein oikeus totesi, että laissa ei ole säännöstä, joka estäisi teknisen kuuntelun avulla saadun aineiston käyttämisen todisteena oikeudenkäynnissä pelkästään sillä perusteella, että teknistä kuuntelua koskeva käräjäoikeuden lupapäätös on myöhemmin kantelusta kumottu. Korkein oikeus katsoi, ottaen huomioon myös sen perusteen, jolla lupapäätös on kumottu, että luvan nojalla suoritettu tekninen kuuntelu ja äänitallenteen sisältämän tiedon hankkiminen on tapahtunut sinänsä laillisesti. Ylimääräisen tiedon hyödyntämisen osalta ratkaisussa tuodaan esille, että kysymyksessä on rikos, josta voidaan tuomita vankeutta ja jonka selvittämisessä puheena olevalla äänitallenteella on keskeinen merkitys todisteena. Rikoksentekijän suojeleminen ei ole asiallisesti liittynyt siihen törkeään huumausainerikokseen, jota koskevan rikosepäilyn takia kuuntelulupa oli alun perin myönnetty. Toisaalta on huomattava, että käräjäoikeuden lupapäätöksen mukaan teknistä kuuntelua sai kohdistaa nimenomaan kyseiseen henkilöön hänen oleskellessaan moottoripyöräkerhon tiloissa. Äänitallenteen käyttäminen todisteena ei sinänsä vaarantaisi hänen oikeuttaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ottaen huomioon, että hänellä olisi joka tapauksessa mahdollisuus tuomioistuimessa ottaa kantaa äänitallenteen todistusarvoon sekä saada kuulluksi todistajia sen johdosta. Näissä olosuhteissa ei korkeimman oikeuden mukaan ollut perusteltua suhtautua teknisen kuuntelun avulla saatuun ylimääräiseen tietoon toisin kuin muuhunkaan sellaiseen tietoon, joka on sattumalta tullut esille poliisin suorittaman lainmukaisen esitutkinnan yhteydessä. Äänitallenteen käyttöä todisteena rikoksentekijän suojelemista koskevassa rikosasiassa ei näin ollen ollut aihetta kieltää silläkään perusteella, että se sisältää pakkokeinolain 5 a luvun 13 §:ssä tarkoitettua ylimääräistä tietoa.

Kun arvioidaan ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sääntelytarvetta, huomioon on otettava, että telekuuntelun, televalvonnan, tukiasematietojen hankkimisen ja teknisen tarkkailun luonteeseen kuuluu, että ne väistämättä tuottavat muutakin kuin pakkokeinopäätöksen tarkoittamaan rikokseen liittyvää tietoa. Suomessa tähän asti omaksutun linja mukaisesti ylimääräisen tiedon käyttäminen on jätetty oikeustieteessä esitettyjen näkemysten ja oikeuskäytännön varaan. EIT:n ratkaisukäytännöstä voidaan kuitenkin tämänkin kysymyksen osalta tehdä sellainen johtopäätös, että tarvitaan riittävän kattavaa ja täsmällistä sääntelyä. (esim. Amann v. Sveitsi 16.2.2000) Näistä syistä, ja koska kysymys on perustuslaissa suojatun luottamuksellisen viestin salaisuuden turvaamisesta, ei kysymystä ylimääräisen tiedon käyttämisestä voida jättää nykyiseen tapaan sääntelemättä.

Mitä tulee ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevan sääntelyn sisältöön, on erittäin tärkeätä huomata, että perustuslaki rajoittaa lainsäätäjän harkintavaltaa. Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja turvallisuustarkastuksessa sekä vapaudenmenetyksen aikana. Mainittu perustuslain säännös puoltaa sitä, että ylimääräistä tietoa koskeva sääntely ulotetaan koskemaan telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa.

Johdonmukaista on, että ylimääräistä tietoa saisi käyttää rikoksen selvittämisessä, kun tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu. Lisäksi käyttömahdollisuuden tulisi ulottua tiettyä vakavuustasoa oleviin muihin rikoksiin. Vaikka rikoksen estämiseen liittyvistä ja muista poliisin toimivaltuuksista muuten säädettäisiin tähän esitykseen liittyvässä esityksessä ehdotettavassa poliisilaissa, ylimääräisten tietojen käyttämisestä rikoksen estämiseen ja poliisin toiminnan suuntaamiseen olisi syytä tarkoituksenmukaisuussyistä ja selvyyden vuoksi säätää myös pakkokeinolaissa. Rikostutkinnassa tulee esiin tilanteita, joissa jo tehdyn rikoksen selvittäminen ja tekeillä rikoksen estäminen kietoutuvat toisiinsa.

Oman erityisryhmän muodostavat tilanteet, joissa ylimääräistä tietoa käytetään esitutkinnan suuntaamiseen. Tällöin tietoa hyödynnetään välillisesti niin, että sitä ei käytetä näyttönä tai pakkokeinon käyttämisen perusteena vaan esimerkiksi tutkintalinjan valitsemiseksi. Tällaiselle ylimääräisen tiedon käytölle samoin kuin käyttämiselle rikoksen estämiseen ja muuhun poliisin toiminnan suuntaamiseen ei olisi edelleenkään tarpeen asettaa edellytyksiä, mistä tulisi kuitenkin selvyyden vuoksi nimenomaisesti säätää. Sama koskee ylimääräisen tiedon käyttämistä syyttömyyttä tukevana selvityksenä. Näin voidaan katsoa siitäkin huolimatta, että jonkun syyttömyyttä tukeva selvitys voi vahvistaa jonkin toisen henkilön syyllisyyttä.

Salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittaminen ja asianosaisjulkisuus

Pakkokeinolain 5 a luvun 11 §:n 2 momentin mukaan, kun asia on saatettu syyttäjän harkittavaksi tai esitutkinta muuten on päätetty lopettaa, epäillylle on ilmoitettava häneen kohdistetuista 5 a luvussa tarkoitetuista pakkokeinoista. Jollei asiassa ole päätetty tutkinnan lopettamisesta tai asiaa saatettu syyttäjän harkittavaksi vuoden kuluttua pakkokeinon käytön lopettamisesta, pakkokeinon käytöstä on viimeistään tällöin ilmoitettava epäillylle. Tuomioistuin voi tutkinnanjohtajan esityksestä tärkeästä tutkinnallisesta syystä päättää, että ilmoitus saadaan tehdä myöhemmin tai että se saadaan jättää tekemättä.

Poliisilain 33 §:n 1 momentin mukaan 31 §:n 1 momentissa tarkoitetusta teknisestä tarkkailusta tai mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitetusta tekniseen tarkkailuun käytettävän laitteen sijoittamisesta päättäneen poliisimiehen taikka 32 b §:n nojalla telekuuntelusta, televalvonnasta tai teknisestä tarkkailusta päättäneen tai tuomioistuimelle vaatimuksen tehneen poliisimiehen taikka 32 c §:n nojalla televalvonnasta tai teknisestä tarkkailusta päättäneen poliisimiehen on teknisen tarkkailun, televalvonnan tai telekuuntelun päätyttyä ilmoitettava toimenpiteestä sen kohteena olleelle henkilölle, jollei ilmoittaminen vaaranna tiedonhankinnan tarkoitusta tai rikoksen esitutkintaa. Tarkkailusta tai 31 §:n 4 momentissa tarkoitetusta teknisestä tarkkailusta taikka näiden toimenpiteiden perusteista ei tarvitse tehdä ilmoitusta (2 momentti).

Salaisten pakkokeinojen käytöstä ilmoittamiseen liittyvä asianosaisen tiedonsaantioikeus on tärkeä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytys. Lisäksi erikseen on erotettava kysymys oikeudesta saada tieto salaisen pakkokeinon käyttöä koskevasta asiakirjasta tai tallenteesta. Asianosaisen oikeudesta tiedonsaantiin säädetään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukainen lähtökohta on, että asianosaisella on oikeus saada asiaa käsittelevältä tai käsitelleeltä viranomaiselta tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Pykälän 2 momentissa säädetään tapauksista, joissa asianosaisella, hänen edustajallaan tai avustajallaan ei ole 1 momentissa tarkoitettua oikeutta. Rajoitus koskee esimerkiksi asiakirjaa, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua tai yksittäistä etua, ja asiakirjaa, joka on esitutkinnassa laadittu ennen tutkinnan lopettamista, jos tiedon antamisesta aiheutuisi haittaa asian selvittämiselle.

EIS 6 artiklan tarkoituksena on muun ohessa suojata osapuolia salaiselta oikeudenkäytöltä. Asianosaisten yhdenvertaisuus (equality of arms) ja kuulemisperiaatteet ovat tärkeitä tekijöitä arvioitaessa sitä, onko oikeudenkäyntiä pidettävä kokonaisuudessaan oikeudenmukaisena. Ne edellyttävät asianosaisen mahdollisuutta esittää asiansa olosuhteissa, jotka eivät aseta häntä vastapuoleen verrattuna asiallisesti huonompaan asemaan. Tämä tarkoittaa sitä, että todisteet ja todistelu ovat asianosaisten tiedossa ja saatavilla. Lisäksi heillä on oltava mahdollisuus testata esitetyn todistelun luotettavuutta, kuulustella vastapuolen todistajia ja lausua vastapuolen esittämästä todistelusta. Tasa-arvoisuus ilmenee osapuolten yhtäläisenä mahdollisuutena merkityksellisen todistelun esittämiseen. Huomioon on kuitenkin otettava se, että esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esiintyy toisiinsa nähden vastakkaisia tavoitteita ja intressejä. Lisäksi on huomattava, että asianosaisten yhdenvertaisuutta ei loukata vielä sillä, että oikeudenkäyntiaineistosta puuttuu jotakin. Toisin on arvioitava sitä, että toisella asianosaisella on käytössään tai tiedossaan jokin toiselta salassa oleva seikka.

EIT:n ratkaisukäytännöstä löytyy aihepiiriin liittyviä ratkaisuja. Ratkaisussa Jasper v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.2.2000 EIT totesi, ettei asianosaisen oikeus saada tieto merkityksellisistäkään todisteista ole ehdoton. Kilpailevia intressejä tuli punnita vastakkain syytetyn oikeuksien kanssa. Tällaisia olivat EIT:n mukaan kansalliseen turvallisuuteen, todistajan suojeluun tai poliisin tutkintamenetelmien salassapitoon liittyvät intressit. Asiassa oli merkityksellistä myös se, ettei salainen aineisto ollut miltään osin sisältynyt syyttäjän oikeudenkäynnissä vetoamaan näyttöön eikä sitä ollut esitetty valamiehille oikeudenkäynnissä. EIT totesi, että päätöksentekomenettelyssä oli noudatettu niin pitkälle kuin se oli mahdollista kontradiktorisen oikeudenkäynnin ja osapuolten tasa-arvon periaatteita ja siihen oli liittynyt takeita, jotka olivat olleet omiaan suojaamaan syytetyn etuja. EIS 6 artiklan 1 kappaletta ei ollut rikottu.

Ratkaisussa Edwards ja Lewis v. Yhdistynyt kuningaskunta 22.7.2003 sen sijaan todettiin EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksien rikkominen. Syytetyt eivät aineiston salassapidon vuoksi olleet saaneet selvittää kysymystä poliisin mahdollisesta yllytyksestä rikokseen (Edwards-tapaus). Tuomarin käytössä olleeseen aineistoon oli sisältynyt tieto siitä, että valittaja olisi ennen valituksenalaista operaatiota osallistunut heroiinin välittämiseen, mutta tämä tieto paljastettiin ensimmäistä kertaa vasta EIT:ssa. Myös Lewis-tapauksessa oli kysymys väitteestä, että valittaja olisi houkuteltu tekemään rikoksia. Tässäkin tapauksessa oli kysymys aineiston salaamisesta, mutta valituksen tekemisen hetkellä syytteen käsittelyä ei ollut vielä aloitettu. EIT totesi valittajien tavoin, että molemmissa tapauksissa oli mahdotonta sanoa, oliko houkuttelua rikoksiin tapahtunut, koska merkityksellistä aineistoa ei ollut paljastettu. Sen vuoksi EIT keskittyi tutkimaan houkuttelusta tehtyjen väitteiden käsittelyä liittyen siihen, täyttikö menettely mahdollisimman pitkälle kontradiktorisen oikeudenkäynnin ja osapuolten tasa-arvon vaatimuksen ja sisältyikö siihen asianmukaisia takeita syytetyn etujen turvaamisesta. Tapauksissa näytti siltä, että salattu aineisto oli voinut koskea lainoppineen tuomarin päätettävää kysymystä. Valittajat olivat pyytäneet tuomaria harkitsemaan sitä, oliko aineisto erotettava todistusaineistosta, koska poliisi oli houkutellut heidät rikosten tekemiseen. Päättääkseen siitä, oliko houkuttelua todella tapahtunut, tuomarin oli tullut tutkia, miten laajasti poliisi oli osallistunut rikokseen ja miten yllytys tai painostus oli tapahtunut. Jos syytetyt olisivat kyenneet osoittamaan, että poliisi toimi sopimattomasti, syytteistä olisi täytynyt luopua. Valittajien pyynnöllä oli siten ollut ratkaiseva merkitys heidän oikeudenkäynnilleen, eikä väitteitä voitu selvitellä kaikessa laajuudessaan oikeudessa. EIT kiinnitti huomiota myös siihen, että tuomari, joka oli hylännyt väitteet houkuttelusta, oli jo nähnyt syyttäjän aineiston, eikä valittajalla tai hänen avustajallaan ollut mahdollisuutta tutustua siihen. Samankaltainen tilanne oli myös tapauksessa V. v. Suomi 24.4.2007.

Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyviin näkökohtiin on myös perustuslakivaliokunta kiinnittänyt huomiota epäsovinnaisista rikostorjunta- ja rikostutkintamenetelmistä säätämisen yhteydessä (PeVL 5/1999 vp). Valiokunta on todennut oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluvan sen, että syytetty ja hänen puolustajansa saavat tiedon ja mahdollisuuden lausua kaikesta siitä asiaan vaikuttavasta aineistosta, jolla voi olla vaikutusta tuomioon.

Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyviin seikkoihin myös eduskunnan hallintovaliokunta kiinnitti huomiota voimassa olevan poliisilain 44 §:n viimeisen muuttamisen yhteydessä (HaVM 10/2005 vp). Valiokunnan mukaan syytetyn oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei vaarannu silloin, kun peitetoiminnalla ja valeostolla saatuja tietoja ei ole käytetty syyteharkinnan perustana eikä oikeudenkäynnissä, vaan ne ovat ainoastaan auttaneet poliisitoiminnan suuntaamisessa. Tämä näkökohta sinällään koskisi myös 3 §:ssä tarkoitettujen muiden menetelmien sekä henkilöiden henkilöllisyyden ilmaisemista.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on eräässä ratkaisussaan (dnro 137/2/04) todennut tarkastushavaintojen perusteella, että tutkinnanjohtajat ovat pyytäneet, että ilmoitus pakkokeinon käytöstä saataisiin jättää kokonaan tekemättä perustellen pyyntöään vain sillä, että esitutkinta on kesken. Tähän käräjäoikeus on yleensä myöntänyt luvan. Apulaisoikeusasiamies nosti esiin kysymyksen myös siitä, eikö ainakin hengen ja terveyden turvaamisen tulisi voida olla peruste ilmoittamatta jättämiselle. Laissa tulisi eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen kannanoton perusteella ottaa huomioon myös tutkinnan keskeyttämistilanteet. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on lisäksi toisessa ratkaisussaan (dnro 571/2/08) kiinnittänyt erityistä huomiota peitetoiminnan ja valeoston käytöstä ilmoittamiseen rikoksesta syytetyn oikeuksien ja varsinkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen kannalta.

Pakkokeinolain ja poliisilain ilmoittamatta jättämistä koskevat säännökset eivät ole yhteismitallisia. Pakkokeinolain mukaisesta lykkäämisestä ja ilmoittamatta jättämisestä päättää tuomioistuin ja poliisilain mukaisesta ilmoittamatta jättämisestä poliisi silloinkin, kun tiedonhankintakeinon käyttämisestä on päättänyt tuomioistuin. Pakkokeinolain osalta ilmoittamisen lykkääminen ja kokonaan tekemättä jättäminen on syytä jättää tuomioistuimen harkintaan, jossa asiaan osallisten oikeudet ja tiedonsaantitarpeet oikeudenkäyntiä silmällä pitäen pystytään parhaiten arvioimaan.

Salaisesta pakkokeinosta kokonaan ilmoittamatta jättämisen tulisi olla siten olla mahdollista tiedonhankinnan turvaamiseen, valtion turvallisuuden varmistamiseen sekä hengen ja terveyden suojaamiseen liittyvissä tapauksissa. Hengen ja terveyden suojaamisen osalta on huomattava käytännön osoittaneen, että tiedonhankinnan kohteet pyrkivät selvittämään tarkoin eri henkilöiden roolit ja todellisen henkilöllisyyden, kun esitutkintaviranomaisen heihin kohdistuvat toimenpiteet ovat paljastuneet. Tämä puolestaan mahdollistaa kostotoimenpiteet. Mikäli samassa asiassa on esimerkiksi käytetty tietolähdettä ja peitehenkilöä, riittää jo toisen henkilön paljastuminen saattamaan molemmat henkilöt ja heidän läheisensä hengen ja terveyden vaaraan. EIT:n ratkaisukäytännön mukaisesti ilmoittamisen lykkäämistä ja ilmoittamatta jättämistä tulisi kuitenkin punnita oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksen kannalta. Tällöin merkitystä on sillä, että asianosaisella on oikeus puolustautua asianmukaisesti ja muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä.

Laissa tulisi säätää myös siitä, millä edellytyksillä asianosaisjulkisuutta voidaan rajoittaa salaisten pakkokeinojen käytön yhteydessä. Tämä koskee tiedon saamista pakkokeinon käyttöä koskevista asiakirjoista ja tallenteista. Tältä osin vaikuttavina ovat samanlaiset näkökohdat kuin itse pakkokeinon käytöstä ilmoittamisen osalta.

3.1 Tavoitteet

Esitutkintalain uudistamisella pyritään poistamaan sitä monin paikoin rasittava tulkinnanvaraisuus ja puutteellisuus ja saattamaan esitutkintasäännökset johdonmukaisiksi muun muuttuneen lainsäädännön kanssa. Tärkeänä tavoitteena on esitutkintaviranomaisen ja virallisen syyttäjän välisen esitutkintayhteistyön tehostaminen ja syyttäjän esitutkintatoimivaltuuksien tarkoituksenmukainen täsmentäminen. Esitutkintalain uudistamistarpeeseen liittyvät myös lainsäädäntötekniset kysymykset. Lain selkeyttä ja havainnollisuutta parannetaan otsikoimalla pykälät ja jakamalla ne lukuihin. Samalla säännösten kirjoitustapaa yksinkertaistetaan ja nykyaikaistetaan.

Pakkokeinolain uudistamisella pyritään pitkälti samoihin tavoitteisiin kuin esitutkintalain uudistamisella. Näitä ovat perus- ja ihmisoikeuksien korostaminen, rikostorjunnan tehokkuusvaatimukset huomioon ottava viranomaistoimivaltuuksien kattava ja selkeä sääntely sekä vanhahtavia ja monimutkaisia ilmaisuja sisältävän lainsäädännön kielellinen uudistaminen.

Uuden pakkokeinolain ja tähän esitykseen liittyvässä esityksessä ehdotettavan poliisilain yhteisenä tavoitteena on salaisia pakkokeinoja ja poliisilaissa säädettyjä poliisin tiedonhankintakeinoja koskevan sääntelyn mahdollisimman pitkälle menevä yhdenmukaistaminen ja johdonmukaistaminen. Esitutkintalakiin ehdotetaan siirrettäväksi runsaasti esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa olevaa sääntelyä, joka perustuslain 80 §:n 1 momentin nojalla yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia koskevana kuuluu lailla säädettävään.

Erityistä huomiota esityksen valmistelussa on kiinnitetty ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä havaittujen nykyisen lainsäädännön soveltamis- ja tulkintaongelmien poistamiseen. Sekä esitutkintalain että pakkokeinolain osalta lakiin ehdotettavat täydennykset, täsmennykset ja muutokset ovat siinä määrin mittavia, että uusien lakien säätäminen on aiheellista.

3.2 Keskeiset ehdotukset

Uusi esitutkintalaki

Soveltamisalasäännökset (1 luku)

Esitutkinnassa selvitettäviä asioita koskevaa sääntelyä täydennettäisiin niin, että myös rikoksen johdosta määrättävää seuraamusta varten tarvittavat seikat on selvitettävä. Asia olisi valmisteltava esitutkinnassa siten, että syyteharkinta ja asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti ja että asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä.

Esitutkintaan osalliset (2 luku)

Samaan rikoskokonaisuuteen kuuluvien rikosten tutkinnanjohtajien esimieheksi voitaisiin määrätä tutkinnan yleisjohtaja. Virallisen syyttäjän toimimisesta tutkinnanjohtajana säädettäisiin hieman eri tavalla kuin voimassa olevassa laissa. Syyttäjä toimisi poliisirikoksen tutkinnanjohtajana automaattisesti vain silloin, kun poliisimiehen epäillään tehneen rikoksen virkatehtävän suorittamisen yhteydessä. Poliisimiehen tekemäksi epäilty rikos tulisi tutkia aina muussa kuin hänen toimipaikkansa poliisiyksikössä, jos asia ei ole rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana käsiteltävä. Muutenkin rikoksen tutkiva poliisiyksikkö tulisi tarvittaessa määrätä niin, ettei luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen vaarannu.

Lukuun otettaisiin säännökset esitutkinnan asianosaisista sekä asianosaisen avustajan ja tukihenkilön osallistumisesta esitutkintaan. Asianosaisia olisivat asianomistaja, rikoksesta epäilty ja muu henkilö, jonka oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin rikos ja sen selvittäminen voivat vaikuttaa. Esitutkintavirkamiehen esteellisyyttä koskevat säännökset uudistettaisiin pääosin osin vastaamaan hallintolain esteellisyyssäännöksiä.

Esitutkinnan toimittamisen yleiset säännökset (3 luku)

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisesta ja siirtämisestä säädettäisiin tavalla, joka pääosin vastaisi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetussa asetuksessa nykyisin olevaa sääntelyä. Ennen esitutkinnan aloittamista esitutkintaviranomaisen olisi tarvittaessa selvitettävä rikosepäilyyn liittyvät seikat erityisesti siten, että ketään ei aiheettomasti aseteta rikoksesta epäillyn asemaan ja että asian sitä edellyttäessä voidaan tehdä esitutkintaviranomaisen tai virallisen syyttäjän ratkaisu esitutkinnan toimittamatta jättämisestä. Tutkinnanjohtaja päättäisi tarvittaessa siitä, toimitetaanko esitutkinta, ja päätöksen tekemiseen mahdollisesti tarvittavien seikkojen selvittämisestä. Asian selvittämiseksi tarpeellisiin esitutkintatoimenpiteisiin saataisiin ryhtyä ennen tutkinnanjohtajan päätöstä.

Asetuksesta otettaisiin täsmennettynä lakiin alle 15-vuotiaan tekemäksi epäillyn rikollisen teon esitutkintaa koskeva pykälä. Nuoriin rikoksista epäiltyihin liittyy myös se, että alle 18-vuotiaan ollessa epäiltynä rikoksesta tai alle 15-vuotiaana tekemästään rikollisesta teosta esitutkinta olisi toimitettava kiireellisesti.

Lukuun otettaisiin säännös tutkinnanjohtajan velvollisuudesta ja oikeudesta eräissä tapauksissa ilmoittaa virkamiehen esimiehelle virkamieheen kohdistuvasta rikosepäilystä. Esitutkintaviranomaisen alueellista toimivaltaa koskevan säännöksen mukaan esitutkintaviranomainen voisi tutkia ulkomailla tehdyksi epäillyn rikoksen, jos rikokseen rikoslain 1 luvun säännösten nojalla voidaan soveltaa Suomen lakia ja jos esitutkinnan toimittaminen Suomessa on tutkinnallisista syistä ja rikosvastuun toteuttamisen kannalta tarkoituksenmukaista.

Lukuun otettaisiin esitutkintatoimenpiteiden siirtämistä ja esitutkinnan keskeyttämistä koskevat säännökset, joita voimassa olevassa esitutkintalaissa ei ole. Siirtämisen edellytyksenä olisi sen välttämättömyys tutkittavana olevan rikoksen tai toisen siihen liittyvän rikoksen selvittämiselle. Edellytyksenä olisi myös, että siirtämisestä ei aiheudu vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle taikka huomattavan ympäristö-, omaisuus- tai varallisuusvahingon vaaraa. Esitutkinnan keskeyttäminen olisi mahdollista, jos rikoksesta ei epäillä ketään ja jos asiaan vaikuttavaa selvitystä ei ole saatavissa.

Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien oikeudet (4 luku)

Uusina esitutkintaperiaatteina säädettäisiin rikoksesta epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen ja suhteellisuusperiaatteesta. Uudelleen muotoillun hienotunteisuusperiaatteen mukaan esitutkinnan asianosaisia ja muita esitutkintaan osallistuvia olisi kohdeltava hienotunteisesti.

Lasten kohtelua esitutkinnassa koskeva asetuksen pykälä otettaisiin asetuksesta lakiin. Uudessa pykälässä säädettäisiin edunvalvojan määräämisestä asianosaisena olevalle lapselle esitutkintaa varten. Tämä tulisi kysymykseen silloin, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta.

Oikeutta käyttää avustajaa esitutkinnassa koskevia säännöksiä muutettaisiin niin, että asianosaiselle olisi ennen hänen kuulemistaan kirjallisesti ilmoitettava mainitusta oikeudesta, jollei asia ole suppeassa esitutkinnassa käsiteltävä. Rikoksesta epäillylle oikeudesta olisi kirjallisesti ilmoitettava viipymättä, kun hän menettää vapautensa kiinniottamisen, pidättämisen tai vangitsemisen yhteydessä. Esitutkintaviranomaisen olisi muutenkin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan. Tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän olisi tehtävä tuomioistuimelle esitys avustajan määräämisestä rikoksesta epäillylle, kun siihen on aihetta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin nojalla. Esitutkintaviranomaisen olisi myös huolehdittava siitä, että epäillyn ja hänen avustajansa yhteydenpidon luottamuksellisuus turvataan.

Luvussa säädettäisiin myös esitutkinnan käsittelykielestä, asiakirjan kääntämisestä sekä ilmoitusten, kutsujen ja kirjeiden kielestä. Tältä osin säännökset perustuisivat pitkälti kielilain säännöksiin.

Esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän esitutkintayhteistyö (5 luku)

Pääsääntöisesti esitutkinta- ja syyttäjäviranomaiset päättäisivät yhdessä niistä rikoksista, joiden tutkittavaksi tulemisesta esitutkintaviranomaisen on ilmoitettava viralliselle syyttäjälle. Syyttäjän toimivaltuuksista esitutkinnassa säädettäisiin pitkälti nykyisen lain säännöksiä vastaavalla tavalla. Esitutkintaviranomaiselle asetettaisiin velvollisuus asian laadun tai laajuuden edellyttämällä tavalla ilmoittaa syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista sekä tutkinnan edistymisestä muuten. Syyttäjän olisi tarvittavassa määrin osallistuttava esitutkintaan sen varmistamiseksi, että asia selvitetään riittävästi. Esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän tulisi neuvotella esitutkintayhteistyön järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Läsnäolo esitutkinnassa (6 luku)

Läsnäoloa esitutkinnassa koskevat säännökset vastaisivat pitkälti voimassa olevan lain vastaavia säännöksiä. Lukuun otettaisiin kuitenkin nykyisin pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä oleva säännös esitutkinnasta poistumisen estämisestä, koska se asiayhteyden vuoksi paremmin sopii läsnäoloa koskevien säännösten yhteyteen.

Kuulustelut (7 luku)

Asianomistajan kuulusteleminen voitaisiin jättää tämän omasta ilmoittautumisesta tapahtuvaksi, jos asian laatu asianomistajien suuren lukumäärän tai muun vastaavan syyn vuoksi sitä edellyttää. Lukuun otettaisiin asetuksessa olevat säännökset päihtyneen kuulustelemisesta ja mielentilaltaan häiriintyneen kuulustelemisesta.

Kuulusteltavalle olisi ennen kuulustelua ilmoitettava myös hänen kielelliset oikeutensa. Kuulustelutodistajan käyttö voitaisiin korvata kuulustelutilaisuuden tallentamisella ääni- ja kuvatallenteeseen, jos siten voidaan riittävän luotettavasti osoittaa kuulustelun suorittamistapa ja kuulustelun aikaiset tapahtumat. Tutkija voisi sallia pyynnöstä muunkin asianosaista tai todistajaa tukevan henkilön kuin asianomistajalle määrätyn tukihenkilön läsnäolon kuulustelussa, jos se ei vaikeuta rikoksen selvittämistä tai vaaranna salassapitovelvollisuutta.

Harkittaessa henkilön läsnäoloa toisen henkilön kuulustelussa olisi otettava huomioon hienotunteisuusnäkökohdat ja se, että epäillyn läsnäolosta ei saa aiheutua kärsimystä tai sitä vastaavaa muuta haittaa asianomistajalle. Tutkija voisi kieltää vajaavaltaisen kuulusteltavan laillisen edustajan läsnäolon kuulustelussa myös sillä perusteella, että läsnäolon voidaan muuten olettaa vaikeuttavan rikoksen selvittämistä. Kuulustelusta ei tarvitsisi ilmoittaa lailliselle edustajalle ja tilaisuutta varata edustajalle läsnäoloon kuulustelussa, jos edustajaa ei kyetä tavoittamaan tai jos ilmoittaminen ja tilaisuuden varaaminen eivät ole rikostutkinnallisista syistä mahdollisia ja jos epäiltyä on rikoksen tai rikollisen teon selvittämiseksi viipymättä kuulusteltava. Sosiaaliviranomaisen edustajan kuulusteluun osallistumista koskevat säännökset nostettaisiin asetuksesta lakiin.

Ryhmätunnistus (8 luku)

Ryhmätunnistusta koskevia säännöksiä täydennettäisiin nykyisin asetuksessa olevilla säännöksillä ryhmätunnistuksen järjestämisen edellytyksistä (voidaan olettaa olevan merkitystä rikoksen selvittämisessä) ja ryhmätunnistuksen järjestämisestä päättävästä esitutkintavirkamiehestä (tutkinnanjohtaja).

Esitutkinta-aineisto (9 luku)

Kuulustelusta olisi laadittava kuulustelupöytäkirja kuulusteltavan käyttämällä suomen tai ruotsin kielellä. Jos kuulusteltava on käyttänyt muuta kieltä, pöytäkirja laadittaisiin esitutkinnan käsittelykielellä. Kuulusteltavan tarkastus- ja korjaamisoikeus laajennettaisiin koskemaan kuulustelupöytäkirjaa.

Kuulustelutilaisuus olisi tallennettava kokonaan tai osittain ääni- ja kuvatallenteeseen, jos siihen on asian laatuun tai kuulusteltavan henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen syytä kuulustelun suorittamistavan, kuulustelun aikaisten tapahtumien tai kuulusteltavan kertomuksen jälkikäteistä todentamista varten. Viralliselle syyttäjälle olisi varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelutilaisuuden tallentamisessa ääni- ja kuvatallenteeseen, jos iältään nuoren tai henkisesti häiriintyneen asianomistajan tai todistajan kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä kuulematta kyseistä henkilöä henkilökohtaisesti tuomioistuimessa.

Esitutkintapöytäkirja laadittaisiin esitutkinnan käsittelykielellä. Esitutkintapöytäkirjaan olisi otettava selostus myös tutkintatoimenpiteiden yhteydessä tehdyistä esitutkinnassa selvitettäviä asioita koskevista havainnoista. Ääni- ja kuvatallenteesta tieto voitaisiin antaa vain luovuttamalla tallenne esitutkintaviranomaisen luona nähtäväksi, jos tallenteen sisältö huomioon ottaen on syytä olettaa, että tiedon antaminen muulla tavoin voisi johtaa tallenteessa esiintyvän henkilön yksityisyyden suojan loukkaamiseen.

Esitutkinnan päättäminen (10 luku)

Asianosaisille olisi varattava tilaisuus antaa loppulausunto, jollei lausunnon pyytäminen ole asian laatu ja laajuus, rikoksen vähäisyys tai muut vastaavat seikat huomioon ottaen syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn kannalta ilmeisen tarpeetonta. Loppulausunnon kohteeksi määritettäisiin esitutkinta-aineiston riittävyys, näytön arviointi, oikeuskysymykset ja muut asian käsittelyn kannalta tärkeät seikat. Tarvittaessa virallista syyttäjää olisi kuultava loppulausuntopyynnön tarpeellisuudesta ja sisällöstä.

Virallinen syyttäjä voisi tutkinnanjohtajana toimiessaan antaa rikoksesta epäiltynä olleelle suullisen tai kirjallisen huomautuksen.

Erinäiset säännökset (11 luku)

Esitutkinnan toimittamatta jättämisestä, lopettamisesta ja päättämisestä saattamatta asiaa virallisen syyttäjän harkittavaksi olisi tehtävä kirjallinen päätös. Sama koskisi muuta vastaavaa esitutkintapäätöstä, joka voi vaikuttaa asianosaisen oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin.

Avustajan kelpoisuutta koskevia säännöksiä täydennettäisiin. Avustajana ei saisi yksittäistapauksessa toimia se, joka on ryhdyttyään avustajaksi kyseisessä asiassa menetellyt lain tai hyvän asianajotavan vastaisesti siten, että hänen jatkamisensa avustajana oletettavasti vaikeuttaa merkittävästi asian selvittämistä. Sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen olisi päätettävä, onko tutkinnanjohtajan päätöstä avustajan kelpoisuudesta noudatettava.

Syyteharkinnan aikana ilmaisukiellosta päättäisi virallinen syyttäjä. Ilmaisukielto voitaisiin määrätä olemaan voimassa vielä esitutkinnan päättymisen jälkeenkin, kunnes asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa taikka kun syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai kun asia on jätetty sikseen, jos seikkojen ilmitulo voi vaikeuttaa muun vielä tutkittavana olevan rikoksen selvittämistä. Pykälässä myös säädettäisiin velvollisuudesta kumota ilmaisukielto viipymättä ennen määräajan päättymistä, jos määräämisen edellytystä ei enää ole. Lisäksi säädettäisiin ilmaisukiellon suhteesta viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n 2 momenttiin sekä esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta selostaa salassapitovelvolliselle salassapitovelvollisuuden sisältöä.

Lakiin otettaisiin täydennettyinä asetuksessa nykyisin olevat esitutkinnasta tiedottamista koskevat säännökset. Sama koskisi asianomistajalle tehtäviä ilmoituksia koskevia asetuksen säännöksiä. Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin säätää tarkemmin 1) rikosilmoituksen kirjaamistavasta; 2) ryhmätunnistuksen järjestämisestä; 3) kuulustelupöytäkirjan ja esitutkintapöytäkirjan sisällöstä, rakenteesta ja liitteistä.

Uusi pakkokeinolaki

Yleiset säännökset (1 luku)

Vaikka pakkokeinojen käytössä edelleen lähtökohtana olisi esitutkintalaissa säädettävien esitutkintaperiaatteiden soveltaminen, eräistä erityisesti pakkokeinojen käyttöön liittyvistä periaatteista säädettäisiin uudessa pakkokeinolaissa. Tämä koskisi suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta ja hienotunteisuusperiaatetta.

Kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen (2 luku)

Poliisimiehen kiinniotto-oikeutta täsmennettäisiin niin, että poliisimies saa rikoksen selvittämistä varten ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Näin ollen poliisin yleistä kiinniotto-oikeutta ei enää määrittäisi jokamiehen kiinniotto-oikeus, josta säädettäisiin nimeltään muuttuneena (yleinen kiinniotto-oikeus).

Tuomitun vangitsemista koskevia säännöksiä muutettaisiin niin, että tuomioistuin saa virallisen syyttäjän tai vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna. Lakiin lisättäisiin uudelleen vangitsemista koskeva pykälä, jonka mukaan rikoksesta vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saisi vangita uudelleen samasta rikoksesta sellaisen seikan nojalla, johon vangitsemisvaatimuksen esittäjä on voinut vedota aikaisemmasta vangitsemisesta päätettäessä.

Tuomioistuinmenettely vangitsemisasioissa (3 luku)

Vangitsemisvaatimuksen käsittelemistä koskevia säännöksiä muutettaisiin niin, että vangitsemisvaatimuksen tehneen tai hänen määräämänsä asiaan perehtyneen virkamiehen olisi oltava läsnä vaatimusta käsiteltäessä. Määrätty virkamies voisi käyttää vangitsemisvaatimuksen tehneen virkamiehen puhevaltaa siltä osin kuin käyttämistä ei ole rajoitettu vaatimuksessa. Niissä tapauksissa, joissa vangittavaksi vaaditulle ei olisi varattava tilaisuutta tulla kuulluksi vangitsemisvaatimuksesta (vaadittu on esimerkiksi ulkomailla), tiedossa olevalle vangittavaksi vaaditun asiassa valtuuttamalle avustajalle olisi kuitenkin varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Tuomioistuimen olisi pääsääntöisesti huolehdittava siitä, että vangittavaksi vaaditun lailliselle edustajalle ja sosiaaliviranomaisen edustajalle varataan tilaisuus tulla kuulluksi vangitsemisasian käsittelyn yhteydessä, kun alle 18-vuotiasta vaaditaan vangituksi.

Vangitsemisasian päätös voitaisiin julistaa myös viimeistään samaan rikoskokonaisuuteen liittyvien vangitsemisasioiden käsittelyn päätyttyä. Määräajan asettamista syytteen nostamista varten koskevia säännöksiä muutettaisiin niin, että määräajan päättäisi vangitsemisesta päättävä tuomioistuin silloinkin, kun se ei tule käsittelemään syytettä. Jos määräaika osoittautuisi liian lyhyeksi, tuomioistuin voisi virallisen syyttäjän viimeistään neljä päivää ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää määräaikaa. Tuomioistuimen olisi otettava asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. Ennen vangin vapauttamisesityksen tekemistä siitä olisi ilmoitettava viralliselle syyttäjälle, joka voisi ottaa päätettäväkseen kysymyksen esityksen tekemisestä.

Vangittu saisi kannella myös syytteen nostamiselle asetetusta määräajasta. Lisäksi pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi kannella päätöksestä, jolla vangitsemisvaatimus on hylätty tai vangittu määrätty päästettäväksi vapaaksi.

Yhteydenpidon rajoittaminen (4 luku)

Vapautensa menettäneen lähiomaista koskevan rajoituksen osalta todettaisiin, että yhteydenpitoa lähiomaiseen saadaan rajoittaa vain siinä määrin kuin se on välttämätöntä kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi. Luvussa säädettäisiin yhteydenpitorajoituksen lakkaamisesta olemassa voimassa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden päättyessä. Väliaikaisen rajoituksen voimassaolo lakkaisi, jos esitystä yhteydenpitorajoituksesta ei tehdä tuomioistuimelle määräajassa.

Yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen olisi päätettävä yhteydenpitorajoituksen poistamisesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Rajoituksen kohteena oleva tutkintavanki voisi saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tuomioistuimen antamasta yhteydenpidon rajoittamista koskevasta päätöksestä saisivat kannella rajoituksen kohteena oleva tutkintavanki ja pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Matkustuskielto (5 luku)

Uudeksi matkustuskiellon määräämisen perusteeksi säädettäisiin se, että on syytä epäillä rikoksesta epäillyn vaikeuttavan asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa.

Nykylain mukaisesta jaottelusta matkustuskiellon varsinaiseen sisältöön ja kieltoon liitettäviin velvoitteisiin luovuttaisiin. Matkustuskieltopäätöksessä voitaisiin kieltoon määrätty velvoittaa toimimaan seuraavalla tavalla: 1) pysymään päätöksessä mainitulla paikkakunnalla tai alueella; 2) pysymään poissa tietyltä päätöksessä mainitulta alueelta tai olemaan liikkumatta siellä; 3) olemaan tiettyinä aikoina tavattavissa asunnossaan tai työpaikallaan; 4) ilmoittautumaan tiettyinä aikoina poliisille; 5) oleskelemaan laitoksessa tai sairaalassa, jossa hän ennestään on tai johon hänet otetaan; 6) olemaan ottamatta yhteyttä todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa; tai 7) luovuttamaan passinsa poliisille.

Pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi perustellusta syystä myöntää matkustuskieltoon määrätylle luvan yksittäistapauksessa vähäiseen poikkeamiseen matkustuskieltopäätöksessä määrätystä velvoitteesta. Jos pidättämiseen oikeutettu virkamies kieltäytyisi myöntämästä lupaa, matkustuskieltoon määrätty voisi saattaa asian tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Tuomioistuin voisi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää syytteen nostamiseen liittyvää 60 päivän määräaikaa. Tuomioistuimen olisi otettava asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. Matkustuskieltoon määrätyn vaatimus matkustuskiellon kumoamisesta olisi otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viikon kuluessa vaatimuksen saapumisesta tuomioistuimelle.

Syyteasian ratkaisemisen yhteydessä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu vastaaja saataisiin määrätä matkustuskieltoon myös hänelle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta. Matkustuskiellon rikkomistapaukseksi lakiin lisättäisiin se, että matkustuskieltoon määrätty vaikeuttaa asian selvittämistä. Kieltoon mahdollisesti määrättävälle olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi silloin, kun tuomioistuin ei päätä asiasta. Tuomioistuimen antamasta matkustuskieltoa koskevasta päätöksestä saisivat kannella matkustuskieltoon määrätty ja pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Vakuustakavarikko (6 luku)

Ainoaksi ehdotetun lain mukaiseksi turvaamistoimeksi säädettäisiin vakuustakavarikko, joten hukkaamiskiellosta luovuttaisiin.

Omaisuutta saataisiin määrätä vakuustakavarikkoon myös rikokseen perustuvan hyvityksen maksamisen turvaamiseksi. Ennen syytteen vireille tuloa vaatimuksen omaisuuden panemisesta vakuustakavarikkoon voisi tehdä pidättämiseen oikeutettu virkamies. Syytteen vireille tultua vaatimuksen voisi tehdä virallinen syyttäjä ja itselleen tulevan vahingonkorvauksen tai hyvityksen maksamisen turvaamiseksi myös asianomistaja.

Väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena oleva omaisuus saataisiin ennen väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanoa ottaa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä esitutkintaviranomaisen haltuun, jos se on tarpeen täytäntöönpanon turvaamiseksi. Tämä liittyisi siihen, että myös väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpano tapahtuisi ulosottokaaren 8 luvun säännösten mukaisesti. Lakiin otettaisiin myös säännös väliaikaisesta vakuustakavarikosta laadittavasta pöytäkirjasta ja pöytäkirjan jäljennöksen toimittamisesta viivytyksettä sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu.

Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen olisi tehtävä esitys tuomioistuimelle vakuustakavarikon kumoamisesta, jos sen edellytyksiä ei enää ole. Sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi määräajan pidentämistä koskevan asian käsittelyn yhteydessä. Asia voitaisiin kuitenkin ratkaista sanottua henkilöä kuulematta, jollei häntä tavoiteta.

Sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen olisi päätettävä, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa. Vakuustakavarikkoa ei kuitenkaan tarvitsisi ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua asian edellisestä käsittelystä. Tuomioistuin voisi vakuustakavarikon määrätessään samalla antaa tarkempia määräyksiä sen täytäntöönpanosta. Vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamisessa noudatettaisiin soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää.

Takavarikoiminen ja asiakirjan jäljentäminen (7 luku)

Lähtökohdaksi tulisi, että asiakirjan takavarikoiminen korvataan sen jäljentämisellä. Lähetyksen takavarikoimista ja jäljentämistä koskevissa säännöksissä luovuttaisiin postilähetysten takavarikointia koskevasta erityisasemasta. Poliisimiehelle annettaisiin oikeus välittömästi palauttaa ilman ilmoituksen tekemistä pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle takavarikoimista tai asiakirjan jäljentämistä varten haltuun otettu esine tai asiakirja, jos on käynyt ilmi, että takavarikoimisen tai jäljentämisen edellytyksiä ei kuitenkaan ilmeisesti ole.

Ilmoituksen tekemistä haltuunottamisesta takavarikoimista tai jäljentämistä varten voitaisiin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä siirtää enintään viikko haltuunottamisesta lukien, jos tärkeä tutkinnallinen syy sitä vaatii. Sen jälkeen tuomioistuin saisi mainitun virkamiehen pyynnöstä päättää ilmoituksen siirtämisestä enintään kaksi kuukautta kerrallaan. Ilmoitus olisi kuitenkin tehtävä viipymättä esitutkinnan päätyttyä. Takavarikoimisesta ja takavarikon kumoamisesta olisi eräissä tapauksissa tehtävä ulosottokaaren 4 luvun 33 §:ssä tarkoitettu rekisteri-ilmoitus.

Tuomioistuin voisi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen pyynnöstä pidentää syytteen nostamisen määräaikaa enintään neljä kuukautta kerrallaan, jos takavarikoimisen edellytykset ovat edelleen olemassa eikä takavarikon voimassapitäminen takavarikoimisen peruste ja takavarikosta aiheutuva haitta huomioon ottaen ole kohtuutonta. Kysymyksessä olevan rikosasian laatuun ja selvittämiseen liittyvien erityisten syiden vuoksi määräaikaa voitaisiin pidentää enintään vuosi kerrallaan tai päättää, että takavarikko on voimassa toistaiseksi. Takavarikko voitaisiin määrätä toistaiseksi voimassa olevaksi myös, jos sen kohteena olevan esineen, omaisuuden tai asiakirjan hallussapito on kielletty. Sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, olisi määräajan pidentämisen yhteydessä varattava tilaisuus tulla kuulluksi.

Takavarikon tai jäljentämisen saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevassa säännöksessä säädettäisiin takavarikon voimassa pitämisen tai asiakirjan jäljennöksen säilyttämisen edellytyksistä pitkälti neljän kuukauden pidennyksen edellytyksiä vastaavasti. Tuomioistuin voisi vaatimuksesta myös päättää, että asiakirja on takavarikossa pitämisen asemesta jäljennettävä.

Asiakirjan jäljennös olisi hävitettävä, jos se osoittautuu tarpeettomaksi tai jos tuomioistuin päättää, että sitä ei säilytetä käytettäväksi todisteena. Syyteharkinnan aikana päätöksen takavarikon kumoamisesta ja asiakirjan jäljennöksen säilyttämättä jättämisestä todisteeksi saisi tehdä vain virallinen syyttäjä paitsi, jos kysymys on ainoastaan takavarikoidun esineen, omaisuuden tai asiakirjan palauttamisesta siihen oikeutetulle henkilölle. Kumotessaan takavarikon tai määrätessään, että takavarikkoa ei ole enää pidettävä voimassa, tuomioistuin saisi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta määrätä, että takavarikoitua esinettä, omaisuutta tai asiakirjaa ei palauteta siihen oikeutetulle ennen tuomioistuimen samalla asettaman määräajan kulumista tai tuomioistuimen ratkaisun tulemista lainvoimaiseksi.

Jos takavarikko on kumottu tai jos on päätetty, että asiakirjan jäljennöstä ei säilytetä käytettäväksi todisteena, sellaisen ratkaisun tehnyt viranomainen saisi määrätä esineen, omaisuuden tai asiakirjan pantavaksi uudelleen takavarikkoon tai muuttaa asiakirjan jäljennöstä koskevaa ratkaisuaan. Edellytyksenä olisi aikaisemman ratkaisun jälkeen tietoon tullut asiaan vaikuttava seikka.

Lukuun otettaisiin voimassa olevaan lakiin verrattuna uudet säännökset parempaa oikeutta takavarikon kohteeseen koskevan asian käsittelystä. Lähtökohtana olisi, että tuomioistuin määrää tällaisen asian käsittelystä erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Tuomioistuin samalla määräisi kanteen nostamiselle määräajan. Tuomioistuin voisi kuitenkin tutkia parempaa oikeutta koskevan kysymyksen syyteasian käsittelyn yhteydessä, jollei tutkiminen viivytä asian käsittelyä. Jos syytettä ei nosteta, pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi asettaa määräajan kanteen nostamista varten. Omaisuus olisi tuomioistuimen tai pidättämiseen oikeutetun virkamiehen asetettua määräajan pidettävä poliisin hallussa, kunnes parempaa oikeutta koskeva asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai hallussapito on ennen sitä osoittautunut muuten tarpeettomaksi. Jollei kannetta nostettaisi määräajassa, omaisuuden omistusoikeus siirtyisi valtiolle tai kohteen ollessa löytötavara esineen löytäjälle löytötavaralaissa säädetyllä tavalla.

Vähäarvoinen esine tai esine, jonka hallussapito on rangaistavaa, voitaisiin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä takavarikoimisen sijasta hävittää, ottaa valtion käyttöön tai myydä, jos esine ilmeisesti tuomittaisiin valtiolle menetetyksi eikä sitä tarvita oikeudenkäynnissä todisteena. Virallinen syyttäjä voisi tehdä tällaisen ratkaisun myös silloin, kun hän on tehnyt oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan lainkohdan nojalla syyttämättäjättämispäätöksen ja jos esine ilmeisesti tuomittaisiin valtiolle menetetyksi.

