Suomen rikoslaki on peräisin vuodelta 1889. Vaikka lakia on kuluneen runsaan sadan vuoden aikana useasti muutettu, monet sen säännökset ja lain perusrakenne ovat siten vanhentuneita, etteivät ne enää täytä nykyaikaiselle rikoslaille asetettavia vaatimuksia. Rikoslain saattamiseksi vastaamaan muuttuneita olosuhteita on aloitettu rikoslain kokonaisuudistus. Se on tarkoitus toteuttaa vaiheittain laajoin toisiinsa liittyvin osauudistuksin. Kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen sisältävä hallituksen esitys, joka koski omaisuus-, vaihdanta- ja talousrikoksia, annettiin eduskunnalle toukokuussa 1988 ja siihen sisältyvät uudet säännökset tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1991.

Rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen tarkoituksena on jatkaa eri rikoksia koskevien säännösten uudistamista. Esitykseen sisältyy ehdotus yhdentoista rikoslain luvun uudistamisesta kokonaan ja eräiden rikoslain muiden säännösten uudistamisesta. Uudistettavat rikossäännökset on valittu osittain ensimmäisen vaiheen ulkopuolelle jääneistä taloudelliseen rikollisuuteen läheisesti liittyvistä rikoksista tai ne liittyvät rikosoikeuden perinteiseen ydinalueeseen taikka niissä on kysymys selvästi vanhentuneista säännöksistä.

Liittymäkohtia taloudelliseen rikollisuuteen on erityisesti työtä ja elinympäristöä sekä eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevilla rikoksilla. Rikosoikeuden perinteiseen ydinalueeseen kuuluvista rikossäännöksistä tähän esitykseen sisältyvät henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset. Tieto- ja viestintärikoksia koskevat ehdotukset on valittu tässä vaiheessa uudistettaviksi ennen kaikkea näiden säännösten saattamiseksi nopean teknisen kehityksen tasalle. Nykyisten säännösten vanhentuneisuus on pääsyy myös valtiollisia, vapauteen kohdistuvia ja yleisvaarallisia rikoksia koskevien uudistusehdotusten ottamiseen kokonaisuudistuksen toiseen vaiheeseen.

Työrikoksia koskeva rikoslain uusi luku sisältäisi muun muassa säännökset työturvallisuusrikoksesta, työaikasuojelurikoksesta, työsyrjinnästä sekä työntekijöiden edustajan oikeuksien ja järjestäytymisvapauden loukkaamisesta. Nykyisin työrikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat pääosin rikoslain ulkopuolella. Uudet säännökset eivät merkittävästi muuttaisi rangaistavan käyttäytymisen alaa, mutta kaikkien vankeusuhan sisältävien säännösten siirtäminen rikoslakiin helpottaisi keskeisten rangaistusuhkien hahmottamista ja lisäisi rangaistussäännösten ennaltaestävää tehoa.

Myös ympäristörikoksia koskevat vankeusuhan sisältävät säännökset siirrettäisiin muista laeista rikoslakiin. Rikoslain ympäristörikoksia koskevassa luvussa olisivat säännökset muun muassa ympäristön turmelemisesta, rakennussuojelurikoksesta ja luonnonsuojelurikoksesta.

Sekä työ- että ympäristörikosluvussa olisi nimenomainen säännös vastuun kohdentumisesta silloin, kun rikos on tehty yhteisön harjoittamassa tai muussa vastaavassa järjestyneessä toiminnassa. Ympäristörikoksiin voitaisiin soveltaa myös erikseen säädettävää oikeushenkilön rangaistusvastuuta.

Eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskeva luku sisältäisi säännökset tekijänoikeusrikoksesta ja teollisoikeusrikoksesta. Säännökset vastaavat pääpiirteittäin nykyisin rikoslain ulkopuolella olevia rangaistussäännöksiä.

Tieto- ja viestintärikoksia koskevassa uudistuksessa keskitettäisiin monissa kymmenissä eri laeissa olevat yksityisen salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset rikoslakiin. Virkamiehen ja julkisyhteisön työntekijän salassapitorikosta koskevat säännökset olisivat edelleen virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijän rikoksia koskevassa luvussa. Tietotekniikan kehitys on pyritty ottamaan huomioon viestintäsalaisuuden loukkausta, tietoliikenteen häirintää ja tietomurtoa koskevia uusia rangaistussäännöksiä laadittaessa.

Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat rangaistussäännökset ehdotetaan uudistettaviksi, koska niillä on rikoslaissa keskeinen asema. Näin voidaan myös verrata keskenään väkivaltarikosten ja kokonaisuudistuksen ensimmäiseen vaiheeseen kuuluneiden omaisuusrikosten rangaistustasoa. Vapauteen kohdistuvia rikoksia ja yleisvaarallisia rikoksia koskevat rangaistussäännökset uudistetaan vastaamaan paremmin nykyajan olosuhteita.

Valtiollisia rikoksia koskevat nykyiset säännökset perustuvat osin tilanteeseen, jolloin Suomi ei ollut vielä itsenäinen valtio, ja osin ne eivät vastaa nykyistä käsitystä rangaistavuuden tarpeesta. Tämän vuoksi ehdotetaan maanpetos- ja valtiopetosrikoksia sekä poliittisia oikeuksia vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset uudistettaviksi. Samalla uudistettaisiin myös sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset.

Rikoslakimuutosten lisäksi ehdotetaan 158 muun lain muuttamista. Muutokset johtuvat pääasiassa siitä, että useat nykyisin muualla lainsäädännössä olevat rangaistussäännökset korvattaisiin rikoslaissa olevalla säännöksellä. Tällöin muissa laeissa olevat rangaistussäännökset olisi muutettava viittauksiksi rikoslain säännökseen tai kumottava.

Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan noin puolen vuoden kuluttua siitä, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.

1.1. Tavoitteet

Suomen rikoslaki on alunperin vuodelta 1889 eikä se kokonaisuudessaan vastaa nykyaikaiselle rikoslaille asetettavia vaatimuksia, vaikka monia sen säännöksiä on vuosikymmenien kuluessa muutettu. Osauudistusten ansiosta eräät rikoslain osat ovat sekä sisällöltään että muodoltaan ajan tasalla. Kuitenkin rikoslain rakenne on edelleen alkuperäinen. Aikanaan muutetuistakin luvuista ja rangaistussäännöksistä monet ovat jo vanhentuneita.

Rangaistussäännösten vanhentuneisuudesta aiheutuu tulkinnanvaraisuutta eri tekojen rangaistavuuden suhteen. Rangaistustaso voi joissakin säännöksissä olla epäoikeudenmukaisessa suhteessa teon moitittavuuteen. Yhteiskunnan kehittyessä joistakin teoista säädetyt rangaistukset ovat jääneet liian ankariksi ja joistakin toisista teoista liian lieviksi. Lainsäädännön selkeyttä vähentää se, että muissa laeissa kuin rikoslaissa olevien rangaistussäännösten määrä on jatkuvasti lisääntynyt.

Mainittujen epäkohtien korjaamiseksi rikoslakimme kaipaa perusteellista uudistamista. Uudistuksen keskeisiä tavoitteita on tarkastella ja arvioida yhtenäisesti niitä päämääriä, etuuksia ja arvoja, joita rikoslainsäädännöllä voidaan edistää ja suojata. Tarkoitus on punnita suojeltavia arvoja ja arvioida muuttuvan oikeustajunnan mukaisesti uudelleen eri tekojen rangaistavuutta, mitä ei ole yhtenäisesti tehty rikoslain säätämisen jälkeen.

1.2. Keinot

Rikoslainsäädäntömme tilasta johtuu, että rikoslain uudistamiselle asetetut tavoitteet on mahdollista toteuttaa vain laajan kokonaisuudistuksen avulla. Kokonaisuudistuksessa pyritään arvioimaan yhtenäisesti koko rangaistuksen uhalla kielletyn käyttäytymisen ala ja siten myös rikoslain ulkopuolinen rangaistussäännöstö.

Kokonaisuudistusta ei ole käytössä olevilla voimavaroilla mahdollista tehdä yhdellä kertaa. Siksi uudistus on tarkoitus toteuttaa vaiheittain siten, että kiireellisimmin muutosta vaativat rikoslain osat uudistetaan ensin. Vaikka rikoslain yleistä osaa koskeva uudistus on periaatteessa tärkeä, erityisen osan eri rikoksia koskevat säännökset on jouduttu niiden uudistamistarpeen kiireellisyyden vuoksi ottamaan kokonaisuudistuksen kahdeksi ensimmäiseksi vaiheeksi.

Vuoden 1991 alusta voimaan tullut rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäinen vaihe (769-834/90) sisälsi pääasiassa rikoslain erityisen osan ja muiden lakien kuin rikoslain muutoksia. Tämä toisen vaiheen esitys jatkaa sellaisten eri rikoksia koskevien rangaistussäännösten uudistamista, joiden muodostamat kokonaisuudet ovat tärkeys- ja kiireellisyysjärjestyksessä seuraavina tai liittyvät aikaisemmin uudistettaviksi ehdotettuihin säännöksiin.

Rikoslain yleistä osaa ja seuraamusjärjestelmää koskeva uudistustyö on vireillä ja sen tulokset on tarkoitus toteuttaa myöhemmässä vaiheessa.

Tähän esitykseen sisällytetyt ehdotukset täydentävät ensimmäisen vaiheen esitystä, liittyvät rikosoikeuden perinteiseen ydinalueeseen tai koskevat säännöksiä, jotka ovat täysin vanhentuneita. Ensimmäisen vaiheen esitystä täydentävät työ- ja ympäristörikoksia sekä eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevat rangaistussäännökset, jotka liittyvät läheisesti taloudelliseen toimintaan. Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset ovat rikosoikeuden perinteistä ydinaluetta. Toinen vastaava ydinalue, omaisuusrikokset, oli mukana jo uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Näiden rikosoikeuden ydinalueiden sääntelyn yhtenäisyyden turvaamiseksi on aiheellista uudistaa nyt myös henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset. Muuten tässä esityksessä uudistettaviksi ehdotetut säännökset on valittu sillä perusteella, että ne ovat eniten vanhentuneista säännöksistä käytännön kannalta kiireellisimmin muutettavia ja muodostavat yhdessä tietyn osakokonaisuuden.

Sellaisena säännöskokonaisuutena, joka ei enää vastaa nykyisiä yhteiskunnallisia oloja, voidaan perustellusti pitää maanpetosta ja valtiopetosta koskevia rikoslain 11 ja 12 luvun säännöksiä. Nämä säännökset perustuvat osin ennen Suomen itsenäisyyttä vallinneisiin valtiollisiin oloihin tai 1920-1940-luvuilla vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin ja asenteisiin. Vaikka näitä säännöksiä ei jouduta usein soveltamaan, niiden vanhentuneisuus on aiheuttanut käytännössä tulkintavaikeuksia.

Voimassa olevan rikoslain 13 luvun säännökset rikoksista ihmisyyttä vastaan, 14 luvun säännökset rikoksista ystävyydessä olevaa valtiota vastaan ja 15 luvun säännökset rikoksista maan valtiosäätyä vastaan ja toisen vaalioikeuden tahi äänivallan häiritsemisestä liittyvät niin läheisesti maanpetos- ja valtiopetosrikoksiin, että myös nämä luvut ehdotetaan uudistettaviksi samassa yhteydessä. Osa muodollisesti vielä voimassa olevista 14 ja 15 luvun säännöksistä koskee valtiollisia oloja aikana, jolloin Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan. Esitys sisältää ehdotuksen kokonaan uusiksi 11-14 luvuksi, joihin sisältyisivät myös voimassa olevan 15 luvun edelleen tarpeelliset rangaistussäännökset. Näin ollen 15 luku voitaisiin muodollisesti tässä vaiheessa kumota. Valtiollisia rikoksia koskevien säännösten uudistaminen aiheuttaa muutoksia myös 16 lukuun.

Keskeisiä yksilöön kohdistuvia rikoksia, joita koskevia säännöksiä joudutaan usein soveltamaan, ovat 21 luvussa säädellyt henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Näillä rikoksilla on yhtymäkohtia 25 luvussa käsiteltyihin vapauteen kohdistuviin rikoksiin ja 34 luvussa säädeltyihin yleistä vaaraa aiheuttaviin rikoksiin. Vaikka 21 luku on uudistettu kokonaan vuonna 1969 ja se on melko hyvin ajan tasalla, sen uudistaminen on aikaisemmin mainituilla perusteilla tarpeen, jotta sääntelyn yhtenäisyys rikosoikeuden ydinalueella voitaisiin turvata. Kun 25 ja 34 luku liittyvät läheisesti 21 lukuun ja ne ovat vanhentuneita liiallisen yksityiskohtaisuutensa vuoksi, tämän säädöskokonaisuuden uudistamista samalla kertaa voidaan pitää tarkoituksenmukaisena.

Tieto- ja viestintärikoksia koskevat säännökset ovat nykyään hajallaan eri laeissa. Säännökset soveltuvat osin huonosti nykyaikaiseen tietotekniikkaan, joka on muuttanut tiedon käsittelyn, tallennuksen ja siirron teknisiä keinoja. Lisäksi tieto- ja viestintätekniikan kehitys on synnyttänyt aivan uusia ilmiöitä, joita koskevat tarpeelliset rangaistussäännökset puuttuvat kokonaan. Siksi tieto- ja viestintärikoksia koskevat säännökset ehdotetaan kokonaan uudistettaviksi. Samalla ne keskitettäisiin yhteen rikoslain lukuun eli 38 lukuun. Lukuun siirrettäisiin salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset useista eri laeista.

Työtä, elinympäristöä ja asumisturvallisuutta koskevat rikosoikeudelliset sääntelyt liittyvät taloudellisen toiminnan sääntelyyn, jota koskevat rangaistussäännökset sisältyivät valtaosaltaan rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen esitykseen. Mainitut sääntelyt ovat voimassa olevassa laissa puutteelliset. Työ- ja ympäristörikoksia koskevat säännökset ovat pääosin rikoslain ulkopuolella. Tähän esitykseen sisältyy ehdotus rikoslakiin lisättäviksi 47 ja 48 luvuksi, jotka koskisivat työrikoksia ja ympäristörikoksia.

Eräiden aineettomien oikeuksien loukkaaminen liittyy myös edellä mainittuihin taloudellisiin rikoksiin. Rikoslakiin lisättävällä 49 luvulla pyritään keskittämään nykyisin rikoslain ulkopuolella olevat aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevat rangaistussäännökset rikoslakiin sekä selkeyttämään näiden säännösten sisältöä.

Asumisturvallisuutta koskevia rangaistussäännöksiä ei esitykseen sisälly. Niiden asema rikoslain systematiikassa siirtyy ratkaistavaksi myöhemmässä esityksessä.

2.1. Lainsäädäntö

Voimassa oleva rikoslaki julkaistiin asetuskokoelmassa vuonna 1889 ja tuli voimaan 1894. Alkuperäisessä rikoslaissa oli 44 lukua. Niistä 1-9 luku koskivat rangaistussäännösten yleisiä soveltamisperiaatteita vahingonkorvaus mukaanluettuna ja 10-44 luku eri rikoksia käsittäviä säännöksiä.

Rikoslakiin on tehty lukuisia muutoksia. Sen yleisen osan kaikkia lukuja (1-9 luku) on muutettu. Ennen kokonaisuudistuksen ensimmäistä vaihetta rikoslain erityisen osan luvuista vain kahta pientä ja merkitykseltään vähäistä lukua (18 ja 30 luku) ei ole muutettu lainkaan. Kokonaan aikaisemmin uudistettuja lukuja ovat esimerkiksi uskonrauhaa vastaan tehtyjä rikoksia koskeva 10 luku, ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskeva 13 luku, siveellisyysrikoksia koskeva 20 luku, henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskeva 21 luku, liikennejuopumusta koskeva 23 luku sekä varkautta koskeva 28 luku. Vuonna 1983 lisättiin rikoslakiin sotilasrikoksia koskeva 45 luku.

Edellä mainitussa rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa muutettiin kymmenen lukua kokonaan ja yksi uusi luku lisättiin rikoslakiin. Uudistus käsitti luvut 28-39, lukuunottamatta 34 lukua ja osaa 38 luvusta. Kokonaan uudistetuista luvuista 28 luku sisältää säännökset varkaudesta, kavalluksesta ja luvattomasta käytöstä, 29 luku julkista taloutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset, 30 luku elinkeinorikossäännökset, 31 luku säännökset ryöstöstä ja kiristyksestä, 32 luku kätkemisrikossäännökset, 33 luku väärennysrikossäännökset, 35 luku säännökset vahingonteosta, 36 luku säännökset petoksesta ja muusta epärehellisyydestä, 37 luku maksuvälinerikossäännökset ja 39 luku säännökset velallisen rikoksista sekä rikoslakiin lisätty 46 luku säännökset säännöstelyrikoksista ja salakuljetuksesta. Lisäksi on uudistettu virkarikoksia koskeva rikoslain 40 luku 1 päivänä tammikuuta 1990 voimaan tulleella lailla (792/89) ja rikosten yhtymistä koskeva rikoslain 7 luku 1 päivänä huhtikuuta 1992 voimaan tulleella lailla (697/91).

Kokonaisuudistuksen ensimmäinen vaihe käsittää siten ensisijaisesti omaisuus-, vaihdanta- ja talousrikossäännöksiä. Uudistusta jatketaan eri rikoksia koskevilla rikoslain erityisen osan luvuilla. Ensimmäinen osa-alue on valtiollisia rikoksia koskevat nykyiset 11-15 luku. Toinen osa-alue on henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvat rikokset sekä yleisvaarallisiksi luonnehditut rikokset, joista on säännöksiä 21, 25 ja 34 luvussa. Kolmas osakokonaisuus olisi tieto- ja viestintärikoksia ja eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevat rangaistussäännökset, joita vastaavat voimassa olevat säännökset ovat osittain rikoslain 38 luvussa tai muiden lukujen yksittäisissä pykälissä, mutta pääosin ne ovat rikoslain ulkopuolisissa säännöksissä. Nämä säännökset sijoittuisivat ehdotuksen mukaan 38 ja 49 luvuksi. Neljäs osakokonaisuus olisi työ- ja ympäristörikokset, joita koskevat rangaistussäännökset ovat nykyään rikoslain ulkopuolella. Ehdotuksen mukaan työ- ja ympäristörikossäännökset sijoittuisivat rikoslain 47 ja 48 luvuksi.

2.2. Asian valmistelu

Kokonaisuudistuksen valmistelu pohjautuu keskeisiltä osilta rikosoikeuskomitean (komiteanmietintö 1976:72) perustyöhön. Komitean tehtävänä oli valmistella rikoslainsäädännön kokonaisvaltaista uudistusta. Komitean tuli selvittää ja suunnitella uudistettavan rikoslainsäädännön laadintaperiaatteet sekä selvittää ja asettaa tärkeysjärjestykseen ne päämäärät, etuudet ja arvot, joita rikoslainsäädännöllä osaltaan pyritään edistämään ja suojaamaan. Sen tuli suunnitella keinot tärkeinä pidettävien päämäärien, etuuksien ja arvojen suojaamiseksi rikoslainsäädännön avulla. Komitean tuli myös selvittää, missä määrin on tarkoituksenmukaista koota eri lakeihin sisältyvät rangaistussäännökset yhtenäiseen rikoslakiin.

Rikosoikeuskomitean tukena toimi neljä toimikuntaa, joista käsillä olevan esityksen asiapiiriin kuuluivat ympäristörikostoimikunta ja työrikostoimikunta. Molempien toimikuntien mietinnöt julkaistiin vuonna 1973 (komiteanmietinnöt 1973:49 ja 1973:70). Toimikuntien mietinnöt ja niistä annetut lausunnot olivat rikosoikeuskomitean käytettävissä sen työn aikana. Tiivistelmät lausunnoista sisältyvät oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisuihin 10/1974 ja 15/1974.

Rikosoikeuskomitean mietintö sisältää selvityksen rikoslainsäädännön kehityksestä ja arvion rikosoikeudellisen järjestelmän yhteiskunnallisista tehtävistä ja rikoslain uudistamisesta. Mietinnössä käsitellään myös rangaistavuuden perusteita, seuraamusjärjestelmää, rangaistussäännösten soveltamisperiaatteita ja yhteisöjen rikosoikeudellista vastuuta. Mietinnön liitteenä on uuden rikoslain erityisen osan runkosuunnitelma. Mietinnöstä annetuista yli sadasta lausunnosta on laadittu tiivistelmä (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 18/1978).

Oikeusministeriö asetti 31 päivänä maaliskuuta 1980 projektiorganisaation, jonka tehtävänä on rikosoikeuskomitean periaatemietinnön ja siitä annettujen lausuntojen perusteella laatia rikoslain kokonaisuudistuksen toteuttamiseksi tarvittavat säädösehdotukset perusteluineen. Asettamispäätöksen mukaan työ tuli suorittaa kolmessa vaiheessa siten, että ensimmäisessä vaiheessa uudistetaan varallisuusrikoksia, julkistaloutta vastaan tehtyjä rikoksia, taloudellista lainsäädäntöä vastaan tehtyjä rikoksia ja väärennysrikoksia koskevat säännökset sekä näihin rikoksiin liittyvät rikoslain ulkopuoliset rangaistussäännökset. Viimeksi mainitut säännökset tuli siirtää rikoslakiin rikosoikeuskomitean esittämien suuntaviivojen mukaisesti. Toisessa vaiheessa tuli uudistaa muut rikoslain erityisen osan luvut ja kolmannessa vaiheessa rikoslain seuraamuksia ja yleistä osaa koskevat luvut. Projektin työn tuli päättyä yhtenäiseen ehdotukseen hallituksen esitykseksi uudeksi rikoslaiksi.

Oikeusministeriö täsmensi projektiorganisaation toimeksiantoa 6 päivänä toukokuuta 1983 tehdyllä päätöksellä. Sen mukaan rikoslain kokonaisuudistus toteutetaan osauudistuksina siten, että tarkoituksenmukaiset säädöskokonaisuudet valmistellaan erillisiksi ehdotuksiksi hallituksen esityksiksi. Tavoitteena on pyrkiä antamaan esitykset eduskunnalle sitä mukaa kuin ne valmistuvat ja saattaa lait voimaan sitä mukaa kuin eduskunta hyväksyy ne.

Täsmennetyn toimeksiannon mukaan kiireellisimpinä ja tärkeimpinä tehtävinä pidettiin asettamispäätöksessä ensimmäisen vaiheen kohdalla tarkoitettuja julkistaloutta ja taloudellista lainsäädäntöä vastaan tehtyjä rikoksia sekä projektiorganisaation määrittelemiä vaihdantarikoksia koskevien sääntelyjen uudistamista. Lakisystemaattisista syistä pidettiin tarpeellisena kytkeä tähän vaiheeseen myös niin sanottuja omaisuusrikoksia koskevien säännösten uudistaminen.

Tämän työn tuloksena valmistunut hallituksen esitys rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäiseksi vaiheeksi annettiin eduskunnalle toukokuussa 1988 (hall. es. 66/1988 vp.). Esitys käsitti edellä mainittujen yhdentoista luvun muuttamisen kokonaan ja eräitä muita muutoksia rikoslakiin ja 65 muuhun lakiin. Uudet rangaistussäännökset tulivat voimaan vuoden 1991 alusta.

Kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittävään esitykseen sisältyviä säännöksiä on valmisteltu viidessä rikoslakiprojektin johtoryhmän asettamassa työryhmässä. Valtiollisten rikosten työryhmä on valmistellut ehdotuksen rikoslain 11-14 luvuksi. Henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvia rikoksia koskevia säännöksiä valmisteleva työryhmä on laatinut ehdotuksen 21, 25 ja 34 luvuksi. Tietorikostyöryhmä on valmistellut ehdotuksen 38 luvuksi ja talousrikostyöryhmä ehdotuksen eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevaksi 49 luvuksi. Työ- ja ympäristörikoksia käsitellyt työryhmä on laatinut ehdotuksen 47 ja 48 luvuksi. Työryhmien ehdotukset on käsitelty projektiorganisaation johtoryhmässä. Johtoryhmään ja työryhmiin on lainvalmisteluhenkilöstön lisäksi kuulunut oikeustieteen asiantuntijoita ja eri viranomaisten edustajia. Valmistelun aikana on kuultu kysymyksessä olevien alojen erityisasiantuntijoita.

Rikoslakiprojektin ehdotus rikoslain kokonaisuudistuksen toiseksi vaiheeksi valmistui keväällä 1989 (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 1/1989). Ehdotuksesta pyydettiin lausunto yli sadalta viranomaiselta ja järjestöltä. Lausunnoista on laadittu erilliset tiivistelmät. Ehdotuksen ja lausuntojen pohjalta oikeusministeriössä valmistellusta ehdotuksesta hallituksen esitykseksi pyydettiin keväällä 1991 laintarkastuskunnan lausunto. Tämä esitys perustuu oikeusministeriön ehdotukseen, johon laintarkastuskunnan lausunnon (laintarkastuskunnan lausunto 3/1991) johdosta on tehty eräitä tarkistuksia.

Työryhmissä on ehdotusta laadittaessa selvitetty kyseisen alan ulkomaista lainsäädäntöä. Yhtenäinen oikeusvertailu esitykseen sisältyviä rangaistussäännöksiä vastaavista säännöksistä pohjoismaissa ja eräissä muissa maissa sisältyy erillisiin oikeusministeriössä laadittuihin selvityksiin.

3.1. Kokonaisuudistusperiaatteiden noudattaminen

Tässä esityksessä on noudatettu samoja uudistusperiaatteita kuin kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen käsittävässä esityksessä. Tämä koskee erityisesti rangaistussäännösten yhtenäistä kirjoitustapaa, rikosnimiä, törkeysluokitusta, rangaistusasteikkoja sekä rikosten törkeiden ja lievien tekomuotojen määrittelytapaa.

Samoin kuin kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen käsittävässä esityksessä on rikokselta edellytetty syyksiluettavuuden aste pyritty kussakin tunnusmerkistössä ilmaisemaan yksiselitteisesti. Jos syyksiluettavuudesta ei lausuta mitään, teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tuottamuksellinen suhtautuminen tulee rangaistavaksi vain silloin, kun tunnusmerkistö on nimenomaisesti ulotettu koskemaan huolimattomuudesta toteutettua tekoa.

Keskeinen tavoite on ollut, että uudistuksen kohteena olevat säännökset pyritään kokoamaan johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi siitä riippumatta, ovatko vastaavat säännökset voimassa olevassa laissa samassa kohtaa vai ovatko ne hajallaan rikoslain eri luvuissa tai mahdollisesti rikoslain ulkopuolisissa laeissa. Rikoslain lukujen asettamiseen uuteen järjestykseen ei tässä vaiheessa ole ollut mahdollisuutta, vaan luvut on yleensä sijoitettu nykyisille paikoilleen. Kuitenkin 11-14 luvun osalta on järjestystä vaihdettu siten, että nykyisin 13 luvussa olevat säännökset ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista ovat esityksessä 11 luvussa ja maanpetosrikossäännökset (12 luku) ovat ennen valtiopetosrikossäännöksiä (13 luku). Kun nykyisin 14 lukuun sisältyvät tarpeelliset rangaistussäännökset on ollut luontevaa sijoittaa eräiden muiden säännösten yhteyteen, on voimassa olevaa 15 lukua lähinnä vastaavat säännökset kansanvaltaa vastaan tehdyistä rikoksista voitu sijoittaa 14 lukuun. Näin ollen rikoslain 15 luku vapautuisi muuhun käyttöön kokonaisuudistuksen myöhemmässä vaiheessa.

Rikoslakiin ehdotetaan lisättäväksi kolme uutta lukua. Koska voimassa olevassa rikoslaissa ei ole työrikoksia, ympäristörikoksia ja aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevia rangaistussäännöksiä, joiden paikalle näitä rikoksia koskevat säännökset voitaisiin sijoittaa, joudutaan rikoslain loppuun lisäämään kolme lukua (47-49 luku).

Ehdotettujen rangaistussäännösten kirjoitustapa ja kieliasu noudattavat olennaisilta osin ensimmäisen vaiheen esityksessä ja muutenkin viime vuosina noudatettua rangaistussäännösten laadintakäytäntöä. Tämä koskee säännösten rakennetta, keskinäistä järjestystä, nimikkeitä, tekotapakuvausta, törkeysporrastusta ja rangaistusasteikkoja. Teonkuvausten yksityiskohtaisuustaso vaihtelee kuitenkin rangaistussääntelyn kohteen luonteen vuoksi.

Vallitsevan tavan mukaan jokaiselle uudistettavaan lukuun kuuluvalle pykälälle annetaan nimi. Rikostunnusmerkistöä koskevalla pykälällä on sama nimi kuin siinä säännellyllä rikoksella. Rikoksen nimi on rangaistussäännöksessä kursivoituna. Rikosten ja pykälien niminä on pyritty käyttämään vakiintuneita perinteisiä nimiä, jos niitä on ollut ja ne antavat säännöksen sisällöstä oikean kuvan. Muista laeista rikoslakiin siirretyille rangaistussäännöksille on pyritty löytämään mahdollisimman ilmaisevia nimiä (esimerkiksi työturvallisuusrikos, ympäristön turmeleminen). Joillekin rikoksille on jouduttu keksimään uusia nimiä, koska aikaisempi ilmaisu ei vastaa ehdotetun uuden rangaistussäännöksen sisältöä (esimerkiksi yleisvaarallisten rikosten perusrikoksen nimeksi ehdotetaan tuhotyötä murhapolton asemesta).

Rikosten törkeyden arvioinnissa on pyritty käyttämään yhtenäistä rangaistusasteikkoa osoittavaa törkeysluokitusta. Lähtökohtana on ollut, että käytettäisiin seuraavia rangaistusasteikkoja:

sakko

sakko ― 6 kuukautta vankeutta

sakko ― 1 vuosi vankeutta

sakko ― 2 vuotta vankeutta

4 kuukautta ― 4 vuotta vankeutta

1 ― 10 vuotta vankeutta

2 ― 10 vuotta vankeutta.

Mainitusta törkeysluokitusporrastuksesta poikkeavia rangaistusasteikkoja käytetään kuitenkin eräissä ehdotetuissa säännöksissä. Esitykseen sisältyy runsaasti poikkeuksellisen vakavia rikoksia koskevia säännösehdotuksia, jotka usein on säännelty eri tekomuotoja porrastamatta, minkä vuoksi rangaistusasteikoissa esiintyy enemmän vaihtelua kuin kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Erityisesti voidaan mainita, että eräisiin säännöksiin sisältyy myös mahdollisuus tuomita vankeutta elinkaudeksi. Elinkautisen vankeusrangaistuksen asemaan ei ole tässä yhteydessä otettu periaatteellista kantaa, vaan sen asema tulee ratkaistavaksi seuraamusjärjestelmän uudistamisen yhteydessä.

Eri rikosten rangaistusasteikkoihin ei yleensä ehdoteta olennaisia muutoksia. Törkeysporrastuksen noudattamisella pyritään supistamaan tarpeettoman laajoja rangaistusasteikkoja. Siirtyminen yksityiskohtaisesta rangaistussääntelystä yleisluonteisempiin säännöksiin johtaa eräissä tapauksissa, esimerkiksi eräissä 34 luvun rikoksissa, alhaisempaan rangaistusasteikkoon. Lisäksi törkeän ympäristön turmelemisen vähimmäis- ja enimmäisrangaistus kohoaisi eräiltä osin selvästi.

3.2. Syyteoikeuden järjestely

Rikokset ovat joko virallisen syytteen alaisia tai asianomistajarikoksia. Asianomistajarikoksia ovat ne, joista virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä, ellei asianomistaja ole ilmoittanut rikosta syytteeseen pantavaksi. Muista rikoksista virallisella syyttäjällä on yleensä oikeus ja velvollisuus nostaa syyte. Ehdotettuihin säännöksiin sisältyy eräitä syyteoikeuden järjestelyä koskevia muutoksia nykytilaan.

Asianomistajarikoksia on voimassa olevassa rikoslaissa muun muassa 21 ja 25 luvussa, jotka koskevat henkeen ja terveyteen sekä vapauteen kohdistuvia rikoksia. Merkittävin periaatteellinen kysymys on se, pidetäänkö pahoinpitelyrikoksia virallisen syytteen alaisina vai asianomistajarikoksina. Voimassa olevan lain mukaan vain törkeä pahoinpitely on aina virallisen syytteen alainen. Syytteen nostaminen pahoinpitelystä ja lievästä pahoinpitelystä edellyttää sitä vastoin asianomistajan syyttämispyyntöä, jollei rikosta ole tehty julkisella paikalla, hengenvaarallisella välineellä tai laissa tarkemmin määritellyissä olosuhteissa.

Syyteoikeuden järjestely pahoinpitelyrikoksissa on ongelmallista erityisesti perheväkivallan yhteydessä. Perhe- tai muun lähipiirin valtasuhteet voivat olla sellaiset, että pahoinpitelyn uhri painostetaan luopumaan vaatimasta rangaistusta pahoinpitelijälleen. Jotta tällaisiin väkivaltaisiin lähiomaissuhteisiin voitaisiin puuttua viranomaisen toimesta ilman asianomistajan syyttämispyyntöäkin, ehdotetaan pahoinpitelyn säätämistä virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Ehdotuksella pyritään yleisestikin ilmentämään sitä periaatetta, että perheiden ja muiden läheisten ihmissuhteiden yksityisyyden suoja ei saisi merkitä väkivallan hyväksymistä näissä suhteissa. Samalla poistuisi pahoinpitelysäännöksen soveltamisesta se usein keinotekoinen erottelu, joka voimassa olevan lainsäädännön mukaan on tehtävä julkisen ja yksityisen paikan välillä. Lievä pahoinpitely olisi julkisella paikallakin tehtynä asianomistajarikos, jollei kysymys olisi alle viisitoistavuotiaan pahoinpitelemisestä.

Pahoinpitelyä koskevien muutosten lisäksi asianomistajarikosten alaa 21 luvussa supistaisi hieman se, että vaaran aiheuttaminen siirrettäisiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi.

Vapauteen kohdistuvissa rikoksissa (25 luku) pakottaminen ja laiton uhkaus säilyisivät edelleen asianomistajarikoksina. Nämä rikokset olisivat kuitenkin virallisen syytteen alaisia, jos rikoksen tekemiseen on käytetty hengenvaarallista välinettä. Myös tuottamuksellinen vapaudenriisto olisi ehdotuksen mukaan asianomistajarikos.

Tieto- ja viestintärikokset (38 luku) olisivat edelleenkin eräissä tapauksissa asianomistajarikoksia. Niinpä virallinen syyttäjä ei saisi ilman asianomistajan syyteilmoitusta nostaa syytettä salassapitosäännösten rikkomisesta, jos rikoksen kohteena on yksityisen henkilökohtaisia tai taloudellisia oloja taikka elinkeinoa koskeva seikka, ellei rikoksentekijä rikoksen tehdessään ole ollut yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa. Viestintäsalaisuuden loukkaamisrikokset ja tietomurto olisivat asianomistajarikoksia, jollei niiden tekijä ole yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa tai tärkeä yleinen etu erityisestä syystä vaadi syytteen nostamista.

Kaikki rikoslaissa säänneltäviksi ehdotetut työrikokset olisivat virallisen syytteen alaisia. Muualle lainsäädäntöön jäävissä rangaistussäännöksissä säännellyistä työrikoksista muutama ehdotetaan edelleen säilytettäväksi asianomistajarikoksena. Useimmat asianomistajarikoksista, nimittäin työaikalakien maksuvelvollisuussäännösten rikkomiset, muuttuisivat esityksen mukaan rankaisemattomiksi.

Eräissä tapauksissa syytteen nostaminen edellyttää erityistä määräystä taikka erityisviranomaisen lausuntoa tai ilmoitusta. Niinpä syytteen nostaminen rikoslain nykyisessä 14 luvussa säännellyistä rikoksista ystävyydessä olevaa valtiota vastaan edellyttää, että tasavallan presidentti on määrännyt syytteen nostettavaksi. Maanpetosrikoksia koskevaan 12 lukuun ehdotetaan vastaavasti säännöstä, jonka mukaan syytteen nostaminen eräistä tässä luvussa säädetyistä rikoksista edellyttää tasavallan presidentin määräystä. Tällaisia rikoksia olisivat ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö ja kansanvälisten suhteiden vaarantaminen sekä maanpetoksellinen yhteydenpito niiden tekemiseksi.

Muutettaviksi ehdotettuihin muihin lakeihin sisältyisi edelleen eräitä voimassa olevan lainsäädännön mukaisia syyteoikeuden käyttöä koskevia erityissäännöksiä. Ydinenergialain (990/87) mukaan syytettä ei saa nostaa ydinenergiaa, ydinjätettä tai ydinräjähdettä koskevista rikoksista ennen kuin asiasta on hankittu säteilyturvakeskuksen lausunto. Naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain (609/86) mukaisesta syrjivästä ilmoittelusta voidaan syyte nostaa vain tasa-arvovaltuutetun ilmoituksen perusteella. Henkilörekisteririkosta ja eräitä muita henkilörekisteriin kohdistuvia rikoksia koskevaa syytettä virallinen syyttäjä ei edelleenkään saisi nostaa, ennen kuin hän on kuullut asiasta tietosuojavaltuutettua.

3.3. Tahallisuuden määritelmä

Rikosten tunnusmerkistön edellyttämän syyksiluettavuuden säänteleminen kuuluu rikoslain yleiseen osaan, jota ei tässä vaiheessa ehdoteta uudistettavaksi. Voimassa olevassa laissa ei ole säännöstä siitä, mitä tahallisuudella tarkoitetaan. Tällainen säännös on tarkoitus aikanaan ehdottaa sisällytettäväksi rikoslain yleiseen osaan.

Esitykseen sisältyvistä lakiehdotuksista ei aiheutuisi sellaisia viranomaisten toimivaltaa, organisaatiota ja menettelykäytäntöä koskevia vaikutuksia, jotka olisi otettava huomioon hallituksen esityksessä. Lakiehdotuksilla ei ole mainittavia henkilöstö- tai työvoimapoliittisia vaikutuksia.

Esitykseen sisältyvillä lakiehdotuksilla ei ole myöskään sellaisia taloudellisia vaikutuksia, jotka välittömästi heijastuisivat valtion tulo- ja menoarvioon. Lakiehdotusten toteutumisesta ei aiheutuisi kustannusten lisääntymistä valtiolle. Välillistä taloudellista hyötyä on odotettavissa työ- ja ympäristörikoksia sekä eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevien säännösten uudistamisesta.

Uusien säännösten omaksuminen edellyttää tuomareille, syyttäjäviranomaisille, poliisille ja eräille muillekin viranomaisille järjestettäviä koulutustilaisuuksia eri puolilla maata. Tästä aiheutuu siten koulutusmenojen tilapäistä kasvua erityisesti oikeusministeriölle ja sisäasiainministeriölle.

5.1. Rikosten yhtymistä koskevat säännökset

Rikosten yhtymistä koskeva uusi lainsäädäntö, jonka keskeisin osa on rikoslain 7 luku (697/91), on tullut voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1992. Uuden lainsäädännön mukaan samanaikaisesti käsiteltävästä useammasta rikoksesta tuomitaan yleensä vain yksi yhteinen rangaistus.

Esitys on laadittu siten, että siihen sisältyviä säännöksiä voidaan sellaisinaan soveltaa myös uuden rikoslain 7 luvun voimassa ollessa. Rikostunnusmerkistöt on pyritty laatimaan sellaisiksi, että niin sanottuja lainkonkurrenssitilanteita syntyisi mahdollisimman vähän. Milloin samaan tekoon näyttäisi soveltuvan useampi tunnusmerkistö, olisi silti aina erikseen harkittava rikosten yhtymistä koskevien yleisten periaatteiden pohjalta, ovatko säännökset toisensa syrjäyttävässä suhteessa vai onko käsillä todellinen usean rikoksen tapaus. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon päädyttäessä sovellettaisiin rikoslain uuden 7 luvun säännöksiä yhteisestä rangaistuksesta.

5.2. Oikeushenkilön rangaistusvastuu

Oikeushenkilöiden rangaistusvastuu on ollut rikosoikeudellisen keskustelun kohteena 1970-luvun alusta lähtien. Oikeushenkilön rangaistusvastuulla tarkoitetaan erilaisten yhteisöjen ja muiden oikeushenkilöiden vastuuta niiden toiminnassa tapahtuneista rikoksista. Tästä käytetään usein lyhyempää ilmaisua yhteisövastuu.

Yhteisövastuu ei ole tarpeellinen kaikkien rikosryhmien osalta. Tämän takia ehdotukseen oikeushenkilön rangaistusvastuusta sisältyy periaate, että yhteisörangaistus voitaisiin tuomita vain niistä rikoksista, joista siitä on erikseen rikossäännösten yhteydessä säädetty. Rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen esitykseen kuuluvista rikoksista oikeushenkilön rangaistusvastuu tulisi kysymykseen vain ympäristörikosluvun osalta.

5.3. Muut vireillä olevat uudistukset

5.3.1. Yhteys kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen esitykseen

Rikoslain uudistaminen on tarkoitus toteuttaa eri vaiheina samoja uudistusperiaatteita noudattaen. Siten tämä ehdotus toisen vaiheen uudistukseksi rakentuu samojen muun muassa säännösten kirjoitustapaa koskevien ratkaisujen varaan kuin vuoden 1991 alussa voimaan tullut ensimmäisen vaiheen uudistus.

5.3.2. Eräitä muita muutostarpeita

Esitykseen sisältyy 158 muun lain kuin rikoslain rangaistussäännösten muutosehdotuksia. Eräisiin näistä laeista valmistellaan muutoksia asianomaisissa ministeriöissä parhaillaan ja eräät voivat tulla valmistelun kohteeksi tämän esityksen käsittelyn aikana. Rikoslain uudistamisen ulkopuoliset muutokset voivat aiheuttaa muutostarvetta esitykseen sisältyviin rangaistussäännöksiin. Sellaiset muutokset, joita ei voida ottaa huomioon esityksen käsittelyn kuluessa, toteutetaan myöhemmin erikseen annettavalla erillisellä hallituksen esityksellä.

Maanpetos- ja valtiopetosrikoksia koskevien säännösten uudistaminen edellyttäisi myös kirkkolain (635/64) 76 §:n 2 momentin muutosta. Koska aloitteen kirkkolain muuttamisesta tekee lainsäädäntöjärjestyksemme mukaan kirkolliskokous, tähän esitykseen ei ole voitu sisällyttää kirkkolain muutosehdotusta. Hallituksen esityksessä uudeksi kirkkolaiksi (HE 23/1993 vp) vastaava säännös on muotoiltu siten, ettei sitä ole tämän esityksen vuoksi tarpeen muuttaa.

Eduskunnalle on syksyllä 1992 annettu hallituksen esitys rikoslain täydentämisestä huumausainerikoksia koskevilla säännöksillä (HE 180/1992) Uudet säännökset on tarkoitus saattaa voimaan ennen tätä esitystä. Tuossa esityksessä huumausainerikoksia koskeva luku on sijoitettu rikoslain 47 luvuksi. Mikäli eduskunta hyväksyy molemmat esitykset, huumausainerikoksia koskeva luku tulisi muöhemmin hyväksyttävän esityksen yhteydessä siirtää rikoslain 50 luvuksi lisäämällä rikoslain muutoksen johtolauseeseen tätä koskeva maininta. Myös rikoslain 16 luvun 19 §:ään huumausaine-esityksessä ehdotettu muutos olisi otettava huomioon tämän rikoslain kokonaisuudistuksen toiseen vaiheen esitykseen sisältyvässä säännöksessä.

6.1. Tietokonerikosten käsittely eräissä kansainvälisissä järjestöissä

Euroopan neuvostossa tietokonerikoksia käsiteltiin jossakin määrin jo ministerikomitean taloudellista rikollisuutta koskevassa suosituksessa vuodelta 1981 (Recommendation No. R (81) 12 on Economic Crime). Suositus ei kuitenkaan johtanut vielä Euroopan neuvoston piirissä tietokonerikoksia koskevaan valmisteluun, vaan valmistelu ehti alkaa ensin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) toimesta vuonna 1984. OECD:n tietopoliittinen komitea ICCP asetti vuonna 1984 työryhmän, joka ryhtyi tutkimaan OECD:n jäsenmaiden rikoslakien harmonisointimahdollisuuksia tietokonerikoksia koskevien säännösten osalta.

Euroopan neuvosto asetti vuonna 1985 asiantuntijakomitean (PC-R-CC), jonka tehtäväksi tuli selvittää tietokonerikosten eri ilmenemismuotoja, arvioida niiden aiheuttamia lainsäädännön uudistamistarpeita ja kehittää valtioiden välistä rikosoikeudellista yhteistyötä tällä alueella. Komitean tuli lisäksi laatia kansallisille lainsäätäjille ohjenormeja ja kehittää siinä yhteydessä myös alan käsitteistöä. Komitean työ siihen sisältyvine suosituksineen valmistui kesällä 1989 (Recommendation No. R (89) 9) ja Euroopan neuvoston ministerikomitea hyväksyi mainitut suositukset syksyllä 1989. Ministerikomitea suosittelee jäsenvaltioita ottamaan huomioon tietokonerikoskomitean raportin ja erityisesti siihen sisältyvät ohjeet kansalliseksi lainsäädännöksi uudistettaessa lainsäädäntöä tai tehtäessä aloitteita uudeksi lainsäädännöksi. Lisäksi jäsenmaita kehotetaan vuoden 1993 aikana antamaan raporttinsa lainsäädännön kehityksestä, tuomioistuinoikeuskäytännöstä ja kansainvälisestä yhteistyöstä saaduista kokemuksista tietokonerikollisuuden alalla.

Eduskunnan lakivaliokunta on mietinnössään hallituksen esityksen johdosta rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen käsittäväksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi (LaVM n:o 6/1990 vp.) pitänyt välttämättömänä, että rikoslain kokonaisuudistuksen seuraavassa vaiheessa kattavasti selostetaan, miten uusiutuva lainsäädäntömme täyttää Euroopan neuvoston tietokonerikoksia koskevan suosituksen. Valiokunnan kannanoton mukaisesti seuraavassa esitetään yhteenveto mainituista Euroopan neuvoston suosituksista ja verrataan suosituksia rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen sisältyviin tietokonerikoksia koskeviin ehdotuksiin.

Puheena olevia suosituksia valmisteltaessa Euroopan neuvoston tietokonerikoskomiteassa omaksuttiin linja, joka pyrkii välttämään tietokonerikollisuuden ja ylipäänsä tietotekniikan merkityksen ylikorostamista. Vähemmistöön jääneen käsityskannan mukaan tietotekniikka olisi kriminaalipolitiikassa määriteltävä kokonaan uudeksi elämänalueeksi ja yleinen luottamus tietotekniikkaan vastaavasti kokonaan uudeksi oikeushyväksi, joka vaatii omintakeisen sääntelyn. Päälinjan mukaan automaattinen tietojenkäsittely on uusi ilmiö, joka tosin on luonut eräitä uusia rikoksentekomahdollisuuksia sekä aikaansaanut uudenlaisia piirteitä monille perinteisille rikoksille, mutta tietotekniikan kehitys olisi kuitenkin otettava huomioon nykyistä rikosoikeusjärjestelmää kehitettäessä muun järjestelmän osana eikä erillisenä ilmiönä.

6.2. Suomen tietokonerikossäännösten ja Euroopan neuvoston tietokonerikoskomitean suositusten vertailu

Euroopan neuvoston tietokonerikoskomitea laati jäsenmaiden käytettäväksi rangaistussäännöksen laatimisessa suuntaviivat antavan ohjeiston. Mallisäännösluonnokset on jaettu vähimmäislistalle ja valinnaiselle listalle. Edellinen käsittää tekotyypit, joiden kriminalisoinnista ollaan jo tällä hetkellä jotakuinkin yksimielisiä. Jälkimmäinen lista taas käsittää teot, joiden kriminalisointeja komitea halusi ainakin esittää jäsenmaiden harkittavaksi. Seuraavassa pyritään suomenkielisiä käsitteitä käyttäen antamaan pääpiirteinen kuva sekä vähimmäislistalle että valinnaislistalle otetuista kriminalisointisuosituksista sekä selostamaan, miten Suomen voimassa oleva oikeus tai tähän esitykseen sisältyvät säännökset riittävät täyttämään mainitut suositukset.

Vähimmäislistan mukaan rangaistavaksi tulisi säätää tietokonepetos, tietokoneväärennys, datan tai ohjelmiston vahingoittaminen, tietokonesabotaasi, luvaton tietojärjestelmään tunkeutuminen, luvaton viestin sieppaaminen, luvaton kappaleiden valmistaminen suojatusta tietokoneohjelmasta ja luvaton kappaleiden valmistaminen integroidun piirin piirimallista.

Tietokonepetoksena tulisi rangaista sellainen datan tai ohjelmiston syöttäminen tietojärjestelmään, muuttaminen, hävittäminen tai käytön estäminen taikka muu tiedonkäsittelyn lopputulokseen vaikuttava tietojenkäsittelytapahtumiin puuttuminen, joka aiheuttaa toiselle omaisuuden menetyksen tai taloudellista vahinkoa. Vaihtoehtoisena tarkoitusedellytyksenä voisi olla myös pyrkimys laittomasti riistää toiselta tämän omaisuutta.

Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä rikoslain 36 luvun 1 §:n 2 momenttiin otettiin säännös niin sanotusta tietokonepetoksesta. Säännöksen mukaan tuomitaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä taikka toista vahingoittaakseen tietojenkäsittelylaitteeseen vääriä tietoja syöttämällä tai koneelliseen tietojenkäsittelyyn muuten puuttumalla vääristää tietojenkäsittelyn lopputuloksen ja siten aiheuttaa toiselle taloudellista vahinkoa. Suomen lainsäädännön voidaan näin ollen katsoa hyvin vastaavan tietokonepetosta koskevaa Euroopan neuvoston suositusta.

Tietokoneväärennyksellä suosituksessa tarkoitetaan datan tai ohjelmiston syöttämistä, muuttamista, hävittämistä tai sen käytön estämistä taikka muuta tietojenkäsittelyyn puuttumista sellaisella tavalla ja sellaisissa olosuhteissa, että tekoa kansallisen lainsäädännön nojalla olisi pidettävä väärennysrikoksena, jos sen kohteena olisi ollut väärennysrikoksen perinteinen kohde kuten asiakirja tai muu sellainen todistuskappale. Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä muutettiin väärennysrikoksia koskevia säännöksiä (rikoslain 33 luvun 1-3 ja 6 §) siten, että väärennyksen kohteena voi olla myös automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuva tallenne, jos sitä käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvoitteista tai tosiasioista. Väärennysteko taas on kuvattu pelkästään sanoilla ''valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena''. Suomen lainsäädäntö on siis myös tältä osin suosituksen tavoitteet täyttävä.

Tallennetun tiedon tai ohjelmiston vahingoittamista tarkoittava suositus koskee tällaisen aineiston oikeudetonta hävittämistä, vahingoittamista, huonontamista tai sen käytön estämistä. Rikoslain uudistetun 35 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vahingonteosta tuomitaan myös se, joka toista vahingoittaakseen oikeudettomasti hävittää, turmelee, kätkee tai salaa tietovälineelle tallennetun tiedon tai muun tallennuksen. Suosituksessa käytön estämisellä tarkoitetaan sitä, että tallenne saatetaan pois käyttöön oikeutetun henkilön saatavilta esimerkiksi muuttamalla sen hakumenetelmiä. Suomen rikoslain mainitun vahingontekosäännöksen tekotavat ''kätkee tai salaa'' vastaavat tätä suosituksen kohtaa. Näin ollen tältäkin osin Suomen lainsäädäntö on suosituksen mukainen.

Tietokonesabotaasia koskeva suositus tarkoittaa sellaista datan tai ohjelmiston syöttämistä, muuttamista, hävittämistä tai pimittämistä taikka tietokonejärjestelmiin puuttumista, jonka tarkoituksena on estää tietokoneen tai televiestintäjärjestelmän toiminta. Suosituksen tarkoittamat tekotavat ovat ilmeisesti kaikki sellaisia, että ne suosituksessa mainitussa tarkoituksessa tehtyinä ovat edellä mainitun rikoslain 35 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla vahingontekona rangaistavia. Voidaan kuitenkin ehkä kuvitella tapaus, jossa tietovälineelle tallennettua tietoa tai muuta tallennusta muutetaan siten, ettei tekoa voida pitää vahingontekona. Näiltä osin suosituksessa tarkoitettu teko saattaa kuitenkin tulla rangaistavaksi luvatonta käyttöä koskevien rikoslain 28 luvun 7-9 §:n nojalla.

Vakavimmat tietojärjestelmän toimintaan kohdistuvat suosituksessa tarkoitetut loukkaukset voisivat tulla arvosteltaviksi tuhotyösäännöksen nojalla, jota koskeva ehdotus sisältyy ehdotettuun rikoslain 34 luvun 1 §:ään. Tämän pykälän 2 momentin mukaan tuhotyöstä tuomitaan myös se, joka tietojärjestelmän toimintaan oikeudettomasti puuttumalla aiheuttaa vakavan vaaran energiahuollolle, yleiselle terveydenhuollolle, maanpuolustukselle, oikeudenhoidolle tai muulle näihin rinnastettavalle yhteiskunnan tärkeälle toiminnolle. Tele- tai radioviestinnässä käytettävien laitteiden toimintaan puuttuminen taikka häiritsevien viestien lähettäminen ilkivaltaisessa tarkoituksessa radiolaitteella tai televerkossa tai muu vastaava oikeudeton tele- tai radioviestinnän estäminen olisi taas arvosteltava ehdotetun rikoslain 38 luvun 5-7 §:ään sisältyvien tietoliikenteen häirintää koskevien säännösten nojalla. Suomen lainsäädännön voidaan siis katsoa sisältävän suosituksessa tarkoitettua menettelyä koskevat rangaistussäännökset.

Luvaton järjestelmään tunkeutuminen tarkoittaa turvajärjestelyt murtamalla tehtyä oikeudetonta tunkeutumista tietojärjestelmään tai tietokoneverkkoon. Tältä osin teossa olisi usein kysymys luvattomasta käytöstä, jota koskeva rangaistussäännös nykyisin koskee riidattomasti myös tietojärjestelmän luvatonta etäiskäyttöä viestintälinjojen välityksellä (rikoslain 28 luvun 7-9 §). Lisäksi nyt ehdotetaan rikoslain 38 lukuun otettavaksi tietomurtoa koskeva säännös, joka koskisi juuri turvajärjestelyn murtamalla oikeudettomasti tapahtunutta tunkeutumista tietojärjestelmään (8 §:n 1 momentti). Rangaistavaa olisi siis jo pelkkä järjestelmään murtautuminen, vaikka varsinaista järjestelmän luvatonta käyttöä ei tapahtuisikaan. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan tietojärjestelmään tunkeutuminen on sellaisenaan rangaistavaa, jos kohteena on henkilörekisterilaissa tarkoitettu automaattisen tietojenkäsittelyn avulla ylläpidetty henkilörekisteri. Lisäksi ulkopuolisilta suojattuun tietojärjestelmään tunkeutuminen on mainittu yhtenä tekotapana yritysvakoilua koskevassa uudessa rikoslain 30 luvun 4 §:n yritysvakoilua koskevassa säännöksessä.

Tietokonejärjestelmässä välitettävien taikka siihen tulevien tai siitä menevien viestien sieppaaminen olisi suosituksen mukaan säädettävä rangaistavaksi silloin, kun teko on tapahtunut oikeudettomasti ja teknisiä apuvälineitä hyväksi käyttäen. Ehdotettu rikoslain 38 luvun 3 §:n säännös viestintäsalaisuuden loukkauksesta koskee myös oikeudetonta tiedon hankkimista televerkossa välitettävänä olevan puhelun, sähkeen, tekstin-, kuvan- tai datasiirron taikka muun vastaavan televiestin sisällöstä. Suomen lainsäädännössä ei siis ole asetettu nimenomaiseksi edellytykseksi sieppaamisen tapahtumista teknisiä apuvälineitä hyväksi käyttäen. Tosin oikeudeton tiedon hankkiminen televerkossa välitettävänä olevasta viestistä tuskin on mahdollista ilman erityisiä apuvälineitä. Toisaalta ehdotetun säännöksen oikeudettomuus-tunnusmerkki sulkee säännöksen ulkopuolelle esimerkiksi matkapuhelimella käytyjen keskustelujen pelkän kuuntelemisen tavanomaisella radiovastaanottimella.

Ehdotetun rikoslain 38 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan tietomurrosta tuomitaan myös se, joka tietojärjestelmään tai sen osaan tunkeutumatta teknisen erikoislaitteen avulla oikeudettomasti ottaa selon tietojärjestelmässä olevasta tiedosta. Tämä säännös täydentää edellä mainittua viestintäsalaisuuden loukkausta koskevaa säännöstä. Nämä säännökset merkitsevät eräiltä osin laajempaa kriminalisointia kuin mihin suosituksissa on päädytty.

Suosituksen mukaan rangaistavaksi olisi säädettävä myös oikeudeton kappaleiden valmistaminen lailla suojatusta tietokoneohjelmasta taikka sellaisen ohjelman oikeudetta tapahtuva levittäminen tai yleisön saataviin saattaminen. Suosituksen mukaan rangaistavaa olisi nimenomaan oikeudeton valmistaminen, joten rangaistavuuden edellytyksenä olisi aina se, että kappaleet ovat tekijänoikeuden suojaamia. Rikoslain tehtävä olisi toissijainen eikä tarkoitus ole, että rangaistussäännöksin rajoitettaisiin tekijänoikeudellisen suojan ulkopuolelle jäävän materiaalin käyttöä. Tekijänoikeuslain (404/61) nojalla on aikaisemmin pidetty kiistanalaisena sitä, missä määrin tietokoneohjelma voi olla tekijänoikeuden kohteena. Tekijänoikeuslain muutoksen (34/91) mukaan myös tietokoneohjelmaa pidetään tekijänoikeudellisesti suojattuna kirjallisena teoksena. Siten myös tietokoneohjelmaan kohdistuva tekijänoikeuden loukkaus tulisi kuulumaan ehdotetun rikoslain 49 luvun 1 §:n tekijänoikeusrikoksen piiriin. Näin ollen rangaistavuus ulottuisi myös tietokoneohjelman oikeudettomaan levittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen samoin kuin kappaleiden valmistamiseen lailla suojatusta tietokoneohjelmasta.

Rangaistavaksi ehdotetaan edelleen oikeudeton kappaleiden valmistaminen integroidun piirin lailla suojatusta piirimallista samoin kuin piirimallin tai sen perusteella valmistettujen puolijohdetuotteiden oikeudetta tapahtuva kaupallinen käyttö ja käyttöä varten oikeudetta tapahtuva maahantuonti. Tältäkin osin rangaistavuuden edellytykseksi on siis asetettu se, että aineellinen lainsäädäntö tarjoaa integroidun piirin piirimallille yksinoikeuden suojan. Tällaiset säännökset ovat yksinoikeudesta integroidun piirin piirimalliin annetussa laissa (32/91). Ehdotettu rikoslain 49 luvun 2 §:n säännös teollisoikeusrikoksesta sisältää myös piirimallisuojaan kohdistuvia loukkauksia koskevan rangaistussäännöksen, joka ulottaa rangaistavuuden suosituksen tarkoittamalle alueelle.

Euroopan neuvoston tietokonerikoskomitean kriminalisointisuositusten niin sanotulle valinnaiselle listalle on otettu kuvauksia teoista, joiden kriminalisointia jäsenvaltiot pitävät ainakin harkinnanarvoisena. Tällaisiksi on katsottu datan tai ohjelmiston muuttaminen, tietokonevakoilu, tietokoneen luvaton käyttö ja suojatun tietokoneohjelman luvaton käyttö.

Datan tai ohjelmiston oikeudettomasti tapahtuvaa muuttamista koskevan suosituksen yhteydessä komitea toteaa, että tällaisia rangaistussäännöksiä on usean maan lainsäädännössä, vaikkakin vastaavat tekotavat hiukan tulkintalinjasta riippuen tulisivat rangaistaviksi jo edellä esitellyillä minimilistalla olevien säännösten nojalla. Kysymykseen voisivat tulla esimerkiksi säännökset tietokoneväärennyksestä, datan tai ohjelmiston vahingoittamisesta tai luvattomasta tietojärjestelmään tunkeutumisesta.

Voimassa olevassa lainsäädännössämme ei ole erillistä tietokoneeseen tallennetun tiedon tai ohjelmiston muuttamista koskevaa rangaistussäännöstä eikä sellaista myöskään nyt ehdoteta. Aikaisemmin mainitut väärennystä ja vahingontekoa sekä luvatonta käyttöä ja tietomurtoa koskevat säännökset tai ehdotukset aivan ilmeisesti riittävät kattamaan sen rangaistussääntelyn tarpeen, jota voidaan käytännön kokemukset ja nykyinen tietämys huomioon ottaen pitää perusteltuna.

Tietokonevakoilulla suosituksissa tarkoitetaan sopimattomin keinoin tapahtuvaa ammatti- tai yrityssalaisuuden hankintaa taikka sellaisen salaisuuden luvatonta ilmaisemista, luovuttamista tai käyttämistä, kun teon tarkoituksena on aiheuttaa taloudellista vahinkoa salaisuuden lailliselle haltijalle taikka hankkia laitonta taloudellista etua itselle tai toiselle. Suosituksessa viitataan siihen, että tietotekniikan käytön lisääntyminen niin teknisessä kuin liiketaloudellisessakin suunnittelussa on kasvattanut mahdollisuuksia tietokoneen avulla tai välityksellä tapahtuvaan ammatti- tai yrityssalaisuuden oikeudettomaan hankintaan.

Yrityssalaisuuksiin kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset on uudistettu rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Uusi yritysvakoilusäännös (rikoslain 30 luvun 4 §) koskee oikeudetonta tiedon hankkimista toiselle kuuluvasta yrityssalaisuudesta, yrityssalaisuuden rikkominen (rikoslain 30 luvun 5 §) toimessa tai tehtävässä tietoon saadun tällaisen salaisuuden oikeudetonta ilmaisemista ja yrityssalaisuuden väärinkäyttö (rikoslain 30 luvun 6 §) rikoksella saadun tai ilmaistun yrityssalaisuuden oikeudetonta käyttämistä tai ilmaisemista. Rangaistavuuden edellytyksenä yrityssalaisuuden rikkomisessa ja osittain myös yrityssalaisuuden väärinkäytössä on hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus. On siis päädytty rangaistavuuden alan ulottamiseen jokseenkin yhtä laajalle kuin suosituksessakin pidetään järkevänä.

Tietokoneen luvattomalla käytöllä tarkoitetaan sellaista tietokonejärjestelmän tai -verkoston oikeudetonta käyttöä, johon tekijä ryhtyy hyväksyen mielessään sen huomattavan riskin, että teosta aiheutuu vahinkoa järjestelmän käyttöön oikeutetulle henkilölle taikka haittaa itse järjestelmälle tai sen toiminnalle taikka josta todellisuudessa aiheutuu tällaista vahinkoa tai haittaa. Suomen rikoslainsäädännössä on perinteisesti ollut hyvin laaja luvatonta käyttöä koskeva rangaistussääntely. Euroopan neuvoston tietokonerikoskomitean suositus heijastaa sitä Pohjoismaiden ulkopuolella vallitsevaa oikeustilaa, jonka mukaan luvaton käyttö vain poikkeuksellisesti voi olla rangaistavaa. Suomessa tietokoneen luvattoman käytön rangaistavuus on selvästi laajempi kuin suosituksessa ehdotetaan. Sen jälkeen kun rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä muutettiin luvatonta käyttöä koskevaa säännöstä siten, ettei siinä eroteta luvattoman käytön eri tapauksia sillä perusteella, kenen hallussa luvattomasti käytetty irtain omaisuus on, tietokoneen luvattoman käytön rangaistavuus on ollut kiistaton.

Viimeisenä valinnaisena rangaistussuosituksenaan komitea esittää suojatun tietokoneohjelman luvattoman käytön säätämistä rangaistavaksi. Rangaistavaa olisi lailla suojatusta tietokoneohjelmasta oikeudettomasti valmistettujen kappaleiden oikeudeton käyttö, kun se tapahtuu tarkoituksena hankkia laitonta taloudellista hyötyä joko itselle tai toiselle taikka oikeudenhaltijan vahingoittamiseksi. Jos tietokoneohjelman luvaton käyttö merkitsee tekijänoikeuslain rikkomista, ulottuu siihen myös rangaistusuhka. Teoksen käyttäminen sinänsä ei kuulu tekijänoikeuslain mukaisiin tekijän yksinoikeuksiin. Tietokoneohjelman käyttäminen edellyttää kuitenkin aina sen kopiointia, jota puolestaan pidetään yksinoikeuden piiriin kuuluvana teoksen valmistamisena, joten edellä mainitun tekijänoikeuslain uudistuksen jälkeen tietokoneohjelman luvaton käyttäminen käsittänee usein myös tekijänoikeuslain rikkomisen. Hallituksen esityksessä laiksi tekijänoikeuslain ja tekijänoikeuslain muuttamisesta annetun lain voimaantulosäännöksen 2 momentin muuttamisesta (HE 211/1992) ehdotetaan tietokoneohjelman kopiointia koskevien säännösten edelleen tiukentamista.

Komitean suosituksessa ei ole erikseen mainittu niin sanotun tietokoneviruksen levittämisen rangaistavuutta. Myöskään Suomen uudistetuissa säännöksissä tai säännösehdotuksissa ei ole nimenomaisesti mainittu tietokoneviruksen levittämistä rangaistavana tekotapana. Tietokoneviruksen levittämisellä vahingoitetaan yleensä tietojärjestelmään tallennettua tietoa tai tietojärjestelmän käyttökelpoisuutta. Näin ollen viruksen levittäjä yleensä syyllistyy vahingontekorikokseen. Lisäksi viruksen levittäminen voi edellyttää tunkeutumista tietojärjestelmään ja saattaa lisäksi edellyttää tietojärjestelmän luvatonta käyttöä. Näin ollen voidaan katsoa, että voimassa olevat ja ehdotetut säännökset jo varsin laajasti kattavat myös tietokoneviruksen tahalliseen levittämiseen liittyvät paheksuttavimmat tekomuodot.

1.1. 1 luku. Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta

1.1.1. Luvun perustelut

Rikoslain 1 luvussa on säädetty Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta. Tämän luvun aihepiiri kuuluu rikoslain yleiseen osaan, jota kokonaisuudistuksen tämä vaihe ei koske. Kuitenkin 1 luvun 3 §:n 2 momenttia, joka sisältää luettelon eräistä Suomen lain mukaan rangaistavista ulkomaalaisen tekemistä rikoksista niiden tekopaikasta riippumatta, joudutaan muuttamaan, koska luettelossa mainittuja rikoksia koskevia säännöksiä muutettaisiin.

1.1.2. Pykälän perustelut

3 §:n 2 momentti. Momentin mukaan siinä mainituista rikoksista voidaan ulkomaalainenkin tuomita Suomen lain mukaan, vaikka hänen tekemänsä rikos ei ole tekopaikan lain mukaan rangaistava. Nämä rikokset on momentissa lueteltu numeroiduissa kohdissa, joista nyt muutettaisiin 1, 3 ja 4 kohtaa. Suomessa tehty tai suomalaisen tekemä rikos arvostellaan aina Suomen lain mukaan.

1 kohta. Tässä kohdassa mainitaan nykyisin sotarikos, ihmisoikeuksien loukkaaminen, joukkotuhonta ja salahanke joukkotuhontaan. Näistä rikoksista säädetään nykyisin rikoslain 13 luvussa, jota vastaavat säännökset otettaisiin ehdotettuun 11 lukuun. Näiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten nimien ja tunnusmerkistöjen muutosten vuoksi 1 kohta tulisi muuttaa vastaamaan ehdotettuja 11 luvun säännöksiä. Ehdotuksen mukaan 1 kohdassa mainittaisiin sodankäyntirikos, törkeä sodankäyntirikos, ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, joukkotuhonta ja joukkotuhonnan valmistelu.

3 kohta. Voimassa olevassa 3 kohdassa mainitaan rikoslain 25 luvun 1a ja 9a §:ssä tarkoitetut rikokset. Luvun 1a §:ssä on säädetty rangaistus niin sanotusta valkoisesta orjakaupasta ja 9a §:ssä panttivangin ottamisesta.

Valkoista orjakauppaa täysin vastaavaa säännöstä ei sisälly rikoslain ehdotettuun 25 lukuun. Osittain tuon säännöksen korvaisi 25 luvun 3 §:n ihmisryöstöä koskeva säännös. Koska kansainväliset sopimukset eivät nimenomaisesti edellytä valkoisen orjakaupan säätämistä rangaistavaksi tekopaikasta riippumatta, ei voimassa olevalle 25 luvun 1a §:lle ole tarpeen ehdottaa puheena olevassa kohdassa sitä korvaavaa säännöstä.

Sen sijaan kansainvälinen yleissopimus panttivankien ottamista vastaan edellyttää kyseisen teon säilyttämistä niin sanottujen kansainvälisten rikosten luettelossa. Suomi on 14 päivänä huhtikuuta 1983 ratifioinut kansainvälisen yleissopimuksen panttivankien ottamista vastaan (SopS 38/83). Ehdotettuun 25 luvun 4 §:ään sisältyy rangaistussäännös panttivangin ottamisesta, joka siten tulisi mainita kysymyksessä olevassa 3 kohdassa.

4 kohta. Tässä kohdassa on kansainvälisten yleissopimusten velvoitusten johdosta nykyisin mainittu ilma-aluksen kaappaus, ilma-aluksen laiton haltuunotto, ilmaliikennesabotaasi sekä ilmaliikenteen häiritseminen. Tähän Suomea velvoittavia kansainvälisiä sopimuksia ovat yleissopimukset ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemisestä (SopS 62/71) ja siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemisestä (SopS 56/73). Lisäksi Suomi harkitsee liittymistä Roomassa 10 päivänä maaliskuuta 1988 tehtyyn kansainväliseen yleissopimukseen merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien rikosten estämisestä.

Ehdotuksen mukaan 4 kohdan sanamuoto muutettaisiin vastaamaan ehdotetun 34 luvun säännöksiä. Kohdassa mainittaisiin aluksen kaappaus sekä ilmaliikenteeseen tai kansainväliseen kauppamerenkulkuun kohdistunut liikennetuhotyö tai törkeä tuhotyö. Liikennetuhotyön ja törkeän tuhotyön osalta vaadittaisiin, että teko on kohdistunut kansainväliseen kauppamerenkulkuun, koska edellä mainittu Rooman sopimus koskee vain sitä.

1.2. 2 luku. Rangaistuksista

1.2.1. Luvun perustelut

Lukuun ehdotetaan sanallisia muutoksia, jotka koskevat vain 14 a §:n viittaussäännöstä 12 ja 13 luvun maanpetos- ja valtiopetosrikoksiin.

1.2.2. Pykälän perustelut

14 a §. Rikoslain 2 luvun 14 a §:n 1 momentissa säädetään lisärangaistuksen luonteisesta sotilasarvon menettämisestä. Jos joku on tuomittu vankeuteen vähintään kahdeksi vuodeksi taikka rangaistukseen valtio- tai maanpetoksesta, hän menettää samalla sotilasarvonsa. Vakiintuneen tulkinnan mukaan käsitteillä ''valtio- tai maanpetos'' viitataan kaikkiin nykyisen rikoslain 11 ja 12 luvussa säänneltyihin rikoksiin.

Nykyisiin rikoslain 11 ja 12 lukuun viittaavat käsitteet korvattaisiin ehdotetuilla uusilla vastaavien eli 12 ja 13 luvun nimillä ''maanpetosrikos'' ja ''valtiopetosrikos''. Nämä ehdotetut luvut sisältävät myös sellaisia rikoksia, joista tuomittava rangaistus saattaa käytännössä olla vähäinen sakkorangaistus. Ei ole tarkoituksenmukaista, että sotilasarvon menettäminen seuraisi tällaisista rikoksista. Sen vuoksi sotilasarvon menettäminen liittyisi ehdotuksen mukaan vain sellaisiin maanpetos- ja valtiopetosrikoksiin, joista tuomitaan vankeusrangaistus.

1.3. 11 luku. Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan

1.3.1. Luvun perustelut

1.3.1.1. Nykyinen lainsäädäntö ja sääntelyntarve

Nykyisen rikoslain vuonna 1974 uudistettu 13 luku ''Rikoksista ihmisyyttä vastaan'' sisältää sekä sotarikoksia että rauhanajan rikoksia koskevia säännöksiä, joilla yhteisenä piirteenä on pyrkimys ihmisyyden suojaamiseen. Rikoksilla ihmisyyttä vastaan tarkoitetaan rikoksia, jotka teon laajakantoisiin vaikutuksiin tai erityisen törkeään luonteeseen nähden on katsottava pikemmin ihmisyyteen ja ihmiskuntaan kuin yksityiseen henkilöön kohdistuviksi. Säännösten keskeisenä tavoitteena ei ole yksilöiden suojaaminen sinänsä, vaan oikeussuojan antaminen tiettyyn syrjittyyn ryhmään tai sodan tai muiden poikkeuksellisten tapahtumien vuoksi jonkin valtion valvonnan alaiseksi joutuneeseen ryhmään kuuluville ihmisille sellaisen ryhmän jäseninä. Rikokset useimmiten loukkaavat yksityisiä ihmisiä, mutta erotukseksi muista yksityiseen ihmiseen kohdistuvista rikoksista näihin niin sanottuihin ihmisoikeusrikoksiin sisältyy ominaispiirteenä teon kohteen kuuluminen jollakin tavoin syrjittyyn tai syrjimisvaarassa olevaan ryhmään.

Rikoslain 13 lukuun sisältyvät seuraavat rikossäännökset: sotarikos (1 §:n 1 momentti), sodankäyntirikkomus (1 §:n 3 momentti), ihmisoikeuksien loukkaaminen (2 §), törkeä sotarikos tai törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen (3 §), joukkotuhonta (4 §:n 1 momentti), salahanke joukkotuhontaan (4 §:n 3 momentti), kiihottaminen kansanryhmän syrjintään (5 §) ja syrjintä (6 §).

Luvun 1 ― 3 § käsittelevät sodan aikana tehtyjä rikoksia ja ne perustuvat useihin sodankäynnin lakeja ja tapoja koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, jotka ovat Suomea velvoittavia. Tärkeimmät näistä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista ovat Haagissa vuonna 1907 tehdyt sopimukset, erityisesti maasodan lakeja ja tapoja ja vastaavat merisotaa koskevat sopimukset (SopS 11/24), Geneven pöytäkirja vuodelta 1925 tukehduttavien, myrkyllisten tai muiden samankaltaisten kaasujen ja bakteriologisten keinojen käytön kieltämisestä sodassa (SopS 23/29) sekä vuonna 1949 Genevessä tehdyt neljä sopimusta maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta, merisotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta, sotavankien kohtelusta ja siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana (SopS 8/55). Viimeksi mainitut sopimukset hyväksyttiin Suomessa vuonna 1955 annetulla lailla.

Edellä mainittujen vuoden 1949 Geneven sopimusten määräysten mukaisesti sopimusvaltiot ovat velvollisia ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädäntötoimiin teon luonnetta vastaavien rangaistusseuraamusten säätämiseksi henkilöille, jotka tekevät tai käskevät toisten tehdä sopimuksissa tarkemmin määritellyn törkeän rikoksen. Geneven neljä sopimusta koskevat, paitsi aseellisissa voimissa palvelevia, myös siviilihenkilöitä.

Luvun 1 ― 3 §:n säännöksillä saatettiin Suomen rikoslainsäädäntö vastaamaan sodankäynnin lakeja ja tapoja koskevia sopimusvelvoitteita. Sotavankien tekemiä rikoksia koskevat erityiset rangaistussäännökset jäivät kuitenkin edelleen sotilasrangaistussäännöstöön. Vuonna 1983 rikoslakiin lisätty sotilasrikoksia koskeva 45 luku sisältää sotavankeja koskevia erityissäännöksiä, muun muassa sotavankeudesta pakenemista ja sotavangin pakenemisen edistämistä koskevat rikossäännökset (28 §).

Rikoslain 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rangaistaan sotarikoksesta sitä, joka sotatoimessa käyttää Suomea velvoittavassa kansainvälisessä sopimuksessa kiellettyä tai muuta sodankäyntitapaa, asetta tai taisteluvälinettä, joka on omiaan aiheuttamaan tarpeetonta kärsimystä. Säännöksen mukaan rangaistaan myös, jos muulla tavoin rikotaan Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä tai yleisesti tunnustettujen kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisia sodan lakeja tai tapoja, edellyttäen ettei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Lainkohta saa siis hyvin pitkälle sisältönsä kansainvälisten sopimusten määräyksistä ja on rakenteeltaan, huolimatta varsin yksityiskohtaisesta ja hieman raskaslukuisesta esimerkkiluettelosta, tavallaan niin sanottu avoin rangaistussäännös. On huomattava, että säännös koskee, paitsi sen pohjana olevien kansainvälisten sopimusten nimenomaan kieltämiä tekoja, myös kansainvälisen tavanomaisen oikeuden kieltämiä sodankäyntitapoja.

Sodankäyntirikkomus on 13 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan sotarikoksen lievempi eli privilegioitu tekomuoto.

Ihmisoikeuksien loukkaaminen (13 luvun 2 §) koskee varsinaisten sotatointen yhteydessä tehtyjen rikosten lisäksi tekoja, jotka on tehty kauempana niin sanotussa selustassa ja jotka kohdistuvat erityisesti mainituissa neljässä vuoden 1949 Geneven sopimuksessa tarkoitettuihin haavoittuneisiin, sairaisiin, haaksirikkoisiin, sotavankeihin ja suojeltaviin siviilihenkilöihin. Lähinnä tarkoitetaan rikoksia, jotka on mainittu törkeinä rikoksina Geneven sopimuksissa, mutta muukin sopimusten määräysten ja yleisesti tunnustettujen kansainvälisen oikeuden periaatteiden rikkominen voidaan rangaista ihmisoikeuksien loukkaamisena. Säännöstä sovelletaan, paitsi sodan, myös miehityksen ja valtion sisäisenkin aseellisen selkkauksen aikana. Myös ihmisoikeuksien loukkaamista koskeva säännös on, samoin kuin sotarikosta koskeva säännös, yksityiskohtaisesta esimerkkiluettelosta huolimatta viime kädessä avoin rangaistussäännös, joka saa sisältönsä kansainvälisten sopimusten määräyksistä ja kansainvälisen tavanomaisen oikeuden normeista.

Luvun 3 § sisältää sotarikosta ja ihmisoikeuksien loukkaamista koskevan yhteisen niin sanotun kvalifiointisäännöksen eli säännöksen törkeästä sotarikoksesta tai törkeästä ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Nimenomaisina ankaroittamisperusteina säännös mainitsee sen, että rikos on omiaan saattamaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai aiheuttamaan suurta omaisuusvahinkoa tai että rikos tehdään erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla. Rikoksen on kuitenkin näissä tapauksissa tai muuten oltava kokonaisuudessaan törkeä, jotta ankarampaa säännöstä voidaan soveltaa.

Joukkotuhontaa ja salahanketta joukkotuhontaan koskeva luvun 4 § perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi. Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59). Joukkotuhontana rangaistaan erinäiset teot, kuten surmaaminen, vaikeiden vammojen aiheuttaminen tai syntyvyyden ehkäiseminen, joiden tarkoituksena on kokonaan tai osittain ryhmänä hävittää määrättyä rotua, kansallista tai etnistä alkuperää oleva tai uskonnollinen kansanryhmä. Pelkästään ryhmän vahingoittamisen tarkoituksessa tehdyt teot eivät ole joukkotuhontana rangaistavia.

Luvun 5 ja 6 §:n säännökset kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään ja syrjinnästä perustuvat New Yorkissa vuonna 1965 tehtyyn kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen, joka saatettiin Suomessa voimaan vuonna 1970 annetulla asetuksella (544/70), sekä Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1966 hyväksymään kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen, joka saatettiin voimaan Suomessa vuonna 1976 annetulla asetuksella (108/76).

Kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään rangaistaan sitä, joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan tiettyä rotua, kansallista tai etnistä alkuperää olevaa tai uskonnollista kansanryhmää.

Syrjinnästä rangaistaan, jos elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa tai virkatoiminnassa asiakasta ei palvella rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän tai uskonnon vuoksi yleisesti noudatettavina olevilla ehdoilla tai jos sanotuista syistä kieltäydytään päästämästä julkiseen huvitilaisuuteen tai yleiseen kokoukseen siihen pyrkivää. Työsyrjinnästä syntyperän, uskonnon, sukupuolen, iän, poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi säädetään työsopimuslain (320/70) 17 §:n 3 momentissa ja 54 §:ssä. Uusi työsyrjintää koskeva säännös sisältyy ehdotettuun rikoslain 47 luvun 3 §:ään. Lainsäädännössä olevien syrjintäkieltojen tarkoituksena on toteuttaa ihmisten oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun eri elämänalueilla. Syrjintäkieltojen valtiosääntöinen perusta on hallitusmuodon 5 §:ssä, jonka mukaan Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä. Niiden kansainvälisoikeudellisena perustana ovat yllä mainitut Suomea velvoittavat kansainväliset yleissopimukset.

Käytännössä ei ole esiintynyt mainittavia ongelmia rikoslain 13 luvun säännösten soveltamisessa. Kaiken kaikkiaan luvun säännöksiä on jouduttu soveltamaan varsin vähän. Luvun 1―4 §:n nojalla ei ole tuomittu yhtään rangaistusta. Vuosina 1977―1986 on kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään tuomittu yleisissä alioikeuksissa 3 sakkorangaistusta ja syrjinnästä yhteensä 17 sakkorangaistusta.

Ihmisyyteen kohdistuvana rikoksena on eräissä maissa kriminalisoitu hyökkäyssodan aloittaminen. Toisen maailmansodan voittajavaltioiden vuonna 1945 hyväksymä niin sanottu Lontoon pöytäkirja ja sen perusteella pidetyt oikeudenkäynnit ovat kansainvälisessä oikeudessa jalansijaa saaneen käsityksen mukaan luoneet kansainvälisoikeudellisen perustan hyökkääjien rankaisemiselle. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1974 hyväksymän hyökkäysteon määritelmän mukaan turvallisuusneuvostolla on puolestaan keskeinen asema ratkaistaessa, mitä tekoja on pidettävä hyökkäyksinä. Kansalliseen lainsäädäntöön otetuilla säännöksillä ei voida rajoittaa tai ohjata kansainvälisellä tasolla tapahtuvia puuttumisia hyökkäystekoihin, eivätkä puuttumiset myöskään edellytä kansallista lainsäädäntöä. Hyökkäyssodan kriminalisoimiseen liittyy sitä paitsi eräitä lainsäädäntöteknisiä ongelmia. Ehdotettuun 11 lukuun ei olekaan katsottu tarpeelliseksi sisällyttää tällaista säännöstä. Muiden pohjoismaiden lainsäädäntöön ei myöskään sisälly hyökkäyssodan aloittamista koskevia rangaistussäännöksiä.

Voimassa olevaan rikoslakiin ei ole sisällytetty sotapropagandan harjoittamista tarkoittavaa rikossäännöstä. Rikoslain 13 luvun uudistamista tarkoittavassa hallituksen esityksessä (HE 241/1973 vp) perusteltiin sotapropagandaa koskevan rikossäännöksen poisjättämistä sillä, että Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden ja eräiden muiden maiden kanssa äänesti Yhdistyneissä Kansakunnissa sotapropagandan kieltoa vastaan hyväksyttäessä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta. Suomi on muiden pohjoismaiden tavoin tehnyt sopimukseen liittyessään varauman, jonka mukaan se ei noudata sopimuksen sotapropagandan kieltoa koskevaa 20 artiklan 1 kohtaa. Pääsyynä varauman tekemiseen sanottiin olevan sen, että sotapropagandan kieltävää säännöstä on vaikeata saada kirjoitetuksi siten, ettei sen avulla voitaisi rajoittaa sananvapautta.

Ehdotettuun uuteenkaan lukuun ei sisälly sotapropagandan yleisesti rangaistavaksi tekevää säännöstä. Sitä vastoin 12 lukuun ehdotetaan otettavaksi sotaan yllyttämistä tarkoittava säännös (2 §). Sen mukaan rangaistaisiin muun muassa sitä, joka Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa, tarkoituksenaan saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi, julkisesti levittää lausumia tai muita ilmaisuja, joiden tarkoituksena on vaikuttaa yleisen mielipiteen kehittymiseen hyökkäystekojen käyttöä puoltavaksi, siten, että teko selvästi lisää Suomen sotaan tai sotatoimen kohteeksi joutumisen vaaraa.

1.3.1.2. Ehdotuksen pääkohdat

Nykyisen otsikon tilalle ehdotetaan otsikkoa ''Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan'', joka vastaisi paremmin luvun sisältöä. Otsikosta kävisi ilmi se, että osa luvussa kriminalisoiduista teoista koskee sodan tai muiden poikkeuksellisten olojen aikana tehtyjä rikoksia, osa rauhanajan rikoksia. Yhteisenä nimittäjänä sotarikoksille ja rauhanajan ihmisoikeusrikoksille on tietynlainen yleisinhimillinen näkökulma erotukseksi yksilöön kohdistuvista rikoksista.

Sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskevien säännösten sijoituspaikaksi ehdotetaan rikoslain 11 lukua. Valtio- ja maanpetosrikoksia koskevat säännökset siirtyisivät tämän vuoksi 12 ja 13 lukuun. Ennen kaikkea suojeltavien etujen luonne puoltaa tällaista rikoslain lukujen järjestystä. Lukujaotuksen esikuvana on rikosoikeuskomitean (komiteanmietintö 1976:72) runkosuunnitelma.

Nykyisen rikoslain 13 luvun 1―3 §:n sotarikosta ja ihmisoikeuksien loukkaamista koskevat rikossäännökset ovat tarpeettoman yksityiskohtaisia ja eriytettyjä. Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset voidaan säännösten havainnollisuuden siitä kärsimättä ilmaista selkeämmin yksinkertaisemmilla rikossäännöksillä. Lisäksi kysymyksessä olevia säännöksiä joudutaan ilmeisesti soveltamaan vain poikkeuksellisissa oloissa. Säännöksiä yksinkertaistettaisiin siten, että 1 §:ssä säännellyn sodankäyntirikoksen, joka korvaisi nykyisen rikoslain 13 luvun 1 §:n säännöksen sotarikoksesta, tunnusmerkistössä mainittaisiin nimenomaisesti vain kaksi tapaa rikkoa sodan lakeja ja tapoja. Sodankäyntirikkomusta koskeva säännös erotettaisiin omaksi pykäläkseen (3 §), jonka nimikkeeksi tulisi ''lievä sodankäyntirikos''. Ihmisoikeuksien loukkaamista koskevassa säännöksessä (4 §) rikoksen nimessä viitattaisiin poikkeuksellisiin oloihin sekä karsittaisiin säännöstekstistä siinä nykyisin oleva pitkä esimerkkiluettelo. Lisäksi rikosten törkeitä tekomuotoja koskeva säännös eriytettäisiin törkeää sodankäyntirikosta (2 §) ja törkeää ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa (5 §) koskeviksi säännöksiksi. Rangaistavuuden alaa ehdotukset eivät sanottavasti muuttaisi.

Sodankäyntirikoksena rangaistaisiin se, että joku sotatoimessa käyttää kiellettyä sodankäyntitapaa tai taisteluvälinettä, väärinkäyttää haavoittuneita tai sairaita suojaavaa kansainvälistä tunnusmerkkiä taikka muulla tavoin rikkoo Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä tai yleisesti tunnustettuja ja vakiintuneita kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja tai tapoja.

Törkeänä sodankäyntirikoksena pidettäisiin sitä, että sodankäyntirikoksessa 1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan, 2) aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista taloudellista vahinkoa tai 3) rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, jos rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Sodankäyntirikoksen privilegioitu tekomuoto olisi lievä sodankäyntirikos. Se olisi kyseessä silloin, kun rikos huomioon ottaen aiheutettu seuraus tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Ihmisoikeuksien loukkaamisena poikkeuksellisissa oloissa olisi rangaistava sen rikkominen tai täyttämättä jättäminen, mitä Suomea velvoittavien sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaan on noudatettava haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseen tilaan joutuneiden turvaamiseksi, sotavankien kohtelussa tai siviilihenkilöiden suojelussa sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana. Ellei ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa ole kokonaisuutena arvostellen vakava, rikoksentekijää ei tuomittaisi mainitusta rikoksesta, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.

Ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa olisi törkeä, jos siinä 1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai 2) rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, jos rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Joukkotuhontaa koskevan nykyisen rikoslain säännöksen (13 luvun 4 §) soveltamisen edellytyksenä on, että tekijän tarkoituksena on ollut kansanryhmän täydellinen tai osittainen hävittäminen. Joukkotuhonta säilyisi asiasisällöltään nykyisen kaltaisena ehdotetun luvun 6 §:ssä. Voimassa olevan lain tarkoittaman salahankkeen joukkotuhontaan (13 luvun 4 §:n 3 momentti) sijaan ehdotetaan säännöstä, joka salahankkeen lisäksi käsittäisi myös joukkotuhonnan valmistelun kriminalisoinnin (7 §).

Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva säännös (8 §) korvaa nykyisin voimassa olevan säännöksen kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään (13 luvun 5 §). Säännöstä ehdotetaan täsmennettäväksi. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että teko on omiaan aiheuttamaan ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää ja että tekijän tarkoituksena on ollut aiheuttaa sanotunlainen seuraus.

Syrjinnän rangaistavuutta ehdotetaan laajennettavaksi sekä syrjintätapojen että syrjintäperusteiden osalta. Jo johdonmukaisuussyistä on perusteltua ulottaa rangaistavuus kaikkiin tilanteisiin, joissa kansalaiset käyttävät yleisölle tarjottuja palveluja, ja laajentaa syrjintää perustavien kriteerien luettelo koskemaan kaikkia keskeisiä syrjinnän perusteena käytännössä esiintyviä henkilöominaisuuksia. Tämä ei merkitse, että kaikki yhteiskunnassa esiintyvä syrjintä tulisi rangaistavaksi. Ehdotetun säännöksen alan ulkopuolelle jää muun muassa yksityiselämässä tapahtuva syrjintä.

Luvun 9 §:ssä tarkoitettu rangaistava syrjintä voisi tapahtua elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa, yleisönpalvelussa, virkatoiminnassa tai muussa julkisessa tehtävässä taikka julkista tilaisuutta tai yleistä kokousta järjestettäessä. Syrjintänä pidettäisiin sitä, että ilman hyväksyttävää syytä ei palvella jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla, kieltäydytään päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai poistetaan hänet sieltä taikka asetetaan joku ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan laissa mainitun niin sanotun syrjintäperusteen vuoksi. Syrjintäperusteina on ehdotetussa säännöksessä mainittu rotu, kansallinen tai etninen alkuperä, ihonväri, kieli, sukupuoli, ikä, perhesuhteet, sukupuolinen suuntautuminen ja terveydentila sekä uskonto, yhteiskunnallinen mielipide, poliittinen tai ammatillinen toiminta ja muu näihin rinnastettava seikka.

Sodankäyntirikos, ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, näiden rikosten törkeät tekomuodot ja joukkotuhonta olisivat rangaistavia myös yritysasteella.

Luvussa määritellyt rikokset olisivat virallisen syytteen alaisia.

1.3.2. Pykälien perustelut

1 §. Sodankäyntirikos

1 momentti. Sodankäyntirikoksena rangaistaisiin Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräysten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden mukaisten sodan lakien tai tapojen rikkominen. Säännös vastaisi nykyisen rikoslain 13 luvun 1 §:ssä olevaa sotarikosta koskevaa säännöstä. Säännöksen kirjoitustapaa on yksinkertaistettu luopumalla nykyisen lain varsin yksityiskohtaisesta esimerkkiluettelosta, jossa luetellaan erilaiset kansainvälisten sopimusten kieltämät sodankäyntitavat. Yksinkertaistamisen tarpeeseen kiinnitti huomiota jo lakivaliokunta nykyisen säännöksen eduskuntakäsittelyssä (LaVM n:o 12/1974 vp.), vaikka ei tehnytkään sitä koskevaa muutosehdotusta.

Säännöstä sovellettaisiin sotilaiden ohella siviilihenkilöihin, jotka lainkohdassa tarkoitetuissa oloissa syyllistyvät säännöksen rikkomiseen.

Esimerkkeinä sodankäyntiä koskevien sopimusmääräysten tai sodankäyntiä koskevien kansainvälisoikeudellisten sääntöjen rikkomisesta ehdotuksessa mainitaan vain kaksi tapaa, nimittäin kielletyn sodankäyntitavan tai taisteluvälineen käyttö (1 kohta) ja toisaalta haavoittuneita tai sairaita suojaavan kansainvälisen tunnusmerkin väärinkäyttö (2 kohta). Esimerkkiluettelo ei ole tyhjentävä, vaan kaikenlainen muukin mainittujen sääntöjen rikkominen olisi vastaavasti rangaistavaa (3 kohta).

Ehdotettu lainkohta koskee vain tekoja, jotka liittyvät sodankäyntiin ja tehdään ainoastaan sotatoimessa eli sotilaallisten operaatioiden yhteydessä sodan aikana. Siten esimerkiksi Kansainvälisen Punaisen Ristin merkin väärinkäyttäminen tavallisessa siviilielämässä, vaikkapa yksityisessä sairaankuljetuksessa, ei voisi tulla sodankäyntirikoksena rangaistavaksi. Kaupallisiin tarkoituksiin väärinkäyttäminen tai muuten luvattomasti tapahtunut tunnusmerkin käyttö rangaistaan eräiden kansainvälisesti suojattujen tunnusten käytöstä annetun lain (947/79) säännösten nojalla. Muut nykyisen sotarikostunnusmerkistön esimerkkitapaukset viittaavat välittömästi sodankäyntiin ja sotatoimiin ja ovat luonnollisesti ehdotuksenkin mukaan edelleen rangaistavia, vaikka niitä ei lakitekstissä nimenomaan mainita.

Ehdotetun säännöksen sanonnalla ''Suomea velvoittava sodankäyntiä koskeva kansainvälinen sopimus'' tarkoitetaan sekä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa että muita Suomen ratifioimia kansainvälisiä sopimuksia, joista tärkeimmät on mainittu edellä tämän luvun perusteluissa. Koska saattaa olla olemassa muitakin kansainvälisiä sopimuksia tai yleisesti hyväksyttyjä kansainvälisoikeudellisia periaatteita, jotka eivät muodollisesti velvoita valtioita mutta joita noudatetaan yleisesti tunnustettuina ja vakiintuneina, on näitä koskeva sanonta selvyyden vuoksi otettu mukaan samaan yhteyteen. Tällainen velvoitus voi johtua esimerkiksi vastavuoroisuuden periaatteesta.

Sodankäyntirikos voidaan tehdä tavalla, joka samalla täyttäisi esimerkiksi jonkin 21 luvun rangaistussäännöksen, kuten pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Tällöin sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä.

Sodankäyntirikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

2 momentti. Sodankäyntirikoksen yritys olisi rangaistava samoin kuin nykyisinkin.

2 §. Törkeä sodankäyntirikos

1 momentti. Nykyinen rikoslain 13 luvun 3 § sisältää sotarikosta ja ihmisoikeuksien loukkaamista koskevan yhteisen niin sanotun kvalifiointisäännöksen, jossa rikoksen nimenä on törkeä sotarikos tai törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen. Koska törkeysporrastuksen perusteet jossakin määrin eroavat sotarikoksessa ja ihmisoikeuksien loukkaamisessa, on perusteltua, että kvalifiointisäännös eriytetään kahdeksi eri säännökseksi. Eriyttämisen ansiosta säännösten havainnollisuus paranee.

Ehdotettu 2 § sisältää säännöksen rikoksesta, jonka nimenä olisi törkeä sodankäyntirikos. Rikoksen ankaroittamisperusteet ovat samat kuin nykyisessä laissa, kuitenkin osaksi tarkennettuina. Sodankäyntirikos voisi olla törkeä, jos siinä

― saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan,

― aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista taloudellista vahinkoa tai

― rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla.

Viime maailmansodan kokemukset osoittavat, että kansainvälisen oikeuden sääntöjen rikkominen voi kehittyä järjestelmälliseksi rikolliseksi toiminnaksi, josta saattaa seurata lukuisten ihmisten kuolema tai muunlaista vahinkoa ja kärsimystä. Usein on tällöin kyseessä joukkotuhonta, jolloin sovelletaan sitä koskevia säännöksiä. Jos rikollinen toiminta ei kohdistu selvärajaisiin kansanryhmiin, sovellettaisiin törkeää sodankäyntirikosta koskevaa säännöstä.

Ehdotus poikkeaa nykyisestä laista siinä, että on luovuttu niin sanottuun abstraktiseen vaarantamiseen viittaavasta ilmaisusta ''on omiaan''. Ankaroittamisperusteena ehdotuksen mukaan olisi siten se, että todellisuudessa on aiheutettu useille ihmisille hengenvaara tai saatu aikaan erittäin suurta ja laaja-alaista taloudellista vahinkoa. Erittäin suurena ja laaja-alaisena taloudellisena vahinkona lainkohdan mukaan on pidettävä myös sanotussa laajuudessa aiheutettua ympäristön pilaamista tai hävittämistä.

Ehdotus poikkeaa nykyisestä laista siinäkin, että toisen ankaroittamisperusteen edellytykset ovat nykyistä tiukemmat. Taloudelliselta vahingolta nimittäin vaadittaisiin, että sen tulee olla erittäin suurta ja laaja-alaista. Nykyinen laki puhuu suuresta omaisuusvahingosta. Toisaalta taloudellisen vahingon käsite on jonkin verran omaisuusvahingon käsitettä laajempi. Tunnusmerkkien ''erittäin suurta'' ja ''laaja-alaista'' tulisi kummankin täyttyä, joten säännöstä ei voitaisi soveltaa pelkästään suppealla alueella aiheutettuun erittäin suureen vahinkoon tai laajalla alueella ilmeneviin pieniin yksittäisiin vahinkoihin, vaikka niitä aiheutettaisiinkin suuri määrä.

Ehdotus poikkeaa nykyisestä laista vielä siinä, että esimerkkiluettelo on tyhjentävä eikä se sisällä viittausta muihin tapauksiin, jotka voisivat tulla kysymykseen ankaroittamisperusteina. Tällainen periaatekanta on omaksuttu johdonmukaisesti koko rikoslakiuudistuksessa.

Omaksuttua periaatelinjaa seuraten kvalifioidun säännöksen soveltaminen edellyttää kaikissa tapauksissa lisäksi sitä, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Törkeän sodankäyntirikoksen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään kaksi ja enintään kaksitoista vuotta.

2 momentti. Nykyisen lain tavoin myös törkeän sodankäyntirikoksen yritys olisi rangaistava.

3 §. Lievä sodankäyntirikos

Rikoslain nykyisen 13 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan sotarikoksena pidettävä teko, joka aiheutettu vahinko tai muut rikoksen teossa ilmenneet tai siihen johtaneet seikat huomioon ottaen on katsottava vähäiseksi, on sodankäyntirikkomus. Ehdotuksen 3 § vastaa tätä säännöstä. Sanontaa ehdotetaan jossakin määrin muutettavaksi. Lievänä sodankäyntirikoksena pidettäisiin sodankäyntirikosta, joka aiheutettu seuraus tai muut rikokseen liittyvät seikat huomioon ottaen on kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Lievää sodankäyntirikosta koskevan säännöksen merkitys on se, että sodankäyntirikoksena ei ole tarkoitus rangaista vähäistä sodankäyntiä koskevien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden mukaisten sodan lakien tai tapojen rikkomista. Kansainvälisissä sodankäyntiä koskevissa sopimuksissa on myös lähes järjestysluonteisia velvoitteita, joiden rikkominen ei yleensä aiheuta sanottavia seurauksia.

Arvioitaessa teon vähäisyyttä tulisi ehdotuksen mukaan ottaa huomioon ennen kaikkea aiheutettu seuraus. Seurauksella tarkoitetaan vahingon lisäksi myös ruumiillista ja henkistä kärsimystä, joita voivat olla kipu tai vamma taikka muu vaikeasti kestettävä tila, esimerkiksi joutuminen alttiiksi nälälle, janolle, kylmyydelle, kuumuudelle tai pimeydelle tai joutuminen sijoitetuksi ihmiselle selvästi kelpaamattomiin majoitustiloihin. Jos teolla on aiheutettu henkistä tai ruumiillista kärsimystä, on sitä pidettävä lähtökohtaisesti vakavampana kuin pelkästään vahinkoa aiheuttanutta tekoa. Teko, jolla on aiheutettu kärsimystä, voisikin vain poikkeuksellisesti tulla rangaistavaksi lievänä sodankäyntirikoksena. Millaista vahinkoa on pidettävä vähäisenä, on suhteutettava sodan oloihin. Vahingon vähäisyyttä ei näin muodoin voida arvioida samalla tavoin kuin anastus- tai vahingontekorikoksissa.

Rajanveto sodankäyntirikoksen ja sen lievän tekomuodon välillä määräytyy viime kädessä kokonaisarvostelun perusteella. Näin ollen rajanvedossa otetaan huomioon muutkin seikat kuin aiheutettu seuraus.

Lievän sodankäyntirikoksen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta, jolloin rangaistusasteikko olisi osittain päällekkäinen sodankäyntirikosta koskevan asteikon kanssa.

4 §. Ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa

1 momentti. Ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa rangaistaisiin sitä, joka sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana rikkoo tai jättää täyttämättä sen, mitä Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaan on noudatettava haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseen tilaan joutuneiden turvaamiseksi, sotavankien kohtelussa tai siviilihenkilöiden suojelussa. Ehdotettu lainkohta vastaa nykyisen rikoslain 13 luvun 2 §:ssä olevaa ihmisoikeuksien loukkaamista koskevaa säännöstä.

Myös tältä osin voimassa olevan lain kirjoitustapaa on pyritty yksinkertaistamaan. Säännösehdotuksessa ei mainita lainkaan esimerkkejä kielletyistä tavoista kohdella haavoittuneita, sairaita, hädänalaiseen tilaan joutuneita tai sotavankeja tai rikkoa siviiliväestölle taattua suojaa.

Lainkohdassa tarkoitettuja rikoksia ovat erityisesti ne, jotka kohdistuvat luvun perusteluissa mainituissa neljässä vuoden 1949 Geneven sopimuksessa tarkoitettuihin haavoittuneisiin, sairaihin, haaksirikkoisiin, sotavankeihin ja suojeltaviin siviilihenkilöihin. Ehdotetussa lakitekstissä on ilmaisun ''haaksirikkoiset'' asemesta käytetty sanontaa ''hädänalaiseen tilaan joutuneet'', koska turvaamisvelvoite ulottuu myös esimerkiksi lento-onnettomuuden uhrien suojaamiseen.

Lainkohdassa tarkoitetaan lähinnä rikoksia, jotka on mainittu törkeinä rikoksina kyseisissä sopimuksissa. Tällaisia rikoksia ovat esimerkiksi sopimuksella suojeltuun henkilöön kohdistuva tahallinen surmaaminen, kidutus tai siihen rinnastettava epäinhimillinen kohtelu, biologiset kokeilut siihen luettuina, tahallinen suuren kärsimyksen aiheuttaminen tai törkeä ruumiilliseen koskemattomuuteen tai terveyteen kohdistuva loukkaus, laiton karkottaminen tai siirto, aiheeton pidättäminen tai vangitseminen, suojellun pakottaminen palvelemaan asevoimissa omaa maataan vastaan sekä panttivangin ottaminen. Jos teko samalla täyttää jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön, sovelletaan rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä.

Vakavuusasteeltaan ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa on rinnastettavissa sodankäyntirikokseen. Sen vuoksi rangaistusasteikoksi ehdotetaan samaa eli vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

2 momentti. Ihmisoikeuksien loukkaamisen yritys poikkeuksellisissa oloissa ehdotetaan myös rangaistavaksi samoin kuin nykyisinkin.

3 momentti. Niin kuin edellä on luvun perusteluissa todettu, ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset eivät välittömästi kohdistu vain yksityiseen henkilöön, vaan ennen kaikkea ihmisyyteen laajempana suojelukohteena. Tällaiset rikokset ovat lähtökohtaisesti vaikutuksiltaan laajakantoisia ja perusluonteeltaan törkeitä. Sen vuoksi ei ole tarpeen rangaista ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa koskevan säännöksen perusteella vähäisiä tekoja, jotka muodollisesti näyttäisivätkin täyttävän sen tunnusmerkistön. Rangaistuskynnys olisi tämän mukaisesti asetettava riittävän korkealle.

Nykyisen rikoslain 13 luvun 2 §:n mukaan ihmisoikeuksien loukkaamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttää, että teko on omiaan aiheuttamaan toiselle ruumiillista tai henkistä kärsimystä taikka muuta kuin vähäistä haittaa tai vahinkoa. Ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa täyttäisi säännönmukaisesti myös yksilöön kohdistuvan rikoksen tunnusmerkit. Tämän takia on perusteltua ehdottaa, että ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa koskevaan perustunnusmerkistöön otetaan samankaltainen rajoitussäännös kuin on otettu rikoslain 31 luvun 1 §:n ryöstöä koskevaan säännökseen ja jollainen ehdotetaan otettavaksi myös aluksen kaappausta koskevaan uuteen säännökseen (ehdotettu rikoslain 34 luvun 11 §).

Edellä esitetyn mukaisesti rikoksentekijää ei tuomita ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa tai sen yrittämisestä, ellei 1 momentissa tarkoitettu teko tai sen yritys, huomioon ottaen rikkomisen laatu, aiheutettujen seurausten vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen vakava. Rangaistus tuomittaisiin näissä tapauksissa niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää. Tällaisia rikoksia voivat olla esimerkiksi pahoinpitely ja vapauteen kohdistuvat rikokset. Harkittaessa, onko teko katsottava vakavaksi, on rikollista toimintaa arvioitava kokonaisuutena, jolloin erityisesti on kiinnitettävä huomiota teon vaikutusten laajakantoisuuteen.

5 §. Törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa

1 momentti. Törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen on nykyisin rangaistavaa rikoslain 13 luvun 3 §:n niin sanotun kvalifiointisäännöksen perusteella, joka on yhteinen sotarikosta ja ihmisoikeuksien loukkaamista koskeva säännös. Koska ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa on lähinnä ihmisiin välittömästi kohdistuva rikos, johon ei kuulu sanottavien taloudellisten vahinkojen aiheuttaminen, on perusteltua muotoilla rikoksen törkeäksi määrittelyn perusteet osittain toisin kuin sodankäyntirikoksessa.

Ehdotettu 5 § sisältää säännöksen rikoksesta, jonka nimenä olisi törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa. Rikoksen ankaroittamisperusteet olisivat muuten samat kuin sodankäyntirikoksessa, mutta ankaroittamisperusteena ei olisi erittäin suuren ja laaja-alaisen taloudellisen vahingon aiheuttaminen. Ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa voisi siten olla törkeä, jos siinä

― saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai

― rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla.

Törkeää sotarikosta koskevan ehdotuksen tavoin tämäkin ehdotus poikkeaa nykyisestä laista siinä, että on luovuttu niin sanottuun abstraktiseen vaarantamiseen viittaavasta ilmaisusta ''on omiaan''. Ankaroittamisperusteena ehdotuksen mukaan olisi siten se, että todellisuudessa on saatettu useita ihmisiä hengenvaaraan.

Ehdotus poikkeaa nykyisestä laista siinäkin, että ilmaisu ''on omiaan aiheuttamaan suurta omaisuusvahinkoa'' on kokonaan poistettu ankaroittamisperusteiden luettelosta. Muutos johtuu siitä, että nykyisessä laissa ei ole riittävän selkeästi otettu huomioon ihmisoikeuksien loukkaamisen luonnetta nimenomaan ihmisiin välittömästi kohdistuvana rikoksena, johon ei liity sanottavia taloudellisia vahinkoja. Tältä osin muutos on pikemminkin selvennys kuin varsinainen asiallinen supistus ankaroittamisperusteiden luettelosta.

Esimerkkiluettelo on tyhjentävä eikä se sisällä nykyisen lain tavoin viittausta muihin tapauksiin, jotka voisivat tulla kyseeseen ankaroittamisperusteina. Omaksuttua periaatelinjaa seuraten kvalifioidun säännöksen soveltaminen edellyttää kaikissa tapauksissa lisäksi sitä, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa on rangaistavuudeltaan rinnastettavissa törkeään sodankäyntirikokseen. Rangaistusasteikoksi ehdotetaan samaa eli vankeutta vähintään kaksi ja enintään kaksitoista vuotta.

2 momentti. Nykyisen lain tavoin rangaistavaa olisi myös törkeän ihmisoikeuksien loukkaamisen yritys poikkeuksellisissa oloissa.

6 §. Joukkotuhonta

1 momentti. Joukkotuhonnasta rangaistaisiin sitä, joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain sen tässä ominaisuudessa

― surmaa ryhmän jäseniä,

― aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,

― ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,

― pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai

― muulla tavoin olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja.

Suojelukohteina ovat samat kansanryhmät kuin nykyisen lain joukkotuhontasäännöksessä (rikoslain 13 luvun 4 §) eli määrättyä rotua, kansallista tai etnistä alkuperää olevat ja uskonnolliset kansanryhmät. Sen lisäksi joukkotuhonnan rangaistavuus ulotettaisiin ehdotuksessa koskemaan myös muunlaisen kansanryhmän hävittämiseen tähtääviä mainitunlaisia tekoja. Näin ollen suojelukohteena olisi myös kielen, yhteiskunnallisen aseman tai poliittisen näkemyksen perusteella määräytyvä kansanryhmä, jota ei ole mainittu säännösehdotuksen pohjana olevassa yleissopimuksessa.

Joukkotuhonnassa on tarkoituksena hävittää kansanryhmä siinä ominaisuudessaan. Sanonta tarkoittaa samaa kuin voimassa olevan lain sanonta, jonka mukaan joukkotuhonnan tarkoituksena on hävittää rikoksen kohde ryhmänä. On ajateltavissa tapauksia, joissa surmataan jonkin kansanryhmän jäseniä jostakin muusta syystä kuin ryhmän hävittämiseksi. Joukkotuhontaa koskeva säännös ei sovellu näihin tapauksiin.

Rikoksen tekomuodot ovat joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen mukaiset. Eräitä pieniä tarkennuksia on tehty nykyisen rikoslain 13 luvun 4 §:n sanamuotoon verrattuna. Ehdotuksen mukaan paitsi vammojen myös vaikeiden ruumiillisten tai henkisten sairauksien aiheuttaminen olisi rangaistavaa. Selvyyden vuoksi ehdotetaan, että syntyvyyden ehkäisemiseen tähtäävien toimien on oltava pakkotoimia, jotta joukkotuhonta voisi olla kyseessä. Ryhmän elinehtojen huonontamista tarkoittava tunnusmerkki on ehdotuksessa siirretty luettelon viimeiseksi. Sen mukaan muukin vastaavanlainen ryhmän elinehtojen olennainen huonontaminen olisi rangaistavaa. Säännöksen soveltamisalaa ehdotetaan tältä osin siten jonkin verran tarkennettavaksi.

Mikäli joukkotuhonnan tekotapana olisi ryhmän jäsenten surmaaminen, täyttyisi myös joko tappoa tai murhaa koskeva tunnusmerkistö. Tällöin sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä. Tulkintaongelmia saattaa aiheutua lähinnä siitä, että pykälän 1 kohdan tekotapa, ryhmän jäsenten surmaaminen, täyttää myös tapon tunnusmerkistön, jossa vähimmäisrangaistus on kahdeksan vuotta vankeutta, kun se joukkotuhonnassa on neljä vuotta. Joukkotuhontasäännös sisältää voimakkaita erityispiirteitä kansanryhmään kohdistuvana tekona, kun taas tappo samoin kuin murha ovat toisen tahallista surmaamista koskevia säännöksiä, joissa korostuu teon kohdistuminen tiettyyn henkilöön tai tiettyihin henkilöihin. Sen vuoksi on näiden rikosten yhtyessä jossakin määrin poikkeuksellisesti perustultua soveltaa kumpaakin rangaistussäännöstä, jolloin ei ole myöskään mahdollista alittaa tapon vähimmäisrangaistusta.

Rangaistukseksi joukkotuhonnasta ehdotetaan vankeutta vähintään neljä vuotta tai vankeutta elinkaudeksi.

2 momentti. Joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen määräysten mukaan myös joukkotuhonnan yritys on säädettävä rangaistavaksi. Tällainen kriminalisointi sisältyy myös nykyisen rikoslain 13 luvun 4 §:n 2 momenttiin.

7 §. Joukkotuhonnan valmistelu

Joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen määräysten mukaisesti nykyisen rikoslain 13 luvun 4 §:n 3 momentissa on säädetty rangaistavaksi salahanke joukkotuhontaan. Salahankkeeksi katsotaan se, että kaksi tai useammat ovat keskenään sopineet joukkotuhonnan tekemisestä.