Etsintä (8 luku)

Paikkaan kohdistuva etsintä jakaantuisi yleiseen kotietsintään, erityiseen kotietsintään ja paikanetsintään. Yleisellä kotietsinnällä tarkoitettaisiin rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitetussa kotirauhan suojaamassa paikassa toimitettavaa etsintää. Erityinen kotietsintä tarkoittaisi etsintää sellaisessa tilassa, jossa etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai josta mainitun luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö saa kieltäytyä kertomasta. Muut paikat jäisivät paikanetsinnän piiriin. Paikkaan kohdistuvan etsinnän edellytyksiä ei käytännössä muutettaisi voimassa olevan lain mukaisista.

Kotietsinnän toimittamispaikalla oleva henkilö saataisiin poistaa paikalta, jos poistaminen on välttämätöntä sen vuoksi, että hän käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Ennen erityisen kotietsinnän toimittamista olisi määrättävä asiantunteva etsintävaltuutettu huolehtimaan siitä, että takavarikko tai asiakirjan jäljentäminen ei kohdistu tietoon, jota koskee salassapitovelvollisuus tai -oikeus. Esitutkintaviranomaisen olisi otettava asianmukaisesti huomioon etsintävaltuutetun käsitys tiedon soveltuvuudesta takavarikon tai asiakirjan jäljentämisen kohteeksi. Kiistanalainen aineisto olisi sinetöitävä, minkä jälkeen tuomioistuin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta päättäisi sen tutkimisesta ja hyödyntämisestä.

Yleisestä kotietsinnästä ja paikanetsinnästä päättäisi pidättämiseen oikeutettu virkamies. Erityisestä kotietsinnästä ja etsintävaltuutetun määräämisestä päättäisi tuomioistuin. Jos yleisessä kotietsinnässä tai paikanetsinnässä ilmenisi, että etsintä kohdistuu tietoon, jota koskee salassapitovelvollisuus tai -oikeus, tai jos erityinen kotietsintä olisi välttämätöntä toimittaa kiireellisesti, pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi päättää erityisen kotietsinnän toimittamisesta ja etsintävaltuutetun määräämisestä. Poliisimies saisi tietyin edellytyksin esimerkiksi kiireellisissä tapauksissa toimittaa paikkaan kohdistuvan etsinnän ilman pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai tuomioistuimen päätöstä.

Lukuun otettaisiin säännökset uudesta etsintätyypistä eli laite-etsinnästä. Sillä tarkoitettaisiin tietokoneessa, telepäätelaitteessa tai muussa vastaavassa teknisessä laitteessa tai tietojärjestelmässä etsinnän toimittamishetkellä olevaan tietosisältöön kohdistettavaa etsintää tarkoituksessa löytää tutkittavana olevaan rikokseen liittyvä todisteena käytettävä asiakirja tai tieto. Laite-etsintä voitaisiin toimittaa myös laitteen palauttamiseksi siihen oikeutetulle, jos on syytä olettaa, että se on rikoksella joltakulta viety. Laite-etsinnän edellytykset vastaisivat pitkälti kotietsinnän edellytyksiä.

Poliisimies saisi ottaa teknisen laitteen haltuunsa laite-etsinnän toimittamista varten. Laite-etsintää koskevien säännösten joukkoon sijoitettaisiin voimassa olevan lain 4 luvussa takavarikkosäännösten joukossa olevat säännökset tietojärjestelmän haltijan tietojenantovelvollisuudesta, datan säilyttämismääräyksestä, datan säilyttämismääräyksen kestosta ja datan säilyttämismääräyksen salassapidosta. Datan säilyttämismääräys voitaisiin ulottaa koskemaan myös dataa, jonka voidaan olettaa tulevan laitteeseen tai tietojärjestelmään määräyksen antamista seuraavan kuukauden aikana.

Laite-etsintä saataisiin rikostutkinnallisten tarkoituksenmukaisuussyiden tai asian kiireellisyyden sitä edellyttäessä toimittaa etäetsintänä, jossa laite-etsintä toimitetaan käyttämättä etsinnän kohteena olevan henkilön luona tai hallussa olevaa laitetta. Laite-etsinnästä päättäisi yleensä pidättämiseen oikeutettu virkamies, salassapitovelvollisuuteen tai -oikeuteen liittyvästä etsinnästä kuitenkin muissa kuin yllättävissä tai kiireellisissä tapauksissa tuomioistuin.

Henkilöön kohdistuvaa etsintää koskeviin säännöksiin tehtäisiin joitakin muutoksia verrattuna voimassa olevan lain säännöksiin. Tämä koskisi esimerkiksi mahdollisuutta tehdä henkilönkatsastus muulle henkilölle kuin rikoksesta epäillylle ilman hänen suostumustaankin ja tarkastettavan kanssa samaa sukupuolta olevan suoritettavaa henkilöntarkastusta eräissä tapauksissa.

Erityisiin tutkintakeinoihin liittyvät pakkokeinot (9 luku)

Luvussa säädettäisiin eräistä pakkokeinoista, joita koskeva sääntely voimassa olevassa laissa on 6 luvussa. Tutkimuspaikan eristämistä koskevaa sääntelyä täydennettäisiin tutkimuskohteen eristämisellä. Nautitun alkoholin tai muun huumaavan aineen toteamisen yhteydessä kokeesta kieltäytymisen taikka kokeen suorittamisen turvaamisen tai luotettavan koetuloksen saamisen vuoksi voitaisiin toimittaa henkilönkatsastus, johon ei tarvita pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöstä. Henkilötuntomerkkien ottamisen saisi toimittaa myös niiden ottamiseen koulutettu poliisiyksikön päällikön määräämä yksikön palveluksessa oleva virkamies.

Salaiset pakkokeinot (10 luku)

Luvun mukaisia salaisia pakkokeinoja eli telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, televalvontaa, tukiasematietojen hankkimista, suunnitelmallista tarkkailua, peiteltyä tiedonhankintaa, teknistä tarkkailua (tekninen kuuntelu, tekninen katselu, tekninen seuranta ja tekninen laitetarkkailu), teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimista, peitetoimintaa, valeostoa, tietolähdetoimintaa ja valvottua läpilaskua voitaisiin käyttää esitutkinnassa salassa niiden kohteilta. Voimassa olevan pakkokeinolain 5 a luvussa säädetään telekuuntelusta, televalvonnasta, teknisestä tarkkailusta (tekninen kuuntelu, tekninen katselu ja tekninen seuranta) ja matkaviestimien sijaintitiedon hankkimisesta.

Luvussa säänneltävien tiedonhankintakeinojen määritelmiin tehtäisiin lukuisia tarkennuksia, jotka ilmenevät tarkemmin ehdotetuista pykälistä. Tiettyä keinoa koskevat säännökset koottaisiin yhteen. Keinojen käyttämisen perusteena olevia rikoksia koskevia säännöksiä myös muutettaisiin jonkin verran. Televalvontaa voitaisiin esimerkiksi jatkossa käyttää tutkittaessa teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehtyä rikosta.

Salaisen pakkokeinon käytön yleisenä edellytyksenä olisi, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Sen lisäksi, mitä salaisten pakkokeinojen käytön erityisistä edellytyksistä säädettäisiin keinokohtaisissa säännöksissä, telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, suunnitelmallista tarkkailua, teknistä kuuntelua, teknistä katselua, henkilön teknistä seurantaa, teknistä laitetarkkailua, peitetoimintaa, valeostoa, tietolähteen ohjattua käyttöä ja valvottua läpilaskua saataisiin käyttää vain, jos niillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Peitetoiminnan, valeoston ja asuntokuuntelun käyttäminen edellyttäisi lisäksi, että se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi.

Tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta tulisi kysymykseen tapauksissa, joissa on todennäköistä, että viestiä ja siihen liittyviä tunnistamistietoja ei ole enää saatavissa telekuuntelulla. Tällöin esitutkintaviranomaiselle voitaisiin antaa lupa takavarikoida tai jäljentää ne teleyrityksen tai yhteisötilaajan hallusta. Lisäksi esitutkintaviranomaiselle voitaisiin antaa lupa tietojen hankkimiseen telekuuntelun sijasta, jos tietojen hankkiminen kohdistetaan viestin sisällön selvittämiseksi telepäätelaitteeseen välittömästi yhteydessä olevaan viestin lähettämiseen ja vastaanottamiseen soveltuvaan henkilökohtaiseen tekniseen laitteeseen tai tällaisen laitteen ja telepäätelaitteen väliseen yhteyteen.

Televalvontaa saataisiin kohdistaa rikoksesta epäillyn, asianomistajan, todistajan tai muun henkilön suostumuksella tämän hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, kun on syytä epäillä tiettyä rikosta. Televalvontaa voitaisiin käyttää myös epäillyn tai tuomitun tavoittamiseksi tapauksissa, joissa hän karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä taikka ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa.

Matkaviestimien sijaintitiedon hankkimisen asemesta uudessa laissa puhuttaisiin tukiasematietojen hankkimisesta, joka voisi koskea myös tiedon hankkimista tietyn tukiaseman kautta telejärjestelmään kirjautuvista telepäätelaitteista tai telepäätelaitteista. Pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi kiireellisissä tilanteissa väliaikaisesti päättää tukiasematietojen hankkimisesta, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen.

Uuteen pakkokeinolakiin otettaisiin säännökset tarkkailusta ja suunnitelmallisesta tarkkailusta. Tarkkailulla tarkoitettaisiin tiettyyn henkilöön salaa kohdistettavaa havaintojen tekemistä tiedonhankintatarkoituksessa. Suunnitelmallinen tarkkailu olisi puolestaan kysymyksessä, jos rikoksesta epäiltyyn kohdistettaisiin muuta kuin lyhytaikaista tarkkailua. Uusi tiedonhankintakeino olisi myös peitelty tiedonhankinta, jolla tarkoitettaisiin tiettyyn henkilöön kohdistuvaa lyhytkestoisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvaa tiedonhankintaa, jossa poliisimiehen tehtävän salaamiseksi käytetään vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä tietoja.

Tuomioistuimen päätettäväksi siirtyisi tekninen katselu niissä tapauksissa, joissa katselu kohdistuu rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitettuun kotirauhan suojaamaan paikkaan. Teknistä katselua ei saisi ollenkaan kohdistaa vakituiseen asumiseen käytettävään tilaan.

Tuomioistuin päättäisi myös henkilön teknisestä seurannasta ja teknisestä laitetarkkailusta, jotka olisivat uusia salaisia pakkokeinoja. Henkilön teknisen seurannan tarkoituksena olisi seurata rikoksesta epäillyn liikkumista sijoittamalla seurantalaite hänen yllään oleviin vaatteisiin tai mukanaan olevaan esineeseen. Tekninen laitetarkkailu tarkoittaisi tietokoneen tai muun vastaavan teknisen laitteen taikka sen ohjelmiston toiminnan, sisältämien tietojen tai yksilöintitietojen muuta kuin yksinomaan aistinvaraista tarkkailua, tallentamista tai muuta käsittelyä rikoksen selvittämiselle merkityksellisen seikan tutkimiseksi. Pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi kiireellisissä tilanteissa väliaikaisesti päättää henkilön teknisestä seurannasta ja teknisestä laitetarkkailusta. Esitutkintaviranomainen saisi tietyin edellytyksin hankkia teknisellä laitteella teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitiedot.

Uuteen pakkokeinolakiin otettaisiin säännökset peitetoiminnasta ja valeostosta. Tällä hetkellä mainittujen keinojen käyttämisestä säädetään tarkemmin poliisilaissa. Peitetoiminnan edellytyksiin lisättäisiin se, että tiedonhankintaa on rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden, järjestäytyneisyyden tai ammattimaisuuden taikka ennakoitavissa olevan jatkuvuuden tai toistuvuuden vuoksi pidettävä tarpeellisena. Tämä ei kuitenkaan koskisi tietoverkossa suoritettavaa peitetoimintaa. Peitetoimintaa voitaisiin laajentaa, jos sen aikana ilmenee kohteena olevan henkilön tekemäksi epäilty uusi rikos tai syy epäillä muuta kuin kohdehenkilöä rikoksesta.

Peitetoimintaa suorittava poliisimies ei saisi tehdä rikosta eikä aloitetta rikoksen tekemiseen. Tietyin edellytyksin hän voisi rangaistusvastuusta vapautuen tehdä rikkomusluonteisia rikoksia. Myös järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan avustavasti osallistuessaan peitetoimintamies voisi vapautua rangaistusvastuusta. Edellytyksenä vastuusta vapautumiselle olisi tällöin, että 1) toimenpide tehdään ilman hänen myötävaikutustaankin, 2) poliisimiehen toiminta ei tule aiheuttamaan vaaraa tai vahinkoa kenenkään hengelle, terveydelle tai vapaudelle taikka merkittävää vaaraa tai vahinkoa omaisuudelle ja 3) avustaminen edistää merkittävästi peitetoiminnan tavoitteen saavuttamista.

Tuomioistuimen ratkaistavaksi olisi saatettava se, onko kysymyksessä oleva rikollisuus sellaista, että sen selvittämisessä voidaan käyttää peitetoimintaa. Tuomioistuimen osallistuminen päätöksentekoon ei koskisi tietoverkossa suoritettavaa peitetoimintaa. Peitellyssä tiedonhankinnassa, peitetoiminnassa ja valeostossa poliisimies voitaisiin varustaa kuuntelun ja katselun mahdollistavalla teknisellä laitteella, jos varustaminen on perusteltua hänen turvallisuutensa varmistamiseksi.

Tietolähteen ohjatussa käytössä tietoja ei saisi pyytää hankittavaksi sellaisella tavalla, joka edellyttäisi viranomaiselle kuuluvien toimivaltuuksien käyttöä tai joka vaarantaisi tietolähteen tai muun henkilön hengen tai terveyden. Valvotussa läpilaskussa olisi kysymys siitä, että esitutkintaviranomainen saa olla puuttumatta esineen, aineen tai omaisuuden kuljetukseen tai muuhun toimitukseen tai siirtää tällaista puuttumista, jos tämä on tarpeen tekeillä olevaan rikokseen osallisten henkilöiden tunnistamiseksi taikka tekeillä olevaa rikosta vakavamman rikoksen tai laajemman rikoskokonaisuuden selvittämiseksi.

Ilmaisukieltoa koskevien säännösten mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi tärkeästä tutkinnallisesta syystä kieltää sivullista ilmaisemasta tämän tietoon tulleita seikkoja salaisen pakkokeinon käytöstä. Edellytyksenä olisi lisäksi, että sivullinen on tehtävänsä tai asemansa johdosta avustanut tai häntä on pyydetty avustamaan pakkokeinon käytössä.

Kuuntelukiellon lisäksi laissa säädettäisiin katselukiellosta koskien rikoksesta epäillyn ja eräiden muiden henkilöiden (esimerkiksi oikeudenkäyntiavustaja ja lääkäri) välistä yhteydenpitoa. Kiellot koskisivat telekuuntelua, teknistä kuuntelua ja teknistä katselua.

Ylimääräiseksi tiedoksi määriteltäisiin telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatu tieto, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu. Ylimääräistä tietoa saisi käyttää rikoksen selvittämisessä, kun tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu, tai josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Ylimääräistä tietoa saisi käyttää myös varkauden ja kätkemisrikoksen selvittämisessä. Ylimääräistä tietoa saisi lisäksi käyttää aina rikoksen estämiseksi, poliisin toiminnan suuntaamiseksi ja syyttömyyttä tukevana selvityksenä.

Jos käy ilmi, että telekuuntelu kohdistuu muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin taikka että teknisen kuuntelun kohteena oleva rikoksesta epäilty ei oleskele kuunneltavassa tilassa tai muussa paikassa, pakkokeinon käyttö olisi keskeytettävä niin pian kuin mahdollista sekä kuuntelulla saadut tallenteet ja sillä saatuja tietoja koskevat muistiinpanot olisi heti hävitettävä. Velvollisuus keskeyttämiseen sekä tallenteiden ja muistiinpanojen hävittämiseen koskisi myös teknistä laitetarkkailua, jos käy ilmi, että tarkkailu kohdistuu viestin sisältöön tai tunnistamistietoihin taikka että rikoksesta epäilty ei käytä tarkkailun kohteena olevaa laitetta. Eräissä tapauksissa pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi kuitenkin päättää telekuuntelun tai teknisen kuuntelun väliaikaisesta kohdistamisesta henkilöön, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen.

Jos pidättämiseen oikeutettu virkamies on kiireellisessä tilanteessa päättänyt väliaikaisesti televalvonnan, tukiasematietojen hankkimisen, henkilön teknisen seurannan tai teknisen laitetarkkailun aloittamisesta, mutta tuomioistuin katsoo, että edellytyksiä toimenpiteelle ei ole ollut, pakkokeinon käyttö olisi lähtökohtaisesti lopetettava sekä sillä saatu aineisto ja sillä saatuja tietoja koskevat muistiinpanot olisi heti hävitettävä. Näin saatuja tietoja saataisiin kuitenkin käyttää samoin edellytyksin kuin ylimääräistä tietoa saadaan käyttää.

Salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamisesta säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Pakkokeinosta riippuen keinon käyttämisestä olisi ilmoitettava kohteena olleelle epäillylle sen jälkeen kun asia on saatettu syyttäjän harkittavaksi taikka kun esitutkinta on muuten päätetty tai se on keskeytetty. Ilmoittamista voitaisiin kuitenkin lykätä tai jättää ilmoitus kokonaan tekemättä laissa säädetyillä perusteilla (esimerkiksi valtion turvallisuuden varmistaminen taikka hengen tai terveyden suojaaminen). Kun tuomioistuin harkitsisi ilmoituksen lykkäämistä tai tekemättä jättämistä, arvioinnissa olisi myös otettava huomioon asianosaisen oikeus puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä.

4.1 Vaikutukset julkiseen talouteen

Uuden esitutkintalain 4 luvun 8 §:ssä säädettäisiin edunvalvojan määräämisestä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten. Pykälän 2 momentin mukaan edunvalvojan määräämisestä aiheutuneet kustannukset sekä edunvalvojan palkkio ja kustannukset maksettaisiin valtion varoista. Holhoustoimesta annetun lain 44 §:n periaatteiden soveltaminen tarkoittaisi sitä, että korvaus määrättäisiin tarpeellisista kustannuksista. Lisäksi palkkion olisi oltava kohtuullinen tehtävän laatuun ja laajuuteen nähden. Tällainen edunvalvojan määrääminen on tällä hetkellä lainsäädännöllisesti järjestämättä. Tilastotietoja tällaisten tapausten määrän ja sekä maksettavien kustannuskorvausten ja palkkioiden arvioimiseksi ei ole. Kysymys saattaa vuositasolla olla enimmillään joistakin kymmenistä tuhansista euroista.

Uuden pakkokeinolain 8 luvun säännösten mukaisesti erityiseen kotietsintään osallistuisi etsintävaltuutettu, jota voimassa oleva lainsäädäntö ei tunne. Luvun 10 §:n 1 momentin mukaan etsintävaltuutetulle maksettaisiin valtion varoista palkkio ja korvaus noudattaen soveltuvin osin, mitä oikeusapulain 17 ja 18 §:ssä säädetään avustajan palkkiosta ja korvauksesta. Tällaisten kotietsintöjen määrän voi olettaa vaihtelevan vuosittain. Käytännössä kysymys tulee olemaan pikemminkin yksittäisistä tapauksista. Toisaalta erityisen kotietsinnän etsintäasiamieheltä edellyttämä työmäärä saattaisi tapauksesta riippuen vaihdella huomattavastikin. Oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen (290/2008) perusteella etsintäasiamiesten kustannusten korvauksiin ja palkkioihin tulisi varata enintään joitakin kymmeniä tuhansia euroja vuodessa.

Esityksellä ei ole viranomaisorganisaatioihin liittyviä taloudellisia vaikutuksia. Uusia viranomaisia ei ehdoteta perustettavaksi.

4.2 Viranomaisten toimintaan kohdistuvat vaikutukset

Viranomaisten keskinäisiin suhteisiin esityksellä ei ole merkittäviä vaikutuksia. Tämä koskee niin niiden keskinäisiä tehtäviä kuin toimivaltasuhteitakin. Esitutkintaviranomaisen ja virallisen syyttäjän esitutkintayhteistyön määrälliseen ja laadulliseen parantamiseen pyritään ehdotettavan esitutkintalain 5 luvun säännöksillä. Syyttäjän osallistumista esitutkintaan pyritään edistämään eräillä muillakin säännöksillä (esitutkintalain 9 luvun 4 §:n 3 momentin mukainen tilaisuuden varaaminen kuulustelutilaisuuden tallentamiseen osallistumiseen ja 10 luvun 1 §:n 2 momentin mukainen syyttäjän kuuleminen loppulausuntopyynnön tarpeellisuudesta ja sisällöstä). Muutosta esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisessä suhteessa tarkoittaisi se, että uuden pakkokeinolain 3 luvun 17 §:n 3 momentin mukaan vangitun vapaaksi päästämistä koskevasta esityksestä olisi ilmoitettava syyttäjälle, joka voisi ottaa päätettäväkseen kysymyksen esityksen tekemisestä. Näiden ja muidenkin esityksen ehdotusten perusteella syyttäjän tehtävät lisääntyisivät.

Eräitä muutoksia viranomaisten keskinäisiin suhteisiin aiheutuisi salaisia pakkokeinoja koskevasta pakkokeinolain 10 luvusta. Esimerkiksi tuomioistuin osallistuisi peitetoiminnan käyttämistä koskevaan päätöksentekoon.

Mitä tulee viranomaisten tehtäviin ja menettelytapoihin, niiden käsiteltäväksi ja toimivaltuuksien piiriin tulisi uusi asioita. Huomattavassa määrin kysymys olisi kuitenkin ainoastaan tehtävien ja toimivaltuuksien nykyistä tarkemmasta ja kattavammasta määrittelystä. Menettelytapoja koskevalla sääntelyllä pyrittäisiin edistämään oikeusturvan sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Sinällään tehtävät, toimivaltuudet ja menettelytavat eivät ole aina selkeästi erotettavissa toisistaan.

Esityksen ehdotuksilla voi olettaa olevan vaikutuksia viranomaisten, ennen kaikkea poliisi- ja syyttäjäviranomaisten työmääriin. Näitä vaikutuksia ja ennen kaikkea sitä, missä määrin viranomaiset kykenevät hoitamaan tehtäviä nykyisillä voimavaroilla, on kuitenkin vaikeaa arvioida. Henkilöstön määrästä joka tapauksessa riippuu, miten tehokkaasti ehdotettavista laeista johtuvat tehtävät kyetään suorittamaan.

Esityksen ehdotuksiin liittyvät viranomaisten tietojärjestelmiä ja lomakkeita koskevat vaikutukset. Jos esityksestä aiheutuvat muutokset toteutetaan osana jo käynnissä olevaa niin sanottua VITJA -uudistusta, tästä esityksestä ei aiheudu mitään itsenäisiä vaikutuksia. Joka tapauksessa tällaiset vaikutukset eivät ole vielä arvioitavissa.

Nyt kysymyksessä olevan uudistuksen laajuus huomioon ottaen on selvää, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilainsäädäntöä soveltavat virkamiehet tarvitsevat koko henkilökunnan kattavaa koulutusta uuden lainsäädännön käyttöön ottamisen yhteydessä.

4.3 Sukupuolivaikutukset

Kuten yleisperustelujen johdantojaksossa todetaan, tämän esityksen valmistelussa on kiinnitetty erityistä huomiota sukupuolivaikutuksiin. Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnössä esitetyistä syistä esityksen ehdotuksilla pyritään parantamaan rikoksen asianomistajan asemaa erityisesti naisiin kohdistuvien väkivaltarikosten ja muiden vastaavien rikosten käsittelyssä. Seuraavassa käsiteltävillä ehdotuksilla edistettäisiin tämän tavoitteen saavuttamista.

Esitutkintalain 3 luvun 9 §:n (esitutkinnan toimittamatta jättäminen ja lopettaminen) perusteluissa todetaan, että rikoksen vähäisyyttä arvioitaessa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi rikollisen menettelyn toistuvuuteen. Esimerkkinä mainitaan parisuhdeväkivaltaa koskevat tapaukset, jotka eivät välttämättä johda sakkoa ankarampaan rangaistukseen. Suhteellisuusperiaatetta koskevan pykälän (esitutkintalain 4 luvun 4 §) perusteluissa todetaan kuulustelun kestoa määritettäessä huomioon otettavana seikkana yksinhuoltajan asemaan liittyvät kysymykset. Esitutkintalain 4 luvun 6 §:ssä säädettäisiin hienotunteisuusperiaatteesta, jonka mukaan esitutkinnan asianosaisia ja muita esitutkintaan osallistuvia on kohdeltava hienotunteisesti. Pykälän perustelujen mukaan tahdikkuusnäkökohdat liittyvät erityisesti arkaluonteisten tai asianomistajaan muuten voimakkaasti esimerkiksi järkytyksen kautta vaikuttaneiden rikosten asianomistajakuulusteluihin.

Esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 2 momentti kirjoitettaisiin velvoittavaan muotoon. Sen mukaan tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän olisi tehtävä tuomioistuimelle esitys oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle, kun siihen on aihetta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun säännösten nojalla. Mainitun luvun 1 a ja 3 §:n mukaan puolustajan ja tukihenkilön määrääminen tulee kysymykseen esimerkiksi seksuaali- ja pahoinpitelyrikosten käsittelyssä.

Kuulusteltavan kohtelua koskevan esitutkintalain 7 luvun 5 §:n perusteluissa todetaan, että kuulustelun nopea toimittaminen vaikka jo tekopaikalla saattaa edistää rikoksen selvittämistä esimerkiksi tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty saattaa pyrkiä vaikuttamaan asianomistajan kertomukseen. Tällaisia tapauksia ovat perustelujen mukaan muun ohessa epäiltyyn perhe- tai parisuhdeväkivaltaan liittyvät asiat. Luvun 12 §:ssä säädettäisiin, että tutkija voi pyynnöstä sallia asianosaista tukevan henkilön läsnäolon kuulustelussa, jos se ei vaikeuta rikoksen selvittämistä tai vaaranna salassapitovelvollisuutta. Perustelujen mukaan kysymykseen voisi tulla esimerkiksi terveydenhuollon ammattihenkilö tilanteessa, jossa rikoksen asianomistaja on edelleen rikoksen aiheuttamassa järkytystilassa. Tällainen henkilö voisi osallistua kuulusteluun asianomistajalle määrätyn tukihenkilön lisäksi ja voisi myöhemmin tulla määrätyksi tukihenkilöksi.

Esitutkintalain 7 luvun 13 § koskisi osallistumista toisen henkilön kuulusteluun. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uusi olisi pykälän toinen virke, jonka mukaan osallistumisen sallimista harkittaessa on otettava huomioon hienotunteisuusnäkökohdat ja se, että epäillyn läsnäolosta ei saa aiheutua kärsimystä tai sitä vastaavaa muuta haittaa asianomistajalle. Pykälän perusteluissa on viitattu siihen, että epäillyn läsnäolo voi esimerkiksi seksuaali- ja pahoinpitelyrikosten tutkinnassa aiheuttaa kuulusteltavalle asianomistajalle kärsimystä tai sitä vastaavaa haittaa.

Pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin saisi momentissa tarkemmin säädettävin edellytyksin vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna. Myös matkustuskieltoa koskevia säännöksiä täydennettäisiin siten, että ratkaistessaan syyteasian tuomioistuin saa määrätä vastaajan matkustuskieltoon tai hänelle määrätyn matkustuskiellon pidettäväksi edelleen voimassa myös vastaajalle rangaistusta vaatineen asianomistajan vaatimuksesta (uuden pakkokeinolain 5 luvun 9 §:n 3 momentti). Matkustuskielto voitaisiin edelleen määrätä rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseksi (5 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohta). Kuten yleisperusteluissa todetaan, matkustuskieltoa voidaan tietyin edellytyksin käyttää henkilöön kohdistuvien rikosten, esimerkiksi pahoinpitelyjen estämiseksi. Matkustuskiellon määräämisperusteisiin (viimeksi mainitun momentin 2 kohta) lisättäisiin myös se, että rikoksesta epäilty vaikeuttaa asian selvittämistä esimerkiksi vaikuttamalla asianomistajaan.

Esitykseen sisältyy lisäksi eräitä muita sukupuolivaikutuksiin liittyviä ehdotuksia. Pakkokeinolain jokamiehen kiinniotto-oikeus muutettaisiin nimeltään yleiseksi kiinniotto-oikeudeksi 2 luvun 2 ja 3 §). Pakkokeinolain 2 luvun 6 §:n (kohtuuttoman pidättämisen kielto) perusteluissa todetaan, että rikoksesta epäillyn henkilökohtaisiin oloihin saattavat liittyä pidättämisen tai vangitsemisen vaikutukset muuhun hänelle läheiseen henkilöön kuin häneen itseensä. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa vangittavaksi vaaditun yksinhuollossa on pieni lapsi, joka jäisi vaille tarpeellista huoltoa vapaudenriiston vuoksi. Henkilöön kohdistuvan etsinnän toimittamista koskevan pakkokeinolain 8 luvun 32 §:n 3 momentin mukaan henkilöntarkastusta ei saisi toimittaa tutkittavan kanssa eri sukupuolta oleva muu kuin terveydenhuollon ammattihenkilö, jos tarkastettavan kehoa kosketaan käsin tai hänen ruumiilliseen koskemattomuuteensa puututaan muulla vastaavalla tavalla.

4.4 Muut yhteiskunnalliset vaikutukset

Esityksen ehdotuksilla edistetään oikeusturvan sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Esitutkinnassa ja pakkokeinojen käytössä puututaan perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeusvelvoitteissa suojattuihin oikeushyviin. Tämä koskee erityisesti oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (perustuslain 7 §), yksityiselämän suojaa (10 §) ja omaisuuden suojaa (15 §). Perustuslain 21 §:n nojalla huomioon on otettava myös oikeusturvakysymykset. Tämän jakson lisäksi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä käsitellään jäljempänä suhdetta perustuslakiin ja säätämisjärjestystä koskevassa jaksossa.

Esityksen ehdotuksilla vahvistettaisiin myös lasten asemaa esitutkinnassa. Mainittua vaikutusta olisi jo lukuisilla sukupuolivaikutuksia koskevassa jaksossa mainituilla, esimerkiksi kuulustelun toimittamista koskevilla ehdotuksilla. Esitys sisältää kuitenkin myös nimenomaan lapsia koskevia säännösehdotuksia.

Rikoksentorjuntaa ja turvallisuutta edistävää vaikutusta on sillä, että poliisi ja muut esitutkintaviranomaiset voivat tehokkaasti selvittää rikoksia.

Yleisperustelujen johdantojaksossa on jo mainittu oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Klaus Helmisen sisäasiainministeriön toimeksiannosta tekemä vuonna 2006 valmistunut selvitys.

Oikeusministeriö ja sisäasiainministeriö asettivat 12 päivänä maaliskuuta 2007 toimikunnan valmistelemaan ehdotusta esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistukseksi (esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunta). Toimikunta luovutti mietintönsä 20 päivänä toukokuuta 2009 (oikeusministeriön komiteanmietintö 2009:2). Toimikunta ehdotti säädettäväksi uudet esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain. Lisäksi mietinnössä ehdotettiin muutoksia joihinkin näihin lakeihin liittyviin lakeihin.

Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietintö oli laajalla lausuntokierroksella, josta on laadittu lausuntotiivistelmä (sisäasiainministeriön julkaisu 34/2009) ja jolla lausunnon antoivat 57 tahoa. Lausunnonantajien näkemykset ilmenevät tarkemmin laajasta tiivistelmästä.

Lausuntokierroksen jälkeen oikeusministeriö ja sisäasiainministeriö asettivat 30 päivänä syyskuuta 2009 ohjausryhmän, jonka tehtäväksi annettiin sovittaa yhteen hallituksen esityksen muotoon laadittavat ehdotukset esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietinnön ja sen eriävien mielipiteiden sekä mietinnöstä annettujen lausuntojen pohjalta.

Ristiriitaista palautetta saaneita esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan ehdotuksia ei ole otettu mukaan esitykseen. Tämä koskee esimerkiksi ehdotusta, jonka mukaan lähdesuoja olisi voitu murtaa esitutkinnassa tiukoin edellytyksin, jos tiedon alkuperäinen antaja on todennäköisesti syyllistynyt salassapitorikokseen. Uuteen pakkokeinolakiin ei myöskään ehdoteta otettavaksi toimikunnan mietinnön mukaisia, lähtökohtaisesti ankaralle vastuulle rakentuvia vahingonkorvaussäännöksiä. Lähivuosina on tarkoitus toteuttaa julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta koskevan lainsäädännön uudistus, jonka yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös esitutkintaan ja pakkokeinojen käyttöön liittyviä korvauskysymyksiä.

Kuten aikaisemmin on todettu, tämän esityksen kanssa samanaikaisesti annetaan uutta poliisilakia koskeva hallituksen esitys. Se esitys ja tämä esitys liittyvät yhteen erityisesti salaista tiedonhankintaa koskevan sääntelyn osalta. Lisäksi samoihin aikoihin tämän esityksen kanssa annetaan uutta sotilaskurinpitolakia koskeva hallituksen esitys. Näiden esitysten käsittely täytyy sovittaa yhteen eduskunnassa.

1.1 Esitutkintalaki

1 luku Soveltamisalasäännökset

1 §. Lain soveltamisala. Pykälän 1 momentin mukaan rikoksen esitutkinta toimitettaisiin tämän lain mukaisesti, jollei laissa erikseen toisin säädetä. Momentti vastaisi voimassa olevan lain 1 §:ää.

Rikoksella tarkoitettaisiin tässä kuten muissakin yhteyksissä rangaistavaksi säädettyä tekoa. Esitutkintavaiheessa rikokseksi katsotaan käytännössä myös sellaiset teot, joista tekijää ei loppujen lopuksi syytetä tai tuomita rangaistukseen jonkin syyttämättäjättämisperusteen tai rangaistusvastuusta vapauttavan seikan olemassaolon vuoksi. Esimerkkeinä viimeksi mainituista voidaan todeta syyntakeettomien tekemät teot ja hätävarjeluna tehdyt teot. Tällaisten vastuuvapausperusteiden olemassaolo esitutkinnan alkuvaiheessa ei ole kuitenkaan selvää.

Erillisen ryhmän rangaistavaksi säädettyjen tekojen joukossa muodostavat teot, joihin alle 15-vuotiaiden ja näin ollen rikoslain 3 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla rikosoikeudellista vastuunalaisuutta vailla olevien henkilöiden epäillään syyllistyneen. Näitä tekoja kutsutaan rikollisiksi teoiksi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 14 §:ssä, jossa säädetään kuulustelun ja tutkinnan edellytyksistä tällaisissa tapauksissa. Tässä laissa näiden tekojen esitutkinnan edellytyksistä ehdotetaan säädettäväksi 3 luvun 5 §:ssä. Myös nimitys ”rikollinen teko” ehdotetaan säilytettäväksi.

Rikoksen esitutkinnan toimittaminen on eräissä tapauksissa säädetty muiden kuin poliisiviranomaisten tehtäväksi. Tämä koskee rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisia. Niitä koskevissa erityissäännöksissä, joita käsitellään lähemmin jäljempänä 2 luvun 1 §:n 2 momentin perusteluissa, ei yleensä säädetä esitutkinnan toimittamistavasta esitutkintalaista poikkeavalla tavalla. Kysymys on pikemminkin esitutkintaviranomaisten keskinäisen toimivallan järjestämisestä.

Kuten jo nykyisen pykälän perusteluissa (HE 14/1985 vp) todetaan, eri lakien perusteella joudutaan suorittamaan tutkimuksia tapahtumista, joihin ei aina liity rikosta, mutta joita tutkittaessa noudatetaan samanlaista menettelyä kuin rikostutkinnassa. Tällöin on kysymys poliisilaissa säädetystä poliisitutkinnasta, jonka sääntelyllä vuonna 1995 uudessa poliisilaissa poistettiin esitutkintalain aikaan vallinnut epäselvä oikeustila. Esitutkinta ja poliisitutkinta eivät välttämättä ole erillisiä, vaan poliisitutkinnassa ilmi tulleen rikosepäilyn vuoksi saattaa ilmetä aihe käynnistää esitutkinta. Poliisitutkintaa koskevat säännökset ovat poliisilain 4 luvussa. Tämän esitykseen liittyvän esityksen mukaan poliisitutkinnasta säädettäisiin uuden poliisilain 6 luvussa. Poliisitutkinnan suorittamistapauksista säädetään erikseen, mitä käsitellään lähemmin viimeksi mainitun luvun 1 §:n perusteluissa.

Pykälän 2 momentissa todettaisiin selvyyden vuoksi, että pakkokeinojen käyttämisestä ja esitutkintaviranomaisten tiedonhankinnasta on muuten voimassa, mitä niistä erikseen laissa säädetään. Pakkokeinojen käytön osalta yleislakina on pakkokeinolaki. Pakkokeinojen käytöstä säädetään muun ohessa myös edellä mainituissa rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisia koskevissa erityislaeissa. Keskeisin esitutkintaviranomaisen tiedonhankintaa koskeva sääntely on poliisilain 3 luvussa, jota osittain vastaava sääntely ehdotetaan tähän esitykseen liittyvässä esityksessä otettavaksi myös uuteen poliisilakiin.

2 §. Esitutkinnassa selvitettävät asiat. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että esitutkinnassa selvitetään 1) asian laadun edellyttämällä tavalla epäilty rikos, sen teko-olosuhteet, sillä aiheutettu vahinko ja siitä saatu hyöty, asianosaiset sekä muut syyteharkintaa ja rikoksen johdosta määrättävää seuraamusta varten tarvittavat seikat; 2) mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi; 3) asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan; ja 4) suostuuko asianomistaja ja aikooko rikoksesta epäilty suostua asian käsittelemiseen käräjäoikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvussa tarkoitetussa kirjallisessa menettelyssä.

Momentti vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 5 §:n 1 momenttia eräin muutoksin. Voimassa olevaan lakiin verrattuna momentin 1 kohdan alkuun lisättäisiin ”asian laadun edellyttämällä tavalla”, mikä liittyy yleisperusteluissa jo käsiteltyyn esitutkinnan tehokkaan toimittamisen vaatimukseen. On pyrittävä keräämään riittävä kohtuudella saatavissa oleva selvitys ja näyttö, niin epäiltyä vastaan kuin hänen puolestaankin puhuva. Sinällään rikosten riittävän tehokas selvittäminen ei luonnollisesti liity pelkästään rikoksesta epäiltyyn vaan myös muihin asianosaisiin, koska esimerkiksi asianomistajan kannalta esitutkinta voidaan nähdä oikeussuojakeinoksi. Selvittäminen asian laadun edellyttämällä tavalla pitää sisällään sen, että tutkintaan on suunnattava riittävästi henkilöstö- ja muita voimavaroja. Tutkintaa ei voida myöskään päättää kiireeseen tai perusteettomiin ja hätäisiin johtopäätöksiin nojautumalla. Tehokkuuden vaatimuksen yksi ulottuvuus on, että tapaus tulee tutkia sitä perusteellisemmin mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä esitutkinnan puutteelliseen suorittamiseen on kiinnitetty huomiota erityisesti niissä tapauksissa, joissa esitutkinta on lopetettu saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi. Jokin asian ratkaisemiselle olennainen seikka (esimerkiksi kysymyksessä olevan omaisuuden omaisuussuhteet) on saattanut jäädä selvittämättä. Toisaalta asia on esimerkiksi saatettu ratkaista ainoastaan asianosaisten kuulemisella, vaikka asian lisäselvittämiseksi olisi ollut mahdollista kuulustella todistajia. Viimeksi mainittua tapausta koskevassa eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä (19.10.2005, dnro 2092/4/05) todetaan, että arvioitaessa esitutkintatoimenpiteiden tarvetta ja hyväksyttävyyttä tulee ottaa huomioon muun muassa, kuinka todennäköistä uuden selvityksen saaminen asiaan vielä on, kuinka suurta työmäärää se edellyttää ja milloin selvitystä ehkä olisi saatavissa. Päätöksen mukaan ratkaisuun vaikuttaa myös epäillyn rikoksen laatu.

Tutkinnan tehokkuuteen liittyvät näkökohdat korostuvat tapauksissa, joissa poliisimiestä epäillään rikoksesta. Niissä rikosten selvittämistavoitteen lisäksi mukana ovat virkamiestoiminnan nauttimaan yleiseen luottamukseen liittyvät kysymykset. Poliisirikosten tehokkaaseen tutkintaan on myös EIT kiinnittänyt huomiota lukuisissa ratkaisuissaan. Niissäkin tapauksissa linjana on ollut, että tutkinnalle asetettavat vaatimukset ovat sitä tiukempia mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys.

Momentin 1 kohdan mukaan myös asianosaiset olisi siis selvitettävä asian edellyttämällä tavalla. Tässä esityksessä ehdotetaan uuteen esitutkintalakiin lisättäväksi pykälä (2 luvun 5 §) esitutkinnan asianosaisista. Rikos ja sen selvittäminen esitutkinnassa voivat monin tavoin vaikuttaa useiden sellaisten tahojen oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin, joiden tyhjentävä luettelointi ei ole mahdollista. Sen vuoksi pykälän yleislausekkeen mukaan asianosaiseksi katsottaisiin henkilö, jonka oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin rikos ja sen selvittäminen voivat vaikuttaa. Aina ei ole käytännön mahdollisuuksia selvittää kaikkia niitä, jotka voivat olla rikoksen asianosaisia. Tämä koskee esimerkiksi internetin kautta tehtyjä laajoja tilauspetoksia ja vesistön pilaantumiseen liittyviä ympäristörikoksia. Osa asianosaisista ilmoittautuisi heidän oikeuksiensa, etujensa tai velvollisuuksiensa sitä edellyttäessä esitutkintaviranomaisille saatuaan jotakin kautta tietää esitutkinnassa olevasta rikoksesta.

Muun asianosaisen kuin asianomistajan tai rikoksesta epäillyn selvittämistarve perustuisi käytännössä esitutkinnassa muuten ilmitulleisiin seikkoihin tai rikoksen luonteeseen. Saattaa esimerkiksi ilmetä, että rikoksen johdosta valtiolle mahdollisesti menetettäväksi tuomittava esine ei kuulukaan rikoksesta epäillylle. Asianomistajalle vahinkoa aiheuttanut rikos on myös saattanut liittyä epäillyn työtehtävien hoitoon tai kohdistua vakuutettuun omaisuuteen, jolloin epäillyn työnantajan tai asianomistajalle vakuutuksen myöntäneen vakuutusyhtiön kuuleminen esitutkinnassa on tarpeen.

Voimassa olevaan lakiin verrattuna momentin 1 kohdan alkuun lisättäisiin sanan ”rikos” eteen sana ”epäilty” sen korostamiseksi, että esitutkinnassa vasta selvitetään, onko rikos tehty. Tämä näkökohta liittyy syyttömyysolettamaan, jonka erään merkityssisällön mukaan rikoksesta epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä, mistä säädettäisiin 4 luvun 2 §:ssä.

Momentin 1 kohtaan myös lisättäisiin verrattuna nykyisen pykälän vastaavaan kohtaan se, että esitutkinnassa selvitetään rikoksen johdosta määrättävää seuraamusta varten tarvittavat seikat. Tämä esitutkinnassa koottavan aineiston keskeinen käyttötarkoitus ei nimenomaisesti ilmene säännöksestä sen nykyisessä muodossa, vaikka osittain seuraamuksen määräämistä varten tarvittavien seikkojen selvittämisvelvollisuus tulee jo velvollisuudesta selvittää rikos ja sen teko-olosuhteet. Lisäys koskisi niin syyttäjän vaatimia seuraamuksia kuin tuomioistuimen viran puolesta määräämiä seuraamuksia.

Esitutkintaviranomaisen on selvitettävä asia siten, että tuomioistuin voi rikoslain 6 luvun säännösten nojalla päättää rangaistuksesta. Tämä koskee niin rangaistuslajin valintaa kuin rangaistuksen mittaamistakin. Keskeisiä tältä kannalta ovat rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen liittyvät seikat (rikoslain 6 luvun 4 §). Merkitystä voi olla myös rikoslain 6 luvun 5 §:n mukaisiin koventamisperusteisiin (esimerkiksi rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus) ja 6 §:n mukaisiin lieventämisperusteisiin (esimerkiksi rikoksen tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus tai voimakas inhimillinen myötätunto) liittyvillä seikoilla.

Rangaistuksen lisäksi rikoksen muina seuraamuksina, joiden määräämisedellytykset on selvitettävä, tulevat kysymykseen esimerkiksi tuomitsematta jättäminen, menettämisseuraamus, ajokielto, metsästyskielto, eläintenpitokielto, liiketoimintakielto, vaarallisen rikoksenuusijan määrääminen suorittamaan koko vankeusaika ja sotilasarvon menettäminen. Jos rikoksesta tulee seuraamukseksi todennäköisesti sakkorangaistus, on selvitettävä myös päiväsakon rahamäärän määräämisperusteeksi otettavat seikat.

Jos alle 21-vuotiaan epäillään tehneen rikoksen, esitutkinnassa on tietyin edellytyksin tehtävä henkilötutkinta, jolla voi olla vaikutusta määrättävään rangaistukseen ja josta säädetään erikseen nuorista rikoksentekijöistä annetussa asetuksessa (1001/1942) ja nuoria rikoksentekijöitä koskevassa oikeusministeriön päätöksessä (310/1943). Tämän esityksen valmistelun aikaan nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämistä koskevaa lainsäädäntöä ollaan uudistamassa (HE 229/2009 vp).

Lisäksi on otettava huomioon oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 45 §:n 2 momentti, jonka mukaan rikoksesta epäilty voidaan jo esitutkinnan aikana määrätä mielentilatutkimukseen. Esitutkintaviranomaisella ei ole mainitun säännöksen mukaan roolia mielentilatutkimuksen määräämismenettelyssä, mutta tutkimuksen tarpeellisuuden arviointi voi kuulua esitutkintaviranomaisen ja virallisen syyttäjän esitutkintayhteistyön piiriin. Tuomioistuin voi syyttäjän esityksestä määrätä rikoksesta epäillyn mielentilatutkimukseen.

Teknisluonteinen, lähinnä johdonmukaisuussyistä tehtävä muutos voimassa olevaan lakiin verrattuna olisi se, että momentin 1 kohdassa käytettäisiin ilmauksen ”syytteestä päättämistä” asemesta ilmausta ”syyteharkintaa”.

Momentin 2—4 kohta vastaisivat voimassa olevan lain 5 §:n 1 momentin 2—4 kohtaa kuitenkin sillä tavalla muutettuna, että asiasisällön perusteella 2 ja 3 kohdan paikkoja vaihdettaisiin verrattuna nykyiseen säännökseen ja että 4 kohta olisi kirjoitettu nykyiseen verrattuna selkeämpään muotoon.

Pykälän 2 momentin mukaan esitutkinnassa asia olisi valmisteltava siten, että syyteharkinta ja asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti ja että todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa tai asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä. Voimassa olevan lain 5 §:n 2 momentissa on ainoastaan todistelua pääkäsittelyssä koskeva osuus. Syyteharkintaan ja asianosaisten etujen valvomiseen liittyvillä lisäyksillä korostettaisiin seikkoja, joita sinällään jo 1 momentin eri kohdat ilmentäisivät. Esitutkinnalla palvellaan paitsi rikosprosessin myös asianosaisten etuja. Asian valmisteluun momentin edellyttämällä tavalla liittyy tarvittaessa esitutkintaviranomaisen ja virallisen syyttäjän välinen esitutkintayhteistyö.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 1 §:n mukaan rikosasia voidaan ratkaista tuomioistuimessa ilman pääkäsittelyä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Kirjallisen menettelyn käyttäminen edellyttää syytetyn myötävaikutusta eli sitä, että tämä tunnustaa syytteessä kuvatun teon sekä käräjäoikeudelle antamallaan nimenomaisella ilmoituksella luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Edellytyksenä on myös asianomistajan ilmoitus, jonka mukaan hän ei vaadi pääkäsittelyn toimittamista. Menettelyn soveltamisala on rajoitettu rikoksiin, joista ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Edellytyksenä on lisäksi, että vastaaja on teon tehdessään ollut täysi-ikäinen ja että asian selvittäminen ei kokonaisuutena arvioiden vaadi pääkäsittelyä. Rangaistukseksi ei voida tuomita ankarampaa rangaistusta kuin yhdeksän kuukautta vankeutta.

Esitutkintaviranomaisen on esitutkintaa toimittaessaan otettava huomioon kirjallisen menettelyn käyttämisen edellytykset. Kun tutkittavana oleva asia saattaa ohjautua kirjalliseen menettelyyn, on esitutkinnan oltava perusteellista sekä esitutkintapöytäkirjaan ja muihin esitutkinta-asiakirjoihin tehtävien kirjausten riittäviä ja tarkkoja. Kirjalliselle menettelylle asetetut tavoitteet eli oikeudenkäynnin joutuisuus, tarkoituksenmukaisuus ja joustavuus eivät toteudu, jos esitutkinta on niin puutteellinen, ettei esitutkinta-aineisto sisällä tarvittavia tietoja tai esitutkintaa joudutaan täydentämään. Aikaisempaan oikeustilaan verrattuna erityisesti tunnustamisen kohteena olevan teon ja seuraamuksen määräämiseen vaikuttavien seikkojen selvittäminen korostuu. Myös asianomistajan vaatimusten selvittämiseen on kiinnitettävä huomiota.