Suomalaisessa rikosoikeudessa on jo pitkään vierastettu salahanketyyppisiä rikossäännöksiä, vaikka eräitä sellaisia sisältyy melko uuteenkin lainsäädäntöön. Täytettyä rikosta ja rikoksen yritystä varhaisempaan, rikokseen tähtäävään toimintaan on mieluummin puututtu valmistelun kriminalisoimisen avulla, vaikka valmistelukin on säädetty rangaistavaksi verraten harvoin. Ehdotuksessa on kuitenkin lähdetty siitä, että joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen mukaisesti jo joukkotuhonnasta sopiminen eli salahanke joukkotuhonnan tekemiseksi säädetään edelleen rangaistavaksi. Lisäksi säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi joukkotuhonnan valmistelun kriminalisoinnilla, kun se ilmenee joukkotuhontasuunnitelman laatimisena. Rangaistavaksi tulisi joukkotuhonnan valmistelu silloinkin, kun sitä ei edellä joukkotuhonnasta sopiminen. On pidetty johdonmukaisena sitä, että joukkotuhonnasta sopimiseen paheksuttavuudeltaan rinnastettava joukkotuhontasuunnitelman laatiminen säädetään rangaistavaksi.

Ehdotuksen mukaan joukkotuhonnan valmistelusta rangaistaisiin siis, jos joku joukkotuhontaa koskevassa säännöksessä mainitussa tarkoituksessa

― sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai

― laatii joukkotuhontasuunnitelman.

Ehdotettu sanamuoto sisältää näin ollen yleissopimuksessa tarkoitetun salahankkeen kriminalisoinnin, mutta ulottuu myös eräisiin valmistelun luonteisiin toimiin joukkotuhonnan edellytysten luomiseksi.

Säännöksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että pitää olla olemassa todellinen ja varteen otettava sopimus tai suunnitelma joukkotuhonnan tekemiseksi, ennen kuin teko voisi tulla joukkotuhonnan valmisteluna rangaistavaksi. Näin ollen esimerkiksi kahden henkilön ravintolakeskustelussa tehty ''sopimus'' jonkin kansanryhmän hävittämisestä jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle. Aivan epärealistiset sopimukset ja suunnitelmat jäisivät niin ikään säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on säätää rangaistavaksi sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa.

Jos joukkotuhonnan valmistelu edistyy yritysasteelle, sovellettaisiin 7 §:n sijasta 6 §:n 2 momenttia.

Rangaistukseksi joukkotuhonnan valmistelusta ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Vaikka kyseessä on yritysastetta varhaisemman teon kriminalisointi, rangaistuksen tulisi olla verraten ankara, koska joukkotuhontarikos on ihmisyyteen kohdistuva raskain ajateltavissa oleva rikostyyppi.

8 §. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

Kansanryhmän syrjintään kiihottamista tarkoittava kriminalisointi otettiin vuonna 1970 rikoslain 16 luvun 6 a §:ään, josta se siirrettiin rikoslain 13 luvun uudistamisen yhteydessä 13 luvun 5 §:ään. Säännös perustuu vuonna 1965 tehtyyn kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen ja vuonna 1966 hyväksyttyyn kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen. Molemmat on saatettu Suomessa voimaan 1970-luvulla (SopS 37/70 ja 8/76).

Nykyistä rikoslain 13 luvun 5 §:ää ehdotetaan täsmennettäväksi. Rikoksen nimeksi ehdotetaan ''kiihottaminen kansanryhmää vastaan'' siksi, että kansanryhmän uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen voi johtaa muuhunkin kuin sitä syrjivään kohteluun, esimerkiksi väkivaltaisuuksiin tai vihaan. Rangaistavuuden vähäistä laajentumista merkitsisi se, että suojeltavina olisivat myös muunlaiset kuin rodulliset, kansallista tai etnistä alkuperää olevat tai uskonnolliset kansanryhmät.

Tiukennuksena voimassa olevaan säännökseen ehdotetaan rangaistavuuden rajoittamista tapauksiin, joissa teko on omiaan aiheuttamaan ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää. Myös tahallisuusvaatimusta ehdotetaan tiukennettavaksi. Teon rangaistavuus edellyttäisi sitä, että tekijän tarkoituksena on ollut aiheuttaa ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää. Mainitut täsmennykset rajoittaisivat säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle esimerkiksi leikilliset, harkitsemattomat tai tunteita ilmaisevat huomautukset tai muut lausumat, joita ei ole syytä ottaa vakavasti.

Säännöksellä ei kriminalisoida kiihotusta käsittelevää normaalia tiedonvälitystä, ellei itse tiedonvälitys ole uhkailun, panettelun tai solvauksen luonteista ja ellei lisäksi tiedonvälityksen tarkoituksena ole ollut aiheuttaa ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää.

Rangaistukseksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Rangaistus olisi lievempi kuin nykyisessä laissa. Kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään on nykyisen säännöksen voimassaoloaikana tuomittu muutaman kerran ja aina sakkorangaistukseen.

9 §. Syrjintä

Ehdotetun säännöksen mukaan tuomittaisiin syrjinnästä se, joka elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa, yleisönpalvelussa, virkatoiminnassa tai muussa julkisessa tehtävässä taikka julkista tilaisuutta tai yleistä kokousta järjestettäessä ilman hyväksyttävää syytä

― ei palvele jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla,

― kieltäytyy päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai poistaa hänet sieltä taikka

― asettaa jonkun ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella.

Ehdotettu säännös on syrjintää koskeva yleissäännös. Sitä sovellettaisiin kaikissa muissa syrjintäkieltojen alaan kuuluvissa tilanteissa paitsi työsyrjinnässä, jota koskevien voimassa olevien säännösten kehittämiseksi on laadittu ehdotus erityissäännökseksi (ehdotettu rikoslain 47 luvun 3 §). Työsyrjintää koskevan rikossäännöksen soveltuminen toisin sanoen syrjäyttää ehdotetun syrjintäsäännöksen soveltamisen. Työsyrjintää lukuun ottamatta syrjintää koskevan yleissäännöksen soveltamisalaan tulisivat siis muut nykyisin voimassa olevat syrjintäkiellot.

Naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain (609/86) 7 § sisältää kiellon syrjiä sukupuolen perusteella. Syrjinnällä tarkoitetaan kyseisessä laissa naisten ja miesten asettamista sukupuolen perusteella eri asemaan sekä sellaista menettelyä, jonka vaikutuksesta naiset ja miehet tosiasiallisesti joutuvat keskenään selvästi eri asemaan. Lain 8 §:ssä on määritelty sukupuoleen perustuva syrjintä työelämässä. Lain 9 §:ssä on luonnehdittu eräitä menettelyjä, joita ei ole pidettävä syrjintänä. Sellaisia ovat: 1) naisten erityinen suojelu raskauden tai synnytyksen vuoksi, 2) asevelvollisuuden säätäminen ainoastaan miehille, 3) vain joko naisten tai miesten hyväksyminen yhdistyksen jäseniksi, jos se perustuu yhdistyksen säännöissä olevaan nimenomaiseen määräykseen ja 4) suunnitelmaan perustuva menettely, jolla pyritään kyseisen lain tarkoituksen toteuttamiseen käytännössä.

Ehdotettu syrjintää koskeva yleissäännös soveltuu myös sukupuoleen perustuvaan syrjintään, jota tarkoitetaan naisten ja miesten tasa-arvosta annetussa laissa. Sanotun lain 14 §:ssä säädetyn, syrjivää koulutuspaikkailmoittelua koskevan kiellon rikkomisesta rangaistaisiin kuitenkin tuohon lakiin lisättäväksi ehdotetun 21 a §:n 2 momentin nojalla. Edellä sanotun mukaisesti ehdotettua yleistä syrjintää koskevaa rikossäännöstä ei sovellettaisi myöskään, jos sukupuoleen perustuva syrjintä toteuttaisi työsyrjintää koskevan rikossäännöksen tunnusmerkit.

Valtion virkamieslain (755/86) 17 § sisältää syrjintäkiellon. Säännöksen mukaan virkamiehiä on kohdeltava virkasuhteessa tasapuolisesti. Virkamiestä ei saa perusteettomasti asettaa toisiin virkamiehiin nähden eri asemaan syntyperän, uskonnon, sukupuolen, iän, poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan taikka muun näihin verrattavan syyn vuoksi. Lain 13 §:n 3 momentin mukaan syrjintä mainituilla perusteilla on kiellettyä myös virkaan nimitettäessä. Virkamiehen irtisanomisen perusteita koskevassa lain 46 §:ssä on pyritty estämään virkamiehen irtisanominen irtisanottavaa syrjivillä perusteilla.

Jos valtion viranomainen työnantajaominaisuudessaan syrjii alaistaan virkamiestä tai viranhaltijaa ehdotetussa 47 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla, kysymyksessä olisi työsyrjintä, jolloin syrjintää koskevaa yleissäännöstä ei sovellettaisi. Jos valtion virkamiehen syrjintä tapahtuu muussa yhteydessä, soveltuisi ehdotettu yleinen syrjintäsäännös. Ehdotetulla syrjintäsäännöksellä myös kuntien viran- ja toimenhaltijat tulisivat syrjintäsuojan piiriin. Jos heihin syrjintää kohdistava toimisi työnantajaominaisuudessa, kyseessä olisi työsyrjintä, ja muussa ominaisuudessa toimivan henkilön harjoittamaan syrjintään sovellettaisiin yleissäännöstä. Naisten ja miesten tasa-arvosta annettuun lakiin lisättäväksi ehdotettu 21 a §:n 2 momentin säännös syrjivästä ilmoittelusta koskisi myös valtion ja kuntien koulutuspaikkailmoittelua.

Syrjintäkielto on myös asevelvollisuuslain 50 c §:ssä (1169/88). Pykälässä säädetään, että asevelvollisuuslakiin perustuvaa palvelusvelvollisuutta täytäntöön pantaessa ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa toisiin nähden eri asemaan rodun, syntyperän, kielen, uskonnon, poliittisen tai muun mielipiteen taikka muun näihin verrattavan syyn vuoksi. Ehdotettu syrjintää koskeva rangaistussäännös soveltuisi myös asevelvollisuuslaissa tarkoitettuun syrjintään.

Ehdotuksessa määritellään ne elämänalueet, joilla syrjintä on kiellettyä, nykyistä rikoslain 13 luvun 6 §:ää laajemmin. Sellaisia ovat ehdotuksen mukaan elinkeinotoiminta, ammatin harjoittaminen, yleisönpalvelu, virkatoimi tai muu julkinen tehtävä taikka julkisen tilaisuuden tai yleisen kokouksen järjestäminen. Tekijäpiiri on luonnehdittu yleisluonteisesti, joten syrjintään voivat syyllistyä kyseisten toimintojen harjoittajien ohella myös heidän palveluksessaan tai avustajinaan olevat henkilöt, esimerkiksi ravintolan palveluksessa oleva vahtimestari, ammatinharjoittajan vastaanottoavustaja, virkamiehen alaisena toimiva avustava henkilö tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä apuna oleva henkilö.

Syrjintäsäännös ei koskisi yksityishenkilöiden välisiä sopimussuhteita. Näin ollen yksityishenkilö esimerkiksi saa myydä tai vuokrata asuntonsa syrjintäsäännöksestä riippumatta rajattuun henkilöryhmään kuuluvalle henkilölle. Syrjintäsäännöstä voidaan soveltaa vain, jos asuntojen myynti tai vuokraaminen on elinkeinon harjoittamista tai ammattimaista. Syrjintää ei ole myöskään se, että joku järjestää yksityisen tilaisuuden tai henkilöpiiriltään rajoitetun, esimerkiksi yhdistyksen jäsenille tarkoitetun, tilaisuuden tai kokouksen ja kieltää kyseiseen henkilöpiiriin kuulumattomia tulemasta siihen.

Epäyhdenvertainen kohtelu ei olisi ehdotuksen mukaan syrjintänä rangaistavaa, jos siihen on hyväksyttävä syy. Tällainen syy saattaa pohjautua oikeusjärjestykseen tai kansalaisten vakiintuneisiin oikeuskäsityksiin. Rangaistussäännöksessä tai sen perusteluissa ei kuitenkaan voida esittää tyhjentävää luetteloa niistä perusteista, jotka oikeuttavat muutoin syrjintänä rangaistavaan kohteluun.

Ensinnäkin eriarvoisen kohtelun perustana voivat olla oikeussäännökset ja niiden nojalla pätevästi annetut viranomaisten määräykset. Niinpä esimerkiksi kieltäytyminen myymästä tupakkatuotteita kuuttatoista vuotta nuoremmalle henkilölle ei voi olla syrjintää iän perusteella, kuten ei myöskään kieltäytyminen myymästä alkoholijuomia henkilölle, joka ei niitä saisi ostaa. Autoliike voi kieltäytyä myymästä autoa nuorelle, joka ilmeisesti ei sitä saisi ajaa, tai kalliin esineen myyjä voi kieltäytyä myymästä sitä alaikäiselle, jos on ilmeistä, ettei hän olisi oikeutettu määräämään sen ostamiseen tarvittavasta rahasummasta. Elokuvanäytäntöön pääsyä voidaan rajoittaa elokuvien luonteen perusteella tiettyä ikärajaa nuoremmilta. On myös olemassa huomattava määrä ikään perustuvia sosiaali- ja muita etuuksia, kuten myös perhesuhteisiin perustuvia tai perhesuhteiden perusteella suuruudeltaan määräytyviä sosiaalietuuksia. Oikeussäännöksin on määritelty esimerkiksi oppilaitosten kieli, jolloin oppilaitokseen pääsevien rajoittaminen kyseisenkielisiin henkilöihin ei ole muihin kohdistuvaa syrjintää.

Hallitusmuoto ja yhdistyslaki (503/89) eivät estä yhdistyksen jäsenyyden rajoittamista esimerkiksi tiettyyn kansanryhmään kuulumisen, äidinkielen, sukupuolen, ikäryhmän, siviilisäädyn, uskonnollisen tai yhteiskunnallisen mielipiteen tai muun vastaavan seikan perusteella edellyttäen, että yhdistyksen säännöissä on jäsenyyden rajoittamista koskevia nimenomaisia määräyksiä. Jos yhdistyksen jäsenyys on kyseisellä tavalla säännöissä rajoitettu, siitä seuraa, että yhdistys voi toiminnassaan järjestää tilaisuuksia, jotka on nimenomaisesti rajattu jäsenistöön tai jäseniksi kelpaaviin henkilöihin.

Syrjintäsäännöksellä ei rajoiteta muualla lainsäädännössä suotua mahdollisuutta harjoittaa asiakasvalintaa liikkeen tason ylläpitämiseksi. Tällainen säännös on muun muassa majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetun asetuksen (727/91) 10 §:ssä. Jos liikkeen ''toiminta-ajatuksen vuoksi'' tietyn ravintolan asiakkailta yleisesti edellytetään juhlavaa pukeutumista, on sallittua kieltäytyä päästämästä ravintolaan henkilöä, joka ei tätä edellytystä täytä. Sen sijaan syrjintäsäännöksen vastaista olisi evätä pääsy liikkeeseen henkilöltä, jonka asu on juhlava, mutta kuuluu asianomaisen ryhmän kulttuurisidonnaiseen pukeutumiseen.

Hyväksyttävät syyt erilaiselle kohtelulle voivat johtua myös harjoitetun toiminnan luonteesta. Esimerkiksi tietyn kansanryhmän tunnuksina pidettävien vaatteiden valmistaja voi kieltäytyä muunlaisten kansanryhmien asusteiden valmistamisesta. Koulutuspalvelujen tarjonta voi olla perusteltua järjestää osanottajien äidinkielen mukaan. Eräillä palvelualoilla on vakiintunut tapa järjestellä palvelut asiakkaiden sukupuoli huomioon ottaen (esimerkiksi terveydenhoito, liikuntapaikat, kylpylät, uimahallit). Palvelut voivat olla sisällöltään tarkoitettuja ikään perustuville erityisryhmille kuten nuorisolle tai vanhuksille. Kirkkojen tai uskontokuntien järjestämät tilaisuudet voivat olla tarkoitettuja vain kyseisen uskonnon omaksuneille. Poliittisilla, yhteiskunnallisilla ja ammatillisilla järjestöillä on oppilaitoksia, joihin pääsyn eräänä perusteena voi olla kyseisen järjestön aatemaailman hyväksyminen. Myös tiedotusvälineillä voi olla aatteellisia linjoja, joita ne ovat oikeutettuja noudattamaan, vaikka se merkitsisi esimerkiksi kieltäytymistä julkaisemasta kirjoitusta poliittisin perustein tai tietyn aatesuunnan vaali-ilmoitusta.

Hyväksyttävänä syynä sille, että ei palvele säännöksessä tarkoitettuja ihmisiä, voi olla palvelun vaatima erityinen ammattitaito tai -tieto, jota asianomaisella itsellään ei ole käytettävissä. Myös tällaisten palvelujen antamiseen tarvittavien välineiden puuttuminen voi olla hyväksyttävä syy. Esimerkiksi kansallista tai etnistä alkuperää olevan kansanryhmän erityispalvelujen tarjoaminen voi edellyttää poikkeuksellista perehtyneisyyttä asianomaisen kansanryhmän tapoihin ja kulttuuriin. Näin ollen esimerkiksi vaatteiden valmistaja ei syyllisty syrjintään kieltäytyessään valmistamasta tietyn ryhmän kansallispukua, jos häneltä puuttuu siihen tarvittava tieto, taito ja välineet. Terveydenhuollossa on otettava huomioon se, että on olemassa erilaisia vain toiseen sukupuoleen rajoittuneita sairauksia, joiden hoito vaatii erikoistumista. Jos palvelujen antamisen edellytyksenä on tietynlainen kielitaito, kieltäytymistä ei taidon puuttuessa voida pitää kieleen perustuvana syrjintänä.

Hyväksyttävänä syynä erilaiselle kohtelulle saattaa olla pyrkimys edistää syrjittyjen tai muusta syystä erityisen tuen tarpeessa olevien väestöryhmien asemaa. Syrjintänä ei ole pidettävä esimerkiksi erityisten asumispalvelujen kehittämistä yksinhuoltajia tai pakolaisia varten. Ongelmallisempia ovat ne tapaukset, joissa useat tahot kilpailevat samoista eduista tilanteessa, jossa eri tukemiskriteerit vaikuttavat eri suuntaan. Hyväksyttävän erilliskohtelun tulisi tällaisissa tapauksissa yleensä perustua nimenomaisiin, yleisesti tiedostettuihin ja hyväksyttyihin ohjelmiin, kuten esimerkiksi naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain 9 §:ssä on tarkoitettu.

Pyrkimys pitää yksityiselämän ratkaisut rangaistussäännöksen soveltamisen ulkopuolella saattaa myös heijastua elinkeinotoiminnan tai ammatin harjoittamisessa tapahtuvan menettelyn hyväksyttävyyden arviointiin. Silloin kun esimerkiksi elinkeinon harjoittaja ei esiinny palvelusten tarjoajana vaan itse etsii palveluksia tai liikekumppaneita, ei voida pitää rangaistavana sellaista henkilökohtaisten mieltymysten noudattamista, joka esimerkiksi virkatoiminnassa olisi kiellettyä.

Syrjintätoimena mainitaan pykälän 1 kohdassa se, että tekijä ei palvele jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla syrjintäperusteen vuoksi. Kohta kattaa, paitsi kieltäytymisen ottamasta asiakkaaksi tai palvelemasta asiakasta, myös asiakkaan kannalta muita epäedullisempien ehtojen vaatimisen. Sellaisia voivat olla esimerkiksi korkeamman hinnan vaatiminen kuin muilta, selvästi huonompien toimitusehtojen asettaminen tai kieltäytyminen antamasta tavanomaista takuuta kestokulutustavaran ostajalle. Kiellettyä olisi myös kieltäytyminen tavaran myymisestä luotolla kulutustavaran myynnissä, jos kyseisen tavaran myynti luotolla on tavanomaista. Räikeässä tapauksessa yleisesti noudatettavista ehdoista poikkeamista olisi myös asiakkaan palveleminen nöyryyttävällä, halveksuntaa osoittavalla tai muulla asiakasta loukkaavalla tavalla. Syrjintäsäännös ei luonnollisestikaan rajoita myyjän oikeutta varmistaa asiakkaan maksukyky ja -valmius kyseisessä toiminnassa tavanomaiseen tapaan.

Toisena tekotapana ehdotuksessa on mainittu kieltäytyminen päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai henkilön poistaminen sieltä (2 kohta). Ehdotetun pykälän alusta ilmenee, että kyse on vain julkisen tilaisuuden tai yleisen kokouksen järjestämisestä. Yksityisiä tai osanottajapiiriltään tarkoin rajattuja tilaisuuksia tai kokouksia kyseinen kohta ei koske. Voimassa olevassa rikoslain 13 luvun 6 §:ssä tarkoitetun julkisen huvitilaisuuden lisäksi ehdotettu säännös koskisi myös muita julkisia tilaisuuksia.

Kolmantena syrjinnän tekotapana mainitaan jonkun asettaminen ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan (3 kohta). Syrjintää siis ei olisi merkitykseltään vähäinen tai perusteiltaan tulkinnanvarainen asettaminen eriarvoiseen tai muita huonompaan asemaan. Syrjintänä ei voida pitää erilaisten perusteiden asettamista sinänsä, vaan sillä tavoin tapahtuvaa erottelua, että se johtaa käytäntöön sovellettuna jonkun asettamiseen olennaisesti huonompaan asemaan kuin muut. Syrjintää tämän tekomuodon tarkoittamalla tavalla voi olla esimerkiksi ilman hyväksyttävää syytä tapahtunut oppilaitosten sisäänpääsyvaatimusten määritteleminen syrjintää merkitsevin perustein tai terveydenhuollossa potilaiden hoidon kiireellisyysjärjestyksen vahvistaminen syrjivällä perusteella vastoin hoidollisia kokemussääntöjä. Ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan asettamista olisi myös esimerkiksi huoneenvuokrasopimuksen, vakuutussopimuksen, rahalainan tai muun vastaavan oikeussuhteen irtisanominen syrjivin perustein. Samoin olisi arvosteltava myös sitä, että tällaisten oikeussuhteiden irtisanomis- tai purkamisperusteet määriteltäisiin syrjivin perustein.

Syrjinnän tekomuodot kattavat sekä syrjintää koskevan päätöksenteon että päätösten täytäntöönpanon. Näin ollen syrjintään syyllistyy elinkeinonharjoittaja, joka antaa alaisilleen ohjeet kieltäytyä palvelemasta tiettyä ryhmää, ja hänen alaisensa, joka toteuttaa saamiaan ohjeita. Elinkeinonharjoittaja, joka asianomaista toimintaa ohjaavien säännösten mukaan vastaa toiminnan lainmukaisuudesta, voi joutua vastuuseen syrjinnästä silloinkin, kun hän tietää alaisten syrjivän asiakkaita ja sallii menettelyn laiminlyömällä velvollisuutensa puuttua asiaan.

Syrjintäperusteina säännöksessä mainittaisiin ensin sellaisia perusteita, jotka liittyvät pysyväisluonteisiin henkilön ominaisuuksiin tai kuuluvat yksityiselämän alaan. Näitä olisivat rotu, kansallinen tai etninen alkuperä, ihonväri, kieli, sukupuoli, ikä, perhesuhteet, sukupuolinen suuntautuminen ja terveydentila. Erityisesti sukupuoleen perustuvan syrjintäkiellon sisältöä on täsmennetty naisten ja miesten tasa-arvosta annetussa laissa, jota muutenkin voidaan käyttää syrjintää estävän rikossäännöksen tulkinta-apuna. Sukupuolisyrjinnän perusteena olisi pidettävä paitsi sukupuolta sinänsä, myös sukupuoleen suoranaisesti tai tyypillisesti liittyvää seikkaa, kuten raskautta tai synnyttämistä.

Toisaalta kiellettyjä syrjintäperusteita olisivat erilaiset kansalaisvapauksien käyttöön liittyvät seikat. Pykälän mukaan rangaistavaa olisi syrjintä uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella. Ammatillisella toiminnalla tarkoitetaan tässä paitsi toimintaa ammattiyhdistyksissä myös ammatin harjoittamista. Muulla rinnastettavalla seikalla tarkoitetaan esimerkiksi elinkeinotoimintaa tai muuta kansalaistoimintaa kuin poliittista toimintaa, kuten yhdistystoimintaa tai vaikkapa tiettyä vapaa-ajan harrastusta.

Jos syrjintään syyllistyvä rikkoo samalla virkavelvollisuuttaan, tekoon sovelletaan sekä syrjintäsäännöstä että virkarikoksia koskevaa säännöstöä. Silloinkin, kun erilliskohtelu perustuu syrjintäsäännöksessä tarkoitettuun hyväksyttävään perusteeseen, kysymyksessä saattaa kuitenkin olla virkarikos.

Syrjinnän rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Rangaistavalta syrjinnältä ei kuitenkaan voida edellyttää nimenomaista, lainkohdassa mainituista perusteista johtuvaa syrjintätarkoitusta. Esimerkiksi palveluja tarjoavan elinkeinon- tai ammatinharjoittajan motiivina voi olla liikevoiton lisääminen asiakkaita valikoimalla, mutta siitä huolimatta asiakkaiden valinta esimerkiksi rodun tai kansallisuuden perusteella olisi pykälän mukaan syrjintää. Tahallisuus kuitenkin edellyttää tietoisuutta syrjintäperusteen olemassaolosta ja merkityksen antamista sille henkilön kohtelussa.

Syrjinnän rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Nykyisessä laissa rangaistus on sama kuin ehdotuksessa.

1.4. 12 luku. Maanpetosrikoksista

1.4.1. Luvun perustelut

1.4.1.1. Nykyinen lainsäädäntö ja sääntelyn tarve

Itsenäisen valtion tunnusmerkkeihin kuuluu lainsäädäntö, jonka avulla turvataan itsenäisyyden ja maan turvallisuuden säilyminen suhteissa vieraisiin valtioihin. Säännösten keskeisenä tavoitteena on siten suojata valtion itsenäisyyttä, sen ulkoista turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Merkittävimpiä tällaisia säännöksiä ovat maanpetosta ja valtion ulkoista turvallisuutta koskevat säännökset.

Maanpetoksesta on nykyisin säännöksiä rikoslain 12 luvussa ja valtion ulkoista turvallisuutta välillisesti vaarantavista rikoksista rikoslain 14 luvussa, joka koskee rikoksia ystävyydessä olevaa valtiota vastaan. Rikoslain 12 luku on saanut nykyisen sisältönsä pääosin vuosina 1939 ja 1942. Rikoslain 14 luku on suurimmalta osin säädetty jo ennen itsenäistymistä.

Maanpetosrikokset voidaan jakaa sotilaalliseen maanpetokseen, josta on säännöksiä rikoslain 12 luvun 1―5 §:ssä, ja diplomaattiseen maanpetokseen, joka on säännelty rikoslain 12 luvun 6―8 §:ssä. Oikeuskirjallisuudessa vakiintuneet termit voivat johtaa harhaan. Sotilaallinen maanpetos on rangaistava muidenkin kuin sotilashenkilöiden tekemänä. Diplomaattisen maanpetoksen rangaistavuus ei myöskään ole rajoitettu diplomaattien tekoihin.

Sotilaallista maanpetosta koskevat lainkohdat ovat siinä muodossa, jonka ne saivat vuonna 1942. Silloin lakiteksti saatettiin sopusointuun sen tosiasian kanssa, että Suomi oli itsenäistynyt vuonna 1917, täsmennettiin eräitä tulkinnallisia sanontoja ja laajennettiin rangaistavuus koskemaan myös tuottamuksellisia tekoja.

Rikoslain 12 luvun 1 §:ssä on säädetty rangaistus Suomen kansalaiselle, joka astuu sotaväkeen tietäen sen olevan vihollisen. Vihollisena on pidetty paitsi maata, jota vastaan käydään sotaa, myös sellaista maata, jonka kanssa sota on välittömästi uhkaamassa. Rikos toteutetaan myös siten, että Suomen kansalainen, joka palvelee vieraan valtion sotaväessä, ei luovu siitä, kun se on muuttunut viholliseksi. Lainkohdassa mainitaan tekijänä vain Suomen kansalainen. Tekijänä voi rikoslain 12 luvun 4 §:n mukaan olla myös ulkomaalainen, joka oleskelee Suomessa tai on valtakunnan palveluksessa. Sotilasrikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä vuonna 1983 lisättiin mainittuun pykälään 2 momentti. Sen mukaan vihollisen sotavoimiin kuuluvaa ulkomaalaista ei voida rangaista 1 §:ssä tarkoitetusta teosta.

Rikoslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa on kriminalisoitu tekoja, joille on ominaista, että ne käsittävät vihollisen tahallista auttamista tai Suomen taikka sen liittolaisen tahallista vahingoittamista valtakunnan jouduttua sotaan tai sodan sitä uhatessa. Rangaistavaa on saattaa vihollisen valtaan sotaväkeä, kaupunki, satama, linnoitus tai muu puolustuspaikka, sotalaiva tai muu alus, lentoväline tai muita sotaväelle tarpeellisia kulkuneuvoja, radioasema, sotakassa, aseita, ammuksia tai muita sotatarvikkeita, varus-, elintarvike- tai polttoainevarasto tai muuta senkaltaista. Lainkohdan mukaan on myös rangaistavaa mainitun kaltaisten kohteiden hävittäminen tai turmeleminen sekä teollisuuslaitoksen tai sen koneiston tai varaston, vesi-, sähkö- tai kaasujohdon, padon, lennättimen, puhelimen, tien, kanavan, rautatien, sillan, merimerkin tai muun niihin verrattavan kohteen vahingoittaminen.

Pykälän 1 momentin 2 kohdassa on kriminalisoitu erilainen vihollisen hyväksi tapahtuva tiedottaminen, toiminta vihollisen oppaana tai vakoojana, vakoojan tai oppaan hankkiminen viholliselle, vakoojan tai vakoojaan verrattavan auttaminen, suojeleminen tai kätkeminen, sotaväen värvääminen tai hankkiminen, sotavangin auttaminen karkaamaan tai karanneen sotavangin suojeleminen tai kätkeminen.

Muun vieraan vallan kuin vihollisen sotaväkeen värväämisestä on rangaistus säädetty rikoslain 16 luvun 22 §:ssä.

Rikoslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa on säädetty rangaistus sille, joka tekee aseellista vastarintaa Suomen tai sen liittolaisen sotavoimalle tai estää käyttämästä sotaväkeä vihollista vastaan taikka viettelee sitä asettumaan vihollisen puolelle tai karkaamaan tai pakenemaan tahi kapinaan tai muuhun uskottomuuteen, taikka oppaana eksyttää sotaväen osaston tai aluksen, taikka antaa päällystölle tai asianomaiselle tiedustelijalle väärän kertomuksen vihollisesta tai muusta, mikä vaikuttaa sodankäyntiin tahi jättää ilmaisematta, mitä hän siitä tietää.

Rikoslain 12 luvun 2 §:n 2 momentissa on yleisluonteisempi ja lievemmän rangaistavuuden sisältävä sotilaallista maanpetosta koskeva rikossäännös. Sen mukaan tuomitaan maanpetoksesta rangaistukseen Suomen kansalainen, joka valtakunnan jouduttua sotaan tai sodan sitä uhatessa muulla kuin edellä mainitulla tavalla tahallaan auttaa vihollista tai vihollisen eduksi vahingoittaa Suomea tai sen liittolaista. Niitä tekoja, joihin 2 momentti soveltuu, ei siis ole yksityiskohtaisesti määritelty laissa.

Tekijänä mainitaan rikoslain 12 luvun 2 §:ssäkin vain Suomen kansalainen. Luvun 4 §:ssä on kuitenkin säädetty rangaistaviksi teot myös ulkomaalaisen tekeminä, jos ne on tehty Suomessa oleskeltaessa tai oltaessa valtakunnan palveluksessa. Vihollisen sotavoimiin kuuluvaa voidaan rangaista maanpetoksesta kuitenkin vain, jos hän salaten kuuluvansa vihollisen sotavoimiin oleskelee Suomessa tai Suomen puolustusvoimien sotatoimialueella. Jos vihollisen sotavoimiin kuuluva on syyllistynyt vakoiluun, häntä ei saa tuomita rangaistukseen muusta vakoilusta kuin siitä, mistä hänet on tavattu.

Rikoslain 12 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan kyseisessä pykälässä mainittujen rikosten yritys on rangaistava.

Rikoslain 12 luvun 3 §:n mukaan rangaistavaa on tuottamuksellinen 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu sotilaallinen maanpetos. Sen sijaan 12 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu yleisluonteisesti määritelty vihollisen auttaminen ja Suomen tai sen liittolaisen vahingoittaminen ei ole tuottamuksellisena rangaistavaa.

Sotilaallista maanpetosta on myös rikoslain 12 luvun 5 §:ssä mainittu rikos. Siinä on säädetty rangaistus Suomen kansalaiselle, joka

― kehottaa vieraan valtion hallitusta aloittamaan sodan tai muun vihollisteon Suomea vastaan tai jatkamaan sitä taikka rikkomaan Suomen kanssa tehdyn sotaliiton tahi kieltäytymään sellaisesta liitosta taikka

― ennenkuin sota on julistettu tai alkanut, omasta tai muiden puolesta lupaa vieraan valtion hallitukselle apua sen sodassa Suomea vastaan.

Mainittu rikos voidaan toteuttaa sekä sodan aikana ja sen uhatessa että rauhanomaisissa oloissa. Rikoksen tekijänä voi olla vain Suomen kansalainen. Ulkomaalainen ei voi olla rikoksen tekijänä silloinkaan, kun hän oleskelee Suomessa tai on valtakunnan palveluksessa. Viimeksi mainitussa tapauksessa virkarikoksia koskevat säännökset saattavat soveltua.

Diplomaattista maanpetosta koskevat voimassa olevat rikoslain 12 luvun 6―8 § on säädetty vuonna 1939. Oikeuskirjallisuudessa varsinaiseksi diplomaattiseksi maanpetokseksi kutsutusta rikoksesta on säädetty rangaistus rikoslain 12 luvun 6 §:ssä. Lainkohdassa on säädetty rangaistus sille, jolle Suomen puolesta on uskottu sopimuksen tekeminen tai siitä neuvotteleminen vieraan valtion kanssa ja joka tahallaan käyttää väärin tätä luottamusta Suomen ilmeiseksi vahingoksi. Laissa ei ole yksityiskohtaisesti määritelty tapaa, jolla luottamuksen väärinkäyttäminen valtakunnan vahingoksi tapahtuu, joten lainkohta soveltuu tahalliseen maan vahingoksi tapahtuvaan luottamuksen väärinkäyttöön kaikenlaatuisissa tapauksissa. Rikos on rangaistava vain tahallisesti tehtynä. Ulkomaalainen tulee tekijänä kysymykseen, jos hänelle on annettu tehtäväksi sopimuksen tekeminen tai siitä neuvotteleminen Suomen puolesta vieraan valtion kanssa. Rikoksen yritys on myös rangaistava.

Rikoslain 12 luvun 7 §:ssä on säädetty rangaistus valtiosalaisuuksien ilmaisemisesta ja niihin kohdistuvasta tietojen hankkimisesta. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä rikosta kutsutaan myös vakoiluksi. Rikos on ankarammin rangaistava, jos se tapahtuu tarkoituksessa hyödyttää vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea, verrattuna tapauksiin, joissa teko tapahtuu ilman sanottua aikomusta, mutta tietäen tietojen olevan vieraalta valtiolta salassa pidettäviä tai tietojen hankkimisen voivan vaarantaa Suomen suhteita vieraaseen valtioon.

Valtiosalaisuus on lainkohdassa määritelty seikaksi, mikä Suomen ulkonaisen turvallisuuden tähden tai sen oikeuksien tahi taloudellisten tai muiden etujen suojelemiseksi on pidettävä salassa vieraalta valtiolta. Valtiosalaisuus on siis määritelty hyvin yleisluonteisesti. Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät sellaiset valtakunnan turvallisuutta koskevat tiedot, joiden ilmaiseminen on rangaistavaa rikoslain 12 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna sotilaallisena maanpetoksena.

Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä omaksuttujen käsitysten mukaan salassa pidettäviä seikkoja voi olla monenlaisia, esimerkiksi kirjoitukset, piirustukset, mallit, keksinnöt, tuotantomenetelmät, ulkovaltojen kanssa käydyt neuvottelut ja niiden valmistelu sekä väestössä vallitsevat käsitykset. Salaisuuden käsitettä pidetään suhteellisena. Se, mikä kotimaassa on jo yleisesti tunnettu tosiasia, saattaa olla ainakin jonkin aikaa vielä salaisuus vieraaseen valtioon nähden. Toisaalta jonkin asiakirjan merkitseminen salaiseksi ei tee sitä sinänsä valtiosalaisuudeksi. Asiakirjan sisällön tulee olla sitä valtion etujen kannalta arvioiden.

Rikos toteutetaan ilmaisemalla salaisuus tai hankkimalla tieto kyseisestä seikasta. Valtiosalaisuuden ilmaisemiseen tai siihen kohdistuvaan tiedon hankkimiseen rinnastetaan pykälässä sellainen tietojen hankkiminen, joka voi vaarantaa Suomen suhteita vieraaseen valtioon. Lainkohdassa mainittujen rikosten yritys on rangaistava.

Rikoslain 12 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan tuomitaan rangaistukseen se, joka ilman vieraan valtion hyödyttämisen tai Suomen vahingoittamisen aikomusta, mutta tietäen seikkojen olevan salassa pidettäviä tai tietojen hankkimisen voivan vaarantaa Suomen suhteita vieraaseen valtioon ilmaisee tällaisen tiedon, tai hankkii tietoja tarkoittamatta ilmaista niitä. Rikoslain 12 luvun 7 §:n 4 momentin mukaan tällaisenkin rikoksen yritys on nykyisin rangaistava.

Rikoslain 12 luvun 7 §:ssä mainittujen tekojen rangaistavuuden edellytyksenä ei ole se, että teko tapahtuisi sodan aikana tai sodan uhatessa. Lainkohta soveltuu kuitenkin kriisiaikanakin tapahtuvaan salaisuuden ilmaisemiseen tai tietojen hankintaan, jollei kyse ole 12 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta sotilaallisesta vakoilusta.

Samassa yhteydessä vuonna 1939 rikoslain 12 luvun 6―8 §:n nykyistä sanamuotoa säädettäessä 40 lukuun lisättiin 6 a §, joka koskee virkamiehen tuottamuksellista valtiosalaisuuden paljastamista. Virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä vastaavaa säännöstä ei enää otettu 40 lukuun. Samalla lailla vuonna 1939 otettiin rikoslain 42 luvun 1 §:ään säännös, jossa on kriminalisoitu vastoin viranomaisen kieltoa tai vilpillisesti tapahtuva pääsyn hankkiminen itselle tai toiselle linnoitukseen, sotasatamaan tai eräisiin muihin sotilaallisesti merkittäviin kohteisiin tai sellaisen yrittäminen. Rikossäännös on toissijainen suhteessa rikoslain 12 luvun 2 ja 7 §:ään.

Rikoslain 12 luvun 8 §:ssä on säädetty rangaistavaksi tahallinen väärentäminen, hävittäminen, turmeleminen, kätkeminen tai salaaminen, jonka kohteena on Suomen turvallisuuden taikka sen oikeuksien tai etujen säilyttämisen kannalta tekijän tieten tärkeä asiakirja. Rikoksen yritys on rangaistava.

Maanpetosrikoksia pidetään yleensä erittäin vakavina rikoksina. Tätä osoittaa säädettyjen rangaistusten ankaruuden ohella se, että lainsäädännössä maanpetoksellinen toiminta on säädetty rangaistavaksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Maanpetoksellinen salahanke eli sopimus maanpetosrikoksen tekemisestä on säädetty rangaistavaksi rikoslain 12 luvun 9 §:n 1 momentissa. Pykälän 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi niin sanottu yritetty yllytys maanpetosrikokseen. Toisin sanoen toisen vietteleminen maanpetokseen on rangaistavaa silloinkin, kun houkuttelu jää tuloksettomaksi. Suomessa tällainen sääntely on toteutettu vain yksittäisissä rikoksissa. Mainitun pykälän 3 momentissa on säädetty rangaistus sille, joka maanpetosrikoksen tehdäkseen asettuu yhteyteen vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa. Muunlainen maanpetoksen valmistelu ei ole rangaistavaa.

Maanpetosrikoksille on tyypillistä, että niitä koskevia säännöksiä sovelletaan lähinnä poikkeuksellisissa oloissa. Suomessakin rikoslain 12 luvun säännöksiä on sovellettu käytännössä sotien jälkeen melko harvoin. Tärkein säännös rauhallisten olojen oikeuskäytännössä on ollut vakoilua koskeva säännös rikoslain 12 luvun 7 §:ssä.

Rikoslain 14 luvussa on säännöksiä rikoksista ystävyydessä olevaa valtiota vastaan. Kansainvälinen oikeus, muun muassa vuonna 1978 annetulla lailla (880/78) voimaan saatettu kansainvälistä suojelua nauttivia henkilöitä vastaan, mukaan lukien diplomaattiset edustajat, kohdistuvien rikosten ehkäisemistä ja rankaisemista koskeva yleissopimus (SopS 62/78), edellyttää vieraiden valtioiden edustajiin kohdistuvien rikosten tehokasta ehkäisemistä ja rankaisemista. Tekojen rankaisemisen perustana on se, että tällaiset rikokset vierasta valtiota vastaan tehtyinä vaarantavat niitä suhteita, joita Suomella on loukattuun valtioon, ja siten kohdistuvat myös Suomeen. Näin ollen ne ainakin välillisesti vaarantavat Suomen kansainvälistä asemaa.

Rikoslain 14 luvussa on säännöksiä ensinnäkin henki- ja väkivaltarikoksista vieraan valtion päämiestä vastaan. Luvun 1 ja 2 § ovat alkuperäistä rikoslain tekstiä vuodelta 1889. Normaalia ankaramman rangaistusuhan alaista on ystävyydessä olevan valtion päämiehen murhaaminen, tahallinen tappaminen taikka muu tappaminen. Yritys on rangaistava. Muu väkivalta ystävyydessä olevan valtion päämiestä vastaan tai sen yrittäminen rangaistaan sen lainkohdan mukaan, joka tapaukseen muutoin soveltuisi, mutta teon kohdistumista vieraan valtion päämieheen pidetään erittäin raskauttavana seikkana. Kunnianloukkaus ystävyydessä olevan valtion päämiestä vastaan rangaistaan herjausta ja solvausta ankaramman rangaistusasteikon mukaan.

Luvun 3 § on saanut voimassa olevan asunsa vuonna 1894 rikoslakia voimaan saatettaessa. Jos joku loukkaa ystävyydessä olevaa valtiota senlaatuisella teolla, joka mainitaan rikoslain 11 luvun 2, 3 ja 4 §:ssä (valtiopetos, salahanke siihen tai sen valmistelu), on syyllinen tuomittava rangaistukseen, jos Venäjän valtakunnan ja vieraan valtion välillä on vastavuoroisuutta tässä suhteessa olemassa.

Luvun 4 § sai muotonsa samassa yhteydessä. Siinä on säädetty vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistus Keisarin luona toimivaa vieraan valtion diplomaattista asiamiestä vastaan tehdystä pahoinpitelystä tai muusta väkivallanteosta ja erityinen rangaistusasteikko häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta. Säännöksessä on säädetty rangaistavaksi myös ystävyydessä olevan valtion julkiseen paikkaan asetetun valtakunnanvaakunan tai muun vallanmerkin häpäiseminen sekä asianmukaisessa järjestyksessä julistetun puolueettomuuden määräyksen rikkominen.

Vuonna 1948 rikoslain 14 lukuun lisättiin 4 a §. Säännöksen mukaan rangaistaan sitä, joka painotuotteella, kirjoituksella, kuvallisella esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä taikka muutoin julkisesti ja tahallansa halventamalla vierasta valtiota aikaansaa vaaran, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat.

Virallisen syyttäjän syyteoikeutta on rajoitettu rikoslain 14 luvun 5 §:n mukaan siten, että hän ei saa tehdä syytettä 1―4 §:n mukaan rangaistavasta rikoksesta, ellei vieraan valtion hallitus pyydä syytettä tehtäväksi tai tasavallan presidentti sitä määrää. Luvun 4 a §:ssä tarkoitetusta rikoksesta virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä, ellei tasavallan presidentti sitä määrää. Maanpetosrikoksissa viralliselle syyttäjälle kuuluvaa syyteoikeutta ei sen sijaan ole rajoitettu, mutta alisyyttäjä ei kuitenkaan voi päättää syytteen nostamisesta, koska maanpetosta koskevat asiat käsittelee hovioikeus ensimmäisenä oikeusasteena (oikeudenkäymiskaaren 8 luvun 2 §:n 2 momentti).

Rikoslain 12 ja 14 luvun vähäinen soveltaminen käytännössä voisi antaa aiheen olettaa, ettei niiden sisältämillä rikossääntelyillä olisi merkitystä. Maanpetosrikoksia ja valtion ulkoiseen turvallisuuteen välillisesti kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset ovat kuitenkin hyvä esimerkki sellaisista rikossäännöksistä, jotka ovat välttämättömiä siitä huolimatta, että niitä vain harvoin sovelletaan käytännössä. Säännösten tärkein vaikutus on niiden olemassaolossa, toisin sanoen siinä, että vakaviin valtion ulkoista turvallisuutta vaarantaviin tekoihin on mahdollista tehokkain toimin puuttua silloin, kun niitä esiintyy.

1.4.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia

Rikoslain 12 ja 14 luku ovat kokonaisuudistuksen tarpeessa. Suomen kansainvälinen asema on perusteiltaan muuttunut niistä oloista, joissa luvut nykyisin voimassa olevassa muodossaan säädettiin.

Rikoslain 12 luku on saanut nykyasunsa sodan uhatessa ja sen aikana. Kärjistyneet olosuhteet ovat vaikuttaneet lainsäädännön sisältöön sellaisella tavalla, jota nykyisissä pitkään jatkuneissa rauhanomaisissa oloissa ei yleisesti pidetä perusteltuna. Vaikka maanpetosrikokset törkeimmissä muodoissaan kuuluvat vakavimpiin ajateltavissa oleviin rikoksiin, rikoslain 12 luvun säännökset sisältävät useita tarpeettoman ankaria kriminalisointeja. Rangaistavan toiminnan ala on eräiltä osin tarpeettoman laaja.

Rikoslain 14 lukuun muuttuneet valtiolliset olot ovat vaikuttaneet vielä perusteellisemmin. Luvun 3 §:ää ja 4 §:n 1 momenttia ei ole mahdollista sanamuodon mukaisesti soveltaa enää lainkaan Suomen tultua itsenäiseksi. Luvun 1 § rakentuu vuoden 1889 alkuperäisen rikoslain 21 luvun omaksumille periaatteille, ei nykyisin voimassa olevaan vuonna 1969 säädettyyn henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevaan rikoslain 21 lukuun. Erityisten vieraan valtion päämieheen ja edustajiin kohdistuvia väkivallanteokoja ja kunnianloukkausta koskevien säännösten tarpeellisuus on kyseenalaista. Jo voimassa olevat murhaa, tappoa ja kunnian loukkaamista koskevat rangaistussäännökset tarjoavat riittävän mahdollisuuden rangaista tällaisista rikoksista. Myöskään Suomen ratifioima yleissopimus kansainvälistä suojelua nauttivia henkilöitä vastaan, mukaan lukien diplomaattiset edustajat, kohdistuvien rikosten ehkäisemisestä ja rankaisemisesta ei vaadi näiden tekojen säätämistä erikseen rangaistaviksi.

Rikoslain 12 ja 14 luvun säännökset ovat kielellisestikin vanhentuneita. Ennen kaikkea näin on sanottava 14 luvusta, jonka kieliasu on pääosin viime vuosisadalta. Rikoslain 12 luku on osittain tarpeettoman yksityiskohtainen. Erityisesti sotilaallista maanpetosta koskevassa luvun 2 §:ssä on pyritty luettelemaan rangaistavat tekotavat niin yksityiskohtaisesti, että säännös menettää havainnollisuuttaan.

Rikoslain 12 luvussa ja osittain myös 14 luvussa on rikossäännöksiä, joissa rangaistavan toiminnan määrittely perustuu arvostuksenvaraisiin ja erilaisille tulkinnoille sijaa antaviin käsitteisiin. Kun kysymys on ankaran rangaistusasteikon sisältävistä rikossäännöksistä, on tärkeää, että rangaistava toiminta määritellään niin yksiselitteisin sanonnoin kuin on mahdollista.

1.4.1.3. Ehdotuksen pääkohdat

Maanpetosrikoksia koskevaan rikoslain 12 lukuun ehdotetaan koottavaksi säännökset sellaisista rikoksista, jotka suoraan tai välillisesti vahingoittavat tai vaarantavat Suomen itsenäisyyttä, ulkoista turvallisuutta, etuja vieraisiin valtioihin nähden sekä kansainvälistä asemaa. Luvussa olisivat seuraavat rikossäännökset: Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen (1 §), sotaan yllyttäminen (2 §), maanpetos (3 §), törkeä maanpetos (4 §), ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö (5 §), vakoilu (6 §), törkeä vakoilu (7 §), turvallisuussalaisuuden paljastaminen (8 §), tuottamuksellinen turvallisuussalaisuuden paljastaminen (9 §), luvaton tiedustelutoiminta (10 §), kansainvälisten suhteiden vaarantaminen (11 §), puolueettomuusmääräysten rikkominen (12 §) ja maanpetoksellinen yhteydenpito (13 §).

Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamista koskeva säännösehdotus vastaisi nykyistä rikoslain 11 luvun 2 §:n 2 kohtaa. Mainittu säännös on vuodelta 1894. Säännöksen mukaan rangaistaan valtiopetoksena se, että joku aikoen valtakunnasta irroittaa Suomen tai osan siitä tai muun valtakuntaan kuuluvan alueen tai saattaa osan valtakuntaa vieraan vallan alaiseksi tekee teon, jolla aikomus toteutetaan tai sitä yritetään. Lainkohdassa valtakunnalla tarkoitetaan Venäjän keisarikuntaa. Kun Suomi on mainitun säännöksen säätämisen jälkeen tullut itsenäiseksi, on perusteltua katsoa teot, joilla pyritään saattamaan Suomi tai osa Suomea vieraan valtion alaiseksi, irrottamaan osa Suomea muusta valtakunnasta tai muulla vakavuudeltaan näihin rinnastettavalla tavalla rajoittamaan Suomen itsemääräämisoikeutta, valtiopetoksen sijasta maanpetokselliseksi toiminnaksi. Rangaistavuus edellyttää, että tekijän tarkoituksena on käyttää väkivaltaa, uhata sillä tai käyttää hyväksi vieraan valtion sotilaallista tai taloudellista painostusta tai tukea. Rangaistavuuden edellytyksenä on myös se, että tekijän teosta aiheutuu sanotun tarkoituksen toteutumisen vaara.

Sotaan yllyttäminen voisi ehdotuksen mukaan olla rangaistavaa Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa. Sotaan yllyttäminen toteutuisi 1) julkisella vieraaseen valtioon kohdistuvalla kehotuksella ryhtyä hyökkäystekoon Suomea vastaan tai julkisesti kehottamalla Suomea hyökkäystekoon vierasta valtiota vastaan, 2) levittämällä julkisesti lausumia tai muita ilmaisuja, joiden tarkoituksena on vaikuttaa yleisen mielipiteen kehittymiseen hyökkäystekojen käyttöä puoltavaksi, 3) levittämällä järjestelmällisesti ilmeisen perättömiä tai harhaanjohtavia tietoja Suomen puolustuksesta tai sotilas- tai puolustuspoliittisista aikomuksista tai 4) suorittamalla oikeudettomasti vieraaseen valtioon, sen edustajaan, alueeseen tai omaisuuteen kohdistuva väkivaltainen teko. Rangaistavuuden edellytyksenä on vielä se, että teon tarkoituksena on saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi ja että toiminta selvästi lisää Suomen sotaan tai sotatoimen kohteeksi joutumisen vaaraa. Säännös merkitsisi sitä, että kärjistyneessä kansainvälisessä tilanteessa sekä hyökkäyssodan julkinen puoltaminen säännöksessä mainitussa tarkoituksessa että varsinaiset provokaatiot olisivat rangaistavia.

Maanpetosta koskeva ehdotus vastaisi voimassa olevan rikoslain 12 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettua sotilaallista maanpetosta. Sitä koskevia säännöksiä ehdotetaan perusteellisesti yksinkertaistettaviksi. Maanpetosta olisi ensinnäkin Suomea koskevan sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa liittyminen vihollisen asevoimiin, osallistuminen sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan tai palvelu sotatoimia Suomea vastaan välittömästi edistävissä vihollisvaltion siviilitehtävissä. Maanpetosta olisi myös vastaavissa oloissa tapahtuva ryhtyminen yhteistoimintaan vihollisen kanssa tai muulla vastaavalla tavalla Suomen vahingoittaminen vihollisen eduksi. Ensin mainittu tekomuoto olisi rangaistavaa vain Suomen kansalaisen tekemänä, jälkimmäinen myös ulkomaalaisen tekemänä, jos hän on tehnyt teon oleskellessaan Suomessa tai ollessaan valtakunnan palveluksessa. Maanpetos olisi rangaistava myös yritysasteella. Vihollisen auttamisena ehdotuksen mukaan ei pidetä miehityksen aikana tehtyä toimenpidettä, joka on ilmeisen tarpeellinen väestön elinolojen turvaamiseksi, esimerkiksi elintarpeiden jakelun tai terveydenhuollon järjestämistä miehitysalueella.

Erityisen vakavat maanpetokset rangaistaisiin törkeänä maanpetoksena. Maanpetos olisi törkeä, jos siinä aiheutetaan vaara valtakunnan tai sen osan joutumisesta vieraan vallan alaiseksi tai aiheutetaan Suomelle muuten erityisen suurta vahinkoa ja maanpetos myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä. Voimassa olevassa laissa maanpetoksen törkeysporrastus on kaksitasoinen. Ankaramman rangaistavuuden alaista on rikoslain 12 luvun 1 §:ssä tarkoitettu liittyminen vihollisvaltion sotaväkeen ja 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu vihollisen tointen sotilaallinen edistäminen. Lievemmin rangaistavaa on rikoslain 12 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu muu vihollisen auttaminen tai Suomen tai sen liittolaisen vahingoittaminen.

Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttöä koskeva säännösehdotus vastaa voimassa olevan rikoslain 12 luvun 6 §:ssä olevaa diplomaattista maanpetosta koskevaa säännöstä. Rangaistusasteikko on nykyisin ankara. Vaihtoehtoina ovat vähintään kuuden kuukauden ja enintään kahdentoista vuoden vankeus sekä elinkautinen vankeus.

Kun valtioiden väliset sopimusneuvottelut ovat nykyään julkisia useammin kuin ennen ja nykyaikaiset tietoliikenneyhteydet ovat muutoinkin suuresti helpottaneet sopimusneuvottelijoihin kohdistuvaa valvontaa, mahdollisuudet väärinkäyttää ulkopoliittista luottamusasemaa ovat paljon vähäisemmät kuin diplomaattista maanpetosta koskevan säännöksen syntyaikoina. Koska väärinkäytöksen mahdollisuus silti joissakin tapauksissa vielä on olemassa, voidaan rikossäännöstä pitää edelleen tarpeellisena. Säännöstä on kuitenkin nykyaikaistettava ja sanamuotoa selkeytettävä.

Ehdotuksessa on voimassa olevaa lakia tarkemmin pyritty määrittelemään rangaistava toiminta. Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttöön voisi syyllistyä se, jonka tehtävänä on Suomen puolesta solmia kansainvälinen sopimus tai neuvotella sen ehdoista vieraan valtion kanssa tai muutoin valvoa Suomen etua sotilaallisissa, poliittisissa tai taloudellisissa asioissa. Teko voisi toteutua, jos tällainen henkilö tässä tehtävässään ryhtyy toimeen, johon hänellä ei ole oikeutta, tai laiminlyö olennaisessa määrin velvollisuutensa. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi lisäksi, että teko aiheuttaa Suomelle huomattavaa vahinkoa.

Vakoilua koskeva säännös korvaisi nykyisen rikoslain 12 luvun 7 §:ssä olevan vastaavan säännöksen. Vakoiluna säännöksen mukaan pidettäisiin vieraan valtion hyödyttämiseksi tai Suomen vahingoittamiseksi tapahtuvaa tiedon hankkimista sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta tai muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Vakoiluna pidettäisiin myös samassa tarkoituksessa tapahtuvaa sellaisen tiedon välittämistä, luovuttamista, ilmaisemista tai julkistamista. Vakoilun yritys olisi rangaistavaa. Vakoilu olisi törkeää, jos se tehdään poikkeuksellisissa oloissa, koskee Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa tai jos se on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta vahinkoa ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Ilman mainittua tarkoitusta tapahtuva tahallinen tietojen hankinta, välittäminen, luovuttaminen tai ilmaiseminen ei enää olisi vakoilua, vaan saattaisi olla rangaistavaa turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Säännös korvaisi voimassa olevan rikoslain 12 luvun 7 §:n 3 momentin säännöksen valtiosalaisuuden rikkomisesta.

Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettäväksi säädetyn tai määrätyn seikan oikeudeton julkistaminen, välittäminen, luovuttaminen tai ilmaiseminen törkeästä huolimattomuudesta tehtynä olisi rangaistavaa tuottamuksellisena turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Tuottamuksellinen turvallisuussalaisuuden paljastaminen eroaisi nykyisin voimassa olevasta ja ehdotettua säännöstä lähinnä vastaavasta rikoslain 12 luvun 3 §:stä rajoittamalla rangaistavan toiminnan vain törkeästä tuottamuksesta tapahtuvaan turvallisuussalaisuuden paljastamiseen. Tässä mielessä rangaistavuuden ala supistuisi nykyisestä. Toisaalta ehdotettu rikossäännös koskisi muulloinkin kuin sodan aikana tai sodan uhatessa tehtyjä tekoja. Tässä mielessä rangaistavuuden ala laajenisi nykyisestä.

Luvattomana tiedustelutoimintana olisi ehdotuksen mukaan rangaistavaa vieraan valtion vahingoittamiseksi tai toisen vieraan valtion hyödyttämiseksi tapahtuva tietojen hankinta vieraan valtion maanpuolustuksesta, turvallisuudesta tai niihin välittömästi vaikuttavista seikoista, jos siten aiheutetaan vahinkoa tai vaaraa Suomen ulkomaansuhteille. Tämän rikossäännöksen avulla voidaan ryhtyä toimiin siinä tapauksessa, että vieras valtio käyttää Suomea hyväkseen vakoillakseen toista vierasta valtiota. Luvaton tiedustelutoiminta on nykyisin rangaistavaa rikoslain 12 luvun 7 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitettuna tietojen hankkimisena. Nykyisen säännöksen sisältö on epäselvä ja rangaistusuhka tarpeettoman ankara. Luvattoman tiedustelutoiminnan yritys on ehdotettu säilytettäväksi rangaistavana.

Kansainvälisten suhteiden vaarantamista koskevassa rikossäännöksessä säädettäisiin rangaistavaksi Suomessa tapahtuva ja Suomen kansalaisen ulkomailla tapahtuva osallistuminen rikoslain 13 luvussa tarkoitettuun tekoon eli valtiopetosrikokseen vierasta valtiota vastaan. Säännöksen soveltamisen edellytyksenä on vaara, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat.

Puolueettomuusmääräysten rikkomisesta tuomittaisiin se, joka rikkoo Suomen suhtautumisesta sotaa käyviin vieraisiin valtioihin annettuja puolueettomuusmääräyksiä.

Ehdotuksessa luovuttaisiin yleensä yritystä varhaisemman asteisista maanpetoskriminalisoinneista. Maanpetoksellisena yhteydenpitona rangaistaisiin kuitenkin luvussa tarkoitetun rikoksen tekemistä varten tapahtuva ryhtyminen yhteydenpitoon vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa. Sen sijaan maanpetoksellinen salahanke olisi rangaistavaa vasta, kun sopimusta ryhdytään toteuttamaan. Houkutteleminen maanpetokseen olisi rangaistavaa yllytyksenä tai avunantona vain, jos pääteko tai sen rangaistava yritys tapahtuu.

Maanpetosrikokset olisivat virallisen syytteen alaisia. Koska valtiosäännön mukaan tasavallan presidentti määrää Suomen suhteista ulkovaltoihin, on perusteltua rajoittaa eräiden rikosten syyteoikeus riippumaan tasavallan presidentin määräyksestä. Sellaisia olisivat ehdotuksen mukaan ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö ja kansainvälisten suhteiden vaarantaminen sekä maanpetoksellinen yhteydenpito niiden tekemiseksi.

1.4.2. Pykälien perustelut

1 §. Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen

Hallitusmuodon 3 §:n mukaan Suomen valtakunnan alue on jakamaton. Sen rajoja ei voida muuttaa muuten kuin eduskunnan suostumuksella. Valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 2 momentissa on säännöksiä menettelytavasta, jota käytetään ehdotettaessa Suomen alueen vähentämistä tai Suomen sitoutumista pitämään voimassa joitakin lainsäännöksiä määrätyn ajan. Valtiosääntö tuntee siis rajoitetussa mielessä mahdollisuuden, että Suomi itse rajoittaa itsemääräämisoikeuttaan.

Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamista koskevan rikossäännöksen tarkoituksena on estää teot, joilla pyritään valtiosäännön vastaisesti supistamaan Suomen aluetta tai siihen rinnastettavalla tavalla rajoittamaan Suomen itsemääräämisoikeutta. Valtiollisella itsemääräämisoikeudella tarkoitetaan ehdotetussa lainkohdassa Suomen suvereenisuutta suhteissaan ulkovaltoihin ja oikeutta muista valtioista riippumattomalla tavalla käyttää ylintä valtaa omien rajojensa sisällä. Nykyoloissa minkään valtion itsemääräämisoikeus ei kuitenkaan voi merkitä ehdotonta täysivaltaisuutta. Käytännössä valtioiden täysivaltaisuutta rajoittavat kansainvälisen oikeuden periaatteiden ohella muun muassa valtioiden välinen kansainvälinen vuorovaikutus, valtiosopimukset ja muut niihin rinnastettavat tekijät.

Rikoksen toteuttaisivat sellaiset teot, joista aiheutuu vaara, että 1) Suomi tai osa Suomea joutuisi vieraan vallan alaiseksi, 2) osa Suomea irrotettaisiin muusta valtakunnasta tai 3) Suomen valtiollista itsemääräämisoikeutta muulla vakavuudeltaan näihin rinnastettavalla tavalla rajoitettaisiin. Milloin vaaran katsotaan syntyvän, ratkaistaan rikosoikeudessa yleisesti vallitsevien periaatteiden mukaan. Lainkohdassa vaaralla tarkoitetaan niin sanottua konkreettista vaaraa. Mahdollisuus, että Suomi tai osa Suomea joutuu vieraan vallan alaiseksi, osa Suomea erotetaan muusta valtakunnasta tai että Suomen valtiollinen itsemääräämisoikeus muutoin rajoittuu, olisi olemassa, jos yleinen valtiollinen kokemus teon tapahtuma-aikana vallitsevan tiedon valossa edellyttäisi tällaisen riskin huomioon ottamista.

Tekoa, jolla sanottu vaara saataisiin aikaan, ei ole mahdollista lainsäännöksin määritellä yksityiskohtaisesti. Sellaisia tekoja voivat olla esimerkiksi aseellisten joukkojen kokoaminen sellaisten vaatimusten toteuttamista varten, että Suomen rajoja siirrettäisiin tai osa Suomesta irrottautuisi siitä. Toisena mahdollisena tekomuotona voisi olla ryhtyminen ulkovaltojen edustajien kanssa neuvotteluihin, joissa pyrittäisiin saamaan vieras valtio painostamaan Suomea. Lainkohdassa tarkoitettuna tekomuotona voitaisiin pitää myös toimintaa organisaatiossa, jonka tarkoituksena on Suomen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen lainkohdassa mainitulla tavalla, esimerkiksi valtiollisen itsenäisyyden toteuttaminen jossakin Suomen osassa. Rangaistavaa lainkohdan mukaan sen sijaan ei olisi Suomen rajojen muuttamista tai itsemääräämisoikeuden rajoittamista puoltavien mielipiteiden esittäminen julkisestikaan, ellei samaan tarkoitusperään pyrittäisi aktiivisin toimin, jotka sinänsä tai yhdessä julkisesti esitettyjen vaatimusten tai mielipiteiden kanssa muodostaisivat lainkohdassa tarkoitetun vaaran Suomen itsemääräämis-oikeudelle.

Siihen, että Suomi tai sen osa saatetaan vieraan vallan alaiseksi tai irrotetaan osa Suomea muusta valtakunnasta, rinnastetaan muu vakavuudeltaan näihin rinnastettava tapa rajoittaa Suomen valtiollista itsemääräämisoikeutta. Tällä tarkoitettaisiin esimerkiksi sitoutumista Suomen nimissä siihen, että jokin vieras valtio tai ylikansallinen organisaatio saisi Suomea sitovalla tavalla käyttää lainsäädäntö-, toimeenpano- tai tuomiovaltaa Suomen alueella, taikka Suomen korkeimpien valtioelinten päätösten saattamista riippuvaisiksi ulkovaltojen tai ylikansallisten elinten hyväksymisestä. Suomen itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta voisi olla kysymys myös silloin, kun joku Suomen edustajana toimiessaan solmii vieraan valtion kanssa ilman asianmukaisia valtuuksia valtiosopimuksen, jolla Suomen mahdollisuus itse määrätä politiikastaan tosiasiallisesti rajoittuisi. Sellaista voisi olla esimerkiksi valtioliittoon, sotilasliittoon tai valtioiden yläpuolella olevaan taloudelliseen järjestöön sitoutuminen ilman asianmukaista valtuutta.

Lainkohta ei rajoittaisi niitä mahdollisuuksia Suomen rajojen muuttamiseen ja Suomen sitoutumiseen tiettyjen lainsäädäntötointen toteuttamiseen, joita sisältyy voimassa olevaan valtiosääntöön ja toteutetaan valtiosäännön mukaisessa järjestyksessä. Tekojen rangaistavuuden edellytyksenä on, että tekijän tarkoituksena on ollut käyttää lainkohdassa mainittuja keinoja. Sellaisia olisivat väkivalta ja sillä uhkaaminen taikka vieraan valtion sotilaallisen tai taloudellisen painostuksen tai tuen hyväksi käyttäminen lainkohdassa mainitun tarkoituksen toteuttamiseksi.

Rangaistavuus ei välttämättä vaadi, että väkivaltaa olisi ryhdytty käyttämään tai sillä olisi uhattu tai vieras valtio olisi ryhtynyt painostamaan Suomea Suomen itsemääräämisoikeuden rajoittamista koskevissa vaatimuksissa tai että valtiosääntöä rikkoen olisi tehty Suomen itsemääräämisoikeutta rajoittavia päätöksiä. Edellytyksenä on sen sijaan, että teko ilmentää tekijän aikomusta tarvittaessa käyttää mainittuja keinoja päämäärän toteuttamiseksi.

Koska Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen rikoksena toteutuisi jo siinä vaiheessa, kun tekijän teosta aiheutuu vaara maan itsemääräämisoikeudelle, rikoksen yritystä ei ole tarpeen säätää rangaistavaksi.

Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 §. Sotaan yllyttäminen

Sotaan yllyttämisen kriminalisoinnin perustana on se, että Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa on Suomen turvallisuuden kannalta erittäin tärkeää pidättäytyä kärjistämästä kansainvälistä jännitystä teoilla ja julkisilla lausumilla, joiden vaikutuksesta Suomea koskeva sotaan tai sotatoimen kohteeksi joutumisen vaara lisääntyy. Sotaan yllyttämisen rikoksena toteuttaisivat erilaiset sodan vaaraa lisäävät provokaatiot.

Sotaan yllyttämistä olisi ehdotuksen mukaan kenen tahansa Suomessa ja Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolellakin, Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa suorittama

― vieraan valtion julkinen kehottaminen hyökkäystekoon Suomea vastaan tai Suomen kehottaminen hyökkäystekoon vierasta valtiota vastaan,

― julkinen sellaisten lausumien tai muiden ilmaisujen levittäminen, joiden tarkoituksena on vaikuttaa yleisen mielipiteen kehittymiseen hyökkäystekojen käyttöä puoltavaksi,

― järjestelmällinen ilmeisen perättömien tai harhaanjohtavien tietojen levittäminen Suomen puolustuksesta tai sotilas- tai puolustuspoliittisista aikomuksista tai

― oikeudeton vieraaseen valtioon, sen edustajaan, alueeseen tai omaisuuteen kohdistuva väkivaltainen teko,

jos tekijän tarkoituksena on saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi ja hän teollaan selvästi lisää tällaisen seurauksen vaaraa.

Rikossäännös sisältää sen, että Suomen kansalaisella on uskollisuusvelvoite Suomea kohtaan riippumatta kulloisestakin oleskelupaikastaan. Ulkomaalaiselta sellaista ei voida edellyttää, minkä vuoksi ulkomaalaisen harjoittama sotaan yllyttäminen ehdotetaan rangaistavaksi vain, jos se on tapahtunut hänen oleskellessaan Suomessa. Näin ollen ehdotetun lainkohdan mukaan ei olisi rangaistavaa ulkomaalaisen ulkomailla suorittama sotaan yllyttäminen siinäkään tapauksessa, että sillä olisi vaikutuksia Suomeen esimerkiksi lehdistön, television tai radion välityksellä. Tällaisten tekojen säätäminen rangaistaviksi on sen maan asiana, jossa teko tapahtuu. Useiden maiden rikoslaeissa onkin nyt ehdotetun kaltaisia rikossäännöksiä.

Sotaan yllyttämisen kriminalisointi on ehdotettu rajoitettavaksi koskemaan Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikaa tai sellaisen välitöntä uhkaa. Provokaatiot kansainvälisissä suhteissa ovat erityisen vaarallisia valtioiden välisten suhteiden ollessa kärjistyneitä, koska neuvottelujen käyminen valtioiden välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi on vaikeampaa kuin normaalioloissa.

Suomea koskevana sotilaallisena tai kansainvälisenä poliittisena kriisinä pidetään tilannetta, jossa on olemassa uhka, että Suomi itse tai maantieteellisesti lähellä Suomea sijaitsevat alueet joutuvat sodan tai aseellisen selkkauksen alaisiksi. Suomea koskevana kriisinä ei lainkohdassa tarkoitetussa mielessä pidetä muualla syntynyttä sotaa, sodanuhkaa tai aseellista selkkausta, jolla ei ilmeisesti ole mainitun kaltaisia välittömiä vaikutuksia Suomeen tai sen lähialueille. Suomea koskevana ei kaukaista kriisiä olisi pidettävä siinäkään tapauksessa, että Suomi kansainvälisen yhteisön jäsenenä olisi aktiivisin toimenpitein osallistumassa kriisin rauhanomaiseen selvittelyyn.

Pykälän soveltamista rajoittaa myös vaatimus, että tekijän tarkoituksena tulee olla saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi. Rajoituksen tavoitteena on turvata myös kriisin aikana mahdollisimman vapaa julkinen keskustelu ja käsitysten esittäminen kriisiin liittyvistä kysymyksistä. Tietoista pyrkimystä saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi ei kuitenkaan voida hyväksyä ilmaisuvapaudenkaan turvaamiseksi.

Rikoksen tekotapana tulisi ensinnäkin kyseeseen vieraan valtion julkinen kehottaminen hyökkäystekoon Suomea vastaan tai Suomen julkinen kehottaminen hyökkäystekoon vierasta valtiota vastaan. Rangaistavuuden edellytyksenä ei olisi, että hyökkäysteko tehdään. Riittävää olisi, että kehotus selvästi lisää Suomen vaaraa joutua sotaan tai sotatoimen kohteeksi. Vieraan valtion yllyttäminen sotaan Suomea vastaan on voimassa olevan rikoslain 12 luvun 5 §:n mukaan rangaistavaa sotilaallisena maanpetoksena. Hyökkäyssotaa pidetään kansainvälisen oikeuden mukaan rikoksena rauhaa vastaan. Tältä osin sotaan yllyttämisen kriminalisoiminen merkitsee Suomen rikoslainsäädännön saattamista sopusointuun kansainvälisen oikeuden kanssa.

Hyökkäyskäsitteen määrittely on kansainvälisessä oikeudessa tuottanut suuria vaikeuksia. Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä sitä on pohdittu pitkään. YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunta on ehdottanut hyökkäyssodan suunnittelun, valmistelun, aloittamisen ja toimeenpanon rankaisemista rikoksena rauhaa vastaan. YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1974 päätöslauselman, jonka mukaan hyökkäyssota on rikos kansainvälistä oikeutta vastaan ja sen aloittaminen aiheuttaa kansainvälisoikeudellisen rikosvastuun. Jo N¢rnbergin tuomioistuin katsoi toisen maailmansodan jälkeen, tukeutuen vuoden 1928 Pariisin pöytäkirjaan, voivansa tuomita hyökkäyssodan salahankkeeseen, suunnitteluun, valmisteluun ja yllytykseen syyllistyneet henkilöt rikoksesta rangaistukseen.

Hyökkäyskäsitteen määrittelyn vaikeudet koskevat ennen kaikkea rajanveto-ongelmia. Hyökkäysteon määrittelyyn kuuluu tulkinnanvaraisten tapausten ohella tekoja, joiden kuulumisesta hyökkäyskäsitteen alaan ei vallitse epäselvyyttä. Näin ollen hyökkäyskäsitteen kansainvälisoikeudellinen tulkinnanvaraisuus ei sinänsä ole esteenä sen ottamiselle sotaan yllyttämisen tunnusmerkiksi. Niin kauan kuin kansainvälisoikeudellinen tulkinnanvaraisuus on olemassa, rikossäännöstä on tulkittava tavanomaisten rikosoikeudellisten tulkintaperiaatteiden mukaan. Epäselvässä tapauksessa säännöstä on tulkittava syytetylle edullisella tavalla. Lainkohdan mukaan olisi siis rangaistavaa yllyt-täminen sellaiseen toimintaan, joka yksiselitteisesti toteuttaa hyökkäysteon tunnusmerkit.

Toisena rikoksen tekotapana tulisi kyseeseen julkinen lausumien tai muiden ilmaisujen levittäminen, joiden tarkoituksena on vaikuttaa yleisen mielipiteen kehittymiseen hyökkäystekojen käyttöä puoltavaksi. Rangaistavaa olisi julkisesti tapahtuva hyökkäyssodan suositteleminen valtioiden välisten ristiriitojen ratkaisukeinona joko yleisesti tai nimenomaan tarkoitetussa tilanteessa. Kyseisessä säännöksen kohdassa ei edellytetä, että yleinen mielipide jotenkin mitattavalla tavalla olisi todellisuudessa muuttunut sodankäyntiä puoltavaksi. Pelkkä yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen tarkoituksessa suoritettu ilmaisujen levittäminen täyttäisi tunnusmerkistön tältä osin. Yleisellä mielipiteellä tarkoitetaan suuren väestönosan samansuuntaista käsitystä asiasta. Joskin mielipiteenmuodostukseen tavallisesti pyritään vaikuttamaan kääntymällä suoraan suuren yleisön puoleen, voisi myös suppeaan piiriin, esimerkiksi lehdistön edustajiin, kohdistuva lausumien levittäminen täyttää tunnusmerkistön, mikäli levittäminen tapahtuu edellä mainitussa tarkoituksessa.

Myös mainitun kaltaisen sotaan yllyttämisen rangaistavuuden edellytyksenä olisi toisaalta se, että teko tapahtuu Suomea koskevan sotilaallisen tai kansainvälisen poliittisen kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa ja että tekijän tarkoituksena on saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi sekä että teosta aiheutuu selvästi tällaisen seurauksen vaaran lisääntyminen.

Suomi on vuonna 1975 ratifioinut vuonna 1966 hyväksytyn kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen. Yleissopimuksen 20 artiklan 1 kohdan mukaan kaikki propaganda sodan puolesta on kiellettävä lailla. Säännöstä, joka täyttäisi yleissopimuksen mainitun vaatimuksen, ei Suomen lainsäädäntöön sisälly. Suomi onkin tehnyt kyseistä artiklan kohtaa koskevan varauman viitaten siihen, että Suomi yleissopimusta käsiteltäessä äänesti sotapropagandan kieltämistä vastaan katsoen sen vaarantavan yleissopimuksen 19 artiklassa taatun sananvapauden. Muun muassa Ruotsi, Norja ja Tanska ovat tehneet vastaavanlaisen varauman.

Sotaan yllyttämisen kriminalisoiminen ei sananmukaisesti merkitsisi kaiken sotapropagandan kieltämistä. Sillä kuitenkin kriminalisoitaisiin sodan vaaraa lisäävä sotapropaganda kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa, toisin sanoen sotapropagandan vaarallisimmat muodot. Näin ollen tulisi erikseen selvittää, voidaanko ehdotetun lainsäädäntötoimen jälkeen purkaa Suomen tekemä varauma.

Kolmantena rikoksen tekotapana ehdotuksessa mainitaan järjestelmällinen ilmeisen perättömien tai harhaanjohtavien tietojen levittäminen Suomen puolustuksesta tai sotilas- tai puolustuspoliittisista aikomuksista. Tällaisten tietojen järjestelmällisen levittämisen kriminalisoimisen tarve johtuu siitä, että provokatoriset tai erehdyttävät tiedot esimerkiksi Suomen hallituksen toimenpiteistä tai aikeista, puolustusvoimien toimenpiteistä, suunnitelmista, varustautumisesta, sotaharjoituksista tai muista vastaavista seikoista voivat aiheuttaa vieraan valtion virhearviointeja.

Toiminnalta edellytetään järjestelmällisyyttä. Sen vuoksi yksittäinen julkinen mielipiteenilmaisu ei vielä täytä sotaan yllyttämisen tunnusmerkkejä. Toisaalta tietojen levittämisen ei tarvitse olla nimen-omaan julkista. Piiri, jolle ilmeisen perätön tai harhaanjohtava tiedottaminen suunnataan, voi olla myös rajoitettu, käsittäen esimerkiksi vieraiden valtioiden Suomessa olevia edustajia.

Ehdotetun säännöksen muusta sisällöstä ilmenee, että perättömien tai harhaanjohtavien tietojen mainitun kaltainen levittäminen olisi rangaistavaa vain Suomea koskevan kriisin aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa ja vain tarkoituksin saattaa Suomi sotaan tai sotatoimen kohteeksi sekä edellyttäen, että toiminta selvästi lisää tällaisen seurauksen vaaraa.

Neljäntenä rikoksen tekotapana ehdotuksessa on mainittu oikeudeton vieraaseen valtioon, sen edustajaan, alueeseen tai omaisuuteen kohdistuva väkivaltainen teko. Tällaisia toimia voisivat olla esimerkiksi aseellisten välikohtausten aiheuttaminen tai rajaloukkausten tekeminen, pommiräjäytykset ja muut sabotaasiteot, ilma-aluksen alasampuminen tai pakottaminen laskeutumaan uhkaamalla sitä aseiden käytöllä, lähetystön valtaaminen, vieraan valtion edustajien vapauden riistäminen tai muu vastaava toimi.

Rangaistavuus edellyttää teon oikeudettomuutta. Rangaistavaa ei siten olisi sellainen vieraaseen valtioon kohdistuva ulkonaisesti mainitut tunnusmerkit täyttävä teko, joka on ollut välttämätön esimerkiksi valtion suorittaman hyökkäyksen torjumiseksi tai sen suorittaman rajaloukkauksen johdosta.

Mainitun kaltaiset teot toteuttavat samalla yleensä myös jonkin henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen, vaarantamisrikoksen, vapauteen kohdistuvan rikoksen tai varallisuusrikoksen tunnusmerkit. Sotaan yllyttämistä koskevaa ja mainitun kaltaista rikossäännöstä sovelletaan silloin rinnakkain.

Sotaan yllyttämisen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta.

3 §. Maanpetos

1 momentti. Momentin mukaan rangaistaisiin Suomen kansalaista maanpetoksellisesta toiminnasta Suomea koskevan sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa. Maanpetoksellisina tekoina mainittaisiin liittyminen vihollisen asevoimiin taikka osallistuminen sotatoimiin tai muihin sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan tai palveleminen sellaisissa vihollisen sotilas- tai siviilitehtävissä, jotka välittömästi edistävät sotatoimia Suomea vastaan, taikka ryhtyminen yhteistoimintaan vihollisen kanssa tai Suomen vahingoittaminen vihollisen eduksi muulla vastaavalla tavalla. Säännös vastaisi voimassa olevaa rikoslain 12 luvun 1 §:ää ja 12 luvun 2 §:ää. Rikossäännös määrittelisi maanpetoksen perustunnusmerkistön.

Ehdotetussa säännöksessä tarkoitettu maanpetos voitaisiin toteuttaa vain Suomea koskevan sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa. Tässä säännöksessä Suomea koskevana sotana, aseellisena selkkauksena tai miehityksenä voidaan pitää sellaista tilannetta, jossa Suomi on yhtenä osapuolena sodassa, aseellisessa selkkauksessa tai miehityksessä taikka jossa käynnissä oleva sota tai aseellinen selkkaus on vaarassa laajeta siten, että Suomi joutuu sen osapuoleksi. Suomea koskevana miehityksenä on pidettävä lähinnä tilannetta, jossa Suomi tai sen osa on joutunut vihollisen valtaan. Ehdotuksen sanamuoto ei kuitenkaan sinänsä estä pitämästä Suomea koskevana sellaista miehitystä, johon Suomi osallistuu miehittäjävaltiona. Suomea koskevana sotana tai aseellisena selkkauksena pidetään luonnollisesti myös sitä, että vieraat valtiot käyvät keskenään sotaa tai joutuvat aseellisen selkkauksen osapuoliksi Suomen alueella. Niissä tapauksissa, joissa on kysymys sodan, selkkauksen tai miehityksen uhasta, uhan täytyy olla välitön. Suomen geopoliittinen asema on sellainen, että mainitunlainen uhka saattaa jossakin maailmanpoliittisen tilanteen kireässä vaiheessa olla varottavissa hyvin etäisenäkin, mutta maanpetossäännöksen soveltaminen on tarkoitettu rajoittaa vain selvästi välittömiin uhkatilanteisiin.

Jotta maanpetos olisi kyseessä, lainkohdassa tarkoitetun kriisin tulee olla sellainen, johon Suomi on joutunut suhteissaan vieraisiin valtioihin. Jos Suomi joutuisi sisällissodan tai sisäisen aseellisen selkkauksen näyttämöksi ilman vieraiden valtioiden välitöntä osallistumista siihen, maanpetossäännösten sijasta voi olla mahdollista soveltaa valtiopetosta koskevia rikossäännöksiä.

Kuten muidenkin tämän luvun säännösten, maanpetossäännöksen tarkoituksena on Suomen kansallisten etujen suojaaminen. Suomen liittolaiseen kohdistuva teko voi tulla rangaistavaksi maanpetoksena sillä edellytyksellä, että teko samalla loukkaisi säännöksessä tarkoitetulla tavalla Suomen etuja.

Se, mitä vieraita valtioita pidettäisiin Suomea koskevan sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana vihollisvaltioina, määräytyy Suomen ulkopoliittisen linjan, tosiasiallisten tapahtumien sekä ulkopolitiikasta vastaavien valtionelinten asianmukaisessa järjestyksessä syntyneiden kannanottojen perusteella.

Voimassa olevan rikoslain 12 luvun 1 §:n mukaan rikos voi toteutua myös siten, että Suomen kansalainen, joka palvelee vieraassa sotaväessä, ei luovu sellaisesta, kun se on muuttunut viholliseksi. Ehdotuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi säätää nimenomaisesti velvollisuutta erota mainitussa tilanteessa vihollisen asevoimista, koska tällainen velvoite voisi asettaa henkilön, jolla on kaksoiskansalaisuus, kohtuuttomaan ristiriitatilanteeseen. Ennen vihollisuuksien alkua vihollisen asevoimiin liittynyttä Suomen kansalaista rangaistaisiin kuitenkin, jos hän osallistuu sotatoimiin tai muihin sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan.

Momentin 1 kohdan soveltaminen ei edellytä, että Suomen kansalainen astuu vihollisen asevoimien taisteluyksikköön. Se koskee liittymistä vihollisen asevoimiin myös muulla tavalla, esimerkiksi sotilaslääkäriksi tai -papiksi, kuljetusyksikköön tai huoltojoukkoihin.

Maanpetos voidaan toteuttaa myös osallistumalla sotatoimiin tai sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan (2 kohta). Rangaistavuuden kannalta ei tällöin ole välttämätöntä, että tekijä olisi liittynyt vihollisen asevoimiin. Maanpetos voidaan siis toteuttaa myös vihollisen asevoimien ulkopuolella. Lainkohdassa tarkoitettuja sotatoimia tai sotilaallisia toimia voivat olla esimerkiksi sotilaskohteen, aluksen, lentokoneen, kulkuneuvojen, viestintälaitteiden, aseiden, sotilastarvikkeiden, varus- tai elintarvevaraston tai muun vastaavan saattaminen vihollisen haltuun tai sotilaallisesti merkityksellisen tehtaan, varaston, liikenneyhteyden tai muun vastaavan hävittäminen suoranaisen Suomen asevoimiin kohdistuvan aseellisen toiminnan ohella.

Maanpetos voidaan toteuttaa myös palvelemalla sellaisissa vihollisen sotilas- tai siviilitehtävissä, jotka välittömästi edistävät sotatoimia Suomea vastaan (3 kohta). Sellaisia tehtäviä voi olla monenlaisia. Esimerkkeinä voidaan mainita toimiminen vihollisen tiedustelijana, asesuunnittelijana, ase- tai sotatarviketeollisuuden palveluksessa, Suomessa tapahtuvan viestinnän tarkkailu- ja kuuntelutehtävissä, siinä käytetyn salakielen murtajana, Suomessa tapahtuvan viestinnän häirinnässä tai vihollismaasta Suomeen kohdistettujen radiolähetysten tekemisessä.

Momentin 4 kohta koskee ryhtymistä yhteistoimintaan vihollisen kanssa tai Suomen vahingoittamista muulla vastaavalla tavalla vihollisen eduksi. Tältä osin ehdotus vastaa nykyisin voimassa olevaa rikoslain 12 luvun 2 §:n 2 momenttia. Sen mukaan tuomitaan maanpetoksesta Suomen kansalainen, joka valtakunnan jouduttua sotaan tai sodan sitä uhatessa muulla kuin mainitun lainkohdan 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tahallaan auttaa vihollista tai vihollisen eduksi vahingoittaa Suomea tai sen liittolaista.

Yhteistoiminta vihollisen kanssa tai Suomen vahingoittaminen vihollisen eduksi voi sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana tai sellaisen välittömästi uhatessa olla monenlaista. Sellaista voi olla esimerkiksi vihollisen oppaana toimiminen, vastarintaa harjoittavien suomalaisten ilmiantaminen viholliselle, tietojen hankkiminen viholliselle, karttojen, radiolaitteiden tai kulkuneuvojen luovuttaminen vihollisen käyttöön, vihollisen varustaminen elintarvikkeilla tai vastaavilla tuotteilla tai Suomen viranomaisten valvonnassa olevien vihollisen sotavankien auttaminen karkaamaan. Kun 1-3 kohdassa mainittujen tekojen tarkoituksena on vihollisen auttaminen sotilaallisesti, 4 kohdassa kyse on muunlaisesta vihollisen toiminnan edistämisestä.

Yleiset oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet voivat poistaa tässä tarkoitetun maanpetoksen rangaistavuuden. Rangaistavuuden poistavana perusteena tulee kenties useimmin kyseeseen pakkotila. Vihollisen kanssa tapahtuneen yhteistoiminnan rangaistavuus poistuu esimerkiksi silloin, kun yhteistoimintaan on jouduttu vihollisen uhatessa ampumisella tai muulla vakavalla väkivallalla. Vaadittava tahallisuus voi poistua sillä perusteella, että yhteistoimintaan ryhtyvä erehtyy uskomaan olevansa hengenvaarassa. Ehdotuksen 4 momentissa on lisäksi erityinen vihollisen auttamista koskeva oikeuttamisperuste.

Maanpetos on rangaistavaa vain tahallisesti tehtynä. Teko on rangaistava vain, jos tekijä on tuntenut kaikki ne tosiasiat, joiden perusteella hänen tekoaan pidetään maanpetoksena. Esimerkiksi vieraan valtion asevoimiin liittynyttä Suomen kansalaista ei voida rangaista maanpetoksesta, ellei hän ole tiennyt vihollisuuksien alkamisesta, eikä vihollisen siviilitehtävissä palvelevaa, ellei hänellä ole ollut tietoa siitä, että hänen toimintansa välittömästi edistää sotatoimia Suomea vastaan.

Lisäksi on todettava, että ennen vihollisuuksien alkamista tapahtunut palvelu vieraan valtion asevoimissa tai sotatoimia palvelevissa siviilitehtävissä ei ole rangaistavaa maanpetoksena. Se voi joissakin tapauksissa olla rangaistavaa muuna rikoksena, esimerkiksi vakoiluna (luvun 6 §) tai turvallisuussalaisuuden paljastamisena (luvun 8 §).

Maanpetoksen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 momentti. Ulkomaalainen tuomitaan maanpetoksesta, jos hän tekee 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetun teon oleskellessaan Suomessa tai ollessaan valtakunnan palveluksessa.

Maanpetos rikoksena tarkoittaa sen uskollisuusvelvoitteen rikkomista, joka jokaisen maan kansalaisella on omaa maataan kohtaan. Ulkomaalaiselta Suomi voi siten vaatia maanpetoksen tarkoittaman uskollisuusvelvoitteen täyttämistä vain rajoitetussa mielessä. Ennen kaikkea lojaalisuutta Suomea kohtaan ei voida edellyttää sillä tavoin, että ulkomaalainen pidättäytyisi liittymästä oman maansa asevoimiin, osallistumasta sotatoimiin tai muihin sotilaallisiin toimiin tai palvelemasta sotatoimia edistävissä siviilitehtävissä, vaikka ne kohdistuisivatkin Suomea vastaan. Ulkomaalaisia vastaan ovat käytettävissä lähinnä vain sodankäynnin tavat ja lait, jotka sallivat sotatoimet heitä vastaan ja esimerkiksi sotavangiksi ottamisen. Näistä syistä 1 momentin 1-3 kohdassa tarkoitetusta maanpetoksesta ulkomaalaista ei voitaisi tuomita rangaistukseen lainkaan.

Rikosoikeuden yleisten periaatteiden sekä kansainvälisten sopimusten ja kansainvälisen oikeuden mukaisten sodan lakien ja tapojen mukaan sotaa käyvään joukkoon tunnistettavasti kuuluvaa henkilöä tulee hänen jouduttuaan vangiksi käsitellä sotavankina, mikäli hän itse on noudattanut sodan lakeja ja tapoja. Tämä merkitsee, ettei häntä voida rangaista aikaisemmista sotatoimiin kuuluvista tai niiden edistämiseksi suoritetuista teoistaan. Nykyisen rikoslain 12 luvun 4 §:n 2 momenttiin sisältyy maanpetoksia koskeva rajoitussäännös. Koska periaate ulottuu myös muualla rikoslainsäädännössä käsiteltyihin tekoihin, ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa asiasta nimenomaista säännöstä tähän lukuun.

Ulkomaalaiselta voidaan edellyttää uskollisuutta Suomea kohtaan kahdessa tapauksessa. Ulkomaalainen, joka oleskelee Suomessa, nauttii Suomen oikeusjärjestyksen antamaa turvaa ja muita ulkomaalaisillekin taattuja oikeuksia, joten hänet voidaan rinnastaa vihollisen auttamisen tekijänä Suomen kansalaiseen. Valtakunnan palveluksessa olevan ulkomaalaisen rinnastaminen Suomen kansalaiseen taas johtuu tällaiselle ulkomaalaiselle uskottuun tehtävään liittyvästä lojaalisuudesta Suomea kohtaan.

Ulkomaalainen, joka salaten kuuluvansa vihollisen sotavoimiin osallistuu sotatoimiin Suomea vastaan, ei nauti edellä mainittua kansainvälisoikeudellista suojaa. Ehdotetun maanpetossäännöksen 2 momentin rajoitus merkitsee, ettei tällaista henkilöä voida rangaista muusta maanpetoksellisesta teosta kuin Suomessa tai valtakunnan palveluksessa tehdystä maanpetoksesta.

3 momentti. Myös maanpetoksen yritys ehdotetaan rangaistavaksi. Käytännössä yrityksen rangaistavuus koskisi lähinnä 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua vihollisen auttamisen yritystä. Momentin 1-3 kohdassa tarkoitetun maanpetoksen yritys voinee vain harvoin tulla rangaistavaksi sen vuoksi, että rikoksen tunnusmerkistö toteutuu kokonaan varhaisessa vaiheessa. Yritys olisi rangaistava siitä riippumatta, syyllistyykö yritykseen 1 vai 2 momentissa tarkoitettu henkilö

4 momentti. Ehdotuksen mukaan 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna vihollisen auttamisena ei pidetä sellaista miehityksen aikana suoritettua toimenpidettä, joka on ilmeisen tarpeellinen väestön elinolojen turvaamiseksi.

Edellä on jo mainittu, että yleiset oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet, esimerkiksi pakkotilaa koskevat säännökset, voivat poistaa maanpetoksen rangaistavuuden. Esimerkiksi pakkotilana nykyisin voimassa olevan rikoslain 3 luvun 10 §:n mukaan pidetään sitä, että joku on pelastaakseen itsensä tai toisen taikka omaansa tai toisen omaisuutta pakottavasta vaarasta tehnyt rangaistavan teon, joka on ollut välttämätön vaaran torjumiseksi. Miehityksen alaisena oleva väestö joutuu usein vaikeaan asemaan sen vuoksi, että esimerkiksi elintarvike- tai terveydenhuolto joutuu riippuvaiseksi miehittäjävaltion toimenpiteistä. Käytännössä kohtuullisten elinolojen turvaaminen miehitysalueilla voi edellyttää, että jonkinlaista yhteistoimintaa tapahtuu miehitysvallan ja miehityksen alaisena olevan väestön edustajien kesken. Tietyssä mielessä miehitysvaltaa helpottaa toki se, että siitä riippuvainen miehitysalueen väestö voi miehittäjien avustuksella huolehtia eräistä elämisen perusasioista. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi ravinnon, terveydenhuollon, yösijan ja niihin verrattavien elämisen alkeisedellytysten järjestäminen miehitetyn alueen väestölle.

Ehdotettu erityinen oikeuttamisperuste eroaa pakkotilasta sikäli, ettei sen soveltamisen edellytyksenä ole joidenkin miehityksen alaisina elävien ihmisten joutuminen konkreettiseen vaaraan. Oikeuttamisperuste ilmentää sitä periaatetta, ettei uskollisuusvelvoitteen loukkauksena voida pitää toimia, jotka toteutuneina koituvat miehitetyn alueen väestön hyväksi, vaikka ne muodollisesti toteuttaisivatkin maanpetosrikoksena pidettävän vihollisen kanssa harjoitetun yhteistoiminnan tunnusmerkit.

4 §. Törkeä maanpetos

1 momentti. Törkeää maanpetosta koskeva rikossäännös on laadittu rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutun periaatteen mukaisesti siten, että ankaroittamisperusteet luetellaan tyhjentävästi, mutta lisäksi säännöksen soveltaminen edellyttää kuitenkin, että rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Maanpetos olisi törkeä, jos siinä 1) aiheutetaan vaara valtakunnan tai sen osan joutumisesta vieraan vallan alaiseksi tai 2) muuten aiheutetaan Suomelle erityisen suurta vahinkoa, ja maanpetos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Jos maanpetoksessa aiheutetaan vaara kooltaan tai valtakunnan kokonaisuuden kannalta vähäisen alueen joutumisesta vieraan vallan alaiseksi, kysymyksessä ei olisi törkeä maanpetos. Näin ollen jos on esimerkiksi aiheutettu vaara, että vihollinen yksittäisessä sotilaallisessa operaatiossa saa hallintaansa joitakin taisteluasemia, yksittäisen pienen asutuskeskuksen, teollisuuslaitoksen, varaston tai muun vastaavan kohteen, kyse ei vielä olisi valtakunnan osasta lainkohdassa tarkoitetussa mielessä. Vaaran tulee kohdistua esimerkiksi Suomen puolustuksen avainasemiin, laajaan tai strategisesti merkittävään osaan Suomen aluetta taikka verraten suuriin asutuskeskuksiin, teollisuusalueisiin tai liikenteen kannalta merkittäviin kohteisiin. Törkeänä maanpetosta voisi pitää siinäkin tapauksessa, että kyseisellä alueella sen vähäisestä alasta huolimatta sijaitsee Suomen talouden, energiahuollon tai väestön elinehtojen turvaamisen kannalta tai muusta vastaavasta syystä Suomelle erityisen tärkeä teollisuuslaitos, varasto tai muu sellainen kohde.

Törkeänä maanpetoksena, joka on tehty aiheuttamalla muuten Suomelle erityisen suurta vahinkoa, voidaan pitää esimerkiksi osallistumista vihollisen puolella sotilaallisiin toimiin, jotka aiheuttavat laajamittaista ja korjaamatonta vahinkoa asutuskeskuksille, teollisuuslaitoksille tai liikenneyhteyksille taikka puolustusvoimien suurten osastojen tuhoutumisen tai vihollisen sotavangeiksi joutumisen. Vahinko, jota ehdotuksessa tarkoitetaan, voi siis olla monien ihmisten kuolema, vammautuminen tai kärsimykset, merkittävä muutos sotilaallisessa asemassa Suomen vahingoksi, Suomen talouteen tai suureen väestönosaan merkittävästi vaikuttavat aineelliset vahingot tai erilaisten vahinkotyyppien muodostama kokonaisuus. Ilmaisu ''erityisen suurta vahinkoa'' on luonnollisesti suhteutettava niihin kriisioloihin, joiden aikana maanpetos tapahtuu. Sotaan, aseelliseen selkkaukseen tai miehitykseen jo luonteensa mukaisesti kuuluu ihmishenkien menetyksiä, muuta inhimillistä vahinkoa ja kärsimystä sekä liikenneyhteyksiin, teollisuuslaitoksiin ja muihin vastaaviin kohdistuvaa aineellista vahinkoa.

Arvioitaessa sitä, onko maanpetos törkeä vai ei, on sen ohella, onko aiheutettu vaara valtakunnan tai sen osan joutumisesta vieraan vallan alaiseksi tai muuten aiheutettu Suomelle erityisen suurta vahinkoa, otettava huomioon muutkin rikoksen törkeyden kokonaisarviointiin vaikuttavat seikat. Maanpetosta ei kuitenkaan ilman mainitun kaltaista vaaraa tai vahinkoa voida pitää törkeänä. Muina teon arviointiin vaikuttavina tekijöinä voidaan mainita esimerkiksi tahallisuuden aste, maanpetoksen motiivit ja muut syyllisyyteen sisältyvät seikat, maanpetoksen vahingollisuus tai vaarallisuus muutoin kuin lainkohdassa nimenomaan mainitussa mielessä, tekijöiden asema sekä toiminnan poikkeuksellinen järjestäytyneisyys tai suunnitelmallisuus. Rangaistuksen yleisiä koventamisperusteita ei kuitenkaan sellaisinaan olisi otettava huomioon maanpetoksen törkeäksi tekevinä seikkoina.

Törkeän maanpetoksen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä vuotta tai, koska maanpetos törkeimmillään kuuluu vakavimpiin ajateltavissa oleviin rikoksiin, vankeutta elinkaudeksi.

2 momentti. Törkeän maanpetoksen yritys on rangaistava vastaavasti, kuin mitä maanpetoksen yrityksen rangaistavuudesta on säädetty. Käytännössä tuskin voi esiintyä törkeän maanpetoksen yrityksiä, joissa on kysymys maanpetossäännnöksen 1 momentin 1-3 kohdassa mainitun teon yrityksestä.

5 §. Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö

Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäytön tekijänä ehdotuksessa on mainittu se, jonka tehtävänä on Suomen puolesta solmia kansainvälinen sopimus tai neuvotella sen ehdoista vieraan valtion kanssa tai muuten valvoa Suomen etua sotilaallisissa, poliittisissa tai taloudellisissa asioissa. Kansainvälisellä sopimuksella tarkoitetaan ehdotuksessa erityyppisiä valtiosopimuksia, esimerkiksi kansainvälisiä yleissopimuksia, valtioiden välisiä yhteistyösopimuksia eri elämänalueilla, taloussopimuksia, kauppasopimuksia, tullisopimuksia, verotussopimuksia ja muita vastaavia, mutta ei luonteeltaan yksityisoikeudellisia sopimuksia, esimerkiksi rakennusurakkasopimuksia, vaikka niiden osapuolena Suomen valtion ohella olisikin jokin vieras valtio.

Henkilönä, jonka tehtävänä on muuten valvoa Suomen etua sotilaallisissa, poliittisissa tai taloudellisissa asioissa, voidaan pitää sitä, joka edustaa Suomea vieraassa valtiossa, erilaisissa kansainvälisissä valtioiden välisissä järjestöissä ja konferensseissa tai toimii niissä tarkkailijana, huomioitsijana tai muuna vastaavana Suomen etujen valvojana. Tällaisina järjestöinä voidaan mainita esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat ja sen erityisjärjestöt, Euroopan vapaakauppaliitto (EFTA), Euroopan yhteisöt (EY), Pohjoismaiden Neuvosto (PN), Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) ja Tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus (GATT).

Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö olisi rangaistavaa vain tahallisena. Rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutun periaatteen mukaisesti säännöksessä ei kuitenkaan nimenomaisesti todettaisi teon edellyttävän tahallisuutta.

Rikoksen tekomuotona ehdotuksessa on mainittu ensinnäkin se, että tekijä tehtävässään ryhtyy sellaiseen toimeen, johon hänellä ei ole oikeutta. Tällä tarkoitetaan toimenpidettä, joka on ristiriidassa tekijälle annettujen nimenomaisten ohjeiden tai hänen tehtävänsä hoitoa koskevien säännösten kanssa. Koska kyseessä on verraten vakava rikos, rangaistavuus edellyttää sitä, että Suomea edustavan toimintaa koskevat ohjeet ja säännökset eivät anna sijaa erilaisille tulkinnoille arvioitaessa tekijän menettelyä.

Toisena rikoksen tekomuotona ehdotuksessa on mainittu se, että tekijä olennaisessa määrin laiminlyö velvollisuutensa. Suomen edustajille annetaan valtioiden välisiä neuvotteluja varten usein ohjeita määrätyn suuntaiseen ratkaisuun pääsemiseksi. Laiminlyönnin rangaistavuus edellyttää sen olennaisuutta, toisin sanoen sitä, että Suomen edustajalle annettu toimintaohje koskee Suomelle merkityksellistä seikkaa ja että tekijän laiminlyönti on ilmeinen ja selvä.

Rangaistavuuden edellytyksenä olisi se, että ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö aiheuttaa Suomelle huomattavaa vahinkoa. Vahinko voi olla laadultaan monenkaltaista. Tekijän menettelystä on voinut johtua, että neuvoteltu valtiosopimus on sisällöltään Suomelle selvästi epäedullisempi kuin se olisi ollut ilman väärinkäytöstä. Vahinko voi ilmetä myös siten, että vieras valtio menettelyn johdosta keskeyttää neuvottelut eikä tavoiteltuun valtiosopimukseen sillä kertaa lainkaan päästä. Huomattava vahinko voi johtua myös siitä, että Suomen suhteet vieraisiin valtioihin huonontuvat tai Suomen ulkopolitiikan arvostus havaittavalla tavalla heikentyy.

Sellainen ulkopoliittisessa luottamusasemassa olevan lainvastainen tai muuten virheellinen menettely, joka ei täytä ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäytön tunnusmerkistöä, voi olla virkarikoksena rangaistava.

Ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäytön rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

Koska valtiosäännön mukaan ulkopolitiikan johtaminen on tasavallan presidentin tehtävänä, luvun 14 §:ssä ehdotetaan, että syytettä ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäytöstä ei saisi nostaa, ellei tasavallan presidentti sitä määrää.

6 §. Vakoilu

Voimassa oleva rikoslaki ei tunne vakoilu-nimistä rikosta. Puhuttaessa vakoilusta tarkoitetaan yleensä rikoslain 12 luvun 7 §:ää, joka sisältää valtiosalaisuuksien ilmaisemista ja niihin kohdistuvaa tietojen hankintaa koskevat säännökset. Eräitä sotilaallisen vakoilun muotoja on säädetty rangaistavaksi rikoslain 12 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettuna maanpetoksena.

Vakoilu voidaan jakaa sotilaalliseen, poliittiseen ja tieteellis-teknis-taloudelliseen vakoiluun. Sotilaallinen vakoilu kohdistuu muun muassa valtion asevoimien vahvuuteen, ryhmitykseen, aseistukseen ja muuhun varustautumiseen sekä niiden johtoon ja suunnitelmiin ja myös valtion sotilaalliseen suorituskykyyn kokonaisuutena.

Poliittisen vakoilun kohteina ovat poliittisesti merkittävät seikat, joita valtion johto haluaa pidettävän salassa vierailta valtioilta ja joita ei käsitellä julkisuudessa tai tavanomaisen valtioiden välisen kanssakäymisen yhteydessä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi Suomen ja jonkin muun maan kahdenvälisten suhteiden yksityiskohdat sekä sellainen merkittävien valtiollisten päätösten valmistelu, jonka joutuminen vieraiden valtioiden tietoon liian aikaisin voisi olla maalle vahingollista, ja joskus myös valtion johtoon kuuluvia henkilöitä koskevat arkaluonteiset, painostuskeinona käytettävät tiedot.

Tieteellis-teknis-taloudellisen vakoilun kohteina ovat maan taloutta sekä sen tieteellistä ja teknistä tietämystä koskevat seikat, joiden paljastuminen vieraalle valtiolle voisi aiheuttaa maalle vahinkoa ja on siten pidettävä vierailta valtioilta salassa. Tässä tarkoitettu tieteellis-teknis-taloudellinen vakoilu kohdistuu sellaisiin tiedettä, teknologiaa ja taloutta koskeviin tietoihin, jotka valtakunnallisen merkityksensä vuoksi on pidettävä salassa vierailta valtioilta. Valtakunnallinen merkitys ja vieraan valtion toimielinten välitön tai välillinen mukanaolo vakoilutoiminnassa erottavat tieteellis-teknis-taloudellisen vakoilun yritysvakoilusta, jonka toinen yritys kohdistaa yksittäisen yrityksen tai siihen verrattavan yrityssalaisuuteen, esimerkiksi valmistusmenetelmään, tuotekehittelyyn, taloudellisiin suunnitelmiin tai sitoumuksiin.

Vakoilua koskevien säännösten laadinnassa on sovitettava yhteen vastakkaisia näkökohtia. Yhtäältä säännösten on ilmaisuvapauden ja erityisesti kansanvaltaiseen yhteiskuntaan kuuluvan julkisuusperiaatteen vuoksi oltava rajoitettuja ja yksiselitteisiä. Koko yhteiskunnan kannalta merkityksellisiä asioita on voitava tiedottaa ja käsitellä julkisesti. Toisaalta säännösten on oltava sellaisia, että ne kieltävät valtiota ja yhteiskuntaa selvästi vahingoittavan salassa pidettäviin seikkoihin kohdistuvan tiedonhankinnan, tiedonvälityksen, ilmaisemisen ja julkistamisen.

Vakoilua koskevia säännöksiä on ilmeisesti mahdotonta lainsäädännössä tavanomaisilla lyhyillä rikosmääritelmillä saada niin yksiselitteisiksi, etteivät säännökset sisältäisi tulkinnanvaraisuutta. Vakoilua koskevia rikossäännöksiä on tulkittava rikosoikeudessa yleisesti noudatettavien tulkintaperiaatteiden mukaan. Rangaistusta jonkin rikossäännöksen rikkomisesta ei saa tuomita, jos on epäselvää, soveltuuko säännös tekoon. Arvioitaessa jonkin tiedon paljastumisen vahingollisuutta on myös otettava huomioon muualta oikeusjärjestyksestä ilmenevät yleiset periaatteet, kuten esimerkiksi sananvapaus, painovapaus, liikkumisvapaus sekä asiakirjojen, poliittisen toiminnan, viranomaistoiminnan ja tieteellisen tutkimuksen julkisuusperiaate.

1 momentti. Ehdotuksen mukaan vakoilusta tuomittaisiin se, joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen hankkii tiedon sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta taikka muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.

Ehdotettu rikossäännös koskee niin sotilaallista, poliittista kuin tieteellis-teknis-taloudellistakin vakoilua. Vakoilu voi siis koskea maanpuolustusta tai muuten maan sotilaallista turvallisuutta, Suomen ulkomaansuhteita koskevia poliittisia tosiasioita tai suunnitelmia ja valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevia tieteellisiä ja teknologisia tietoja sekä taloudellisia tosiseikkoja, suunnitelmia ja muita seikkoja.

Vieraalta valtiolta salassa pidettävän seikan on oltava niin merkittävä, että salaisuuden paljastuminen vieraalle valtiolle voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Säännöksen soveltamiseksi ei siis ole riittävää se, että salaisen tiedon tuleminen vieraan valtion tietoon voisi vahingoittaa esimerkiksi vain yksittäistä yritystä tai joidenkin viranomaisten toimintaa, ilman Suomen mainituille eduille aiheutuvan vahingon mahdollisuutta.

Vieraalta valtiolta salassa pidettävä seikka, josta voidaan myös käyttää ilmaisua valtiosalaisuus, on lainkohdassa määritelty aineellisesti, ei muodollisesti. Salaisten tietojen piiri määräytyy tietojen merkityksen perusteella. Välttämätöntä ei siis ole, että tiedot, asiakirjat tai muut vastaavat olisi nimenomaisessa menettelyssä määrätty salassa pidettäviksi. Salaisuuksia vakoilusäännöksessä tarkoitetussa mielessä ovat siten tosiseikat, kirjoitukset, piirustukset, mallit, kaaviot tai muut vastaavat sekä niistä kootut tiedostot, joko tavanomaisesti tai elektronisesti tallennetut, jotka ovat vain rajoitetun henkilöpiirin saatavissa ja jotka valtiollisten etujen vuoksi on pidettävä vierailta valtioilta salassa. Kyseisen henkilöpiirin tulee olla tietoinen siitä, että tiedot ovat luonteeltaan salassa pidettäviä. Salaisena ei voi pitää tietoa, jonka periaatteessa kuka tahansa saa ottaa selville. Näin ollen rajoitetunkaan henkilöpiirin tuntemaa seikkaa ei voi pitää valtiosalaisuutena, mikäli tiedon levittämiseen ei ole estettä.

Nimenomaan vakoilun kohteena oleville valtiosalaisuuksille on ominaista, että salaisuuden haltijoiden piiri on rajattu. Kun salaisuus julkistetaan tai se muulla tavalla yleisesti leviää niihin vieraisiin valtioihin, jotka siitä voivat hyötyä, kyse ei enää ole valtiosalaisuudesta. Salaisuutena voidaan sen sijaan edelleen pitää seikkaa, joka kotimaassa on levinnyt tietoon oikeutetun rajatun henkilöpiirin ulkopuolelle, kunhan kyse ei ole kotimaassa yleisesti tunnetusta seikasta.

Ehdotetussa vakoilusäännöksessä valtiosalaisuuksilla tarkoitetaan vain Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevaa tai muuta niihin rinnastettavaa, Suomen turvallisuuteen vaikuttavaa seikkaa. Kohteena voivat siis olla muutkin nimenomaan mainittuihin asioihin rinnastettavia asioita koskevat seikat, jotka vaikuttavat Suomen turvallisuuteen. Jos tällaiset tiedon hankkimisen kohteena olevat muut seikat eivät laatunsa suhteen ole poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskeviin tietoihin rinnastettavia, säännös ei sovellu. Johtoa valtiosalaisuuksien tarkempaan määrittelyyn voidaan saada yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 9 §:stä ja sen nojalla annetusta eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta sisältävän asetuksen 1 §:stä.

Asetuksella voidaan asia tai asiakirja säätää salassa pidettäväksi, mikäli muun muassa valtion turvallisuus tai valtion suhteet ulkovaltoihin, maanpuolustuksen etu tai valtion tai itsehallintoyhdyskunnan taikka yksityisen liiketoimen varmistaminen sitä vaatii. Edellä mainitussa asetuksessa on määrätty salassa pidettäviksi muun muassa valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan asiakirjat, ulkoministeriön ja Suomen ulkomailla olevien edustustojen poliittiset tiedotukset, poliittisista ja taloudellisista suhteista vieraiden valtioiden kanssa käytyjä neuvotteluja koskevat asiakirjat, ulkoasiainhallinnon alaa koskevat salakirjoitussähkeet ja sellaiset Suomen valtion ja sen kansalaisen suhteita ulkovaltojen viranomaisiin ja kansalaisiin koskevat asiakirjat, joiden julkisuuteen saattaminen voisi vaikeuttaa valtion suhteita ulkovaltoihin.