2 luku Esitutkintaan osalliset

1 §. Viranomaiset esitutkinnassa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että esitutkinnan toimittaa poliisi. Voimassa olevan lain 13 §:ään verrattuna säännöksestä poistettaisiin ensinnäkin maininta, jonka perusteella esitutkinnan toimittavasta viranomaisesta voidaan erikseen säätää toisin. Tämä johtuisi siitä, että muista esitutkintaviranomaisista kuin poliisista ja niiden esitutkintatoimivallan perusteena olevista laeista säädettäisiin pykälän 2 momentissa. Voimassa olevaan lakiin verrattuna pykälästä poistettaisiin myös tarpeettomana virke, jonka mukaan siitä, mille yksikölle poliisissa esitutkinta kuuluu, on säädetty ja määrätty erikseen.

Poliisin hallinnosta annettu laki ja asetus määrittävät poliisin yksiköiden keskinäisen työnjaon. Lain 7 §:n 3 kohdan mukaan paikallispoliisin eli poliisilaitosten tehtävänä on tutkia rikoksia ja muita yleistä järjestystä tai turvallisuutta vaarantavia tapahtumia. Sama tehtävä kuuluu mainitun lain 11 §:n 3 kohdan nojalla myös liikkuvalle poliisille, jonka esitutkintatoimenpiteet käytännössä rajoittuvat liikennevalvontaan liittyviin rangaistusvaatimus- ja rikesakkomääräysasioihin. Paikallispoliisin alueellisen toimivallan jakautumista ei säännellä laissa. Käytännössä toimivallan jaossa noudatetaan ensisijaisesti niin sanottua alueperiaatetta, jonka mukaan poliisilaitoksen tutkintatoimivallan perustana on se, että rikos on tehty laitoksen toimialueella tai asialla on muuten kytkentä alueelle.

Liikkuvan poliisin lisäksi poliisin valtakunnallisia yksiköitä ovat keskusrikospoliisi ja suojelupoliisi, joiden tutkittavista rikoksista säädetään poliisin hallinnosta annetun lain 9 ja 10 §:ssä. Keskusrikospoliisin tehtävänä on torjua kansainvälistä, järjestäytynyttä, ammattimaista, taloudellista ja muuta vakavaa rikollisuutta, suorittaa tutkintaa sekä kehittää rikostorjuntaa ja rikostutkintamenetelmiä. Poliisihallitus antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä keskusrikospoliisin tehtävistä. Poliisihallitus voi tarvittaessa määrätä myös keskusrikospoliisin ja poliisin muiden yksiköiden välisistä tutkintajärjestelyistä.

Suojelupoliisin tehtävänä on torjua sellaisia hankkeita ja rikoksia, jotka voivat vaarantaa valtio- ja yhteiskuntajärjestystä tai valtakunnan sisäistä tai ulkoista turvallisuutta sekä suorittaa tällaisten rikosten tutkintaa. Poliisihallitus määrää tarkemmin ne asiaryhmät, jotka kuuluvat suojelupoliisin tutkittaviksi.

Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) mukaan maakunnalla on vastuu yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta. Tämän perusteella maakunnalla on oma poliisitoimi. Valtakunnan tehtäviin kuuluvat rikosprosessioikeuden alaan kuuluvat kysymykset. Itsehallintolain mukaan tehtäviä voidaan siirtää valtakunnan ja maakunnan välillä erityisellä oikeudellisella instrumentilla eli sopimusasetuksella. Poliisin tehtäviä Ahvenanmaalla koskee poliisihallinnosta Ahvenanmaan maakunnassa annettu asetus (828/1998). Rajavartiolaitoksen suorittamia poliisitehtäviä maakunnassa koskee puolestaan tasavallan presidentin asetus rajavartiolaitoksen tehtävistä Ahvenanmaan maakunnassa (420/2004). Valtakunnalle muutoin kuuluvaa toimivaltaa esitutkinnan suorittamiseen on annettu myös maakunnan poliisille, ja valtakunnan poliisille on annettu toimivaltuuksia poliisitehtävien hoitamiseen maakunnassa. Valtakunnan esitutkintaa ja pakkokeinoja koskeva lainsäädäntö tulee itsehallintolain mukaan suoraan sovellettavaksi Ahvenanmaalla.

Tutkinnan suorittavasta poliisiyksiköstä olisi säännös erityisiä tutkintajärjestelyjä koskevassa pykälässä (4 §:n 3 momentti). Sen mukaan poliisimiehen tekemäksi epäilty rikos tutkittaisiin aina muussa kuin hänen toimipaikkansa poliisiyksikössä, jos asia ei ole rikesakkoasiana tai rangaistusmääräysmenettelyssä käsiteltävä. Muutenkin rikoksen tutkiva poliisiyksikkö tulisi säännöksen mukaan tarvittaessa määrätä niin, ettei luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen vaarannu.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että poliisin lisäksi esitutkintaviranomaisia ovat rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaiset siten kuin niiden esitutkintatoimivallasta säädetään rajavartiolaissa, tullilaissa, sotilaskurinpitolaissa ja poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa annetussa laissa.

Momentissa mainittujen lakien lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen yhteistoiminnasta annettuun lakiin. Näitä viranomaisia kutsutaan siinä laissa PTR-viranomaisiksi. Lain 1 §:n 2 momentin mukaan yhteistoiminnalla tarkoitetaan kyseisessä laissa rikostorjuntaan, valvontatoimintaan tai kansainväliseen yhteistyöhön liittyvän toimenpiteen suorittamista toisen viranomaisen puolesta tai apuna tämän tehtäväalueella sekä toimimista yhteistyössä PTR-viranomaisten yhteisellä tehtäväalueella. Lain 7 §:n mukaan PTR-viranomaiset voivat perustaa yhteisen tiedonhankinta- ja tutkintaryhmän.

Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että esitutkintaviranomaisten lisäksi esitutkintaan osallistuu virallinen syyttäjä. Tällä korostettaisiin sitä, että syyttäjä ei ole esitutkintavirkamies. Häntä eivät siis koskisi ehdotettavan lain esitutkintaviranomaista ja esitutkintavirkamiestä koskevat säännökset. Esitutkintalaki kuitenkin laajasti mahdollistaisi syyttäjän osallistumisen esitutkintaan ja antaisi hänelle merkittävät sitä koskevat toimivaltuudet. Syyttäjän osallistumista ja toimivaltaa koskevat säännökset perustuisivat pitkälti voimassa olevan esitutkintalain säännöksiin. Ehdotettavan lain lisäksi syyttäjän toimivaltuuksista olisi luonnollisesti voimassa, mitä niistä muualla säädettäisiin.

Luvun 4 §:n 1 momentissa säädettäisiin siitä, milloin virallinen syyttäjä toimii tai milloin hän voi harkintansa mukaan toimia tutkinnanjohtajana poliisirikoksen esitutkinnassa. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan tutkinnanjohtajana toimiessaan syyttäjällä olisi tuossa tehtävässään samat toimivaltuudet kuin tutkinnanjohtajana toimivalla päällystöön kuuluvalla poliisimiehellä.

Esitutkinta olisi 3 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan toimitettava syyttäjän pyynnöstä, jos hän saa lain mukaan yleisen edun sitä vaatiessa nostaa syytteen asianomistajarikoksesta, vaikkei asianomistaja vaatisikaan rikokseen syyllistyneelle rangaistusta. Esitutkintaa voitaisiin saman luvun 10 §:n nojalla rajoittaa syyttäjän päätöksellä.

Virallinen syyttäjä osallistuisi esitutkintayhteistyöhön 5 luvun säännösten mukaisesti. Luvun 1 §:ssä olisivat säännökset rikosasiasta ilmoittamisesta syyttäjälle. Syyttäjän toiminnasta esitutkinnassa säädettäisiin luvun 2 §:ssä. Esitutkintaviranomaisen olisi syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta tai suoritettava esitutkintatoimenpide. Esitutkintaviranomaisen olisi muutenkin noudatettava syyttäjän määräyksiä, joilla pyritään turvaamaan asian selvittäminen 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Syyttäjä päättäisi esitutkintatoimenpiteistä asian siirryttyä hänelle esitutkinnan päättämisen jälkeen, jolloin olisi siis kysymys lisätutkintatoimenpiteistä. Jotta esitutkintayhteistyö esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välillä toimisi, 5 luvun 3 § velvoittaisi toisaalta esitutkintaviranomaisen ilmoittamaan syyttäjälle esitutkinnan edistymisestä ja siinä tehtävistä merkittävistä toimenpiteistä ja toisaalta syyttäjän käyttämään aktiivisesti hänellä olevia toimivaltuuksia.

Lain 7 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla virallisella syyttäjällä olisi aina oikeus olla läsnä kuulustelussa. Hänellä olisi luvun 17 §:n mukaan kuulusteluun osallistuessaan myös oikeus esittää kuulusteltavalle kysymyksiä. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uutta sääntelyä olisi 8 luvun 3 §:n 2 momentissa ja 9 luvun 4 §:n 3 momentissa, joiden mukaan viralliselle syyttäjälle olisi varattava tilaisuus olla läsnä ryhmätunnistuksessa ja sellaisessa kuulustelutilaisuudessa, joka tallennetaan todisteena käyttämistä varten. Hänellä olisi viimeksi mainitussa tapauksessa oikeus esittää kysymyksiä kuulusteltavalle itse tai kuulustelijan välityksellä.

Virallista syyttäjää olisi tarvittaessa kuultava loppulausuntopyynnön tarpeellisuudesta ja sisällöstä (10 luvun 1 §:n 2 momentti). Syyttäjän toimivaltaa laajennettaisiin verrattuna voimassa olevaan lakiin niin, että hän voisi tutkinnanjohtajana toimiessaan antaa rikoksesta epäiltynä olleelle suullisen tai kirjallisen huomautuksen, jos esitutkinta on lopetettu 3 luvun 9 §:n nojalla (10 luvun 3 §).

2 §. Tutkinnanjohtaja. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että esitutkintaa johtaa tutkinnanjohtaja, jona toimii pakkokeinolain 2 luvun 9 §:ssä tarkoitettu pidättämiseen oikeutettu virkamies. Virallinen syyttäjä toimisi tutkinnanjohtajana kuitenkin vain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Asian laatuun liittyvästä tai muusta vastaavasta perustellusta syystä saisi tutkinnanjohtajana olla poliisin toimittamassa esitutkinnassa rikosylikonstaapeli tai ylikonstaapeli. Muun viranomaisen toimittamassa esitutkinnassa tutkinnanjohtajana saisi olla virkamies, jonka oikeudesta toimia tutkinnanjohtajana säädetään laissa erikseen. Pakkokeinolailla tarkoitettaisiin tässä esityksessä ehdotettavaa uutta pakkokeinolakia.

Momentti osittain vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 14 §:n 1 momenttia. Nykyisessä laissa mainitaan tutkinnanjohtajana pakkokeinolain 1 luvun 6 §:ssä mainittu pidättämiseen oikeutettu virkamies. Kyseisessä pykälässä todetaan, kuten myös ehdotettavan pakkokeinolain 2 luvun 9 §:ssä todettaisiin, pidättämiseen oikeutettuna virkamiehenä virallinen syyttäjä. Momentin toisen virkkeen syyttäjää koskeva rajaus olisi tarpeen, koska hän ei edelleenkään toimisi tutkinnanjohtajana kuin rajoitetuissa tapauksissa. Nämä liittyisivät 4 §:n 1 momentin mukaisesti tapauksiin, joissa rikoksesta epäilty tai joku epäillyistä on poliisimies.

Pakkokeinolain 2 luvun 9 §:n 1, 3 ja 4 kohdassa säädettäisiin tutkinnanjohtajana toimivista poliisi-, tulli- ja rajavartiovirkamiehistä. Tutkinnanjohtajasta sotilasoikeudenkäyntiasioissa säädetään 1 momentin tarkoittamalla tavalla erikseen sotilaskurinpitolain 28 §:n 2 momentissa ja poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa annetun lain 4 §:n 1 momentissa.

Ehdotettavassa laissa säädettäisiin voimassa olevaa esitutkintalakia kattavammin tutkinnanjohtajan päätösvaltaan kuuluvista asioista, joita olisivat seuraavat:

- tarvittaessa päättäminen siitä, onko henkilöä pidettävä asianosaisena (2 luvun 5 §:n 3 momentti),

- tarvittaessa päättäminen alaisenaan toimivan esitutkintavirkamiehen esteellisyydestä (2 luvun 7 §:n 2 momentti),

- tarvittaessa päättäminen siitä, toimitetaanko esitutkinta, ja päätöksen tekemiseen mahdollisesti tarvittavien seikkojen selvittämisestä (3 luvun 3 §:n 3 momentti),

- päättäminen asianosaisen pyytämistä esitutkintatoimenpiteistä (3 luvun 7 §:n 2 momentti),

- tarvittaessa päättäminen esitutkinnan toimittamatta jättämisestä ja lopettamisesta (3 luvun 9 §:n 3 momentti),

- esityksen tekeminen syyttäjälle esitutkinnan rajoittamisesta (3 luvun 10 §),

- esitutkintatoimenpiteiden siirtäminen (3 luvun 12 §),

- esitutkinnan keskeyttäminen (3 luvun 13 §:n 1 momentti),

- tarvittaessa päättäminen siitä, toimitetaanko esitutkinta täydellisenä vai suppeana (3 luvun 14 §:n 3 momentti),

- esityksen tekeminen oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle ja avustajan määräämisestä rikoksesta epäillylle (4 luvun 10 §:n 2 momentti),

- nouto esitutkintaan (6 luvun 2 §:n 2 momentti),

- oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:ssä tarkoitetun henkilön kuulusteleminen todistajana tai todistelutarkoituksessa esitutkinnassa (7 luvun 7 §:n 2 momentti),

- ryhtyminen toimenpiteisiin todistajankuulustelun toimittamiseksi tuomioistuimessa (7 luvun 9 §:n 1 momentti),

- avustajan ja tukihenkilön kuulusteluun osallistumisen kieltäminen (7 luvun 12 §),

- ryhmätunnistuksen järjestäminen (8 luvun 2 §:n 3 momentti),

- muun kuin esitutkintaviranomaisen oikeus tehdä kysymyksiä kuulusteltavalle, kun tallennetta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä (9 luvun 4 §:n 2 momentti),

- loppulausunnon pyytäminen ja sen mahdollisesti edellyttämät toimenpiteet (10 luvun 1 §:n 2 momentti),

- avustajan kelpoisuus (11 luvun 3 §:n 3 momentti) sekä

- ilmaisukiellon antaminen esitutkinnan aikana (11 luvun 5 §:n 1 momentti).

Momentin kolmas virke poikkeaisi voimassa olevan pykälän 1 momentin kolmannesta virkkeestä, jonka mukaan edellytyksenä rikosylikonstaapelin tai ylikonstaapelin toimimiselle tutkinnanjohtajana ovat erityiset syyt. Tämän muutoksen syitä on jo käsitelty yleisperusteluissa. Kuten niissä todetaan, vähäisiä rutiiniluonteisia rikosasioita voidaan huomattavassa määrin osoittaa rikosylikonstaapelien ja ylikonstaapelien tutkinnanjohtoon. Lisäksi huomioon voidaan ottaa poliisiyksiköiden rajallisten voimavarojen tarkoituksenmukainen kohdentaminen. Tulli- ja rajavartiovirkamiehistä, jotka erityisestä syystä voivat toimia tutkinnanjohtajina, säädetään tullilain 43 §:n 3 momentissa ja rajavartiolain 46 §:ssä.

Tutkinnanjohtajan toimivaltuuksia tarkasteltaessa on otettava huomioon se, että päätöksiä joudutaan tekemään myös asioissa, joissa ei ole ainakaan vielä päätöksentekohetkellä tutkinnanjohtajaa. Tällöin tutkinnanjohtajalla tarkoitetaan tutkinnanjohtajaksi kelpoista poliisimiestä, joka tulee ryhtymään tai ainakin voisi ryhtyä kysymyksessä olevan asian tutkinnanjohtajaksi.

Pykälän 2 momentissa olisi voimassa olevaan lakiin verrattuna uusi säännös. Sen mukaan samaan rikoskokonaisuuteen kuuluvien rikosten tutkinnanjohtajien esimieheksi voitaisiin määrätä tutkinnan yleisjohtaja, joka päättää esitutkinnan yhteensovittamisesta ja joka voi tuossa tarkoituksessa antaa alaisenaan toimivia tutkinnanjohtajia koskevia määräyksiä. Tutkinnan yleisjohtajiksi valittavat poliisivirkamiehet ja muut virkamiehet määräytyisivät kyseisiä viranomaisia koskevien hallinnollisten säännösten mukaan.

Tyypilliset tutkinnan yleisjohtajan ratkaistavaksi tulevat asiat voisivat koskea tutkinnanjohtajien välisiä erimielisyyksiä esimerkiksi tapauksissa, joissa jonkin esitutkintatoimenpiteen suorittaminen saattaisi haitata toisen rikoksen selvittämistä, ja tutkintavoimavarojen jakamista. Tällaisiin ratkaisuihin liittyen ja muutenkin tutkinnan yleisjohtaja voisi tehdä tutkinnan suuntaamista ohjaavia päätöksiä. Yleensä laajoissa rikoskokonaisuuksissa tehtävät tällaisia asioita koskevat ratkaisut ovat siinä määrin merkittäviä, että tutkinnan yleisjohtajan kohdalla korostuisi syyttäjän kanssa tapahtuva esitutkintayhteistyö, josta säädettäisiin tarkemmin 5 luvussa.

3 §. Tutkija. Pykälässä säädettäisiin tutkijasta, joka tutkinnanjohtajan johdon ja valvonnan alaisena suorittaa epäiltyä rikosta koskevat kuulustelut ja muut esitutkintatoimenpiteet sekä toteuttaa tutkinnanjohtajan antamat asian tutkintaa koskevat määräykset ja suorittaa muut tutkijalle lain mukaan kuuluvat toimenpiteet.

Voimassa olevassa esitutkintalaissa ei säädetä tutkijasta. Sääntelyn kattavuuteen liittyvistä syistä tutkijaa koskeva säännös ehdotetaan otettavaksi uuteen lakiin. Olisi myös johdonmukaista, että mukaan otettaisiin tutkijaa koskeva määritelmäsäännös, koska laissa monin paikoin muutenkin puhuttaisiin tutkijasta.

Pykälässä mainittaisiin ensimmäisen kerran esitutkintatoimenpide, jota käytettäisiin muissakin ehdotetuissa pykälissä ja niiden perusteluissa. Käsitettä ei ehdoteta varsinaisesti määritettäväksi, koska sen sisältö kussakin yksittäistapauksessa riippuu jossakin määrin asiayhteydestä. Sillä tarkoitettaisiin esitutkintavirkamiehen suoritettavaa esitutkintalain mukaista toimenpidettä, jolla pyritään 1 luvun 2 §:n mukaisen esitutkinnassa selvitettävän asian selvittämiseen. Esitutkinnassa voidaan kuitenkin käyttää myös muusta laista kuten esimerkiksi pakkokeinolaista tai poliisilaista tulevia toimivaltuuksia. Siltä osin kun erityislaissa ei säännellä jonkin toimenpiteen suorittamisesta, täydentävänä sovellettaisiin ehdotettavaa lakia esitutkinnan yleislakina.

Pykälän mukaan tutkija ei pelkästään toteuttaisi hänelle tutkinnanjohtajalta tulleita määräyksiä. Valtaosa tutkintatoimenpiteistä on rutiiniluonteisia tai muuten siinä määrin tutkijan oma-aloitteisesti tehtäviä, että tutkinnanjohtajan kannanottoa niiden tekemiseen ei tarvita.

Tutkijana toimivista virkamiehistä säädetään tarkemmin esitutkintaviranomaisia koskevissa säädöksissä. Poliisissa tutkijoina toimivat yleensä poliisiasetuksen 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan mukaiset alipäällystöön ja miehistöön kuuluvat poliisimiehet, joita ovat rikosylikonstaapeli, ylikonstaapeli, vanhempi rikoskonstaapeli, vanhempi konstaapeli ja nuorempi konstaapeli. Mikään ei sinällään estä päällystöönkin kuuluvaa poliisimiestä toimimasta tutkijana. Rajavartiolaitosta, tullilaitosta ja puolustusvoimia koskevien erityissäännösten nojalla niissä suoritettavissa esitutkinnoissa tutkijoina toimivat rajavartiomiehet ja tullimiehet sekä puolustusvoimissa joukko-osastoissa palvelevat henkilöt ja pääesikunnan tutkintaosaston virkamiehet, jotka ovat saaneet tehtävän edellyttämän koulutuksen.

Ehdotetun lain eräissä säännöksissä säädettäisiin voimassa olevaa lakia vastaavasti tutkijan tehtävistä. Tutkija voisi suostua siihen, että asianosainen saa antaa kuulustelulausumansa asiamiehen välityksellä taikka puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä (7 luvun 1 §:n 2 momentti), kutsua kuulustelutodistajan paikalle (7 luvun 11 §:n 1 momentti), sallia asianosaista tai todistajaa tukevan henkilön olla läsnä kuulustelussa (7 luvun 12 §), sallia asianosaisen ja hänen avustajansa tai asiamiehensä sekä asianomistajalle määrätyn tukihenkilön osallistua asianomistajan kanssa toisen asianosaisen tai todistajan kuulusteluun (7 luvun 13 §:n 1 momentti), kieltää vajaavaltaisen kuulusteltavan laillisen edustajan läsnäolon kuulustelussa (7 luvun 14 §:n 3 momentti), sallia kysymysten tekemisen kuulustelussa, tarvittaessa hänen välityksellään (7 luvun 17 §) ja poistaa kuulustelutilaisuudesta häiritsevästi käyttäytyvän tai asian selvittämistä vaikeuttavan henkilön (7 luvun 18 §). Toisaalta nekin lain pykälät, joissa puhutaan esitutkintaviranomaisen tehtävistä ja velvollisuuksista koskisivat ennen kaikkea tutkijoita, koska tutkijat pääosin vastaavat tutkintatoimenpiteiden suorittamisesta kysymyksessä olevan pykälän mukaisesti.

4 §. Erityiset tutkintajärjestelyt. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin virallisen syyttäjän toimimisesta tutkinnanjohtajana poliisirikoksen tutkinnassa. Momentti poikkeaisi voimassa olevan esitutkintalain 14 §:n 2 momentista, jonka mukaan poliisimiehen tekemäksi epäillyn rikoksen esitutkintaa johtaa aina virallinen syyttäjä lukuun ottamatta rikesakkoasiana ja rangaistusmääräysmenettelyssä käsiteltäviä asioita. Esityksen yleisperusteluissa on esitetty näkökohtia, joiden vuoksi syyttäjän tutkinnanjohtajan asema poliisirikosten tutkinnassa kaipaa tarkennusta.

Momentin mukaan virallinen syyttäjä johtaisi esitutkintaa, jos poliisimiehen epäillään tehneen rikoksen virkatehtävän suorittamisen yhteydessä. Vaikka poliisimiehen tekemäksi epäiltyä rikosta ei olisi tehty virkatehtävien suorittamisen yhteydessä, syyttäjä voisi rikoksen vakavuuden tai asian laadun sitä muuten edellyttäessä päättää ryhtymisestään tutkinnanjohtajaksi. Syyttäjä voisi edellä tarkoitetuissa tapauksissa johtaa esitutkintaa myös siltä osin kuin asiassa on poliisimiehen lisäksi muu epäilty, jos se on asian selvittämiseksi tarkoituksenmukaista. Syyttäjä ei toimisi tutkinnanjohtajana, jos asia käsitellään rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana.

Ensimmäinen muutos verrattuna voimassa olevaan lakiin olisi se, että lähtökohtaisesti virallinen syyttäjä toimisi tutkinnanjohtajana vain poliisimiehen virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tekemäksi epäillyn rikoksen esitutkinnassa. Käytännössä rajanveto poliisin virkatehtävään liittyvien rikosepäilyjen ja hänen vapaa-aikaansa liittyvien rikosepäiltyjen välillä on yleensä selvä. Jos tilanne olisi tulkinnanvarainen, syyttäjän tulisi varmuuden vuoksi ottaa tutkinnanjohto itselleen.

Momentti jättäisi avoimeksi sen mahdollisuuden, että syyttäjä ottaa tutkinnanjohtajuuden myös sellaisessa tapauksessa, jossa poliisimiehen tekemäksi epäiltyä rikosta ei ole tehty virkatehtävän suorittamisen yhteydessä. Yhtenä perusteena momentissa mainittaisiin rikoksen vakavuus. Kysymyksessä voisivat olla esimerkiksi sellaista vakavuustasoa edustavat rikokset, että niillä on merkitystä poliisimiehen virassa pysymisoikeuden kannalta. Syyttäjä voisi ryhtyä tutkinnanjohtajaksi myös asian laadun sitä muuten edellyttäessä. Kysymyksessä saattaisi olla korkea-arvoisen poliisimiehen vapaa-aikanaan tekemäksi epäilty rikos. Rikoksella saattaisi olla yhteys virkatehtäviin, vaikka sitä ei olisikaan tehty niiden suorittamisen yhteydessä. Rikoksen tekemisessä saatetaan esimerkiksi hyödyntää tekijän asemaa poliisina käyttämällä hyväksi virkatehtävien yhteydessä saatuja tietoja. Poliisimiehen vapaa-aikanaan tekemä rikos saattaisi myös liittyä toisen poliisimiehen virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tekemäksi epäiltyyn rikokseen. Asian laatuun liittyisi se, että erityiset tutkinnalliset syyt saattavat edellyttää syyttäjän osallistumista esitutkintaan tavallista tiiviimmin tutkinnanjohtajan ominaisuudessa.

Kuten yleisperusteluista ilmenee, poliisirikosten tutkinnan yhteydessä käytetään kahden tutkinnanjohtajan järjestelmää sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta on epäiltynä poliisimiehen lisäksi muu henkilö. Momentin kolmannen virkkeen mukaan syyttäjä voisi näissä tapauksissa ryhtyä tutkinnanjohtajaksi myös muun epäillyn kuin poliisimiehen osalta. Tämä edellyttäisi asian selvittämiseen liittyviä tarkoituksenmukaisuussyitä. Kysymys olisi tällöin yleensä esitutkinnan tehokkaaseen toimittamiseen liittyvistä näkökohdista. Tämä koskee erityisesti tapauksia, joissa rikoksista epäiltyjen toimet ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Tutkinnanjohtajan päätös hänen päätösvallassaan olevista asioista voidaan tarvita hyvinkin ripeästi, mitä kahden tutkinnanjohtajan käyttäminen voi haitata. Rikoksesta epäiltyjen välillä saattaa myös olla esimerkiksi sukulaisuuden kautta erityinen yhteys, joka puoltaa pelkästään syyttäjän toimimista tutkinnanjohtajana.

Momentin kolmas virke koskisi sekä tapauksia, joissa syyttäjän on toimittava poliisin tekemäksi epäillyn rikoksen tutkinnanjohtajana (momentin ensimmäinen virke), että tapauksia, joissa syyttäjä voi toimia sellaisen rikoksen tutkinnanjohtajana (momentin toinen virke). Jälkimmäisessä tapauksessa syyttäjän olisi luonnollisesti ensin päädyttävä siihen, että hän toimii tutkinnanjohtajana poliisimiestä koskevilta osin. Sanalla ”rikosasia” tarkoitetaan tässä yhteydessä niin tapauksia, joissa tutkittavana on vain yksi rikos, kuin tapauksia, joissa on useita toisiinsa liittyviä rikoksia.

Momentin neljäs virke rikesakko- ja rangaistusmääräysasioiden rajaamisesta syyttäjän tutkinnanjohtajuuden ulkopuolelle vastaisi voimassa olevassa laissa olevaa rajausta. Se koskisi periaatteessa kaikkia momentin kolmessa ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettuja tapauksia. Käytännössä toisen virkkeen mukaiset rikoksen vakavuuteen tai asiaan liittyvät tapaukset ovat yleensä sellaisia, että niitä ei voitaisikaan käsitellä rikesakko- tai rangaistusmääräysasioina.

Jotta syyttäjä voisi harkita, ryhtyykö hän tutkinnanjohtajaksi, syyttäjälle tulee ilmoittaa rikosasioista, joissa epäilty tai joku epäillyistä on poliisimies. Tästä säädettäisiin 5 luvun 1 §:n 1 momentissa, jonka mukaan sellaisista asioista tulee aina viipymättä tehdä ilmoitus syyttäjälle, jos asia ei ole rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana käsiteltävä.

Virallisen syyttäjän tutkinnanjohtajan asemaan liittyvät kysymykset esitutkinnan aloittamispäätöksen tekemisestä ja asian selvittämiseen tarpeellisten esitutkintatoimenpiteiden suorittamisesta ennen tutkinnanjohtajan päätöksen tekemistä. Tässä yhteydessä puhutaan esitutkinnasta laajassa mielessä, jolloin mukana on myös esitutkinnan edellytysten selvittäminen. Lain 3 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan tutkinnanjohtaja päättäisi tarvittaessa siitä, toimitetaanko esitutkinta, ja päätöksen tekemiseen mahdollisesti tarvittavien seikkojen selvittämisestä. Asian selvittämiseksi tarpeellisiin esitutkintatoimenpiteisiin saataisiin ryhtyä ennen tutkinnanjohtajan päätöksen tekemistä. Koska tutkinnanjohtajaa ei muodollisesti tässä vaiheessa vielä olisi, tutkinnanjohtajalla tarkoitetaan tässä tutkinnanjohtajan kelpoisuuden omaavaa virkamiestä.

Kun kysymys olisi asiasta, jossa virallisen syyttäjän on toimittava tai hän voi toimia tutkinnanjohtajana, syyttäjä aina päättäisi esitutkinnan toimittamisesta. Lain 3 luvun 3 §:n 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä oleva sana ”tarvittaessa” ei siis koskisi tällaisia tapauksia. Sen sijaan poliisi voisi näissäkin asioissa tehdä momentin toisen virkkeen mukaisia tarpeellisia esitutkintatoimenpiteitä ennen syyttäjän päätöstä.

Pykälän 2 momentin mukaan tutkinnanjohtajana toimiessaan syyttäjällä olisi tuossa tehtävässään samat toimivaltuudet kuin tutkinnanjohtajana toimivalla päällystöön kuuluvalla poliisimiehellä.

Voimassa olevaan lakiin verrattuna uusi säännös otettaisiin uuteen lakiin selvyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Säännös tarkoittaisi ensinnäkin sitä, että virallinen syyttäjä tutkinnanjohtajana toimiessaan käyttäisi niitä toimivaltuuksia, joita ehdotettava laki tutkinnanjohtajalle antaisi. Toimivaltuudet eivät kuitenkaan rajautuisi esitutkintalain mukaisiin. Tämä liittyy esitutkintalain asemaan esitutkinnan yleislakina, jota täydentää rikosten selvittämiseen liittyvä erityislainsäädäntö. Syyttäjän käytettävissä olisivat myös muussa lainsäädännössä tutkinnanjohtajalle tai tutkinnanjohtajan kelpoisuuden omaavalle poliisimiehelle uskotut toimivaltuudet. Koska syyttäjä edelleen olisi pidättämiseen oikeutettu virkamies, hänellä olisi myös sellaiselle virkamiehelle säädetyt toimivaltuudet, joista erikseen on mainittava pakkokeinojen käytöstä päättäminen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että poliisimiehen tekemäksi epäilty rikos tutkitaan aina muussa kuin hänen toimipaikkansa poliisiyksikössä, jos asia ei ole rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana käsiteltävä. Muutenkin rikoksen tutkiva poliisiyksikkö tulisi tarvittaessa määrätä niin, ettei luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen vaarannu.

Poliisirikosten tutkinnan osalta tilanne on jo nykyisin ilman lainsäädäntöäkin vakiintunut sellaiseksi, että tutkinta tulee suorittaa muussa kuin rikoksesta epäillyn poliisimiehen toimipaikan poliisiyksikössä. Kuten yleisperusteluista ilmenee, tämä perustuu poliisin esteellisyyttä koskeviin näkökohtiin. Luottamus poliisin puolueettomuuteen saattaa vaarantua, jos rikoksesta epäilty ja tutkinnasta vastaavat poliisimiehet ovat samasta yksiköstä. Yleisperusteluista ilmenee edelleen, että on perusteltua jättää muun poliisiyksikön suorittaman tutkinnan ulkopuolelle rikesakko- ja rangaistusmääräysasioina käsiteltävät asiat.

Momentin toinen virke koskisi yleisperustelujen mukaisesti esimerkiksi tapauksia, joissa poliisilaitoksen muita virkamiehiä kuin poliisimiehiä epäillään rikoksesta, joissa laitoksella aikaisemmin toiminutta entistä poliisimiestä epäillään rikoksesta tai joissa poliisimies on asianomistaja. Virkkeellä olisi läheinen yhteys 8 §:n 1 momentin 7 kohdan esteellisyysperusteeseen, jonka mukaan esitutkintavirkamies olisi esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Poliisiyksikköä koskeva määrääminen voisi olla tapauskohtaista tai yleistä. Virkettä jouduttaisiin käytännössä soveltamaan suhteellisen harvoin.

Edelleen voitaisiin ohjeistaa sitä, miten tutkinnasta vastaava yksikkö määräytyy poliisirikosten tutkinnassa.

5 §. Esitutkinnan asianosaiset. Pykälässä säädettäisiin esitutkinnan asianosaisista. Voimassa olevassa esitutkintalaissa ei ole vastaavaa pykälää. Kuten yleisperusteluista ilmenee, tarve asiasta säätämiseen liittyy siihen, että laki perustaa lukuisasti oikeuksia ja velvollisuuksia asianosaiselle ja että esitutkinta voi vaikuttaa muidenkin tahojen kuin asianomistajan ja rikoksesta epäillyn oikeuksiin, etuihin ja velvollisuuksiin.

Asianosaisia koskevaan sääntelyyn liittyy lisäksi olennaisesti kaksi muuta ehdotettavan lain säännöstä. Lain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan esitutkinnassa olisi myös asianosaiset selvitettävä asian edellyttämällä tavalla. Lain 4 luvun 9 §:n 1 momentissa puolestaan säädettäisiin siitä, että kun henkilöön kohdistetaan esitutkintatoimenpiteitä, hänelle on mahdollisimman nopeasti ilmoitettava asemansa esitutkinnassa. Tällainen ilmoittamisvelvollisuus koskisi myös asemassa tapahtuneita muutoksia.

Pykälän 1 momentin mukaan esitutkinnan asianosaisia olisivat 1) asianomistaja; 2) rikoksesta epäilty; 3) muu henkilö, jonka oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin rikos ja sen selvittäminen voivat vaikuttaa.

Lainsäädännöstä ei löydy asianomistajan määritelmää. Oikeustieteen ja oikeuskäytännön kautta asianomistajan käsitettä on kuitenkin tarkemmin rajattu. Yleisesti asianomistajaksi katsotaan rikoksella loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltija tai se, jolle on välittömästi syntynyt rikoksen kautta yksityinen oikeudellinen vaade. Asianomistajan asemaan liittyy oikeus vaatia rangaistusta rikoksesta epäillylle. Asianomistajalle usein syntyy rikoksen kautta myös yksityinen oikeudellinen vaade eli käytännössä vahingonkorvausvaatimus. Asianomistajana voi olla tapauksesta riippuen luonnollinen henkilö eli ihminen tai oikeushenkilö. Asianomistajan oikeus vaatia vahingonkorvausta voi siirtyä. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa vakuutusyhtiö on korvannut asianomistajan rikoksella kärsimän vahingon. Tällöin vakuutusyhtiölle syntyy takautumisoikeus rikoksentekijää kohtaan. Yksinomaan asianomistajalle kuuluva syyteoikeus ei kuitenkaan siirry.

Asianosaisena esitutkinnassa on myös rikoksesta epäilty, jona on aina luonnollinen henkilö ja johon rikosoikeudenkäynnissä kohdistetaan rangaistusvaatimus. Rangaistusvaatimuksen lisäksi rikosasian vastaajaan voidaan kohdistaa muita vaatimuksia kuten vaatimukset menettämisseuraamuksesta, todistelukulujen korvaamisesta valtiolle ja rikosvahingon korvaamisesta asianomistajalle.

Lainsäädännöstä ei löydy myöskään epäillyn määritelmää. Tässäkään yhteydessä ei sellaista ehdoteta, koska asianomistajan määritelmän tavoin tyhjentävän epäillyn määritelmän aikaansaaminen ei ole mahdollista. Esitutkintaviranomaisen harkintavallassa on, keitä henkilöitä käsitellään yksittäistapauksissa epäiltyinä. Tällaista ratkaisua ei tulisi tehdä kevein perustein, mitä ilmentäisi lakiehdotuksen 3 luvun 3 §:n 2 momentti. Sen mukaan ennen esitutkinnan aloittamista esitutkintaviranomaisen olisi tarvittaessa selvitettävä rikosepäilyyn liittyvät seikat siten, että ketään ei aiheettomasti aseteta rikoksesta epäillyn asemaan.

Momentin 3 kohta on kirjoitettu väljään muotoon, jotta se mahdollistaisi riittävän joustavuuden ja tapauskohtaisen harkinnan asianosaisaseman määräytymisessä. Yleislausekkeeseen liittyy ensinnäkin se, että rikosprosessissa voidaan vaatia myös oikeushenkilön tuomitsemista yhteisösakkoon rikoslain 9 luvun säännösten mukaisesti. Tällaisen vaatimuksen kohteeksi mahdollisesti joutuvaa oikeushenkilöä käsiteltäisiin esitutkinnassa asianosaisena. Esimerkkeinä muista 3 kohdan mukaisista asianosaisista voidaan mainita rikoksesta epäillyn työnantaja asiassa, jossa epäilty rikos liittyy epäillyn työtehtäviin, ja edellä jo mainittu asianomistajalle rikosvahingon korvannut vakuutusyhtiö.

Esitutkinnassa on selvitettävä myös ne luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, joihin menettämisseuraamus voidaan kohdistaa. Menettämisseuraamusvaatimuksen ei tarvitse kohdistua rikoksesta epäiltyyn. Valtiolle menetettäväksi vaadittavan omaisuuden muu omistaja olisi 3 kohdan mukainen asianosainen. Rikoslain 10 luvun säännösten mukaan menettämisseuraamus voidaan hyödystä, omaisuudesta tai arvosta riippuen kohdistaa myös esimerkiksi siihen, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty, tai siihen, joka omaisuuden vastaanottaessaan on tiennyt sen liittymisestä rikokseen tai jolla on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka joka on saanut sen lahjana tai muuten vastikkeetta. Menettämisseuraamus voi perustua myös alle 15-vuotiaan tai syyntakeettoman henkilön tekemään rangaistavaksi säädettyyn tekoon.

Esitutkinnassa tehty asianosaispiiriin määrittäminen ei luonnollisesti sitoisi virallista syyttäjää ja tuomioistuinta, vaan nämä arvioisivat piirin itsenäisesti. Jos syyttäjä esitutkinnan päättymisen jälkeen havaitsisi, että esitutkinnassa on jäänyt kuulematta asianosaiseksi katsottava taho, hän voisi määrätä tällaisen henkilön kuulemisen toimitettavaksi 5 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että asianosaisen huoltajaan tai edunvalvojaan, asianosaisena olevan oikeushenkilön lakimääräiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluvaan edustajaan taikka muun asianosaisen lailliseen edustajaan sovelletaan soveltuvin osin tämän lain asianosaisia koskevia säännöksiä.

Asianomistajalla ja rikoksesta epäillyllä voi olla laillinen edustaja. Alaikäisen asianomistajan tai epäillyn osalta laillisena edustajana tulevat kysymykseen huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja. Heidän osallistumisestaan kuulusteluun säädettäisiin 7 luvun 14 ja 15 §:ssä. Oikeushenkilöä edustaa säännönmukaisesti laillinen edustaja, joka määräytyy oikeushenkilöä koskevan erityislainsäädännön mukaisesti (esimerkiksi osakeyhtiön toimitusjohtaja). Asianosaisen laillinen edustaja on esteellisyysarvostelussa rinnastettu asianosaiseen (esimerkiksi osakeyhtiötä koskevat ratkaisut KKO 1986 II 145 ja 1991:149).

Lailliseen edustajaan yleensä sovellettaisiin asianosaista koskevia säännöksiä. Tämä koskisi käytännössä kaikkia sellaisia tapauksia, joiden osalta lakitekstissä käytetään sanaa ”asianosainen”. Rikoksesta epäillyn asemaan liittyy sellaisia piirteitä, että kaikissa tilanteissa rinnastamista ei kuitenkaan olisi syytä tehdä. Tämä koskisi ennen kaikkea 6 luvun säännöksiä läsnäolosta esitutkinnassa. Luvussa on sellaisia epäiltyjä koskevia toimenpiteitä (nouto esitutkintaan eräissä tapauksissa, epäillyn läsnäolon kesto ja poistumisen estäminen), joita ei voitaisi soveltaa epäillyn laillisen edustajan, esimerkiksi alaikäisen epäillyn huoltajan kohdalla. Täydellinen rinnastus rikoksesta epäiltyyn tapahtuisi kuulustelujen osalta tapauksissa, joissa selvitetään oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Sitä koskeva sääntely on voimassa olevan esitutkintalain 44 a §:ssä, jota vastaavaa erityissäännöstä uuteen lakiin ei ehdoteta otettavaksi.

Pykälän 3 momentin mukaan tutkinnanjohtaja tarvittaessa päättäisi siitä, onko henkilöä pidettävä asianosaisena. Tämä päätöksenteko ei edellyttäisi mahdollisen asianosaisen vaatimusta, vaan asia olisi tarvittaessa epäselvissä tilanteissa viran puolesta saatettava tutkinnanjohtajan päätettäväksi.

6 §. Avustaja ja tukihenkilö. Sääntelyn kattavuuden ja informatiivisuuden vuoksi voimassa olevaan lakiin verrattuna uudessa pykälässä säädettäisiin, että jos asianosaisella on avustaja tai tukihenkilö, tämä osallistuu esitutkintaan laissa säädetyllä tavalla.

Voimassa olevan lain tavoin uuteen lakiin otettaisiin lukuisia avustajaan liittyviä säännöksiä. Tämä koskisi oikeutta käyttää avustajaa esitutkinnassa (4 luvun 10 §), epäillyn yhteydenpitoa avustajaan (4 luvun 11 §), todistajankuulustelua tuomioistuimessa (7 luvun 9 §), ennen kuulustelua tehtäviä ilmoituksia (7 luvun 10 §), avustajan läsnäoloa kuulustelussa (7 luvun 12 §), läsnäoloa toisen henkilön kuulustelussa (7 luvun 13 §), kysymysten tekemistä kuulustelussa (7 luvun 17 §), kuulustelusta poissaolleen asianosaisen oikeuksia (7 luvun 19 §), ryhmätunnistuksen järjestämistä (8 luvun 3 §:n 2 momentti) ja avustajan kelpoisuutta (11 luvun 3 §). Lukuisat lain säännökset lisäksi koskettaisivat käytännössä avustajia, vaikka heitä ei niissä nimenomaisesti mainittaisikaan.

Asianomistajalle määrätyn tukihenkilön läsnäolosta päämiehensä kuulustelussa ja toisen henkilön kuulustelussa säädettäisiin 7 luvun 12 ja 13 §:ssä.

7 §. Esitutkintavirkamiehen esteellisyys. Pykälässä säädettäisiin esitutkintavirkamiehen esteellisyyden vaikutuksista ja esteellisyyteen liittyvästä menettelystä. Pykälän sisältö osittain perustuisi hallintolain 27 §:n 1 momentissa, 29 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 30 §:ssä oleviin säännöksiin. Voimassa olevan esitutkintalain 16 §:n 3 momentin mukaan tutkinnanjohtaja tai tutkija saa esteellisenäkin ryhtyä toimenpiteeseen, jota rikoksen selvittämistä vaarantamatta ei voida viivyttää. Uuden esitutkintalain esteellisyyssäännökset koskisivat myös pakkokeinojen käyttämistä esitutkinnassa sekä poliisilain mukaista poliisitutkintaa, jossa olisi soveltuvin osin noudatettava esitutkintalain säännöksiä.

Pykälän 1 momentin mukaan lähtökohta olisi, että tutkinnanjohtaja, tutkija ja muu esitutkintaviranomaisen virkamies eivät saa esteellisinä osallistua esitutkintaan. Verrattuna voimassa olevaan lakiin esteellisyys ei enää rajoittuisi siis vain tutkinnanjohtajaan tai tutkijaan. Laajennus muihin esitutkintavirkamiehiin koskisi käytännössä lähinnä sellaisia poliisimiehiä, jotka suorittavat esitutkintatoimenpiteen johonkin tutkittavaan asiaan liittyen, vaikka eivät ole siinä muodollisesti tutkinnanjohtajan tai tutkijan asemassa. Tällainen suorittaminen voi johtua esimerkiksi siitä, että tutkintaa ei ole vielä aloitettu (rikosilmoituksen kirjaaminen). Jutun varsinainen tutkija saattaa myös olla estynyt tekemästä jotakin toimenpidettä tai saattaa tarvita sen tekemiseen apua. Esitutkintaan kuuluvat myös siinä käytettävät pakkokeinot, jolloin esimerkiksi kotietsinnässä saatetaan tarvita useita poliisimiehiä. Momentti koskisi myös muita esitutkintaviranomaisen virkamiehiä kuin poliisimiehiä siltä osin kuin he joutuvat tekemisiin esitutkintatoimenpiteiden suorittamisen kanssa.

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että esitutkintavirkamiehen esteellisyyttä koskeva kysymys on ratkaistava viipymättä. Virkamies itse tai tarvittaessa hänen esimiehensä ratkaisisi kysymyksen esteellisyydestä. Jos virallinen syyttäjä on tutkinnanjohtajana, häntä olisi kuultava tutkijan esteellisyyttä koskevasta kysymyksestä ja hän voisi ottaa kysymyksen ratkaistavakseen.

Esteellisyyttä koskevaan epäilyyn on myös esitutkinnassa syytä ottaa kantaa viipymättä. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että esitutkinta ylipäänsä olisi 3 luvun 11 §:n 1 momentin nojalla toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Vaikka esteellisyyttä koskeva kysymys ei esitutkinnassa välttämättä nouse esiin esitutkintavirkamiehen omasta aloitteesta, hänellä on yleensä parhaat edellytykset arvioida suhdettaan asiaan tai asianosaiseen. Tarve väitteen tutkimiseen edellyttää sitä, että esteellisyyttä voidaan perustellusti epäillä.

Lähtökohtaisesti esitutkintavirkamies itse ratkaisisi kysymyksen esteellisyydestään. Esimerkiksi silloin, kun virkamies ei kaikesta huolimatta tällaista ratkaisua tekisi tai kun asianosaisen huomautuksen vuoksi asiaan olisi muuten syytä kiinnittää huomiota, esitutkintavirkamiehen esimies voisi ratkaista kysymyksen. Kysymys esteellisyydestä olisi ennen ratkaisun tekemistä saatettava virallisen syyttäjän tietoisuuteen niissä tapauksissa, joissa hän toimii tutkinnanjohtajana.

Pykälän 3 momentin mukaan esteellisen esitutkintavirkamiehen tilalle olisi viipymättä määrättävä esteetön virkamies. Esitutkintavirkamies saisi kuitenkin esteellisenäkin ryhtyä esitutkintatoimenpiteeseen, jota rikoksen selvittämistä vaarantamatta ei voida viivyttää.

8 §. Esteellisyysperusteet. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin esteellisyysperusteista sekä 2—4 momentissa täsmennyksistä tavalla, joka pitkälti vastaa hallintolain 28 §:ää. Pykälä vastaisi myös monin paikoin voimassa olevan esitutkintalain 16 §:ää.

Momentin 1 kohdan mukaan esteellisyyden aiheuttaisivat virkamiehen tai hänen läheisensä asianosaisasema esitutkinnassa. Läheinen määritettäisiin 3 ja 4 momentissa ja asianosainen 5 §:ssä. Kohta vastaisi osittain voimassa olevan lain 16 §:n 1 momentin 1 kohtaa, jossa läheisen asemesta puhutaan lähisukulaisesta. Läheisten piiri olisi laajempi kuin lähisukulaisten piiri voimassa olevassa kohdassa.

Momentin 2 kohdassa säädettäisiin esteellisyysperusteeksi se, että esitutkintavirkamies tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa. Tämä vastaisi esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 3 kohtaa sillä muutoksella, että virkamiehen lisäksi kohta koskisi läheistä eikä lähisukulaista.

Momentin 3 kohdan mukaan esitutkintavirkamies olisi esteellinen, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 3 momentissa tarkoitetulle läheiselleen. Läheisten henkilöiden piiri olisi jonkin verran laajempi kuin mitä se on esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan.