Lisäksi on määrätty salassa pidettäviksi puolustuslaitoksen ja muiden viranomaisten laatimat ja niiden käytettäviksi tarkoitetut asiakirjat, jotka koskevat puolustusvoimien varustamista, liikekannallepanoa, sodanaikaista kokoonpanoa, sijoitusta ja käyttöä, väestönsuojelun, hallinnon, liikenteen, talouselämän ja teollisuuden sodan varalta tapahtuvaa järjestelyä, teknillistä puolustusvalmiutta ja sen hyväksi tehtyjä keksintöjä, suunnitelmia ja kokeiluja, maan puolustusvalmiutta varten hankittuja tai saatuja selvityksiä taikka muita tietoja, joiden julkisuuteen saattaminen voisi vaarantaa maanpuolustuksen etua.

Myös eräät taloudellista toimintaa koskevat asiakirjat on määrätty salassa pidettäviksi. Asiakirjaan rinnastetaan asetuksessa kartta, piirros, kuva, filmi, ääninauha ja muu niihin verrattava. Näin ollen esimerkiksi tietokoneen muistiin tallennettu vastaava tieto voi kuulua salaisuuden alaan.

Vakoilua koskevan säännöksen mukaan rangaistavaa on vain Suomeen kohdistuva tietojen hankinta. Tietojen hankinta tosin voi tapahtua myös Suomen ulkopuolella. Muuhun valtioon kuin Suomeen kohdistuva vastaava tietojen hankinta voi olla eräin edellytyksin rangaistavaa luvun 10 §:ssä tarkoitettuna luvattomana tiedustelutoimintana.

Käytännössä on esiintynyt, että Suomeen tuodaan vieraasta valtiosta korkeatasoista teknologista tietämystä edustavia laitteita, tuotantomenetelmiä tai muuta vastaavaa ja maahantuonnin ehdoksi on asetettu kielto viedä niitä kolmanteen maahan. Jos kyse on yksinomaan laitteita Suomeen toimittavan yrityksen ja suomalaisen yrityksen välisestä sopimusehdosta, ei sen rikkominen olisi rangaistavaa. Asia voi olla toinen, jos ehdon asettajana on vieras valtio. Tällaisen kiellon rikkominen voi ensinnäkin tulla rangaistavaksi säännöstelyrikoksena tai salakuljetuksena. Tämä edellyttää kuitenkin, että kyseisen laitteen viennistä on Suomessa annettu rajoittavia määräyksiä, ja voi perustua yksinomaan Suomen lainsäädäntöön. Tällaisista rajoituksista on kysymys maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annettuun lakiin tehdyssä lisäyksessä (506/92).

Toiseksi laitteeseen liittyvän tiedon välittäminen voi olla rangaistavaa myös 8 §:ssä tarkoitettuna turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Ääritapauksessa voi tulla kysymykseen vakoilua koskeva rangaistussäännös. Viimeksi mainittujen säännösten soveltaminen ei edellytä, että laitteen viennistä olisi Suomessa annettu rajoittavia määräyksiä. Laitteen vienti sinänsä ei kuitenkaan voi olla vakoilua, ellei salassa pidettävää tietoa sen kautta paljasteta. Tällöinkin vakoilun rangaistavuuden edellytyksenä on, että laitteen viennillä paljastetaan nimenomaan Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskeva taikka muu niihin rinnastettava, Suomen turvallisuuteen vaikuttava seikka. Lisäksi vaaditaan, että teko voi aiheuttaa Suomelle vahinkoa. Vahinkoa voi olla esimerkiksi Suomen ja tiedon alkuperämaan välisten suhteiden vahingoittuminen tai vastaavanlaisen laitteen tai tiedon saamisen vaikeutuminen salaisuuden ilmaisemisen johdosta.

Vakoilun rangaistavuus edellyttää tahallisuutta, jolla on erityislaatuinen sisältö. Ollakseen rangaistava teon on täytynyt tapahtua vieraan valtion hyödyttämiseksi tai Suomen vahingoittamiseksi. Näin ollen esimerkiksi puhtaasta inhimillisestä uteliaisuudesta tapahtunut tietojen kerääminen ei toteuta vakoilun tunnusmerkkejä. Luvun 8 §:ssä tarkoitetusta turvallisuussalaisuuden paljastamisesta voi olla kyse, jos tietojen hankinnan tarkoituksena on julkistaa, välittää, luovuttaa tai ilmaista hankitut tiedot oikeudettomasti. Pelkästään epäkohtien paljastamiseen tähtäävä sanomalehtikirjoittelu ei siis ole vakoilua, joskin salaisuuksien julkistaminen saattaa olla rangaistavaa luvun 8 tai 9 §:ssä tarkoitettuna rikoksena.

Tarkoitus hyödyttää vierasta valtiota ilmenee teosta esimerkiksi siten, että tietojen hankinta on tapahtunut vieraan valtion asiamiehen tai muun edustajan toimesta tai aloitteesta, vieras valtio on korvannut tietojen hankinnasta johtuneita kuluja ja maksanut siitä palkkiota taikka luvannut sellaisen edun. Yhteydenpito vieraan valtion asiamieheen tai muuhun edustajaan ei säännöksen soveltumisen kannalta ole kuitenkaan välttämätöntä. Vieraan valtion hyödyttämisen tarkoitus voi toteutua myös siten, että tietoja on hankittu tarkoituksin luovuttaa ne myöhemmin vieraan valtion asiamiehelle tai edustajalle.

Tietojen hankinnan tapaa ei ole ehdotetussa lainkohdassa yksityiskohtaisesti määritelty eikä se olisi ilmeisesti mahdollistakaan. Tiedon hankinta voi toteutua usealla tavalla. Mahdollista on esimerkiksi salaisuuden urkkiminen henkilöltä, joka sen tuntee tai jolla on hallussaan sitä koskevia asiakirjoja tai muita tiedon lähteitä, tunkeutuminen asiakirjojen tai tietojen säilytyspaikkaan, asiakirjojen tai muiden lähteiden valokuvaaminen tai -kopiointi, teknisin laittein tapahtuva valtiosalaisuuksia käsittelevän kokouksen kuuntelu tai tarkkailu, tunkeutuminen valtiosalaisuuksia sisältävään tietokoneeseen tallennettuun aineistoon tai tiedonsiirtoverkkoon.

Tiedon hankintaa yleisesti käytettävissä olevista lähteistä, esimerkiksi kirjastoista, arkistoista, viranomaisten hallussa olevista julkisista asiakirjoista, tieteellisistä julkaisuista tai muista vastaavista ei yleensä olisi pidettävä vakoiluna. Mahdollista kuitenkin on, että yhdistelemällä suunnitelmallisesti erilaisista yleisesti käytettävissä olevista lähteistä saatavaa informaatiota keskenään tai muista lähteistä saataviin tietoihin voidaan johtopäätöksinä saada tietoja, joita ei sellaisinaan ole missään yleisön saatavissa ja jotka yhdessä saattavat muodostaa vieraalta valtiolta salassa pidettävää tietoa. Samoin esimerkiksi yksittäisen sotilaallisen kohteen kuvaaminen paikasta, johon kenellä tahansa on pääsy, ei vielä voine aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle. Vahingollista sille voisi kuitenkin olla vastaavanlainen järjestelmällinen sotilaskohteisiin ja niitä ympäröiviin liikenneyhteyksiin kohdistuva valokuvaaminen, karttojen hankkiminen tai muu vastaava toiminta. Olennaista säännöksen soveltamisen kannalta ei olisi pelkästään se, millaisista lähteistä tiedot hankitaan, vaan se, että tiedot sellaisina kuin ne on hankittu, muodostavat seikan, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomelle lainkohdassa mainitulla tavalla.

Vakoilun rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 momentti. Pykälän 1 momentti määrittelee vakoilun perustunnusmerkistön. Siinä on ainoana tekomuotona kuitenkin mainittu tiedon hankinta. Tiedon hankintaan rinnastettavana menettelynä on pidettävä muitakin toimintoja, joiden kautta vieras valtio voi saada tiedon valtiosalaisuudesta.

Sellaista voi olla ensiksikin salaisena pidettävän tiedon välittäminen, esimerkiksi asiakirjojen tai niiden jäljennösten toimittaminen tiedon hankkijalta vieraan valtion edustajalle tai välikädelle vieraalle valtiolle edelleen toimitettavaksi. Toiseksi vakoilun voi toteuttaa salaisena pidettävän tiedon luovuttaminen esimerkiksi siten, että sitä hallussaan pitävä antaa asiakirjoja jäljennettäviksi tai kopioi itse niitä ja antaa kopiot tiedon hankkijalle. Vakoilu voidaan toteuttaa myös kertomalla tieto sitä hankkivalle vieraan valtion edustajalle tai välikädelle esimerkiksi suullisessa keskustelussa, kirjallisesti, piirroksina, salakielellä, puhelimitse, ääni- tai kuvanauhalla, tietokoneverkon välityksellä tai muulla sellaisella tavalla.

Erityisongelman muodostaa salassa pidettävän tiedon julkistaminen. Vakoilua koskevan säännöksen tarkoituksena ei ole estää yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden käsittelyä julkisuudessa. Ajateltaessa esimerkiksi Suomen maanpuolustusta ja sotilaallista turvallisuutta on jopa hyödyllistä, että kansalaisilla on totuudenmukainen yleiskäsitys puolustusvoimien suorituskyvystä, strategiasta, eri aselajien painotuksesta ja muista sellaisista seikoista. Asia muuttuu toiseksi, jos julkisuudessa esitetään yksityiskohtaisia tietoja joukko-osastojen sijoittamisesta ja niihin liittyvistä suunnitelmista, valmistelluista toimintamalleista erilaisten kriisien varalta, aseteknologisista keksinnöistä ja muista sellaisista asioista, joiden julkistaminen voisi helpottaa Suomeen kohdistuvia sotilaallisia toimia.

Myös ulkopolitiikan hoidossa on Suomen kannalta ratkaisevan tärkeätä, että kansalaiset ja vieraat valtiot saavat totuudenmukaisen käsityksen ulkopolitiikkamme perusteista. Ulkopolitiikkaan kuuluu kuitenkin tietty luottamuksellisuus. Suomen ulkomaansuhteille voi olla vahingollista esimerkiksi yksityiskohtainen tietojen julkistaminen, joka kohdistuu tasavallan presidentin toimien valmisteluun, valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan piirissä käytyihin keskusteluihin, tiedonvälitykseen ulkoasiainministeriön ja ulkomailla olevan Suomen edustuston välillä tai vieraan valtion kanssa käytyjen poliittisten tai taloudellisten neuvottelujen vaiheisiin tai sisältöön, jollei asianomainen valtioelin pidä asiaa vielä julkistettavaksi mahdollisena.

Tiedon välittämisen, luovuttamisen, ilmaisemisen tai julkistamisen rangaistavuuden edellytyksenä on samanlainen tahallisuus kuin 1 momentissa tarkoitetussa vakoilussa. Myös tässä mainittu vakoilu tapahtuu vieraan valtion hyödyttämiseksi tai Suomen vahingoittamiseksi.

3 momentti. Vakoilun rangaistavuus on tarpeen siinäkin tapauksessa, että tietoa valtiosalaisuudesta ei ole saatu, vaikka sen hankintaan on ryhdytty, välitetty tieto ei ole saavuttanut vastaanottajaa tai tieto ei vastoin tekijän pyrkimystä ole päässyt julkisuuteen. Sen vuoksi vakoilun yritys on ehdotettu rangaistavaksi.

4 momentti. Ehdotettu säännös vastaa asiasisällöltään nykyisen rikoslain 12 luvun 4 §:n 2 momenttiin sisältyvää, vakoilua koskevaa rajoitussäännöstä. Kuten edellä maanpetossäännösten osalta on todettu, ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa tähän lukuun nimenomaista mainintaa niistä vihollisen sotavoimiin kuuluvia koskevista rajoitussäännöksistä, jotka yleisten rikosoikeudellisten periaatteiden sekä kansainvälisen oikeuden mukaan rajoittavat tällaisiin sotavoimiin tunnistettavasti kuuluvien vastuuta. Haagin vuoden 1907 yleissopimukseen sisältyy kuitenkin vakoilurikosta koskeva erityissäännös, jonka mukaan vangiksi joutunutta ei saa tuomita aikaisemmista vakoilurikoksistaan, mikäli hän niiden jälkeen on palannut niihin sotavoimiin, joihin hän kuuluu. Selvyyden vuoksi on katsottu tarpeelliseksi tässä yhteydessä viitata myös periaatteeseen, jonka mukaan vakoilijana ei pidetä vihollisen sotavoimiin kuuluvaa, joka ei ole tätä kuulumistaan millään tavalla salannut.

7 §. Törkeä vakoilu

1 momentti. Vakoilurikoksen törkeysporrastuksessa ehdotetaan siirryttäväksi rikoslain kokonaisuudistuksessa muutenkin noudatettuun kirjoitustapaan.

Ehdotuksen mukaan kyseessä olisi törkeä vakoilu, jos vakoilu

― tehdään poikkeuksellisissa oloissa,

― koskee Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa tai

― on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta 6 §:ssä tarkoitettua vahinkoa

ja vakoilu on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Voimassa olevan rikoslain 12 luvussa vakoilun erityinen vaarallisuus poikkeuksellisissa oloissa on otettu huomioon siten, että sotilaallinen vakoilu sodan aikana tai sodan uhatessa katsotaan 12 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi maanpetokseksi.

Voimassa olevassa lainsäädännössä tärkeimmät säännökset poikkeuksellisista oloista ja toimenpiteistä poikkeuksellisissa oloissa sisältyvät hallitusmuodon 16 §:ään sekä valmiuslakiin (1080/91) ja puolustustilalakiin (1083/91), jotka tulivat voimaan 1 päivänä syyskuuta 1991. Hallitusmuodon mukaan Suomen kansalaisten oikeuksiin voidaan lailla säätää sellaisia rajoituksia, jotka ''sodan tai kapinan aikana ja sotapalveluksessa oleviin nähden muulloinkin ovat välttämättömät''. Valmiuslaissa poikkeusoloille on annettu jonkin verran laajempi merkityssisältö, viittauksin muun muassa eräisiin suuronnettomuuksien aiheuttamiin kriisitilanteisiin. Koska tämän luvun säännösten ensisijaisena tehtävänä on Suomen etujen suojaaminen suhteessa ulkoapäin tuleviin uhkiin, on poikkeuksellisten olojen käsite tulkittava verrattain suppeasti. Törkeätä vakoilua koskevassa säännösehdotuksessa tarkoitetaan poikkeuksellisilla oloilla lähinnä Suomea koskevaa sotaa, aseellista selkkausta, miehitystä, niiden välitöntä uhkaa tai välitöntä jälkitilaa, sotilaallista tai kansainvälistä poliittista kriisiä tai sellaisen välitöntä uhkaa.

Vakoilu voi olla törkeätä myös normaalioloissa, jos se koskisi Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa. Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita vakoilu, joka kohdistuu vieraiden valtioiden kanssa käytyihin neuvotteluihin valtiosopimuksesta, jonka syntymisellä on poikkeuksellisen suuri merkitys Suomelle taloudellisesti tai poliittisesti. Sotilaallisen vakoilun alalla törkeätä voisi olla esimerkiksi kriisin varalta tehtyihin puolustusvoimien sijoitussuunnitelmiin kokonaisuutena kohdistuva vakoilu. Törkeänä pidettävää taloudellista vakoilua voisi olla esimerkiksi vakoilu, jonka kohteena ovat Suomen merkittävän kauppakumppanin kanssa käytävät neuvottelut kokonaisuutena.

Vakoilua koskeva luvun 6 § ei edellytä, että teosta on aiheutunut vahinkoa Suomelle. Riittää, että salaisena pidettävän seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Törkeänä vakoilua voidaan pitää, jos se on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta mainitun kaltaista vahinkoa. Sanonnalla ''on omiaan'' tähdennetään sitä, että vahingollisuuden määrittely tapahtuu yleistävästi kysymällä, aiheuttaako tehdyn tapainen vakoilu tyypillisesti Suomelle erityisen suurta vahinkoa. Jos samantapainen vakoilu yleensä aiheuttaisi erityisen suurta vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, kyseessä voisi olla törkeä vakoilu.

Vakoilu ei ehdotuksessa mainitun kolmen esimerkin soveltuessa olisi sinänsä törkeätä. Rikoksen tulee olla myös kokonaisuutena arvioiden törkeä, jotta säännöstä voitaisiin soveltaa. Oikeusturva edellyttää, että ankaran rangaistavuuden sisältävää törkeää vakoilua koskevaa rikossäännöstä käytetään mahdollisimman harkitusti ja varoen.

Törkeän vakoilun rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä vuotta tai elinkausi. Rangaistavuudeltaan törkeä vakoilu rinnastetaan siten törkeään maanpetokseen.

2 momentti. Koska vakoilu on ehdotettu rangaistavaksi jo yrityksenä, on johdonmukaista, että myös törkeän vakoilun yritys on rangaistava.

8 §. Turvallisuussalaisuuden paljastaminen

1 momentti. Turvallisuussalaisuuden paljastamisen tunnusmerkistön täyttävät teot muistuttaisivat jossakin määrin vakoilua. Vakoilun tunnusmerkistöstä turvallisuussalaisuuden rikkominen kuitenkin eroaisi eri tavoin.

Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttäisi tahallisuutta, ei kuitenkaan pyrkimystä hyödyttää vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea. Tahallisuuteen sisältyy tieto siitä, että seikka on Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai että seikan paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevaa säännöstä sovellettaisiin tosin siinäkin tapauksessa, että tekijän pyrkimyksenä on ollut hyödyttää vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea, jos paljastettu seikka ei ole ollut vakoilusäännöksessä mainitun laatuinen, vaan turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevassa säännöksessä mainittu.

Vakoilua koskevan säännöksen soveltamisen edellytyksenä olisi, että paljastetulla tiedolla on Suomen kannalta rikossäännöksessä mainittu erityinen merkitys. Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevassa rikossäännöksessä voisi tulla rangaistavaksi myös vähemmän merkittävän valtiosalaisuuden paljastaminen. Rikoksen kohteena voi olla ensinnäkin seikka, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi. Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Toisaalta edellytyksenä on, että asian salaiseksi säätäminen tai määrääminen on tapahtunut Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi eikä jostakin muusta yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 9 §:ssä tai sen nojalla annetun eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta sisältävän asetuksen 1 §:ssä mainitusta syystä.

Rikos voi kohdistua myös sellaiseen seikkaan, joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Säännöksen soveltamiskynnys on siis osaksi tiukempi kuin vakoilusäännöksessä. Toisin kuin vakoilusäännöksessä ei riittäisi pelkkä mahdollisuus, että salaisuuden paljastuminen voisi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, vaan paljastumisen tulisi olla omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa mainituille Suomen eduille. Vakoilusäännöstä väljempi säännös on taas sikäli, että kohteena olevan tiedon ei tarvitse koskea Suomen manpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa tai niihin rinnastettavaa, Suomen turvallisuuteen vaikuttavaa asiaa, vaan muukin asia, jonka paljastumisella on säännöksessä edellytetty vaikutus, tulee kysymykseen. Käytännössä säännöstä ilmeisesti sovellettaisiin lähinnä sellaisiin tapauksiin, joissa tekijällä ei ole ollut vakoilusäännöksen edellyttämää hyötymis- tai vahingoittamistarkoitusta, mutta joista tyypillisesti aiheutuu vakava vaara puheena olevien säännösten suojaamille eduille.

Turvallisuussalaisuuden paljastamisena voitaisiin pitää esimerkiksi puolustusvoimien joukko-osastojen sijoitussuunnitelmien paljastamista. Toisena esimerkkinä voitaisiin mainita Suomen rajojen, aluevesien tai ilmatilan valvontaa koskevien järjestelyjen julkistaminen siten, että luvaton liikkuminen Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen helpottuisi. Ulkomaansuhteiden suojelemiseksi salassa pidettävänä seikkana voitaisiin pitää esimerkiksi sellaista seikkaa, jonka tuleminen yleiseen tietoon kotimaassa aiheuttaisi vahinkoa Suomen suhteille vieraaseen valtioon. Esimerkkinä Suomen kansantalouden suojelemiseksi muiltakin kuin vierailta valtioilta salassa pidettävästä seikasta mainittakoon sellaisten merkittävien talouspoliittisten tointen valmistelu, joiden tuleminen yleiseen tietoon liian aikaisin aiheuttaisi merkittävää pääomien siirtämistä pois Suomesta.

Turvallisuussalaisuuden paljastamisen tekotapoina ehdotetussa säännöksessä on mainittu tiedon oikeudeton julkistaminen tai toiselle välittäminen, luovuttaminen tai ilmaiseminen taikka tiedon oikeudeton hankkiminen sellaista tarkoitusta varten. Turvallisuussalaisuuden paljastamisen tekotavat eroavat jonkin verran vakoilun tekotavoista. Siltä osin kuin tekotavat yhtenevät, viitataan vakoilua koskevan säännösehdotuksen perusteluihin.

Rangaistavaa ei olisi tiedon oikeudeton hankkiminen sellaisenaan. Tiedon oikeudeton hankkiminen sinänsä olisi rangaistavaa vain, jos tiedon hankkijan tarkoituksena oli sen oikeudeton julkistaminen, välittäminen, luovuttaminen tai ilmaiseminen. Pyrkimystä hyödyttää vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea ei kuitenkaan edellytetä niin kuin vakoilua koskevassa säännöksessä. Tarkoitus julkistaa, välittää, luovuttaa tai ilmaista tiedot voisi ilmetä esimerkiksi siitä, että tietojen hankkija on toiminut toisen toimeksiannosta tai on ollut yhteydessä sellaisiin, jotka ovat tiedoista kiinnostuneita tai voisivat ne julkistaa. Myös laajoja ja suunnitelmallisia tietojen hankkimisen valmistelutoimia voidaan pitää osoituksena siitä, ettei tekijä toiminut pelkästään henkilökohtaisesta uteliaisuudesta. Tietojen tosiasiallista siirtymistä niiden hankkijalta eteenpäin säännöksen soveltaminen ei kuitenkaan edellyttäisi.

Rangaistavuus edellyttää paljastamisen oikeudettomuutta. Oikeudettomasti ei menettele se, jolla on säännöksiin perustuva valtuus antaa tietoja salaisuudesta tai julkistaa se. Tällaista harkintavaltaa koskevia säännöksiä on ennen kaikkea yleisten asiakirjojen julkisuudesta annetussa laissa. Oikeudetonta tiedon hankkimista ei ole myöskään julkisen sanan tavanomainen haastatteluin ja kyselyin tai selvityksin tapahtuva tietojen keruu. Sen sijaan tiedotusvälineidenkään lukuun toimiva henkilö ei saa oikeudettomin keinoin hankkia tällaisia tietoja julkistamistarkoituksessa.

Turvallisuussalaisuuden paljastamisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

2 momentti. Turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritys olisi rangaistava, niin kuin nykyisinkin.

9 §. Tuottamuksellinen turvallisuussalaisuuden paljastaminen

Tuottamuksellisena turvallisuussalaisuuden paljastamisena pidetään ehdotuksen mukaan sitä, että joku törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti julkistaa taikka toiselle välittää, luovuttaa tai ilmaisee tiedon seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi.

Toisin kuin tahallisissa valtiosalaisuuden ilmaisemista merkitsevissä rikoksissa, tuottamuksellisessa turvallisuussalaisuuden paljastamisessa salaisuuden käsite on ehdotettu määriteltäväksi pelkästään muodollisesti. Turvallisuussalaisuuden määritteleminen tätä laajemmin aineellisesti saattaisi asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sellaisille henkilöille, jotka eivät kovin usein joudu tekemisiin turvallisuussalaisuuksien kanssa.

Tuottamuksellisen turvallisuussalaisuuden paljastamisen tunnusmerkit täyttää vain sellaisen seikan paljastaminen, joka asianmukaisessa menettelyssä on säädetty tai määrätty salaiseksi. Seikan salaiseksi säätämisen tai määräämisen perusteena tulee olla Suomen ulkoinen turvallisuus eikä jokin muu yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 9 §:ssä tai sen nojalla annetun, eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta sisältävän asetuksen 1 §:ssä tarkoitetuista perusteista. Näin ollen rangaistussäännös koskee sellaisia asiakirjoja ja niihin kuuluvia asioita, joiden salassa pitämistä on vaatinut valtion turvallisuus suhteissa ulkovaltoihin tai maanpuolustuksen etu.

Tuomioistuimella on oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain (945/84) nojalla valta eräissä tapauksissa määrätä asian suullinen käsittely sekä tuomion tai päätöksen julistaminen tapahtuvaksi suljetuin ovin. Jos suullinen käsittely on ollut kokonaan tai osaksi suljettu, tuomioistuin voi päättää, että oikeudenkäyntiaineisto sovellettuja lainkohtia ja tuomiolauselmaa lukuun ottamatta on pidettävä tarpeellisin osin salassa määräajan, kuitenkin enintään 40 vuotta päätöksen antamisesta. Jos yleinen tuomioistuin on mainitun lain 9 §:n 2 momentissa tarkoitetun salassapitomääräyksen antanut, määräystä rikkonut voi syyllistyä tuottamukselliseen turvallisuussalaisuuden paljastamiseen, jos salassapitomääräyksen perusteena on ollut se, että julkisuus saattaisi vaarantaa valtion ulkoista turvallisuutta.

Ehdotettua lainkohtaa sovellettaessa törkeä huolimattomuus erotettaisiin tavallisesta huolimattomuudesta sillä tavoin kuin se yleisesti rikosoikeudessa erotetaan. Törkeällä huolimattomuudella tarkoitettaisiin siten sellaista lähellä tahallisuutta olevaa syyllisyyttä, joka ilmentäisi vakavaa poikkeamista asetettavista huolellisuusvaatimuksista tai harkittua riskin ottamista.

Rangaistavuus edellyttää, että salaisuuden paljastaminen on tapahtunut oikeudettomasti. Tältä osin viitataan 8 §:n perusteluihin.

Tuottamuksellisen turvallisuussalaisuuden paljastamisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

10 §. Luvaton tiedustelutoiminta

Liikenneyhteyksien vilkastuminen ja teknisten laitteiden kehitys ovat viime vuosikymmenten aikana lisänneet mahdollisuuksia käyttää Suomea hyväksi vieraisiin valtioihin kohdistuvassa vakoilussa. Suomen kansainvälisen aseman kannalta on tarpeen estää se, että vieraat valtiot käyttäisivät Suomen aluetta hyväkseen toisiin vieraisiin valtioihin kohdistamassaan vakoilussa.

1 momentti. Luvattomana tiedustelutoimintana pidettäisiin ehdotuksen mukaan sitä, että joku vierasta valtiota vahingoittaakseen tai toista vierasta valtiota hyödyttääkseen hankkii tietoja vieraan valtion maanpuolustuksesta, turvallisuudesta tai niihin välittömästi vaikuttavista seikoista, ja siten aiheuttaa vahinkoa tai vaaraa Suomen ulkomaansuhteille.

Luvatonta tiedustelutoimintaa koskevan rikossäännöksen tarkoituksena ei ole suojata vierasta valtiota sinänsä toisen vieraan valtion harjoittamaa vakoilua vastaan. Välillisesti rikossäännös tosin tietysti suojaa myös vakoilun kohteeksi joutuneen vieraan valtion etuja. Päätarkoituksena kuitenkin on säätää rangaistavaksi vieraan valtion toiseen vieraaseen valtioon kohdistama vakoilu siinä tapauksessa, että tietojen hankinta aiheuttaa Suomen ulkomaansuhteille vahinkoa tai vaaraa. Koska luvatonta tiedustelutoimintaa koskevan rikossäännöksen tarkoituksena on suojata nimenomaan Suomen valtiollisia etuja, rangaistavan toiminnan ala voidaan määritellä jossakin määrin suppeammin kuin vakoilua koskevassa säännöksessä.

Vakoilua suppeammin luvattoman tiedustelutoiminnan ala on ehdotettu määriteltäväksi ensinnäkin siten, että hankittavien tietojen on koskettava vieraan valtion maanpuolustusta tai turvallisuutta tai niihin välittömästi vaikuttavia seikkoja, jotta rikossäännös voisi tulla sovellettavaksi. Koska hyvin monilla tiedoilla voi olla jonkinlainen vaikutus valtion maanpuolustukseen tai turvallisuuteen, edellytetään nimenomaan, että vaikutuksen näihin seikkoihin tulee olla välitön. Tiedonhankinta vieraan valtion ulkomaansuhteista, valtiontaloudesta, ulkomaankaupasta tai energiahuollosta jäisi sovellettavan säännöksen ulkopuolelle, jollei tiedonhankinta ole luonteeltaan sellaista, että sitä voidaan pitää vieraan valtion maanpuolustukseen tai turvallisuuteen kohdistuvana.

Luvattoman tiedustelutoiminnan tekomuodot olisi niin ikään määritelty vakoilua suppeammin. Luvattoman tiedustelutoiminnan tunnusmerkit toteuttaisi vain tietojen hankinta, mutta ei pelkkä tietojen välittäminen, luovuttaminen, ilmaiseminen tai julkistaminen. Mahdollisista tiedonhankinnan tavoista on tehty selkoa vakoilua koskevan säännösehdotuksen perusteluissa.

Säännöksen soveltamiseen johtava luvaton tiedustelutoiminta tapahtuisi ilmeisesti yleensä Suomessa. Se ei kuitenkaan ole rikossäännöksen soveltamisen kannalta välttämätöntä. Rikossäännös voisi soveltua myös sellaiseen tiedustelutoimintaan, jossa käytettäisiin hyväksi Suomen ulkomailla olevia edustajia tai ulkomailla olevia suomalaisia yhteisöjä tai Suomen kansalaisia.

Rikoksen tekijänä tulisi ilmeisesti yleensä kyseeseen vieraan valtion tiedustelupalvelun tai vastaavan organisaation palveluksessa oleva tai siltä toimeksiannon saanut henkilö. Koska suhde vieraan valtion tiedustelupalveluun saattaa olla tehokkaasti salattu, rikossäännöksessä ei ole syytä tehdä tällaista tekijäkohtaista rajausta. Perusteltua on tehdä mahdolliseksi rikossäännöksen soveltaminen siitä riippumatta, kuka luvattoman tiedustelutoiminnan tekijä on. Luvattomaan tiedustelutoimintaan voi toisin sanoen syyllistyä ulkomaalaisen ohella Suomenkin kansalainen.

Milloin luvaton tiedustelutoiminta aiheuttaa vahinkoa tai vaaraa Suomen ulkomaansuhteille, ei ole yleisin säännöin määriteltävissä. Suomen ulkomaansuhteiden vahingoittuminen saattaa käydä ilmeiseksi luvattoman tiedustelutoiminnan kohteeksi joutuneen valtion tahdonilmaisuista ja mahdollisista Suomeen kohdistamista vastatoimista. Rangaistavuus ei kuitenkaan edellytä tällaista reaktiota tuon valtion taholta ― pelkästään se seikka, että kyseinen luvaton tiedustelutoiminta aiheuttaa säännöksessä tarkoitettua vaaraa, riittää.

Luvattoman tiedustelutoiminnan rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

2 momentti. Suomen kannalta vahingollista luvaton tiedustelutoiminta voi olla myös silloin, kun tekijä ei onnistu pyrkimyksessään hankkia tietoja. Näin ollen on perusteltua ehdottaa luvattoman tiedustelutoiminnan yritys rangaistavaksi. Voimassa olevan rikoslain 12 luvun 7 §:n 4 momentin nojalla se on nykyisinkin rangaistava.

11 §. Kansainvälisten suhteiden vaarantaminen

Kansainvälisten suhteiden vaarantamista koskevan säännösehdotuksen ensisijaisena tavoitteena on estää kansainvälisten suhteiden vaarantuminen, joka saattaa aiheutua siitä, että Suomessa harjoitetaan laitonta vieraan valtion vastaista toimintaa tai että Suomen kansalaiset osallistuvat sellaiseen toimintaan ulkomailla.

Kansainvälisten suhteiden vaarantamista olisi se, että joku Suomessa tai Suomen kansalainen Suomen ulkopuolella osallistuu ehdotetussa rikoslain 13 luvussa tarkoitettuun tekoon vierasta valtiota vastaan ja siten aiheuttaa vaaran, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat.

Rikoksen tekotapana on mainittu osallistuminen rikoslain 13 luvussa tarkoitettuun tekoon vierasta valtiota vastaan. Teko olisi Suomessa tehtynä rangaistava kenen tahansa tekemänä, kun taas ulkomailla tapahtuneena se olisi rangaistavaa vain, jos tekijä on Suomen kansalainen. Ehdotettu säännös vastaisi lähinnä voimassa olevaa rikoslain 14 luvun 3 §:ää.

Valtiorikoksia koskevien säännösten tarkoituksena on suojata lainsäätäjävaltiota, ei valtioita yleensä. Näin ollen Suomen rikoslain valtiorikoksia koskevat säännökset suojaavat vain Suomen valtiota. Ehdotuksen mukaan valtiopetosrikoksia koskevia Suomen rikoslain säännöksiä sovellettaisiin myös vieraaseen valtioon kohdistuviin rikoksiin, jos teko on tehty Suomessa tai tekijä on Suomen kansalainen ja teko aiheuttaa vaaran, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat.

Valtiopetosrikoksia koskevat säännökset ovat ehdotuksen 13 luvussa. Siinä tarkoitettuja valtiopetosrikoksia ovat valtiopetos, törkeä valtiopetos, valtiopetoksen valmistelu ja laiton sotilaallinen toiminta. Tältä osin viitataan lähemmin ehdotuksen 13 lukuun ja sen perusteluihin.

Vieraaseen valtioon kohdistuvan valtiopetosrikoksen tunnusmerkit määräytyisivät Suomen rikoslain valtiopetosrikoksia koskevien säännösten pohjalta. Niistä mahdollisesti poikkeavilla vieraan valtion rikossäännöksillä voisi olla merkitystä vain, jos Suomen kansalainen toimii tällä tavoin vierasta valtiota vastaan ulkomailla.

Säännöksen tarkoituksena ei ole säätää rangaistavaksi esimerkiksi erilaisten kansallisten vapautusliikkeiden tai vieraan valtion hallituksen kanssa oppositiossa olevien poliittisten järjestöjen toimintaan osallistumista sinänsä. Kansainvälisten suhteiden vaarantamisena ei pidettäisi myöskään Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen hyväksymiä tekoja.

Puuttuminen vieraan valtion hallitusta vastaan suunnattuun arvosteluun ei voi tulla kysymykseen pelkästään sen perusteella, että ulkopolitiikasta vastaavat tahot kokevat tällaisen arvostelun virheelliseksi tai kiusalliseksi. Ehdotetun 11 §:n soveltaminen edellyttää, että tekijä osallistuu Suomen rikoslain mukaan valtiopetosrikoksena pidettävään tekoon vierasta valtiota vastaan eikä Suomen lain mukaan hallituksen jyrkkäkään arvostelu ole valtiopetosrikos. Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa sananvapauden tai järjestötoiminnan vapauden rajoittaminen voi tulla harkittavaksi vain sellaisissa poikkeustapauksissa, joissa toiminta on saanut äärimmäisiä, Suomen kansallisia etuja vakavasti vahingoittavia muotoja. Tällöinkin asian käsittely tuomioistuimessa saattaa olla Suomen etujen vastaista. Tästä syystä on perusteltua uskoa syyteharkinta Suomen ulkopolitiikkaa johtavalle tasavallan presidentille, niin kuin on tehty nykyisessäkin laissa.

Kansainvälisten suhteiden vaarantaminen rikoksena ei toteutuisi, ellei teosta ole aiheutunut vaaraa, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat. Milloin vaara suhteiden vahingoittumisesta vieraaseen valtioon on syntynyt, ei ole yksiselitteisin yleisin säännöin luonnehdittavissa. Tämäkin seikka puoltaa epätavallista syyteharkinnan järjestelyä. Lopullisen ratkaisun tekee kuitenkin tuomioistuin.

Kansainvälisten suhteiden vaarantamisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

12 §. Puolueettomuusmääräysten rikkominen

Suomen pyrkimys pysytellä sotaa käyvien vieraiden valtioiden välisten ristiriitojen ulkopuolella on kansainvälisessä politiikassa vakiintunut.

Voimassa olevan rikoslain 14 luvun 4 §:n 3 momentissa on säännös puolueettomuusmääräyksien rikkomisesta. Suomen vakiintuneen kansainvälisen aseman perusteella tällaista säännöstä on pidettävä edelleen tarpeellisena. Voimassa oleva säännös on peräisin vuodelta 1894 ja siten muodoltaan vanhahtava.

Suomen suhtautumisesta sotaa käyviin vieraisiin valtioihin on annettu määräyksiä asetuksessa puolueettomuusmääräyksistä (194/63). Asetusta sovelletaan sotaa käyviin valtioihin siitä ajankohdasta, jonka tasavallan presidentti määrää. Asetuksessa on yksityiskohtaisia määräyksiä siitä, millaisin rajoituksin ja ehdoin sotaa käyvä vieras valtio saa käyttää Suomen aluetta hyväkseen.

Ehdotettu säännös puolueettomuusmääräysten rikkomisesta ei laajenna rangaistavuutta nykyisestä, vaan täsmentää sen rajoja. Rangaistavia olisivat esimerkiksi seuraavat teot, joilla rikottaisiin edellä mainittuja säännöksiä:

― sotaa käyvän valtion sota-aluksen tuleminen Suomen aluevesille vastoin mainittuja määräyksiä,

― puolueettomuusvalvonnasta vastaavan viranomaisen laiminlyönti ryhtyä toimiin sotaa käyvän vieraan valtion sota-aluksen tullessa määräysten vastaisesti Suomen aluevesille,

― sotaa käyvän vieraan valtion sota-aluksen viipyminen kauemmin Suomen aluevesillä kuin on sallittua,

― sellaisen aluksen sotilaallisen varustuksen lisääminen Suomen alueella,

― sotaa käyvän valtion sukellusveneen tuleminen Suomen aluevesille,

― sotaa käyvän valtion vihamieliset toimenpiteet Suomen alueella, myös silloin, kun ne kohdistuvat sodan toiseen osapuoleen tai muuhun puolueettomaan valtioon kuin Suomeen,

― Suomen käyttäminen sotatoimien tai tiedustelun tukialueena tai sen hyväksikäyttäminen sotilaallisessa varustautumisessa.

Puolueettomuusmääräyksistä annetun asetuksen 20 §:n mukaan Suomen kansalainen tai Suomessa asuva taikka muutoin Suomessa oleskeleva ulkomaalainen tai kansalaisuutta vailla oleva henkilö ei saa millään tavoin myötävaikuttaa siihen, että mainitussa asetuksessa tarkoitettuja puolueettomuusmääräyksiä rikotaan.

Rangaistukseksi puolueettomuusmääräysten rikkomisesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Voimassa olevan lain asteikko tuntee vain vankeusrangaistuksen, mutta tällaiseen poikkeukselliseen rangaistusasteikkoon ei ole nähty tarvetta.

13 §. Maanpetoksellinen yhteydenpito

Voimassa olevassa rikoslain 12 luvun 9 §:ssä on sangen laajasti säädetty rangaistaviksi maanpetosta valmistelevat ja edistävät tai vastaavat toimet. Pykälän 1 momentissa on säädetty rangaistavaksi maanpetoksellinen salahanke eli kahden tai useamman henkilön tekemä sopimus mainitussa luvussa tarkoitetun rikoksen tekemiseksi. Pykälän 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi niin sanottu yritetty yllytys maanpetokseen. Rangaistavaa on sen mukaan koettaminen vietellä toista tekemään luvussa mainittu rikos, vaikka houkuttelu ei onnistuisikaan. Pykälän 3 momentissa on säädetty rangaistavaksi kyseisessä luvussa mainitun rikoksen tekemiseksi tapahtunut asettuminen yhteyteen vieraan valtion tai tämän asiamiehen kanssa.

Säännökset heijastavat säätämisaikansa poikkeuksellisia oloja ja ulottavat rangaistavuuden tarpeettoman laajalle. Ehdotettu 13 § supistaisi rangaistavuuden alaa olennaisesti nykyisestään. Maanpetoksellinen salahanke saavuttaisi rangaistavuuden asteen vasta silloin, kun sopimusta ryhdytään panemaan täytäntöön. Toisen vietteleminen maanpetokseen olisi rangaistavaa vain siinä tapauksessa, että yllytetty ryhtyy rangaistavaan maanpetosrikokseen. Sen sijaan asettuminen yhteyteen vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa maanpetosrikoksen tekemistä varten on syytä edelleen pitää rangaistavana.

Maanpetoksellinen yhteydenpito olisi siten ryhtymistä yhteydenpitoon vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa tarkoituksessa tehdä luvussa mainittu maanpetosrikos. Yhteydenpito voi olla periaatteessa minkä tapaista hyvänsä, henkilökohtaisia tapaamisia, puhelinkeskusteluja, kirjeenvaihtoa, viestien välittämistä sähköisillä tiedonsiirtovälineillä, radiolaitteilla tai muulla vastaavalla tavalla. Olennaista on se, että yhteydenpidon selvä tarkoitus on tulevaisuudessa syyllistyä johonkin maanpetosrikokseen.

Rikos edellyttää tahallisuutta. Tahallisuus sisältää toisaalta tiedon, että henkilö, johon pidetään yhteyttä, edustaa vierasta valtiota tai on sen asiamies. Toisaalta tahallisuus edellyttää sen käsittämistä, että yhteydenpidon sisältönä on maanpetosrikoksen valmisteleminen. Lisäksi tekijällä on oltava tarkoituksena tehdä maanpetosrikos.

Yhteydenpito vieraan valtion asiamieheen tai sellaiseen verrattavaan voi alkaa maanpetosrikoksen suunnittelemisesta riippumattomalla tavalla. Vieraan valtion tiedustelupalvelun asiamiehen kanssa tapahtuva keskustelu tai muu yhteydenpito ei luonnollisesti olisi sinänsä rangaistavaa, ei silloinkaan, kun asianomainen tietää keskustelukumppanin olevan vieraan valtion asiamies tai vastaava edustaja. Rangaistavaksi yhteydenpito voi tulla vasta, kun yhteydenpito alkaa asianomaisen tieten sisältää maanpetosrikoksen, esimerkiksi vakoilun, suunnittelua. Rikossäännös pyrkii omalta osaltaan tähdentämään sitä, että henkilöryhmät, joita voitaisiin esimerkiksi käyttää hyväksi Suomeen kohdistuvassa vakoilussa, joutuvat noudattamaan tavallista suurempaa varovaisuutta kanssakäymisessään vieraiden valtioiden edustajien kanssa.

Rangaistukseksi maanpetoksellisesta yhteydenpidosta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

14 §. Syyteoikeus

Valtiosäännön mukaan tasavallan presidentin tehtävänä on johtaa maan ulkopolitiikkaa. Sellaisissa maanpetosrikoksissa, jotka saattavat arkaluonteisella tavalla kosketella Suomen ja vieraan valtion välisiä suhteita, on perusteltua pidättää syyteoikeuden käytöstä päättäminen tasavallan presidentillä. Vaikka maanpetosrikokset ovat yleensä ehdotuksen mukaan virallisen syytteen alaisia, poikkeuksen muodostaisivat ulkopoliittisen luottamusaseman väärinkäyttö ja kansainvälisten suhteiden vaarantaminen sekä maanpetoksellinen yhteydenpito niiden tekemiseksi. Näistä rikoksista syytettä ei saisi nostaa, ellei tasavallan presidentti sitä määrää.

1.5. 13 luku. Valtiopetosrikoksista

1.5.1. Luvun perustelut

1.5.1.1. Nykyinen lainsäädäntö ja sääntelyn tarve

Valtiopetosrikoksia koskevien säännösten tavoitteena on valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen pysyvyyden turvaaminen sellaisia kumoamis- ja muutospyrkimyksiä vastaan, joissa käytetään väkivaltaisia keinoja, niillä uhkaamista tai muuta valtiosäännön vastaista menettelytapaa. Valtiopetosrikoksia koskevilla säännöksillä on kiinteä yhteys maan valtiosääntöön. Rikossäännösten tulee turvata toisaalta valtiosäännössä tarkoitetut toimintavapaudet kaikille valtiollisille ajatussuunnille, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin laillisin keinoin. Toisaalta valtiopetosrikoksia koskevissa säännöksissä on määriteltävä kansanvaltaisen valtiollisen toiminnan periaatteiden kanssa ristiriidassa olevat toimintamuodot ja rangaistusuhin tehtävä mahdolliseksi niiden ehkäiseminen.

Valtiopetosrikoksista on nykyisin säännöksiä rikoslain 11 luvussa. Lisäksi rikoslain 16 luvussa on eräitä rikossäännöksiä, joilla on läheisiä yhtymäkohtia valtiopetosrikoksiin. Voimassa oleva rikoslaki puhuu valtiopetoksesta kahdella tasolla. Toisaalta se on yhteisnimitys kaikille rikoslain 11 luvussa tarkoitetuille rikoksille. Toisaalta valtiopetokseksi kutsutaan rikoslain 11 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuja tekoja.

Rikoslain 11 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna valtiopetoksena pidetään sitä, että joku aikoen surmata Keisarin ja Suuriruhtinaan ottaa hänet hengiltä taikka sitä yrittää. Suomen itsenäistyminen sai aikaan sen, että säännös menetti merkityksensä. Voimassa olevan rikoslain mukaan korkeimpaan valtiojohtoon kuuluvat henkilöt nauttivat samanlaista suojaa henkirikoksia vastaan kuin muutkin. Tasavallan presidenttikään ei ole tässä mielessä autonomian ajan valtionpäämiehen seuraaja.

Rikoslain 11 luvun 2 §:ssä tarkoitetun valtiopetoksen tunnusmerkistö on niin ikään kirjoitettu autonomian ajan olosuhteita varten. Valtiopetoksesta tuomitaan säännöksen mukaan se, joka aikoen

― viedä Keisarilta ja Suuriruhtinaalta vapauden, saattaa hänet vihollisen tai kapinoitsijan valtaan, riistää häneltä korkeimman vallan, taikka estää häntä sen käyttämisestä,

― Venäjän Valtakunnasta irroittaa Suomenmaan, tahi jonkun osan siitä, tahi muun Venäjän Valtakuntaan kuuluvan alueen, taikka saattaa jonkun osan Venäjän Valtakuntaa vieraan vallan alle, taikka

― laittomalla tavalla kumota tai muuttaa Keisarikunnan tai Suuriruhtinaanmaan hallitusmuodon taikka vallanperimyksen järjestyksen, tekee teon, jolla hän aikomuksensa toteuttaa tai sitä yrittää.

Vaikka säännös on säädetty vuoden 1889 rikoslain voimaantulon ajankohtana 21 päivänä huhtikuuta 1894, sen on katsottu olevan voimassa Suomen itsenäistymisen jälkeenkin siltä osin kuin sitä muuttuneissa olosuhteissa ylipäänsä voidaan soveltaa.

Voimassa olevan rikoslain mukaan valtiopetoksena rangaistava teko voi kohdistua joko valtion alueeseen tai sen hallitusmuotoon. Alueeseen kohdistuvasta valtiopetoksesta on kyse silloin, kun jokin osa siitä saatetaan vieraan vallan alaiseksi. Voimassa olevassa rikoslaissa ei siis ole johdonmukaisesti pidetty kiinni siitä, että valtiopetos kohdistuu valtion sisäiseen ja maanpetos ulkoiseen turvallisuuteen. Hallitusmuotoon kohdistuvana valtiopetoksena pidetään hallitusmuodon kumoamista tai muuttamista laittomalla tavalla. Kummassakin valtiopetoksen muodossa rikoksen yritys on rangaistavuudeltaan rinnastettu täytettyyn rikokseen, mutta ero voidaan ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä ja mitattaessa.

Vaikka valtiopetosta koskeva rikossäännös on säädetty ennen vuoden 1919 hallitusmuotoa, säännöstä ei voida tulkita niin kirjaimellisesti, että se koskisi vain rikoslain säätämisaikana voimassa olleen hallitusmuodon laitonta kumoamista tai muuttamista. Oikeuskirjallisuudessa onkin yleensä katsottu, että säännöksen suojelukohteena on valtiosääntö kokonaisuutena. Valtiopetoksena rangaistavaa on siis valtiosäännön kumoaminen tai muuttaminen laittomalla tavalla tai sen yrittäminen.

Valtiopetoksen tekijänä voi olla myös ulkomaalainen. Ulkomaalaisen Suomen ulkopuolella tekemä Suomeen kohdistuva valtiopetos on rikoslain 1 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan Suomen rikoslain mukaan rangaistavaa.

Voimassa olevan rikoslain mukaan valtiopetosta valmistelevat toiminnot ovat laajasti rangaistavia. Säännökset ovat peräisin sellaisista valtiollisista oloista, jotka eroavat monella tavoin nykyoloista.

Valtiopetoksellinen salahanke on säädetty rangaistavaksi rikoslain 11 luvun 3 §:ssä. Jos kaksi tai useammat ovat keskenään sopineet valtiopetoksen tekemisestä, jokaista rangaistaan mainitun säännöksen mukaan, vaikka sopimusta ei pantaisikaan täytäntöön. Valtiopetoksen valmistelusta rangaistaan rikoslain 11 luvun 4 §:n mukaan sitä, joka valtiopetoksen aikomuksessa rupeaa yhteyteen vieraan hallituksen kanssa, käyttää väärin hänelle uskottua virkavaltaa, hankkii aseita tai väkeä taikka tekee muun sellaisen valmistelun. Mainitun kaltaiseen väkeen liittyminen on niin ikään valtiopetoksen valmisteluna rangaistavaa, tosin lievemmän rangaistusasteikon alaista.

Viime sotia edeltäneissä kärjistyneissä poliittisissa oloissa edellä mainittuja kriminalisointeja ei pidetty riittävinä. Rikoslain 11 lukuun lisättiin vuonna 1931 valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämisen kriminalisoinut 4 a §. Valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämiseen syyllistyy se, joka

― liittyy sellaiseen yhdistykseen, järjestöön tai muuhun yhteenliittymään, joka hänen tietensä toimii Suomen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi tahi tarkoittaa tällaisen toiminnan edistämistä välillisesti tai välittömästi, taikka joka jäseniä hankkimalla, varoja kokoamalla, maksuja suorittamalla tai muulla siihen verrattavalla tavalla työskentelee tällaiseksi tietämänsä yhteenliittymän hyväksi,

― ottaa osaa kokoukseen, joka hänen tietensä on kutsuttu koolle valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämiseksi tahi jossa neuvotellaan tai päätetään valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämiseksi taikka 1 kohdassa mainitun yhteenliittymän perustamisesta, ellei asianhaaroista käy päättäminen, ettei hänen aikomuksenaan ollut edistää tällaista toimintaa,

― puhein, kirjoituksin tai muulla tavoin ylistää valtiopetosta tai sen valmistelua taikka levittää valtiopetokseen tai sen valmisteluun kiihoittaviksi tai sitä ylistäviksi tietämiänsä kirjoituksia tai esityksiä; taikka

― muulla tavoin puhein tai teoin tahallansa edistää valtiopetokseen tähtäävää toimintaa.

Rikoslain 11 luvun 5 §:n mukaan se, mitä rikoslain 4 luvun 2 §:ssä on säädetty rikoksen yrityksestä, koskee myös valtiopetoksen yritystä ja valmistelua. Näin ollen valtiopetoksesta tai sen valmistelusta ei tuomita rangaistukseen henkilöä, joka omasta tahdostaan luopuu valtiopetoksen yrityksestä tai valmistelusta.

Nykyisen rikoslain 16 luvun 8 a §:n mukaan henkilöä, joka rupeaa jäseneksi yhdistykseen tai muuhun yhteenliittymään, jonka tarkoituksiin kuuluu valtiollisiin asioihin vaikuttaminen ja joka, jäseniltä vaadittavan kuuliaisuuden sekä yhteenliittymän joukkomuodostelmiin ja ryhmityksiin jakautumisen puolesta tai aseelliseen varustautumiseen nähden, hänen tietensä on kokonaan tai joltakin osalta sotilaalliseen tapaan järjestetty tai aiottu siten järjestettäväksi, rangaistaan sakolla tai vankeudella korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi, ellei hän muun lainpaikan mukaan ole teostaan ankaramman rangaistuksen alainen. Rangaistusasteikko on vankeutta korkeintaan yksi vuosi perustajalle, johtajalle ja yllyttäjälle sekä sille, joka julkisesti kehottaa tai koettaa vietellä toista rupeamaan jäseneksi sellaiseen yhteenliittymään. Tältäkin osin säännös on toissijainen verrattuna ankaramman rangaistusuhan sisältäviin rikossäännöksiin. Pykälän 2 momentin mukaan virkamies on voitu mainitusta rikoksesta tuomita virantoimituksesta erotettavaksi, vaikkei rikos ole virassa tehty.

Valtiopetosta ja siihen läheisesti liittyviä rikoksia koskevia säännöksiä sovellettiin laajasti käytäntöön Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenillä. Ennen viime sotia rikosoikeudellisten toimenpiteiden kohteina olivat pääasiassa kommunistisiin järjestöihin tai niiden kanssa yhteistyössä oleviin järjestöihin sitoutuneet henkilöt. Niin sanotun asekätkentäjutun jälkeen 1940-luvun lopulta alkaen edellä mainittuja rikossäännöksiä on sovellettu vain joissakin yksittäistapauksissa.

Se, että valtiopetosta ja siihen liittyviä rikoksia koskevia säännöksiä on sovellettu viime vuosikymmenten aikana vain harvinaisissa yksittäistapauksissa, johtuu lähinnä Suomen rauhallisista yhteiskunnallisista oloista. Valtiopetosrikoksia koskevat säännökset eivät silti ole tarpeettomia. Jokainen nykyajan valtio on rikoslaissaan pyrkinyt turvaamaan valtiojärjestyksen pysyvyyttä sen laittomia kumoamis- ja muuttamispyrkimyksiä vastaan.

1.5.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia

Valtiopetosta ja siihen läheisesti liittyviä rikoksia koskevat säännökset ovat kokonaisuudistuksen tarpeessa. Se johtuu lähinnä kahdesta syystä. Toiselta puolen säännökset on säädetty oloissa, jotka monella tavoin eroavat nyky-yhteiskunnan oloista. Jo valtiopetosta koskevien säännösten sanamuoto sinänsä on soveltumaton nykyoloihin. Toiselta puolen valtiopetoksen erilaisia valmistelutoimia koskevat rikossäännökset ovat tarpeettoman laajoja. Ennen kaikkea kriminalisointia voidaan pitää tarpeettomana silloin, kun kyse on yksinomaan valtiollisen mielipiteen esittämisestä, kuulumisesta yhdistykseen tai muuhun yhteisöön jäsenenä, osallistumisesta yhteisön järjestämään kokoukseen, valtioelimen tai viranomaisen toiminnan arvostelusta tai muusta vastaavasta kansanvaltaiseen yhteiskuntaan tavanomaisesti kuuluvasta perusoikeuksien käyttämisestä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa esitetään usein käsityksiä, joita edellä mainittuja säännöksiä kirjaimellisesti tulkiten voitaisiin pitää rangaistavina. Yleinen käsitys siitä, millaisten tekojen tulisi olla valtiopetosrikoksina rangaistavia, ei siten vastaa muodollisesti voimassa olevan rikoslain sisältöä.

1.5.1.3. Ehdotuksen pääkohdat

Valtiopetosrikoksia koskevalla ehdotetulla rikoslain 13 luvulla on kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin rikossäännöksillä pyritään suojaamaan tehokkaasti kansanvaltaista valtiojärjestystä sitä vakavalla tavalla vaarantavia tekoja vastaan. Ennen kaikkea ehdotuksella pyritään ehkäisemään aseellisten, muulla tavoin väkivaltaisten ja niihin rinnastettavien keinojen käyttämistä valtiollisiin asioihin vaikutettaessa. Toisaalta ehdotuksella pyritään turvaamaan kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus yhteiskunnallisten mielipiteiden esittämiseen, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä muiden kansalaisoikeuksien käyttöön. Rikoslain 13 luvussa olisi ehdotuksen mukaan neljä rikossäännöstä: valtiopetos (1 §), törkeä valtiopetos (2 §), valtiopetoksen valmistelu (3 §) ja laiton sotilaallinen toiminta (4 §).

Ehdotuksen mukaan valtiopetosta voisi olla kahdenlaista. Ensinnäkin valtiopetos toteutuisi silloin, kun joku tarkoituksenaan väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla tai siihen rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti pakottamalla taikka valtiosääntöä rikkoen kumota Suomen valtiosääntö tai muuttaa sitä taikka muuttaa Suomen valtiojärjestystä tekee teon, josta aiheutuu sanotun tarkoituksen toteutumisen vaara.

Toisaalta valtiopetos olisi kysymyksessä siinä tapauksessa, että joku väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla syrjäyttää tai yrittää syrjäyttää tasavallan presidentin, valtioneuvoston tai eduskunnan taikka kokonaan tai osaksi estää tai yrittää estää niitä käyttämästä toimivaltaansa. Nykyisin osittain vastaava säännös on rikoslain 15 luvun 1 §:n 1 momentissa. Säännös koskee kuitenkin vain sitä, joka valtiopäivillä väkivaltaisesti tai väkivaltaa uhaten häiritsee eduskunnan tai sen valiokunnan neuvottelu- tai päätösvapautta taikka estää niitä kokoontumasta taikka yrittää sitä. Säännös on vuonna 1889 säädetyssä alkuperäisessä muodossaan eikä vastaa nykyisiä oloja.

Valtiopetos olisi ehdotuksen mukaan törkeä, jos siinä

― rikoksentekijänä on tasavallan presidentti, valtioneuvoston jäsen tai muu valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö,

― rikoksen tekemiseen käytetään aseistettua joukkoa,

― rikos tehdään ihmisiä surmaamalla tai

― rikos on poikkeuksellisten olojen vuoksi erityisen vaarallinen

ja valtiopetos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Rangaistava valtiopetoksen valmistelu olisi laissa yksityiskohtaisesti määritelty. Valtiopetoksen valmistelusta tuomittaisiin se, joka tehdäkseen valtiopetoksen

― ryhtyy yhteydenpitoon vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa,

― valmistaa, hankkii, kokoaa tai varastoi aseita, ampumatarvikkeita tai muita niihin rinnastettavia väkivallan käyttöön soveltuvia välineitä,

― antaa koulutusta aseiden tai muiden väkivallan käyttöön soveltuvien välineiden käyttämisessä tai

― värvää tai kokoaa väkeä tai varustaa sitä aseilla.

Ehdotuksen mukaan valtiopetoksen valmistelusta tuomittaisiin myös se, joka perustaa tai organisoi yhteenliittymän, jonka tarkoituksena on Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen, osallistuu johtavassa asemassa tai muuten merkittävällä tavalla sellaisen yhteenliittymän toimintaan tai tietoisena yhteenliittymän tarkoitusperästä antaa sille merkittävää taloudellista, järjestöllistä tai muuta vastaavaa tukea.

Ehdotettu valtiopetoksen valmistelua koskeva säännös supistaisi olennaisesti kriminalisoinnin alaa verrattuna nykyisiin vastaaviin säännöksiin. Yhdistyksen jäseneksi liittyminen, kokoukseen osallistuminen, valtiollisten mielipiteiden esittäminen tai valtioelinten toiminnan arvostelu ei ehdotuksen mukaan voisi sellaisenaan olla rangaistavaa valtiopetoksen valmisteluna tai edistämisenä.

Laittomasta sotilaallisesta toiminnasta tuomittaisiin se, joka laittomasti perustaa, organisoi tai varustaa sotilaallisesti järjestäytyneen yhteenliittymän, jonka tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin, toimii sellaisessa yhteenliittymässä johtavassa asemassa, taloudellisesti tai muutoin merkittävällä tavalla tukee sitä tai siinä toimeenpanee tai antaa sotilaallista koulutusta.

Ehdotettu säännös eroaa voimassa olevasta säännöksestä erityisesti siinä, ettei pelkkä jäseneksi ryhtyminen laittomasti perustettuun sotilaalliseen yhteenliittymään olisi enää rangaistavaa. Niin ikään toisen kehottaminen julkisesti ryhtymään laittoman sotilaallisen yhteenliittymän jäseneksi ei olisi sellaisenaan rangaistavaa.

1.5.2. Pykälien perustelut

1 §. Valtiopetos

Valtiopetoksena pidettävä loukkaus valtiojärjestystä vastaan voi ehdotuksen mukaan olla kahdentyyppistä. Se voi olla ensinnäkin Suomen valtiojärjestyksen kumoamista tai muuttamista oikeudettomin keinoin. Toisaalta valtiopetoksena pidetään väkivaltaa tai sillä uhkaamista, joka kohdistuu ylimpiin valtioelimiin ja jonka tarkoituksena on estää niitä käyttämästä näille elimille valtiosäännön mukaan kuuluvaa toimivaltaa.

1 momentti. Säännösehdotuksen 1 momentissa on määritelty valtiosääntöön tai valtiojärjestykseen kohdistuva valtiopetos. Rikoksen toteutuminen edellyttää seuraavien tunnusmerkkien olemassaoloa:

1) Tekijän tavoitteena tulee olla Suomen valtiosäännön kumoaminen tai muuttaminen taikka Suomen valtiojärjestyksen muuttaminen.

2) Tekijän tarkoituksena tekoon ryhtyessään on oltava se, että hän pyrkii tavoitteeseensa joko väkivaltaisesti, eli käyttämällä väkivaltaa, uhkaamalla sillä tai käyttämällä siihen rinnastettavaa oikeudetonta pakottamista, tai ilman väkivaltaa valtiosääntöä rikkomalla.

3) Tekijä on tehnyt teon, jonka avulla mainittua tarkoitusperää on ryhdytty toteuttamaan.

4) On syntynyt vaara, että Suomen valtiosääntö edellä tarkoitetulla tavalla kumotaan tai muutetaan taikka Suomen valtiojärjestystä muutetaan.

5) Tekijän teon ja syntyneen vaaratilanteen välillä on rikosoikeudellisesti merkityksellinen syy-yhteys.

Valtiopetoksessa on siis neljä eri perusvaihtoehtoa: ensinnäkin teko voi kohdistua joko Suomen valtiosääntöön tai Suomen valtiojärjestykseen ja toiseksi tavoite voidaan pyrkiä saavuttamaan joko väkivaltaisesti tai valtiosääntöä rikkoen. Väkivaltainen tekotapa ja valtiosäännön rikkominen voivat luonnollisesti ilmetä myös samassa teossa.

Valtiopetoksessa käytettävän väkivallan muotona tulee erityisesti kyseeseen sotilaalliseen tapaan järjestäytyneen asevoiman käyttäminen tai sillä uhkaaminen. Valtiopetos voisi esimerkiksi toteutua siten, että puolustusvoimien organisaation sisälle syntyy ryhmittymä, jota on tarkoitus käyttää Suomen valtiojärjestyksen muuttamiseen. Sotilaallisesti järjestäytynyt organisaatio voidaan tietysti muodostaa myös puolustusvoimien ulkopuolelle. Sellainen järjestäytyminen valtiollisiin asioihin vaikuttamiseksi on ehdotettu jo sinänsä rangaistavaksi luvun 4 §:ssä. Valtiopetokseen käytettävän väkivallan tai sillä uhkaamisen ei kuitenkaan tarvitse olla sotilaallisesti järjestäytynyttä. Väkivallan tai sen uhkan merkitystä valtiopetoksen kannalta arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon myös se, että rikos edellyttää todellista vaaraa valtiopetoksen toteutumisesta.

Valtiopetoksessa käytettävänä keinona ehdotuksen mukaan voi olla myös väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen rinnastettava oikeudeton pakottaminen. Tässä tarkoitettu painostuskeino voi olla uhkaus sellaisen taloudellisen tai luonnon katastrofin aiheuttamisesta, joka ainakin välillisesti vaarantaa kansalaisten terveyttä tai toimeentuloa, kuten uhkaus ydinonnettomuuden aiheuttamisesta taikka metsiä tai muuta kasvillisuutta tuhoavien tautien laajamittaisesta levittämisestä.

Suomen oikeuden mukaan työtaistelutoimenpiteen käyttö poliittiseen tarkoitukseen ei ole sinänsä kiellettyä. Poliittisella työtaistelutoimenpiteellä voidaan tarkoittaa työtaistelutoimenpidettä, jolla pyritään vaikuttamaan poliittiseen elimeen, kuten eduskuntaan, sen valiokuntaan, valtioneuvostoon tai sen jäseniin, kunnanvaltuustoon tai muuhun sellaiseen elimeen niiden käsiteltävänä olevassa asiassa. Työehtosopimuslain 8 § ei suoranaisesti estä edes sitä, että työtaistelutoimenpiteen tarkoitus olisi muuttaa valtiojärjestystä. Valtiojärjestykseen kohdistuvaan poliittiseen työtaistelutoimenpiteeseen saattaa kuitenkin liittyä toimia, joita voidaan pitää ehdotuksessa tarkoitettuna oikeudettomana pakottamisena. Sellaisia voivat olla ryhtyminen väkivallantekoihin tai edellä mainittuihin sabotaasitoimiin. Oikeudetonta painostusta voi myös olla työtaistelutoimenpiteen järjestäminen sillä tavoin, että yhteiskunnan toiminnalle ja väestön elinolojen turvaamiselle välttämättömät toiminnot (esimerkiksi elintarvikehuolto, liikenneyhteydet tai energiahuolto) tyrehtyvät.

Virkamiesten oikeus työtaisteluun on edellä sanottua suppeampi. Valtion virkaehtosopimuslain 8 §:n 1 momentin (764/86) mukaan ei saa ryhtyä muuhun voimassa olevaa palvelussuhdetta koskevaan työtaistelutoimenpiteeseen kuin työsulkuun tai lakkoon. Nekin ovat kiellettyjä, jos niillä pyritään vaikuttamaan muihin kuin mainitun lain 2 §:n mukaan sopimuksenvaraisiin asioihin tai jos laissa on erikseen niin säädetty. Vaikka valtiosääntö ja valtiojärjestys välillisesti vaikuttavatkin virkamiesten palvelussuhteisiin, niitä ja muitakaan valtiollisia asioita ei ole mahdollista pitää virkaehtosopimuksin säänneltävinä asioina. Edellä sanotun perusteella valtion toimeenpanemalle työsululle tai virkamiesyhdistyksen päättämälle lakolle ei ole sallittua asettaa poliittisia tavoitteita. Kunnallisen virkaehtosopimuslain (669/70) 8 §:n 1 momentissa on vastaava kunnallisia palvelussuhteita koskeva säännös. Virkamiesten ryhtyminen poliittiseen työtaisteluun ei sellaisenaan olisi valtiopetosta. Työtaisteluun liittyvän oikeudettoman pakottamisen olisi oltava niin vakavaa, että se olisi rinnastettavissa väkivallan käyttöön tai sillä uhkaamiseen. Valtiopetoksen tunnusmerkistön olisi muiltakin osin täytyttävä.

Ehdotetussa lainkohdassa ei ole mainittu ulkomaisen tuen hankkimista pyrkimyksessä kumota Suomen valtiosääntö tai muuttaa Suomen valtiojärjestystä. Tällainen toiminta voisi olla rangaistavaa ehdotetun 12 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisena.

Valtiopetoksen tarkoituksena olisi 1 kohdan mukaan kumota Suomen valtiosääntö tai muuttaa sitä. Valtiosääntöön kuuluvat vuoden 1919 hallitusmuoto, vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys, laki valtakunnanoikeudesta (273/22) ja niin sanottu ministerivastuulaki eli laki eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin sekä eduskunnan oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuutta (274/22). Näiden lisäksi on olemassa suuri joukko lakeja, jotka johtolauseensa mukaisesti on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä eli valtiopäiväjärjestyksen 67 §:n mukaisesti. Ne eivät kuulu valtiosääntöön, vaan ovat tavallisia lakeja, joilla valtiosäännöstä tehtyinä poikkeuksina on eräitä ominaispiirteitä. Valtiosääntöön eivät kuulu myöskään Ahvenanmaan itsehallintolaki (1144/91) tai Ahvenanmaan maanhankintalaki (3/75).

Valtiosäännön muuttamisella tarkoitetaan valtiosäännön osittaista muuttamista ilman, että koko valtiosääntö kumoutuu. Muuttaminen viittaa menettelyyn, jossa jotakin tai joitakin edellä mainituista valtiosääntöön kuuluvista laeista muutetaan valtiosäännön kannalta olennaisella tavalla esimerkiksi kumoamalla jokin näistä laeista. Valtiosääntöön kuuluvan lain jonkin teknisen yksityiskohdan muuttaminen virheellisessä järjestyksessä ei kuulu tämän säännöksen nojalla arvosteltaviin tekoihin. Valtiosäännön kumoaminen taas tarkoittaa kaikkien valtiosääntöön kuuluvien osien kumoamista.

Momentin 2 kohdassa on valtiopetoksen kohteena mainittu Suomen valtiojärjestys. Valtiojärjestyksellä tarkoitetaan sitä tapaa, jolla valtiosääntö on poliittisessa järjestelmässämme toteutunut. On mahdollista muuttaa valtiollista järjestystä ilman kajoamista valtiosääntöön sinänsä. Sellaista voisi olla esimerkiksi maan julistaminen sota- tai poikkeustilaan, vaikkei siihen ole edellytyksiä, kansalaisten perusoikeuksien rajoittaminen taikka puolueiden tai työmarkkina- ja etujärjestöjen toiminnan lakkauttaminen. Valtiojärjestykseen kuuluu toisin sanoen valtioelinten toimivaltaa ja toimintaedellytyksiä sekä kansalaisten perusoikeuksia koskevia kansanvaltaisia periaatteita, joita ei suoranaisesti ole säännelty valtiosäännössä mutta jotka kuuluvat Suomen vakiintuneeseen poliittiseen järjestelmään.

Valtiopetosta koskeva rikossäännös ei rajoittaisi niitä mahdollisuuksia Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen muuttamiseen, joita sisältyy voimassa olevaan valtiosääntöön ja toteutetaan sen mukaisessa järjestyksessä. Valtiopetosta koskevan rikossäännöksen tarkoituksena on estää lainkohdassa tarkoitettujen keinojen käyttäminen valtiosääntöä ja valtiojärjestystä koskevaan päätöksentekoon vaikuttamiseksi.

Valtiopetoksen rangaistavuus ei välttämättä vaadi, että väkivaltaa olisi ryhdytty käyttämään tai sillä olisi uhattu taikka siihen rinnastettavalla tavalla olisi ryhdytty oikeudettomasti pakottamaan Suomen valtiosäännön muuttamiseksi tai kumoamiseksi tai valtiojärjestyksen muuttamiseksi taikka että valtiosääntöä rikkoen Suomen valtiosääntöä tai Suomen valtiojärjestystä olisi joltakin osin muutettu. Edellytyksenä on sen sijaan, että on tehty teko, joka ilmentää tekijän aikomusta tarvittaessa käyttää nyt mainittuja keinoja päämäärän toteuttamiseksi. Valmius käyttää väkivaltaa, uhata sillä tai käyttää siihen rinnastettavaa oikeudetonta painostusta taikka rikkoa valtiosääntöä voidaan pääsääntöisesti todeta vasta sitten, kun väkivallanteko on tehty, sillä on uhattu tai on ryhdytty lainkohdassa tarkoitettuihin painostustoimiin tai rikottu valtiosääntöä. Valtiopetoksen toteutumisajankohdan asettaminen näin myöhäiseen vaiheeseen saattaa suojata liian heikosti valtiojärjestystä. Ennen kaikkea torjuttaessa hyvin organisoitua, salassa pidettyä ja sotilaallisin keinoin toteutettavaa vallankaappaussuunnitelmaa on perusteltua katsoa, että valtiopetoksen valmistelusta siirrytään rikoksen toteuttamiseen jo ennen varsinaisia aseellisia toimia tai niillä uhkaamista. Sellaista toimintaa voisi olla valtiolliseen järjestykseen kohdistuvan uhkavaatimuksen esittäminen ilman, että vielä siinä vaiheessa julkisesti kerrotaan vaatimuksen toteuttamista varten tapahtuneesta aseellisesta varustautumisesta. Tällöinkin edellytettäisiin, että tekijällä on tarkoituksenaan valtiosääntöön tai valtiojärjestykseen kohdistuvan muutoksen aikaan saaminen joko säännöksessä edellytetyllä tavalla väkivaltaisesti tai valtiosääntöä rikkoen.

Valtiopetossäännöksessä mainittujen väkivaltaisten keinojen käyttäminen merkitsee samalla, että jonkin muunkin rikoksen, esimerkiksi henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen, tunnusmerkit toteutuvat. Valtiopetokseen voidaan näin ollen katsoa sisältyvän tietty määrä yksilöön kohdistuvaa vääryyttä. Valtiojärjestys ja yksilön henki, terveys, turvallisuus ja vapaus ovat rikosoikeuden säännösten suojelukohteina olennaisesti erilaisia. Sen vuoksi teon kohdistuminen sekä valtiojärjestykseen että yksilöön tulee tällaisissa tapauksissa asianmukaisesti arvioiduksi silloin, kun valtiopetoksen yhteydessä tehty väkivallanteko, uhkaaminen tai oikeudeton pakottaminen tuomitaan myös siihen sinänsä soveltuvan rikossäännöksen mukaan.

Ehdotuksen mukaan valtiopetos toteutuisi siis siinä vaiheessa, kun tekijä on tehnyt teon, josta aiheutuu lainkohdassa mainittu vaara Suomen valtiosäännölle tai valtiojärjestykselle. Nykyisin voimassa olevan rikoslain 11 luvun 2 §:n mukaan valtiopetos toteutuu siinä vaiheessa, kun tekijä tekee teon, jolla hän aikomuksensa toteuttaa tai sitä yrittää. Muutos jossakin määrin aikaistaisi valtiopetoksen tunnusmerkistön täyttymiskohtaa. Käytäntöön sovellettuna muutos ei olisi kovin suuri. Nykyisessä laissa valtiopetoksen yritys rangaistavuudeltaan rinnastetaan täytettyyn tekoon. Valtiopetoksen yrityksen rangaistavuus edellyttää, että on syntynyt niin sanottu konkreettinen vaara valtiopetoksellisen tarkoituksen toteutumisesta. Ehdotettu muutos on ennen kaikkea valtiopetoksen luonnetta koskeva. Valtiopetos muuttuu valtiojärjestykseen kohdistuvasta seurausrikoksesta nykyistä selkeämmin valtiojärjestykseen kohdistuvaksi niin sanotuksi konkreettiseksi vaarantamisrikokseksi.

Valtiopetoksen rangaistavuuden edellytyksenä edellä sanotun mukaisesti on se, että tekijän teon seurauksena on syntynyt vaaratilanne, jossa valtiosääntö voi tulla muutetuksi tai kumotuksi tai valtiojärjestys muutetuksi. Esimerkiksi siltä väkivallalta, jota tekijä on valmis tarkoituksensa toteuttamiseksi käyttämään, tulee edellyttää määrättyä vakavuusastetta. Tekijän käytettävissä on oltava väkivallan käytön mahdollisuuksia siinä määrin, että vaara Suomen valtiojärjestykselle voi ylipäänsä syntyä. Näin ollen valtiopetoksena ei vielä voitane pitää esimerkiksi lukumäärältään vähäisen fanaatikkoryhmän suorittamaa radioaseman valtaamista tarkoituksella julkistaa ilmeisen epärealistisia vaatimuksia valtiojärjestyksen muuttamisesta.

Koska valtiopetos rikoksena toteutuisi jo siinä vaiheessa, kun tekijän teosta aiheutuu vaara valtiojärjestykselle, rikoksen yritystä ei ole tarpeen säätää rangaistavaksi.

Valtiopetoksen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 momentti. Tässä momentissa määriteltäisiin ylimpiin valtioelimiin kohdistuva valtiopetos. Valtiopetosta olisi ehdotuksen mukaan se, että joku väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla syrjäyttää tai yrittää syrjäyttää tasavallan presidentin, valtioneuvoston tai eduskunnan taikka kokonaan tai osaksi estää tai yrittää estää niitä käyttämästä toimivaltaansa.

Ehdotuksen mukaan ne ylimmät valtioelimet, jotka osallistuvat lainsäädäntövallan käyttöön, saisivat samanlaisen suojan väkivaltaa käyttäen tai sillä uhaten tapahtuvaa syrjäyttämistä tai toimivallan käytön estämistä vastaan. Syrjäyttäminen voi tapahtua esimerkiksi siten, että asetetaan uusia, laittomia elimiä laillisten toimielinten sijaan.

Ylimpiä tuomioistuimia ja lainvalvontaelimiä ei ole ehdotettu valtiopetossäännöksessä tarkoitetun suojan piiriin sen vuoksi, etteivät ne suoranaisesti osallistu valtiosäännön muuttamista tarkoittavaan lainsäädäntöön muuten kuin mahdollisina lausunnonantajina. Väkivalta tai sillä uhkaaminen, jonka kohteena on korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies, on siten arvioitava virkamiesten rikosoikeudellista suojaa tarkoittavien säännösten mukaan.

Ehdotettu säännös suojaa tasavallan presidenttiä, valtioneuvostoa ja eduskuntaa ylimpinä valtioeliminä. Sen vuoksi käytetyn väkivallan tai uhkauksen ei välttämättä tarvitse kohdistua suoraan tasavallan presidentin henkilöön, yksittäisiin valtioneuvoston jäseniin tai kansanedustajiin. Väkivallan tai sillä uhkaamisen välittöminä kohteina voivat olla esimerkiksi ylimpien valtioelinten turvallisuudesta vastaavat viranomaiset. Valtiopetokseksi väkivallan tai sillä uhkaamisen tekee sen tarkoitus, ylimmän valtioelimen syrjäyttäminen asemastaan tai sen toimivallan käytön estäminen.

Toiselta puolen väkivallan tai uhkauksen kohdistuminen tasavallan presidenttiin, valtioneuvoston jäseneen tai kansanedustajaan ei sinänsä merkitse teon arvioimista valtiopetokseksi. Väkivaltaa voidaan käyttää tai sillä uhata muustakin syystä kuin tarkoituksella syrjäyttää valtioelin tai estää sen toiminta. Väkivallanteoissa, joiden tarkoituksena ei ole valtioelimen syrjäyttäminen tai sen toiminnan estäminen, on teon kohdistumisella valtion ylimpään johtoon silti rikosoikeudellista merkitystä, ennen kaikkea rangaistuksen määräämis- ja mittaamisperusteena. Tämä voidaan päätellä esimerkiksi valtiopäiväjärjestyksen 15 §:stä.

2 §. Törkeä valtiopetos

Ehdotuksen mukaan valtiopetosta pidettäisiin törkeänä, jos siinä

― rikoksentekijänä on tasavallan presidentti, valtioneuvoston jäsen tai muu valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö,

― rikoksen tekemiseen käytetään aseistettua joukkoa,

― rikos tehdään ihmisiä surmaamalla tai

― rikos on poikkeuksellisten olojen vuoksi erityisen vaarallinen

ja valtiopetos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Se, että valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluvan henkilön tekemänä valtiopetosta voidaan pitää törkeänä, johtuu siitä erityisen vastuullisesta ja yhteiskunnan jäsenten luottamusta edellyttävästä asemasta, joka sellaisella henkilöllä on. Tällaisessa asemassa olevia ei ole mahdollista laissa tarkoin luetella. Valtion ylimpään poliittiseen johtoon kuuluu muitakin kuin tasavallan presidentti ja valtioneuvoston jäsenet, esimerkiksi eduskunnan puhemies. Valtion ylimpään johtoon kuuluvana henkilönä voidaan poikkeustapauksissa pitää laajasti tunnettua ja erittäin vaikutusvaltaisessa valtiollisessa asemassa olevaa henkilöä silloinkin, kun hänellä ei ole varsinaista virka-asemaa, esimerkiksi vaikutusvaltaisen puolueen johtajaa, vaikka tämä ei olisikaan valtioneuvoston jäsen.

Ehdotuksen 1 kohdassa on mainittu mahdollisesti törkeänä pidettävän valtiopetoksen tekijänä myös ylimpään sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö. Valtion ylintä sotilaallista johtoakaan ei ole mahdollista täsmälleen luetella laissa. Siihen kuuluvat henkilöt on kuitenkin syytä asettaa samantapaiseen asemaan ylimmän poliittisen johdon kanssa sen vuoksi, että puolustusvoimilla on käytettävissään runsaasti asevoimaa. Tästä syystä on erityisen tärkeää, että ylin sotilaallinen johto pidättäytyy valtiojärjestykseen kohdistuvista rikoksista. Valtion ylimpään sotilaalliseen johtoon kuuluvien henkilöiden piiri on syytä rajata suppeaksi. Voidaan katsoa, että siihen kuuluvat lähinnä puolustusministeriön johtavat virkamiehet, puolustusvoimien komentaja, meri- ja ilmavoimien komentajat, pääesikunnan johtavat virkamiehet ja esikuntapäälliköt, sotilasläänien päälliköt ja näihin rinnastettavat sotilashenkilöt. Eräänlaisena yleisenä rajanvetona saattaisi pitää vähintään kenraalimajurin sotilasarvoa tai sitä vastaavaa sotilasarvoa edellyttävää tehtävää puolustusvoimissa.

Ehdotuksen 2 kohdassa on mainittu mahdollisena valtiopetoksen törkeänä pitämisen perusteena se, että rikoksen tekemiseen käytetään aseistettua joukkoa. Lainkohdassa mainittu aseistettu joukko voi olla sotilaallisesti järjestäytynyt organisaatio, jota käytetään valtiopetoksen tekemiseen. Aseistettu joukko on kuitenkin kyseessä myös silloin, kun joukon organisoituminen on löyhempää kuin sotilaallisessa yhteenliittymässä. Joukon voidaan sanoa olevan aseistettu, kun siinä on väkeä verraten paljon ja valtaosalla joukon jäsenistä on käytettävissään ampuma-ase tai siihen rinnastettava vakavan väkivallan toteuttamiseen sovelias ase. Näin ollen lukumääräisesti pieni aseistettu ryhmä, jolla on paljon aseettomia tukijoita, ei vielä täytä aseellisen joukon tunnusmerkkejä. Kuinka suuri määrä väkeä tarvitaan, jotta aseistettu ryhmä muuttuu aseistetuksi joukoksi, ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä. Rajanveto riippuu aseistettujen henkilöiden lukumäärän ohella käytössä olevien aseiden laadusta, joukon jäsenten saamasta harjaantumisesta aseiden käyttöön ja yhteiseen toimintaan ja muista vastaavista seikoista.

Ehdotetun momentin 3 kohdassa tarkoitetaan ihmisten surmaamisella tahallisia henkirikoksia. Momentin 3 kohtaa tulkittaessa ei ole olennaista, kuinka monta ihmistä valtiopetoksen yhteydessä on saanut surmansa. Sanamuodon mukaisesti kahden ihmisen kuolema mainitulla tavalla riittäisi. Olennaista sen sijaan 3 kohdan sovellettavuuden kannalta on se, että on käytetty vakavaa väkivaltaa muuten kuin satunnaisesti. Se, että valtiopetoksen yhteydessä käytetyn väkivallan vakavuus ja järjestäytyneisyys on tältä kannalta ratkaisevaa, ilmenee siitä, että rikoksen tekeminen ihmisiä surmaamalla ei automaattisesti aiheuta valtiopetoksen pitämistä törkeänä. Edellytyksenä näissäkin tapauksissa on se, että valtiopetos myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä.

Momentin 4 kohdassa mainitaan perusteena, jonka johdosta valtiopetosta voitaisiin pitää törkeänä, se, että rikos on poikkeuksellisten olojen vuoksi erittäin vaarallinen. Törkeätä valtiopetosta koskevassa säännösehdotuksessa poikkeuksellisilla oloilla tarkoitetaan lähinnä Suomea koskevaa sotaa, aseellista selkkausta, miehitystä, niiden välitöntä uhkaa tai välitöntä jälkitilaa, sotilaallista tai poliittista kriisiä tai sellaisen välitöntä uhkaa. Sen sijaan esimerkiksi suuronnettomuuden aiheuttaman kriisitilanteen hyväksi käyttämistä ei ehdotuksessa tarkoiteta.

Se, että valtiopetos tehdään poikkeuksellisissa oloissa, ei vielä riitä tekemään siitä törkeää. Ehdotuksen mukaan valtiopetoksen tulee olla erityisen vaarallinen, minkä tulee ainakin osittain johtua poikkeuksellisista oloista eikä vain valtiopetoksen tekotavasta.

Ehdotuksessa mainitut neljä kohtaa ovat tyhjentävä luettelo niistä perusteista, joiden olemassa ollessa valtiopetosta voidaan pitää törkeänä. Ratkaisevaa rajanvedossa valtiopetoksen ja törkeän valtiopetoksen välillä on kuitenkin rikoksen kokonaisarviointi. Niissä tapauksissa, joissa jokin mainituista perusteista soveltuu valtiopetokseen, sen täytyy olla myös kokonaisuutena arvioiden törkeä, jotta tätä säännöstä voitaisiin soveltaa.

Törkeä valtiopetos kuuluu vakavimpiin ajateltavissa oleviin rikoksiin. Sen vuoksi törkeän valtiopetoksen rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä vuotta tai elinkausi.

3 §. Valtiopetoksen valmistelu

Valtiopetoksen valmistelu voisi ehdotuksen mukaan olla kolmenlaista. Ensinnäkin yhteydenpito vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa valtiopetoksen tekemiseksi voisi toteuttaa rikoksen tunnusmerkit. Toiseksi rangaistavaa olisi valtiopetoksen tekemistä varten tapahtuva aseistautuminen ja siihen rinnastettava valmistautuminen aseellisen joukon aikaan saamiseksi. Kolmanneksi valtiopetoksen valmistelua voisivat olla erilaiset merkittävät tehtävät organisaatiossa, jonka tarkoituksena on Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen. Kaksi ensin mainittua tekomuotoa säänneltäisiin pykälän 1 momentissa ja viimeksi mainittu tekomuoto 2 momentissa.

1 momentti. Valtiopetoksen valmisteluun syyllistyisi ehdotuksen mukaan se, joka tehdäkseen valtiopetoksen

― ryhtyy yhteydenpitoon vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa,

― valmistaa, hankkii, kokoaa tai varastoi aseita, ampumatarvikkeita tai muita niihin rinnastettavia väkivallan käyttöön soveltuvia välineitä,

― antaa koulutusta aseiden tai muiden väkivallan käyttöön soveltuvien välineiden käyttämisessä tai

― värvää tai kokoaa väkeä tai varustaa sitä aseilla.

Valtiopetoksen tekemiseen tähtäävä yhteydenpito vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa voi olla periaatteessa minkä tapaista hyvänsä, henkilökohtaisia tapaamisia, puhelinkeskusteluja, kirjeenvaihtoa, viestien välittämistä sähköisillä tiedonsiirtovälineillä, radiolaitteilla tai muulla vastaavalla tavalla. Sillä, kumman osapuolen aloitteesta yhteydenpitoon ryhdytään, ei myöskään ole rangaistavuuden kannalta merkitystä. Olennaista on se, että yhteydenpidon tarkoituksena on tulevaisuudessa syyllistyä valtiopetokseen.

Mainitun kaltaisen valtiopetoksen valmistelun tahallisuuteen sisältyy toisaalta tieto, että henkilö, johon pidetään yhteyttä, edustaa vierasta valtiota tai on sen asiamies. Toisaalta tahallisuus edellyttää sen käsittämistä, että yhteydenpito tapahtuu valtiopetoksen valmistelemiseksi. Vieraan valtion tiedustelupalvelun asiamiehen kanssa tapahtuva keskustelu tai muu yhteydenpito ei luonnollisesti olisi sinänsä rangaistavaa, ei silloinkaan, kun asianomainen tietää keskustelukumppanin olevan vieraan valtion asiamies tai muu edustaja. Rangaistavaksi yhteydenpito tulee vasta, kun se alkaa asianomaisen tieten sisältää valtiopetoksen valmistelua ja asianomainen osallistuu siihen tehdäkseen valtiopetoksen.

Ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun lain 1 §:n (262/53) mukaan niiden valmistus, maahantuonti, kauppa, hankkiminen ja hallussapito on sallittu ainoastaan siihen annetulla luvalla. Räjähdysvaarallisista aineista annetussa laissa (263/53) ja sen nojalla annetussa räjähdystarvikeasetuksessa (85/80) on vastaavia räjähdystarvikkeita koskevia säännöksiä. Teräaselain (108/77) 2 ja 3 §:n mukaan vaarallisen teräaseen maahantuonti, valmistus myyntiä varten, kauppa sekä hallussapito yleisellä paikalla, yleisessä kokouksessa tai muussa julkisessa tilaisuudessa ovat kiellettyjä.

Aseiden, ampumatarvikkeiden ja muiden niihin rinnastettavien väkivallan käyttöön soveltuvien välineiden valmistaminen, hankkiminen, kokoaminen tai varastoiminen voi siis olla kiellettyä muun lainsäädännön nojalla. Muussa lainsäädännössä ei ole kuitenkaan otettu huomioon aseiden, ampumatarvikkeiden tai muiden vastaavien välineiden käyttämistä valtiopetoksen tekemiseen. Sen vuoksi on tarpeen säätää sellaisten valmistaminen, hankkiminen, kokoaminen ja varastoiminen rangaistavaksi valtiopetoksen valmisteluna, jos toiminnan tarkoituksena on tehdä myöhemmin valtiopetos.

Valtiopetoksen valmistelua voi olla myös koulutuksen antaminen aseiden tai muiden väkivallan käyttöön soveltuvien välineiden käyttämisessä. Koulutuksen tarkoituksena tulee olla valmistautuminen valtiopetoksen tekemiseen. Rangaistavaa olisi lähinnä ampuma-aseiden käyttöön opastaminen, pommien valmistamiseen tai asentamiseen perehdyttäminen taikka harjaannuttaminen terroritekojen suorittamiseen tai erilaisiin sotilaallisiin operaatioihin.

Säännös ei luonnollisestikaan tee kielletyksi sitä, että eräät viranomaiset antavat mainitun kaltaista koulutusta. Puolustusvoimissa se kuuluu asian luonteeseen. Poliisi-, rajavartio- ja vankilaviranomaisilla koulutus voimankäyttövälineiden käyttöön on niin ikään tarpeellista varautumista virkatehtävien yhteydessä mahdollisesti syntyviin väkivaltaisiin konflikteihin.

On myös eräitä suosittuja harrastuksia, joissa aseiden käyttöä on tarpeen opettaa. Näin ollen esimerkiksi metsästysviranomaisten ja metsästysjärjestöjen antama opastus ampuma-aseiden ja ampumatarvikkeiden käsittelyssä ei ole kiellettyä edellyttäen, että se tapahtuu voimassa olevien säännösten mukaisesti. Sama koskee eräiden urheilulajien valmennusta. Vasta valtiopetokselliset tarkoitusperät tekisivät esimerkiksi valmennuksen ampumaurheiluun tai ampumahiihtoon rangaistavaksi valtiopetoksen valmisteluna.

Ehdotuksen tarkoittamana koulutuksena ei pidetä sellaista poliittista tai aatteellista koulutusta, jota toisenlaista kuin Suomessa vallitsevaa valtiojärjestystä kannattavat järjestöt antavat jäsenilleen, kannattajilleen tai muille siitä kiinnostuneille. Samoin yhteiskuntatieteellinen tutkimus ja siihen perustuva opetus jää lainkohdassa tarkoitetun koulutuksen määrittelyn ulkopuolelle silloinkin, kun se suhtautuu kriittisesti Suomessa vallitsevaan valtiolliseen järjestykseen.

Valtiopetoksen valmistelua olisi ehdotuksen mukaan myös väen värvääminen tai kokoaminen taikka sen varustaminen aseilla valtiopetoksen tekemistä varten. Liittyminen jäseneksi tällaiseen väkeen ei olisi enää rangaistavaa sinänsä. Ehdotus supistaisi valtiopetoksen valmistelun alaa nykyisin voimassa olevan rikoslain 11 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta.

Väen värvääminen tai kokoaminen voi tapahtua eri tavoin esimerkiksi ilmoituksin tai tiedonannoin, kiertämällä erilaisissa tilaisuuksissa, järjestämällä ilmoittautumistilaisuuksia tai pitämällä tiloja sellaista toimintaa varten. Kun väkeä kokoontuu valtiopetoksen tekemistä varten, rangaistavaa valtiopetoksen valmistelua on niiden toiminta, jotka aktiivisella toiminnallaan eri tavoin organisoivat väen kokoontumista.

Valtiopetoksen valmistelusta ei olisi kyse vielä silloin, kun väkeä värvätään tai kehotetaan kokoontumaan valtiopetoksen tekemistä varten, jos värväys tai kehotus on jäänyt vaille tulosta. Rangaistavuuden edellytyksenä siis on, että ihmisiä tosiasiassa on liittynyt perusteilla olevaan joukkoon.

Väen varustaminen aseilla tarkoittaa ensi sijassa ampuma-aseiden hankkimista sitä varten tai luovuttamista sen käyttöön tietoisena aseiden käyttötarkoituksesta. Väen varustaminen muillakin aseilla toteuttaa ehdotetun lainkohdan mukaisen rikoksen tämän tunnusmerkin. Yksittäisen aseen luovuttaminen väen käyttöön ei olisi sen varustamista. Rangaistavaa sen sijaan olisi aseiden kerääminen eri tahoilta väelle käytettäviksi.

Valtiopetoksen valmistelun rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

2 momentti. Ehdotuksen 2 momentissa määriteltäisiin rangaistavaksi johtava tai muutoin merkittävä toiminta sellaisessa yhteenliittymässä, jonka tarkoituksena on Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen. Pelkkä jäsenyys tällaisessa yhteenliittymässä, osallistuminen sen kokoukseen, vähäisten maksujen suorittaminen yhteenliittymälle taikka yhteenliittymää kannattavien valtiollisten mielipiteiden esittäminen ei olisi rangaistavaa valtiopetoksen valmistelua. Ehdotus supistaisi merkittävästi rangaistavuuden alaa verrattuna voimassa olevan rikoslain 11 luvun 4 a §:ssä tarkoitettuun valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämiseen.

Yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen, voi olla järjestäytymistavaltaan monenlainen. Sillä, miten yhteenliittymä on organisoitu, ei ole rangaistavuuden kannalta oleellista merkitystä. Se voi olla esimerkiksi sinänsä laillisesti toimiva yhdistys tai järjestö, joka nimenomaisin päätöksin tai tosiasiallisin toimin ottaa lainkohdassa tarkoitetun päämäärän. Yhteenliittymä voi olla myös henkilömäärältään pienehkö ryhmä, joka pyrkii muuttamaan valtiosääntöä tai valtiojärjestystä yksittäisiin henkilöihin, joko poliitikkoihin, virkamiehiin tai muihin vastaaviin taikka satunnaisesti määräytyviin henkilöihin kohdistuvin väkivallanteoin. Kyseisenä yhteenliittymänä voidaan pitää myös esimerkiksi julkishallintoon syntynyttä salaista organisaatiota, samoin kuin vaikkapa puolustusvoimiin perustettua salaliittoa valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi tai muuttamiseksi.

Jotkut voivat perustaa yhteenliittymän, joka julistaa julkisesti tarkoituksekseen Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltaisen kumoamisen tai muuttamisen, mutta on lukumäärältään tai järjestäytymiseltään tosiasiassa vaaraton valtiojärjestykselle ja kykenemätön käyttämään vakavaa väkivaltaa. Tällaisia kenties kiusallista huomiota herättäviä mutta todellisuudessa harmittomia yhteenliittymiä ehdotus ei koske. Vaikkei ehdotetussa säännöksessä niin nimenomaan sanotakaan, johtuu rikosoikeuden yleisistä periaatteista, että yhteenliittymän tapaisesti toimien on oltava mahdollista vaarantaa Suomen valtiosääntöä tai valtiojärjestystä tai käyttää väkivaltaa valtiosäännön tai valtiojärjestyksen kumoamiseksi tai muuttamiseksi, jotta menettely olisi valtiopetoksen valmisteluna rangaistavaa. Esimerkiksi pelkästä päähänpistosta solmitut ''salaliitot'' jäävät näin ollen säännöksen ulkopuolelle.

Rangaistavaa valtiopetoksen valmistelua ovat vain sellaiset teot yhteenliittymän hyväksi, joilla on todellista merkitystä yhteenliittymän toiminnan kannalta. Yhteenliittymän perustaminen ja organisoiminen olisi rangaistavaa, mutta ei jäseneksi liittyminen sinänsä. Toisaalta yhteenliittymän perustamiseen ja organisoimiseen voidaan osallistua liittymättä siihen muodollisesti jäseneksi. Rangaistavuuden edellytyksenä ei siis ole muodollinen yhteenliittymän jäsenyys.

Valtiopetoksen valmistelua olisi ehdotuksen mukaan myös osallistuminen johtavassa asemassa tai muuten merkittävällä tavalla yhteenliittymän toimintaan. Johtavassa asemassa olevana voidaan pitää henkilöä, joka osallistuu yhteenliittymän päätöksentekoelinten toimintaan sen eri muodoissa tai vastaa päätösten valmistelusta tai toteuttamisesta käytännössä. Pelkkä osallistuminen yhdistyksen kokoukseen tai mukanaolo jäsenenä tai muuten ei olisi rangaistavaa. Koska valtiopetoksen tekemiseksi perustettu organisaatio muodolliselta rakenteeltaan ei välttämättä vastaa sen tosiasiallista rakennetta, ei rangaistavuutta voida kytkeä pelkästään muodollisesti johtavaan asemaan yhteenliittymässä. Yhteenliittymän toimintaan voidaan merkittävällä tavalla osallistua ilman johtavaa asemaa yhteenliittymän organisaatiossa. Sellaista osallistumista voi olla esimerkiksi yhteenliittymän mielipidejohtajuus tai suostuminen merkittävään valtiolliseen tehtävään siinä tapauksessa, että suunniteltu valtiopetos onnistutaan toteuttamaan.

Valtiopetoksen valmisteluna pidettäisiin myös sitä, että tietoisena yhteenliittymän tarkoitusperästä sille annetaan merkittävää taloudellista, järjestöllistä tai muuta vastaavaa tukea. Taloudellisen tuen markkamääriä ei ole rajanvedon kannalta mahdollista määritellä. Joka tapauksessa merkittävää taloudellista tukea ei olisi esimerkiksi vuosittaisen jäsenmaksun maksaminen, jos jäsenmaksun suuruus ei sanottavasti poikkea tavanomaisista yhdistysjäsenmaksuista. Merkittäväksi taloudellinen tuki voi tulla, jos maksuja annetaan säännöllisesti lyhyin väliajoin tai yhteenliittymän toiminnan kannalta huomattavina kertasummina. Taloudellisen tuen merkittävyys arvioidaan yhteenliittymän toiminnan kannalta. Merkittäväksi taloudellisen tuen antaminen voi muodostua myös siten, että joku organisoi rahankeräyksen ja luovuttaa sen tuoton yhteenliittymän käyttöön.

Järjestöllisenä tai muuna vastaavana tukena voidaan pitää esimerkiksi sitoutumista toimintaan valtiojärjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseksi siinä tapauksessa, että yhteenliittymä ryhtyy valtiopetoksen täytäntöönpanoon, lupauksia varustaa yhteenliittymää aseilla tai muilla väkivallan käyttöön soveltuvilla välineillä taikka sitoutumista muuten osallistua valtiopetoksen tunnusmerkit täyttävään toimintaan. Sen sijaan erilaiset valtiolliset mielipiteenilmaisut eivät sellaisenaan ole ehdotuksessa tarkoitettua tukea.

4 §. Laiton sotilaallinen toiminta

Sotilaalliseen tapaan järjestäytynyttä uhkaa valtiolliselle järjestykselle voidaan pitää kysymykseen tulevista uhista vaarallisimpana. Valtioelämän kansanvaltaisuuden ja kansalaisten poliittisen toimintavapauden kannalta on myös tärkeätä, ettei mikään valtiollinen ajatussuunta järjestäydy sotilaalliseen tapaan. Ehdotetussa 4 §:ssä on säännös, jonka mukaan sotilaallinen järjestäytyminen tarkoituksena vaikuttaa valtiollisiin asioihin olisi eräin edellytyksin rangaistavaa.

Laitonta sotilaallista toimintaa koskevan rikossäännöksen perustana on ajatus, että vain valtioon kuuluvat organisaatiot voivat järjestäytyä sotilaalliseen tapaan. Silloinkin edellytyksenä on se, että laissa on sotilaallisesta järjestäytymisestä nimenomaisia säännöksiä. Tärkein sotilaallinen organisaatio on puolustusvoimat. Puolustusvoimista annetun lain (402/74) 1 §:n 1 momentin mukaan puolustusvoimat on hallinnollisesti ja sotilaallisesti järjestetty niin kuin kyseisessä laissa säädetään. Sotilaallisesti järjestetty on myös sisäasiainministeriön hallinnonalaan kuuluva rajavartiolaitos. Siitä on säännös rajavartiolaitoksesta annetun lain (5/75) 2 §:ssä. Sen sijaan esimerkiksi poliisi-, vankeinhoito-, tulli-, palo- ja väestönsuojeluviranomaiset eivät tietyistä organisatorisista erityispiirteistään huolimatta ole sotilaallisesti järjestettyjä.

Ehdotuksen 4 §:n mukaan rangaistaisiin laittomasta sotilaallisesta toiminnasta sitä, joka laittomasti perustaa, organisoi tai varustaa sotilaallisesti järjestäytyneen yhteenliittymän, jonka tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin, toimii sellaisessa yhteenliittymässä johtavassa asemassa, taloudellisesti tai muutoin merkittävällä tavalla tukee sitä tai siinä toimeenpanee tai antaa sotilaallista koulutusta.

Yhdistyslain (503/89) 3 §:n mukaan ''yhdistys, joka on katsottava jäseniltä vaadittavan kuuliaisuuden ja joukkomuodostelmiin tai ryhmityksiin jakautumisen perusteella taikka aseellisen varustautumisen vuoksi kokonaan tai osittain sotilaalliseen tapaan järjestetyksi, on kielletty''.

Sotilaallisen järjestäytymisen laittomuus määräytyy edellä mainittujen säännösten mukaisesti. Jokin organisaatio saadaan järjestää sotilaalliseen tapaan vain, jos laissa on niin säädetty. Sillä, millaiseen muunlaiseen organisaatioon sotilaallisesti järjestetty yhteenliittymä on sidoksissa, ei ole säännöksen soveltamisen kannalta merkitystä. Niinpä säännösehdotuksessa tarkoitettua laitonta sotilaallista toimintaa voi olla esimerkiksi poliittisen puolueen tai järjestön yhteyteen perustettu sotilaallinen yhteenliittymä, yksityishenkilön organisoima asein varustettu sotilaallisesti järjestetty joukko taikka julkishallinnon ulkopuolelle syntynyt järjestys- tai muu kaarti, joka järjestäytyy sotilaalliseen tapaan ja omaksuu tarkoituksekseen vaikuttaa valtiollisiin asioihin. Sillä, millaista yhteiskunnallista ajattelutapaa sotilaallisesti järjestetty organisaatio edustaa, ei ole organisaation laillisuuden kannalta merkitystä. Sellainen sotilaallinen järjestäytyminen, jonka tarkoituksena on Suomen valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen, on ehdotetun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettua valtiopetoksen valmistelua.

Sotilaalliseen järjestäytymiseen kuuluvat ensinnäkin selkeät muodolliseen asemaan perustuvat käskyvaltasuhteet. Alaisilla on esimiehiinsä nähden tottelemisvelvollisuus, joka sisältää esimiehen mahdollisuuden antaa alaista velvoittavia käskyjä. Se, missä määrin ja millaisin edellytyksin alainen on esimerkiksi Suomen puolustusvoimissa esimiehen käskyvallan sitoma, ilmenee muun muassa voimassa olevan rikoslain 45 luvusta ja 3 luvun 10 a §:stä.

Toisena sotilaallisen järjestäytymisen ominaispiirteenä on yhteenliittymän harjaantuminen käyttämään kurinalaisesti aseita ja muita vakavan väkivallan käyttöön soveliaita välineitä taistelussa tai siihen rinnastettavissa tilanteissa. Joukko, joka on varustettu aseilla mutta jota ei ole tarkoitettu käytettäväksi sotilaallisissa operaatioissa, on aseistettu joukko, ei sotilaalliseen tapaan järjestetty yhteenliittymä. Toisaalta sotilaallisesti järjestäytyneenä voidaan tällaisiin operaatioihin tarkoitettua ja aseiden käyttöön perehtynyttä käskyvaltasuhteisiin perustuvaa joukkomuodostelmaa pitää siinäkin tapauksessa, ettei sitä vielä ole varustettu aseilla tai varustautuminen on vasta osittaista.

Laiton sotilaallinen toiminta on rangaistavaa ehdotetun säännöksen mukaan, jos sen tarkoituksena on valtiollisiin asioihin vaikuttaminen. Riittävää on siis tarkoitus vaikuttaa valtiollisiin asioihin, todellista poliittista merkitystä laittoman sotilaallisen toiminnan rangaistavuus ei edellytä. Rangaistavaa ei sitä vastoin ole toiminta esimerkiksi ampumaurheilua tai muuta sotilaallista merkitystä omaavaa urheilulajia harjoittavassa aatteellisessa yhdistyksessä, vaikka yhdistyksen järjestäytymisessä olisikin sotilasorganisaatiota muistuttavia piirteitä. Rangaistavaa lainkohdan mukaan ei ole myöskään järjestää joukkoa, jonka tarkoituksena on vartioida rikosten mahdollisia kohteita tai pitää yllä järjestystä erilaisissa tilaisuuksissa.

Rikoksen tekotapana on mainittu ensinnäkin yhteenliittymän perustaminen, organisoiminen tai varustaminen. Pelkkä liittyminen yhteenliittymän jäseneksi, sen tukeminen mielipiteitä esittämällä tai osallistuminen yhteenliittymän järjestämään tilaisuuteen ei ole ehdotetun lainkohdan mukaan rangaistavaa. Yksittäisten aseiden luovuttaminen ei vielä ole yhteenliittymän varustamista. Varustamista sen sijaan on yksittäisiä aseita tai vähäisiä ampumatarvikemääriä suurempien erien luovuttaminen yhteenliittymälle joko vastikkeesta tai ilman taikka eri tahoilta luovutettavien sotilaallisten tarvikkeiden kerääminen yhteenliittymän käytettäväksi.

Toisena rikoksen tekomuotona ehdotuksessa on mainittu toimiminen yhteenliittymässä johtavassa asemassa. Johtavassa asemassa olevana voidaan pitää henkilöä, jolla on jokin yhteenliittymän osa tai yhteenliittymä kokonaisuutena käskyvaltansa alaisena.

Rikoksen tekomuotona on mainittu myös yhteenliittymän taloudellinen tai muu merkittävä tukeminen. Taloudellista tukea ei ole vähäisen yksittäisen rahasumman antaminen yhteenliittymälle, esimerkiksi aatteellisissa yhdistyksissä tavanomaisen jäsenmaksun suuruisen summan maksaminen yhteenliittymälle kerran vuodessa. Taloudellista tukea on toiminnan suoranainen rahoittaminen, rahankeräyksen järjestäminen yhteenliittymän hyväksi taikka osallistuminen sellaiseen yhteisön päätöksentekoon, jossa päätetään luovuttaa yhteisön varoja sotilaallisen yhteenliittymän käyttöön. Muuna merkittävänä tukena voidaan pitää esimerkiksi tilojen antamista yhteenliittymän käytettäväksi tai välineiden luovuttamista yhteenliittymän antamaa sotilaskoulutusta varten.

Viimeksi tekomuotona mainitaan sotilaallisen koulutuksen toimeenpaneminen tai antaminen yhteenliittymässä. Sotilaallisella koulutuksella tarkoitetaan harjaannuttamista joukko-osastoina käyttämään aseita ja muita vakavan väkivallan käyttöön soveliaita välineitä taistelussa tai siihen rinnastettavissa tilanteissa sekä muun sellaisen tiedon ja taidon välittämistä, joka on tarpeellista sotilastoiminnassa. Aseiden käytön opettaminen sinänsä esimerkiksi ampumaseurassa ei ole sotilaallista koulutusta eikä muidenkaan urheilulajien opettaminen, vaikka kyseisellä urheilulla saattaisikin olla sotilaallista merkitystä. Myöskään metsästysharrastuksessa tavanomainen aseiden käytön opettaminen ei ole ehdotuksessa tarkoitettua sotilaallista koulutusta.

Viime aikoina on ryhdytty ulkomaisten esimerkkien innoittamana järjestämään maastossa niin sanottuja taistelupelejä, jotka suuresti muistuttavat puolustusvoimissa järjestettäviä harjoituksia mutta joissa käytetään terveydelle vaarattomia välineitä. Vaikka toimintaa pidettäisiinkin lainkohdassa tarkoitettuna sotilaallisena koulutuksena, rangaistavuuden edellytykset eivät kuitenkaan täyty. Lainkohdan soveltaminen nimittäin edellyttää, että tällaisia harjoituksia järjestävä organisaatio on sotilaallisesti järjestäytynyt ja että sen tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin.

Rikos edellyttää tahallisuutta. Tahallisuuteen kuuluu tietoisuus siitä, että yhteenliittymä on sotilaallisesti järjestäytynyt ja että sen tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin. Tahallisuus edellyttää myös sen havaitsemista, että tekijän omalla toiminnalla on säännöksessä edellytettyä merkitystä yhteenliittymän toiminnalle.

Ilman nimenomaista toissijaisuuslausekettakin voidaan pitää selvänä, että laiton sotilaallinen toiminta sisältyy valtiopetokseen tai sen valmisteluun, jos kyseisten rikosten tunnusmerkistöt toteutuvat.

Laittoman sotilaallisen toiminnan rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

1.6. 14 luku. Rikoksista poliittisia oikeuksia vastaan

1.6.1. Luvun perustelut

1.6.1.1. Nykyinen lainsäädäntö

Poliittisia oikeuksia tarkoittavia säännöksiä on nykyisen rikoslain 15 luvussa, jonka otsikkona on ''Rikoksista maan Valtiosäätyä vastaan ja toisen vaalioikeuden tahi äänivallan häiritsemisestä''. Kansanedustajien toiminnan ja vaalivapauden häiritsemisestä sisältyy säännöksiä valtiopäiväjärjestykseen. Vaalivapauden häiritsemistä tarkoittavia säännöksiä on myös tasavallan presidentin vaalista annetussa laissa (1076/91), kunnallisvaalilaissa (361/72) ja kirkkolaissa (635/64). Rikosoikeuskomitean runkosuunnitelmassa säännökset kansanvaltaisuutta tai kansalaisten poliittista toimintavapautta vaarantavista rikoksista oli sijoitettu välittömästi Suomen kansainvälistä asemaa vaarantavia ja Suomen kansainvälisiin suhteisiin liittyviä rikoksia sekä yhteiskuntajärjestystä vaarantavia rikoksia koskevien säännösten jälkeen suunnitelman 13 lukuun. Vastaavasti ehdotetaan säännösten sijaintipaikaksi nyt rikoslain 14 lukua, joka jää vapaaksi, kun osa tuon luvun säännöksistä jää pois uudesta laista ja kaikki maanpetosrikoksia koskevat säännökset ehdotetaan sijoitettavaksi rikoslain 12 lukuun sekä valtiopetosrikoksia koskevat rikoslain 13 lukuun. Rikoslain 15 luku jäisi vapaaksi muihin tarkoituksiin.

Rikoslain 15 luvun 1 § sisältää nykyisin eduskunnan tai sen valiokuntien neuvottelu- tai päätösvapauden häiritsemistä, kokoontumisen estämistä tai sen yrittämistä koskevan säännöksen. Kysymyksessä on valtion ylimpiin toimielimiin kohdistuva rikos, jota tarkoittavat säännökset on ehdotettu otettaviksi valtiopetosrikoksia koskevaan rikoslain 13 lukuun. Omaksutun systematiikan mukaan nykyistä rikoslain 15 luvun 1 §:ää korvaava säännös ehdotetaan sijoitettavaksi uuteen 13 lukuun eikä 14 lukuun, jossa säännellään ainoastaan yksityisen kansalaisen poliittisen toimintavapauden piiriin kuuluvia asioita, mutta ei hänen toimintavapauttaan valtioelimen jäsenenä.

Rikoslain 15 luvun 2 § sisältää säännöksen vaali- tai äänioikeuden väkivaltaisesta häiritsemisestä tai niiden käyttämisen estämisestä. Säännöstä ei sovelleta kansanedustajien vaaliin, jonka häiritsemisestä on säädetty rangaistus valtiopäiväjärjestyksen 5 §:ssä. Sitä ei sovelleta myöskään tasavallan presidentin vaaliin. Tasavallan presidentin vaalista annetun lain 31 §:ssä on näitä vaaleja koskeva rangaistussäännös, joka asiallisesti vastaa valtiopäiväjärjestyksen 5 §:n säännöstä. Muihin yleisiin vaaleihin rikoslain 15 luvun 2 § soveltuu, jollei erityissäännöksiä ole olemassa. Kunnallisvaalilaissa (49 ja 65 §) ja kirkkolaissa (197 §) on vaalivapauden häiritsemisen kieltävät säännökset, mutta niihin ei näissä laeissa liity rangaistusuhkaa.