Esitutkintavirkamies olisi momentin 4 kohdan perusteella esteellinen, jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa. Tämä kohta vastaisi esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 4 kohtaa. Tähän esteellisyysperusteeseen liittyisi pykälän 2 momentti, jonka mukaan esteellisyyttä ei 1 momentin 4 kohdan nojalla aiheutuisi yksinomaan sen vuoksi, että asianosaisena on valtio.

Momentin 5 kohdassa säädettäisiin esteellisyysperusteeksi se, että esitutkintavirkamies tai hänen 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa.

Momentin 5 kohta vastaisi joiltakin osin voimassa olevan lain 16 §:n 1 momentin 5 kohtaa. Nykyistä kohtaa täydennettäisiin kuitenkin niin, että esteellisyysperuste koskisi myös tapauksia, joissa esitutkintavirkamiehelle erityisen läheinen henkilö toimii kohdassa tarkoitetussa toimielimessä tai muussa yhteisössä. Kunnan liikelaitokset jäisivät hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan tavoin kysymyksessä olevan kohdan ulkopuolelle. Perusteena tässäkin olisi se, että kunnan liikelaitosten ei ole katsottu olevan samassa määrin itsenäisiä kuin valtion liikelaitosten.

Momentin 6 kohdan mukaan esitutkintavirkamies olisi esteellinen, jos hän tai hänen 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan. Tämä esteellisyysperuste olisi esitutkintalain 16 §:ään verrattuna uusi.

Momentin 7 kohdassa olisi esitutkintalain 16 §:n 1 momentin 6 kohtaa vastaava yleislauseke. Sen mukaan esitutkintavirkamies on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Tämä on se esteellisyysperuste, jota käytännössä useimmiten sovelletaan. Esimerkiksi ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella 16 §:n 1 momentin muut kohdat eivät ole samalla tavalla herättäneet tulkintakysymyksiä.

Yleislausekkeen keskeiseksi merkitykseksi on muodostunut sen arvioiminen, miltä esitutkintavirkamiehen toiminta näyttää ulospäin. Yleisön luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen ei saa vaarantua. Kohdassa tarkoitetun syyn on oltava ulkopuolisen havaittavissa ja sen puolueettomuutta vaarantavan vaikutuksen tulee olla suunnilleen samanasteinen kuin erikseen määritellyissä esteellisyysperusteissa.

Voimassa olevan lain perusteella yleislausekkeen soveltamisessa on usein kysymys tapauksista, joissa rikoksesta epäilty on tehnyt tutkijaa tai tutkinnanjohtajaa vastaan kantelun tai rikosilmoituksen jossakin toisessa asiassa tai kantelun kohteena olevassa rikosasiassa. Epäilty on saattanut myös toimia siten, että poliisimies on tehnyt rikosilmoituksen epäillyn menettelystä.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen perusteella tutkinnanjohtajasta tai tutkijasta tehty kantelu ei sinänsä aiheuta esteellisyyttä. Lisäksi vaaditaan epäillyn ja poliisimiehen välien kiristymistä tavalla, jonka voidaan katsoa vaarantavan tutkinnan puolueettomuuden. Ei voida lähteä myöskään siitä, että epäillyn poliisimiehestä tekemä rikosilmoitus ehdottomasti aiheuttaa esteellisyyden, vaikka se luokin kantelua vahvemman olettaman rikosilmoituksen tekijän ja kohteen asian käsittelyyn vaikuttavasta vastakkainasettelusta. Jos kantelut tai rikosilmoitukset aiheuttaisivat automaattisesti esteellisyyden, rikoksesta epäillyt voisivat niitä tekemällä kohtuuttomasti vaikeuttaa rikostutkintaa. Kantelun tai rikosilmoituksen kohteena oleva henkilö voi kuitenkin reagoida niin voimakkaasti, että hänen puolueettomuutensa yksittäistapauksessa vaarantuu. Tällainen tilanne on kysymyksessä ainakin silloin, kun poliisimies tekee rikosilmoituksen rikoksesta epäillyn menettelystä. Esteellisyyden puolesta saattaa puhua myös se, että virallinen syyttäjä tekee tutkinnanjohtajana päätöksen poliisirikosta koskevan esitutkinnan aloittamisesta.

Rikoksesta epäilty tai muu asianosainen ja poliisimies voivat joutua toistensa vastapuoliksi myös muussa kuin rikosasiassa. Esimerkkinä voidaan mainita tutkinnanjohtajaan tai tutkijaan kohdistettu vahingonkorvauskanne. Tällaisessa tapauksessa lähtökohtana voidaan pitää poliisimiehen puolueettomuuden vaarantumista. Poikkeuksena voidaan tässäkin pitää sellaista tilannetta, että oikeudenkäynti on pantu vireille yksinomaan tarkoituksessa tehdä poliisimiehestä esteellinen. Tämän tarkoituksen tulisi kuitenkin olla ilmeinen.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännöstä löytyy esimerkkejä muistakin tapauksista, joissa tutkinnanjohtaja tai tutkija on katsottu tai olisi ollut aiheellista katsoa esteelliseksi yleislausekkeen perusteella. Esimerkeiksi voidaan mainita se, että mahdolliseen rikokseen liittyvä ojan kaivaminen oli tapahtunut tutkinnanjohtajan neuvojen ja kehotusten mukaan ja että kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä koskevan rikosasian tutkija oli neuvotellut ja päättänyt rikoksesta epäillyn koiran ostamisesta esitutkinnan ollessa kesken. Poliisimiestä ei voida sen sijaan pitää esteellisenä pelkästään sen vuoksi, että hän saattaa todistajana joutua kertomaan jostakin rikostapahtumasta.

Uuteenkaan esitutkintalakiin ei otettaisi sääntelyä niin sanotusta ekskusaatio- eli väistymisoikeudesta. Tällaisissa tapauksissa virkamiestä ei voida pitää varsinaisesti esteellisenä. Kysymys on tällöin siitä, että tutkinnan suorittaminen on esitutkintavirkamiehelle kiusallinen. Esimerkkinä esitutkintalain perusteluissa (HE 14/1985 vp) on mainittu esitutkintavirkamiehen naapurin tekemäksi epäilty rikos. Tällaisten rikosten osalta olisi edelleen syytä pitää kiinni periaatteesta, että poliisimiehelle pyynnöstään myönnetään vapautus tällaisista tutkinnoista.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin 1 momentissa tarkoitetuista läheisistä hallintolain 28 §:n 2 momenttia vastaavalla tavalla. Pykälän perusteluina voidaankin pitkälti käyttää hallintolain valmistelutöissä (HE 72/2002 vp) esitettyä. Säännös vastaisi myös tuomarille läheisten henkilöiden sääntelyä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 3 §:ssä.

Momentin mukaan läheisellä tarkoitettaisiin 1 momentissa esitutkintavirkamiehen 1) puolisoa ja lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa, isovanhempaa ja hänelle muuten erityisen läheistä henkilöä samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa; 2) vanhemman sisarusta sekä hänen puolisoaan, virkamiehen sisarusten lapsia ja virkamiehen entistä puolisoa; sekä 3) puolison lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa ja isovanhempaa samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa sekä virkamiehen puolison sisarusten lapsia.

Momentin 1 kohdassa lueteltaisiin esitutkintavirkamiehelle läheisimmät henkilöt. Kohdassa tarkoitetulla erityisen läheisellä henkilöllä tulisi yleensä olla virkamiehen elämässä vastaavanlainen sija kuin perheenjäsenellä tai muilla tässä kohdassa luetelluilla henkilöillä. Ehdotuksen mukaan esitutkintavirkamiehen läheisinä ei pidettäisi hänen serkkujaan eikä muita 1 ja 2 kohdassa lueteltuja sukulaisia kaukaisempia sukulaisia. Läheisiä eivät myöskään olisi virkamiehen puolison vanhempien sisarukset tai virkamiehen puolison serkut.

Sukulaisuussuhteiden osalta lähtökohtana on pidetty sitä, että esteellisyys rajataan suhteellisen läheiseen sukulaispiiriin. Piiri voisi laajeta kaukaisempiin sukulaisiin tai muihin henkilöihin, jos virkamiehen suhde tällaiseen henkilöön on muuten erityisen läheinen. Säännöllistä ja usein toistuvaa yhteydenpitoa sekä luottamuksellisia välejä voidaan pitää eräänlaisena vähimmäisvaatimuksena erityiselle läheisyyssuhteelle. Esimerkkeinä esteellisyyden muodostavista asioista voidaan mainita esitutkintavirkamiehen seurustelukumppanin, kihlatun tai erittäin läheisen ystävän asia. Neljännen polven edustajia ei tilanteiden harvinaisuuden takia kirjattaisi erikseen 1 kohtaan, vaan he olisivat virkamiehelle erityisen läheisiä henkilöitä. Läheisyyttä olisi esteellisyyden perustavana seikkana arvioitava sen ajankohdan mukaan, jolloin virkamiehen on ratkaistava mahdollinen esteellisyytensä.

Momentin 2 kohdassa ei mainittaisi virkamiehen puolison entistä puolisoa, vaan virkamiehen esteellisyys jäisi tältä osin arvioitavaksi pykälän 1 momentin 7 kohdan nojalla.

Momentin 3 kohdan osalta voi tuoda ensinnäkin esiin sen, että esitutkintavirkamiehen puolison sisarusten lasten puolisot eivät kuuluisi virkamiehen läheisiin. Lisäksi, toisin kuin esitutkintavirkamiehen omien sukulaisten osalta, läheisyys ei ehdotuksen mukaan ulottuisi virkamiehen puolison vanhempien sisaruksiin eikä heidän puolisoihinsa.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että läheisenä pidetään myös vastaavaa puolisukulaista. Puolisoilla tarkoitettaisiin aviopuolisoita sekä avioliitonomaisissa olosuhteissa ja rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä. Säännös vastaisi hallintolain 28 §:n 3 momenttia.

Avioliitonomaisia olosuhteita ei momentissa erityisesti määriteltäisi. Kysymyksessä olisi yleensä niin sanottu avoliitto, jossa eri sukupuolta olevat henkilöt elävät vakiintuneesti yhteistaloudessa. Jos kysymys on samaa sukupuolta olevista henkilöistä, heidät voitaisiin rinnastaa avopuolisoihin siltä osin kuin kysymys ei ole rekisteröidystä parisuhteesta. Rekisteröidystä parisuhteesta annettu laki (950/2001) tuli voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2002. Parisuhde rekisteröidään siten, että parisuhteen osapuolet viranomaisen läsnä ollessa yhdessä allekirjoittavat virallistamista tarkoittavan asiakirjan ja viranomainen vahvistaa sen allekirjoituksellaan. Mainitun lain 8 §:n 3 momentin mukaan rekisteröity parisuhde rinnastuu oikeusvaikutuksiltaan avioliittoon.

3 luku Esitutkinnan toimittamisen yleiset säännökset

1 §. Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaaminen. Pykälässä säädettäisiin, että kun esitutkintaviranomaiselle ilmoitetaan rikos tai tapahtuma, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi, esitutkintaviranomaisen on viipymättä kirjattava ilmoitus. Jos ilmoitus on epäselvä tai puutteellinen, ilmoituksen tekijää olisi tarvittaessa kehotettava täsmentämään tai täydentämään sitä. Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisvelvollisuus koskisi 2 momentin mukaan myös muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla esitutkintaviranomaisen tietoon tullutta epäiltyä rikosta, jos 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut toimenpiteistä luopumisen edellytykset eivät täyty.

Pykälä vastaisi osittain esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 1 §:ää. Mainitussa pykälässä oleva kirjaamistapaa koskeva sääntely sijoitettaisiin asetukseen. Voimassa olevasta säännöksestä 1 momentti poikkeaisi siten, että täsmennys- tai täydennyskehotus olisi annettava vain tarvittaessa. Pykälän 2 momenttiin otettava sääntely olisi uutta, joskin sen mukaisesti on jo menetelty käytännössä. Kirjaamisvelvollisuus koskisi myös tapauksia, joissa ilmoitus kirjataan S-ilmoitukseksi eli niin sanotuksi sekalaisilmoitukseksi.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisvelvollisuus ei riipu siitä, millä tavalla (esimerkiksi käynti poliisilaitoksella tai internetin kautta tapahtuva ilmoittaminen) ilmoitus on tehty. Myös puutteellinen ilmoitus on kirjattava. Ilmoituksen kirjaamisvelvollisuus ei riipu käytännössä myöskään vastaanottajan harkinnasta eli lähinnä siitä, pitääkö ilmoituksen vastaanottaja ilmoitettua tekoa rikoksena. Oikeuskirjallisuudessa on tosin katsottu, että esitutkintaviranomaisella on jonkin verran harkintavaltaa ilmoituksen vastaanottamisessa koskien esimerkiksi mieleltään häiriintyneen henkilön ilmoitusta, joka ei sisällä mitään järjellistä ilmiantoa.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisen kannalta riittävää on, että ilmoittaja epäilee ilmoittamansa tapahtumaa rikokseksi. Vaikka kynnys ilmoituksen kirjaamiseen on matala, voidaan kirjaamista edellyttävälle ilmoitukselle kuitenkin asettaa vähimmäisvaatimukseksi se, että ilmoituksen tekijä kuvaa rikoksena pitämänsä tapahtumankulun. Tämän yksilöintivaatimuksen perusteella on pystyttävä ilmaisemaan, mistä on kysymys, ja kiinnittämään tapahtuma riittävällä tarkkuudella aikaan ja paikkaan. Kirjaamisen edellytykseksi ei voida asettaa minkään rikosnimikkeen, rikoslajin eikä mahdollisen rikoksesta epäillyn yksilöintiä. Kirjaamisvelvollisuuden suhteen eroa ei ole siinä, onko kysymys asianomistajan vai muun henkilön tekemästä ilmoituksesta.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamiselle ei voida esitutkintaviranomaisen taholta asettaa mitään ehtoja. Käytännössä rikosilmoituksen tekijälle on saatettu esimerkiksi ilmoittaa, että ilmoitus otetaan vastaan vain, jos ilmoituksen kohteena olevaa omaisuutta ei palauteta luvatusti. Ilmoituksen vastaanotosta on saatettu kieltäytyä myös samaan aikaan vireillä olevan kantelun vuoksi. Tällaisten ehtojen asettaminen ei perustuisi lakiin.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaaminen viipymättä tarkoittaa ilmoituksen nopeaa kirjaamista. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen eräässä ratkaisussa (22.10.2007, dnro 474/4/07) todetaan vakiintuneesti katsotun, että tässä yhteydessä sana ”viipymättä” edellyttää, että kirjaaminen ei saa viipyä montakaan päivää.

Ilmoitus on kirjattava omaksi asiaksi. Hyväksyttävänä ei voida pitää esimerkiksi sitä, että tutkintapyyntö kirjataan tai liitetään aikaisempaan rikoksesta tehtyyn ilmoitukseen tai kuulustelukertomukseen, jolloin myöhempi asia saattaa jäädä huomaamatta esimerkiksi esitutkinnan päättämisen yhteydessä.

Joskus saattaa jäädä epäselväksi, haluaako poliisiasemalle tullut henkilö tehdä ilmoituksen rikoksesta vai muussa tarkoituksessa keskustella asiasta. Tällaisessa tapauksessa poliisimiehen on varmistauduttava käynnin syystä. Henkilöä on tarvittaessa pyydettävä täsmentämään tai täydentämään yksilöimätöntä tai puutteellista tutkintapyyntöään. Ilmoituksen vastaanottajan tulisi toimia niin, että asiakkaalle ei synny väärinkäsityksiä, jotka saavat hänen vastoin aikomustaan luopumaan ilmoituksen jättämisestä. Viranomaisen on siis epäselvissä tapauksissa oltava aktiivinen. Ilmoituksen kirjaamatta jättäminen tulee kysymykseen vasta, jos ilmoittaja ei viranomaisen antaman täsmennys- tai täydennysmahdollisuuden jälkeenkään kykene määrittämään tapahtumaa riittävän tarkasti tai ottamaan kantaa suhtautumiseensa tapahtumaan. Täsmentämisen tarvetta on käytännössä ilmennyt erityisesti poliisirikosten yhteydessä, koska epäselväksi saattaa muuten jäädä se, onko kirjoituksen poliisille jättänyt tarkoittanut sen kanteluksi vai rikosilmoitukseksi.

Pykälän 1 momentin mukaan epäselvää tai puutteellista ilmoitusta rikoksesta olisi siis täsmennettävä tai täydennettävä tarvittaessa. Täsmennyksen tai täydennyksen pyytäminen olisi edelleen pääsääntö. Kuten edellä todettiin, esitutkintaviranomaisella olisi kuitenkin rajattua harkintavaltaa myös ilmoitusten kirjaamisen suhteen. Vastaava harkintavalta ulottuisi myös ilmoitusten täsmentämiseen ja täydentämiseen. Lisäksi joissakin tapauksissa ilmoitus saattaa olla käsiteltävissä siinä olevasta muodollisesta puutteesta huolimatta, jolloin täydentämiseen ei ole tarpeen mennä.

Tapauksesta riippuu se, onko ilmoitus kirjattava jo ennen täsmennysten tai täydennysten pyytämistä. Jos ilmoittajan epäilemää rikosta tai tapahtumaa koskevat tiedot ovat niin olennaisesti epäselviä tai puutteellisia, että ilmoituksen kirjaaminen ei tietojen perusteella ole mahdollista, täsmennykset tai täydennykset olisi pyydettävä ennen kirjaamista.

Asetuksessa ei siis nykyään säädetä rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisesta ilman tehtyä ilmoitusta. Tämä koskee esimerkiksi joidenkin poliisirikosten tai poliisimiehen yleisen järjestyksen valvonnan yhteydessä havaitseman rikoksen kirjaamista. Voimassa olevan esitutkintalain määräyksistä 2 § sivuaa tätä kysymystä. Sen mukaan poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty. Vastaava sääntely ehdotetaan otettavaksi uuden lain 3 luvun 3 §:n 1 momenttiin.

Asetuksen 2 §:n 1 momentin ja vastaavasti ehdotettavan esitutkintalain 3 luvun 2 §:n voidaan katsoa ilmentävän periaatetta, jonka mukaan ilmoitus rikoksesta voidaan tehdä mille esitutkintaviranomaiselle tahansa, vaikka tämä ei suoraan mainituista säännöksistä ilmenekään. Tähän kantaan johtaa esitutkintaviranomaiselle asetettu velvollisuus siirtää ilmoitus toimivaltaiselle esitutkintaviranomaiselle.

Rikoksesta tehtyä ilmoitusta ja sen kirjaamista koskevat asiat kuuluvat laajasti ottaen esitutkinnan piiriin, vaikka esitutkinta ei ilmoituksen tekemis- ja kirjaamisvaiheessa ole varsinaisesti käynnistynytkään. Näin ollen ilmoituksen tekemisen osalta sovellettaisiin 4 luvun 12 §:n säännöksiä esitutkinnassa käytettävästä kielestä.

2 §. Rikoksesta tehdyn ilmoituksen siirtäminen. Pykälässä säädettäisiin rikoksesta tehdyn ilmoituksen siirtämisestä tavalla, joka osittain vastaisi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 2 §:n 1 momenttia. Pykälän mukaan, jos ilmoitus rikoksesta on tehty sellaiselle esitutkintaviranomaiselle, jonka tehtäviin esitutkinnan toimittaminen asiassa ei kuulu, tämän olisi heti kirjattava asia vastaanotetuksi sekä toimitettava ilmoitus ja mahdollinen muu asiassa kertynyt aineisto asianomaiselle esitutkintaviranomaiselle, jonka olisi viivytyksettä kirjattava ilmoitus. Säännöstä muutettaisiin voimassa olevaan verrattuna niin, että varsinaisen kirjaamisen suorittaisi vasta toimivaltainen esitutkintaviranomainen. Ilmoituksen alun perin vastaanottaneen viranomaisen olisi kuitenkin kirjattava asia vastaanotetuksi, mikä tarkoittaa sitä, että asian saapuminen ensimmäiselle viranomaiselle tulisi voida tarvittaessa todentaa.

Rikokset tutkitaan pääsääntöisesti niin sanotun alueperiaatteen mukaan. Jollei toisin ole säädetty, tutkintavastuu on sillä poliisilaitoksella, jonka alueella rikos on tapahtunut. Tästä pääsäännöstä voidaan poiketa esimerkiksi silloin, kun muu kuin rikoksen tekopaikan tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään asian. Rikoksia voidaan myös tutkia esimerkiksi yhteistoiminnassa kahden tai useamman poliisilaitoksen kesken. Toimivaltainen esitutkintaviranomainen saattaa joissakin tapauksissa olla toisen hallinnonalan viranomainen. Poliisiviranomaisten lisäksi rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisilla on esitutkintatoimivaltaa aikaisemmin kerrotun mukaisesti. Poliisin valtakunnalliset yksiköt eli keskusrikospoliisi ja suojelupoliisi kirjaavat ilmoitusjärjestelmiinsä niiden tutkittavat niille ilmoitetut asiat.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen vastaanottavan viranomaisen on oltava selvillä toimivaltaisesta tutkintaviranomaisesta tai tarvittaessa selvitettävä sellainen viranomainen ja aiheen ilmetessä siirrettävä rikosilmoitus toimivaltaiselle viranomaiselle. Esitutkintaviranomainen ei saa kieltäytyä ottamasta vastaan ilmoitusta sillä perusteella, että se on tehty toimivaltaa vailla olevalle viranomaiselle, eikä kehottaa ilmoituksen tekijää itse toimittamaan ilmoitus toimivaltaiselle esitutkintaviranomaiselle.

Rikoksesta tehdyn ilmoituksen siirtäminen toiselle viranomaiselle olisi toimenpide, josta 11 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla olisi mahdollisuuksien mukaan ilmoitettava asianomistajalle. Siirtämispäätös olisi myös 11 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu esitutkintapäätös, josta olisi ilmoitettava asianomistajan lisäksi muulle tiedossa olevalle asianosaiselle, jos päätös voi vaikuttaa asianosaisen oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin.

Sotilasoikeudenkäyntilain 13 §:n 2 momentissa on erityissäännös rikoksesta tehdyn ilmoituksen siirtämisestä. Momentin mukaan muulle kuin 1 momentissa mainitulle esimiehelle (joukko-osaston komentaja) sekä poliisille tai syyttäjälle tehty ilmoitus on toimitettava sanotussa momentissa tarkoitetulle komentajalle, jollei ilmoituksen vastaanottaja voi itse ratkaista asiaa taikka ilmoitus ole selvästi aiheeton.

3 §. Esitutkinnan toimittaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Momentti vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 2 §:ää.

Pelkkä poliisille tehty tutkintapyyntö ei edelleenkään ilman muuta johtaisi esitutkinnan käynnistymiseen, koska momentti jättäisi esitutkintaviranomaiselle harkintavaltaa. Esitutkintakynnystä ei kuitenkaan asetettaisi kovin korkealle. Varmuutta tai suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä ei siis vaadita. Huomioon on esitutkinnan aloittamista harkittaessa otettava, että esitutkinnan tarkoituksena on nimenomaan rikosten tutkiminen eikä mahdollisten muiden oikeudellisten erimielisyyksien selvittäminen. Pelkkä väite rikoksen tapahtumisesta ei vielä ylitä esitutkintakynnystä. Esitutkinnan aloittamispäätökselle on voitava esittää asianmukaiset konkreettiset perusteet. Rajatapauksissa merkitystä on selvittämisintressillä, joka korostuu vakavien rikosten kohdalla. Rikoksen selvittämisen ja toteennäyttämisen vaikeus ei voi olla riittävä syy lykätä esitutkinnan aloittamista. Ennen esitutkinnan aloittamista voidaan kuitenkin suorittaa rikolliseksi epäiltyyn toimintaan kohdistuvaa tarkkailua. Pykälän 2 momentti velvoittaisi tarvittaessa tiettyyn asian selvittämiseen ennen esitutkinnan aloittamispäätöksen tekemistä.

Poliisin tehtävänä on rikoksesta tehdyn ilmoituksen vastaanotettuaan selvittää, onko olemassa sellainen rangaistussäännös, joka voi tulla sovellettavaksi ilmoituksessa tarkoitettua tekoa arvioitaessa. Poliisi ei ole sidottu ilmoituksen tekijän esittämään rikosnimikkeeseen. Esitutkinnan toimittamistarvetta arvioitaessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset kyseeseen tulevat rikokset. Lisäksi poliisin tehtävänä on selvittää, vastaako ilmoituksessa esitetty teonkuvaus todellista tapahtumien kulkua. Jos on riidatonta, että tosiseikat eivät täytä minkään rikoksen tunnusmerkistöä, ei asia anna aihetta poliisin tutkintatoimenpiteisiin. Sinällään momentissa tarkoitettu rikosepäily liittyy tosiasiaseikkoihin eikä teon oikeudelliseen arviointiin.

Poliisin oikeus asettaa tehtävät tärkeysjärjestykseen ei vapauta suorittamasta asian vaatimaa esitutkintaa. Esitutkinnan aloittamista harkittaessa on otettava huomioon se, onko syyteoikeus epäillystä rikoksesta vanhentunut. Tutkinnan toimittamatta jättämisen suhteen on oltava pidättyväinen, jos kysymys rikoksen syyteoikeuden vanhentumisesta on tulkinnanvarainen. Syyteoikeuden vanhentumiseen liittyvät tulkintakysymykset kuuluvat paremminkin syyttäjäviranomaisen harkittaviksi kuin esitutkintaviranomaisen arvioitaviksi. Esitutkinta on ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen mukaan jätetty aloittamatta sellaisissakin tapauksissa, joissa on ollut tulkinnanvaraisia kysymyksiä liittyen siihen, täyttääkö tietty toiminta rikoksen tunnusmerkistön vai ei. Tällaistenkin seikkojen arviointi kuuluu viralliselle syyttäjälle, eikä esitutkintaa tulisi tulkinnanvaraisissa tapauksissa jättää toimittamatta.

Eräiden rikosten esitutkintaan ja ennen kaikkea sen aloittamiseen liittyvien toimenpiteiden osalta on olemassa erityismenettelyjä, joihin ei tässä esityksessä ehdoteta puututtavaksi. Tämä koskee ensinnäkin tuomarin tekemäksi epäillyn virkarikoksen tutkintaa. Perustuslain 110 §:n 1 momentin mukaan syytteen nostamisesta tuomaria vastaan lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa päättää oikeuskansleri tai oikeusasiamies. Ilmoitus tuomarin tekemäksi epäillystä virkarikoksesta voidaan tehdä poliisille, jonka on arvioitava esitutkinnan aloittamisedellytysten olemassaolo. Syytteen nostamisesta päättävä virkamies ei siis näissä tapauksissa päätä esitutkinnan aloittamisesta.

Apulaisoikeuskansleri on 17 päivänä kesäkuuta 1999 sisäasiainministeriölle osoittamassaan kirjelmässä dnro 38/51/98 antanut ohjeet tuomarin tekemäksi epäiltyä virkarikosta koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. Kirjelmässä viitataan esitutkintalain 15 §:ään ja esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 7 §:ään, jonka mukaan esitutkintaviranomaisten on sen lisäksi, mitä esitutkintalain 15 §:n 1 momentissa säädetään, ilmoitettava syyttäjälle sellaisista rikosasioista, joista tämä on erikseen pyytänyt ilmoittamaan. Tuomareiden erityissyyttäjänä apulaisoikeuskansleri on kirjelmässä katsonut, että poliisin ilmoitusvelvollisuus tuomareiden tekemiksi epäiltyjen virkarikosasioiden osalta olisi parasta järjestää siten, että oikeuskanslerinvirastoon ilmoitettaisiin aina tällaisesta tutkittavaksi tulleesta asiasta. Kirjelmässä viitatuissa säännöksissä säädetyistä asioista säädettäisiin tämän esityksen mukaan 5 luvun 1 §:ssä.

Valtakunnansyyttäjänviraston ohjeessa VKS:2000:6, joka koskee eräitä oikeuskanslerin tai oikeusasiamiehen tietoon saatettavia asioita, todetaan se, että yleisillä syyttäjillä ei ole syyteharkintavaltaa epäillyissä tuomareiden virkarikosasioissa ja että apulaisoikeuskansleri on pyytänyt esitutkintaviranomaisia ilmoittamaan tuomareiden epäillyistä virkarikosasioista oikeuskanslerinvirastoon. Ohjeen mukaan valtakunnansyyttäjän, oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen kesken on sovittu, että myös syyttäjät tekevät ilmoituksen oikeuskanslerinvirastoon, jos sanotunlainen asia tai sellaista koskeva ilmoitus saapuu syyttäjälle. Jos epäilty virkarikos liittyy oikeusasiamiehen luona vireillä olevaan asiaan ja jos tämä seikka on syyttäjän tiedossa, ilmoitus tuomaria koskevasta virkarikosepäilystä on kuitenkin tehtävä oikeusasiamiehelle oikeuskanslerin sijasta.

Valtioneuvoston jäsenten, valtioneuvoston oikeuskanslerin ja apulaisoikeuskanslerin sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ja apulaisoikeusasiamiehen virkarikosasioiden käsittelystä on erityissäännöksiä perustuslaissa sekä valtakunnanoikeudesta ja ministerivastuuasioiden käsittelystä annetussa laissa (196/2000; ministerivastuulaki). Valtioneuvoston jäsenten virkatoimien lainmukaisuuden tutkimiseksi aloitettavasta esitutkinnasta säädetään ministerivastuulain 4 §:ssä, jonka mukaan perustuslakivaliokunta voi ministerivastuuasiaa käsitellessään pyytää valtakunnansyyttäjää ryhtymään toimenpiteisiin esitutkinnan toimittamiseksi. Perustuslain 112 §:n 1 momentin nojalla oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies sinällään suorittavat valtioneuvoston jäsenten virkatoimien laillisuusvalvontaa. Valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain (193/2000) 8 §:n ja eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain (197/2002) 8 §:n sekä oikeuskansleria koskevan lain esitöiden (HE 175/1999 vp) perusteella kummallakin laillisuusvalvojalla on oikeus käynnistää esitutkinta tutkittavanaan olevassa asiassa. Tämä ei kuitenkaan koske erikseen säänneltyjä ministerivastuuasioita, joissa ylimmät laillisuusvalvojat voivat perustuslain 115 §:n nojalla tehdä ilmoituksen eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, joka päättää esitutkinnan aloittamisesta.

Perustuslain 117 §:n mukaan oikeuskanslerin, apulaisoikeuskanslerin, oikeusasiamiehen ja apulaisoikeusasiamiehen syyttämisestä päättää eduskunta. Heidän menettelynä lainmukaisuus tutkitaan ministerivastuulain mukaisesti. Myös heidän kohdallaan sovelletaan ministerivastuulain 4 §:ää, jonka mukaan perustuslakivaliokunta voi pyytää esitutkinnan aloittamista. Poliisilla ei ole oikeutta oma-aloitteisesti tutkia ylimpien laillisuusvalvojien virkatointen lainmukaisuutta, vaan tutkinta tapahtuu vain ministerivastuulaissa säädetyllä tavalla.

Esitutkinnan aloittamiseen liittyvä erityiskysymys on esitutkinnan aloittaminen poliisirikosasioissa. Poliisirikosten tutkinnan osalta sääntely muuttuisi jonkin verran verrattuna nykyiseen (2 luvun 4 §:n 1 momentti). Virallinen syyttäjä ei olisi enää tutkinnanjohtaja kaikissa muuten kuin rikesakolla tai rangaistusmääräyssakolla ratkaistavissa poliisirikosasioissa. Toisaalta hän voisi olla tutkinnanjohtajana myös siltä osin kuin poliisirikosasiassa on epäiltynä muukin kuin poliisimies. Syyttäjälle ilmoitettaisiin 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti aina asiasta, jossa rikoksesta epäilty tai joku epäillyistä on poliisimies, ja syyttäjä päättäisi esitutkinnan aloittamisesta silloin, kun hänen lain mukaan on toimittava tutkinnanjohtajana tai kun hän harkinnanvaraisessa tapauksessa päättää ottaa tutkinnanjohtajuuden itselleen. Tämä kuten edellä käsitellyt tuomarin vastuuta ja ministerivastuulain alaisia henkilöitä koskevat näkökohdat liittyvät päätöksentekoon esitutkinnan aloittamisesta, josta varsinaisesti säädettäisiin pykälän 3 momentissa.

Momentissa kuten ei ehdotettavassa laissa muutenkaan säädettäisi erikseen esitutkinnan uudelleen aloittamisesta tapauksissa, joissa se on aikaisemmin päätetty. Tarvetta esitutkinnan aloittamiseen uudelleen saattaa olla esimerkiksi uuden selvityksen tai tietoon tulleen seikan vuoksi. Näissä tapauksissa sovellettaisiin yleisiä lain säännöksiä esitutkinnan toimittamisesta. Sovellettavaksi tulisivat nyt kysymyksessä olevan pykälän lisäksi esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän esitutkintayhteistyötä koskevat säännökset. Myös näissä tapauksissa esitutkintaviranomaisen olisi virallisen syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta (5 luvun 2 §:n 1 momentti). Kysymyksessä olevat asiat olisivat ylipäänsä sellaisia, joissa esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän yhteydenpitoon ennen esitutkinnan uudelleen aloittamista saattaa olla syytä.

Pykälän 2 momentin mukaan ennen esitutkinnan aloittamista esitutkintaviranomaisen olisi tarvittaessa selvitettävä 1 momentissa tarkoitettuun rikosepäilyyn liittyvät seikat erityisesti siten, että ketään ei aiheettomasti aseteta rikoksesta epäillyn asemaan ja että asian sitä edellyttäessä voidaan tehdä 9 §:n 1 momentissa tai 10 §:n 1 momentissa tarkoitettu ratkaisu esitutkinnan toimittamatta jättämisestä. Esitutkinnan aloittamista edeltäviin toimenpiteisiin sovellettaisiin soveltuvin osin tämän lain säännöksiä.

Momenttia vastaavaa ei ole voimassa olevassa esitutkintalaissa. Yleisperusteluista ilmenevin tavoin epäillyn asemaan esitutkinnassa voi liittyä monenlaisia hänen kannaltaan haitallisia vaikutuksia. Kenenkään ei sen vuoksi pitäisi joutua epäillyn asemaan kevein perustein. Yleensä henkilön aseman määrittäminen esitutkinnassa ei ole ongelmallista. Momentin edellyttämä selvittäminen tapahtuisikin harvoin. Tällainen erityinen selvittämistarve voi liittyä kysymyksessä olevaan mahdolliseen rikokseen tai rikosepäilyn epäillylle aiheuttamiin haitallisiin seurauksiin. Kysymyksessä saattaa olla esimerkiksi harvoin käytettävän tulkinnanvaraisen rangaistussäännöksen soveltaminen, jolloin virallisen syyttäjän kuuleminen voi olla tarpeen. Joissakin tapauksissa saattaa lisäksi olla ennakoitavissa, että rikosepäilystä aiheutuu epäillylle poikkeuksellisia haittavaikutuksia esimerkiksi asian julkiseksi tulemisen yhteydessä.

Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen perusteella esitutkinnan toimittamatta jättämispäätöksiä tehdään asian puutteellisen selvittämisen jälkeen. Tähän näkökohtaan liittyisi momentin edellyttämä asian erityinen selvittämistarve 9 §:n 1 momentin mahdollisissa soveltamistapauksissa. Toisaalta myös virallinen syyttäjä tarvitsee riittävän selvityksen voidakseen tehdä päätöksen esitutkinnan rajoittamisesta 10 §:n 1 momentin nojalla.

Ennen esitutkinnan aloittamista suoritettavassa selvittämisessä sovellettaisiin ennen kaikkea 11 §:n 1 momentin säännöstä toimimisesta ilman aiheetonta viivytystä. Tärkeätä olisi jo selvittämisvaiheessa myös ottaa huomioon 4 luvussa säädettävät esitutkintaperiaatteet. Selvittämisvaiheessa usein suoritetaan alustavia puhutteluja, joista säädettäisiin erikseen 7 luvun 20 §:ssä. Mainitun säännöksen mukaan rikoksen selvittämiseksi toimitettavissa alustavissa puhutteluissa olisi noudatettava, mitä 5 §:n 1 momentissa säädetään kuulusteltavan kohtelusta sekä 8 §:ssä todistajan ilmaisuvelvollisuudesta ja kieltäytymisestä todistamasta. Tärkeätä on, että asian selvittämisvaiheessa ei vaaranneta tai kierretä rikoksesta epäillyn oikeutta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen sekä todistajan oikeutta vai velvollisuutta kieltäytyä todistamasta jostakin seikasta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että tutkinnanjohtaja päättää tarvittaessa siitä, toimitetaanko esitutkinta, ja päätöksen tekemiseen mahdollisesti tarvittavien seikkojen selvittämisestä. Asian selvittämiseksi tarpeellisiin esitutkintatoimenpiteisiin saataisiin ryhtyä ennen tutkinnanjohtajan päätöstä. Vastaavaa säännöstä ei ole voimassa olevassa laissa. Tätä säännöstä kuten muitakin tutkinnanjohtajan toimivaltaa koskevia säännöksiä olisi tulkittava niin, että ne koskevat tutkinnanjohtajan kelpoisuuden omaavaa virkamiestä niissä tapauksissa, joissa jutulla ei ole vielä tutkinnanjohtajaa.

Momentin sisältö perustuisi siihen, että valtaosa esitutkinnoista käynnistyy rutiininomaisesti ilman tarvetta saada tutkinnanjohtajaksi kelpaavan esitutkintavirkamiehen päätöstä. Huomattava osa rikosasioista ratkaistaan summaarisessa menettelyssä rikesakolla tai rangaistusmääräyssakolla, mihin liittyen esitutkintatoimenpiteet pyritään suorittamaan mahdollisuuksien mukaan välittömästi tekopaikalla. Näissä tapauksissa esitutkinnan aloittamiseen ei myöskään yleensä liity merkittäviä arviointikysymyksiä.

Pykälän 1 momentin perusteluissa on jo käsitelty esitutkinnan aloittamisesta päättämiseen liittyviä kysymyksiä, jotka koskevat tuomareihin, ministerivastuulain alaisiin virkamiehiin ja poliisimiehiin kohdistuvia rikosepäilyjä. Kuten 2 luvun 4 §:n perusteluissa edellä todetaan, virallinen syyttäjä päättäisi aina esitutkinnan toimittamisesta silloin, kun rikoksesta epäilty tai joku epäillyistä on poliisimies.

Rikosepäilyn tullessa ilmi rikoksen selvittämiseen liittyvät toimet saattavat olla tarpeen ennen kuin mahdollisesti tarvittava tutkinnanjohtajan päätös esitutkinnan aloittamisesta saadaan. Oikeus ryhtyä tällaisiin esitutkintatoimenpiteisiin koskisi myös tapauksia, joissa tutkinnanjohtajana toimii tai mahdollisesti tulee toimimaan virallinen syyttäjä.

4 §. Asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittaminen. Pykälässä säädettäisiin asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamiseen liittyvistä kysymyksistä tavalla, joka vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 3 §:ssä olevaa sääntelyä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin asianomistajarikoksen esitutkinnan aloittamisesta eräissä tapauksissa, vaikkei rangaistusvaatimusta olekaan vielä tehty. Koska esitutkintalakia sovellettaisiin yleislakina myös pakkokeinojen käyttöön esitutkinnassa siltä osin kuin pakkokeinolaissa ei muuta säädetä, näissä tapauksissa saataisiin myös käyttää pakkokeinoja niiden käyttöedellytysten täyttyessä rangaistusvaatimuksen puuttumisesta huolimatta.

Asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamiseen liittyy oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 16 §:n 1 momentti. Sen ensimmäisessä virkkeessä säädetään, että jos asianomistaja peruuttaa syyttämispyyntönsä, hänellä ei sen jälkeen ole oikeutta esittää rikoksen johdosta syyttämispyyntöä. Tämä koskee myös esitutkintaa.

5 §. Rikollisen teon tutkinta. Pykälässä säädettäisiin esitutkinnan toimittamisen edellytyksistä, kun alle 15-vuotiaan epäillään syyllistyneen rikolliseen tekoon. Rikollisen teon käsitettä on jo käsitelty 1 luvun 1 §:n perusteluissa. Pykälä osittain vastaisi esitutkinnasta ja pakkokeinosta annetun asetuksen 14 §:ssä olevaa sääntelyä. Pykälä koskisi tapauksia, joissa epäilty teko on tehty alle 15-vuotiaana riippumatta siitä, minkä ikäinen epäilty on esitutkintatoimenpiteen suorittamishetkellä.

Lähtökohtana olisi, että esitutkintaa ei toimiteta sellaisten tekojen osalta, joita tähän ikäryhmään kuuluvat tekevät. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tapauksista, joissa esitutkinta kuitenkin tarvittaessa toimitetaan. Tutkinnan katsominen esitutkinnaksi tarkoittaisi sitä, että pykälästä asetuksen säännökseen verrattuna poistettaisiin virke, jonka mukaan tutkinnasta on soveltuvin osin voimassa, mitä esitutkinnasta rikosasiassa on säädetty. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi sitä, että näissä tapauksissa sovellettavien esitutkintalain säännösten ala laajenisi. Kaikissa esitutkinnassa olevissa asioissa lain säännöksiä sovelletaan tapauksen edellyttämässä laajuudessa ja edellyttämällä tavalla.

Voimassa olevaan asetuksen säännökseen verrattuna pykälästä poistettaisiin tarpeettomana virke, jonka mukaan rikollisesta teosta epäiltyä voidaan kuulustella. Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota siihen, että rikollisesta teosta epäiltyä ei kuitenkaan tarvitsisi kuulustella kaikissa niissä tapauksissa, joissa esitutkinta toimitetaan. Kuulustelua harkittaessa on otettava erityisesti huomioon se, kuinka tärkeää kuulustelu on tutkinnalla selvitettävän asian kannalta. Varsinkin yksinkertaisissa ja vähäisissä tapauksissa epäillyn kuulemisen kannalta riittävää voi olla hänen puhuttelemisensa esimerkiksi tapahtumapaikalla.

Rikollisesta teosta epäiltyyn kohdistettavia esitutkintatoimenpiteitä harkittaessa olisi kiinnitettävä huomiota myös epäillyn ikään, kehitystasoon ja muihin hänen henkilöönsä liittyviin vastaaviin seikkoihin. Lapsen edustajan ja sosiaaliviranomaisen edustajan läsnäolosta ja antamasta tuesta huolimatta esimerkiksi alle 12-vuotiaan epäillyn kuulustelemiseen on suhtauduttava varauksellisesti. Lasten kuulustelun osalta on otettava huomioon lasten kohtelua esitutkinnassa koskevat säännökset, jotka otettaisiin 4 luvun 7 §:ään. Korostunut merkitys olisi muillakin 4 luvussa säädetyillä esitutkintaperiaatteilla. Tähän liittyisi se, että ikäryhmään kuuluvien kohdalla sovellettaisiin myös epäillyn läsnäoloa koskevia 6 luvun säännöksiä, jotka mahdollistaisivat noudon, kiinniottamisen ja poistumisen estämisen.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että kun alle 15-vuotiaan epäillään syyllistyneen rikolliseen tekoon, toimitetaan tarvittaessa esitutkinta sen selvittämiseksi, onko 15 vuotta täyttänyt ollut osallisena teossa. Tällöin esitutkinnassa selvitettäisiin kunkin epäillyn osalta 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetut seikat. Toisen virkkeen vuoksi momentti erotettaisiin 2 momentista, vaikka molemmissa momenteissa säädettäisiin tapauksista, joissa esitutkinta toimitetaan tarvittaessa.

Esitutkinnan toimittaminen tarvittaessa tarkoittaisi sitä, että esitutkintaviranomaisella on harkintavaltaa sen suhteen, onko tässä momentissa ja 2 momentissa tarkoitettu esitutkinnan käynnistämisen edellytys olemassa. Jos asianomistaja on pyytänyt tutkinnan toimittamista, hänelle tulisi antaa kielteisestä ratkaisusta 11 luvun 1 §:ssä tarkoitettu perusteltu kirjallinen esitutkintapäätös. Velvollisuus antaa asianosaiselle päätös kielteisestä ratkaisuista koskisi luonnollisesti myös niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa epäillyn puolesta on pyydetty tutkinnan toimittamista epäillyn etuun liittyvien syiden vuoksi.

Momentti koskisi niin tapauksia, joissa alle 15-vuotias on toistaiseksi ainoa epäilty, kuin tapauksia, joissa jo on hänen lisäkseen rikosoikeudellisesti vastuunalainen epäilty. Viimeksi mainitussa tapauksessa saattaa vielä olla tarvetta jonkun muun rikosoikeudellisesti vastuunalaisen henkilön saamiseen selville. Momentin toisella virkkeellä painotettaisiin sitä, että 1 luvun 2 § esitutkinnassa selvitettävistä asioista koskisi myös rikollisesta teosta epäiltyä. Kuten kaikissa esitutkinnoissa, mainitun pykälän soveltaminen riippuisi tarkemmin tapauskohtaisista seikoista.

Pykälän 2 momentin mukaan alle 15-vuotiaan tekemäksi epäillyn rikollisen teon johdosta toimitettaisiin lisäksi tarvittaessa esitutkinta 1) asianomistajan pyynnöstä teolla menetetyn omaisuuden saamiseksi takaisin tai hänen vahingonkorvausoikeutensa toteuttamiseksi; 2) menettämisseuraamuksen edellytysten selvittämiseksi; tai 3) epäiltyyn kohdistettavien lastensuojelutoimenpiteiden tarpeen tai muun epäillyn etuun liittyvän selvittämistarpeen vuoksi.

Momentin 1 kohdassa mainittu asianomistajan vahingonkorvausoikeus liittyy siihen, että rikollisesta teosta epäilty on rikosoikeudellisen vastuun puuttumisesta huolimatta vahingonkorvauslain säännösten mukaisessa vastuussa teolla aiheuttamastaan vahingosta. Asianomistajan vahinko voi tulla korvattavaksi vakuutuksen tai sovittelun kautta. Asianomistaja voi myös nostaa erillisen vahingonkorvauskanteen, jonka yhteydessä hän voi hyödyntää esitutkinnassa saatua selvitystä. Momentin 2 kohta perustuu siihen, että myös rikosoikeudellista vastuunalaisuutta vailla olevaan henkilöön voidaan kohdistaa menettämisseuraamus, mistä säädetään rikoslain 10 luvun 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 14 §:n mukaan tutkinta voidaan toimittaa, jos sosiaalilautakunta sitä pyytää. Tähän perusteeseen liittyisi momentin 3 kohta, joka kuitenkin laajemmin velvoittaisi esitutkinnan toimittamiseen epäillyn edun sitä vaatiessa. Käytännössä lastensuojelutoimenpiteiden tarpeen selvittäminen tutkinnan kautta tulisi esiin siinä yhteydessä, kun esitutkintaviranomainen ilmoittaa teosta sosiaaliviranomaiselle 7 luvun 16 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Ilmoituksen saatuaan sosiaaliviranomainen voi pyytää tutkinnan toimittamista, jos esitutkintaviranomainen ei ole sitä muuten toimittamassa jollakin 1 momentissa säädetyllä perusteella. Lapsen etu saattaa edellyttää tutkinnan toimittamista myös muiden tukitoimien, esimerkiksi terveydenhuollon toimenpiteiden tarpeen selvittämisen vuoksi. Esimerkkinä muista lapsen etuun liittyvistä tutkinnan toimittamisperusteista voidaan mainita asianomistajan vahingonkorvausvaatimusten torjuminen sellaisessa tapauksessa, jossa asianomistaja ei ole kuitenkaan pyytänyt tutkinnan toimittamista.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että esitutkinta voidaan 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa toimittaa, vaikka asianomistajarikoksen asianomistaja ei ole esittänyt 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua vaatimusta. Asianomistajan vaatimusta ei ole syytä edellyttää, jos tutkinnan tarkoituksena on epäiltynä olevan lapsen edun turvaaminen. Näissä tapauksissa asianomistaja ei välttämättä vaatisikaan rangaistusta epäillylle, koska alle 15-vuotias ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa teostaan. Joissakin tapauksissa epäillyn ikä saattaa kuitenkin olla epäselvä siinä vaiheessa, kun asianomistaja on yhteydessä esitutkintaviranomaiseen. Asianomistajarikoksissa esitutkinnan edellytyksenä ei olisi myöskään se, että asianomistaja esittää 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetun pyynnön.

6 §. Ilmoitus esitutkinnan aloittamisesta. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uuden pykälän mukaan tutkinnanjohtajan olisi ilmoitettava esitutkinnan aloittamisesta rikoslain 40 luvun 11 §:n 1 kohdassa tarkoitetun virkamiehen esimiehelle mahdollisia virkamiesoikeudellisia toimenpiteitä varten, jos virkamiestä epäillään rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Tutkinnanjohtajalla olisi oikeus ilmoittaa myös virkamiehen tekemäksi epäillyn muun rikoksen esitutkinnan aloittamisesta, jos tutkittavana oleva rikos on sellainen, että sillä voidaan olettaa olevan merkitystä virkatehtävien suorittamisen kannalta. Pykälän perusteella ilmoitusvelvollisuus tai -oikeus olisi myös virallisella syyttäjällä hänen toimiessaan tutkinnanjohtajana poliisirikostutkinnassa.

Virkamiesoikeudellisista toimenpiteistä säädetään valtion virkamieslaissa. Esimerkiksi sen 40 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan virkamies voidaan pidättää virantoimituksesta rikossyytteen ja sen edellyttämien tutkimusten ajaksi, jos näillä voi olla vaikutusta virkamiehen edellytyksiin hoitaa tehtäväänsä. Virkasuhde päättyy irtisanomiseen tai purkamiseen valtion virkamieslain 7 luvun säännösten mukaisesti. Lisäksi lain 24 §:ssä säädetään lievempiä tapauksia koskevasta varoituksesta.

Oikeus ilmoittaa rikoksesta liittyisi tapauksiin, joissa rikoksen laatu taikka rikoksesta epäillyn virka-asema tai -tehtävä puhuu ilmoittamisen puolesta. Joissakin tapauksissa kaikki mainitut seikat saattaisivat olla vaikuttavina, koska ne yleensä liittyisivät toisiinsa. Kynnys ilmoitusoikeudelle ei olisi korkea, koska tutkinnanjohtajalta ei voida edellyttää erityistä virkamiesoikeudellista asiantuntemusta. Ilmoituksen tulisi sisältää siinä määrin riittävät tiedot epäillystä rikoksesta, että virkamiesoikeudellisiin toimenpiteisiin tai virkatehtävien suorittamiseen liittyvä harkinta voidaan viranomaisessa tehdä. Pykälä oikeuttaisi tällaisten tietojen antamiseen ja vastaanottamiseen.

Rikoksen laadun osalta voitaisiin ottaa huomioon paitsi se, mihin oikeushyvään se kohdistuu, myös jossakin määrin rikoksen vakavuus. Esimerkiksi rikesakkorikkomuksella voi vain harvoin olla merkitystä virkatehtävien suorittamisen kannalta. Toisaalta yksittäinen rikos ei vähäisenä ehkä oikeuta ilmoittamiseen, mutta rikosten uusiminen voi asettaa henkilön toiminnan uuteen valoon. Ilmoitusoikeuden osalta kysymys olisikin yleensä siitä, minkälaiseen rikokseen virkamiehen epäillään syyllistyneen. Esimerkiksi väkivalta- tai seksuaalirikokset voivat osoittaa henkilön sopimattomaksi toimimaan virkamiehenä.

Virkamiehen työtehtävät voisivat vaikuttaa esimerkiksi siten, että kynnys ilmoittaa on matalampi silloin, kun epäiltynä oleva virkamies huolehtii rikostorjuntatehtävistä. Lähtökohtana onkin poliisirikosten osalta, että tutkinnanjohtajana toimiva virallinen syyttäjä ilmoittaa esitutkinnan aloittamisesta rikoksesta epäiltynä olevan poliisimiehen esimiehelle. Tästä poikkeamiseen saattaa kuitenkin olla esimerkiksi rikostutkinnallisia syitä. Ilmoittaminen saattaa olla tarpeen myös, jos kysymyksessä oleva virkamies kuuluu niiden piiriin, joista on tehtävä turvallisuusselvitys.

7 §. Asianosaisten pyytämät toimenpiteet. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa olevan esitutkintalain 12 §:ää vastaavasti, että asianosaisen pyytämät kuulustelut ja muut esitutkintatoimenpiteet on suoritettava, jos hän osoittaa, että ne saattavat vaikuttaa asiaan, ja jollei niistä aiheudu asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia. Oikeuden vaatia tutkintatoimenpiteitä katsotaan kuuluvan EIS 6 artiklan 3 kappaleen b kohdan piiriin. Kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan.

Esitutkintalain säätämisen jälkeen 12 §:ää on tulkittu ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa (esimerkiksi eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätös 16.8.2004, dnro 2611/4/02). Käytännön perusteella voidaan tässä yhteydessä todeta pykälän alkuperäisiä perusteluja (HE 14/1985 vp) täydentäen, että kynnys asianosaisen pyytämään tutkintatoimenpiteeseen suostumiselle ei ole erityisen korkea. Mahdollisesti saatavalla näytöllä yksinään ei tarvitse olla ratkaisevaa tai olennaista merkitystä asian kannalta. Vähäiseltäkin tuntuva näyttö saattaa kokonaisuuteen sijoitettuna olla merkittävä. Pykälässä tarkoitettu asian laatu viittaa rikoksen vakavuuden lisäksi asian selvitysasteeseen.

Esitutkintatoimenpiteen suorittamista koskevan asianosaisen pyynnön käsittely liittyy voimakkaasti 4 luvussa säädettäväksi ehdotettuihin tasapuolisuusperiaatteeseen (1 §) ja syyttömyysolettamaan (2 §). Syytetylle ei saa muodostua sellaista kuvaa, että hänen pyyntöönsä tai tarjoamaansa selvitykseen suhtaudutaan vähätellen tai torjuvasti hänen epäillyn asemansa vuoksi. Jos asianosaisen toimenpidepyyntöön ei suostuta, esitutkintaviranomaisen olisi yleensä tehtävä kielteisestä ratkaisustaan 11 luvun 1 §:n mukainen perusteltu päätös.

Pykälän 2 momentin mukaan asianosaisen pyytämistä esitutkintatoimenpiteistä päättäisi esitutkinnan aikana tutkinnanjohtaja tai 5 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla virallinen syyttäjä. Kun asia on siirretty syyttäjälle, niistä päättäisi syyttäjä. Viitatun säännöksen mukaan esitutkintaviranomaisen olisi virallisen syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta tai suoritettava esitutkintatoimenpide. Syyttäjä voisi siis esitutkinnan aikana omasta aloitteestaan tai asianosaisen kiinnitettyä hänen huomiotaan asiaan pyytää esitutkintaviranomaista suorittamaan asianosaisen tarpeelliseksi katsoma esitutkintatoimenpide, ja esitutkintaviranomaisen olisi noudatettava pyyntöä. Pykälän 2 momentti ja 5 luvun 2 §:n 2 momentti (syyttäjä päättää esitutkintatoimenpiteistä asian siirryttyä hänelle esitutkinnan päättämisen jälkeen) täsmentäisivät nykyisin esitutkintalain 15 §:n 2 ja 3 momentissa olevaa sääntelyä.

8 §. Ulkomailla tehty rikos. Pykälän 1 momentissa oleva sääntely olisi uutta verrattuna voimassa olevaan esitutkintalakiin. Säännöksen mukaan esitutkintaviranomainen voisi tutkia ulkomailla tehdyksi epäillyn rikoksen, jos rikokseen rikoslain 1 luvun säännösten nojalla voidaan soveltaa Suomen lakia ja jos esitutkinnan toimittaminen Suomessa on tutkinnallisista syistä ja rikosvastuun toteuttamisen kannalta tarkoituksenmukaista. Momentissa todettaisiin lisäksi, että kansainvälisestä yhteistyöstä rikosten selvittämiseksi säädetään laissa erikseen. Momentti olisi alueellisen toimivallan säännös, jota olisi tarkasteltava yhdessä 3 §:n (esitutkinnan toimittaminen) kanssa.

Suomessa toimitettavan esitutkinnan lähtökohtana tulisi olla, että täällä tutkitaan rikos, joka voi täällä tulla tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kansainvälisen oikeusavun puitteissa voidaan suorittaa esitutkintatoimenpiteitä vieraan valtion toimivaltaisen viranomaisen pyynnöstä, mihin puolestaan viittaisi momentin jälkimmäinen virke. Lähtökohtana rikoslain 1 luvussa on, että Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia (1 §). Luvun säännökset mahdollistavat kuitenkin Suomen lain soveltamisen lukuisissa tapauksissa, joissa epäilty rikos on tehty ulkomailla. Luvun 7 §:n ja sen nojalla annetun asetuksen (627/1996) nojalla eräät rikokset katsotaan kansainvälisiksi rikoksiksi, joista voidaan Suomessa tuomita rangaistus tekopaikan laista riippumatta.

Rikoslain 1 luvun säännökset rakentuvat periaatteille, joita vastaavia on Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa tai muissa määräyksissä. Kansainvälisten velvoitteiden sitä edellyttäessä rikoslain 1 lukuun tehdään muutoksia. Kansainvälisissä rikosoikeudellisissa instrumenteissa myös yleisesti lähdetään siitä, että jos alueellisesti toimivaltainen valtio ei tuomitse rikoksentekijää, sen on pyynnöstä luovutettava tämä toiselle toimivaltaiselle valtiolle syytetoimenpiteitä varten. Luovutusvelvollisuutta koskevia rajoituksia on niin kansainvälisissä instrumenteissa kuin niiden heijastumana kansallisissa lainsäädännöissä. Vaikka rikoksentekijä tuomitaan ulkomailla, hän saattaa olla oikeutettu kärsimään rangaistuksensa kotimaassaan.

Momentin ensimmäinen virke jättäisi esitutkintaviranomaiselle harkinnanvaraa sen suhteen, ryhtyykö se tutkintatoimenpiteisiin ulkomailla tehdyn rikoksen johdosta. Asiaan vaikuttavat tutkinnallisiin syihin ja rikosvastuun toteutumiseen liittyvät näkökohdat ovat moninaisia. Huomioon voidaan ottaa esimerkiksi se, missä valtiossa rikoksesta epäilty oleskelee ja missä valtiossa asiaa koskeva selvitys on parhaiten kerättävissä. Myös mahdollisella rikostutkinnan jo tapahtuneella käynnistymisellä ulkomailla ja sen vaiheella on merkitystä. Rikosvastuun toteutumiseen liittyvä näkökohta on pyrkimys oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, mikä ei välttämättä aina täysimääräisesti toteudu kaikkien valtioiden rikosprosessimenettelyssä. Kun rikos on tehty ulkomailla, esitutkintaviranomaisten tulisi olla yhteydessä tekopaikan viranomaisiin sen selvittämiseksi, missä tutkinta- ja syytetoimet olisi tarkoituksenmukaisinta tehdä.

Virallisella syyttäjällä on tärkeä asema arvioitaessa sitä, käynnistetäänkö ulkomailla tehdyksi epäiltyä rikosta koskeva esitutkinta Suomessa. Tällaisten rikosten tutkinnan käynnistämisen voi katsoa kuuluvan 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisen yhteistyövelvollisuuden piiriin. Tämä näkökohta korostuu tapauksissa, joissa rikoslain 1 luvun 12 §:n nojalla tarvitaan valtakunnansyyttäjän syytemääräys. Esitutkintayhteistyö ei tässä yhteydessä tarkoita sitä, että esitutkintaviranomaisen olisi oltava tältä osin yhteydessä suoraan Valtakunnansyyttäjänvirastoon. Vaikka mainittu rikoslain pykälä koskee syytteen nostamista, on sillä merkitystä myös esitutkinnan käynnistämisen suhteen. Tarkoituksenmukaista ei ole tutkia asiaa, jossa syytemääräystä ei kuitenkaan tultaisi antamaan.

Momentin toinen virke liittyisi edellä viitatun mukaisesti tapauksiin, joissa valtio pyytää oikeusaputarkoituksessa toisen valtion esitutkintaviranomaisen toimenpiteitä. Tällainen yhteistoiminta yleensä perustuu kansainvälisissä sopimuksissa tai muissa kansainvälisissä asiakirjoissa oleviin velvoitteisiin, jotka on saatettu Suomessa lailla voimaan. Keskeisin kansainvälistä oikeusapua koskevista säädöksistä on kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettu laki (4/1994). Omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annetulla lailla (540/2005) on kansallisesti pantu täytäntöön Euroopan unionin neuvoston asiaa koskeva puitepäätös (2003/577/YOS). Pakkokeinolain 3 luvussa ja 4 luvussa on eräitä vieraan valtion pyynnöstä tehtäviä toimenpiteitä koskevia säännöksiä, joita vastaavat tässä esityksessä ehdotetaan otettavaksi uuteen pakkokeinolakiin. Merkittävää kansainvälistä yhteistoimintaa koskevaa sääntelyä on yhteisistä tutkintaryhmistä annetussa laissa (1313/2002), jonka mukaan kahden tai useamman valtion toimivaltaiset viranomaiset voivat tehdä sopimuksen yhteisen tutkintaryhmän perustamisesta rikoksen esitutkinnan toimittamiseksi.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tapauksesta, jossa asianomistaja ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle toisen Euroopan unionin jäsenvaltion alueella tehdystä rikoksesta. Tuolloin asianomistajan ilmoitus ja hänen vaatimuksensa on toimitettava sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella rikos on tehty, jos esitutkintaviranomainen ei 1 momentin mukaisesti tutki rikosta. Edellytyksenä toimittamiselle olisi lisäksi, että asianomistaja ei ole voinut tehdä ilmoitusta ja esittää vaatimuksiaan tekopaikan valtiossa tai että vakavan rikoksen ollessa kysymyksessä hän ei ole halunnut tehdä niin.

Momentti osin vastaisi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 2 §:n 2 momenttia, joka perustuu uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyssä tehdyn neuvoston puitepäätöksen 11 artiklan 2 kohtaan. Lakiin siirtämisen yhteydessä momenttia kuitenkin täydennettäisiin ja muutettaisiin niin, että se paremmin vastaa puitepäätöksen kohtaa.

Mitä tulee momentissa tarkoitettuun rikoksen vakavuuteen, ilmoitus on toimitettava edelleen toisen valtion viranomaiselle esimerkiksi silloin, jos kysymyksessä on vammoja aiheuttanut pahoinpitely tai huomattava omaisuusvahinko. Vakavan rikoksen käsitettä on tulkittava asianomistajamyönteisesti. Jos tilanne on tulkinnanvarainen, lähtökohtana on ilmoituksen toimittaminen eteenpäin. Poliisin on tarvittaessa suoritettava asianomistajan ja mahdollisten todistajien kuuleminen sekä muut mahdolliset tarvittavat tutkintatoimenpiteet siinä laajuudessa kuin se asian edelleen käsittelyn kannalta on tarpeellista.

Momentti ei estäisi sitä, että asianomistajan ilmoitus ja hänen vaatimuksensa toimitetaan toisen valtion toimivaltaiselle viranomaiselle myös niissä tapauksissa, joissa epäilty rikos on tehty muualla kuin Euroopan unionin jäsenvaltiossa.

9 §. Esitutkinnan toimittamatta jättäminen ja lopettaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että esitutkinta saadaan jättää toimittamatta tai jo aloitettu esitutkinta lopettaa sellaisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuutena arvostellen pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia. Pykälän 2 momentin mukaan, jos viranomainen sen perusteella, mitä muussa laissa säädetään, jättää ryhtymättä toimenpiteisiin rikoksesta epäillyn saattamiseksi syytteeseen, esitutkinta toimitettaisiin kuitenkin vain erityisestä syystä.

Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevan esitutkintalain 4 §:n 1 ja 2 momenttia sillä täsmennyksellä, että 1 momentti koskisi myös esitutkinnan lopettamista sen aloittamisen jälkeen. Tältä osin kysymyksessä olisi vain selvennys, koska nykyisenkin säännöksen voi katsoa oikeuttavan toimenpiteistä luopumiseen sekä harkittaessa esitutkinnan aloittamista että esitutkinnan aloittamisen jälkeen. Lisäksi voimassa olevan lain sana ”syyllisen” muutettaisiin sanoiksi ”rikoksesta epäillyn”. Asianomistajan vaatimuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä rangaistusvaatimusta että yksityisoikeudellista vaatimusta. Toimenpiteistä luopuminen voi tulla kysymykseen, jos asianomistajalla ei ole kumpaakaan näistä vaatimuksista.

Pykälässä tarkoitettu esitutkinnan lopettaminen olisi esitutkinnan päättämistapa. Lain 10 luvun 2 §:ssä säädettävä esitutkinnan päättäminen olisi yläkäsite, joka pitäisi sisällään mainitussa pykälässä säädetyt päättämistavat. Niitä olisivat esitutkinnan lopettamisen lisäksi asian toimittaminen viralliselle syyttäjälle syyteharkintaa varten, asian jättäminen toimittamatta syyttäjälle mainitun pykälän 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa ja esitutkinnan rajoittaminen 10 §:n nojalla.

Rikoksen vähäisyyden arvioinnissa keskeistä on sen vahingollisuuden tai vaarallisuuden arvioiminen. Sakolla rangaistavakin rikos voi aiheuttaa huomattavia haitallisia seurauksia. Tämä koskee asianomistajan asemaa siitäkin huolimatta, että hänen vaatimuksensa mainittaisiin erikseen 1 momentin lopussa. Lisäksi arvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi rikollisen menettelyn toistuvuuteen. Esimerkkinä tältä osin voidaan mainita parisuhdeväkivaltaa koskevat tapaukset, jotka välttämättä eivät johda sakkoa ankarampaan rangaistukseen mutta joita toistuvuutensa vuoksi ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisinä.

Pykälän 1 ja 2 momentti liittyisivät useisiin muihin ehdotettavan lain säännöksiin. Kysymyksessä olevan luvun 3 §:n 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että ennen esitutkinnan aloittamista on tarvittaessa selvitettävä sen pykälän 1 momentissa tarkoitettuun rikosepäilyyn liittyvät seikat erityisesti siten, että voidaan muun ohessa tehdä 9 §:n 1 momentissa tai 10 §:n 1 momentissa tarkoitettu ratkaisu esitutkinnan toimittamatta jättämisestä. Tarkoituksena on pyrkiä siihen, että pykälän 1 momentissa tarkoitettua ratkaisua ei tehdä puutteellisen selvityksen perusteella. Huomauttamista koskevan 10 luvun 3 §:n mukaan poliisimies ja tutkinnanjohtajana toimiessaan virallinen syyttäjä voisivat antaa rikoksesta epäiltynä olleelle suullisen tai kirjallisen huomautuksen, jos esitutkinta lopetetaan 3 luvun 9 §:n nojalla.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että pykälässä tarkoitetut päätökset tekee tarvittaessa tutkinnanjohtaja. Vastaavaa säännöstä ei ole voimassa olevassa laissa. Tämäkään ei kuitenkaan tarkoittaisi vallitsevan käytännön muuttamista. Päätöksenteon tällaisessa asiassa voidaan voimassa olevan lain 14 §:n 1 momentin yleissäännöksen (esitutkintaa johtaa tutkinnanjohtaja) perusteella katsoa kuuluvan tutkinnanjohtajalle. Kuten ehdotettavan lain säännöksissä muutenkin, asian kuuluminen tutkinnanjohtajan päätösvaltaan kirjoitettaisiin selvyyden vuoksi pykälään. Tutkinnanjohtajan päätös kuitenkin tulisi tehdä vain tarvittaessa, mikä olisi linjassa myös esitutkinnan aloittamista koskevan 3 §:n 3 momentin kanssa. Jos esitutkinnassa olisi tutkinnanjohtaja, tämä yleensä päättäisi lopettamisesta.

10 §. Esitutkinnan rajoittaminen. Pykälän 1 momentin mukaan virallinen syyttäjä voisi tutkinnanjohtajan esityksestä päättää, ettei esitutkintaa toimiteta tai että se lopetetaan, jos syyttäjä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan lainkohdan nojalla tulisi jättämään syytteen nostamatta eikä tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä myös päättää, että esitutkinta lopetetaan, jos tutkinnan jatkamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhteessa tutkittavana olevan asian laatuun ja siitä mahdollisesti odotettavaan seuraamukseen tai jos jo suoritettujen esitutkintatoimenpiteiden perusteella on varsin todennäköistä, että syyttäjä tulisi jättämään syytteen nostamatta muulla kuin 1 momentissa mainitulla perusteella. Esitutkinnan lopettaminen edellyttäisi 2 momentin mukaan lisäksi, ettei tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi esitutkinnan jatkamista. Pykälän 3 momentin mukaan esitutkinta olisi 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa aloitettava uudelleen, jos siihen asiassa ilmenneiden uusien seikkojen vuoksi on perusteltua syytä.

Pykälä vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 4 §:n 3 ja 4 momenttia kuitenkin sillä tavalla muutettuna, että 3 momentti koskisi esitutkinnan uudelleen avaamista molempien edeltävien momenttien tapauksissa. Voimassa olevassa laissa ehdotettavaa 3 momenttia vastaava osuus on 4 §:n 4 momentin lopussa. Pykälän 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa olisi edelleenkin mahdollista ainoastaan esitutkinnan lopettaminen mutta ei sen jättäminen kokonaan toimittamatta.

Pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa toimenpiteistä luopuminen olisi siis edelleen sidoksissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 ja 8 §:n syyttämättäjättämisperusteisiin. Ensiksi mainitun pykälän mukaan virallinen syyttäjä saa jättää syytteen nostamatta 1) milloin rikoksesta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakko ja sitä on sen haitallisuus tai siitä ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisenä; sekä 2) rikoksesta, jonka joku on tehnyt alle 18-vuotiaana, milloin siitä ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta ja sen katsotaan johtuneen pikemminkin ymmärtämättömyydestä tai harkitsemattomuudesta kuin piittaamattomuudesta lain kieltoja ja käskyjä kohtaan.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 §:n mukaan, jollei tärkeä yleinen tai yksityinen etu muuta vaadi, virallinen syyttäjä saa sen lisäksi, mitä 7 §:ssä säädetään, jättää syytteen nostamatta, milloin 1) oikeudenkäyntiä ja rangaistusta on pidettävä kohtuuttomina tai tarkoituksettomina ottaen huomioon tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto tai muu tekijän toiminta rikoksensa vaikutusten estämiseksi tai poistamiseksi, hänen henkilökohtaiset olonsa, rikoksesta hänelle aiheutuvat muut seuraukset, sosiaali- ja terveydenhuollon toimet tai muut seikat; taikka 2) rikos ei yhteisen rangaistuksen määräämistä tai aikaisemmin tuomitun rangaistuksen huomioon ottamista koskevien säännösten johdosta olennaisesti vaikuttaisi kokonaisrangaistuksen määrään.

Voimassa olevan esitutkintalain 4 §:n 4 momentin säätämisen yhteydessä eduskunnan lakivaliokunta piti tärkeänä, että yhtenäisen soveltamiskäytännön aikaansaamiseksi syyttäjistölle tarvittaessa annetaan asiaa koskeva ohjeistus (LaVM 1/2006 vp). Valtakunnansyyttäjänvirasto on katsonut tällaista tarvetta olevan, kun otetaan huomioon säännöksen tulkinnanvaraisuus ja alueelliset erot, jotka tilastojen valossa liittyvät esitutkintalain 4 §:n 3 momenttiin. Valtakunnansyyttäjänvirasto onkin 17 päivänä tammikuuta 2007 antanut esitutkinnan rajoittamista koskevan yleisen ohjeen syyttäjille (Dnro 5/31/07; VKS:2007:2). Ohje koskee myös esitutkintalain 4 §:n 3 momenttia. Ohjeessa esitettyjä näkökohtia on otettu huomioon näissä perusteluissa.

Tärkeä yleinen ja yksityinen etu voivat niin 1 kuin 2 momentinkin perusteella estää esitutkinnan rajoittamispäätöksen tekemisen. Yleinen etu liittyy ensinnäkin rikosoikeudellisen järjestelmän yleisestävään luonteeseen. Järjestelmän on toimittava yleisen oikeustajun mukaisesti ja luottamusta herättävällä tai ylläpitävällä tavalla. Näiden näkökohtien kannalta esitutkinnan rajoittaminen ja seuraamusluonteinen syyttämättä jättäminen eivät ole kaikissa tapauksissa samanarvoisia ratkaisuja. Esitutkinnan rajoittamispäätökseen ei voida liittää mitään yhteiskunnan moitetta eikä kannanottoa rikoksesta epäillyn menettelyn paheksuttavuudesta.

Yleinen etu saattaa järjestelmää kohtaan tunnettavan luottamuksen ylläpitämiseksi edellyttää rikosepäilyn selvittämistä esimerkiksi silloin, kun rikosepäily on herättänyt julkista huomiota, kun epäilty on yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa tai kun rikollisen toiminnan jatkamisen vaara on ilmeinen. Nuorten rikoksentekijöiden kohdalla 1 momentin mukaisessa esitutkinnan rajoittamisessa tulisi noudattaa pidättyvyyttä etenkin, jos asian laadun vuoksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 9 §:n 2 momentin mukaisen huomautuksen antaminen saattaisi olla tarkoituksenmukaista. Yleiseen etuun liittyvät näkökohdat saattavat lisäksi koskea esimerkiksi menettämisseuraamuksen tuomitsemista tai esineen hävittämisen edellytysten toteamista, oikeuskysymyksen epäselvyyttä tai rikoksen kuulumista rikoskokonaisuuteen, jossa kaikkien osien tutkimisella on merkitystä.

Tärkeä yksityinen etu liittyy yleensä asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen toteuttamismahdollisuuksiin. Mitä suurempi asianomistajan taloudellinen intressi on, sitä tärkeämmästä edusta hänen kannaltaan on kysymys. Merkitystä voi olla myös osapuolten taloudellisilla oloilla ja asianomistajan mahdollisuuksilla saada vahinkonsa korvatuksi ilman esitutkintaa esimerkiksi vahingon aiheuttajan tai vakuutusyhtiön kautta. Vaikka yksityinen etu olisi tärkeätä vähäisempi, on syytä harkita tutkinnan jatkamista siihen asti, että asianomistaja saa tutkinnan kautta riittävät tiedot ja muun selvityksen vaatimuksensa toteuttamista varten. Samanlaisten rikosten asianomistajia olisi lisäksi pyrittävä kohtelemaan yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuutta saattaa loukata esimerkiksi se, että toimenpiteitä jatketaan vain jotakin asianomistajaa koskevan rikoksen osalta silloin, kun samaan rikossarjaan sisältyvillä teoilla on eri asianomistajia.

Pykälän 2 momentin mukainen kustannusperusteinen esitutkinnan rajoittamisperuste ilmentää ajattelua, jonka mukaan yhteiskunnan voimavarojen käytön kannalta on järkevää kiinnittää huomiota niiden kustannustehokkaaseen kohdentamiseen. Momentista ei kuitenkaan suoraa seuraa, että vähäisimmät rikokset voitaisiin jättää tutkittamatta, joskin ne ovat kustannusperusteisen esitutkinnan rajoittamisen keskeisiä soveltamiskohteita. Säännöksen keskeistä käyttöalaa ovat joka tapauksessa rikokset, joista yksittäistapauksessa ilmeisesti seuraisi vain sakkorangaistus. Vaadittavaa epäsuhdetta arvioitaessa täytyy kiinnittää huomiota myös epäillyn rikoksen nimikkeeseen ja siihen, onko kysymyksessä oleva rikos jotenkin erityisen työläs selvitettävä muihin samannimisiin rikoksiin verrattuna.

Toisaalta kaikissa tapauksissa kustannusperusteisen esitutkinnan rajoittamisen arvioinnin kannalta edellytetään asian laadun ja siitä mahdollisesti odotettavan seuraamuksen ja toisaalta tutkintakustannusten suhteen määrittämistä. Harkinta on tehtävä kokonaisarviointia käyttäen. Säännöksen soveltamistilanteet voivat liittyä joko yksittäisiin tekoihin tai laajoihin juttukokonaisuuksiin. Jos rikos liittyy rikoskokonaisuuteen, on arvioitava sen asema kokonaisuudessa, jolloin huomioon otettaviksi eivät voi tulla ainoastaan tutkinnan kustannuksiin liittyvät näkökohdat. Rajoittaminen voi olla perustellumpaa, jos teko ei ole olennainen kokonaisuuden kannalta. Pykälän 2 momentissa tarkoitetun kustannuksiin liittyvän epäsuhteen arviointi edellyttää tutkinnanjohtajan syyttäjälle ilmaisemaa riittävän yksilöityä ja perusteltua käsitystä tutkinnan jatkamisesta aiheutuvista kustannuksista.

Esitutkinnan rajoittamista koskeviin ratkaisuihin on pyrittävä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta viranomaisten voimavarojen säästämisestä saadaan mahdollisimman suuri hyöty. Tehokas rajoittamissäännösten soveltaminen edellyttää toimivia käytäntöjä esitutkintaviranomaisten ja syyttäjien välille, mikä kytkee esitutkinnan rajoittamisen lakiehdotuksen 5 lukuun, jossa säädettäisiin mainittujen viranomaisten välisestä esitutkintayhteistyöstä. Erityisen tärkeä tältä kannalta olisi mainitun luvun 3 §:n 1 momentti, jossa säädettäisiin esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta pitää syyttäjä asian laadun tai laajuuden edellyttämällä tavalla ajan tasalla esitutkinnan etenemisen suhteen. Esitutkintaviranomaisen havaittua asiaan mahdollisesti soveltuvan rajoittamisperusteen tutkinnanjohtajan tulee toimittaa syyttäjälle rajoittamisperusteen tueksi riittävä selvitys, jonka pohjalta syyttäjä tekee päätösharkintansa. Paikallisesti sovitut suuntaviivat ja menettelytavat helpottavat tätä esityksen- ja päätöksentekoa.

Esitutkinnan rajoittamiseen liittyisi tiiviisti luvun 3 §:n 2 momentti, jonka mukaan ennen esitutkinnan aloittamista esitutkintaviranomaisen olisi tarvittaessa selvitettävä sen pykälän 1 momentissa tarkoitettuun rikosepäilyyn liittyvät seikat erityisesti siten, että asian sitä edellyttäessä voidaan tehdä 9 §:n 1 momentissa tai 10 §:n 1 momentissa tarkoitettu ratkaisu esitutkinnan toimittamatta jättämisestä.

Pykälän 3 momentilla poistettaisiin epäselvyys, joka vallitsee sen suhteen, milloin 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa esitutkinta voidaan aloittaa uudelleen. Momenttiin ehdotettu ilmaisu ”perusteltua syytä” antaa harkinnanvaraa sen suhteen, milloin uudelleenaloittamiseen katsotaan olevan aihetta. Tällainen syy saattaa liittyä myös asianosaisten etujen toteuttamiseen. Koska rajoittamispäätöksen tekee virallinen syyttäjä, päätös uudelleen avaamisesta kuuluisi korostetusti 5 luvun 3 §:n mukaisen esitutkintayhteistyön piiriin. Päätös esitutkinnan aloittamisesta uudelleen edellyttäisi käytännössä yhteydenpitoa syyttäjään, joka myös voisi tarvittaessa määrätä esitutkinnan aloitettavaksi uudelleen.

11 §. Esitutkinnan toimittamisaika. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa olevan esitutkintalain 6 §:ää vastaavasti, että esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön perusteella tämän pääsäännön käytännön toteuttamisessa on parannettavaa. Ratkaisukäytännöstä on lisäksi johdettavissa säännöksen tulkintaohjeita.

Esitutkinnan toimittaminen ilman aiheetonta viivytystä on erityisesti syylliseksi epäillyn kannalta tärkeää, jotta tämä ei joudu olemaan tarpeettoman kauan rikoksesta epäillyn asemassa. Esitutkinnan aiheeton viivästyminen voi synnyttää epäluuloja tutkinnan puolueettomuutta kohtaan. Viimeksi mainittu koskee erityisesti tapauksia, joissa poliisimies on epäiltynä rikoksesta. Poliisirikoksia koskeva asia on ilman aiheetonta viivytystä siirrettävä tutkinnanjohtajana toimivalle viralliselle syyttäjälle. On kuitenkin huomattava, että esitutkinnan kiireellinen toimittaminen ei ole itseisarvo. Asia on riittävästi ja huolellisesti selvitettävä esitutkinnassa. Asian nopea käsittely ei saa myöskään vaarantaa esimerkiksi epäillyn mahdollisuuksia järjestää puolustuksensa. Muutenkaan kiirehtiminen ei saa kielteisellä tavalla vaikuttaa asianosaisten oikeuksiin.

Velvollisuus toimittaa esitutkintatoimenpiteet ilman aiheetonta viivytystä koskee myös ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuvaa esitutkinnan edellytysten tutkimista. Tämä liittyisi 3 §:n 2 momenttiin, jossa säädettäisiin siitä, että esitutkinnan aloittamista edeltäviin toimenpiteisiin sovelletaan soveltuvin osin tämän lain säännöksiä.

Esitutkinnan asianmukainen kesto yksittäistapauksessa riippuu asian erityispiirteistä, muun ohessa sen laadusta ja laajuudesta. Esitutkinnan toimittamiseen käytetty aika ei saa johtaa siihen, että tutkittavana oleva rikos pääsee vanhentumaan. Esitutkintaviranomaisen onkin heti rikosilmoituksen kirjaamisen jälkeen selvitettävä rikoksen vanhentumisaika ja otettava se huomioon esitutkintatoimenpiteiden kiireellisyyttä harkittaessa. Huomioon on otettava väitetyn rikoksen lievimmän mahdollisen tekomuodon syyteoikeuden vanhentuminen. Viralliselle syyttäjälle tulee myös jättää kohtuullinen aika syyteharkinnan suorittamista varten. Tärkeässä asemassa vanhentumiskysymysten kannalta olisi 5 luvun 3 §:n 1 momentti, jossa säädettäisiin esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta pitää syyttäjä asian laadun tai laajuuden edellyttämällä tavalla ajan tasalla esitutkinnan etenemisen suhteen. Huomiota on syyteoikeuden vanhentumisen kannalta kiinnitettävä myös asianomistajan mahdollisuuksiin saattaa asia itse vireille tuomioistuimessa, jos esitutkintaa ei toimiteta tai saateta loppuun taikka jos syyttäjä päättää olla nostamatta syytettä.

Lähtökohtaisesti samassa asiassa vireillä oleva kantelu ei saa viivästyttää tutkintaa, joskin selvyyden vuoksi esitutkintaviranomaisen tulee olla yhteydessä kantelun vastaanottaneeseen viranomaiseen. Oikeudenkäynnin lopputuloksen odottaminenkaan ei ole aina välttämätöntä niissä tapauksissa, joissa tutkittavana olevaan asiaan liittyvä asia on oikeudenkäyntivaiheessa.

Esitutkinnan viivästymiselle tai keskeytyksissä olemiselle voi olla hyväksyttäviä syitä. Esimerkkeinä voidaan mainita, että avaintodistajaa ei tavoiteta kuulustelua varten, tarpeellisen asiantuntijalausunnon valmistuminen vie aikaa, ulkomailta oikeusaputeitse hankittava selvitys viivästyy tai joudutaan odottamaan tuomioistuimen kannanottoa tutkinnan kannalta merkittävään oikeudelliseen kysymykseen tai tosiasiakysymykseen. Tällaiset kysymykset liittyvät pääsääntöisesti esitutkintatoimenpiteiden siirtämiseen, josta säädettäisiin 12 §:ssä.

Vaikka tutkija varsinaisesti huolehtii tutkintatoimenpiteistä, tutkinnanjohtajan velvollisuuksiin kuuluu valvoa sitä, että esitutkinta suoritetaan ilman aiheetonta viivytystä. Valvonta edellyttää asioiden käsittelyn riittävän tehokasta seurantaa, jota ei tule jättää pelkästään tutkijoiden oman ilmoituksen varaan. Tehokkaaseen seurantaan on nykyään jo pääosin riittävät mahdollisuudet automaattisen tietojenkäsittelyn avulla. Valvonta ei saa olla sen varassa, että rikosilmoituksen tekijä tiedustelee asian viipymistä.

Pykälän 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaan ollessa epäiltynä rikoksesta tai alle 15-vuotiaana tekemästään rikollisesta teosta esitutkinta olisi toimitettava kiireellisesti. Säännös koskisi epäiltyjä, jotka ovat alle 18-vuotiaita esitutkintatoimenpiteen suorittamisen aikaan.

Voimassa olevan lain mukaan esitutkintaviranomaisella ei ole velvollisuutta suorittaa nuoren epäillyn rikoksen tutkintaa erityisen kiireellisesti. Yleisperusteluista ilmenevistä syistä sillä voi kuitenkin olla nuoren uusia rikoksia ehkäisevää vaikutusta, minkä vuoksi tällaista täydentävää sääntelyä pidetään tarpeellisena.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että esitutkintatoimenpiteet voidaan olosuhteiden sitä edellyttäessä asettaa tärkeysjärjestykseen. Tärkeysjärjestykseen asettamisesta on virke voimassa olevassa poliisilaissa (3 §) ja asettamisesta otettaisiin virke myös tähän esitykseen liittyvässä esityksessä ehdotettavaan uuteen poliisilakiin (1 luvun 6 §:n 2 momentti). Selvyyden vuoksi oikeudesta asettaa esitutkintatoimenpiteet tärkeysjärjestykseen säädettäisiin erikseen esitutkintalaissa. Muutosta nykytilanteeseen tämä ei aiheuttaisi.

Tärkeysjärjestykseen asettamisessa on yleensä kysymys siitä, että poliisin rajallisten resurssien puitteissa vakavimmat rikokset asetetaan kiireellisyyden suhteen etusijalle. Toisaalta jonkin rikoksen tutkiminen kiireellisesti saattaa olla tärkeätä muustakin syystä. Esimerkkinä voidaan mainita lähiaikoina vanhentumassa oleva rikos sekä rikos, jolla on rikoksesta epäillyn virka- tai työtehtävien suorittamisen kannalta merkitystä. Lähtökohtaisesti momentin tarkoittamassa tapauksessa olisi kysymys esitutkintojen asettamisesta toisiinsa nähden kiireellisyysjärjestykseen. Useimmiten järjestykseen asettaminen koskee esitutkintatoimenpiteistä nimenomaan esitutkinnan aloittamista.

12 §. Esitutkintatoimenpiteiden siirtäminen. Pykälässä olisi uusi esitutkintatoimenpiteiden siirtämistä koskeva säännös. Esitutkintatoimenpiteitä saataisiin tutkinnanjohtajan päätöksellä siirtää myöhempään ajankohtaan, jos siirtäminen on välttämätöntä tutkittavana olevan rikoksen tai toisen siihen liittyvän rikoksen selvittämiselle ja jos siirtämisestä ei aiheudu vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle taikka huomattavan ympäristö-, omaisuus- tai varallisuusvahingon vaaraa. Pykälä mahdollistaisi esitutkintatoimenpiteen siirtämisen tavalla, joka vaaran kynnystä lukuun ottamatta vastaisi toimenpiteen siirtämistä poliisilain 5 §:n 1 momentin (toisessa esityksessä ehdotettavan uuden poliisilain 5 luvun 46 §:n 1 momentin) nojalla tiedonhankintatarkoituksessa. Tässä tapauksessa pelkkä vaaran aiheutuminen estäisi toimenpiteen siirtämisen.

Kuten yleisperusteluissa todetaan, uuden säännöksen soveltamisalaan kuuluisivat ensinnäkin tilanteet, joissa esitutkintatoimenpiteen suorittaminen saattaisi haitata tutkittavan tai toisen siihen liittyvän rikoksen selvittämistä. Kysymys olisi tällöin yleensä siitä, että toimenpiteen suorittaminen paljastaisi jollekin rikoksesta epäillylle poliisin olevan rikollisen toiminnan jäljillä. Tämä puolestaan saattaisi johtaa esimerkiksi pakenemiseen tai rikoksen selvittämisen vaikeuttamiseen todisteita hävittämällä. Epäsovinnaisia rikostorjunta- ja rikostutkintamenetelmiä koskevan hallituksen esityksen (HE 34/1999 vp) mukaan esitutkinnan toimittamisen viivyttäminen voi olla perusteltua peitetoiminnan tai valeoston perusteena olevan rikoksen torjumiseksi tai selvittämiseksi.

Toinen pykälän soveltamisen tyyppitapaus olisi sellainen, jossa jotakin asiaan vaikuttavaa selvitystä olisi saatavissa vasta pidemmän ajan kuluttua. On myös mahdollista, että asian eteenpäin viemiseksi tarvitaan jostakin ennakkokysymyksestä tuomioistuimen tai muun viranomaisen ratkaisu. Rikoksen laatu voi ohjata sitä, minkälaista selvitystä on saatavissa tai tulee hankkia. Esitutkinnalle on sinällään tyypillistä, että esitutkintatoimenpiteiden väliin jää aikaa. Tämä liittyy erityisesti tutkintaa suorittavien poliisimiesten työtilanteeseen ja heidän mahdollisuuteensa asettaa työtehtävät tärkeysjärjestykseen. Esitutkintatoimenpiteiden siirtämispäätöksiä tarvitsisikin käyttää vain tapauksissa, joissa esitutkintatoimenpiteiden väliin jää selkeästi normaalista poikkeava aika.

Pykälään liittyy kysymys siitä, kuinka pitkäksi aikaa siirtäminen voidaan tehdä. Tarvittavan ajan arvioiminen saattaa olla vaikeata, eikä siirtämispäätöksen yhteydessä tarvitsisi samalla päättää siirtämisen kestosta. Kohtuullinen aika riippuisi tapauksesta. Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää sitä, että vuosia kestävää siirtämistä ei voida pitää kohtuullisena. Keston kohtuullisuutta arvioitaessa olisi kiinnitettävä huomiota hankittavan selvityksen laatuun ja sen edellyttämään työmäärään. Vakavien rikosten kohdalla tutkimisintressi korostuu siten, että toimenpiteen siirto voisi olla voimassa pidemmän ajan kuin lievän rikoksen tutkinnassa. Tutkinnanjohtajan tulisi aika ajoin tarkistaa tilanne, ja jos pykälässä säädettyjä edellytyksiä ei enää olisi, esitutkintaa tulisi jatkaa.

Kuten jäljempänä 11 luvun 1 §:n perusteluissa todetaan, esitutkinnan siirtämistä koskevan päätöksen saattaminen asianosaisten tietoon saattaa olla aiheellista. Kirjallinen esitutkintapäätös on tehtävä tapauksissa, joissa päätös voi vaikuttaa asianosaisen oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin. Sinällään voi olla mahdollista, että siirrettävässä asiassa ei ole vielä asianosaista. Lisäksi joissakin tapauksissa (esimerkiksi asianomistajalla ei ole asiassa mitään vaatimuksia) ilmoittamista asianosaiselle ei voida pitää tarpeellisena.

Esitutkintatoimenpiteiden siirtämisestä säätäminen johtaisi siihen, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n 1 momenttia muutettaisiin siten, että siinä mainitaan myös esitutkinnan siirtäminen. Asianomistaja saisi siis itse nostaa syytteen rikoksesta myös silloin, kun on tehty päätös esitutkintatoimenpiteiden siirtämisestä.

13 §. Esitutkinnan keskeyttäminen. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkinta saataisiin sen aloittamisen jälkeen tutkinnanjohtajan päätöksellä keskeyttää, jos rikoksesta ei epäillä ketään ja jos asiaan vaikuttavaa selvitystä ei ole saatavissa. Esitutkinnan keskeyttämisestä päätettäessä olisi erityisesti otettava huomioon epäillyn rikoksen laatu.

Voimassa olevassa esitutkintalaissa ei säädetä esitutkinnan keskeyttämisen edellytyksistä eikä 2 momentissa ehdotetulla tavalla esitutkinnan jatkamisesta. Lain 47 §:ssä kyllä säädetään siitä, että esitutkinnan tullessa keskeytetyksi tutkinnanjohtajan on huolehdittava siitä, että päätöksestä viipymättä ilmoitetaan asianomistajille ja esitutkinnassa asianosaisina kuulustelluille, jollei sitä ole pidettävä tarpeettomana. Esitutkinnan keskeyttämisen osalta on lisäksi huomattava oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n 1 momentti. Sen nojalla asianomistaja saa itse nostaa syytteen rikoksesta, jos esitutkinta on keskeytetty.

Nyt ehdotetun pykälän tarkoituksena on rajoittaa esitutkinnan keskeyttämisen käyttämistä nykyisestä. Tämä liittyy keskeyttämisen haitallisiin vaikutuksiin, jotka liittyvät erityisesti rikoksesta epäillyn joutumiseen olemaan joskus hyvinkin pitkiä aikoja epäillyn asemassa ilman asian ratkaisemista. Myös asianomistajan etu voi edellyttää esimerkiksi vahingonkorvauskysymysten selvittämisen vuoksi, että tutkintaa ei pidetä keskeytettynä kohtuuttoman pitkää aikaa. Näihin näkökohtiin liittyisi erityisesti se, että esitutkinnan keskeyttäminen tulisi kysymykseen vain sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta ei epäillä ketään ja joissa asiaan vaikuttavaa selvitystä ei ole saatavissa.

Jos rikoksesta epäillään jotakuta tai jos on ainakin saatavissa selvitystä hänen henkilöllisyydestään tai tutkittavana olevasta rikoksesta muuten, asian käsittelyä tulisi jatkaa sen saattamiseksi päätökseen. Muista säännöksistä riippuen vaihtoehtoina tulisivat kysymykseen esitutkinnan lopettaminen esitutkintaviranomaisen päätöksellä, esitutkinnan rajoittaminen virallisen syyttäjän päätöksellä tai asian saattaminen syyteharkintaan. Jos rikoksesta epäiltäisiin jotakin henkilöä, yleinen säännös esitutkinnan toimittamisesta ilman aiheetonta viivytystä (11 §:n 1 momentti) ja erityisesti säännös esitutkintatoimenpiteiden siirtämisestä (12 §) mahdollistaisivat sen, että rikoksen tutkinta voitaisiin pitää jonkin aikaa pysähdyksissä rikostutkinnallisista syistä ilman keskeyttämispäätöstä.

Momentissa tarkoitettu rikoksen laadun huomioon ottaminen viittaisi ennen kaikkea siihen, että mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys, sitä kauemmin ja tehokkaammin selvitystä tekijästä ja rikoksesta tulisi pyrkiä hankkimaan ennen keskeyttämispäätöksen tekemistä. Rikoksen laadulla on vaikutusta myös esimerkiksi siten, että keskeyttämispäätöksen harkitsemisen yhteydessä voitaisiin varsinkin lievien rikosten kohdalla harkita myös toimenpiteistä luopumista koskevien säännösten soveltamista.

Lain 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan asianosaiselle olisi ilman aiheetonta viivytystä kirjallisesti ilmoitettava esitutkinnan keskeyttämispäätöksestä.

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että esitutkintaa on jatkettava ilman aiheetonta viivytystä, kun edellytyksiä keskeyttämiselle ei enää ole. Tämä liittyisi yleensä tilanteisiin, joissa ilmaantuu uutta selvitystä, joka on kohdennettavissa keskeytettynä olevaan rikosasiaan. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa uudesta rikoksesta epäillystä otettu DNA -näyte paljastaa hänen syyllistyneen aikaisempaan selvittämättä jääneeseen rikokseen, jonka tutkinta on keskeytetty. Jatkamisella tarkoitettaisiin sitä, että esitutkintatoimenpiteiden suorittamista jatketaan tai päätetään siitä, mitä asian kanssa tehdään. Viimeksi mainitussa tapauksessa vaihtoehtoina ovat esitutkinnan lopettaminen tai asian saattaminen syyteharkintaan.

14 §. Suppean esitutkinnan edellytykset. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että yksinkertaisissa ja selvissä asioissa esitutkinta saadaan suorittaa suppeana siten kuin siitä jäljempänä säädetään, jos teosta ei ole yleisen rangaistuskäytännön mukaisesti odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa. Poliisimiehen tekemäksi epäillyn rikoksen johdosta saataisiin toimittaa suppea esitutkinta vain, jos asia käsitellään rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana (2 momentti). Pykälän 3 momentin mukaan tutkinnanjohtaja päättäisi tarvittaessa siitä, toimitetaanko esitutkinta täydellisenä vai suppeana.

Pykälän 1 ja 2 momentissa olevaa sääntelyä vastaava sääntely on voimassa olevan esitutkintalain 44 §:n 1 momentissa. Perustelujen osalta voidaan viitata sen valmistelutöissä (HE 14/1985 vp ja HE 52/2002 vp) esitettyyn. Esitutkintalain 44 §:n 2 ja 3 momentissa oleva suppean esitutkinnan sisältöä koskeva sääntely ehdotetaan sijoitettavaksi erinäisiä säännöksiä sisältävän 11 luvun 2 §:ään. Nyt kysymyksessä olevaan pykälään sisällytettäisiin suppean esitutkinnan käyttämisen edellytyksiä koskevat säännökset, joiden voidaan katsoa olevan 3 luvun otsikon mukaisesti esitutkinnan toimittamisen yleisiä säännöksiä.

Lakiehdotuksen 11 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan suppeassa esitutkinnassa ei edelleenkään olisi tutkinnanjohtajaa. Joissakin tapauksissa saattaisi kuitenkin olla tarpeen saattaa tutkinnanjohtajan kelpoisuuden omaavan esitutkintavirkamiehen ratkaistavaksi kysymys siitä, onko esitutkinta toimitettava laajana vai suppeana. Tulkintakysymyksiä väistämättä syntyy 1 momentin mukaisista suppean menettelyn käyttämisen edellytyksistä, joskin esimerkiksi rikesakkomenettelyn ja rangaistusmääräysmenettelyn käyttämisen yhteydessä suppean esitutkinnan edellytykset ovat yleensä selvästi olemassa. Näihin näkökohtiin liittyisi pykälän 3 momentti.

4 luku Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien oikeudet

1 §. Tasapuolisuusperiaate. Pykälän mukaan esitutkinnassa olisi selvitettävä ja otettava huomioon sekä rikoksesta epäiltyä vastaan että hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet. Pykälä vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 7 §:n 1 momenttia.