Rikoslain 15 luvun 3 §:ssä on rangaistussäännös äänten ostamisesta tai myymisestä yleisissä asioissa. Säännöstä sovelletaan kansanedustajien vaaleihin ja vaaleihin muuhun julkiseen toimeen tai yleiseen virkaan. Äänten luvattomasta keräilystä papinvaalissa on kirkkolaissa erityissäännös (104 §), joka sisältää myös rangaistusuhan. Ortodoksisesta kirkkokunnasta annettuun lakiin (521/69) sisältyy vastaavanlainen säännös (47 §).

Rikoslain 15 luvun 4 § sisältää rangaistussäännöksen epärehellisyydestä vaaleissa (1 momentti) ja vaaliväärennyksestä (2 momentti). Edellisen mukaan rangaistaan sitä, joka ottaa osaa yleisissä asioissa toimitettavaan vaaliin tai äänestykseen toisen nimissä tai äänestää useammassa kuin yhdessä paikassa tai muuten useamman kuin yhden kerran. Vaaliväärennyksestä tuomitaan se, joka edellä tarkoitetulla epärehellisyydellä tai muuten tahallaan on saanut aikaan sen, että yleisissä asioissa toimitettavan vaalin tai äänestyksen tulos ei ole oikea tai ettei sitä saada selville.

1.6.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia

Rangaistussäännökset yleisissä asioissa toimitettaviin vaaleihin ja äänestyksiin liittyvistä rikoksista sisältyvät pääosin rikoslakiin. Valtiollisiin vaaleihin liittyviä rangaistussäännöksiä on kuitenkin myös valtiopäiväjärjestyksessä ja tasavallan presidentin vaalista annetussa laissa. Rikoslain yleisten säännösten, jotka koskevat muun ohessa kunnallisia vaaleja, ja sanottujen valtiollisista vaaleista annettujen erityissäännösten välillä on useita eroavuuksia. Siitä osaltaan myös johtuu, ettei vaalioikeuden menettämistä valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa koskeva sääntely ole kaikilta kohdin sopusoinnussa vaalirikosten rangaistavuutta koskevien säännösten kanssa.

Rikoslain 15 luvun säännökset ovat 4 §:ää lukuun ottamatta alkuperäisessä asussaan ja kaipaavat jo sen vuoksi uudistamista. Vaalirikosten rangaistavuus olisi arvioitava kokonaisuudessaan uudelleen yhtenäisin, kaikkiin yleisiin vaaleihin ja äänestyksiin soveltuvin sääntelyin.

Vaalioikeuden menettämistä koskevat säännökset ovat nykyään erilaiset valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa. Valtiopäiväjärjestyksen 6 §:n 2 momentin mukaan vaalioikeutta vailla on henkilö, joka on todettu syypääksi siihen, että hän on kansanedustajien vaaleissa ostanut tai myynyt ääniä tai sitä yrittänyt tai äänestänyt useammassa kuin yhdessä paikassa taikka väkivallalla tai uhkauksilla häirinnyt vaalivapautta. Tällainen henkilö on vailla vaalioikeutta myös tasavallan presidentin vaalissa (hallitusmuodon 23 d §:n 1 momentti), mutta ei kunnallisvaaleissa. Tuomioistuin ei julista vaalioikeutta menetetyksi, vaan se seuraa suoraan laista.

Kunnallislain 15 §:ään sisältyi aiemmin vastaavansisältöinen säännös, mutta se jätettiin pois vuonna 1976 annetusta kunnallislaista. Myöskään syyllistyminen tällaiseen vaalirikokseen tasavallan presidentin vaalissa ei johda vaalioikeuden menettämiseen missään vaaleissa. Vaalioikeuden menettämistä koskeva sääntely on selvästi epäjohdonmukainen.

Rikoslain 15 luvun säännökset ovat sikäli puutteelliset, että ne koskevat pääosin vain vaaleihin ja äänestyksiin liittyviä väärinkäytöksiä, mutta eivät suojaa kansalaisten poliittisia oikeuksia muutoin. Muutkin lakiin perustuvat niin sanotut poliittiset perusoikeudet kaipaavat rikosoikeudellisen sääntelyn tarjoamaa suojaa. Myös poliittisten kokousten ja muiden tilaisuuksien estämistä tarkoittavat rangaistussääntelyt ovat puutteellisia.

Helmikuun 20 päivänä 1907 annetussa laissa yleisistä kokouksista on säännöksiä järjestyksenpidosta ja myös rangaistussäännöksiä, mutta ei varsinaista kokouksen pitämisen estämistä tarkoittavaa kriminalisointia. Nykyisen lain säännöksiä kokoontumisvapauden turvaamisesta on pidettävä riittämättöminä. Tämä koskee sekä yleisiä kokouksia koskevan lainsäädännön koko sisältöä että siihen liittyviä rangaistussääntelyjä. Yleisiä kokouksia koskevan lainsäädännön uudistamista on valmisteltu oikeusministeriössä (oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisut 10/1973, 6/1975 ja 1/1976). Vuonna 1975 valmistuneeseen kokoontumislakiehdotukseen sisältyi erityinen rangaistussäännös kokouksen, mielenosoituksen tai kulkueen häiritsemisestä.

Mielipiteen- ja sananvapaus, kokoontumisvapaus ja yhdistymisvapaus ovat vaali- ja äänestysvapauden ohella sellaisia perusoikeuksia, jotka on nimenomaan mainittu esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 8/76) eri artikloissa (19, 21, 22 ja 25 artikla). Myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 19/90) sisältää säännöksiä ajatuksenvapaudesta, ilmaisuvapaudesta ja kokoontumisvapaudesta (9-11 artikla). Suomen kansalaisen sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus on turvattu hallitusmuodon 10 §:ssä. Tarkempia säännöksiä ja rajoituksia näiden oikeuksien käyttämisestä on annettu lailla (painovapauslaki, yleisistä kokouksista annettu laki ja yhdistyslaki). Näihin lakeihin ei kuitenkaan sisälly sanan-, kokoontumis- tai yhdistymisvapauden rajoittamista koskevia kriminalisointeja. Eduskunnan lakivaliokunta on yhdistyslakia koskevasta hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä (15/1988 vp.) pitänyt tärkeänä, että sekä positiivisen että negatiivisen yhdistymisvapauden tehosteena on rangaistusuhka.

1.6.1.3. Ehdotuksen pääkohdat

Ehdotettu luku sisältää seuraavia rikoksia koskevat säännökset: vaalirikos (1 §), vaalilahjonta (2 §), vilpillinen äänestäminen (3 §), vaalituloksen vääristäminen (4 §), poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen (5 §) ja kokouksen estäminen (6 §). Luvussa on lisäksi yleisiä vaaleja ja yleistä äänestystä koskeva määritelmäsäännös (7 §).

Vaalirikoksesta rangaistaisiin sitä, joka väkivallalla tai uhkauksella vaikuttaa tai yrittää vaikuttaa toisen äänestämiseen tai ehdokkaaksi asettumiseen yleisissä vaaleissa tai yleisessä äänestyksessä. Säännös korvaisi nykyisen rikoslain 15 luvun 2 §:n ja käsittäisi muun muassa siinä tarkoitetun vaalivapauden häiritsemisen. Ehdotettu säännös koskisi kaikkia yleisiä vaaleja ja äänestyksiä, joten se poistaisi nykyisessä laissa olevat erot esimerkiksi valtiollisten ja kunnallisten vaalien rikosoikeudellisessa sääntelyssä. Uutta olisi se, että säännös suojaisi myös ehdokkaaksi asettumista.

Luvun 2 § koskisi vaalilahjontaa. Säännöksessa asetettaisiin rangaistusuhka sille, joka lupaa, tarjoaa tai antaa toiselle palkkion tai muun edun vaikuttaakseen äänestämiseen yleisissä vaaleissa tai yleisessä äänestyksessä. Vastaavasti rangaistaisiin sitä, joka vaatii edun äänestämisestä tai äänestämättä jättämisestä. Säännös korvaisi nykyisen rikoslain 15 luvun 3 §:n äänten ostamisesta ja myymisestä.

Vilpillistä äänestämistä koskevassa luvun 3 §:ssä asetettaisiin rangaistusuhka sille, joka yleisissä vaaleissa tai yleisessä äänestyksessä äänestää ilman äänioikeutta, toisen nimissä tai useamman kuin yhden kerran. Vilpillisen äänestämisen yritys olisi rangaistava. Säännös vastaisi pääpiirteissään nykyisen rikoslain 15 luvun 4 §:n 1 momenttia.

Ehdotetun luvun 4 §:n mukaisesta vaalituloksen vääristämisestä tuomittaisiin se, joka 1) laskee väärin ääniä, 2) hävittää, turmelee, piilottaa tai lisää äänestyslippuja tai muuttaa niihin tehtyjä merkintöjä taikka 3) muulla niihin rinnastettavalla tavalla puuttuu yleisen vaalin tai yleisen äänestyksen asianmukaiseen toimittamiseen. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että tekijä on tarkoittanut aikaansaada väärän vaalituloksen tai sen, että tulosta ei saada selville. Yritys olisi rangaistava. Nykyisessä rikoslain 15 luvussa vastaava rangaistussäännös on 4 §:n 2 momentissa (vaaliväärennys).

Uuteen rikoslakiin ei ehdoteta otettavaksi säännöstä, joka vastaisi valtiopäiväjärjestyksen 5 §:n 3 momenttia. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan työnantajaa, joka ei suo hänen työssään olevalle vaalioikeutetulle tilaisuutta käyttää vaalioikeuttansa, rangaistaan sakolla. Vastaava säännös on tasavallan presidentin vaalista annetun lain 31 §:n 2 momentissa, jonka mukaan työnantaja, joka estää hänen palveluksessaan olevaa käyttämästä äänioikeuttaan, on tuomittava sakkoon.

Sen jälkeen, kun ennakkoäänestys vaaleissa on tehty mahdolliseksi ja äänioikeuden käyttäminen ennakkoon on muodostunut vakiintuneeksi ja verraten yleiseksi tavaksi osallistua vaaleihin, kyseisten säännösten merkitys äänioikeuden käyttömahdollisuuksien turvaajana on ratkaisevasti vähentynyt. Ennakkoäänestys on nykyisten säännösten mukaan mahdollista postitoimipaikoissa, ulkomailla, erilaisissa laitoksissa ja rajoitetuin edellytyksin jopa äänioikeutetun kotona. Ennakkoäänestyspaikkojen lukumäärä on noussut vaali vaalilta.

Säännöksillä, joissa asetetaan rangaistusuhka työnantajalle, joka estää työntekijää käyttämästä äänioikeuttaan, ei enää ole käytännöllistä merkitystä. Lisäksi törkeimpiin äänioikeuden käytön estämistapauksiin voidaan soveltaa ehdotetun luvun 1 §:ssä säänneltyä vaalirikoksen tunnusmerkistöä. Näistä syistä ehdotetaan valtiopäiväjärjestyksen ja tasavallan presidentin vaalista annetun lain mainitut säännökset kumottaviksi.

Kun vaalirikosten rangaistavuutta koskevat erot valtiollisten ja kunnallisten vaalien välillä ehdotuksen mukaan poistetaan, on syytä poistaa myös epäjohdonmukaisuus näihin vaaleihin liittyvistä vaalioikeuden menettämistä koskevista säännöksistä. Kun tällaisille säännöksille ei ole ilmennyt käytännöllistä merkitystä, ne ehdotetaan poistettaviksi myös edustajainvaalissa tehtyyn rikokseen liittyvinä. Vaalioikeuden menettämistä koskeva valtiopäiväjärjestyksen 6 §:n 2 momentin säännös ehdotetaan siksi kumottavaksi.

Äänioikeuden menettämisestä eräiden vaalirikosten johdosta sisältyy säännöksiä myös kirkkolain 269 §:ään ja ortodoksisesta kirkkokunnasta annettuun lain 25 §:ään. Myös näiden säännösten tarpeellisuutta olisi asianomaisia lakeja uudistettaessa syytä harkita. Mainittuun hallituksen esitykseen uudeksi kirkkolaiksi ei enää sisällykään vastaavaa säännöstä.

Vaalioikeuden menettämistä koskevien säännösten sekä vaalirikos- ja vaalilahjontasäännöksen muuttamisen johdosta olisi muutettava myös eräiden tuomioistuinratkaisujen johdosta tehtävistä ilmoituksista annetun asetuksen (138/86) 2 §:ää.

Poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta säädettäisiin 5 §:ssä. Säännöksessä asetettaisiin rangaistusuhka sille, joka väkivallalla tai vakavan vaaran toisen hyvinvoinnille käsittävällä uhkauksella estää toista 1) ilmaisemasta mielipidettään yleisistä asioista niitä varten tarkoitetussa kokouksessa tai muussa tilaisuudessa taikka tiedotusvälineessä tai muuten julkisesti, 2) osallistumasta yleisiä asioita varten järjestettyyn kokoukseen, kulkueeseen tai muuhun tilaisuuteen tai 3) perustamasta yhdistystä yleisiä asioita varten taikka liittymästä tai kuulumasta sellaiseen tai toimimasta siinä.

Poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta tuomittaisiin myös se, joka edellä mainitulla tavalla saa toisen vastoin tahtoaan jossakin tilaisuudessa taikka tiedotusvälineessä tai muuten julkisesti ilmaisemaan mielipiteensä yleisissä asioissa, osallistumaan yleisiä asioita varten järjestettyyn tilaisuuteen tai liittymään tai kuulumaan sellaisia asioita varten perustettuun yhdistykseen tai toimimaan tällaisessa yhdistyksessä. Myös poliittisten toimintavapauksien loukkaamisen yritys olisi rangaistava.

Ehdotettu rangaistussäännös olisi kokonaan uusi, koska se koskisi muiden poliittisten oikeuksien kuin vaalivapauden loukkaamista.

Kokouksen estämisestä rangaistaisiin 6 §:n mukaan sitä, joka käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla oikeudettomasti estää yleisiä asioita varten tarkoitetun kokouksen, kulkueen tai tilaisuuden järjestämisen. Yritys olisi rangaistava. Kyseinen rangaistussääntely olisi rikoslaissa uusi. Tosin nykyisen rikoslain 10 luvun 3 ja 4 § suojaavat eräitä uskonnollisia tai niihin rinnastettavia tilaisuuksia. Muun yleisen kokouksen häiritseminen voi tulla rangaistavaksi 42 luvun 7 §:ssä olevan ilkivaltasäännöksen perusteella.

Määritelmäsäännöksestä luvun 7 §:ssä ilmenisi, että luvun vaaleihin liittyviä rikoksia koskevat säännökset on tarkoitettu sovellettaviksi valtiollisiin vaaleihin, maakuntapäivävaaleihin, kunnallisiin vaaleihin ja yleisiin kirkollisiin vaaleihin sekä valtiollisiin ja kunnallisiin kansanäänestyksiin.

Kaikki luvussa säännellyt rikokset olisivat virallisen syytteen alaisia.

Luvussa säännellyt teot saattavat täyttää samalla jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön. Lähinnä tulisivat kysymykseen eräät henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevan rikoslain 21 luvun, vapauteen kohdistuvia rikoksia koskevan rikoslain 25 luvun sekä väärennysrikoksia koskevan 33 luvun rangaistussäännökset. Tällaisissa tapauksissa sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä.

1.6.2. Pykälien perustelut

1 §. Vaalirikos

Vaalirikosta koskeva sääntely käsittää muun muassa ne vaalivapauden häiritsemiset, joita tarkoitetaan nykyisen rikoslain 15 luvun 2 §:ssä. Ehdotetun säännöksen mukaan rangaistaisiin sitä, joka väkivallalla tai uhkauksella vaikuttaa tai yrittää vaikuttaa toisen äänestämiseen tai ehdokkaaksi asettumiseen yleisissä vaaleissa tai yleisessä äänestyksessä.

Säännös koskisi kaikkia luvun 7 §:n määritelmäsäännöksen mukaisia yleisiä vaaleja ja yleisiä äänestyksiä. Nykyisen rikoslain 15 luvun 2 §:n säännös vaalivapauden häiritsemisestä ei koske kansanedustajien vaaleja eikä tasavallan presidentin vaalia. Kansanedustajien vaaleja koskee valtiopäiväjärjestyksen 5 §. Sen 1 momentin mukaan rangaistaan enintään kolmen kuukauden vankeudella sitä, joka houkuttelemalla tai painostamalla häiritsee vaalivapautta. Jos häiritsemisessä käytettiin väkivaltaa tai uhkausta, rangaistus on vähintään yksi kuukausi ja enintään yksi vuosi vankeutta. Työnantajaa, joka ei suo hänen työssään olevalle vaalioikeutetulle tilaisuutta käyttää vaalioikeuttaan, rangaistaan sakolla valtiopäijärjestyksen 5 §:n 3 momentin mukaan. Tasavallan presidentin vaalista annetun lain 31 §:ssä on valtiopäiväjärjestyksen 5 §:ää vastaava säännös.

Kunnallisvaalilain 49 ja 65 §:ään sisältyy vaalivapauden häiritsemisen kieltävä säännös, mutta niillä ei ole kunnallisvaalilaissa rangaistusuhkaa. Kunnallisvaalien yhteydessä tapahtunut vaalivapauden häiritseminen rangaistaan rikoslain 15 luvun 2 §:n nojalla. Niin ikään kirkkolain 197 §:ssä on vaalivapauden häiritsemisen kieltävä säännös, jolla ei ole kirkkolaissa rangaistusuhkaa. Rangaistus papinvaalissakin tapahtuneesta vaalivapauden häiritsemisestä määrätään rikoslain 15 luvun 2 §:n mukaan.

Ehdotettu säännös poistaisi vaalivapauden häiritsemisen sääntelyn nykyiset eroavuudet valtiollisten vaalien ja muiden yleisten vaalien välillä. Vaalivapauden häiritsemisestä säädettäisiin yhtenäisesti rikoslaissa. Ehdotuksen toteuttamisen jälkeen käyvät erityiset rangaistussääntelyt valtiopäiväjärjestyksen 5 §:n 1 momentissa ja tasavallan presidentin vaalista annetun lain 31 §:n 1 momentissa tarpeettomiksi, joten mainittuja pykäliä olisi muutettava.

Vaalirikoksen suojeluobjekteja olisivat äänestäjällä oleva valintaoikeus sekä oikeus osallistua tai olla osallistumatta äänestykseen tai vaaliin. Rangaistavaa olisi väkivallalla tai uhkauksella vaikuttaminen toisen äänestyksen sisältöön eli siihen, ketä tai mitä vaihtoehtoa toinen äänestää. Rangaistavaa olisi myös toisen äänestämisen estäminen tai toisen pakottaminen äänestämään. Taloudellisen edun kautta tapahtuva äänestäjään vaikuttaminen olisi rangaistava 2 §:ssä säädettynä vaalilahjontana.

Ehdotetussa pykälässä säädetään rangaistavaksi äänioikeuden loukkaamisen lisäksi myös väkivallalla tai uhkauksella vaikuttaminen toisen ehdokkaaksi asettumiseen yleisissä vaaleissa. Yleisiä vaaleja koskevissa laeissa ehdokkaaksi ryhtyminen edellyttää muun muassa sitä, että puolue, valitsijayhdistys tai henkilöryhmä asettaa henkilön ehdokkaaksi, henkilö suostuu ottamaan vastaan vaalin tarkoittaman toimen ja vakuuttaa, ettei ole suostunut toisen ryhmän ehdokkaaksi tai ehdokkaaksi toisessa vaalipiirissä. Presidentinvaalissa ehdokkaan on annettava vakuutus, että hän suostuu olemaan hänet asettaneen puolueen tai henkilöryhmän ehdokkaana ja ottamaan vastaan presidentin toimen. Väkivallalla tai uhkauksella vaikuttaminen näiden suostumusten antamiseen rangaistaisiin vaalirikoksena. Vaalirikoksesta tuomittaisiin myös se, joka sanotuin tavoin estää toisen ehdokkaaksi asettumisen.

Vaalirikosta koskevassa säännöksessä ei ole määritelty, minkälainen siinä tarkoitetun uhkauksen tulee olla. Se voisikin olla mikä tahansa uhkaus, joka yleisen elämänkokemuksen mukaan olisi niin vakava, että sillä olisi vaikutusta äänestämiseen tai ehdokkaaksi asettumiseen.

Yritysteko ja rikoksen täytetty tekomuoto ehdotetaan rinnastettaviksi. Näin ollen vaalirikoksesta voitaisiin tuomita silloinkin, kun ei ole näyttöä esimerkiksi siitä, ketä toinen on todellisuudessa äänestänyt. Vaalisalaisuuden vuoksi näyttöä tällaisesta seikasta ei juuri ole saatavissa.

Rangaistukseksi vaalirikoksesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Enimmäisrangaistus olisi siis korkeampi kuin nykyisissä vaalivapauden häiritsemistä koskevissa rangaistussäännöksissä. Törkeimmissä tapauksissa vaalirikosta voidaan pitää varsin vakavana rikoksena, sillä se koskee myös ehdokasasettelua, jopa tasavallan presidentin vaalissa.

Lisäksi kirkkolain 269 §:n ja ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain 25 §:n säännökset äänioikeuden menettämisestä vaalivapauden häiritsemisen johdosta voisivat vastaisuudessa tulla sovellettavaksi vaalirikoksen kysymyksessä ollessa, koska vaalirikossäännös lähinnä vastaa nykyistä rikoslain 15 luvun 2 §:ää vaalivapauden häiritsemisestä.

2 §. Vaalilahjonta

Nykyisen rikoslain 15 luvun 3 §:n säännös äänten ostamisesta ja myymisestä ehdotetaan korvattavaksi säännöksellä, jonka rikosnimike olisi vaalilahjonta.

Vaaleihin liittyvää lahjontaa, olipa kyseessä edun lupaaminen, tarjoaminen, antaminen taikka edun vaatiminen, on ilmennyt varsin harvoin. Voitaisiin jopa ajatella, ettei tämäntyyppisiä säännöksiä tarvita, koska äänioikeutetuilla on vapaa oikeus päättää äänestämisestään. Toisaalta äänestyspäätökseen vaikuttaminen henkilökohtaisen palkkion tai muun edun lupaamalla taikka tällaisen edun vaatiminen voisivat vähentää vaalien arvokkuutta ja yksittäistapauksessa jopa vaikuttaa epäasiallisesti vaalin lopputulokseen. Vaalilahjonnan vastaisella säännöksellä onkin myös tärkeä tehtävä osoittaa vaaleihin liittyvän epäasiallisen vaikuttamisen paheksuttavuus. Vaalilahjontaa koskeva säännös tarjoaisi mahdollisuuden puuttua esimerkiksi sellaiseen menettelyyn, jossa joku tiedotusvälineissä tarjoutuu ostamaan ääniä tai avoimesti kaupittelee perheenjäsentensä ääniä eniten tarjoavalle. Uusissa kunnallista neuvoa-antavaa kansanäänestystä koskevissa säännöksissä (655 ja 656/90) mahdollistettu kirjeäänestys vielä jossain määrin lisää tilaisuuksia pyrkiä vaikuttamaan äänestäjään ja heikentää mahdollisuutta valvoa äänestystä.

Samoin kuin vaalirikosta koskeva säännös myös vaalilahjontasäännös koskisi yleisiä vaaleja ja yleisiä äänestyksiä. Yleisien vaalien ja yleisen äänestyksen käsitteestä on säädetty määritelmäsäännöksessä (7 §).

Pykälän 1 kohdan mukaan vaalilahjonnasta rangaistaisiin sitä, joka lupaa, tarjoaa tai antaa toiselle palkkion tai muun edun vaikuttaakseen äänestämiseen. Lupaus tai tarjous voitaisiin tehdä yhtä hyvin suullisesti kuin kirjallisestikin. Rangaistavuus ei edellyttäisi lupauksen tai tarjouksen hyväksymistä. Tarjouksen tulee kuitenkin kohdistua määrättyyn tai määrättyihin henkilöihin. Tavanomaiset vaalilupaukset, jotka on osoitettu valitsijakunnalle yleisesti, eivät toteuta rikoksen tunnusmerkistöä, vaikka niissä luvattaisiinkin tiettyjä etuja valitsijoille siinä tapauksessa, että ehdokas tulee valituksi. Vaalilupauksen ja vaalilahjonnan ero on usein juuri siinä, että vaalilupaus koskee ehdokkaan toimintaa kysymyksessä olevassa luottamustehtävässä valituksi tulemisen jälkeen, kun taas vaalilahjonnassa on yleensä kysymys sellaisen edun lupaamisesta, tarjoamisesta tai antamisesta, joka ei edellytä valituksi tulemista. Säännöksessä tarkoitetaan palkkiolla rahakorvausta tai muuta siihen rinnastettavaa etuutta. Kuten säännöksestä ilmenee, mikä tahansa muukin etu voisi tulla kysymykseen. Aina kuitenkin vaadittaisiin, että edulla pyritään vaikuttamaan äänestämiseen. Esimerkiksi äänestäjän kuljettaminen äänestyspaikalle tai matkakustannusten suorittaminen ei olisi rangaistavaa, ellei samalla yritetä vaikuttaa äänestäjän äänestysvapauteen.

Äänestämiseen vaikuttaminen tarkoittaisi paitsi pyrkimystä vaikuttaa äänestäjän oikeuteen valita ehdokkaansa vapaasti myös äänioikeutetulla olevaa päätäntävaltaa sen suhteen, käyttääkö hän äänioikeuttaan.Rangaistavaa olisi edun lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen äänestäjälle paitsi pyrkimyksin vaikuttaa hänen äänestyskäyttäytymiseensä myös siinä tarkoituksessa, että edunsaaja vaikuttaisi jonkun muun, esimerkiksi perheenjäsenensä äänestämiseen.

Pykälän 2 kohdassa asetettaisiin rangaistusuhka ainoastaan palkkion tai muun edun vaatimisesta. Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle jää palkkion hyväksyminen tai vastaanottaminen silloin, kun sitä on äänestäjän vaatimatta hänelle tarjottu. Palkkio tai etu olisi vaadittava äänestämisestä tai äänestämättä jättämisestä. Äänestämisellä tarkoitettaisiin tässäkin paitsi äänestämistä tietyllä tavalla periaatteessa myös sitä, että lupautuu palkkiota vastaan käyttämään äänioikeuttaan. Vastaavasti palkkion vaatiminen siitä, että pyrkii vaikuttamaan toisen äänestämiseen, olisi rangaistavaa.

Rangaistavuuden edellytyksenä ei kummassakaan kohdassa olisi, että todella äänestetään sovitulla tavalla. Vaalisalaisuuden vuoksi sitä ei voitaisi todistaa muilta osin kuin äänioikeuden käyttämisen osalta.

Rangaistukseksi vaalilahjonnasta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Asteikko olisi sama kuin nykyisen rikoslain äänten ostamista ja myymistä koskevassa 15 luvun 3 §:ssä.

Kirkkolain 269 §:n mukaan äänioikeuden menettäminen seuraa paitsi vaalivapauden häiritsemisestä myös äänten ostamisesta ja myymisestä, mistä on erityinen säännös kirkkolain 104 §:ssä. Myös vaalilahjonta voi ilmetä sellaisena äänten ostamisena ja myymisenä, jota kirkkolain 269 §:ssä tarkoitetaan. Koska kirkkolain säännös tältä osin soveltuu kuitenkin ilmaisultaan paremmin rikoslain nykyiseen 15 luvun 3 §:ään kuin ehdotettuun vaalilahjontasäännökseen, sitä olisi syytä muuttaa, mikäli säännöstä ei pidetä tarpeettomana.

3 §. Vilpillinen äänestäminen

Ehdotettu säännös korvaisi rikoslain 15 luvun 4 §:n 1 momentin, joka sisältää rangaistussäännöksen epärehellisyydestä vaaleissa.

Rikoslain 15 luvun 4 § uudistettiin vuonna 1970, jolloin pykälä jaettiin kahdeksi momentiksi. Pykälän 1 momentti käsittää petosluonteisen tekomuodon ja 2 momentti vaaliväärennyksen. Aikaisemmin molemmat tekomuodot sisältyivät samaan säännökseen. Välittömänä aiheena lainmuutokseen oli vuonna 1969 kansanedustajain vaaleista annetussa laissa (391/69) omaksuttu ennakkoäänestysjärjestelmä, jonka katsottiin lisäävän mahdollisuuksia useampikertaiseen äänestämiseen. Muutoksella haluttiin korostaa sitä, että sellainenkin useampikertainen äänestäminen, joka ei vaikuta lopullisiin äänimääriin, oli vallitsevan käsityksen mukaan oikeudenvastaista ja siten syytä kriminalisoida.

Koska kaikki rangaistavaksi ehdotetut teot tehdään äänestämällä, ehdotetaan pykälän rikosnimi muutettavaksi säännöksen sisältöä paremmin kuvaavaksi. Rikosnimi vilpillinen äänestäminen osoittaisi moitittavan menettelyn kohdistuvan juuri äänestämiseen eikä vaaleihin yleensä. Sisällöllisenä erona nykyiseen epärehellisyyttä vaaleissa koskevaan säännökseen nähden olisi se, että vilpillisen äänestämisen tekotapana mainittaisiin myös äänestäminen ilman äänioikeutta.

1 momentti. Säännös koskisi kaikkia 7 §:ssä tarkoitettuja yleisiä vaaleja ja yleisiä äänestyksiä. Vilpillisenä äänestämisenä rangaistaisiin äänestäminen ilman äänioikeutta, toisen nimissä tai useamman kuin yhden kerran. Teko olisi rangaistava riippumatta siitä, vaikuttaako menettely äänestysnumeroihin taikka vaalin lopputulokseen eli siihen, kuka tai mikä vaihtoehto tulee valituksi.

Säännöksen mukaan arvosteltaisiin siis sekä ne tapaukset, joissa teolla ei ole vaikutusta vaalin lopputulokseen tai edes äänimääriin, että ne tapaukset, joissa vilpillinen äänestäminen johtaa siihen, että äänimäärä muodostuu vääräksi, tai jopa vaikuttaa siihen, kuka tai mikä vaihtoehto tulee valituksi. Erillistä säännöstä jälkimmäistäkään tapausta varten ei ehdoteta. Vilpillisesti äänestävä yleensä tähdännee siihen, että ainakin äänimäärä muodostuisi virheelliseksi. Sen sijaan hän ei useimmiten voine tietää tai edes kovin tarkasti arvioida, mikä vaikutus vilpillisellä äänestämisellä on vaalin kohteena oleviin valintoihin. Jos kuitenkin poikkeuksellisesti on nähtävissä, että vilpillisesti äänestävä on voinut tietää tekonsa vaikuttavan myös tietyn vaihtoehdon tai henkilön valituksi tulemiseen, olisi teon erityinen moitittavuus otettava rangaistusta määrättäessä huomioon.

Ensimmäisenä tekotapana mainitaan äänestäminen ilman äänioikeutta. Jos joku on saanut erehdyksessä nimensä vaaliluetteloon ja käyttää erehdyksen luomaa mahdollisuutta äänestää vaaleissa taikka onnistuu muutoin äänestämään, vaikka ei ole äänioikeutettu, voidaan häntä rangaista vilpillisestä äänestämisestä. Jos hän on erehdyttänyt viranomaisen tekemään vaaliluetteloon väärän merkinnän, että hän on äänioikeutettu, vaikkei hän todellisuudessa sitä ole, tekoon voidaan soveltaa rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa uudistettua rikoslain 16 luvun 21 §:n säännöstä rekisterimerkintärikoksesta.

Toisen nimissä äänestämisestä on kysymys, jos henkilö erehdyttää vaalivirkailijaa luulemaan, että erehdyttäjä on tietty vaaliluetteloon merkitty henkilö ja käyttää tällä perusteella toisen äänioikeutta. Toisen nimissä äänestäminen olisi rangaistavaa, vaikka tekijä itsekin olisi äänioikeutettu eikä edes käyttäisi omaa äänioikeuttaan. Jos taas vaaliavustaja merkitsee vaalilippuun toisen äänen kuin avustettava haluaa, avustaja ei syyllistyisi vilpilliseen äänestämiseen, vaan 4 §:ssä tarkoitettuun epärehellisyyteen vaaleissa.

Kolmantena tekotapana mainitaan useamman kuin yhden kerran äänestäminen. Ennakkoäänestyksen käyttöön ottamisen jälkeen tämänkaltaiseen epärehellisyyteen on helposti tilaisuus, koska ennakkoäänestysmenettelyyn ei liity tarkastusta siitä, onko äänioikeutta mahdollisesti jo aikaisemmin käytetty. Riittää, että äänestäjä selvittää henkilöllisyytensä. Kahdessa tai useammassa eri äänestyspaikassa äänestäminen on siten käytännössä mahdollista. Teon paljastuminen on kuitenkin varmaa, jos vaaliviranomaiset toimivat huolellisesti.

Rangaistukseksi vilpillisestä äänestämisestä ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Tämä vastaisi nykyisen rikoslain 15 luvun 4 §:n 1 momentin rangaistusasteikkoa.

2 momentti. Vilpillisen äänestämisen yritys olisi rangaistava.

4 §. Vaalituloksen vääristäminen

Ehdotetun säännöksen tarkoituksena on suojata yleisen vaalin tai yleisen äänestyksen tuloksen oikeellisuutta ja selvillesaamista säätämällä rangaistavaksi vaalin tai äänestyksen asianmukaista toimittamista uhkaavat teot.

Nykyisen rikoslain 15 luvun 4 §:n 2 momentissa, jonka puheena oleva säännös korvaisi, edellytetään teolla aikaansaadun sen, että vaalin tai äänestyksen tulos ei ole oikea tai ettei sitä saada selville. Vaalituloksella on oikeuskirjallisuudessa tarkoitettu sitä, että äänestysnumerot ovat toiset kuin ilman tapahtunutta vaaliväärennystä. Vaalitulos on väärä silloinkin, kun oikea henkilö tulee valituksi, mutta väärällä äänimäärällä, joka ei anna todellista kuvaa voimasuhteista.

1 momentti. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi tekijän tarkoitus aiheuttaa se, että yleisen äänestyksen tai yleisen vaalin tulos ei ole oikea tai että sitä ei saada selville. Sen sijaan ei edellytettäisi, toisin kuin nykyisessä laissa, että tekijän toiminnasta on todella aiheutunut vaalin tai äänestyksen tuloksen virheellisyys. Niin kuin nykyisinkin vaalin tuloksella tarkoitettaisiin jo äänimääriä, ei pelkästään vaalin lopputulosta eli sitä, kuka tai mikä vaihtoehto on tullut valituksi. Riittäisi, että pyritään äänimäärien vääristymiseen.

Rangaistavaa olisi esimerkiksi sellainen menettely, jossa muutetaan äänestyslippuihin tehtyjä merkintöjä siinä tarkoituksessa, että kasvatetaan jonkun ehdokkaan äänimäärää aikomatta aiheuttaa väärän henkilön valituksi tulemista. Luonnollisesti tekijä, jonka päämääränä on ollut aikaansaada väärä lopputulos, ansaitsee ankaramman rangaistuksen kuin tekijä, joka on tarkoittanut vain muuttaa äänimääriä.

Äänestyksen tuloksen selville saamisen estäminen voisi ilmetä esimerkiksi äänten laskennassa käytettävän tietojenkäsittelyjärjestelmän vaurioittamisena siten, ettei ääniä kyetä asianmukaisesti laskemaan.

Ehdotettu säännös koskisi 7 §:n määritelmäsäännöksessä tarkoitettuja yleisiä vaaleja ja yleisiä äänestyksiä.

Pykälässä mainitaan ensimmäisenä tekotapana äänten väärin laskeminen. Tähän tekotapaan voisi käytännössä syyllistyä vain äänestysmenettelyyn tai vaalin toimittamiseen osallistuva henkilö. Äänten laskemisella ei tarkoiteta pelkästään äänestyslippujen laskemista, vaan äänten laskemista kaikkine vaiheineen. Kysymykseen tulisi esimerkiksi virheellisen merkinnän aiheuttaminen ääntenlaskentaa koskevaan luetteloon tai vaalipöytäkirjaan joko ilmoittamalla toisten laskema äänimäärä väärin tai laskemalla itse äänet väärin taikka vääristämällä äänten laskentaan liittyviä pöytäkirjamerkintöjä.

Toiseen tekotapaan eli äänestyslippujen hävittämiseen, turmelemiseen, piilottamiseen tai lisäämiseen taikka äänestyslippuihin tehtyjen merkintöjen muuttamiseen voisi syyllistyä myös vaalitoimituksen kannalta ulkopuolinen henkilö, joka on päässyt käsiksi äänestyslippuihin.

Kolmantena tekotapana pykälässä mainittaisiin muu kahteen edellä mainittuun tekotapaan rinnastettava teko, jolla puututaan vaalin tai äänestyksen asianmukaiseen toimittamiseen. Kysymykseen voisi tulla esimerkiksi vaaliavustajan toiminta vastoin äänestäjän tahtoa ja ohjeita taikka se, että vaalin toimittamiseen osallistuva antaa äänioikeutta vailla olevan henkilön äänestää, vaikka tietääkin tämän olevan vailla äänioikeutta. Myös ääntenlaskennassa käytettävän tietokonejärjestelmän toimintaan puuttumalla voitaisiin säännöksessä edellytetyssä tarkoituksessa vaikuttaa vaalin tai äänestyksen asianmukaiseen toimittamiseen.

Äänestyksen toimittamisella ei tässä tarkoiteta pelkästään äänestystilanteeseen liittyviä tekoja, vaan myös äänten laskentaa, eli vaalin tai äänestyksen toimittamista kokonaisuudessaan. Se, että teon tulee olla 1 ja 2 kohdassa mainittuihin tekoihin rinnastettava, korostaa sitä, että teon on kohdistuttava vaalin tai äänestyksen järjestelyihin eikä esimerkiksi vaalimainontaan tai äänestäjiin. Laajamittainenkaan äänestäjien uhkaaminen lopputuloksen vääristämiseksi ei tule arvosteltavaksi tämän pykälän nojalla. Tällaiseen tekoon sovellettaisiin vaalirikossäännöstä. Vaalimainontaan kohdistuvaan vahingoittamiseen taas voidaan soveltaa vahingontekorikossäännöksiä.

Rangaistukseksi vaalituloksen vääristämisestä ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Nykyisessä vaaliväärennystä koskevassa säännöksessä säädetään rangaistukseksi enintään kaksi vuotta vankeutta.

2 momentti. Myös yritys olisi rangaistava.

5 §. Poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen

1 momentti. Paitsi vaalioikeus, myös muut poliittiset oikeudet tarvitsevat suojelua oikeudettomia loukkauksia vastaan. Ehdotuksen mukaan rangaistaisiin poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta sitä, joka väkivallalla tai vakavan vaaran toisen hyvinvoinnille käsittävällä uhkauksella estää toista 1) ilmaisemasta mielipidettään yleisistä asioista niitä varten tarkoitetussa kokouksessa tai muussa tilaisuudessa taikka tiedotusvälineessä tai muuten julkisesti, 2) osallistumasta yleisiä asioita varten järjestettyyn kokoukseen, kulkueeseen tai muuhun tilaisuuteen tai 3) perustamasta yhdistyksen yleisiä asioita varten taikka liittymästä tai kuulumasta sellaiseen tai toimimasta siinä.

Kiellettyinä estämiskeinoina mainitaan säännösehdotuksessa väkivalta ja vakavan vaaran toisen hyvinvoinnille käsittävä uhkaus. Näin ollen lievä uhkaaminen tai pakottaminen, jolla estetään jokin säännöksessä tarkoitettu toiminta, jäisi rankaisematta tämän lainkohdan perusteella. Sen sijaan tällaiset teot voivat täyttää jonkin rikoslain 25 luvussa säännellyn vapauteen kohdistuvan rikoksen tunnusmerkistön.

Esimerkkinä tapauksesta, jossa uhkaus käsittää vakavan vaaran toisen hyvinvoinnille, voidaan mainita se, että henkilöä yritetään pakottaa eroamaan puolueestaan tai ammattijärjestöstään uhkailemalla häntä muussa tapauksessa tapahtuvalla työpaikasta erottamisella, työuralla etenemisen olennaisella vaikeutumisella taikka vuokra-asunnon tai pankkilainan irtisanomisella. Vaikka toisen hyvinvointiin kohdistuva uhka voinee käytännössä liittyä lähinnä taloudelliseen hyvinvointiin, säännöksessä ei ole kuitenkaan nimenomaisesti rajoitettu hyvinvoinnin sisältöä. Niinpä uhka hyvinvoinnille voisi ilmetä myös uhkauksena tehdä työolosuhteisiin sellainen muutos, joka aiheuttaisi vakavan vaaran toisen fyysiselle hyvinvoinnille. Uhkauksen vakavuutta arvioitaessa on otettava huomioon uhkaajan asema ja vaikutusvalta.

Uhkaus voi kohdistua joko siihen henkilöön, jonka poliittiseen toimintaan pyritään vaikuttamaan, tai johonkin toiseen hänelle läheiseen henkilöön, kuten lähiomaiseen.

Säännös koskisi estämistä, joka kohdistuu mielipiteen ilmaisemiseen yleisistä asioista, taikka kokoontumiseen tai yhdistymiseen yleisiä asioita varten. Sanonnalla ''yleinen asia'' tarkoitetaan ehdotuksessa samaa kuin poliittisella tai yleisen yhteiskuntapolitiikan alaan kuuluvalla asialla. Sanalla poliittinen, vaikka se onkin merkitykseltään epämääräinen, on yleisessä kielenkäytössä jokseenkin vakiintunut sisältö. Tämä käy ilmi muun muassa siitä, että kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa sanaa poliittinen tai ilmausta poliittinen oikeus ei ole määritelty niin kuin usein vastaavissa sopimuksissa on menetelty niissä käytettyjen termien suhteen.

Säännös ei soveltuisi tapaukseen, jossa esimerkiksi puoluekokousedustajaa painostetaan ottamaan määrätty kanta puolueen sisäisessä järjestöllisessä kysymyksessä. Kysymyksessä ei tällöin ole yleinen yhteiskunnallinen asia, vaan järjestön sisäinen asia. Poliittisten toimintavapauksien loukkaamista ei myöskään olisi poliittisessa päätöksenteossa tavanomaisesti hyväksytty vaikuttaminen asianomaisen elimen jäseniin, vaikka se käsittäisikin esimerkiksi uhkauksen näiden poliittisen uran vaikeutumisesta.

Poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen toteuttaa yleensä pakottamisen tunnusmerkistön (ehdotettu 25 luvun 7 §). Koska pakottamissäännöksessä on ankaruusvertailua edellyttävä toissijaislause, pakottamissäännöstä ei kuitenkaan sovelleta näissä tapauksissa. Jos momentin 3 kohdan mukainen yhdistymisvapautta loukkaava menettely täyttää samalla työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamisen tunnusmerkistön (ehdotettu 47 luvun 5 §), olisi perusteltua soveltaa ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä. Työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamista koskeva säännös on tarkoitettu suojaamaan työntekijöiden asemaa niissä tapauksissa, joissa työntekijän oikeutta järjestäytyä estetään muuten kuin väkivallalla tai uhkauksella hyvinvoinnille. Jos ankaramman asteikon sisältävä säännös soveltuu, ei ole tarvetta soveltaa rangaistavuuden alaa laajentavaa säännöstä.

Rangaistukseksi poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

2 momentti. Poliittisiin toimintavapauksiin voidaan katsoa kuuluvan myös oikeus olla osallistumatta yhteiskunnalliseen toimintaan tai ilmaisematta mielipidettään yleisistä asioista julkisesti. Nimenomainen säännös tällaisesta niin sanotusta negatiivisesta vapaudesta on uskonnonvapautta koskevassa hallitusmuodon 8 §:ssä, jonka mukaan Suomen kansalaisella on vapaus luopua uskonnollisesta yhdyskunnasta, sekä 9 §:ssä, jonka mukaan Suomen kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippumattomat siitä, kuuluuko hän mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevassa hallitusmuodon 10 §:ssä ei ole vastaavia säännöksiä. Silti voidaan katsoa, että 10 § turvaa myös oikeuden olla käyttämättä näitä vapauksia.

Myös tällainen negatiivinen ilmaisu-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus kaipaa rikosoikeudellista suojaa. Sen vuoksi ehdotetaan, että poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta tuomittaisiin myös se, joka väkivallalla tai 1 momentissa tarkoitetulla uhkauksella saa toisen vastoin tahtoaan ilmaisemaan mielipiteensä yleisistä asioista jossakin tilaisuudessa taikka tiedotusvälineessä tai muuten julkisesti, osallistumaan yleisiä asioita varten järjestettyyn tilaisuuteen taikka liittymään tai kuulumaan sellaisia asioita varten perustettuun yhdistykseen tai toimimaan tällaisessa yhdistyksessä. Säännös on siis asiallisesti peilikuva vastaavia positiivisia vapauksia koskevasta 1 momentista.

Säännös suojaa oikeutta olla ilmaisematta mielipidettään, osallistumatta tilaisuuteen taikka liittymättä tai kuulumatta yhdistykseen tai toimimatta siinä. Esimerkki tämän momentin mukaan rangaistavasta teosta on tilanne, jossa henkilö saadaan vastoin tahtoaan liittymään johonkin yhdistykseen uhkaamalla häntä esimerkiksi työpaikan menetyksellä.

3 momentti. Poliittisten toimintavapauksien loukkaamisen yritys olisi rangaistava. Ei siis vaadittaisi, että väkivalta tai uhkaus todella johtaisi tekijänsä haluamaan lopputulokseen.

6 §. Kokouksen estäminen

1 momentti. Kokouksen estämisestä rangaistaisiin sitä, joka käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla oikeudettomasti estää yleisiä asioita varten tarkoitetun kokouksen, kulkueen tai tilaisuuden järjestämisen.

Säännös siis koskisi paitsi yleisiä asioita varten tarkoitettuja kokouksia myös tällaisia asioita varten järjestettäviä kulkueita ja tilaisuuksia. Ilmaisulla ''yleinen asia'' tarkoitettaisiin tässä samaa kuin edellä poliittisten toimintavapauksien loukkaamista koskevassa säännöksessä. Kysymykseen tulisivat poliittiset kokoukset, kulkueet ja tilaisuudet. Sen sijaan itse kokouksen ei tarvitsisi olla yleinen, vaan säännöksen piiriin kuuluisivat myös yksityiset kokoukset, kulkueet ja tilaisuudet, joihin saavat osallistua vain nimenomaisesti kutsutut henkilöt, kunhan ne on tarkoitettu yleisiä asioita varten.

Kokouksella tarkoitetaan tilaisuutta, jossa joukko henkilöitä kokoontuu yhteen käsitelläkseen tiettyä asiaa. Tällöin keskustellaan tai tehdään mahdollisesti yhteisiä päätöksiä. Kulkueessa esitetään yleensä mielipiteitä ja vaatimuksia joko halutulle kohderyhmälle tai ennalta määräämättömälle yleisölle. Kulkueen osanottajat liikkuvat paikasta toiseen. Muista lainkohdassa tarkoitetuista tilaisuuksista voidaan mainita esimerkkinä mielenosoitukset. Niillä on sama tarkoitus kuin kulkueilla, mutta mielenosoitukset eivät ole yhtä liikkuvia. Mielenosoituksen muodot vaihtelevat asian sekä paikan ja tilanteen mukaan. Kokous ja kulkue edellyttävät useampia osallistujia, kun mielenosoitukseen riittää yksikin ihminen. Yhteistä pykälässä tarkoitetuille tilaisuuksille on, että ne ovat jonkin tahon erikseen järjestämiä eivätkä itsestään syntyneitä.

Rangaistavaa olisi väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla tapahtuva kokouksen, kulkueen tai tilaisuuden järjestämisen estäminen. Rangaistavuuden edellytykseksi ei kuitenkaan ole asetettu, että olisi osoitettavissa yksittäinen uhri, johon väkivalta tai uhkaus on kohdistunut. Sitä vastoin edellytetään, että kokouksen tai vastaavan tilaisuuden estäminen on tapahtunut oikeudettomasti. Oikeudetonta ei ole luonnollisestikaan esimerkiksi yksityisen kansalaisen harjoittama kotirauhansa suojaaminen. Oikeudetonta ei olisi myöskään sellainen voimakeinojen käyttö, jota viranomaiset lain suomin valtuuksin käyttävät järjestyksen turvaamiseksi kokouksessa tai kokousta laillisin edellytyksin hajotettaessa.

Rangaistus kokouksen estämisestä olisi sama kuin vaalirikosta tai poliittisten toimintavapauksien loukkaamista koskevissa säännöksissä, eli sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

2 momentti. Kokouksen estämisen yritys olisi rangaistava.

7 §. Määritelmäsäännös

1 momentti. Yleisillä vaaleilla tarkoitettaisiin luvussa valtiollisia vaaleja, Ahvenanmaan maakunnan maakuntapäivävaaleja, kunnallisia vaaleja ja yleisiä kirkollisia vaaleja. Valtiollisia vaaleja ovat nykyisin eduskuntavaalit ja tasavallan presidentin vaalit. Kunnallisilla vaaleilla viitataan tällä hetkellä kunnallisvaaleihin ja kunnanosavaltuuston vaaleihin. Yleisiä kirkollisia vaaleja ovat evankelis-luterilaisen kirkon piirissä esimerkiksi papin vaalit, kirkkovaltuuston vaalit ja seurakuntaneuvoston vaalit sekä ortodoksisen kirkkokunnan seurakunnanvaltuuston, papin, diakonin ja kanttorin vaalit. Vaikka määritelmäsäännös onkin tarkoitettu tyhjentäväksi luetteloksi luvussa tarkoitetuista yleisista vaaleista, se ei siis sisällä nimenomaista mainintaa kaikista kysymykseen tulevista vaaleista. Jos sitäpaitsi otettaisiin käyttöön esimerkiksi uusia yleisiä valtiollisia tai kunnallisia vaaleja, olisi säännöstä sovellettava myös tällaisiin vaaleihin. Sen sijaan lääninosavaltuustojen tai muiden maakunnallisten päätöksentekoelimien valitsemiseksi mahdollisesti omaksuttavia uusia vaaleja säännöksessä ei ole mainittu, joten jos tällaisista vaaleista myöhemmin säädetään, säännöstä olisi syytä täydentää niitä koskevalla lisäyksellä.

Yleisillä vaaleilla tarkoitetaan sellaisia vaaleja, joissa äänioikeus on yleinen eikä ainoastaan jollakin ryhmällä. Suomessa järjestetään useita yleisesti tärkeitä vaaleja, joissa äänioikeus ei kuitenkaan ole yleinen. Tällaisiin, esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen, puhelinyhdistysten tai vakuutusyhtiöiden vaaleihin säännös ei soveltuisi. Yleisistä vaaleista ei ole kysymys myöskään puolueiden sisäisissä vaaleissa kansanedustajaehdokkaiden tai presidenttiehdokkaan valitsemiseksi. Säännöstä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi myöskään yliopistojen ja korkeakoulujen päättävien elinten vaaleihin.

2 momentti. Yleisillä äänestyksillä tarkoitettaisiin vain valtiollisia ja kunnallisia kansanäänestyksiä, joita koskevat perussäännökset sisältyvät hallitusmuodon III a lukuun ja kunnallislain 10 a lukuun.

1.7. 15 luku. Rikoksista maan Valtiosäätyä vastaan ja toisen vaalioikeuden tahi äänivallan häiritsemisestä

Voimassa oleva 15 luku sisältää viisi pykälää. Niissä säädetyn rangaistusuhan tarkoituksena on turvata valtiopäivien eli eduskunnan toiminta ulkonaisilta häiriöiltä sekä vaali- ja äänioikeuden vapaa käyttö. Voimassa olevia 15 luvun säännöksiä on selvitetty edellä 14 luvun kohdalla nykyistä lainsäädäntöä ja nykyisen sääntelyn epäkohtia käsiteltäessä. Kuten 14 luvun perusteluista ilmenee, 15 luvussa nykyisin olevat rangaistussäännökset sijoitettaisiin uudistettuina ehdotettujen 13 ja 14 luvun säännöksiin. Tämän vuoksi ehdotetaan voimassa oleva 15 luku kokonaan kumottavaksi.

1.8. 16 luku. Rikoksista julkista viranomaista ja yleistä järjestystä vastaan

1.8.1. Luvun perustelut

1.8.1.1. Nykyinen lainsäädäntö

Rikoslain 16 luvussa on rikossäännöksiä, joilla on läheisiä yhtymäkohtia muihin tämän esityksen kohteena oleviin säännöksiin.

Aseellisen väen kokoaminen tai kotiutetun sotaväen koossa pitäminen rikoksen tekemistä varten on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 7 §:ssä. Jos aseiden tai väen hankkiminen on tehty valtiopetoksellisessa tarkoituksessa, kyseessä on rikoslain voimassa olevassa 11 luvun 4 §:ssä rangaistavaksi säädetty valtiopetoksen valmistelu.

Rikoslain 16 luvun 8 §:n 2 momentissa on julkisesta kehottamisesta törkeään rikokseen määrätty rangaistavaksi sitä, joka julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai koettaa vietellä lainkohdassa mainittujen rikosten tekemiseen. Julkinen kehottaminen rikokseen on rangaistavaa siinäkin tapauksessa, ettei kukaan taivu yllytykseen, vaan teko jää niin sanotun yritetyn yllytyksen asteelle.

Jäseneksi rupeaminen yhdistykseen tai muuhun yhteenliittymään, jonka tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin ja joka jäseniltä vaadittavan kuuliaisuuden sekä yhteenliittymän joukkomuodostelmiin ja ryhmityksiin jakautumisen puolesta tai aseelliseen varustautumiseen nähden tekijän tieten on kokonaan tai joltakin osalta sotilaalliseen tapaan järjestetty tai aiottu siten järjestettäväksi, on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 8 a §:n mukaan. Yhteenliittymän perustajalle ja johtajalle sekä yllyttäjälle ja sille, joka julkisesti kehottaa tai koettaa vietellä toista rupeamaan jäseneksi sellaiseen yhteenliittymään, rangaistusasteikko on ankarampi.

Myös eräät halveksumisen osoitukset valtiovaltaa kohtaan on säädetty rangaistaviksi. Rikoslain 16 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan Suomen lipun tai vaakunan häpäisemisestä sakkoon se, joka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun tai vaakunan taikka julkisesti turmelee sen tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka kirjallisella, kuvallisella tai äänellisellä esityksellä tai muulla tavoin julkisesti häpäisee Suomen lippua tai vaakunaa.

Kansalaisilla ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa hankkeilla olevia rikoksia viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Rikoslain 16 luvun 19 §:ssä on kuitenkin säännös, joka sisältää valmisteilla olevan törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevan rangaistussäännöksen.

Rikoslain 16 luvun 24 §:ssä on rangaistussäännös sille, joka julkisesti väkijoukossa esittää taikka kirjoituksen kautta tai muuten levittää perättömiä tietoja, jotka ovat omansa halventamaan hallitusta, kansaneduskuntaa tai sen valiokuntaa tahi julkista viranomaista taikka saattamaan niiden toimenpiteen tahi laillisen yhteiskuntajärjestyksen halveksimisen alaiseksi taikka aikaansaamaan vaaran yleiselle järjestykselle. Laki on sama, jos joku oleellisia seikkoja salaten tai muuten vääristellen taikka loukkaavaa tai halventavaa sanontaa tai esitystapaa käyttäen edellä mainituin tavoin esittää tai levittää tietoja tai lausumia, jotka ovat omiansa saamaan aikaan sellaisen vaikutuksen, kuin edellä on sanottu. Rangaistusasteikko on ankarampi, jos esityksen tai tiedonannon tarkoituksena oli halventaminen tai vaaran aikaansaaminen yleiselle järjestykselle.

Rikoslain 16 luvun 25 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka julkisesti häpäisee toista tai pakottaa tai yrittää pakottaa häntä nöyryyttävään tekoon sen johdosta, että hän on ottanut osaa maan puolustamista tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen voimassapitämistä tarkoittavaan toimintaan. Rangaistussäännös on kiinteästi sidottu säätämisajankohtaansa. Sen tarkoituksena oli ehkäistä kansalaissodassa valkoisella puolella taistelleihin kohdistuneita painostustoimia muun muassa työpaikoilla.

1.8.1.2. Ehdotuksen pääkohdat

Ehdotuksen mukaan 7 § sisältäisi rangaistussäännöksen yleisen järjestyksen aseellisesta rikkomisesta. Säännöksessä todettaisiin täsmällisemmin kuin nykyisessä laissa, minkä rikosten tekemiseen tähtäävä aseellinen varustautuminen on rangaistavaa.