Kuten säännöksen alkuperäisissä perusteluissa todetaan (HE 14/1985 vp), kysymyksessä oleva myös objektiviteettiperiaatteeksi kutsuttu periaate liittyy pyrkimykseen aineellisen totuuden selvittämiseen tutkittavassa asiassa. Rikoksen tutkijalla ei saa olla ennakkokäsitystä eikä hän saa nimenomaisesti pyrkiä johonkin tiettyyn lopputulokseen, esimerkiksi henkilön katsomiseen syylliseksi kysymyksessä olevaan rikokseen.

Joskus vain rikoksesta epäillyllä on tiedossaan seikka tai todiste, joka voi tukea hänen syyttömyyttään. Tämän vuoksi pykälä liittyy voimakkaasti esitutkintatoimenpiteen suorittamiseen asianosaisen pyynnöstä, mistä säädettäisiin 3 luvun 7 §:ssä. Epäillyn pyytäessä toimenpiteen suorittamista pyyntöä olisikin tarkasteltava siinä pykälässä mainittujen edellytysten lisäksi erityisesti tasapuolisuusperiaatteen valossa.

2 §. Syyttömyysolettama. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan esitutkintalain 7 §:n 2 momentin mukaisesti, että rikoksesta epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä.

Syyttömyysolettama kuuluu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perustekijöihin, ja se on laajasti koko rikosprosessia koskevana ilmaistu EIS 6 artiklan 2 kappaleessa sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 2 kappaleessa. Niiden mukaan syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Syyttömyysolettaman tausta-ajatuksena on, että osa epäilyistä jää toteennäyttämättä tai jopa osoittautuu vääriksi. Sen vuoksi on pyrittävä minimoimaan epäilyistä johtuvia haitallisia seuraamuksia.

3 §. Oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Uutena esitutkintaperiaatteena pykälässä säädettäisiin rikoksesta epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään.

Pykälässä tarkoitettu itsekriminointiin velvoittamisen kielto on kansainvälisesti tunnustettu periaate, joka ilmenee kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdasta ja jonka on katsottu kuuluvan myös EIS:n edellyttämään oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lähinnä sopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen mukaisen syyttömyysolettaman kautta. Periaatetta ilmentää myös esimerkiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin ensimmäinen virke, jonka mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa, kuin 20 §:ssä on sanottu.

Pykälässä tarkoitetun oikeuden keskeisenä sisältönä on se, että rikoksesta epäillyn ei tarvitse esitutkinnassa lausua mitään ja että hänellä ei ole totuudessa pysymisvelvollisuutta. Toisaalta oikeuteen turvautuminen ei ole välttämättä epäillyn kannalta hyödyllistä, minkä vuoksi hänen on harkittava, missä määrin ja missä tilanteissa hän tähän oikeuteen turvautuu. Vaikeneminen voi näytön arvioinnin yhteydessä vaikuttaa epäillyn vahingoksi. Sama koskee myös epäillyn totuudenvastaisia kertomuksia. EIT:n tapauksen John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 mukaan tuomiota ei voida perustaa yksin tai pääasiassa syytetyn vaitioloon tai todistamisesta kieltäytymiseen. Kyseisen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun mukaan ilmeistä kuitenkin on, että syytetyn vaitiolo voidaan ottaa huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän todistelun vakuuttavuutta, jos tilanne selvästi antaa aiheen vaatia syytetyn selitystä.

Oikeuteen olla myötävaikuttamatta liittyy myös se, että huomioon ei voida ottaa epäillyn muissa yhteyksissä (esimerkiksi hallintomenettely ja ulosottomenettely) myötävaikutusvelvollisuuden ja mahdollisesti totuudessa pysymisvelvollisuuden perusteella antamia kertomuksia. Itsekriminointisuojan suhteeseen virkamiesoikeudellisiin kysymyksiin on kiinnitetty huomiota eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen sijaisen eräässä ratkaisussa (7.10.2008, dnro 1954/4/06). Sen mukaan itsekriminointisuoja rajoittaa virkamiehen velvollisuuksia myös esimiehiin nähden. Tapauksessa oli ollut kysymys epäiltyyn poliisirikokseen liittyvästä kuulemistilaisuudesta, jonka oikeudellinen luonne oli selvityksen perusteella arvioituna ollut ainakin osittain virkamiesoikeudellinen.

Rikoksesta epäillyn oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen liittyy voimakkaasti 7 luvun 5 §:ään, jossa säädettäisiin kuulusteltavan kohtelusta. Epäillyn oikeuksien murtamiseksi ei saisi käyttää mainitun pykälän 1 momentissa tarkoitettuja vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja.

Jotta kysymyksessä olevalla oikeudella on merkitystä rikoksesta epäillylle, siitä olisi 7 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan ilmoitettava epäillylle ennen hänen kuulusteluaan.

4 §. Suhteellisuusperiaate. Pykälässä säädettäisiin uudesta esitutkintaperiaatteesta eli suhteellisuusperiaatteesta. Esitutkintatoimenpiteen ja siitä aiheutuvan henkilön oikeuksiin puuttumisen olisi oltava puolustettavia suhteessa selvitettävään rikokseen, selvitettävän asian selvittämistarpeeseen sekä toimenpiteen kohteena olevan henkilön ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin ja muihin asiaan vaikuttaviin seikkoihin nähden.

Suhteellisuusperiaatteen tavoitteena on toisaalta viranomaisvoimavarojen tarkoituksenmukainen kohdentaminen ja toisaalta esitutkintaan osallistuvien henkilöiden oikeuksiin puuttumisen rajaaminen asian laadun perusteella. Kuten yleisperusteluista ilmenee, voimassa olevissa pakkokeinolaissa ja poliisilaissa on suhteellisuusperiaatetta ilmentäviä säännöksiä, jotka tässä esityksessä ja tähän esitykseen liittyvässä esityksessä ehdotetaan otettaviksi uusiin lakeihin. Sen lisäksi esitutkintalaissa olisi syytä säätää suhteellisuusperiaatteesta, jossa otettaisiin huomioon esitutkinnan ominaispiirteisiin liittyviä näkökohtia. Pakkokeinolain säännös suhteellisuusperiaatteesta ei ole sellaisenaan siirrettävissä esitutkintalakiin. Suhteellisuusperiaate liittyisi läheisesti vähimmän haitan periaatteeseen molempien pyrkiessä mahdollisimman vähäiseen puuttumiseen henkilön oikeuksiin.

Suhteellisuusperiaate pitäisi sisällään sen, että esitutkintatoimenpiteiden mitoittamisen ja henkilöiden oikeuksiin puuttumisen kannalta on huomioon otettava rikoksen vakavuus. Rikoksen selvittämisintressi korostuu vakavien rikosten kohdalla. Mitä vakavampi rikos on selvitettävänä, sitä laajempaa ja tuntuvammin oikeuksiin puuttuvaa tutkintaa saatetaan pitää perusteltuna. Toisaalta rikoksen vakavuuden lisäksi saattaa olla syytä kiinnittää huomiota asian laatuun. Lievempienkin rikosten osalta tutkintatoimenpiteiden määrään ja sisältöön saattavat vaikuttaa esimerkiksi asian tai rikoksella aiheutetun vahingon laajuus.

Selvitettävä asia liittyisi siihen tarkoitukseen, joka esitutkintatoimenpiteen suorittamisella on. Esitutkintatoimenpidettä olisi tarvittaessa arvioitava sillä tavoiteltuun tarkoitukseen nähden. Tällainen tarkoitus liittyy käytännössä esitutkinnassa selvitettäviin asioihin, joista säädettäisiin 1 luvun 2 §:ssä. Esitutkintatoimenpiteiden mitoittamiseen vaikuttaa esimerkiksi se, kuinka oleellinen merkitys tietyllä toimenpiteellä on rikoksen selvittämisen kannalta.

Toimenpiteen kohteena olevaan henkilöön liittyvistä seikoista pykälässä mainittaisiin erikseen ikä ja terveys. Esimerkiksi alaikäistä kuulusteltavaa ei tulisi ottaa kiinni eikä pitää kiinni otettuna muuten kuin asian sitä ehdottomasti edellyttäessä. Sairaan ja iäkkään henkilön kohdalla saattaa puolestaan tulla arvioitavaksi se, kuinka kauan hän kerrallaan jaksaa tai voi olla kuulusteltavana. Samantapaiset näkökohdat saattavat tulla kysymykseen esimerkiksi pienen lapsen yksinhuoltajan kohdalla. Henkilön oikeuksiin puuttumisen kannalta merkitystä saattaa olla myös hänen käyttäytymisellään. Tuntuvampien esitutkintatoimenpiteiden käytön tarve korostuu tilanteissa, joissa toimenpiteen kohde suhtautuu lainmukaiseen velvollisuuteensa myötävaikuttaa esitutkinnassa välinpitämättömästi tai jopa kielteisesti.

5 §. Vähimmän haitan periaate. Pykälän 1 momenttiin otettaisiin voimassa olevan esitutkintalain 8 §:n 1 momentissa oleva säännös, jonka mukaan esitutkinnassa ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä esitutkinnan tarkoituksen saavuttamiseksi. Pykälän 2 momenttiin otettaisiin puolestaan edellä jo todetuin tavoin voimassa olevan lain 8 §:n 2 momentin lopussa oleva velvollisuus olla aiheuttamatta esitutkintatoimenpiteellä kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa.

6 §. Hienotunteisuusperiaate. Pykälän mukaan esitutkinnan asianosaisia ja muita esitutkintaan osallistuvia olisi kohdeltava hienotunteisesti. Pykälässä olisi kyseinen periaate muotoiltu toisin kuin voimassa olevan esitutkintalain 8 §:n 2 momentin alussa. Siinä säädetään velvollisuudesta toimittaa esitutkinta siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi. Kuten yleisperusteluissa todetaan, periaate on voimassa olevassa laissa muotoiltu liian suppeaksi.

Pykälän soveltamisalaan liittyviä kysymyksiä on jo käsitelty yleisperusteluissa hienotunteisuusperiaatteen sisältöön vaikuttavien seikkojen yhteydessä. Periaate koskisi kaikkia esitutkintaan osallistuvia henkilöitä. Hienotunteisuuden sisältämään hienovaraisuuteen kuuluisi esitutkintatoimenpiteiden suorittaminen mahdollisimman pitkälle niin, että henkilö ei toimenpiteillä perusteella leimaudu epäilyksenalaiseksi. Huomioon otettavat seikat voisivat muuten liittyä esimerkiksi henkilön ikään tai terveydentilaan taikka häveliäisyysnäkökohtiin. Tahdikkuusnäkökohdat liittyvät erityisesti arkaluonteisten tai asianomistajaan muuten voimakkaasti esimerkiksi järkytyksen kautta vaikuttaneiden rikosten asianomistajakuulusteluihin.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että hienotunteinen kohtelu liittyisi muihin periaatteisiin ja ehdotettavan lain säännöksiin. Periaatesäännöksistä on mainittava vähimmän haitan periaatetta koskeva 5 § ja lasten kohtelua esitutkinnassa koskevan 7 §:n 1 momentti. Hienotunteisuusperiaatteen sisällön kannalta tärkeitä olisivat myös 7 luvun 5 § kuulusteltavan kohtelusta ja 9 luvun 4 §:n 1 momentti kuulusteluolosuhteista eräissä kuulustelutilaisuuden tallentamistapauksissa.

7 §. Lasten kohtelu esitutkinnassa. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi alle 18-vuotiaan kohtelemisesta esitutkinnassa. Vastaava sääntely on tällä hetkellä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 11 §:ssä. Pykälä koskisi henkilöitä, jotka ovat alle 18-vuotiaita esitutkintatoimenpiteen suorittamisen aikana.

Pykälän 1 momentin mukaan alle 18-vuotiasta olisi kohdeltava esitutkinnassa hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Erityisesti olisi huolehdittava siitä, ettei tutkintatoimenpiteistä aiheudu hänelle tarpeetonta haittaa koulussa, työpaikalla tai muussa hänelle tärkeässä ympäristössä.

Alle 18-vuotiaan kuulustelu ja muut häneen kohdistuvat esitutkintatoimenpiteet tulee suorittaa epäillyn ominaisuudet huomioon ottavassa asianmukaisessa ilmapiirissä, jolla voidaan rikostutkinnallisten tavoitteiden lisäksi esimerkiksi edistää mahdollisuutta puuttua vaikuttavasti ja parhaassa tapauksessa kasvattavalla tavalla rikoksesta epäillyn nuoren tekoon. Erityisesti epäillyn rikolliseksi leimaamisen välttämiseksi olisi kiinnitettävä huomiota siihen, ettei tieto tutkintatoimenpiteistä leviä hänelle tärkeässä ympäristössä. Sen vuoksi ja muutenkin tutkintatoimenpiteet tulisi pyrkiä suorittamaan esimerkiksi siten, että ne eivät haittaa epäillyn koulunkäyntiä tai työntekoa.

Pykälän soveltamisalan piiriin kuuluisivat epäillyn lisäksi esitutkinnassa kuultavat asianomistajat ja todistajat. Alaikäisen asianomistajan hienovaraiseen kohteluun on syytä kiinnittää huomiota esimerkiksi häneen kohdistuneen väkivaltarikoksen tai seksuaalirikoksen tutkinnassa tällaisiin rikoksiin liittyvien traumaattisten kokemusten ja vaikutusten vuoksi. Tämä liittyisi 6 §:n mukaiseen hienotunteisuusperiaatteeseen. Tähän näkökohtaan liittyvää sääntelyä olisi myös kuulustelutilaisuuden tallentamista todisteena käyttämistä varten koskevassa 9 luvun 4 §:ssä. Kysymyksessä olisivat tapaukset, joissa kuulusteltavaa ei ole tarkoitus kuulla henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä. Tuolloin kuulustelussa olisi viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan otettava huomioon kuulusteltavan kehitystason asettamat erityisvaatimukset kuulustelumenetelmille, kuulusteluun osallistuvien henkilöiden määrälle ja muille kuulusteluolosuhteille.

Pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan alle 18-vuotiaisiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet olisi mahdollisuuksien mukaan annettava tähän tehtävään erityisesti perehtyneille tutkijoille. Pykälän 1 momentin mukaisesta alle 18-vuotiaan erityiskohtelusta jo voidaan katsoa seuraavan, että kuulustelun tai muun toimenpiteen suorittavan poliisimiehen tulisi olla erityisesti heidän asioidensa käsittelyyn erikoistunut. Tätä näkökohtaa on kuitenkin syytä erikseen korostaa 2 momentissa. Erityistä perehtyneisyyttä voidaan saada sekä erityisen koulutuksen että käytännössä hankitun kokemuksen kautta. Mikään ei estäisi sitä, että pykälässä tarkoitettujen erikoistuneiden esitutkintavirkamiesten lisäksi toimenpiteen suorittamiseen osallistuisi muita erikoistuneita ammattihenkilöitä kuten sosiaalityöntekijöitä tai psykologeja. Huomioon olisi otettava myös 7 luvun säännökset asianosaista tukevien henkilöiden osallistumisesta kuulusteluun.

Poliisin asemaa nuorten tekemien rikosten käsittelyssä korostaa se, että sen selvitettäväksi tulevat kaikki rikokset, kun taas toimenpiteistä luopumisen kautta asioiden määrä on pienempi virallisilla syyttäjillä ja tuomioistuimilla. Poliisin erikoistumiseen kuuluu myös taito ohjata rikoksesta epäilty nuori sellaisen toiminnan pariin (esimerkiksi sovittelu), jolla voidaan vaikuttaa estävästi uusien rikosten tekemiseen ja joka voi johtaa toimenpiteistä luopumiseen.

Poliisin hallintojärjestelmän uudistamisen myötä tapahtuva suurempien yksiköiden muodostaminen on omiaan edistämään mahdollisuuksia poliisimiesten erikoistumiseen. Ehdottomasta erikoistuneita esitutkintavirkamiehiä koskevasta velvollisuudesta ei ole kuitenkaan mahdollista kaikissa käytännön tilanteissa pitää kiinni. Lisäksi poliisimiesten perusammattitaitoon kuuluu kyky tarvittaessa hoitaa kaikenikäisten kuulusteluja.

Esitutkinnassa kuultavan alle 18-vuotiaan ikä, kehitystaso, mielentila tai hänen ominaisuutensa muuten saattavat olla sellaisia, että esitutkintatoimenpiteen suorittamisesta aiotulla hetkellä tai myöhemminkin saattaa aiheutua hänelle haittaa. Samalla saattaa kyseenalaiseksi tulla tutkintatoimenpiteen rikostutkinnallinen tarkoituksenmukaisuus. Pykälän 2 momentin toisen virkkeen mukaan esitutkintaviranomaisen olisikin tarvittaessa neuvoteltava lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa siitä, voidaanko alle 18-vuotiaaseen kohdistaa tutkintatoimenpiteitä. Tutkintatoimenpide olisi pyrittävä lykkäämään asiantuntijan kuulemista varten, jos este asiantuntijan kuulemiselle on poistettavissa ja kuuleminen on suoritettavissa rikoksen selvittämistä vaarantamatta.

8 §. Edunvalvojan määrääminen lapselle. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uuden pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten edunvalvoja, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa ja jos edusvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta. Tutkinnanjohtajan olisi tarvittaessa tehtävä tuomioistuimelle hakemus edunvalvojan määräämisestä. Hakemuksen voisi tehdä myös virallinen syyttäjä, holhoustoimesta annetussa laissa tarkoitettuna holhousviranomaisena toimiva maistraatti tai sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu toimielin (sosiaaliviranomainen). Edunvalvojan määräys olisi voimassa sen rikosasian käsittelyn loppuun asti, jonka esitutkintaa varten määräys on annettu.

Pykälän 2 momentin mukaan edunvalvojan määräämisestä aiheutuneet kustannukset sekä edunvalvojan palkkio ja kustannukset maksettaisiin valtion varoista. Muuten edunvalvonnassa noudatettaisiin soveltuvin osin holhoustoimesta annetun lain säännöksiä.

Pykälän säätämisen taustaa ja sen osittaista perustumista lastensuojelulain 22 §:ään on käsitelty yleisperusteluissa. Pykälä liittyisi 7 luvun 14 ja 15 §:ään, joissa säädettäisiin vajaavaltaisen laillisen edustajan läsnäolosta kuulustelussa ja yhteydenotosta vajaavaltaisen lailliseen edustajaan. Mainittujen pykälien mukaan huoltajille ja muille laillisille edustajille ei tarvitsisi kaikissa tapauksissa ilmoittaa kuulustelusta ja varata tilaisuutta osallistua siihen. Tämä voisi liittyä myös nyt kysymyksessä olevassa pykälässä tarkoitettuihin ristiriitatapauksiin. Ilmaisu ”muu laillinen huoltaja” liittyy tässä pykälässä samoin kuin edellä viitatuissa 7 luvun pykälissä esimerkiksi tilanteisiin, joissa huostaanotetun lapsen huolto on järjestetty lastensuojelulain 45 §:ssä tarkoitetulla tavalla tai joissa lapsen edustaminen ja puhevallan käyttö on järjestetty maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta annetun lain (493/1999) 26 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Kuten yleisperusteluissa todetaan, pykälän keskeisiä soveltamistapauksia olisivat tilanteet, joissa lapsen huoltajan epäillään syyllistyneen lapseen kohdistuneeseen rikokseen tai joissa lapsen epäillään syyllistyneen huoltajaan kohdistuneeseen rikokseen. Ristiriitatilanteen voi molempien huoltajien osalta katsoa usein syntyvän myös sellaisissa tapauksissa, joissa vain toista epäillään rikoksesta tai vain toinen on ollut epäillyn rikoksen kohteena. Sääntely ei koskisi kuitenkaan pelkästään huoltajia vaan myös muita lapsella olevia laillisia edustajia. Lapsen ja hänelle jo aikaisemmin määrätyn edunvalvojan edutkin voivat olla ristiriidassa. Pykälän 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetyt edellytykset koskisivat niin edunvalvojan hakemuksen tekemiseen oikeutettua virkamiestä ja viranomaista sen harkinnassa kuin tuomioistuinta sen päätöksenteossa.

Pykälä ei velvoittaisi automaattisesti ryhtymään toimenpiteisiin edunvalvojan määräämiseksi ristiriitatapauksissa, vaan jossakin määrin voitaisiin käyttää harkintaa. Tähän viittaa momentissa käytetyn ilmaisun ”on perusteltua syytä olettaa” lisäksi edellytys ”jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta”. Yleisperustelujen mukaisesti tämä saattaisi liittyä erityisesti rikoksen laatuun, jolloin rikoksen vähäisyys korostuu. Esimerkiksi vähäisen omaisuusrikoksen selvittämisessä erikseen määrättävän edunvalvojan tarvetta ei yleensä olisi. Huomiota voitaisiin kiinnittää myös rikoksen selvittämistilanteeseen ja siihen liittyviin vahingonkorvauskysymyksiin. Edunvalvojan tarve puolestaan olisi lähtökohtaisesti erityisesti silloin, kun lapsen toista huoltajaa tai huoltajana ollutta vanhempaa epäillään lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta taikka lapsen epäillään surmanneen toisen vanhempansa tai vakavasti vahingoittaneen vanhempansa terveyttä.

Pykälän 1 momentin mukaan lähtökohtana olisi tutkinnanjohtajan toimimisvelvollisuus. Hänen kanssaan rinnakkainen toimivalta hakemuksen tekemiseen olisi virallisella syyttäjällä, maistraatilla ja sosiaaliviranomaisella. Tutkinnanjohtaja voisi myös tehdä holhoustoimesta annetun lain 91 §:n mukaisen ilmoituksen maistraatille tai sosiaaliviranomaiselle, joka voisi hakea edunvalvojan määräämistä. Mainituilla viranomaisilla olisi kuitenkin itsenäinen tutkinnanjohtajan menettelystä tai hänen tekemistään ilmoituksista riippumaton toimivalta. Edunvalvojan nimeämistä varten tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän olisi syytä ennen hakemuksen tekemistä olla yhteydessä holhoustoimen edunvalvontapalveluiden järjestämisestä vastaavaan viranomaiseen, jollei tiedossa ole jo valmiiksi holhoustoimesta annetun lain 5 §:ssä tarkoitettua edunvalvojaksi sopivaa henkilöä.

Edunvalvojan määräyksen oleminen voimassa rikosasian käsittelyn loppuun asti tarkoittaisi sitä, että edunvalvoja käyttäisi lapsen puhevaltaa rikosasian käsittelyssä syyteharkinnan, käräjäoikeuskäsittelyn ja mahdollisen muutoksenhakuvaiheen ajan riippuen siitä, miten pitkälle asia etenee. Edellytyksenä määräyksen jatkumiselle esitutkinnan päättymisen jälkeen olisi luonnollisesti myös se, että edunvalvojan tehtävä ei lakkaa holhoustoimesta annetun lain säännösten mukaisesti.

Nyt kysymyksessä olevissa tapauksissa ei voitaisi soveltaa holhoustoimesta annetun lain 44 §:ää edunvalvojan palkkion ja kulujen korvaamisesta. Mainitun pykälän mukaan palkkio ja kulukorvaus maksetaan alaikäisen varoista. Rikoksen esitutkintaan liittyvissä tapauksissa vajaavaltaisilla ei ole yleensä tällaisia varoja. Vaikka alaikäisten syyllistyessä rikoksiin tai joutuessa rikosten uhreiksi tapauksiin liittyy lastensuojelullisia näkökohtia, ne eivät ole niin painavia, että lastensuojelulain 23 §:n tavoin olisi palkkion ja kustannusten korvauksen tultava kunnan varoista. Rikosprosessissa henkilölle määrätyn avustajankin palkkio ja kustannusten korvaus maksetaan lähtökohtaisesti valtion varoista. Edunvalvojan palkkion ja kustannusten korvausten osalta sovellettaisiin 2 momentin toista virkettä, minkä vuoksi niiden määräämisessä noudatettaisiin holhoustoimesta annetun lain 44 §:stä ilmeneviä periaatteita. Niiden mukaan korvaus määrättäisiin tarpeellisista kustannuksista. Lisäksi palkkion olisi oltava kohtuullinen tehtävän laatuun ja laajuuteen nähden.

Holhoustoimesta annetun lain noudattaminen soveltuvin osin tarkoittaisi muuten sitä, että mainitun lain pykälistä tulisivat edellä mainitun 91 §:n lisäksi sovellettaviksi muun ohessa edunvalvojan henkilöä (5 §) ja edunvalvojan tehtävän lakkaamista (15—17 §) koskevat säännökset. Edunvalvoja voisi olla esimerkiksi lapsen asioihin perehtynyt asiantuntija tai lainopillisen koulutuksen saanut henkilö. Henkilön sopivuutta edunvalvojaksi arvioitaessa olisi otettava huomioon edunvalvojaksi esitetyn henkilön taito ja kokemus sekä rikosasian laatu ja laajuus.

9 §. Henkilön asema esitutkinnassa. Pykälän 1 momentin mukaan, kun henkilöön kohdistetaan esitutkintatoimenpiteitä, hänelle olisi mahdollisimman nopeasti ilmoitettava hänen asemansa esitutkinnassa. Tällainen ilmoittamisvelvollisuus koskisi myös asemassa tapahtuneita muutoksia. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että henkilöä voidaan kohdella esitutkinnassa kuultavana, jos hänen asemansa on epäselvä.

Pykälä osittain vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 9 §:n 1 momentissa olevaa sääntelyä. Nyt lisättäisiin säännös mahdollisuudesta kohdella henkilöä kuultavana. Pykälän 1 momentin toisen virkkeen uusi muotoilu ilmentäisi sitä, että ilmoitus aseman muutoksestakin pitäisi tehdä mahdollisimman nopeasti.

Henkilön asemalla esitutkinnassa on tärkeä merkitys, koska sen mukaan määräytyvät hänen oikeutensa ja velvollisuutensa esitutkinnassa. Esitutkinnassa voivat kuultaviksi tulla asianosaisina asianomistaja, rikoksesta epäilty ja muu asianosainen. Lisäksi voidaan kuulla asianosaisen laillista edustajaa, todistajaa ja asiantuntijaa. Usein henkilön asema on esimerkiksi alustavan puhuttelun yhteydessä epäselvä, jolloin häntä kuullaan kuultavan ominaisuudessa. Termi ”kuultava” mainitaan voimassa olevan lain valmistelutöissä (HE 14/1985 vp), mutta laki ei tunne kuultavana kuulemista, mutta nyt tämä käytännön menettelytapa siis kirjattaisiin selvyyden vuoksi lakiin.

Henkilön aseman määrittämisessä tulee vastaan rajanvetotilanteita, jotka liittyvät henkilön asemaan rikoksesta epäiltynä, todistajana tai kuultavana. Vähäisenkin rikosepäilyn tapauksissa olisi syytä katsoa henkilö epäillyksi, koska mainittuun asemaan liittyy oikeus olla myötävaikuttamatta kyseisen rikoksen selvittämiseen, mistä säädettäisiin 3 §:ssä. Epäillyn asemaan liittyisi lukuisia muitakin oikeuksia. Jos henkilöä ei epäselvissä tapauksissa kohdella epäiltynä ja jos rikosepäilyjen vahvistumisen myötä henkilöstä tulee kuitenkin rikoksesta epäilty, hänen todistajanaan antamat lausumat voivat olla asian selvittämisen ja epäillyn oikeuksien toteutumisen kannalta ongelmallisia. Voimassa olevan esitutkintalain säätämisen yhteydessä lakivaliokunta katsoi (LaVM 9/1986 vp), että tällaiseen lausumaan kohdistuu hyödyntämiskielto eli että se on jätettävä esitutkintapöytäkirjan ulkopuolelle. Tähän kysymykseen liittyisi 7 luvun 5 §:n 1 momentti, jonka mukaan tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan johtavan lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saisi käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia. Henkilöä ei saisi siis nimetä kuultavaksi tarkoituksessa saada häneltä sellainen lausuma. Rikoksesta ilmiannettua tulisi pitää epäiltynä, jollei ilmiantoa voida pitää selvästi perättömänä.

Henkilön asemaan liittyvissä epäselvyystilanteissa häntä saattaa olla tarpeen kuulla uudestaan hänen asemansa selvittyä. Tämä liittyy perättömään lausumaan viranomaismenettelyssä, joka säädetään rangaistavaksi rikoslain 15 luvun 2 §:ssä. Pykälän 1 momentin 2 kohta koskee tapausta, jossa muu kuin rikoksesta epäilty rikosasian esitutkinnassa henkilökohtaisesti läsnä ollen kuulusteltaessa antaa väärän tiedon asiassa tai ilman laillista syystä salaa siihen kuuluvan seikan. Mainittu kohta ei voi tulla sovellettavaksi silloin, kun ensin kuultavana kuultu sittemmin katsotaan epäillyksi. Ongelmallisempi on sijaan tilanne, jossa kuultava ilmenee asianomistajaksi tai todistajaksi. Uudelleen kuulemisen yhteydessä henkilö voi aikaisemmasta poiketen rangaistusuhkan alaisena antaa totuudenmukaisen kertomuksen, jolloin aikaisempi kertomus menettää merkityksensä. Perätöntä lausumaa koskevilla rangaistusuhilla pyritään saamaan oikeaa ja riittävää selvitystä esitutkinnassa.

Ilmoitusta henkilön asemasta ei tarvitsisi tehdä kuin kerran, jollei ilmene aihetta uuteen ilmoittamiseen tai asemasta muistuttamiseen. Lisäksi ilmoittamisen osalta olisi otettava huomioon, mitä siitä erikseen säädettäisiin 7 luvun 10 §:n 1 momentissa. Mainitun säännöksen mukaan kuulusteltavalle olisi ennen kuulustelua ilmoitettava hänen asemansa esitutkinnassa. Vaikka henkilölle olisi aikaisemmin ilmoitettu hänen asemansa, ilmoitus täytyisi tehdä uudelleen ennen kuulustelua. Useissa tapauksissa riittää vain yhden ilmoituksen tekeminen, koska kysymys siitä usein ajankohtaistuu ainoastaan kuulustelun yhteydessä.

10 §. Oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa. Voimassa olevan esitutkintalain 10 §:ssä säädetään avustajan käyttämisestä esitutkinnassa. Nyt ehdottavassa laissa avustajan käyttöä koskeva sääntely ehdotetaan selvyyden vuoksi erotettavaksi kahteen pykälään, joista kysymyksessä oleva koskisi oikeutta käyttää avustajaa esitutkinnassa ja 11 § epäillyn yhteydenpitoa avustajaan.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että asianosaisella on oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Asianosaiselle olisi ennen hänen kuulemistaan kirjallisesti ilmoitettava mainitusta oikeudesta, jollei asia ole suppeassa esitutkinnassa käsiteltävä. Rikoksesta epäillylle oikeudesta olisi kirjallisesti ilmoitettava viipymättä, kun hän menettää vapautensa kiinniottamisen, pidättämisen tai vangitsemisen yhteydessä. Esitutkintaviranomaisen olisi muutenkin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan.

Momenttia muutettaisiin ja täydennettäisiin merkittävästi verrattuna voimassa olevan lain 10 §:n 1 momenttiin. Ensimmäiseen virkkeeseen lisättäisiin sana ”valitsemaansa”. Toinen ja neljäs virke olisivat uusia voimassa olevaan säännökseen verrattuna.

Asianosaisen oikeus avustajan valitsemiseen täytyy siis turvata esitutkinnassa. Tämä on ollut lähtökohta jo voimassa olevan lain aikana, vaikka valintaoikeudesta ei laissa säädetäkään. Usein asianosainen hankkii avustajan oma-aloitteisesti, jolloin kysymykseen ei tarvitse erikseen kiinnittää huomiota. Jos asianosaisella ei ole valmiiksi tarvitsemaansa avustajaa, esitutkintavirkamiehen tulee huolehtia siitä, että oikeus valita avustaja tosiasiallisesti toteutuu. Tämä tarkoittaa sitä, että asianosaisen tulee voida valita avustaja riittävän laajasta avustajapiiristä. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön mukaan asianmukaisena ei voida pitää esimerkiksi sitä, että poliisi suoraan ehdottaa avustajan hankittavaksi tietystä läheisestä asianajotoimistosta. Asianosaiselle voidaan antaa esimerkiksi Suomen Asianajajaliiton luettelo avustajan valitsemista varten. Asianosaisen oikeutta valita avustaja rajoittaisivat 11 luvun 3 §:n säännökset avustajan kelpoisuudesta. Tutkinnanjohtaja voisi evätä asianosaisen valitseman avustajan käytön, jos avustajaksi ehdotettu henkilö ei täytä mainitun pykälän 1 momentin yleisiä kelpoisuusehtoja tai jos henkilön toimimiselle avustajana on sen pykälän 2 momentissa säädetty erityiseen kelpoisuuteen liittyvä este.

Momentin toisen virkkeen mukaisen kirjallisen ilmoittamisen toteuttamistapa jäisi riippumaan tilanteesta. Jos asianosainen kutsuttaisiin kuulusteluun, oikeudesta avustajan käyttämiseen ilmoitettaisiin kirjallisessa kuulustelukutsussa, kuten jo nykyisinkin käytännössä tehdään. Jos erillistä kutsumista ei tarvittaisi, kirjallinen ilmoitus annettaisiin asianosaiselle siinä vaiheessa, kun hänen kanssaan joudutaan ensimmäistä kertaa tekemisiin. Ilmoituksen antamisajankohdan osalta olisi otettava momentin neljännen virkkeen mukaisesti huomioon se, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan. Ilmoituksen antamisajankohdan ja kuulustelun toimittamisajankohdan väliin olisi siis jäätävä riittävä väli.

Velvollisuus ilmoittaa avustajankäyttöoikeudesta ei siis koskisi tapauksia, jotka käsitellään suppeassa esitutkinnassa. Sinällään suppeassakin esitutkinnassa asianosaisella olisi momentin ensimmäisen virkkeen mukaisesti oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa. Niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty otetaan kiinni suppeassa esitutkinnassa, hänelle olisi kirjallisesti ilmoitettava oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa. Suppeassa esitutkinnassa käsitellään niin lieviä rikoksia, että momentin kolmannessa virkkeessä mainitut pidättäminen ja vangitseminen eivät tule kysymykseen näissä tapauksissa.

Momentin kolmannen virkkeen uudella muotoilulla korostettaisiin sitä, että kirjallinen ilmoitus on tehtävä heti epäillyn menettäessä vapautensa. Riittävää ei siis olisi se, että ilmoitus tehdään vasta vangitsemisen yhteydessä, jos, kuten yleensä on asianlaita, henkilö on ollut ennen vangitsemista jo kiinniotettuna ja pidätettynä.

Momentin neljäs virke liittyisi siihen, että oikeudella avustajan käyttöön ei ole käytännön merkitystä, jollei samalla riittävässä määrin turvata asianosaisen mahdollisuutta tosiasiallisesti käyttää avustajaa. Tämän turvaamisen tietyistä tavoista säädettäisiin momentin toisessa ja kolmannessa virkkeessä (kirjallinen ilmoittaminen oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa). Neljännen virkkeen huolehtimisvelvollisuus koskisi kaikkia asianosaisia, siis myös asianomistajaa. Käytännössä avustajankäyttötarve liittyy kuitenkin erityisesti epäiltyihin. Huolehtimisvelvollisuudella pyrittäisiin siihen, että avustaja olisi mukana esitutkinnassa mahdollisimman aikaisesta ajankohdasta lähtien. Oikeus käyttää avustajaa koskee myös vaihetta, jossa esitutkinnan aloittamisen edellytyksiä tutkitaan mukaan lukien alustava puhuttelu.

Velvollisuus huolehtia avustajan käyttöä koskevan oikeuden toteutumisesta koskisi puitteiden luomista avustajan käytölle. Asianosaiselle olisi avustajankäyttöoikeudesta ilmoittamisen lisäksi tarvittaessa kerrottava oikeusapuun ja puolustajan määräämiseen liittyvistä seikoista. Asianosaista olisi tarpeellisessa määrin avustettava avustajan valinnassa. Lisäksi olisi mahdollistettava asianosaisen yhteydenotto avustajaan tai ilmoitettava avustajalle, jos avustaja on tarpeen saada pikaisesti paikalle. Keskeisin momentin neljänteen virkkeeseen liittyvä velvollisuus koskisi sitä, että esitutkintatoimenpide (lähinnä kuulustelu) olisi pyrittävä ajoittamaan niin, että avustajalla on mahdollisuus osallistua siihen. Tämä koskisi myös tilanteita, joissa tutkinnanjohtajan on ensin ratkaistava, täyttääkö avustajaksi esitetty henkilö 11 luvun 3 §:ssä säädetyt kelpoisuusehdot.

Momentin neljännessä virkkeessä esitutkintaviranomaiselle asetettu velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu asianosaisen sitä halutessa, ei olisi ehdoton. Huolehtimisvelvollisuus ei koskisi kaikkia esitutkintoja ja esitutkintatoimenpiteitä, vaan olisi riippuvainen tapauksen olosuhteista. Viranomaisen menettelyä ohjaavina perusteina laissa mainittaisiin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat.

Rikokseen liittyvä peruste koskisi ennen kaikkea rikoksen vakavuutta. Lievimmät rikokset ratkaistaan usein rikesakkomenettelyssä tai rangaistusmääräysmenettelyssä, joissa kuten muissakin suppean esitutkinnan käyttötapauksissa ei ole useinkaan tarvetta kiinnittää huomiota avustajan käyttöön liittyviin kysymyksiin. Toisaalta rikoksen laatu tai laajuus voisi lievienkin rikosten kohdalla esimerkiksi rikoksella aiheutetun huomattavan vahingon vuoksi puoltaa avustajan kytkemistä asian selvittämiseen.

Momentin neljännen virkkeen mukaisista rikoksen selvittämiseen liittyvistä asiaan vaikuttavista näkökohdista voidaan erityisesti mainita esitutkintatoimenpiteen erityinen kiireellisyys. Rikoksen selvittämisen kannalta voi olla välttämätöntä esimerkiksi puhutella ilmeistä asianosaista epäillyn rikoksen tapahtumapaikalla ilman, että avustaja ehditään saada paikalle. Joissakin tilanteissa kuulustelun kiireellisyys tai sen ajankohta saattavat vaikuttaa heikentävästi mahdollisuuksiin saada avustaja mukaan kuulustelutilaisuuteen. Samaan suuntaan voi vaikuttaa esimerkiksi kuulustelun järjestäminen syrjäisessä tai poikkeuksellisessa paikassa, mistä voi mainita esimerkkinä aluksella tapahtuvan kuulustelun. Asianosaisen henkilöön liittyvistä seikoista voidaan mainita esimerkiksi asianosaisen ikä ja asema esitutkinnassa. Avustajan tarve voi liittyä esimerkiksi asianosaisen nuoreen ikään tai asemaan nimenomaan rikoksesta epäiltynä.

Pykälän 2 momentin mukaan tutkinnanjohtajan tai virallisen syyttäjän olisi tehtävä tuomioistuimelle esitys oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle, kun siihen on aihetta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun säännösten nojalla, ja puolustajan määräämisestä rikoksesta epäillylle, kun siihen on aihetta mainitun luvun 1 §:n 3 momentin nojalla.

Momentti poikkeaisi kolmella tavalla voimassa olevan lain 10 §:n 2 momentista. Ensinnäkin tutkinnanjohtajalle ja syyttäjälle asetettaisiin velvollisuus tehdä tuomioistuimelle esitys oikeudenkäyntiavustajan tai tukihenkilön määräämisestä asianomistajalle (”… on tehtävä …, kun siihen on aihetta …). Samalla velvollisuus ulotettaisiin koskemaan myös puolustajan määräämistä epäilylle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Näitä tapauksia ovat esimerkiksi ne, joissa epäilty ei kykene puolustamaan itseään tai joissa epäilty on alle 18-vuotias, jollei ole ilmeistä, ettei hän tarvitse puolustajaa.

Momentin kolmas muutos koskisi sitä, että säännöksestä poistettaisiin tarpeettomana sen toinen virke, jonka mukaan viimeksi mainitun esityksen, ennen kuin ketään voidaan epäillä syylliseksi rikokseen, tekee tutkinnanjohtaja. Näissäkin tapauksissa esityksenteko-oikeus olisi momentin ainoaksi jäävän virkkeen mukaisella tavalla tutkinnanjohtajalla ja virallinen syyttäjällä. Esityksenteon osalta noudatettaisiin muutenkin noudatettavaa pääsääntöä, jonka mukaan esitutkinnan aikana toimii tutkinnanjohtaja ja syyteharkinnan aikana syyttäjä. Jos ketään ei voida vielä epäillä rikoksesta, ollaan käytännössä esitutkintavaiheessa, jolloin esityksentekovelvollisuus kuuluu ensisijaisesti tutkinnanjohtajalle.

Pykälän 3 momentissa olevassa viittaussäännöksessä säädettäisiin selvyyden vuoksi siitä, että asianosaisen avustajan kelpoisuudesta ja sen ratkaisemisesta säädetään 11 luvun 3 §:ssä.

11 §. Epäillyn yhteydenpito avustajaan. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa olevan esitutkintalain 10 §:n 3 momentin tavoin, että rikoksesta epäiltynä kiinniotetulla, pidätetyllä tai vangitulla on oikeus pitää yhteyttä avustajaansa tapaamalla, kirjeitse ja puhelimitse siten kuin tutkintavankeuslaissa ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa tarkemmin säädetään.

Vaikka säännös voimassa olevan lain tapaan lähtee rikoksesta epäillyn näkökulmasta, on otettava huomioon myös avustajan tosiasialliset mahdollisuudet tavata päämiestään. Kun avustajalla on asian ajamisen vuoksi tarvetta pitää yhteyttä epäiltyyn, esitutkintaviranomaisen tulisi se mahdollistaa momentissa mainittujen lakien sallimissa puitteissa.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin nykyiseen lakiin sisältymätön säännös, jonka mukaan esitutkintaviranomaisen on huolehdittava siitä, että epäillyn ja hänen avustajansa yhteydenpidon luottamuksellisuus turvataan. Tämä koskisi muitakin epäiltyjä kuin 1 momentissa tarkoitettuja vapautensa menettäneitä epäiltyjä. Luottamuksen turvaaminen koskisi kaikkea esitutkintaviranomaisen vaikutuspiirissä tapahtuvaa epäillyn ja avustajan välistä yhteydenpitoa.

Yhteydenpidon luottamuksellisuuden turvaamisen osalta on korostettava sitä, että ehdotettavan pakkokeinolain 10 luvun 52 §:n 1 momentin nojalla tekninen kuuntelu tai tekninen katselu ei tulisi missään olosuhteissa kysymykseen rikoksesta epäiltynä kiinni otetun, pidätetyn tai vangitun ja hänen avustajansa välisiin keskusteluihin kohdistuvana.

12 §. Esitutkinnan käsittelykieli. Pykälässä säädettäisiin esitutkinnassa asian käsittelyn yhteydessä käytettävästä kielestä. Esitutkinnassa olisi yleinen 1 momentin mukaan määräytyvä käsittelykieli silloinkin, kun esitutkinnassa on useita erikielisiä epäiltyjä ja muita kuultavia henkilöitä. Pykälän 2—4 momentin mukaan määräytyisi henkilön oikeus käyttää kieltä esitutkinnassa. Lisäksi kielilaissa ja saamen kielilaissa turvataan muutenkin henkilöiden kielellisiä oikeuksia riippumatta esitutkinnan yleisestä käsittelykielestä.

Pykälän 1 momentissa olisi voimassa olevaan lakiin verrattuna uusi säännös. Esitutkinnassa käytettäisiin kaksikielisen esitutkintaviranomaisen virka-alueella rikoksesta epäillyn kieltä, joko suomea tai ruotsia. Jos epäillyt ovat erikielisiä tai jos epäillyn kieli ei ole suomi tai ruotsi, esitutkintaviranomainen päättäisi käsittelykielestä asianosaisten oikeutta ja etua silmällä pitäen. Jos kielivalintaa ei voida tehdä tällä perusteella, käytettäisiin esitutkintaviranomaisen virka-alueen väestön enemmistön kieltä. Esitutkinnassa käytettäisiin yksikielisen esitutkintaviranomaisen toimittamassa esitutkinnassa viranomaisen virka-alueen kieltä, jollei viranomainen asianosaisten oikeutta ja etua silmällä pitäen päätä toisen kielen käyttämisestä.

Momentin taustaa ja sen sisältöön vaikuttavia seikkoja on käsitelty yleisperusteluissa. Esitutkintalain 37 § lähtee esitutkinnan tarpeita pitäen liian suppeasta kuulustelun näkökulmasta. Kielilakia sovelletaan lähtökohtaisesti myös esitutkinnassa, mutta selvyyden vuoksi esitutkintalaissa tulisi nimenomaisesti säätää asian käsittelykielestä esitutkinnassa, jolloin johdonmukaisuussyistä säännöksen tulisi vastata kielilain 14 §:n 1 ja 2 momentin säännöksiä tuomioistuimen käsittelykielestä rikosasiassa. Esitutkinta on asian valmistelua rikosoikeudenkäyntiä varten.

Koska momentti perustuisi kielilain 14 §:ään, mainitun pykälän yksityiskohtaisilla perusteluilla (HE 92/2002 vp) olisi merkitystä tulkintaohjeina myös ehdotettavan säännöksen kannalta. Esitutkintaan sovellettuna perustelulausumista eräät erityisesti momentin toiseen virkkeeseen liittyvät on syytä erikseen todeta tässä yhteydessä.

Erikielisten epäiltyjen oikeutta ja etua arvioitaessa olisi otettava huomioon esimerkiksi epäiltyjen tosiasiallinen asema asiassa, toisin sanojen heitä koskevien rikosasian osuuksien laajuus ja merkitys suhteessa toisiinsa. Jos tietyn epäillyn osuuden laajuus (esimerkiksi useita epäiltyjä rikoksia verrattuna toisen epäillyn yhteen tekoon) on merkittävä suhteessa toisia epäiltyjä koskeviin osuuksiin tai jos esitutkintaviranomaisen arvion mukaan on odotettavissa, että tiettyä epäiltyä koskevan osuuden käsittely tulee muuten kestämään muita epäiltyjä kauemmin (esimerkiksi vaikeasti selvitettävä tai laajan selvityksen hankkimista edellyttävä rikos) tai että tietyn epäillyn osalta kuullaan laajaa joukkoa todistajia, esitutkintaviranomainen päätyisi käytännössä tällaisen tietyn epäillyn kielen käyttämiseen esitutkinnan kielenä.

Pykälä koskisi esitutkintamenettelyä eikä ainoastaan esitutkintaviranomaisessa käytettävää kieltä. Tämä tarkoittaisi sitä, että säännöksiä olisi sovellettava riippumatta siitä, tapahtuuko asioiminen esitutkintavirkamiehen kanssa esitutkintaviranomaisen toimitiloissa (lähinnä poliisiasema) vai muualla (esimerkiksi epäillyn rikoksen tapahtumapaikka). Pykälä myös koskisi kaikkea esitutkintaa mukaan lukien suppea esitutkinta. Pykälä koskisi lisäksi tapahtumia ja toimenpiteitä, jotka liittyvät esitutkinnan aloittamista edeltävään aikaan (esimerkiksi rikosilmoituksen tekeminen ja alustava puhuttelu) eli siis esitutkintaa niin sanotussa laajassa merkityksessä.

Esitutkinnan käsittelykieli liittyisi lisäksi muihin ehdotettavaan lakiin otettaviin säännöksiin. Asiakirjan kääntämisestä sekä ilmoituksissa, kutsuissa ja kirjeissä käytettävästä kielestä säädettäisiin 13 ja 14 §:ssä. Lain 7 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan kuulusteltavalle olisi ennen kuulustelua ilmoitettava hänen kielellisistään oikeuksistaan. Esitutkinta-aineistoa koskevan 9 luvun 1 §:n 2 momentissa säädettäisiin kuulustelupöytäkirjan kielestä ja 6 §:n 1 momentissa esitutkintapöytäkirjan kielestä. Kuulustelusta laadittaisiin kuulustelupöytäkirja kuulusteltavan käyttämällä suomen tai ruotsin kielellä. Jos kuulusteltava on käyttänyt muuta kieltä, pöytäkirja laadittaisiin 4 luvun 12 §:n 1 momentin eli nyt kysymyksessä olevan säännöksen mukaisella esitutkinnan käsittelykielellä. Esitutkintapöytäkirja olisi laadittava 4 luvun 12 §:n 1 momentin mukaisella esitutkinnan käsittelykielellä. Lain 9 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan esitutkintapöytäkirjaan olisi merkittävä esitutkinnassa kuultujen henkilöiden kieli.

Momentin ensimmäisessä ja neljännessä virkkeessä käytettäisiin käsitteitä ”yksikielinen esitutkintaviranomainen” ja ”kaksikielinen viranomainen”. Näillä tarkoitettaisiin kielilain 6 §:n 1 momentissa määritettyjä viranomaisia. Mainitun säännöksen 1 kohdan mukaan yksikielisellä viranomaisella tarkoitetaan muun ohessa valtion viranomaista, jonka virka-alueeseen kuuluu ainoastaan samankielisiä kuntia. Kielilain 6 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan kaksikielisellä viranomaisella tarkoitetaan muun ohessa valtion keskushallintoviranomaista ja muuta viranomaista, jonka virka-alueeseen kuuluu erikielisiä kuntia tai vähintään yksi kaksikielinen kunta.

Pykälän 2 momentin mukaan esitutkinnassa jokaisella olisi kuitenkin oikeus 1 momentista riippumatta käyttää suomea tai ruotsia kielilain 10 §:ssä säädetyllä tavalla. Esitutkintaviranomaisen olisi huolehdittava tulkkauksesta tai valtion kustannuksella hankittava tulkki silloin, kun viranomaisen ei ole käytettävä sen kanssa asioivan henkilön kieltä.

Momentti käytännössä vastaisi voimassa olevan lain 37 §:n 1 momenttia. Momentin jälkimmäinen virke koskisi yksikielisiä viranomaisia. Voimassa olevaan säännökseen verrattuna poistettaisiin viittaus kielilain 18 §:ään. Viittaus mainittuun pykälään on aiheeton, koska siinä säädetystä tulkkauksen järjestämisvelvollisuudesta säädettäisiin momentin toisessa virkkeessä. Momentissa viitatun kielilain 10 §:n 1 momentin mukaan valtion viranomaisessa jokaisella on oikeus käyttää suomea tai ruotsia. Viranomaisen on lisäksi järjestettävä asiassa kuultavalle mahdollisuus tulla kuulluksi omalla kielellään, suomeksi tai ruotsiksi.

Vaikka momenttia ei asiallisesti muutettaisikaan verrattuna esitutkintalain 37 §:n 1 momenttiin, tässä yhteydessä on syytä korostaa eräitä näkökohtia. Kuulusteltavalla on oikeus oman vapaan valinnan mukaan käyttää suomea tai ruotsia siitä riippumatta, kumpi mainituista kielistä on hänen äidinkielensä. Esitutkintaviranomaisen olisi kielilain 23 §:n mukaisesti oma-aloitteisesti huolehdittava kielellisten oikeuksien toteutumisesta ja ilmoitettava oikeuksista kuulusteltavalle. Esitutkintavirkamies ei saa ohjata käytettävän kielen valintaa esimerkiksi omien kielellisten valmiuksiensa pohjalta.

Tässä momentissa ja etenkin 4 momentissa säädettävän tulkkauksen osalta voidaan viitata yleisperusteluihin, joissa käsitellään tulkin esteellisyyteen ja pätevyyteen liittyviä kysymyksiä. Johtopäätökseksi yleisperusteluissa tuli, että laissa ei ehdoteta säädettäväksi oikeudesta käyttää esteetöntä ammattitulkkia. Mahdollisuuksien mukaan esitutkinnassa on kuitenkin pyrittävä siihen, että tulkkina käytetään henkilöä, joka ei ole asiaan tai asianosaiseen sellaisessa suhteessa, että hänen puolueettomuutensa vaarantuu asian selvittämistä tai asianosaisen oikeuksia vaarantavalla tavalla. Näihin kysymyksiin liittyviä näkökohtia on käsitelty yleisperusteluissa mainituissa laillisuusvalvontaratkaisuissa. Samoin on pyrittävä siihen, että tulkkausta eivät suorita esitutkintavirkamiehet tai muut tulkin pätevyyttä vailla olevat henkilöt. Kuten yleisperusteluissa on todettu, ongelmia tulkkauksen järjestämisen suhteen voi esiintyä esimerkiksi kiireellisissä tai harvinaisten kielten tulkkausta edellyttävissä tilanteissa. Myös suppean esitutkinnan ja täydellisen esitutkinnan välillä on eroja. Tulkkaukseen liittyviä ongelmia voidaan toisaalta vähentää käyttämällä mahdollisuuksien mukaan kaukotulkkausta esimerkiksi videoneuvottelun hyödyntämisen kautta. Tulkkaus jossakin määrin pitää puheen kääntämisen lisäksi sisällään sen, että kuulusteltava kuulustelussa saa riittävässä määrin selon hänelle vieraalla kielellä laadituista asiaan vaikuttavista esitutkinta-aineistossa olevista asiakirjoista.

Tulkkauksen piiriin kuuluvat myös kuulustelun yhteydessä tapahtuvat kuulusteltavan ja hänen avustajansa neuvottelut. Sen sijaan säännöksen asettama velvoite huolehtia maksuttomasta tulkkauksesta ei koske muita heidän välisiään neuvotteluja, joihin soveltuu oikeusapua koskeva sääntely. Oikeusapulain 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan oikeusavun myöntäminen vapauttaa edun saajan velvollisuudesta suorittaa palkkiota ja korvausta asian käsittelyssä tarvitsemastaan tulkkaus- ja käännösavusta. Lain 17 §:n 1 momentin mukaan yksityiselle avustajalle maksetaan kulukorvaus, joka voi koskea esimerkiksi avustajan maksamaa palkkiota asianajotoimistossa käydystä neuvottelusta. Tulkkauskustannusten maksaminen valtion varoista koskee koko valtakunnan aluetta mukaan lukien Ahvenanmaan maakunta.

Momentin osalta on otettava täydentävänä sääntelynä huomioon pohjoismainen kielisopimus (SopS 11/1987), joka koskee Suomen, Ruotsin, Islannin, Norjan ja Tanskan kansalaisia ja heidän käyttämiään suomen, ruotsin, islannin, norjan ja tanskan kieliä. Sopimus koskee 1 artiklan 2 kappaleen mukaan suullista ja kirjallista kanssakäymistä viranomaisen tai muun julkisen toimielimen kanssa, ei kuitenkaan puhelinkeskusteluja. Sopimusvaltiot sitoutuvat 2 artiklan mukaan vaikuttamaan siihen, että sopimusvaltion kansalainen tarvittaessa voi käyttää omaa kieltään asioidessaan muun sopimusvaltion viranomaisissa ja muissa julkisissa toimielimissä. Tämä koskee muun ohessa poliisiviranomaisia. Sellaisten toimielinten on mikäli mahdollista huolehdittava, että sopimusvaltion kansalainen saa niiden käsiteltävissä asioissa tarvittavan tulkitsemis- ja kääntämisavun. Rikosasioissa on kansalaisen aina saatava tarvittava tulkitsemisapu. Sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen mukaan tulkitsemis- ja kääntämiskustannukset 2 artiklassa tarkoitetussa asiassa on korvattava julkisista varoista. Tulkitsemiskustannukset virallisen syytteen alaisessa asiassa suoritetaan aina julkisista varoista.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että oikeudesta käyttää saamen kieltä esitutkinnassa säädetään saamen kielilaissa. Voimassa olevan esitutkintalain 37 §:n 2 momentissa oleva lakiviittaus on vanhentunut, koska säännöksessä viitataan kumottuun saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa annettuun lakiin.

Saamen kielilain 1 §:n 3 momentin mukaan lain eräänä tarkoituksena on taata saamelaisten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Lakia sovelletaan 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan niihin tuomioistuimiin ja valtion piiri- ja paikallishallinnon viranomaisiin, joiden virka-alueeseen Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnat kokonaan tai osittain kuuluvat. Saamen kielellä puolestaan tarkoitetaan lain 3 §:n 1 kohdan mukaan inarinsaamen, koltansaamen tai pohjoissaamen kieltä käytetystä kielestä tai pääasiallisesta kohderyhmästä riippuen. Pykälän 4 kohdan mukaan viranomaisella tarkoitetaan 2 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitettuja tuomioistuimia ja muita viranomaisia ja paliskuntia sekä Paliskuntain yhdistystä.

Saamen kielilain 4 §:n mukaan saamelaisella on oikeus omassa asiassaan tai asiassa, jossa häntä kuullaan, käyttää kyseisessä laissa tarkoitetussa viranomaisessa saamen kieltä. Viranomainen ei saa rajoittaa tai kieltäytyä toteuttamasta kyseisessä laissa säänneltyjä kielellisiä oikeuksia sillä perusteella, että saamelainen osaa myös muuta kieltä, kuten suomea tai ruotsia. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan saamelaisella on oikeus käyttää saamelaiskäräjistä annetun lain 4 §:ssä tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella viranomaisessa asioidessaan valintansa mukaan suomen tai saamen kieltä. Oikeudesta käyttää ruotsin kieltä säädetään kielilaissa. Saamen kielilain 19 §:n mukaan, kun kyseisen lain nojalla käytetään asian suullisessa käsittelyssä saamen kieltä, on asian käsitteleminen viranomaisessa pyrittävä antamaan saamen kielen taitoisen henkilön hoidettavaksi. Jos viranomaisessa ei ole sellaista saamen kielen taitoista henkilöä, joka voisi käsitellä asiaa, on viranomaisen järjestettävä maksuton tulkkaus, jollei se itse huolehdi tulkkauksesta. Tulkkauksen osalta on otettava huomioon edellä 2 momentin perusteluissa esitetty.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että muulla kuin suomen-, ruotsin- tai saamenkielisellä on oikeus esitutkinnassa käyttää kieltä, jota hän ymmärtää ja osaa puhua riittävästi. Esitutkintaviranomaisen olisi huolehdittava tulkkauksesta tai valtion kustannuksella hankittava tulkki. Tulkkaus olisi vastaavalla tavalla järjestettävä silloin, kun se on kuultavan aisti- tai puhevian vuoksi tarpeen.

Momentissa nimenomaisesti säädettäisiin siitä soveltamisalan rajauksesta, joka on tällä hetkellä ainoastaan voimassa olevan lain 37 §:n perusteluissa (HE 92/2002 vp) ja joka koskee oikeutta käyttää kieltä, jota kuulusteltava ymmärtää ja hallitsee riittävästi. Kuten yleisperusteluissa todetaan, tällainen rajaus on tarkoituksenmukainen ja sopusoinnussa myös ihmisoikeussopimusten velvoitteiden kanssa. Näiden velvoitteiden mukaisesti ”hallitsemisen” sijasta tulisi kuitenkin käyttää ”puhumista”. Momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetyin edellytyksin esitutkintaviranomainen voisi valita käytettävän kielen niin, että tulkkauksen järjestäminen ei aiheuta viranomaiselle kohtuuttomia käytännön vaikeuksia ja kustannuksia. Myös tämän momentin osalta on otettava huomioon, mitä edellä 2 momentin perusteluissa todetaan tulkkauksesta.

Momentin soveltamisalaan kuuluvaan kuulusteluun liittyy korostettu tarve huolehtia siitä, että henkilön kuulustelukertomuksen sisältö on tarkistettavissa jälkikäteen. Tulkkauksen yhteydessä saattaa esimerkiksi sattua väärinkäsityksiä, joiden vuoksi kuulustelukertomus tulee virheellisesti kirjatuksi. Tämän vuoksi ulkomaalaisen henkilön kuulustelun yhteydessä tulisi erityisesti harkita kuulustelutilaisuuden tallentamista ääni- ja kuvatallenteeseen, mistä säädettäisiin 9 luvun 3 §:ssä. Mainitun pykälän mukaan kuulustelutilaisuus olisi otettava kokonaan tai osittain tallenteeseen, jos siihen on asian laatuun tai kuulusteltavan henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen syytä kuulustelun suorittamistavan, kuulustelun aikaisten tapahtumien tai kuulusteltavan kertomuksen jälkikäteistä todentamista varten. Henkilöön liittyvä syy voisi olla esimerkiksi hänen käyttämänsä vieras kieli tai muu kielitaitoonsa tai käyttämäänsä kieleen liittyvä seikka.

13 §. Asiakirjan kääntäminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että asian kannalta olennainen esitutkinta-aineistoon kuuluva asiakirja tai sen osa on käännettävä 12 §:ssä tarkoitetulle asianosaisen käyttämälle kielelle, jos kääntäminen on tulkkauksesta huolimatta tarpeen asianosaisen oikeuden valvomiseksi. Kääntäminen tapahtuisi valtion kustannuksella, jollei esitutkintaviranomainen itse huolehdi kääntämisestä. Pykälän 2 momentin mukaan asiakirjan kääntämisestä olisi lisäksi voimassa, mitä kääntämisestä kielilaissa ja saamen kielilaissa säädetään.

Tapauskohtaisista olosuhteista riippuisi, milloin tulkkaamisen lisäksi tarvitaan 1 momentissa tarkoitettua asiakirjojen kääntämistä. Käytännön kokemuksen perusteella asianosaisten oikeusturvan toteutumisen kannalta olennaiset tiedot asiakirjoista ovat yleensä saatavissa tulkkauksen avulla. Kääntämisen kannalta erityistä merkitystä on todisteena käytettävillä asiakirjoilla. Kääntämisen tarve voi tulla vastaan laajaa asiakirjamateriaalia käsittävissä tapauksissa, joissa asianosaisen tiedontarvetta ei voida täysin tyydyttää tulkkauksen avulla. Huomioon on myös otettava jo aikaisemmin mainittu oikeusapulain 4 §:n 1 momentin 2 kohta, jonka perusteella kääntäminen on järjestettävissä maksuttoman oikeusavun puitteissa.

Pykälän 2 momentti tarkoittaisi sitä, että 1 momenttia sovellettaisiin tapauksissa, joissa kielilaki tai saamen kielilaki ei tule sovellettavaksi. Oikeudesta toimituskirjan ja muun asiakirjan käännökseen säädetään kielilain 20 §:ssä ja saamen kielilain 20 §:ssä. Kielilain mainitun pykälän lähtökohtana on, että jos asiakirja on laadittu toisella kuin asianosaisen kielellä, valtion viranomaisen on annettava asianosaiselle pyynnöstä maksuton virallinen käännös asiakirjasta siltä osin kuin asia koskee hänen oikeuttaan, etuaan tai velvollisuuttaan. Saamen kielilaissa lähtökohta on sama lukuun ottamatta sitä, että mainittu laki koskee suomen tai ruotsin kielellä laadittuja asiakirjoja. Saamen kielilain mukaan kääntämisvelvollisuus ei ulotu tapauksiin, joissa asiakirja on asian ratkaisuun ilmeisesti vaikuttamaton.

Mainitut kielilain ja saamen kielilain pykälät koskevat suomen- tai ruotsinkielisen asiakirjan kääntämistä toiselle näistä kielistä tai saamen kielelle. Kielilain pykälän perusteluissa (HE 92/2002 vp) todetaan, että rikosasiassa säännöstä on tulkittava laajasti niin, että kääntämisvelvollisuus tarpeen mukaan ulottuu myös esitutkintaan, esimerkiksi esitutkintapöytäkirjaan ja mahdolliseen muuhun esitutkinnassa kertyneeseen aineistoon, jonka kääntäminen vastaajan puolustuksen tai muutoin hänen oikeusturvansa kannalta on perusteltua. Vaikka perusteluissa tältä osin puhutaan vain vastaajasta, voidaan pykälän katsoa soveltumisalaltaan ulottuvan myös muuhun rikosasian asianosaiseen. Saamen kielilain kyseisen pykälän perusteluissa (HE 46/2003 vp) todetaan sen vastaavan olennaiselta sisällöltään kielilain 20 §:n 1 ja 2 momenttia.

Pykälän 1 momentti tulisi siis suomen-, ruotsin- ja saamenkielisten osalta sovellettavaksi sellaisissa tapauksissa, joissa asiakirja tai sen osa on muun kuin suomen- tai ruotsinkielinen. Käytännössä momentit eivät eroaisi asiallisesti toisistaan siltä osin kuin kysymys on asiakirjan tai sen osan merkityksestä asialle ja asianosaiselle. Tämä tarkoittaa 1 momentissa käytettyjen ilmaisujen ”olennainen” ja ”tarpeen hänen oikeutensa valvomiseksi” suhdetta asianosaisen oikeutta, etua ja velvollisuutta koskeviin osiin kielilain ja saamen kielilain säännöksissä. Pykälän 1 momentin sääntelyllä ei kuitenkaan voitaisi missään tapauksessa rajoittaa niitä oikeuksia, joita asianosaisella on kielilain ja saamen kielilain nojalla. Mainittu momentti voisi tulla kyllä sovellettavaksi näiden lakien säännöksiä täydentävästi.

14 §. Ilmoitusten, kutsujen ja kirjeiden kieli. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uuden pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaan liittyvissä ilmoituksissa, kutsuissa ja kirjeissä käytettävästä kielestä säädetään kielilain 19 §:n 3 momentissa ja saamen kielilain 15 §:n 1 momentissa. Mainituista säännöksistä ensimmäisen mukaan ilmoituksissa, kutsuissa ja kirjeissä, jotka lähetetään asianosaiselle tai sille, jolle lain mukaan on ilmoitettava vireillä olevasta tai vireille tulevasta asiasta, kaksikielisen viranomaisen on asian käsittelykielestä riippumatta käytettävä vastaanottajan kieltä, jos se on tiedossa tai kohtuudella selvitettävissä, taikka sekä suomea että ruotsia. Momentti koskisi kaikille esitutkintaan osallistuville lähetettäviä ilmoituksia (esimerkiksi 11 luvun 1 §:n mukainen ilmoitus esitutkintapäätöksestä), kutsuja (esimerkiksi kutsu kuulusteluun) ja kirjeitä. Muut kuin esitutkinnan asianosaiset olisivat viitatussa kielilain säännöksessä tarkoitettuja, joille lain mukaan olisi ilmoitettava vireillä olevasta tai vireille tulevasta asiasta.

Momentissa viitatussa saamen kielilain 15 §:n 1 momentissa todetaan, että viranomaisten tulee ilmoituksissa, kutsuissa ja kirjeissä, jotka lähetetään asianosaiselle tai sille, jolle lain mukaan on ilmoitettava vireillä olevasta tai vireille tulevasta asiasta, käyttää asian käsittelykielestä riippumatta vastaanottajan omaa kieltä, jos se on tiedossa tai kohtuudella selvitettävissä, taikka käyttää sekä suomen että saamen kieltä. Muun kuin asianosaisen osalta ja momentin soveltamisen esimerkkitilanteiden osalta voidaan viitata 1 momentin perusteluissa edellä mainittuun. Saamen kielilain 11 §:n 1 momentin perusteella 15 §:n 1 momenttia on noudatettava saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevissa virastoissa ja muissa toimipaikoissa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että muulle kuin suomen-, ruotsin- tai saamenkieliselle on ilmoitus, kutsu tai kirje lähetettävä mahdollisuuksien mukaan kielellä, jota hänen voidaan olettaa riittävästi ymmärtävän. Saamenkielisellä tarkoitettaisiin tässä yhteydessä henkilöä, jolla on saamen kielilain mukaan oikeus käyttää saamen kieltä esitutkinnassa.

Momentissa käytetty ilmaisu ”mahdollisuuksien mukaan” tarkoittaisi sitä, että poliisin tulisi käytettävissä olevilla keinoillaan selvittää kieli, jota vastaanottajan voi olettaa ymmärtävän. Väestörekisteritiedoista selviää henkilön äidinkieli, jota yleensä voidaan pitää lähtökohtana. Sitä ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää, jos henkilön voidaan perustellusti olettaa ymmärtävän muuta kieltä. Esimerkiksi aikaisempien esitutkinnassa olleiden asioiden perusteella saatetaan tietää, että henkilö pitkään Suomessa oleskelleena ymmärtää hyvin suomen kieltä. Yleisesti käytettävänä kielenä kysymykseen saattaa tulla englannin kieli.

Jos momentissa tarkoitettu henkilö ei kutsusta huolimatta saavu kuulusteluun, ennen turvautumista 6 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun noutoon saattaa olla tarvetta kiinnittää huomiota siihen mahdollisuuteen, että henkilö ei ole ymmärtänyt saamaansa kutsua. Noutamiseen ei saa johtaa se, että esitutkintavirkamiehelle on kutsumiseen yhteydessä tapahtunut selvä kieleen liittyvä arviointivirhe.

15 §. Asianosaisjulkisuus esitutkinnassa. Pykälän 1 momentissa ilmaistaisiin asianosaisjulkisuutta koskeva pääsääntö. Asianosaisella olisi esitutkinnan aloittamisen jälkeen oikeus saada tieto esitutkintaan johtaneista ja esitutkinnassa ilmi tulleista seikoista. Rajoituksista säädettäisiin pykälän 2 momentissa, jonka ensimmäisen virkkeen mukaan esitutkintaviranomainen voisi esitutkinnan aikana rajoittaa asianosaisen oikeutta saada tieto 1 momentissa tarkoitetuista seikoista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Huomioon olisi otettava myös viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa ja muualla laissa olevat asianosaisen tiedonsaantioikeutta koskevat rajoitukset. Pykälän 3 momentissa olisi vielä viittaussäännös esitutkinta-asiakirjojen julkisuudesta säätämiseen 9 luvun 7 §:ssä.

Pykälän 1 momentti ja 2 momentin ensimmäinen virke vastaisivat voimassa olevan lain 11 §:ää kuitenkin sillä tavoin täsmennettynä, että tiedonsaantioikeus koskisi esitutkinnan aloittamisen jälkeistä aikaa ja myös esitutkintaan johtaneita seikkoja. Erityisesti rikoksesta epäillyn ja hänen puolustautumismahdollisuuksiensa kannalta merkitystä ei ole pelkästään esitutkinnassa ilmitulleilla seikoilla vaan myös sillä, millä tavalla esitutkinnan aloittamiseen on päädytty. Useissa tapauksissa tämä tosin on hänen tiedossaan muutenkin.

Pykälän 2 momentin nykyiseen lakiin verrattuna uudessa toisessa virkkeessä esitutkintaviranomainen velvoitettaisiin noudattamaan laissa säädettyjä asianosaisen tiedonsaantioikeuden rajoituksia, joihin liittyvistä säännöksistä keskeisimpiä (viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentti sekä ehdotettavan uuden pakkokeinolain 10 luvun 60 ja 62 §) on jo käsitelty yleisperusteluissa. Asianosaisen tiedonsaantioikeus koskisi myös hänen edustajansa ja avustajansa tiedonsaantioikeutta.

5 luku Esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän esitutkintayhteistyö

1 §. Ilmoitus syyttäjälle. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen olisi ilmoitettava sille tutkittavaksi tulleesta rikoksesta viralliselle syyttäjälle. Esitutkinta- ja syyttäjäviranomaiset päättäisivät yhdessä ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvista rikoksista niille kuuluvan toimivallan perusteella. Ilmoitus olisi kuitenkin aina viipymättä tehtävä asiasta, jossa rikoksesta epäiltynä on poliisimies, jollei asiaa käsitellä rikesakko- tai rangaistusmääräysasiana. Syyttäjälle olisi lisäksi ilmoitettava sellaisista rikosasioista, joista hän on erikseen pyytänyt ilmoittamaan (2 momentti).

Pykälä vastaisi osittain voimassa olevan esitutkintalain 15 §:n 1 momenttia sekä esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 7 §:ää. Säännöksistä ensiksi mainitun mukaan poliisin on ilmoitettava sille tutkittavaksi tulleesta rikosasiasta syyttäjälle, kun jotakuta voidaan epäillä syylliseksi rikokseen. Ilmoitusta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, jos asia on yksinkertainen. Asetuksen pykälässä säädetään esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa sellaisista rikosasioista, joista syyttäjä on erikseen pyytänyt ilmoittamaan.

Voimassa oleviin säännöksiin verrattuna 1 momentin ensimmäisestä virkkeestä poistettaisiin loppuosa (”kun jotakuta voidaan epäillä syylliseksi rikokseen”). Esitutkintalain 15 §:n 1 momentin loppu viittaa ilmoitusvelvollisuuden edellyttävän sitä, että tiettyä henkilöä jo epäillään rikoksesta. Tällaisen epäillyn olemassaoloa ei voida kuitenkaan asettaa ilmoitusvelvollisuuden välttämättömäksi edellytykseksi. Esimerkiksi henkirikostutkinnassa saatetaan tarvita syyttäjän kannanottoja tutkintalinjojen valinnasta ja tarvittavista esitutkintatoimenpiteistä tilanteessa, jossa epäiltyä ei vielä ole.

Muutosta voimassa olevaan lakiin tarkoittaisi myös 1 momentin toinen virke. Yhteisellä päätöksenteolla voidaan varmistaa se, että ilmoitettavien rikosten määrittelyssä otetaan tasapuolisesti huomioon esitutkintaviranomaisiin ja syyttäjäviranomaisiin liittyviä rikostutkinnallisia, viranomaisvoimavaroihin ja viranomaisten tehtävänkuvaan liittyviä näkökohtia. Virkkeessä mainitulla toimivallalla tarkoitettaisiin laista johdettavissa olevaa yleistä ohjeiden tai määräysten antovaltuutta.

Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvien rikosten rajaamista koskevan muutoksen tarkoituksena on korostaa sitä, että ohjeistuksella voidaan yhtenäistää käytäntö koko valtakunnan alueella määrittelemällä tarkemmin ne rikokset, joista ilmoitus viralliselle syyttäjälle on tarpeen tehdä. Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKS:2008:2) ja sisäasiainministeriö (SM—2008—01595/Ri—2) ovat antaneet yhtenäiset ohjeet syyttäjälle ilmoitettavista rikosasioista. Valtakunnansyyttäjänviraston ohje on voimassa toistaiseksi ja sisäasiainministeriön ohje 1.5.2008—30.4.2013.

Pykälän 1 momentin toinen virke mahdollistaisi sen, että tutkinnanjohtajat ja viralliset syyttäjät voivat myös paikallisesti sopia syyttäjälle ilmoitettavista asioista, mihin mahdollisuuteen on kiinnittänyt huomiota esitutkintayhteistyön kehittämistyöryhmäkin. Lakiin otettaisiin siis myös asetuksessa nykyisin oleva säännös ilmoittamisesta sellaisista rikosasioista, joista syyttäjä on erikseen pyytänyt ilmoittamaan. Käytännössä syyttäjän tulisi suhteuttaa nämä pyyntönsä yleisiin asiaa koskeviin ohjeisiin tai paikallisiin sopimuksiin.

Lisäystä voimassa oleviin säännöksiin verrattuna tarkoittaisi 1 momentin kolmas virke poliisirikosta koskevasta ilmoittamisvelvollisuudesta. Virke koskisi myös tapauksia, joissa rikoksesta epäiltynä on poliisimiehen ohella toinen henkilö. Sinällään epäillyistä poliisirikoksista on jo nykyisellään ilmoitettava viralliselle syyttäjälle. Poliisirikosta koskevan ilmoitusvelvollisuuden korostamiseksi ilmoittamisesta syyttäjälle säädettäisiin laissa.

Poliisirikosta koskevan ilmoitusvelvollisuuden sisältöön vaikuttaisivat 2 luvun 4 §:n 1 momentissa säädettäväksi ehdotetut virallisen syyttäjän tutkinnanjohtajan asemaan liittyvät seikat. Mainitun säännöksen mukaan syyttäjä ei toimisi tutkinnanjohtajana enää kaikkien poliisimiehen tekemäksi epäiltyjen rikosten tutkinnassa, vaan rikokselta edellytettäisiin yhteyttä virkatehtävien suorittamiseen. Vaikka kytkentää virkatehtäviin ei olisi, syyttäjä voisi päättää ryhtymisestään tutkinnanjohtajaksi. Toisaalta syyttäjä voisi toimia tutkinnanjohtajana myös siltä osin kuin asiassa on poliisimiehen lisäksi muu epäilty. Syyttäjälle siis uskottaisiin laissa harkintavaltaa, jonka käyttämisen mahdollistamiseksi ilmoitusvelvollisuuden tulisi koskea kaikkia rikosasioita, joissa epäilty tai joku epäillyistä on poliisimies. Syyttäjä ei edelleenkään toimisi tutkinnanjohtajana asioissa, jotka käsitellään rikesakko- tai rangaistusmääräysasioina, minkä vuoksi sellaiset asiat rajattaisiin ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle.

Ilmoitus poliisin tekemäksi epäiltyä rikosta koskevissa asioissa olisi tehtävä viralliselle syyttäjälle viipymättä eli käytännössä heti rikosilmoituksen tekemisen ja rikosepäilyn muun tietoon tulemisen jälkeen. Tällöin saadaan nopeasti syyttäjän päätös siitä, toimiiko hän harkinnanvaraisessa asiassa tutkinnanjohtajana, ja esitutkinnan aloittamisesta. Asian selvittämiseksi tarpeellisiin esitutkintatoimenpiteisiin saataisiin kuitenkin ryhtyä ennen ilmoituksen tekemistä tai ennen tutkinnanjohtajan päätöstä (3 luvun 3 §:n 3 momentti).

Tarpeettoman moninkertaisen työn välttämiseksi pykälän mukaiseen ilmoittamiseen tulisi kytkeä 3 luvun 10 §:n mukainen esitutkinnan rajoittamismenettely. Tutkinnanjohtaja voisi jo ilmoituksen yhteydessä tehdä esityksen rajoittamisesta. Rikoksesta ilmoittamisen yhteydessä tulisi mahdollisuuksien mukaan samalla jo ilmoittaa myös sellaisista esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista, joita tarkoitetaan yhteistyövelvollisuutta koskevan 3 §:n 1 momentissa.

Pykälään liittyisi 11 luvun 2 §:n 2 momentti, jonka mukaan suppea esitutkinta saataisiin toimittaa noudattamatta 5 luvun 1 §:n säännöksiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että suppeaan esitutkintaan tulleesta asiasta ei tarvitsisi ilmoittaa viralliselle syyttäjälle. Poikkeuksen muodostaisivat luonnollisesti sellaiset asiat, joihin liittyisi jokin esitutkintaviranomaisten ja syyttäjien ohjeissa tai sopimuksissa mainittu ilmoittamisperuste.

2 §. Syyttäjän toimivaltuudet esitutkinnassa. Pykälän 1 ja 2 momentissa säädettäisiin virallisen syyttäjän toimivaltuuksista tavalla, jonka perusta on voimassa olevan esitutkintalain 15 §:n 2 ja 3 momentissa.

Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan esitutkintaviranomaisen olisi virallisen syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta tai suoritettava esitutkintatoimenpide. Toimenpidepyyntö voisi koskea sekä esitutkinnan että syyteharkinnan aikana suoritettavia toimenpiteitä, minkä vuoksi virkkeestä poistettaisiin voimassa olevassa laissa olevat sanat ”esitutkinnan aikana”.

Termiä ”esitutkintatoimenpide” on jo käsitelty edellä 2 luvun 3 §:n perusteluissa. Se pitää sisällään myös esitutkinnassa rikoksen selvittämiseksi käytettävät pakkokeinot. Huomattava kuitenkin on, että virallinen syyttäjä ei pidättämiseen oikeutettuna virkamiehenä voi päättää kaikkien pakkokeinojen käytöstä, vaan päätösvalta joidenkin pakkokeinojen osalta kuuluu tuomioistuimelle. Viimeksi mainituissa tapauksissa syyttäjän toimintavaihtoehtoja ovat hakemuksen tekeminen tuomioistuimelle tai hakemuksen tekemiseen toimivaltaiselle poliisimiehelle annettu kehotus hakea tuomioistuimen päätöstä.

Virallinen syyttäjä voisi tehdä momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetun pyynnön omasta aloitteestaan tai asianosaisen aloitteesta. Esitutkinnan aloittaminen saattaa tällaisessa tapauksessa liittyä esimerkiksi siihen, että syyttäjän mielestä esitutkintaviranomaisen olisi tullut toimittaa esitutkinta 3 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla tai että esitutkintaviranomainen on syyttäjän käsityksen mukaan aiheettomasti jättänyt esitutkinnan toimittamatta tai lopettanut jo aloitetun esitutkinnan 3 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla. Näissä tapauksissa asianosainen voisi esitutkintaviranomaisen päätöksen saatuaan kääntyä syyttäjän puoleen. Ehdotettava säännös ei kuitenkaan edellyttäisi edeltävää esitutkintaviranomaisen kielteistä päätöstä, joten syyttäjä voisi periaatteessa aiheen ilmetessä määrätä esitutkinnan aloitettavaksi tai esitutkintatoimenpiteen suoritettavaksi ilman päätöstäkin. Tässä on syytä kiinnittää huomiota myös siihen, että tapauksissa, joissa esitutkintaviranomainen on päätynyt esitutkinnan toimittamatta jättämiseen, asianomistaja saa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n nojalla itse nostaa syytteen.

Asianosainen voisi kääntyä virallisen syyttäjän puoleen myös silloin, kun esitutkintaviranomainen ei ole suostunut 3 luvun 7 §:ssä tarkoitetun asianosaisen pyytämän esitutkintatoimenpiteen suorittamiseen. Syyttäjän tulisi tuolloin mainitun pykälän 1 momentissa säädettyjen perusteiden mukaan arvioida, onko esitutkintatoimenpiteen suorittaminen aiheellista, ja myönteiseen lopputulokseen päätyessään pyytää esitutkintaviranomaista suorittamaan toimenpide. Tällöin lopullinen päätösvalta tutkintatoimenpiteestä kuuluisikin tutkinnanjohtajan asemesta syyttäjälle, mistä säädettäisiin mainitun pykälän 2 momentissa. Toisaalta aihe esitutkintatoimenpiteen suorittamiseen saattaa ilmetä esitutkintaviranomaisen ilmoittaessa syyttäjälle tutkittavaksi tulleesta rikoksesta 1 §:n perusteella tai esitutkintaviranomaisen toteuttaessa 3 §:n 1 momentin mukaista esitutkinnan yhteistyövelvoitetta.

Momentin toisen virkkeen mukaan esitutkintaviranomaisen olisi muutenkin noudatettava syyttäjän määräyksiä, joilla pyritään turvaamaan asian selvittäminen 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Tämä vastaisi asiallisesti voimassa olevan esitutkintalain 15 §:n 2 momentissa poliisille asetettua velvoitetta noudattaa syyttäjän esitutkinnan 5 §:ssä säädettyjen tavoitteiden turvaamiseksi antamia määräyksiä. Tämä liittyy syyttäjän yleiseen velvollisuuteen huolehtia esitutkinnan asianmukaisuudesta niin, että asia tulee esitutkinnassa selvitetyksi riittävästi. Määräykset voivat liittyä myös uuden esitutkintatoimenpiteen suorittamiseen, mistä siis säädettäisiin momentin ensimmäisessä virkkeessä.

Pykälän 2 momentin mukaan syyttäjä päättäisi esitutkintatoimenpiteistä asian siirryttyä hänelle esitutkinnan päättämisen jälkeen. Tältä osin kysymys olisi tarkennuksesta verrattuna voimassa olevaan lakiin, jonka 15 §:n 3 momentin mukaan asianosaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä päättää syyttäjä asian tultua siirretyksi hänelle. Selvennyksen perusteella tämä koskisi kaikkia esitutkintatoimenpiteitä. Määräämisvalta asiasta siirtyisi syyttäjälle sen jälkeen, kun se on toimitettu 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla syyttäjälle syyteharkintaa tai rangaistusmääräyksen antamista varten.

Pykälän 3 momentin viittaussäännöksen mukaan syyttäjän toimimisesta tutkinnanjohtajana säädettäisiin 2 luvun 4 §:ssä.

3 §. Yhteistyövelvollisuus. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uusi pykälä koskisi esitutkintaviranomaisen ja virallisen syyttäjän välistä yhteistyötä. Pykälän tarkoituksena olisi korostaa esitutkintayhteistyön merkitystä ja edistää sen käyttöä. Koska pykälä asian luonteesta johtuen tulisi kirjoittaa varsin yleisluonteiseksi, tässä yhteydessä on syytä korostaa siitä ilmenevien periaatteiden merkitystä tulkintaohjeina kaikkien esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän päätöksentekotoimivaltaa koskevien säännösten osalta.

Pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen tulisi asian laadun tai laajuuden edellyttämällä tavalla ilmoittaa viralliselle syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista sekä tutkinnan edistymisestä muuten. Pakkokeinojen käyttöön liittyvästä ilmoittamisvelvollisuudesta säädettäisiin pakkokeinolaissa.

Ehdotettavan säännöksen tarkoituksena on toisaalta se, että esitutkintaviranomainen tarvittaessa saa syyttäjältä tukea harkinnan- tai tulkinnanvaraisten kysymysten arviointia varten, ja toisaalta se, että virallinen syyttäjä tarvittavassa määrin pysyy ajan tasalla esitutkinnan etenemisen suhteen ja tarvittaessa käyttää esitutkintatoimivaltuuksiaan. Viittaus pakkokeinolakiin tarkoittaisi ensinnäkin sitä, että ehdotettavan uuden pakkokeinolain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan ennen vangitsemisvaatimuksen tekemistä siitä olisi ilmoitettava viralliselle syyttäjälle. Sama koskisi 3 luvun 17 §:n 3 momentin mukaan tilannetta, jossa ollaan tekemässä esitystä vangitun vapaaksi päästämisestä. Uuden pakkokeinolain 5 luvun 4 §:ssä säädettäisiin siitä, että matkustuskieltopäätöstä valmisteltaessa siitä olisi ilmoitettava syyttäjälle, joka voisi ottaa päätettäväkseen kysymyksen matkustuskiellosta. Syyttäjä voisi sinällään pidättämiseen oikeutettuna virkamiehenä tehdä pakkokeinopäätöksiä pakkokeinolain mukaisesti muissakin tapauksissa tai ohjata pidättämiseen oikeutettua poliisimiestä pakkokeinoista päättämisessä, ja momentin ensimmäisessä virkkeessä todettu velvollisuus koskisi myös pakkokeinojen käyttämistä.

Momentissa esitutkintaviranomaiselle asetettava velvollisuus riippuisi siis asian laadusta tai laajuudesta. Merkittävä osa rikosasioista on siinä määrin yksinkertaisia ja vähäistä selvittämistä edellyttäviä, että erityisen esitutkintatutkintayhteistyön tarvetta niiden tutkinnan yhteydessä ei ole. Ilmaisu ”laatu tai laajuus” liittyisi toisaalta sekä rikosasiaan että sen tutkinnassa suoritettaviin yksittäisiin toimenpiteisiin. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin sinänsä kuuluvissa rikosasioissa tehdään paljon rutiiniluonteisia ratkaisuja ja toimenpiteitä, joista ei ole tarpeellista eikä tarkoituksenmukaista ilmoittaa viralliselle syyttäjälle.

Esitutkintayhteistyön tarve ei toisaalta välttämättä liittyisi rikoksen vakavuuteen. Lievästi rangaistavaankin rikokseen saattaa liittyä sellaisia piirteitä (esimerkiksi rikoksella aiheutettu huomattava vahinko), joiden vuoksi yhteistyövelvollisuutta on noudatettava. Yhteistyövelvollisuuden piiriin kuuluisivat tyypillisesti ne rikokset, joista 1 §:n mukaan on ilmoitettava viralliselle syyttäjälle. Esitutkinnan toimittamatta jättämistä tai lopettamista koskevaa päätöstä harkittaessa saattaa olla aihetta neuvotella syyttäjän kanssa. Tarvittaessa syyttäjän huomiota olisi kiinnitettävä epäillyn rikoksen vanhentumisen vaaraan. Esitutkintayhteistyössä voitaisiin esitutkinnan aloittamista harkittaessa tarvittaessa selvittää, onko rikos sellainen, että syyttäjällä on syyteoikeus. Tämä koskee esimerkiksi tapauksia, joissa asianomistaja ei ilmoita rikosta syytteenpantavaksi, mutta syyttäjällä on oikeus nostaa syyte erittäin tärkeän yleisen edun sitä vaatiessa. Jo syyttäjälle tehtäviä ilmoituksia ohjeistettaessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, että tällaisiin harkinnan- ja tulkinnanvaraisiin kysymyksiin pyydetään ja saadaan vastaus.

Rikos saattaa myös lajiltaan olla sellainen, että siihen tyypillisesti liittyy näyttö- tai selvittämisvaikeuksia, minkä vuoksi syyttäjän informoiminen asian etenemisestä on paikallaan (esimerkiksi ympäristörikokset ja lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset). Asian laatuun liittyy myös se, että rikoksen selvittämisessä saatetaan tarvita poikkeuksellisia tai harvinaisia todistelukeinoja tai että rikos on muuten tavallista vaikeammin selvitettävä. Kuten esitutkintayhteistyön kehittämistyöryhmän loppuraportissakin korostetaan, tavanomaista vaikeammissa asioissa tutkinnanjohtajan tulisi laatia kirjallinen tutkintasuunnitelma, johon myös virallinen syyttäjä perehtyy. Tutkintasuunnitelma tulisi päivittää esitutkinnan edistyessä, jolloin myös päivitetty suunnitelma tulisi saattaa syyttäjän tietoon. Rikosasian laajuus liittyy yleensä siihen, kuinka mittavaa ja erilaista todistelua asiassa tarvitaan. Laajuuteen saattavat liittyä myös tutkinnan suuntaamista ja esitutkinnan rajoittamista koskevat kysymykset.

Tapauksesta riippuen ilmoitusvelvollisuus voisi koskea monenlaisia esitutkintatoimenpiteisiin tai tutkinnan edistymiseen liittyviä seikkoja. Laissa nimenomaisesti säädettäisiin, siitä että viralliselle syyttäjälle on varattava tilaisuus olla läsnä ryhmätunnistuksessa ja kuulustelutilaisuudessa, joka tallennetaan todisteena käyttämistä varten (8 luvun 3 §:n 2 momentti ja 9 luvun 4 §:n 3 momentti). Mitä tulee muihin ilmoittamistapauksiin, ne voivat liittyä esimerkiksi asianosaisen pyytämiin toimenpiteisiin (3 luvun 7 §), esitutkinnan käynnistämiseen ulkomailla tehdyksi epäillyn rikoksen osalta (3 luvun 8 §), esitutkintatoimenpiteen siirtämiseen (3 luvun 12 §), esitutkinnan keskeyttämiseen (3 luvun 13 §), henkilön kelpoisuuteen toimia todistajana (7 luvun 7 ja 8 §), ryhmätunnistuksen edellytyksiin (8 luvun 2 §:n 1 momentti) sekä kuulustelun ottamiseen ääni- ja kuvatallenteeseen (9 luvun 3 §).

Esitutkintayhteistyön keskeisimpiä kohteita on esitutkinnan päättymisen lähestyessä esitutkinta-aineiston riittävyyden arvioiminen. Siihen liittyy loppulausunto, josta säädettäisiin 10 luvun 1 §:ssä. Pykälän mukaan tarvittaessa virallista syyttäjää olisi kuultava loppulausuntopyynnön tarpeellisuudesta ja sisällöstä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että syyttäjän on tarvittavassa määrin osallistuttava esitutkintaan sen varmistamiseksi, että asia selvitetään 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Aihe virallisen syyttäjän osallistumiseen voisi syntyä monella tavalla. Yleensä se perustuisi esitutkintaviranomaisten tekemiin 1 §:n ja 3 §:n 1 momentin mukaisiin ilmoituksiin tai muussa kanssakäymisessä niiltä saatuihin tietoihin. Toisaalta aloite voisi tulla myös asianosaiselta esimerkiksi sen vuoksi, että esitutkintaviranomainen ei ole suostunut hänen esittämäänsä toimenpidepyyntöön. Lisäksi syyttäjän tulisi 2 §:n 2 momentin mukaisesti päättää tarvittavista lisätutkintatoimenpiteistä asian siirryttyä hänelle esitutkinnan päättymisen jälkeen, jos syyttäjä havaitsee esitutkinta-aineiston puutteelliseksi esitutkinnassa selvitettävien asioiden osalta tai jos jokin sellainen asia muuten kaipaa selvennystä.

Tehokkaan esitutkintayhteistyön toteuttaminen edellyttää syyttäjäpuolelta riittäviä voimavaroja. Varsinkin vaativissa ja laajoissa rikosasioissa tämä saattaa edellyttää syyttäjäparien käyttämistä, mitä on painotettu myös aikaisemmin viitatussa Valtakunnansyyttäjänviraston esitutkintayhteistyön tehostamista ja syyttäjäparien käyttämistä koskevassa ohjeessa.

Pykälän 1 ja 2 momentti koskisivat siis esitutkintaviranomaisen velvollisuutta pitää virallinen syyttäjä ajan tasalla esitutkinnan etenemisen suhteen ja syyttäjän velvollisuutta osallistua esitutkintaan. Selvyyden vuoksi pykälän 3 momentissa säädettäisiin esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän velvollisuudesta neuvotella esitutkintayhteistyön järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä. Ilman neuvotteluyhteyttä ei voida puhua aidosta yhteistyöstä. Momentti koskisi sekä neuvottelemista yksittäisestä asiasta että menettelytapojen järjestämisestä yleisemmin esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisessä kanssakäymisessä.

6 luku Läsnäolo esitutkinnassa

1 §. Velvollisuus saapua esitutkintaan. Pykälän 1 momentin mukaan, jos on syytä olettaa, että henkilöltä saadaan selvitystä rikoksesta, tai jos hänen läsnäolonsa esitutkintatoimenpidettä suoritettaessa on muuten tarpeen rikoksen selvittämiseksi, hän olisi velvollinen kutsusta saapumaan esitutkintaan sen poliisilaitoksen toimialueella, jossa hän oleskelee. Pykälän 2 momentin mukaan kutsussa olisi ilmoitettava tutkittavana oleva rikos ja kutsuttavan asema esitutkinnassa.

Jo tämän pykälän yhteydessä on syytä korostaa sitä, että lähtökohtaisesti 6 luvun säännöksiä sovellettaisiin kaikenikäisiin esitutkinnassa kuultaviin ja epäiltyjen osalta alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäiltyyn. Tämä tarkoittaa sitä, että ääritapauksissa voidaan turvautua noutamiseen, kiinniottamiseen ja poistumisen estämiseen. Tämä ei aiheuttaisi muutosta nykytilanteeseen, koska näin esitutkintalain 17—21 §:ää on tulkittu. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kysymys, sitä korostuneemman aseman saavat esitutkintaperiaatteet. Erityisesti on syytä kiinnittää huomiota suhteellisuusperiaatteeseen (4 luvun 4 §), vähimmän haitan periaatteeseen (4 luvun 5 §) ja hienotunteisuusperiaatteeseen (4 luvun 6 §). Luonnollisesti 6 luvun säännösten soveltamisen kannalta tärkeä olisi lasten kohtelua esitutkinnassa koskeva 4 luvun 7 §.

Pykälä perustuisi osittain voimassa olevan esitutkintalain 17 §:ään. Pykälän 1 momentti poikkeaisi voimassa olevan pykälän 1 momentista niin, että uudessa säännöksessä käytettäisiin ilmaisua ”on syytä olettaa” nykyisessä säännöksessä olevan ilmaisun ”otaksutaan voitavan saada” asemesta. Kysymyksessä ei olisi asiallinen muutos vaan kirjoitustekninen muutos, jolla ilmaisua yhtenäistetään muiden laissa olevien ilmaisujen kanssa.

Momentissa käytettävä ilmaisu ”rikoksen selvittämiseksi” olisi ymmärrettävä laajasti 1 luvun 2 §:ään (esitutkinnassa selvitettävät asiat) kytkeytyvänä. Selvitettävä seikka saattaisi koskea siis esimerkiksi rikoksen teko-olosuhteita tai rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen edellytyksiä.

Poliisilaitoksen toimialue voi olla hyvinkin laaja. Kun henkilö velvoitetaan saapumaan esitutkintaan, huomioon olisi otettava vähimmän haitan periaate. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilöä tulisi mahdollisuuksien mukaan kuulla lähimmällä poliisiasemalla. Tämä ei ole aina mahdollista, koska esimerkiksi vaativa rikostutkinta saattaa olla keskitetty tietyillä poliisiasemilla tehtäväksi. Huomioon tulisi myös ottaa kuultavan mielipide, jos hän haluaa kuultavaksi poliisiasemalle, joka ei ole lähinnä hänen asuinpaikkaansa.

Pykälän 2 momentti poikkeaisi voimassa olevan lain 17 §:n 2 momentista, jonka mukaan kutsussa on ilmoitettava sen aihe, jollei siitä voi aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Tutkittavana olevan rikoksen yksilöiminen kutsussa jäisi riippumaan tapauskohtaisista olosuhteista ja siitä, missä asemassa kutsuttava henkilö on. Henkilöllä ei ole välttämättä tarkkojen rikosta koskevien tietojen tarvetta, jos tapaus on hänelle ennestään tuttu. Joissakin tapauksissa saattaa siis riittää rikoksen nimikkeen ja tekoajan ilmoittaminen, joissakin tapauksissa saattaa olla aihetta kuvata myös epäiltyä rikosta. Rikoksen ilmoittamisessa voidaan ottaa myös huomioon rikoksen selvittämiseen liittyviä näkökohtia. Kutsun ei esimerkiksi pitäisi antaa kutsuttavalle ennakkokäsitystä siitä, mitä hänen halutaan kertovan, tai tietoja, joiden antaminen voi vaarantaa rikoksen selvittämisen. Kutsun sisällön osalta olisi otettava huomioon 4 luvun 15 § asianosaisjulkisuudesta esitutkinnassa.

Laissa ei edelleenkään säädettäisi kutsumistapaa. Näin ollen voidaan siis käyttää esimerkiksi kutsumista henkilökohtaisesti, puhelimitse tai kirjeellä. Hienotunteisuusperiaatteeseen ja eräisiin muihin esitutkintaperiaatteisiin liittyvistä syistä perusteltua saattaa olla suljetulla kirjeellä lähetettävien kirjallisten kutsujen käyttäminen, jolloin kutsu ei tule sivullisten tietoon. Poliisin käytettävissä nykyisin olevista lomakkeista löytyy tarkoitukseen sopiva lomake, jota voidaan käyttää myös yhteydenottopyyntönä.

Asianosaiselle toimitettavassa kirjallisessa kutsussa yleensä 4 luvun 10 §:n 1 momentin perusteella mainittaisiin asianosaisen oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Tämä ei olisi tarpeen, jos kirjallinen ilmoittaminen oikeudesta on tehty jo aikaisemmin. Lisäksi avustajan käyttöoikeudesta voitaisiin ilmoittaa kirjallisesti erikseen kutsumisen jälkeenkin, kunhan ilmoitus toimitetaan siinä määrin ajoissa, että kutsuttava halutessaan ehtii hankkia avustajan kuulusteluun.

Kutsumisen yhteydessä on mahdollisuuksien mukaan varmistettava, että kutsu menee perille ja että kutsuttava sen ymmärtää. Tämä liittyy siihen, että kutsun noudattamisen laiminlyöminen voi 2 §:n nojalla johtaa noudon käyttämiseen. Kirjallisia kutsuja käytettäessä on esimerkiksi aiheen ilmetessä tarkistettava osoitetietojen paikkansapitävyys. Kutsussa käytettävän kielen osalta noudatettaisiin 4 luvun 14 §:ää, jossa säädettäisiin muun ohessa kutsuissa käytettävästä kielestä.

2 §. Nouto esitutkintaan. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että jos esitutkintaan kutsuttu jättää ilman hyväksyttävää syytä kutsun noudattamatta, hänet voidaan noutaa sinne. Rikoksesta epäilty voitaisiin noutaa ilman kutsuakin, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta ja on todennäköistä, että hän ei noudata kutsua, tai jos on syytä epäillä, että hän kutsun saatuaan ryhtyy pakenemalla, todisteita hävittämällä tai muulla tavalla vaikeuttamaan esitutkintaa. Momentti vastaisi voimassa olevan lain 18 §:n 1 momentissa olevaa sääntelyä kuitenkin sillä tavalla muutettuna, että ”syytä epäillä” riittäisi kynnykseksi niissä tapauksissa, joissa kysymys on esitutkinnan mahdollisesta vaikeuttamisesta.

Pykälän 2 momentin mukaan noudosta päättäisi tutkinnanjohtaja. Noudosta olisi annettava noudettavaksi määrätylle kirjallinen määräys. Jos määräystä ei asian kiireellisyyden vuoksi ole kirjallisena, määräys ja sen perusteena olevat seikat olisi kerrottava noudettavalle kiinniottamisen yhteydessä.

Momentti poikkeaisi voimassa olevan lain 18 §:n 2 momentista, jonka mukaan noudosta päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies. Nykyisessä säännöksessä todetaan myös, että noudosta on annettava kirjallinen määräys. Ehdotettavassa säännöksessä päätöksentekijäksi säädettäisiin tutkinnanjohtaja muihin ehdotettavan lain päätöksentekoa koskeviin säännöksiin liittyvistä johdonmukaisuussyistä ja siitä syystä, että tutkinnanjohtaja on käytännössä parhaiten perillä noutotarpeeseen liittyvistä seikoista. Tämä ei estäisi sitä, että tutkinnanjohtaja tarvittaessa neuvottelisi esitutkintayhteistyön puitteissa noudosta etukäteen virallisen syyttäjän kanssa. Noudettavan oikeusturvaan liittyvistä syistä momentissa säädettäisiin kirjallisen määräyksen antamisesta nimenomaan noudettavaksi määrätylle. Kiireellisissä tapauksissa määräyksen sisältävä asiakirja olisi annettava hänelle jälkikäteen.

Pykälän 3 momentissa ei enää säädettäisi voimassa olevan lain tavoin siitä, että poliisimies saa ottaa noudettavaksi määrätyn kiinni. Tällaista sääntelyä voidaan pitää tarpeettomana, koska kiinniotto-oikeus itsestään selvästi sisältyy oikeuteen käyttää noutoa. Momenttiin otettaisiin nykysääntelyn sijasta viittaus siihen, että etsinnästä kuulusteluun noutoa varten säädettäisiin pakkokeinolain 8 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:ssä.

Pykälään ei tarpeettomana otettaisi myöskään säännöstä, joka on voimassa olevan lain 18 §:n 4 momentissa ja jonka mukaan vangin lähettämisestä esitutkintaan säädetään erikseen. Erikseen säätämisen osalta voi viitata vankeuslain 6 luvun 5 §:ään ja tutkintavankeuslain 3 luvun 8 §:ään.

3 §. Välitön kuuleminen. Pykälän 1 momentin mukaan rikospaikalta tai sen välittömästä läheisyydestä tavatun henkilön olisi poliisimiehen kehotuksesta jäätävä tälle paikalle tai saavuttava välittömästi muuhun saman poliisilaitoksen toimialueella olevaan paikkaan, jos häntä on asian selvittämiseksi tarpeen heti kuulla. Jos hän ilman hyväksyttävää syytä kieltäytyisi noudattamasta kehotusta tai tämä olisi hänen käyttäytymisensä perusteella todennäköistä, poliisi voisi estää häntä poistumasta paikalta tai ottaa hänet kiinni ja viedä kuultavaksi. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että rikospaikalta poistumassa oleva saadaan ottaa kiinni 1 momentissa tarkoitetun kehotuksen antamiseksi, jos olosuhteet ovat sellaiset, että kehotusta ei voida muuten saattaa hänen tietoonsa ja asian selvittäminen muuten vaarantuisi.

Pykälä vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 19 §:ää ja liittyisi tämän esityksen mukaisen uuden pakkokeinolain 2 luvun 1 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan poliisimies saisi ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Nyt kysymyksessä olevan pykälän mukaiset henkilön velvollisuudet eivät sinällään riippuisi hänen prosessuaalisesta asemastaan.

4 §. Tutkintatoimenpiteiden viivytyksetön aloittaminen. Pykälän mukaan esitutkintatoimenpiteet, joiden vuoksi henkilö on kutsusta saapunut tai noudettu esitutkintaan taikka on 3 §:n nojalla määrätty jäämään paikalle tai viety kuultavaksi, on aloitettava ilman aiheetonta viivytystä.

Pykälä poikkeaisi eräiltä osin voimassa olevan lain 20 §:stä. Sanan ”saapunut” eteen lisättäisiin sana ”kutsusta”, lisäksi voimassa olevan lain ”viipymättä” muutettaisiin ilmaisuksi ”ilman aiheetonta viivytystä”. Ensimmäinen muutoksista liittyisi siihen, että esitutkintavirkamiehille ei voida asettaa velvollisuutta ryhtyä pikaisesti kuulusteluun tapauksissa, joissa henkilö oma-aloitteisesti saapuu kuultavaksi. Kutsussa on saatettu ottaa huomioon se, milloin tutkija ehtii suorittaa juuri kysymyksessä olevaan asiaan liittyviä toimenpiteitä. Tämä liittyy siihen, että lain 3 luvun 11 §:n 3 momentin mukaan esitutkintatoimenpiteet voitaisiin olosuhteiden sitä edellyttäessä asettaa tärkeysjärjestykseen. Osittain samanlaisiin seikkoihin liittyy toinen muutos. Kuulustelun suorittajalla saattaa olla kuulusteltavan saapuessa poliisiasemalle suoritettavanaan jokin välttämätön kiireellinen toimenpide, joka viivästyttää kuulustelun aloittamista.

Pykälä liittyy esitutkintaperiaatteista voimakkaasti vähimmän haitan periaatteeseen, koska kyseiset toimenpiteet aiheuttavat niiden kohteena olevalle ajanhukkaa ja koska niillä joissakin tapauksissa saatetaan myös rajoittaa hänen vapauttaan. On syytä korostaa sitä, että henkilöä ei tulisi noutaa, jos häntä koskevien esitutkintatoimenpiteiden suorittamiseen ei päästä nopeasti. Vaikka pykälässä mainittaisiin vain esitutkintatoimenpiteiden aloittaminen, on itsestään selvää, että toimenpide olisi myös saatettava loppuun ilman aiheetonta viivytystä.

5 §. Läsnäolon kesto. Pykälän 1 momentin mukaan ketään ei saisi pitää esitutkinnassa kauempaa kuin on välttämätöntä. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ensinnäkin siitä, että muu kuin rikoksesta epäilty on velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa enintään 6 tuntia kerrallaan. Epäilty, jota ei ole pidätetty tai vangittu, olisi velvollinen olemaan läsnä kerrallaan enintään 12 tuntia ja, jos pidättämiseen on pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n mukaiset edellytykset, enintään 24 tuntia. Alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäilty olisi erittäin painavista syistä velvollinen olemaan läsnä kerrallaan yli 12 tuntia ja enintään 24 tuntia. Pykälän 3 momentin mukaan esitutkinnassa ollutta ei saisi ilman erityistä syytä uudelleen velvoittaa saapumaan tai noutaa sinne seuraavien 12 tunnin aikana siitä, kun hän on poistunut esitutkinnasta.

Pykälä vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 21 §:ää sillä erotuksella, että ensinnäkin rikollisesta teosta epäiltyä koskeva virke olisi uusi. Lisäksi 2 momentissa ei enää viitattaisi pakkokeinolakiin niiden toimenpiteiden osalta, joihin saadaan ryhtyä epäillyn poistumisen estämiseksi. Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:ssä nykyisin olevaa sääntelyä vastaava otettaisiin nyt kysymyksessä olevan luvun 6 §:ään. Uuden pakkokeinolain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa poliisimiehen kiinniotto-oikeutta koskeva sääntely yhdenmukaistettaisiin nyt kysymyksessä olevan pykälän 2 momentin kanssa. Myös pakkokeinolain puolella kiinnioton jatkuminen yli 12 tuntia edellyttäisi pidättämisen edellytysten olemassaoloa.

Keskeinen esitutkinnassa läsnä olevaan henkilöön kohdistettava toimenpide on esitutkintakuulustelu. Sen ajankohdasta säädettäisiin 7 luvun 5 §:n 2 momentissa. Mainittu säännös ja pykälän 2 momentti vaikuttavat toisiinsa määriteltäessä yksittäistapauksessa kuulustelun kestoa ja siihen liittyvää läsnäolovelvollisuutta esitutkinnassa. Huomioon on otettava myös 4 § tutkintatoimenpiteiden viivytyksettömästä aloittamisesta.

Alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäiltyä koskeva virke liittyisi siihen, että tällaista epäiltyä ei voitaisi uuden pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 3 momentin mukaan pidättää. Yli 12 tunnin ja enintään 24 tunnin läsnäolovelvollisuus edellyttäisi erittäin painavia syitä, jotka voisivat olla ensinnäkin rikostutkinnallisia. Kysymyksessä saattaisi olla esimerkiksi vakava teko, jonka tutkinta (esimerkiksi muiden tekijöiden jäljille pääseminen tai asian selvittämisen vaikeuttamisen estäminen) edellyttäisi rikollisesta teosta epäillyn läsnäoloa esitutkinnassa yli 12 tunnin. Toisaalta voitaisiin kiinnittää huomiota rikoksesta epäillyn etuun liittyviin, yleensä lastensuojelullisiin näkökohtiin (esimerkiksi mielentilaltaan häiriintyneen tai järkyttyneen lapsen luovuttaminen huoltajilleen tai sosiaaliviranomaisen huostaan). Erittäin painavien syiden lisäksi olisi kiinnitettävä erityistä huomiota esitutkintaperiaatteisiin kuten suhteellisuusperiaatteeseen, vähimmän haitan periaatteeseen, hienotunteisuusperiaatteeseen sekä lasten kohtelua esitutkinnassa koskeviin säännöksiin. Periaatteiden soveltaminen johtaisi sinällään jo siihen, että rikollisesta teosta epäiltyä ei pitäisi ylipäänsä velvoittaa olemaan pitkää aikaa esitutkinnassa.

Laissa ei edelleenkään säädettäisi siitä, mistä 2 momentissa tarkoitetut määräajat laskettaisiin. Määräajan alkamisajankohta ilmenee voimassa olevan säännöksen perusteluista (HE 14/1985 vp), joiden mukaan määräaika lasketaan esitutkintaan saapumisesta tai kiinniottamisesta. Tätä voidaan täydentää noudon osalta siten, että määräaika noutotapauksissa laskettaisiin noudon alkamisesta riippumatta siitä, joudutaanko henkilö noudon toteuttamiseksi ottamaan kiinni.

Määräajan alkamisajankohta riippuisi siis edelleen siitä, osallistuuko henkilö esitutkintaan vapaaehtoisesti vai ei. Koska kiinniottaminen yleensä tapahtuu muualla kuin poliisiasemalla ja koska henkilön tuominen poliisiasemalle kestää jonkin aikaa, tämä tarkoittaisi sitä, että vapaaehtoisesti esitutkintaan saapunutta voidaan periaatteessa pitää kauemmin esitutkinnassa kuin noudettua tai kiinniotettua henkilöä. Tätä ei voida kuitenkaan katsoa ongelmaksi, koska laissa säädetyt määräajat olisivat joka tapauksessa muista tapauskohtaisista seikoista riippuvaisia enimmäisaikoja ja koska noutoon ja kiinniottamiseen muuten liittyy niiden kohteena olevan henkilön kannalta ikäviä ja haitallisia vaikutuksia. Kuten yleensäkin vastaavia rikostutkintaan liittyviä määräaikoja sovellettaessa, näitäkään määräaikoja laskettaessa ei otettaisi huomioon mahdollista edeltävää muuhun perusteeseen kuin rikoksen selvittämiseen liittyvää kiinniottamista (esimerkiksi päihtymyksen takia tapahtunut kiinniottaminen).

Henkilön läsnäolovelvollisuuteen ei vaikuttaisi pidentävästi se, että hänen ollessaan läsnä esitutkinnassa esitutkintaviranomaisen tietoon tulee uusi asia, josta häntä olisi kuultava. Jos henkilöä ei tällaisessa tapauksessa ehditä kokonaan kuulla 2 momentin mukaisten määräaikojen puitteissa, hänet voidaan velvoittaa saapumaan esitutkintaan uudelleen 3 momentin mukaisen tauon jälkeen.

Pykälän 2 momentissa säädettäviin määräaikoihin liittyy kysymys niiden ylittämisestä esitutkinnassa olevan henkilön suostumuksella. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että saapuneen tai kutsutun henkilön suostumuksin voidaan enimmäisaikoja ylittää siinä tapauksessa, ettei tällaisen henkilön vapautta ole muutoin jouduttu rajoittamaan. Suostumuksen antaminen saattaa olla perusteltua esimerkiksi sen vuoksi, että asianomaisen henkilön ei tarvitse tulla useita kertoja esitutkintaan. Kirjallisuudessa on katsottu, että pidättäminen, vangitseminen ja matkustuskielto ovat niin ankaria pakkokeinoja, ettei asianosaisen suostumus voi korjata edellytyksissä olevaa puutetta. Tällä perusteella voidaan katsoa, että rikoksesta epäilty ei voi antaa suostumusta 24 tunnin ylittävään läsnäoloon esitutkinnassa.

Kuten oikeuskirjallisuudessa ja ylimpien laillisuusvalvojien pakkokeinojen käyttöä koskevissa ratkaisuissa korostetaan, suostumuksen on oltava aidosti vapaaehtoinen. Sen saamiseksi esitutkintaviranomainen ei saa käyttää taivuttelua tai muuta vastaava johdattelua. Lisäksi aloitteen määräajan ylittämiseen tulisi tulla esitutkinnassa olevalta henkilöltä, jolloin esitutkintaviranomaisen toiminta rajoittuu siihen, että henkilölle tehdään selkoa läsnäolovelvollisuudesta ja siihen liittyvästä määräajasta ja että henkilölle jätetään johtopäätösten tekeminen niistä.

6 §. Poistumisen estäminen. Pykälään sijoitettaisiin voimassa olevan pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n ensimmäistä virkettä asiallisesti vastaava säännös, joka asiayhteytensä vuoksi paremmin sopii uuden esitutkintalain 6 lukuun. Pykälän mukaan rikoksesta epäiltyä, joka on 5 §:n 2 momentin nojalla velvollinen olemaan läsnä esitutkinnassa ja jota ei ole pidätetty tai vangittu, saataisiin esitutkinnassa pitää lukitussa tilassa, jos se on välttämätöntä hänen poistumisensa estämiseksi.

Pykälään ei otettaisi pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n toista virkettä, jonka mukaan epäiltyä ei saa kuitenkaan sijoittaa pidätettyjen säilytyshuoneeseen, ellei pidättämiseen ole 1 luvun 3 §:n mukaan edellytyksiä. Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta mukaan lukien säilytyspaikasta säätäminen säädetään nykyisin poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa.

Voimassa olevaan pykälään liittyy eduskunnan apulaisoikeusmiehen ratkaisu (27.9.2004, dnro 1416/4/02), jonka mukaan virheellistä ja lainvastaista oli 14-vuotiaan lapsen sijoittaminen poliisiasemalla niin sanottuun ”sumppuun”. Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan alle 18-vuotias vapautensa menettänyt on pidettävä erillään muista vapautensa menettäneistä, jollei hänen etunsa muuta vaadi.

Poistumisen estämiseen liittyen valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri on kiinnittänyt huomiota pakkokeinon käytön asianmukaiseen kirjaamiseen (ratkaisu 16.5.2008, dnro 993/1/06). Käytössä olleesta selvityksestä ei ilmennyt, että kuulusteltava olisi ollut aikeissa poistua poliisilaitokselta kesken kuulustelujen.

7 §. Ilmoitus sotilasviranomaiselle. Pykälässä säädettäisiin, että sotilaan noutamisesta tai kiinniottamisesta esitutkintaa varten taikka vapaaksi päästämisestä on viipymättä ilmoitettava sen hallintoyksikön päällikölle, jossa asianomainen sotilas palvelee. Pykälä vastaisi esitutkinnan osalta esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 11 §:ää. Asian merkityksen ja selvyyden vuoksi ilmoituksesta ehdotetaan säädettäväksi laissa.

Kysymyksessä olevalla ilmoittamisvelvollisuudella on merkitystä useassakin mielessä. Ilmoittamisella ensinnäkin vältetään turhat palveluspaikastaan pois olevan sotilaan etsimiseen liittyvät viranomaistoimenpiteet. Lisäksi sotilas on voinut asiassa syyllistyä sotilasoikeudenkäyntimenettelyssä käsiteltävään rikokseen, jonka osalta toimivalta esitutkinnan käynnistämispäätöksen tekemiseen on kurinpitoesimiehellä. Vapaaksi päästämisen yhteydessä voi olla tarpeen toimittaa sotilas suoraan joukko-osastoonsa esimerkiksi tapauksissa, joissa poliisin kiinni ottamaksi joutunut sotilas on ollut luvatta poissa yksiköstään.

7 luku Kuulustelut

1 §. Kuulusteltavan läsnäolo. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että kuulusteltavan on oltava itse läsnä kuulustelussa. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin poikkeuksista henkilökohtaiseen läsnäoloon. Jos tutkija katsoo, ettei siitä aiheudu haittaa ja ettei se vaaranna tutkinnan luotettavuutta, asianosainen saisi antaa lausumansa asiamiehen välityksellä taikka puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä. Samoin edellytyksin saataisiin todistajaa kuulustella puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä. Rikoksesta epäiltyä saataisiin kuulustella asiamiehen välityksellä vain, jos asia koskee rikosta, josta ei ole säädetty muuta tai ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai kuusi kuukautta vankeutta. Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kuulustelukertomusta täydentävistä kirjallisista selvityksistä, jotka asianosaiselta ja todistajalta olisi otettava vastaan heidän niitä tarjotessaan.

Pykälä poikkeaisi 2 ja 3 momentin osalta jonkin verran voimassa olevan esitutkintalain 22 §:n 2 ja 3 momentista. Rikoksesta epäiltyä koskevat erityiset edellytykset sidottaisiin pelkästään asiamiehen käyttöön ja rikoksesta säädettyyn rangaistukseen toisin kuin voimassa olevassa säännöksessä, jonka mukaan edellytyksenä kaikkien 2 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettujen keinojen (asiamiehen käyttäminen taikka puhelimitse tai tiedonsiirtovälineellä tapahtuva kuuleminen) osalta on, että asia on merkitykseltään vähäinen eikä epäilty kiistä rikosilmoituksen oikeellisuutta tai että kysymyksessä on aikaisemmin suoritetun kuulustelun vähäinen täydentäminen. Pykälän 3 momentissa asianosainen ja todistaja asetettaisiin samaan asemaan sen sijaan, että nykyisen lain tavoin todistajan osalta edellytyksenä olisi erityinen syy.

Pykälän 2 momentissa ei myöskään voimassa olevan säännöksen tavoin säädettäisi siitä, että kuulustelupöytäkirjasta on käytävä ilmi, miltä osin lausuma tai kertomus on annettu asiamiehen välityksellä, puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä. Tästä säädettäisiin kuulustelupöytäkirjaa koskevassa 9 luvun 1 §:n 3 momentissa, johon sääntely asiayhteytensä perusteella paremmin sopii.

Vaikka pykälän 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyisivät, kuulusteltavalle olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi henkilökohtaisesti, jos hän sitä haluaa. Lisäksi on syytä korostaa sitä, että kuulustelun toimittaminen asiamiehen välityksellä tai tiedonsiirtovälineellä on harkittava tutkinnan luotettavuusnäkökohdasta tarkkaan. Olennaista kaikkien tiedonsiirtovälineellä tapahtuvien kuulustelujen osalta on se, että kuulusteltavan henkilöllisyys pystytään riittävästi varmistamaan. Matkapuhelimien käytön yleistymisen myötä puhelimen käytöstä on tullut yleisesti ottaen nopea kuulustelun suorittamistapa. Pykälän 2 momentin mukaisesti kuulustelu voitaisiin toimittaa myös käyttäen videoneuvottelua tai vastaavaa kuva- ja ääniyhteydellä varustettua tiedonsiirtovälinettä.

Pykälä liittyy rikoslain 15 luvun 2 §:ään, jossa säädetään rangaistavaksi perätön lausuma viranomaismenettelyssä. Mainitun pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistaan muuta kuin rikoksesta epäiltyä esitutkinnassa henkilökohtaisesti läsnä ollen kuulusteltaessa annetusta perättömästä lausumasta (väärän tiedon antaminen tai seikan salaaminen). Rangaistavuuden edellytyksenä on siis henkilökohtainen läsnäolo kuulustelussa.

2 §. Asianomistajan kuulustelemisrajoitukset. Pykälän ensimmäisessä virkkeessä säädettäisiin voimassa olevan lain 23 §:ää vastaavasti, että asianomistaja, jolla ilmeisesti ei ole tutkittavaa asiaa selventäviä tietoja, voidaan jättää esitutkinnassa kuulustelematta, jos hän on rikosilmoituksen tehdessään tai muussa yhteydessä ilmoittanut syytteestä päättämistä ja oikeudenkäyntiä varten tarvittavat seikat. Voimassa olevaan lakiin verrattuna uuden toisen virkkeen mukaan asianomistajan kuulusteleminen voitaisiin jättää tämän omasta ilmoittautumisesta tapahtuvaksi, jos asian laatu asianomistajien suuren määrän tai muun vastaavan syyn vuoksi sitä edellyttää.

Esityksen yleisperusteluissa on jo käsitelty pykälän toiseen virkkeeseen liittyviä ja samalla sen soveltamista koskevia kysymyksiä. Virke liittyisi erityisesti tapauksiin, joissa asianomistajia on suuri määrä rikoksen laajalle ulottuvien vaikutusten vuoksi. Muuna vastaavana syynä voidaan mainita tilanne, jossa rikoksella voidaan olettaa olevan vähäisempikin määrä asianomistajia, mutta heidän henkilöllisyytensä on jäänyt epäselväksi selvittely-yrityksistä huolimatta tai selvittelymahdollisuuksien puuttumisen vuoksi. Virkkeessä tarkoitetut tapaukset liittyisivät erityisesti tilanteisiin, joissa on kysymys rikoksen aiheuttamien vahinkojen ja muiden seurausten selvittämisestä. Kuulusteleminen voisi kuitenkin koskea muitakin 1 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja esitutkinnassa selvitettäviä seikkoja.

Pykälän toisessa virkkeessä tarkoitettu omasta ilmoittautumisesta tapahtuva kuulusteleminen voisi tapahtua sen perusteella, että esitutkintaviranomainen on esimerkiksi tiedotusvälineissä kehottanut jonkin epäillyn rikoksen asianomistajia ilmoittautumaan. Asianomistajan ilmoittautuminen ei kuitenkaan edellyttäisi tiedon saamista asiasta julkisuuden tai esitutkintaviranomaisen kautta, vaan asianomistaja voisi ilmoittautua kuultavaksi myös muuten saamansa tiedon perusteella.

3 §. Päihtyneen kuulusteleminen. Pykälän mukaan, jos henkilö on niin päihtynyt alkoholista tai muusta huumaavasta aineesta, että hänen ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä, häntä saisi kuulustella vain, jos kuulustelua ei voida lykätä rikoksen selvittämistä vaarantamatta. Kuulustellulle olisi varattava tilaisuus myöhemmin uudelleen tarkastaa kertomuksensa siten kuin kuulustelukertomuksen tarkastamisesta jäljempänä säädetään.

Pykälässä säädettäisiin päihtyneen kuulustelemisesta tavalla, joka käytännössä vastaisi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 12 §:ssä nykyisin olevaa sääntelyä. Asetuksessa olevan ilmaisun ”jos se on rikoksen selvittämiseksi välttämätöntä” asemesta käytettäisiin kuitenkin ilmaisua ”jos kuulustelua ei voida lykätä rikoksen selvittämistä vaarantamatta”. Muutos ei olisi asiallinen, vaan kuulustelun edellytys pyrittäisiin kuvaamaan nykyistä tarkemmin.

Kuulusteltavan oikeusturvan kannalta olennaisista kuulustelun edellytyksistä tulisi säätää laissa, koska kuulustelukertomus on tärkeä osa oikeudenkäyntiaineistoa ja koska muut kuin rikoksesta epäillyt antavat kertomuksensa rikosoikeudellisen vastuun alaisina. Verrattuna asetuksen pykälään säännöksessä ei velvoitettaisi tekemään kuulustelupöytäkirjaan merkintää kuulusteltavan tilasta ja siitä, miksi kuulustelemista on pidetty välttämättömänä. Tästä säädettäisiin asiayhteyteen paremmin sopivana kuulustelupöytäkirjaa koskevassa 9 luvun 1 §:n 3 momentissa. Näiden merkintöjen tekemistä asianmukaisesti ja riittävästi on syytä kuitenkin korostaa tässäkin yhteydessä.

Päihtyneen henkilön kuulustelemiseen tulee suhtautua pidättyvästi. Kuulustelun merkityksen ymmärtämisen lisäksi kuulusteltavan on kyettävä vapaasti harkitsemaan kertomuksensa sisältö. Merkitystä saattaa olla sillä, kuinka voimakkaasta päihtymystilasta on kysymys. Päihtyneen kuulustelun yhteydessä saattaa olla syytä harkita myös sitä, pitäisikö kuulustelutilaisuus tallentaa ääni- ja kuvatallenteeseen 9 luvun 3 §:n nojalla.

Voimassa olevan esitutkintalain säätämisen perustana olevassa hallituksen esityksessä (HE 14/1985 vp) on päihtyneen kuulustelemiseen liittyen annettu suuntaviivoja. Esimerkkinä välttämättömästä kuulustelutilanteesta on mainittu se, että rikoksesta epäilty tavataan rikospaikalta päihtyneenä ja hänellä epäillään olevan pakoon päässeitä rikoskumppaneita. Kuulustelu kuulusteltavan itsensä kannalta merkittävistä asioista on lykättävä siihen kunnes hän on ehtinyt selvitä. Näiden aikaisemmin esitettyjen näkökohtien lisäksi voidaan yleisesti todeta se, että päihtyneen henkilön kuulustelun edellytysten kannalta merkitystä on sillä, kuinka tärkeää kiireellinen kuulusteleminen on teon selvittämisen kannalta. Tällöin voidaan kiinnittää huomiota myös tekoon liittyviin näkökohtiin. Kaiken kaikkiaan kysymys on toisaalta rikoksen selvittämisintressin ja toisaalta yksilön oikeusturvaintressin punninnasta toisiaan vastaan.

Päihtyneeseen rikoksesta epäiltyyn liittyy kysymys mahdollisuudesta antaa hänelle rikesakkomääräys tai rangaistusvaatimus. Jos epäillyn voidaan olettaa ymmärtävän, mistä asiasta on kysymys, hänelle voidaan antaa määräys tai vaatimus, vaikka näissä tilanteissa ei olekaan yleensä kysymys välittömästä kuulemisesta rikoksen selvittämistä varten asian ollessa usein varsin selvä. Rikesakkomääräystä tai rangaistusvaatimusta ei tulisi antaa, jos henkilön ei voida olettaa ymmärtävän antamisen yhteydessä tapahtuvan kuulemisen merkitystä.

4 §. Mielentilaltaan häiriintyneen kuulusteleminen. Pykälän mukaan, jos kuulusteltavan ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä mielenterveyden häiriön, järkytyksen tai muun vastaavan syyn takia, sovellettaisiin vastaavasti, mitä 3 §:ssä säädetään. Kuulustelemisesta olisi tarvittaessa neuvoteltava kuulusteltavan läheisten ja lääkärin kanssa.

Edellisen pykälän tavoin myös tämä perustuisi asetuksen pykälään. Sieluntoiminnaltaan häiriintyneen kuulustelemisesta säädetään esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 13 §:ssä. Pykälän otsikkoa ja sisältöä ajanmukaistettaisiin niin, että niissä käytettäisiin sanoja ”mielentilaltaan” ja ”mielenterveyden” asetuksessa käytettyjen sanojen ”sieluntoiminnaltaan” ja ”sieluntoiminnan” asemesta. Myös tältä osin yksilön oikeusturvaan liittyvät näkökohdat edellyttävät laissa säätämistä. Pykälän tulkinnassa huomioon otettavat seikat olisivat pitkälti samoja kuin 3 §:n osalta huomioon otettavat. Lain 9 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan myös tässä tapauksessa kuulustelupöytäkirjaan olisi merkittävä kuulusteltavan tila ja se, miksi kuulustelemista ei ole voitu lykätä.

Pykälässä mielenterveyden häiriöllä tarkoitettaisiin tilapäistä häiriötä. Pitkäaikaisten tai pysyväksi luonnehdittavien häiriöiden tapauksissa henkilöä voitaisiin kuulustella, jos se on rikoksen selvittämiseksi tarpeen. Tällöin kysymyksessä saattaa olla tapaus, jossa kuulustelutilaisuus on tallennettava ääni- ja kuvatallenteelle 9 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisesti, koska kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä eikä kuulusteltavaa voida todennäköisesti haittaa kuulusteltavalle aiheuttamatta kuulla henkilökohtaisesti. Vaikka kertomusta ei olisi tarkoitus käyttää todisteena, kuulustelutilaisuuden tallentaminen saattaa olla kuitenkin tarpeen 9 luvun 3 §:n nojalla.

5 §. Kuulusteltavan kohtelu. Pykälässä säädettäisiin kuulusteltavan kohtelusta tavalla, joka yhtä muutosta lukuun ottamatta vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 24 §:ää. Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan kuulustelun saisi toimittaa kello 22:n ja 7:n välisenä aikana, jos kuulustelua ei voida lykätä rikoksen selvittämistä vaarantamatta. Voimassa olevan lain mainitun kohdan mukaan kuulusteleminen on mahdollista erityisestä syystä.

Voimassa olevan lain ilmaisua ”erityisestä syystä” voidaan yksinään pitää epämääräisenä. Pykälän alkuperäisissä perusteluissa (HE 14/1985 vp) todetaan tältä osin, että kuulustelu on kysymyksessä olevana aikanakin sallittu, jos sitä ei rikoksen selvittämistä vaarantamatta voida siirtää aamuun. Näin voi olla esimerkiksi, kun epäilty tavataan yöllä rikospaikalta ja on syytä epäillä hänellä olleen rikoskumppaneita, jotka ovat päässeet pakoon. Kun erityisen syyn voidaan näiden perustelujenkin perusteella katsoa rajoittuvan rikoksen selvittämisnäkökohtiin, se pitäisi lainsäädännön selkiyttämiseksi todeta kohdassa. Sanalla ”vaarantamatta” korostettaisiin sitä, että kuulustelun toimittamiskynnyksen tulee korkealla tällaisissa tapauksissa.

Pykälän 1 momentin osalta on syytä korostaa sitä, että asianmukaista kuulustelun toimittamista on omiaan edistämään se, että kuulusteltavaa ensisijaisesti kehotetaan kertomaan vapaasti asiasta, minkä jälkeen tarvittaessa kuulustelukertomusta täydennetään tai selvennetään kuulustelijan esittämillä kysymyksillä. Rikoksesta epäillyn kuulustelun yhteydessä on erityisesti kiinnitettävä huomiota siihen, että 4 luvun 3 §:n mukaisesti hänellä olisi oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään. Epäillyn harkinnassa olisi, missä määrin hän käyttää tätä oikeutta vaikenemiseen tai kysymyksiin vastaamatta jättämiseen. Tämän oikeuden murtamiseksi epäiltyyn ei saisi kohdistaa pykälän 1 momentissa mainittuja sopimattomia kuulustelukeinoja.

Pykälässä ei muuten säädettäisi kuulusteluolosuhteista. Myöskään kuulustelupaikkaa koskevaa sääntelyä ei tässä yhteydessä ehdoteta lakiin otettavaksi. Kaikissa tapauksissa ei ole välttämätöntä tai tarkoituksenmukaista, että kuulustelu toimitetaan poliisiasemalla. Kuulusteltavan velvoittaminen saapumaan poliisiasemalle ei ole vähimmän haitan periaatteen mukaista, jos esimerkiksi lyhyt kuulustelu voidaan toimittaa jo epäillyn rikoksen tekopaikalla. Kuulustelun nopea toimittaminen saattaa myös edistää rikoksen selvittämistä esimerkiksi tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty saattaa pyrkiä vaikuttamaan asianomistajan kertomukseen. Tällaisia tapauksia ovat muun ohessa epäiltyyn perhe- tai parisuhdeväkivaltaan liittyvät asiat.

6 §. Asianomistajan totuudessa pysymisvelvollisuus. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että asianomistajan sekä tämän laillisen edustajan ja asiamiehen on pysyttävä totuudessa tehdessään selkoa tutkittavasta asiasta ja vastatessaan esitettyihin kysymyksiin. Pykälä vastaisi voimassa olevan lain 25 §:ää.

7 §. Todistajana kuulemisen esteet. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että todistajana esitutkinnassa ei saa kuulustella sitä, joka ei saisi todistaa tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:ssä tarkoitetun henkilön kuulustelemisesta todistajana tai todistelutarkoituksessa päättäisi tutkinnanjohtaja (2 momentti). Pykälä vastaisi voimassa olevan lain 26 §:ää todistelutarkoituksessa kuulemista koskevalla täydennyksellä.

Pykälässä viitatun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:n 1 momentissa säädetään todistajan yleisistä kelpoisuusehdoista. Säännöksen mukaan henkilöä, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta tai jonka henkinen toiminta on häiriintynyt, voidaan kuulla todistajana tai todistelutarkoituksessa, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi ja jos 1) henkilökohtaisella kuulemisella on asian selvittämiseksi keskeinen merkitys ja; 2) kuuleminen ei todennäköisesti aiheuta henkilölle sellaista kärsimystä tai muuta haittaa, joka voi vahingoittaa häntä tai hänen kehitystään. Kysymyksessä olevat esteperusteet ovat siis aina harkinnanvaraisia, ja harkinnan suorittaa tutkinnanjohtaja.

Pykälän soveltamisen kannalta merkittäviä ovat myös todistajan erityistä kelpoisuutta koskevat säännökset oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 64 §:ssä. Lähtökohtana on, että muut kuin jutun asianosaiset kelpaavat todistajiksi. Mainittujen säännösten perusteella esitutkinnassa eivät todistajiksi kelpaa

- asianosaiset mukaan lukien sellaisetkin asianomistajat, jotka eivät käytä puhevaltaa,

- se, jota on syytetty samasta teosta tai teosta, jolla on välitön yhteys siihen tekoon, jota syyte koskee,

- se, jolle on annettu rangaistusmääräys tai rikesakko edellisessä kohdassa tarkoitetusta teosta,

- se, jonka teko esitutkintalain 43 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla on päätetty jättää saattamatta syyttäjän harkittavaksi taikka jonka teosta syyttäjä on päättänyt jättää oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n tai muun vastaavan lainkohdan nojalla syytteen nostamatta ja

- asianosaisen laillinen edustaja.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momenttia ehdotetaan teknisluonteisesti muutettavaksi siten, että sen 3 kohdassa esitutkintalain 43 §:n 1 momentin 2 kohdan asemesta mainitaan uuden esitutkintalain 3 luvun 9 §.

8 §. Todistajan ilmaisuvelvollisuus ja kieltäytyminen todistamasta. Pykälä pääosin perustuisi voimassa olevan esitutkintalain 27 §:ään. Pykälän 3 momentti kuitenkin yhtenäistettäisiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 3 momentin kanssa. Tämä tarkoittaisi sitä, että henkilö voidaan velvoittaa todistamaan tai vastaamaan kysymykseen, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta taikka sellaisen rikoksen yritys tai osallisuus siihen.

Nykyistä pykälää on perusteltu varsin laajasti voimassa olevan lain yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 14/1985 vp). Esitutkintalain säätämisen jälkeen kysymyksessä olevia oikeudenkäymiskaaren pykäliä ei ole juurikaan muutettu. Täsmennyksenä voidaan todeta ensinnäkin se, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nykyisen sisällön mukaan sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetussa laissa (460/2003) tarkoitettu yleisön saataville toimitetun viestin laatija taikka julkaisija tai ohjelmatoiminnan harjoittaja saa kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot, samoin kuin kysymykseen, johon ei voi vastata paljastamatta tietojen antajaa. Sama oikeus on sillä, joka on saanut tiedon edellä mainituista seikoista ollessaan asianomaisen viestin laatijan taikka julkaisijan tai ohjelmatoiminnan harjoittajan palveluksessa. Vuonna 2003 on muutettu myös viimeksi mainitun pykälän 3 momentti kuulumaan niin, että edellä 2 momentissa mainittu henkilö saa kieltäytyä vastaamasta myös kysymykseen, kuka on laatinut yleisön saataville toimitetun viestin, samoin kuin kysymykseen, johon ei voi vastata paljastamatta viestin laatijan henkilöllisyyttä.

Pykälässä tarkoitetuilla todistamisesta kieltäytymiseen liittyvillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla ei ole merkitystä, jos todistaja ei ole tietoinen niistä. Alustavilla puhutteluilla ei myöskään tule mitätöidä tällaisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Näiden näkökohtien vuoksi ensinnäkin 10 §:n 4 momentin mukaan todistajalta olisi tiedusteltava sellaisia seikkoja, jotka lain mukaan oikeuttavat tai velvoittavat hänet kieltäytymään todistamasta. Aiheen ilmetessä todistajalle olisi ilmoitettava, mitä 8 ja 9 §:ssä säädetään. Luvun 20 §:ssä puolestaan säädettäisiin, että mitä 8 §:ssä säädetään todistajan ilmaisuvelvollisuudesta ja kieltäytymisestä todistamasta, koskee myös alustavia puhutteluja rikoksen selvittämiseksi.

9 §. Todistajankuulustelu tuomioistuimessa. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan esitutkintalain 28 §:ää asiallisesti vastaavasti todistajankuulustelusta tuomioistuimessa. Pykälän 1 momentin loppu muutettaisiin voimassa olevaa säännöstä paremmin vastaamaan sitä, mistä tuomioistuimessa käsiteltävissä asioissa on itse asiassa kysymys. Momentissa säädettäisiin, että jos todistajalla ilmeisesti on tiedossaan seikka, joka on tärkeä syyllisyyden selvittämiseksi tai rikoksella saadun hyödyn jäljittämiseksi ja pois ottamiseksi, ja hän kieltäytyy sitä ilmaisemasta, vaikka hän saattaa olla ilmaisemiseen velvollinen tai 8 §:n 3 momentin mukaan ilmaisemiseen oikeutettu, kysymys kieltäytymisen perusteesta tutkitaan tutkinnanjohtajan pyynnöstä tuomioistuimessa. Todistajankuulustelu toimitetaan siellä, jos kieltäytymiselle ei ole laillista perustetta.

10 §. Ennen kuulustelua tehtävät ilmoitukset. Pykälässä säädettäisiin kuulusteltavalle ennen kuulustelua tehtävistä ilmoituksista tavalla, joka osittain vastaisi voimassa olevan lain 29 §:ssä olevaa sääntelyä. Yksinkertaistamisen vuoksi eräät nykyisessä pykälässä olevat selontekoa koskevat ilmaisut on korvattu ilmoittamisella. Kysymys ei olisi asiallisesta muutoksesta, koska ilmoittamisella voidaan näissä tapauksissa katsoa samalla olevan selonteollinen merkitys.

Pykälän 1 momentin mukaan kuulusteltavalle olisi ennen kuulustelua ilmoitettava hänen asemansa esitutkinnassa, hänen oikeutensa pyytää kuulustelutodistaja paikalle ja hänen kielelliset oikeutensa sekä rikoksesta epäillylle hänen oikeutensa olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Voimassa olevan säännöksen ensimmäisessä virkkeessä mainitaan ainoastaan ilmoittaminen asemasta. Ennen kuulustelua ilmoitettavat asiat tulisi selvyyden vuoksi kerätä samaan pykälään.

Henkilön asemasta ilmoittaminen liittyisi 4 luvun 9 §:ään, jossa säädettäisiin henkilön aseman määrittämisestä ja siitä ilmoittamisesta. Kuten mainitun pykälän perusteluissa todetaan, asema tulisi aina ilmoittaa ennen kuulustelua, vaikka se olisi erikseen ilmoitettu jo aikaisemmin esitutkinnan aikana. Ilmoittamisesta oikeudesta pyytää kuulustelutodistaja paikalle säädetään voimassa olevan lain 30 §:n 2 momentissa.

Kielellisten oikeuksien toteutumisen varmistaminen edellyttää niistä ilmoittamista ennen kuulustelua. Esitutkinnassa käytettävästä kielestä säädettäisiin 4 luvun 12 §:ssä. Lähtökohtana on, että kuulusteltavan ennen kuulustelua käyttämästä kielestä ei tehtäisi johtopäätöksiä, vaan kysymys kuulustelukielestä käsiteltäisiin erikseen. Henkilöllä voi nimittäin olla oikeus ja halua käyttää toista kieltä kuin sitä, jota hän on käyttänyt kuulustelua edeltävässä keskustelussa tai muussa yhteydenpidossa.

Rikoksesta epäiltyä koskevan lisäyksen tekeminen liittyisi siihen, että 4 luvun 3 §:ssä säädettäisiin rikoksesta epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään. Oikeuden käyttäminen tai käyttämättä jättäminen jäisi rikoksesta epäillyn itsensä harkintaan.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että rikoksesta epäillylle on ennen kuulustelua yksilöitävä teko, josta häntä epäillään. Samalla epäillylle on ilmoitettava oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa ja siitä, milloin hänelle voidaan määrätä puolustaja. Momentin mukaan avustajaa ja puolustajaa koskeva ilmoitus voitaisiin jättää tekemättä, jos se on 4 luvun 10 §:n nojalla jo tehtyjen toimenpiteiden perusteella tai muuten ilmeisen tarpeeton.

Voimassa olevan lain 29 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaan epäillylle on ennen kuulustelua ilmoitettava, mistä teosta häntä epäillään. Tämä virke sisällöltään täsmennettynä otettaisiin momentin ensimmäiseksi virkkeeksi. Rikoksen yksilöinnin osalta voidaan viitata siihen, mitä aikaisemmin on 6 luvun 1 §:n 2 momentin osalta todettu. Mainitussa säännöksessä säädettäisiin tutkittavasta rikoksesta ilmoittamisesta kutsussa. Rikoksen yksilöiminen riippuisi tapauskohtaisista olosuhteista. Toisaalta olisi otettava huomioon rikoksesta epäillyn puolustautumismahdollisuuksiin liittyvät näkökohdat, toisaalta rikoksen selvittämiseen liittyvät näkökohdat.

Käytännössä saattaa ilmetä useinkin tilanteita, joissa avustajasta ja puolustajasta ilmoittaminen on selvästi tarpeetonta. Momentissa viitatun pykälän 1 momentin mukaan rikoksesta epäillylle olisi kirjallisesti ilmoitettava viipymättä oikeudesta käyttää esitutkinnassa valitsemaansa avustajaa, kun epäilty menettää vapautensa kiinniottamisen, pidättämisen tai vangitsemisen yhteydessä. Muutenkin esitutkintaviranomaisen olisi tapauskohtaiset olosuhteet huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa toteutuu. Näin ollen muutkin kuin vapautensa menettäneet saattavat hankkia avustajan jo ennen kuulustelua. Avustajaa ja puolustajaa koskeva ilmoitus olisi ilmeisen tarpeeton muutenkin esimerkiksi silloin, kun epäillyllä on valmiiksi avustaja mukanaan hänen tullessaan kuulusteluun.

Lain 11 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan suppea esitutkinta saataisiin toimittaa noudattamatta 7 luvun 10 §:n 2 momenttia avustajan käyttöoikeutta koskevan ilmoituksen osalta. Suppeassakin esitutkinnassa oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa olisi kirjallisesti ilmoitettava kiinni otetulle epäillylle 4 luvun 10 §:n 1 momentin nojalla.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että ennen kuulustelua asianomistajalle, tämän lailliselle edustajalle ja asiamiehelle sekä todistajalle on ilmoitettava totuusvelvollisuudesta ja perättömästä lausumasta säädetystä rangaistusuhasta. Asianomistajalle olisi ennen kuulustelua ilmoitettava, milloin hänelle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun mukaan voidaan määrätä oikeudenkäyntiavustaja tai tukihenkilö. Momentti vastaisi voimassa olevan lain 29 §:n 3 momenttia.

Pykälän 4 momentin mukaan todistajalta olisi tiedusteltava sellaisia seikkoja, jotka lain mukaan oikeuttavat tai velvoittavat hänet kieltäytymään todistamasta. Aiheen ilmetessä todistajalle olisi ilmoitettava, mitä 8 ja 9 §:ssä säädetään. Momentti vastaisi voimassa olevan lain 29 §:n 4 momenttia.

11 §. Kuulustelutodistaja. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että kuulusteltavan pyynnöstä on kuulustelussa oltava läsnä luotettava ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 43 §:n mukaan esteetön todistaja. Tutkija voisi myös omasta aloitteestaan kutsua todistajan paikalle. Jollei kuulustelua voida tutkintaa vaarantamatta viivyttää, se saataisiin kuulusteltavan pyynnöstä huolimatta suorittaa ilman todistajaa. Rikoksesta epäiltyä alle 18-vuotiasta ei kuitenkaan saisi kuulustella ilman todistajaa, paitsi jos kuulustelussa on läsnä hänen avustajansa tai laillinen edustajansa taikka sosiaaliviranomaisen edustaja.

Momentti vastaisi voimassa olevan esitutkintalain 30 §:ää sillä erotuksella, että esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa kuulusteltavalle hänen oikeudestaan pyytää kuulustelutodistaja paikalle säädettäisiin 10 §:n 1 momentissa, jossa muutenkin säädettäisiin kuulusteltavalle ennen kuulustelua tehtävistä ilmoituksista.

Voimassa olevan säännöksen säätämisen jälkeen ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkökohtia siitä, mihin seikkoihin pitäisi kiinnittää huomiota kuulustelutodistajaa valittaessa. Ne koskevat tapauksia, joissa ei ole kysymys kuulustelutodistajan esteellisyydestä vaan kuulustelun puolueettomaan toimittamiseen ja kuulustelutodistajan todistusarvoon liittyvistä seikoista.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies (päätös 11.10.2006, dnro 3199/4/04) on yhtynyt eduskunnan lakivaliokunnan (LaVM 31/2002 vp) ja hallintovaliokunnan (HaVL 38/2002 vp) kannanottoihin ja oikeuskirjallisuudessa esitettyyn kantaan, joiden mukaan on suhtauduttava varauksellisesti siihen, että jutun tutkija toimii samassa jutussa myös kuulustelutodistajana. Tämä liittyy viranomaistoimintaan kohdistuvaan puolueettomuusvaatimukseen ja siihen, että kuulustelutodistajan käytöllä pyritään nimenomaan varmistumaan siitä, että kuulustelut suoritetaan luotettavasti ja puolueettomasti. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisukäytännön mukaan saman poliisimiehen ei tulisi myöskään vuorotella samassa kuulustelussa kuulustelutodistajana ja kuulustelijana. Muissakin kuin edellä mainituissa tapauksissa on tutkinnan puolueettomuuden turvaamiseen liittyvien näkökohtien vuoksi syytä pyrkiä mahdollisuuksien mukaan käyttämään kuulustelutodistajina muita henkilöitä kuin poliisimiehiä.

Oikeuskirjallisuudessa on lisäksi katsottu, että käytännössä pitäisi välttää käyttämästä kuulustelutodistajana henkilöä, jota luultavasti tultaisiin kuulemaan todistajana tutkittavana olevassa asiassa. Suoritettaessa kuulusteluja koulussa, vankilas