Ehdotetut 8 §:n 2 momentin ja 19 §:n 1 momentin muutokset johtuvat siitä, että eräät niissä mainitut rikosten nimet muuttuvat.

Rangaistussäännös, joka koskee rupeamista jäseneksi sotilaallisesti järjestettyyn yhteenliittymään, jonka tarkoituksiin kuuluu valtiollisiin asioihin vaikuttaminen (nykyinen 8 a §), ehdotetaan kumottavaksi. Säännöksen korvaisi ehdotettu laitonta sotilaallista toimintaa koskeva rangaistussäännös (13 luvun 4 §).

Nykyinen 16 § muutettaisiin sellaiseksi, että se koskisi ainoastaan julkisen kuulutuksen hävittämistä. Suomen lipun tai vaakunan häpäisemistä koskeva rangaistussäännös (nykyinen 1 momentti) ehdotetaan puolestaan sijoitettavaksi Suomen lipusta annettuun lakiin (380/78). Säännös rajoitettaisiin koskemaan vain lippua eikä vaakunaa. Myös rangaistavien menettelyjen luetteloa supistettaisiin.

Ehdotuksen mukaan nykyinen 24 § kumottaisiin. Kriminalisoinnin säilyttämisen tarvetta ei ilmeisesti ole. Nykyisen rangaistussäännöksen mukaan voi olla rangaistavaa oikeidenkin tietojen esittäminen. Virheellisiin tietoihin perustuva hallituksen, eduskunnan tai viranomaisten arvostelu voidaan parhaiten korjata antamalla julkisuuteen oikeita tietoja käsiteltävänä olevasta asiasta. Viranomaisten halventaminen voi toteuttaa myös kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkit, joten viranomaisten halventamisen kriminalisoimiseksi ei tarvita erityissäännöstä. On ilmeistä, että rikoslain 16 luvun 24 §:n soveltaminen oikeuskäytännössä on erittäin vaikeaa ja riippuvaista soveltajan yhteiskunnallisista mielipiteistä. Koska vakiintunutta oikeuskäytäntöä ei ole, säännöksen soveltaminen voi olla sattumanvaraista.

Myös 16 luvun 25 § ehdotetaan kumottavaksi. Säännös liittyy määrättyyn historialliseen tilanteeseen, jota ei enää ole. Kriminalisoinnin ylläpitämisen tarvetta ei muutoinkaan ole olemassa. Väkivalta, uhkaaminen tai muu painostus säännöksessä mainituista syistä voidaan rangaista yleensä yksilöön kohdistuvana ri-koksena, esimerkiksi pahoinpitelynä, kunnianloukkauksena tai pakottamisena.

1.8.2. Pykälien perustelut

7 §. Nykyisen lain mukaan on rangaistavaa, jos joku kokoaa aseellista väkeä tai pitää kotiluvan saanutta sotaväkeä koossa tehdäkseen sillä rikoksen yleistä turvallisuutta tai järjestystä vastaan. Viittaus yleisen turvallisuuden tai järjestyksen rikkomiseen on epätarkka ja monitulkintainen. Säännöstä ei kuitenkaan tiettävästi ole koskaan sovellettu esimerkiksi varkauden tai ryöstön valmisteluun, joka tapahtuu kokoamalla aseellista väkeä. Tämä on johdonmukaista sen kanssa, että rikoksen valmistelu on Suomen rikoslainsäädännön mukaan vain poikkeuksellisesti rangaistavaa. Jotta säännöksen tulkinnanvaraisuus poistuisi, sitä muutettaisiin niin, että rangaistavaa olisi vain sellainen aseellisen väen värvääminen tai kokoaminen, joka tähtää maanpetosrikokseen tai rikokseen julkista viranomaista ja yleistä järjestystä vastaan. Rikoksen nimeksi ehdotetaan ''yleisen järjestyksen aseellinen rikkominen''. Valtiopetosta valmisteleva aseellinen toiminta olisi puolestaan rangaistavaa ehdotetun 13 luvun 3 §:n mukaisesti valtiopetoksen valmisteluna.

Pykälään ehdotetut muutokset johtuvat siitä, että siinä on nykyisin viittaus rikoslain 11 lukuun, jonka korvaisi ehdotettu 12 luku. Välttämättömien teknisten muutosten lisäksi pykälää on samalla täsmennetty. Pykälän uudistaminen kokonaisuudessaan jää kuitenkin tehtäväksi rikoslain kokonaisuudistuksen myöhemmässä vaiheessa. Vasta yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevia säännöksiä uudistettaessa voidaan nähdä, missä määrin tällaista säännöstä ylipäänsä tarvitaan.

Yleisen järjestyksen aseellisen rikkomisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

8 §:n 2 mom. Momentin mukaan se, joka 1 momentissa sanotuin tavoin kehottaa tai koettaa vietellä tässä momentissa lueteltuihin rikoksiin, tuomitaan julkisesta kehottamisesta törkeään rikokseen. Kun luettelossa mainittuja rikoksia koskevia säännöksiä muutetaan, momentissa mainittuja rikosnimiä on myös muutettava.

Voimassa olevassa momentissa mainitaan ''valtiopetos'' ja ''maanpetos'', joten siinä viitataan kaikkiin maanpetos- ja valtiopetosrikoksiin. Koska säännös koskee törkeitä rikoksia, ehdotetaan, että lainkohdan sisältämään luetteloon sisältyisivät maanpetos- ja valtiopetosrikoksista vain vakavimmat. Tällaisia olisivat Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen, maanpetos, törkeä maanpetos, vakoilu, törkeä vakoilu, valtiopetos ja törkeä valtiopetos. Murhan lisäksi mainittaisiin ehdotetun 21 luvun rikoksista tappo ja surma. Johdonmukaisuuden vuoksi mainittaisiin ryöstön lisäksi myös törkeä ryöstö, vaikka ryöstörikoksia koskevia säännöksiä ei tässä yhteydessä muuteta. Viittausta yleisvaarallisiin rikoksiin täsmennettäisiin mainitsemalla, että kysymyksessä tulisi olla rikoslain 34 luvun 1―6 tai 11 §:ssä tarkoitettu rikos.

Rangaistukseksi julkisesta kehottamisesta törkeään rikokseen ehdotetaan samaa kuin useimmista törkeistä rikoksista eli vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

8 a §. Tämä pykälä, joka koskee rupeamista jäseneksi sotilaallisesti järjestettyyn yhteenliittymään, jonka tarkoituksiin kuuluu valtiollisiin asioihin vaikuttaminen, voidaan kumota. Asiasta on ehdotettu säädettäväksi 13 luvun 4 §:ssä (laiton sotilaallinen toiminta). Pykälän 2 momentti on kumottu jo virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä.

16 §. Pykälää muutettaisiin siten, että se koskisi vain julkisen kuulutuksen hävittämistä, josta nykyisin on säädetty 2 momentissa. Suomen lipun tai vaakunan häpäisemistä (nykyinen 1 momentti) ei säädettäisi rangaistavaksi enää tässä lainkohdassa. Tuon rangaistussäännöksen korvaisi osittain rangaistussäännös, joka sijoitettaisiin Suomen lipusta annetun lain 8 §:n 1 momentiksi.

19 §:n 1 mom. Lainkohta sisältää rangaistussäännöksen siinä lueteltujen törkeiden rikosten ilmoittamatta jättämisestä. Tätä luetteloa olisi tämän esityksen kohteena olleiden säännösten muutosten johdosta korjattava. Momentissa mainittaisiin maanpetos- ja valtiopetosrikoksista sekä yleisvaarallisista rikoksista samat kuin edellä 8 §:n 2 momentissa. Ehdotetun 21 luvun johdosta luetteloon lisättäisiin surma. Ihmisryöstö ja panttivangin ottaminen mainittaisiin nimeltä eikä voimassa olevan lain tapaan viittauksina 25 luvun asianomaisiin pykäliin.

Rangaistukseksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ehdotetaan edelleen sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

24 §. Pykälä koskee viranomaisen julkista halventamista. Luvun perusteluissa esitetystä syystä pykälä ehdotetaan kumottavaksi.

25 §. Tämä pykälä, jossa säädetään rangaistavaksi toisen häpäiseminen sen vuoksi, että hän on ottanut osaa säännöksessä tarkemmin kuvattuun toimintaan, ehdotetaan kumottavaksi luvun perusteluissa esitetystä syystä.

1.9. 21 luku. Henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista

1.9.1. Luvun perustelut

1.9.1.1. Systematiikka ja sääntelyn tarve

Henkeen ja terveyteen kohdistuvilla rikoksilla tarkoitetaan tahallisia henkirikoksia, eriasteisia pahoinpitelyjä ja kuoleman tai vamman tuottamuksia. Useiden maiden rikoslaeissa ovat näitä rikoksia koskevien säännösten systematiikka, sisältö ja rangaistusten ankaruus aika samanlaisia. Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevia säännöksiä voidaan pitää yhtenä rikoslain perinteisistä ydinalueista. Eri aikakausina ja eri maissa näihin rikoksiin on sisällytetty vaihtelevasti erityistilanteita koskevia tunnusmerkistöjä. Samaan yhteyteen on sisällytetty usein myös hengen ja terveyden vaaran aiheuttamista koskevat yleiset tunnusmerkistöt. Henkeä ja terveyttä suojaavia vaarantamiskriminalisointeja on kuitenkin runsaasti muissakin rikoslain yhteyksissä.

Tähän ehdotukseen ei ole sisällytetty sikiönlähdettämisrikoksia koskevia säännöksiä (rikoslain 22 luku). Useissa rikoslaeissa ne on sijoitettu henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevaan lukuun. Näiden säännösten sisältöä ja sijoitusta joudutaan harkitsemaan kokonaisuudistuksen myöhemmässä vaiheessa.

Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskeva rikoslain 21 luku uudistettiin perusteellisesti vuonna 1969. Uudistusta edelsi pitkäaikainen valmistelutyö. Sen pohjalta laadittuun hallituksen esitykseen (HE 68/1966 vp.) tehtiin eduskuntakäsittelyssä merkittäviä muutoksia, joiden voidaan katsoa ensimmäiseksi ilmentäneen rikoslain uudistustyössä sittemmin noudatettuja periaatteita. Tämän vuoksi ja erityisesti, kun otetaan huomioon näiden rikosten keskeinen asema rikosoikeudessa, rikoslain kokonaisuudistuksessakin niitä koskevia säännöksiä on uudistettava varovasti.

Rikosoikeuskomitean mietinnössä ehdotettiin kyseiseen lukuun tässä ehdotettua merkittävämpiä periaatteellisia muutoksia. Erityisesti tämä olisi koskenut tuottamuskriminalisointien suhdetta vaarantamiskriminalisointeihin. Komitea ehdotti niin sanottujen yleisvaarallisten rikosten sisällyttämistä samaan kokonaisuuteen ja korosti tahallisen vaaran aiheuttamisen rangaistavuuden ensisijaisuutta sellaisiin kriminalisointeihin nähden, joissa rangaistavuus perustuu tuottamuksellisesti aiheutetun seurauksen vakavuuteen (kuolemaan tai vammaan).

Tuottamuskriminalisointien ilmentämällä huolellisuusvelvoitteella on rikosoikeudellisessa ajattelussamme edelleenkin itsenäinen merkitys, jota vaarantamiskriminalisoinneilla ei voida täysin korvata. Siksi tuottamuskriminalisointeihin ei ehdoteta periaatteellisia muutoksia. Tässä ehdotuksessa on siten säilytetty sekä rikoslain perinteinen systematiikka että tuottamuskriminalisointien asema. Yleisvaarallisia rikoksia ei ole sijoitettu samaan lukuun henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten kanssa, vaan ne on pidetty edelleen omassa luvussaan (34 luku).

Vaikka useita muita rikoslain perinteiseen ydinalueeseen kuuluvia rikoksia ollaan nykyarvostusten mukaan taipuvaisia pitämään vähemmän tuomittavina kuin rikoslain syntyaikoihin, henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tuomittavuutta on syytä pikemminkin korostaa. Henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten rangaistavuuteen ja rangaistusasteikkoihin ei nimenomaisesti ehdoteta muutoksia. Pieniä vähimmäisrangaistusten lievennyksiä aiheutuu tuottamusrikosten törkeysporrastusten muutoksista. Rangaistusasteikkojen ylärajat säilyisivät pääsääntöisesti entisellään. Ehdotettujen rangaistusasteikkojen tarkoituksena on edelleenkin korostaa hengen ja terveyden suojaa ja väkivallan tuomittavuutta.

1.9.1.2. Tahallisuudesta ja tuottamuksesta

Tuskin missään muussa yhteydessä syyksiluettavuuden eri lajeilla (keskeisimpänä erottelu tahallisuuteen ja tuottamukseen) on vastaavaa merkitystä kuin tässä luvussa. Se, mitä tahallisuudelta vaaditaan, vaikuttaa siihen olennaiseen ratkaisuun, onko jokin teko tappo vai kuolemantuottamus tai onko vamma katsottava aiheutetuksi tahallisella pahoinpitelyllä vai vammantuottamuksella. Syyksiluettavuutta koskevat opit perustuvat meillä oikeustieteeseen ja -käytäntöön.

Rikoslain uudistamisen periaatteisiin kuuluu, että tunnusmerkistön mukainen teko on rangaistava vain tahallisesti tehtynä, jollei toisin ole säädetty. Tästä syystä rangaistussäännökseen ei ole tarpeen kirjoittaa näkyviin tahallisuusvaatimusta. Voimassa olevissa tämän luvun rangaistussäännöksissä mainitaan tahallisuusvaatimus erikseen. Se, ettei ehdotetuissa säännöksissä tahallisuutta mainita, ei merkitse vaatimuksen poistamista.

Tahallisuuden ja tuottamuksen välistä suhdetta on oikeustieteessä ja oikeuskäytännössä pohdittu erityisesti henkirikosten ja pahoinpitelyrikosten osalta.

Keskeinen ja melko kiistaton tahallisuuden muoto on tarkoitustahallisuus (dolus determinatus). Sen mukaan tahallisesti toimii se, joka tahtoo, tarkoittaa tai tavoittelee jotakin. Vaikka tahtomisen, tarkoittamisen ja tavoittelemisen välilläkin on vivahde-eroja, ne ovat melko lähellä toisiaan. Tahallisesti menettelee myös se, joka ei suoranaisesti pyri kielletyn seurauksen aikaansaamiseen, mutta joka ymmärtää tavoittelemansa päämäärän saavuttamiseen liittyvän varmuudella myös kielletyn seurauksen aiheutuminen. Tämä seuraus voi olla joko päämäärän saavuttamisen edellytys tai siitä aiheutuva lisäseuraus (niin sanottu dolus directus -tahallisuus).

Näiden tahallisuuslajien lisäksi Suomen oikeustieteessä katsotaan tahallisuuteen kuuluvan perinteisesti myös niin sanotun dolus eventualis -tahallisuuden. Dolus eventualikseksi kuvataan oikeustieteessä rikoksentekijän suhtautumista, jossa hän on mieltänyt menettelynsä mahdollisesti aiheuttavan seurauksen (esimerkiksi kuoleman) ja hän on suhtautunut tähän mahdollisuuteen hyväksyen tai välinpitämättömästi.

Dolus eventualis -tahallisuuden tarkempaan määrittelyyn ja sen todentamiseen jälkikäteen liittyy suuria vaikeuksia. Tälle tahallisuuden muodolle onkin esitetty erilaisia muotoiluja. Suomessa on ollut vallalla niin sanotun positiivisen tahtoteorian mukainen määrittely, jonka mukaan tekijä ajattelee ennen tekoaan seuraavaan tapaan: Vaikka tekoni johtaisikin mieltämääni oikeudenloukkaukseen, ryhdyn siihen kuitenkin. Ruotsissa on enemmän vallalla hypoteettisen tahtoteorian malli, jonka mukaan tekijä olisi tehnyt teon, vaikka hän olisi varmasti mieltänyt sen seuraamuksen syntyvän, jonka syntymistä hän piti vain todennäköisenä. Tanskassa ja Norjassa tahallisuuden alaraja määräytyy todennäköisyystahallisuuden perusteella. Teko on tahallinen, jos tekijä on pitänyt seurauksen syntymistä varsin todennäköisenä.

Suomen korkein oikeus on useissa 1970 ja 1980-luvuilla antamissaan ratkaisuissa ilmeisesti asettunut todennäköisyystahallisuuden kannalle. Tällaisiksi tulkittavia ratkaisuja ovat KKO 1978 II 24 ja 111, 1984 II 142 sekä 1988:8, 21 ja 73. Päätöksissä on usein tahallisuuden perustaksi asetettu se todennäköisyys, jolla tekijä on mieltänyt teostaan aiheutuvan seurauksen. Surmaaminen on katsottu tahalliseksi, jos ''tekijän on pitänyt ymmärtää, että teosta varsin todennäköisesti seuraa uhrin kuolema''.

On ongelmallista, että niin tärkeä kysymys kuin tapon ja kuolemantuottamuksen välinen ero riippuu pelkästään oikeustieteessä ja -käytännössä kulloinkin vallitsevasta tahallisuuden käsitteestä. Keskeiset syyksiluettavuuden lajit pitäisi määritellä rikoslaissa.Vaikka tahallisuuden määritelmällä on erityisen tärkeä merkitys tämän luvun niiden tunnusmerkistöjen osalta, joissa rangaistavaksi on säädetty jonkin seurauksen (kuten kuoleman tai vamman) tahallinen aiheuttaminen, ei ole syytä tässä vaiheessa säännellä, mitä erityisesti tämän luvun säännöksissä tarkoitetaan tahallisuudella. Tällaisesta määrittelystä seuraisi suuria tulkintaongelmia muiden rikoslain lukujen osalta. Tahallisuuden määrittelyn pitäisi tapahtua rikoslain yleisen osan uudistuksen yhteydessä.

Tahallisuuden vaatimuksen täsmentäminen jää siten edelleen oikeustieteen ja oikeuskäytännön varaan. Yleissuuntauksena niissä voidaan pitää sitä, että tahalliseksi teoksi ei enää katsota pelkästään seurauksen mieltämistä ja välinpitämätöntä suhtautumista siihen, vaan kehitystä tapahtuu tiukemman tahallisuusvaatimuksen suuntaan.

Tahallisuusvaatimuksen nostaminen vaikuttaa tuottamuskriminalisointien alaan. Erityisesti tämä koskee törkeää tuottamusta. Kun tavalliselle tuottamukselle on ominaista suhtautuminen, jota niin yleiskielessä kuin rikostunnusmerkistöissä kuvataan huolimattomuudeksi (huolimattomuudellaan aiheuttaa jotakin, huolimattomuuttaan tekee jotakin), törkeä tuottamus voi sisältää piirteitä, joissa kysymys on huolimattomuudesta laajemmassa merkityksessä. Tällaista suhtautumista voidaan kuvata myös sanoilla välinpitämättömyys tai piittaamattomuus. Siten törkeää tuottamusta on paitsi hyvin tärkeiden huolellisuusvelvoitteiden rikkominen huolimattomuudesta, joka osoittaa erityistä välinpitämättömyyttä näitä velvoitteita kohtaan, myös tietoinen riskinotto, joka ei kuitenkaan ole tahallisuutta. Usein tällainen törkeä tuottamus ilmenee käyttäytymisenä, jossa tahallisesti tehdään jotakin rangaistavaa (esimerkiksi pahoinpidellään, ajetaan autoa humalassa), mutta ei välitetä tiedostetuista riskeistä (esimerkiksi että pahoinpitely tai rattijuopumus voi johtaa kuolemaan). Tässä luvussa säännellyille tuottamuskriminalisoinneille onkin tyypillistä, että niitä sovelletaan yksinään varsin harvoin. Useimmiten samalla tuomitaan rangaistus jostakin muustakin, yleensä tahallisesti tehdystä rikoksesta.

Ehdotuksessa ei ole otettu kantaa humalan merkitykseen. Tässä luvussa rangaistavaksi säädetyt teot tehdään usein humalassa. Nykyisin sääntö on, että teon tekemisellä humalassa ei ole rangaistusta vähentävää vaikutusta (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentti). Humala voi olla niin syvä, että rikoksentekijä ei aidosti tiedosta käyttäytymistään. Usein humalassa aiheutetaan jotakin, mitä ainakaan selvin päin ei olisi tarkoitettu. Koko ongelma humalan merkityksestä syyksiluettavuuteen nähden on ratkaistava rikoslain yleistä osaa uudistettaessa.

1.9.1.3. Nykyinen lainsäädäntö

Nykyisin rikoslain 21 luku alkaa tahallisia henkirikoksia koskevilla säännöksillä. Luvun 1 §:ssä on säädetty rangaistavaksi tappo ja 2 §:ssä sen törkeä tekomuoto, murha. Vaikka tapon perussäännöksessäkin on erityinen lievempi rangaistusasteikko ''erittäin lieventäviä asianhaaroja'' varten, on omaksi tunnusmerkistökseen säädetty kaksi sitäkin lievempää tapon rangaistusasteikkoa, nimittäin 3 §:n pyynnöstä surmaaminen ja 4 §:n lapsentappo.

Seuraavissa kolmessa pykälässä säädetään pahoinpitelystä. Perustunnusmerkistön (5 §) jälkeen ovat törkeän (6 §) ja lievän (7 §) pahoinpitelyn säännökset. Tappelua koskeva erityissäännös on 8 §:ssä. Tämän jälkeen seuraavat säännökset kuolemantuottamuksesta (9 §) ja ruumiinvamman tai sairauden tuottamuksesta (10 §).

Luvun lopussa ovat säännökset heitteillepanosta (11 §), vaaran aiheuttamisesta (12 §) ja pelastustoimen laiminlyömisestä (13 §) sekä syyteoikeutta koskeva säännös (14 §).

1.9.1.4. Muutoksen tarve ja keskeisimmät muutokset

Luvun perusrakennetta ei ole syytä muuttaa. Sen systematiikka on luonteva.

Voimassa oleviin säännöksiin ei liity merkittävää periaatteellista uudistustarvetta. Kuitenkaan useat säännökset eivät täysin vastaa niitä perusratkaisuja, jotka rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa on hyväksytty. Pienehköilläkin muutoksilla voidaan edelleen korostaa tahallisen väkivallan tuomittavuutta ja siten hengen ja terveyden suojaa. Luvun perusteellisesta uudistuksesta jo kuluneet pari vuosikymmentä antavat syyn uudelleen harkita eräitä tuolloin tehtyjä ratkaisuja, vaikkakaan kysymys ei ole luvun kokonaisuudessa keskeisimmistä asioista.

Tarvetta supistaa rangaistavuuden alaa ei yleisesti ole. Ehdotuksessa on kuitenkin päädytty esittämään eräitä muutoksia, jotka muuttavat eräiden tekojen rangaistavuutta.

Tappelua koskevassa luvun 8 §:ssä säädetään rangaistus siitä, että joku osallistuu useiden muiden mukana tappeluun tai hyökkäykseen, jossa joku surmataan taikka jotakuta vahingoitetaan vakavasti, jos tekijän olisi pitänyt varoa näin tapahtuvan. Rangaistusasteikko on sakosta neljään vuoteen vankeutta.

Säännöstä on arvosteltu periaatteelliselta kannalta. Sen on katsottu ilmentävän seurausvastuuta, josta muuten vuoden 1969 uudistuksessa pyrittiin luopumaan. Seurausvastuulla tarkoitetaan sitä, että henkilöä rangaistaan jostakin, mikä ei sisälly hänen syyllisyyteensä. Vaikka säännös edellyttääkin, että henkilön olisi ollut syytä varoa tappelusta aiheutuvan toisen kuoleman tai vakavan vahingoittumisen, on säännös tässä suhteessa pulmallinen. Se merkitsee, että tappelussa mukana ollut vastaa siitä, mitä muut tekevät siinä tapauksessa, että joku tai jotkut aiheuttavat tällaisen vakavan seurauksen.

Säännöksen säilyttämisen puolesta voitaisiin esittää ensiksikin, että tappelussa tai hyökkäyksessä, johon väkijoukko osallistuu, on sellainen yhteinen tunnelma, että jokainen tappeluun tai hyökkäykseen osallistuva osaltaan vaikuttaa siihen, mitä väkijoukko aiheuttaa. Tällainen ''kollektiivisen syyllisyyden'' käsite on kuitenkin ongelmallinen eikä säännöstä tästä näkökulmasta voida pitää onnistuneena.

Säännöksen säilyttämistä on puolustettu myös näyttövaikeuksilla. Jos tappeluun osallistuvassa väkijoukossa aiheutetaan kuolema, on usein erittäin vaikeata näyttää toteen, kuka oli syyllinen. Tätä perustelua vastaan voidaan esittää, että samat näyttövaikeudet voivat ajankohtaistua mitä moninaisimpien rikosten yhteydessä. Muissakaan yhteyksissä ei hyväksytä, että rangaistaisiin kaikkia ryhmän jäseniä siksi, että tiedetään jonkun tästä ryhmästä tehneen rikoksen, mutta syyllistä ei saada selville. Siksi tätäkään perustelua ei voida pitää riittävänä tappelusäännöksen säilyttämisen puolesta, vaan se ehdotetaan jätettäväksi pois rikoslaista.

Käytännössä säännöstä on sovellettu vain muutaman kerran vuodessa. Vastaavaa säännöstä ei ole esimerkiksi Ruotsissa. Norjassa on paljon lievempi tappelurikkomussäännös.

Toinen säännös, joka ehdotetaan jätettäväksi pois, on voimassa olevan 11 §:n heitteillepano. Heitteillepanona on rangaistu toisen tahallinen saattaminen avuttomaan tilaan. Avuton tila tarkoittaa pykälän 2 momentin mukaan tilaa, jossa on vaara hengelle tai terveydelle. Käytännössä merkittävämpi on tunnusmerkistössä kuvattu laiminlyönti ''sellaiseen tilaan jättää henkilön, josta hän on velvollinen huolehtimaan''. Rangaistusasteikko on kuudesta kuukaudesta kahdeksaan vuoteen vankeutta. Jos avuttomasta tilasta on ainoastaan vähäinen vaara hengelle tai terveydelle, on rangaistus sakkoa tai vankeutta enintään neljä vuotta. Vuoden 1969 uudistuksessa heitteillepanon enimmäisrangaistusta korotettiin. Perusteluksi esitettiin, että vaarantamiskriminalisoinnit eivät aina tarjoa riittävän ankaria rangaistuksia.

Säännöstä on sovellettu jossakin määrin. Sitä on käytetty muun muassa tilanteissa, joissa yhdessä juopottelun on katsottu synnyttäneen huolehtimisvelvollisuuden ryyppytoverista. Käytännössä esiin tulleissa tapauksissa avuttomaan tilaan jättäminen on useimmiten aiheuttanut seurauksen, josta rangaistus on määrätty myös tuottamuskriminalisoinnin perusteella. Joissakin tapauksissa tulisivat kysymykseen myös tässä luvussa säännellyt tahalliset henki- ja pahoinpitelyrikokset, jotka voidaan tehdä laiminlyömälläkin. Esimerkiksi jos joku jättää toisen, josta on velvollinen huolehtimaan, heitteillepanon tunnusmerkistössä tarkoitettuihin olosuhteisiin ja pitää melko varmana, että tämä niissä oloissa kuolee, teko on laiminlyönnillä toteutettu tappo tai tapon yritys. Heitteillepanosäännös koskee käytännössä lähes aina menettelyä, josta voidaan rangaista 12 §:ssä tarkoitettuna vaaran aiheuttamisena. Tosin vaaran aiheuttamisen enimmäisrangaistus on alhaisempi eikä voimassa olevaa säännöstä sovelleta toissijaisuuslausekkeen vuoksi tilanteissa, joissa on käytettävissä jokin muu rangaistussäännös.

Heitteillepanosäännöksen soveltaminen on tullut joskus esiin myös tilanteissa, joissa kysymys on ollut rikoksentekijän velvollisuudesta huolehtia avuttomasta uhristaan. Tällöin on yleensä kysymys rankaisemattomasta jälkiteosta.

Ehdotuksessa vapauteen kohdistuvia rikoksia koskevaksi rikoslain 25 luvuksi mainitaan vapaudenriiston tunnusmerkistössä liikkumisvapauden riistämisen ohella toisen eristäminen tämän ympäristöstä. Törkeän vapaudenriiston, jonka enimmäisrangaistus olisi ehdotuksen mukaan neljä vuotta vankeutta, tunnusmerkistössä mainitaan yhtenä ankaroittamisperusteena vakava vaara toisen hengelle tai terveydelle. Rikosoikeuden oppikirjoissa usein esitetty esimerkki heitteillepanosta, jossa opas jättää matkaajan yksin ja avuttomana tunturiin, voitaisiin mahdollisesti arvioida myös tämän ehdotuksen mukaiseksi vapaudenriistoksi tai törkeäksi vapaudenriistoksi, joka toteutetaan laiminlyönnillä.

Heitteillepanosäännöksen suhde muihin rikoksiin ei ole selkeä. On kiinnitettävä huomiota myös siihen epäsuhtaan, että heitteillepanosta on säädetty yksi luvun ankarimmista rangaistusasteikoista. Se ei ole oikeassa suhteessa useiden sellaisten rikosten rangaistusasteikkoihin, joissa tunnusmerkistö tarkoittaa juuri toisen saattamista hengen tai terveyden vaaraan.

Vastaavaa säännöstä ei ole Ruotsissa, mutta Norjassa ja Tanskassa sellainen on.

Vaikka säännöksellä voisikin olla tietty huolehtimisvelvollisuutta korostava merkitys, painavat rikosoikeuden johdonmukaisuutta koskevat näkökohdat puoltavat, että sitä ei oteta uuteen rikoslakiin. Rangaistavuuden ala ei näin supistuisi. Nykyisen lain enimmäisrangaistusta olisi ainakin pidettävä tarpeettoman korkeana. Pelkästään sen alentaminen johtaisi suunnilleen samoin rangaistusasteikoin tapahtuvaan päällekkäiseen sääntelyyn.

Jos heitteillepanosäännös ehdotuksen mukaisesti jätetään pois rikoslaista, on tieliikennelain (267/81) liikennepakoa koskevan 101 §:n viittaus muutettava.

Kolmas tunnusmerkistö, jota ei ehdoteta sisällytettäväksi uuteen 21 lukuun, on luvun nykyisen 3 §:n pyynnöstä surmaaminen. Sen mukaan rangaistaan, jos joku surmaa toisen tämän omasta vakaasta pyynnöstä. Enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta, vähimmäisrangaistus huomattavasti tapon vähimmäisrangaistusta alhaisempi eli kuusi kuukautta vankeutta.

Pyynnöstä surmaamista koskeva erityissäännös liittyy lainsäädännön suhtautumiseen itsemurhaan. Yleensä valtiot, joiden rikoslaeissa on erityinen säännös pyynnöstä surmaamisesta, ovat myöskin ottaneet erityissäännöksen avunannosta itsemurhaan. Tällaiset säännökset olivat tavallisia 1800-luvun lopun rikoslakiuudistuksissa erityisesti saksankielisellä alueella ja tähän kulttuuriin yhteydessä olleissa maissa. Suomenkin rikoslakiin omaksuttiin lähinnä kansainvälisten vaikutteiden pohjalta pyynnöstä surmaamisen erityistunnusmerkistö. Huolimatta asiaa koskevista virallisehdotuksista avunannosta itsemurhaan ei kuitenkaan otettu säännöstä.

Nämä 1800-luvun loppupuolen lainsäädännölliset ratkaisut ovat pysyneet paitsi Suomen myös monen muun maan rikosoikeudessa. Esimerkiksi Ruotsissa ei ole hyväksytty kumpaakaan säännöstä huolimatta siitä, että asiaa on useamman kerran harkittu. Tanskassa molemmat säännökset omaksuttiin 1800-luvun lopulla. Norjassa hyväksyttiin sekä pyynnöstä surmaamisen että toisen itsemurhan edistämisen ohella tapon privilegioinniksi niin sanottu säälimurha. Missään näissä maissa ei huolimatta uudelleenharkinnoista ja toisensuuntaisista virallisehdotuksista ole muutettu aikaisempaa perusratkaisua.

Pyynnöstä surmaamisen säännös on tunnusmerkistönä ongelmallinen. Käytännössä sitä on sovellettu hyvin harvoin. Rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa taas on tapana tulkita säännöstä ikään kuin se edellyttäisi sääliä. Usein käytetty esimerkki on vakavasti haavoittunut sotilas, joka pyytää toveria lopettamaan hänen kärsimyksensä. Esimerkistä voidaan huomauttaa, että tunnusmerkistö ei edellytä sääliä vaan vakaata pyyntöä, jollaiseksi hyväksytään vain syyntakeisen, mieleltään terveen oikeudellisesti pätevään tahdonmuodostukseen perustuva pyyntö. On kyseenalaista, voidaanko kovissa tuskissa kamppailevan tahtoa hyväksyä oikeudellisesti päteväksi. Lääketieteen kehitys on merkinnyt, että henkilö, joka uskoo kohta kuolevansa ja vain toivoo tuskiensa loppuvan, on useinkin parannettavissa. Näissä tilanteissa voidaan olettaa, että hoidettuna hän ei toivoisikaan kuolemaa.

Toinen usein käytetty esimerkki on kahden henkilön yhteisitsemurha toisen kuitenkin jäädessä henkiin. Tällaisessa hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on kohtuutonta tuomita tapon tai edes erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdyn tapon rangaistusasteikon mukaan omaakin itsemurhaa yrittänyt. Kysymys on kuitenkin sellaisesta poikkeustilanteesta, jossa voidaan soveltaa rikoslain säännöksiä mahdollisuudesta asteikon alittamiseen. Tällaisia tilanteita varten ei tarvita erityistunnusmerkistöä.

Säännöksellä on katsottu olevan sellainenkin merkitys, että se sääntelisi kuolinapua (eutanasiaa) ja muuta lääkintähenkilöstön antamaa kuolinhoitoa. Tähän tarkoitukseen säännös soveltuu huonosti. Sikäli kuin kuolinhoito katsotaan oikeutetuksi, sen pitää kokonaan jäädä rankaisematta.

Pyynnöstä surmaamista koskeva säännös ei aseta mitään sellaisia moraalisia vaatimuksia tekijän suhtautumiselle, jotka perustelisivat tappoa lievemmän rangaistavuuden. Tekijän suhtautumiselta edellytetään ainoastaan avuliaisuutta. Hengen suojaamisen näkökulmasta ei voida antaa oikeudellista merkitystä pyynnölle, johon liittyy hyvin suuri katumisriski. Siksi pyynnöstä surmaamista koskevaa erityissäännöstä ei ehdoteta uuteen rikoslakiin. Sellaiset poikkeukselliset tilanteet, joissa olisi kohtuutonta tuomita rangaistus tapon perusasteikon mukaan, voidaan ottaa huomioon soveltamalla ehdotettua yleistä lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdyn tapon säännöstä (ehdotuksessa surma, 3 §). Rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin säännöstä hyväksi käyttämällä tämänkin asteikon alittaminen on mahdollista.

Muutos ei rajoittaisi rangaistavuutta. Siinä ei olisi kysymys rangaistavuuden poistamisesta vaan siitä, että luovuttaisiin erityisestä lievennysperusteesta.

Ehdotuksen valmistelun yhteydessä on harkittu kuolinhoitoa koskevan rajoitussäännöksen ottamista tähän lukuun. Tahallisia henkirikoksia koskeva rajoitussäännös merkitsisi hyväksyttävän lääkintäkäytön mukaisen toimintatavan kirjaamista lakitekstiin. Sillä ei olisi tavoitettu nykykäytännön muutosta. Kun säännöksen tarpeellisuutta vastaan on esitetty epäilyjä, kuolemansairaan potilaan elintoimintaa ylläpitävistä hoitotoimista luopuminen on katsottu tarkoituksenmukaisemmaksi jättää edelleen tavanomaisoikeudellisen käytännön varaan.

Olennaista tarvetta laajentaa rangaistavuutta tämän luvun perusteella ei ole. Ehdotuksessa on kuitenkin kolme asiaa, jotka voidaan tulkita rangaistavuuden laajennukseksi.

Säännöksissä, jotka koskevat rikoksia terveyttä vastaan, on pyritty ottamaan huomioon, että terveys nykyisin käsitetään paljon laajemmin kuin tilaksi, jossa ruumiilliset vammat tai sairaudet puuttuvat. Useassa yhteydessä on ehdotettu, että henkinenkin pahoinpitely olisi säädettävä pahoinpitelynä rangaistavaksi. Henkisen pahoinpitelyn käsite on kuitenkin siinä määrin epämääräinen, ettei sitä sellaisenaan voida sisällyttää rikostunnusmerkistöön. Ehdotuksessa on terveyden vahingoittamisen käsitteen avulla pyritty siihen, että sellainen henkinenkin väkivalta, joka vahingoittaa mielenterveyttä, voitaisiin rinnastaa ruumiillisia vammoja aiheuttavaan fyysiseen väkivaltaan. Samaan suuntaan vaikuttaa myös pahoinpitelyn tunnusmerkistön laajennus, jonka mukaan pahoinpitely voidaan tehdä myös saattamalla toinen tiedottomaan tai muuhun sellaiseen tilaan.

Rangaistavuuden alan laajennusta on merkinnyt myös pahoinpitelyn yrityksen säätäminen rangaistavaksi. Tätä koskeva lainmuutos on tullut voimaan vuonna 1989. Muutoksella oli lähinnä periaatteellinen merkitys, koska sitä edellytti kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus (SopS 60/1989).

Nykyisin tavallinen pahoinpitely ja lievä pahoinpitely ovat pääsäännön mukaan asianomistajarikoksia. Tästä ovat poikkeuksena esimerkiksi lieväkin pahoinpitely julkisella paikalla taikka viittätoista vuotta nuorempaan lapseen kohdistunut lieväkin pahoinpitely. Julkisen ja yksityisen paikan erottelu tässä yhteydessä on osoittautunut epätarkoituksenmukaiseksi. Käytännössä on esiintynyt tilanteita, joissa muutama metri on ratkaissut, onko pahoinpitely virallisen syytteen alainen vai asianomistajarikos.

Merkittävämpi asia kuitenkin on, että tämä yksityisen ja julkisen paikan erottelu on tehnyt suuren osan perheväkivaltatapauksista, joita ei voida pitää törkeänä pahoinpitelynä, asianomistajarikoksiksi. Näin laki on heijastanut käsitystä, että perheväkivalta on yksityisasia, johon rikosoikeudellinen järjestelmä ei viranomaisen aloitteesta puutu. Perheväkivalta on erityisesti 1980-luvulla alettu tunnustaa yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. On korostettu, että perhepiirin pahoinpitelyissä sovinnot syntyvät usein painostuksesta, joka on vain jatkoa väkivallan käytölle perhesuhteissa. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan perheen yksityisyys ei saa merkitä, että perheen sisäisissä suhteissa hyväksyttäisiin väkivalta.

Lainsäädännössä suhtautumismuutosta väkivallan käyttöön perheen sisällä ilmentää laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta vuodelta 1983 (361/83), joka kieltää lapsen ruumiillisen kurituksen. Samaa suhtautumismuutosta ilmentää Ruotsissa vuonna 1981 toteutettu uudistus, jossa kaikki pahoinpitelyt saatettiin virallisen syytteen alaisuuteen. Norjassa erilaisissa sukulaisuus- ja perhesuhteissa tapahtuneet pahoinpitelyt saatettiin virallisen syytteen alaisiksi vuonna 1988. Tanskassa pahoinpitely on ollut virallisen syytteen alainen vuodesta 1989 lähtien.

Sen korostamiseksi, että perhepiirissäkään ei voida sallia väkivaltaa, ehdotetaan, että tavallinen pahoinpitely muutettaisiin virallisen syytteen alaiseksi. Kohtuuttomalta ja tarkoituksettomalta oikeudenkäynniltä voidaan yksittäistapauksessa välttyä laajennettua syyttämättä jättämissäännöstöä (301/90) soveltamalla.

Ainoastaan lievä pahoinpitely jäisi edelleen asianomistajarikokseksi sillä poikkeuksella, että alle 15-vuotiaaseen kohdistunut lievä pahoinpitely pysyisi virallisen syytteen alaisena. Aivan lievimpään väkivaltaan ei ole katsottu aiheelliseksi pääsääntöisesti ulottaa virallisen syytteen alaisuutta, vaan on tarkoituksenmukaista antaa asianomistajalle oikeus päättää, nostetaanko rikoksesta syyte.

Pelastustoimen laiminlyönnin tunnusmerkistöä on laajennettu siten, että säännös koskee hengenvaaran lisäksi myös vakavassa terveyden vaarassa olevan auttamatta jättämistä. Laajennuksella pyritään korostamaan yleistä kansalaisvastuuta hädänalaisen auttamisessa.

Muutoin lukuun ehdotetut muutokset johtuvat enimmäkseen rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutuista periaatteista, joiden mukaisesti esimerkiksi törkeiden ja lievien tekomuotojen tunnusmerkistöt on kirjoitettu. Samalla näissä muutoksissa on pyritty korostamaan seikkoja, jotka nykykäsityksen mukaan tekevät väkivallasta erityisen tuomittavan.

1.9.2. Pykälien perustelut

1 §. Tappo

1 momentti. Tapon perustunnusmerkistöön ei ehdoteta muuta kuin kielellisiä muutoksia. Voimassa olevan lain mukaan tappoon syyllistyy se, joka tahallaan surmaa toisen. Ehdotuksen mukaan tappo säilyisi toisen tahallisen tappamisen perusrikoksena. Surmaamisen asemesta säännöksessä käytettäisiin yleiskielisempää teonsanaa tappaa. Asiallista muutosta ei sananvaihdolla ole haluttu ilmaista.

Tahallisuusvaatimuksen mainitseminen tunnusmerkistössä ei ole tarpeen, koska tappaminen jo sinänsä tarkoittaa tahallista toisen hengen riistämistä. Rikoslain kokonaisuudistuksessa on omaksuttu se periaate, että teko on rangaistava vain tahallisena, jollei säännöksessä nimenomaisesti toisin säädetä. Tahallaan-sanan poistaminen merkitsee vain uuden rikoslain kirjoitustavan noudattamista. Oikeusturvanäkökulmalta on oikeuskäytännössä ilmeisesti enemmän tarvetta tahallisuusvaatimuksen kiristämiseen kuin sen lieventämiseen.

Ehdotuksen mukaan vähimmäisrangaistus olisi kahdeksan vuotta vankeutta. Se on nykyisinkin tapon perusasteikon vähimmäisrangaistus. Enimmäisrangaistus olisi niin kuin nykyisinkin määräaikaisen vankeusrangaistuksen enimmäismäärä, 12 vuotta.

Erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehtyjä tekoja varten säädetty rangaistusasteikko poistuisi. Tällaisesta taposta, ehdotuksen mukaan surmasta, säädettäisiin luvun 3 §:ssä.

2 momentti. Yritys säilyisi rangaistavana. Yrityksen ja täytetyn teon raja määräytyisi lääketieteessä käytetyn kuoleman määritelmän mukaan.

2 §. Murha

1 momentti. Murha säilyisi tapon törkeänä tekomuotona. Ehdotetut törkeyden arviointiperusteet olisivat pääasiassa samat kuin voimassa olevassa laissa. Olennainen muutos kuitenkin olisi, että niitä ei esitettäisi esimerkkeinä, vaan luettelo olisi tyhjentävä. Lisäksi edellytettäisiin kokonaisharkintaa. Tämä ratkaisu noudattaa muidenkin törkeiden rikosten tunnusmerkistöjen kirjoittamisessa omaksuttua periaatetta eikä ole syytä asettaa murhaa tässä suhteessa erityisasemaan.

Nykyisen lain ensimmäiseksi mainitsema vakaa harkinta säilyisi edelleenkin keskeisimpänä ankaroittamisperusteena. Sitä ei ole pidetty aiheellisena korvata esimerkiksi erityisellä suunnitelmallisuudella, jota on käytetty eräiden rikosten ankaroittamisperusteena.

Sen sijaan omanvoitonpyyntö ehdotetaan poistettavaksi ankaroittamisperusteista. Omanvoitonpyyntö edellyttää vakaata harkintaa. Lisäksi säännöksen ei pitäisi synnyttää sellaista vaikutelmaa, että murhaksi katsottaisiin vain jollakin tavoin erityisen hylättävistä motiiveista tehty henkirikos. Esimerkiksi epäitsekkäistä poliittisista motiiveista tehty henkirikos on yhtä lailla voitava arvioida murhaksi kuin palkkamurha.

Nykyisen lain käyttämä ilmaisu ''erityistä raakuutta tai julmuutta osoittaen'' muutettaisiin muotoon ''erityisen raa'alla tai julmalla tavalla''. Sanamuodon muutosta perustellaan sillä, että säännöksen tulisi kuvata todellista tekotapaa eikä sitä, miltä teko ulkonaisesti näyttää.

Nykyinen peruste ''yleistä vaaraa aiheuttavalla tavalla'' ehdotetaan puolestaan kirjoitettavaksi ''vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen''. Muutoksella halutaan korostaa yleisen vaaran laatua vaatimalla, että tällaisen vaaran pitää olla vakavaa. Vaarantamiskriminalisointien yleistyttyä lainsäädännössä on lukuisasti esimerkkejä rikoksista, jotka aiheuttavat yleistä vaaraa (esimerkiksi vaaraa liikenneturvallisuudelle). Tähän nähden on johdonmukaista edellyttää murhan tunnusmerkistössä enemmän kuin pelkkää yleistä vaaraa. Toisaalta nykyisen lain sanonta ''tavalla'' on sikäli huono, että se viittaa tiettyihin tekotapoihin, joiden ymmärretään luonteeltaan olevan yleistä vaaraa aiheuttavia. Ehdotetulla muotoilulla halutaan korostaa, ettei sillä tarkoitettaisi tiettyä tekotapaa, esimerkiksi räjähdettä, vaan sitä, että surmaaminen aiheuttaa vakavaa yleistä vaaraa.

Voimassa olevan lain peruste ''virkamies surmataan hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta tai virkatoimen vuoksi'' ehdotetaan muutettavaksi siten, että se koskisi virkamiehen tappamista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen estämiseksi.

Tappamisen kohteena tulisi olla virkamies. Virkamiehen käsite on rikoslain 2 luvun 12 §:n mukaan varsin laaja. Virkamiehiksi voidaan katsoa julkisten huvitilaisuuksien sekä majoitus- ja ravitsemisliikkeiden asianmukaisten säännösten mukaisesti asetetut järjestysmiehet. Sen sijaan virkamieheksi ei voitane katsoa vartioimisliikelain (237/83) mukaista vartijaa.

Ankaroittamisperuste koskisi vain virkamiehiä, joiden tehtävä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Erityinen rikosoikeudellinen suoja annettaisiin niille virkamiehille, jotka ovat velvollisia asettumaan alttiiksi väkivallalle. Tappamisen tarkoituksen tulisi olla yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen estäminen. Virkamiehen ei tarvitsisi olla tekohetkellä järjestyksenpitotehtävässä kuten nykyinen laki vaatii, vaan riittäisi se, että teon tarkoitus kohdistuu järjestyksenpitoon. Sen sijaan järjestyksenpidossa olevan virkamiehen, kuten liikenneohjausta suorittavan poliisin, tappaminen yksityisestä syystä esimerkiksi mustasukkaisuudesta ei tämän ankaroittamisperusteen mukaan olisi arvosteltavissa murhaksi. Virkamiehen tappaminen kostoksi ei sisältyisi tähän ankaroittamisperusteeseen, mutta kostaminen voi täyttää 1 kohdan eli vakaan harkinnan vaatimuksen.

Säännöksen soveltaminen edellyttäisi aina kokonaisharkintaa. Tunnusmerkistössä on käytetty törkeiden rikosten tavanmukaista kokonaisharkintalauseketta, vaikka henkirikokset ovat yleensä rikoksina aina törkeitä. Tässä yhteydessä törkeys viittaa nimenomaan tapon perustunnusmerkistöön eikä teon arvosteluun rikoksena sinänsä. Vasta surmaaminen, joka on tapon perustunnusmerkistöä selvästi törkeämpi, voidaan arvioida murhaksi.

Tunnusmerkistöön ehdotetut muut muutokset ovat kielellisiä.

Nykyisin murhasta on säädetty ainoaksi rangaistukseksi elinkautinen vankeusrangaistus. Pelkän elinkautisen vankeusrangaistuksen mahdollisuutta on kuitenkin arvosteltu. On ilmeistä, että tämä yksi ainoa rangaistus ohjaa säännöksen valintaa siten, että ensiksi saatetaan harkita, pitäisikö surmaamisesta seurata elinkautinen. Periaatteessa kuitenkin ensiksi pitäisi harkita, onko kysymyksessä tappo vai murha, ja sitten päättää rangaistuksesta. Tämän vuoksi ehdotetaan rangaistusvaihtoehdoksi myös määräaikaisen vankeusrangaistuksen enimmäismäärää, kahtatoista vuotta.

On myös harkittu, olisiko tällaiselle määräaikaiselle vankeusrangaistukselle asetettava hieman alhaisempikin vähimmäisrangaistus, esimerkiksi kymmenen vuotta. Tätä vastaan voidaan esittää, että silloin murhan rangaistusasteikkoa lievennettäisiin liikaa nykyisestä. Murhan pitää säilyä rikoslakimme törkeimpänä rikoksena. Tuo rikosnimi olisi varattava henkirikoksinakin todella poikkeuksellisen törkeitä tekoja varten ja tämän pitäisi käydä ilmi rangaistusasteikosta. Parin vuoden mittaamismahdollisuus olisi yleensä näennäinen. Näin törkeässä rikoksessa on vaikea osoittaa seikkoja, joihin murhien arviointi enemmän tai vähemmän törkeiksi perustuisi. Toisaalta pienen mittaamisvaran puolesta voitaisiin esittää tekijäkumppanuustilanteet, joissa tuomioistuimella voisi olla tarvetta muuhunkin mahdollisuuteen kuin pelkkään valintaan elinkautisen ja kahdentoista vuoden välillä arvottaakseen tekijäkumppaneiden eriasteista syyllisyyttä.

2 momentti. Murhan yritys säilyisi rangaistavana.

3 §. Surma

1 momentti. Rikoslain kokonaisuudistuksessa noudatetun käytännön mukaan tunnusmerkistöihin ei liitetä erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehtyjä tekoja varten sivuasteikkoja, vaan lievemmin rangaistavat teot kirjoitetaan omiksi tunnusmerkistöikseen. Tästä syystä ehdotetaan myös tapon nykyinen sivuasteikko korvattavaksi omalla tunnusmerkistöllä.

Rikoksen nimi olisi surma. Sellainen nimi kuin ''lievä tappo'' olisi vähättelevä. ''Lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty tappo'' puolestaan olisi suomenkielisenä kömpelö. ''Surma'' esiintyy rikosnimenä kansanrunoudessa, vaikka sillä on muitakin merkityksiä. Ainakin seuraavan pykälän rikosnimeksi ehdotettu lapsensurma-yhdyssana vaikuttaa luontevalta. Surman rikosnimenä voidaan uskoa juurtuvan suomen kieleen. Rikoksen ruotsinkielinen nimi olisi kuitenkin ''dråp under förmildrande omständigheter'', koska ruotsin kielestä ei löydy sopivaa vastinetta suomen kielen ''surma''-sanalle.

Tunnusmerkistö on kirjoitettu muiden perusrikosta lievempien tekomuotojen tapaan avoimeksi. Nykyisinkään tapon lievemmän asteikon käyttö ei edellytä muuta kuin, että tappo on tehty ''erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa''. Tällainen kokonaisarvostelu säilyisi tunnusmerkistön ytimenä. Vaikka ''erittäin''-sanaa ei enää mainittaisi, tämä ei tarkoittaisi muutosta nykytilaan. Säännöstä olisi joka tapauksessa tarkoitus soveltaa poikkeuksellisesti.

Esimerkkeinä asioista, jotka perustelevat tämän säännöksen käytön, mainittaisiin rikoksen poikkeukselliset olosuhteet ja rikoksentekijän vaikuttimet.

Poikkeuksellisina olosuhteina voisivat tulla kysymykseen pakkotilaa muistuttavat tai lähellä olevat tilanteet. Joissakin tapauksissa henkilön omista lähtökohdista arvostellen tilanne voi muistuttaa sillä tavoin pakkotilaa, että henkirikos näyttäytyy hänelle ainoana ulospääsynä. Esimerkkinä voitaisiin mainita Norjan oikeuskäytännöstä tapaus, jossa jatkuvan väkivallan kohteeksi joutunut aviovaimo surmasi miehensä, jonka väkivaltaisuuden vuoksi hän ei uskaltanut erota tai kääntyä edes ulkopuolisten puoleen. Norjassa tapaus tulkittiin rankaisemattomaksi pakkotilaksi, toisin kuin ilmeisesti Suomessa olisi voimassa olevan lain nojalla tehty. Vielä ei ole tietoa siitä, minkä sisältöinen pakkotilasäännös tulee uuteen rikoslakiimme. Tästä huolimatta edellä mainitun kaltaisia tapauksia varten voidaan tarvita myös nyt ehdotettua tunnusmerkistöä. Esimerkkinä voitaisiin lisäksi mainita henkirikos olosuhteissa, joissa joku surmaa toisen kokemansa poikkeuksellisen järkytyksen vuoksi, ilman että tekijän syyntakeisuuden katsottaisiin vähentyneen.

Rikoksen vaikuttimille voidaan surmasäännöksessä antaa merkitystä. Koska pyynnöstä surmaamisen erityissäännös ehdotetaan poistettavaksi, voitaisiin surmaksi katsoa sellaiset säälistä tapahtuneet henkirikokset, joihin on edellä viitattu pyynnöstä surmaamisen käsittelyn yhteydessä.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä ja enintään kymmenen vuotta. Vähimmäisrangaistus olisi sama kuin tapon nykyisen sivuasteikon. Ehdotettu surman enimmäisrangaistus olisi ankarampi kuin tapon vähimmäisrangaistus. Tapon ja surman tunnusmerkistöjen harkinnanvaraisuuteen sopii hyvin se, että rangaistusasteikot ovat osittain päällekkäisiä. Ainakin joissakin niistä tilanteista, joissa surmasäännös tulisi kysymykseen, lienee perusteita alittaa tämäkin vähimmäisrangaistus rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla.

2 momentti. Johdonmukaisuuden vuoksi surman yritys säädettäisiin rangaistavaksi.

4 §. Lapsensurma

1 momentti. Rikosnimen muutoksen ohessa ehdotetut muutokset ovat vähäisiä. Lähinnä ne ovat kielellisiä.

On esitetty arveluja, tarvitaanko ylipäätänsä tätä säännöstä. Sitä on kuitenkin jossakin määrin käytetty. Tunnetaan aivan erityinen taudin luonteinen tila, jossa kohta synnytyksen jälkeen nainen surmaa lapsensa. Tilaan liittyy myös hormonaalisia muutoksia. Näissä tilanteissa voitaisiin tekijä usein katsoa syyntakeettomaksi tai vähentyneesti syyntakeiseksi.

Ehdotuksessa on kuitenkin päädytty säilyttämään tämä tunnusmerkistö lähinnä siksi, että näiden usein hyvin nuorien äitien tulevaisuuden kannalta rikosnimellä ja teon lievemmällä rangaistavuudella on olennainen merkitys.

Nykyisessä säännöksessä määritellään sen kuvaama tilanne monisanaisesti. Se ehdotetaan korvattavaksi synnytyksestä johtuneella uupumuksella tai ahdistuksella. Teko voidaan tehdä synnytyksen aikana tai sen jälkeen.

Nykyisin rangaistusasteikko on vankeuden vähimmäisajasta kahdeksaan vuoteen. Koska kysymys on hyvin erityisestä tilanteesta, näin laajaa asteikkoa ei voida pitää perusteltuna. Siksi ehdotetaan asetettavaksi toisaalta neljän kuukauden vähimmäisrangaistus ja toisaalta enimmäisrangaistus laskettavaksi neljään vuoteen. Sikäli kuin tekijä arvioidaan täysin syyntakeiseksi, ei ole perusteltua käyttää vankeuden vähimmäismäärää rikoksesta, joka kuitenkin on tahallinen henkirikos. Vähimmäisrangaistuksen korotuksella korostettaisiin lapsen hengen suojaa.

2 momentti. Yritys säilyisi rangaistavana. Nykyisen 4 §:n 3 momentin mainintaa siitä, että tähän rikokseen osallinen ei saa hyväkseen lievän tekomuodon tuottamaa etua, ei tarvita. Sama asia käy ilmi rikoslain 5 luvun 4 §:stä.

5 §. Pahoinpitely

1 momentti. Voimassa olevassa laissa pahoinpitely on kuvattu sanonnalla ''joka tahallaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden''. Kuitenkin nykyisen 7 §:n lievän pahoinpitelyn tunnusmerkistöstä käy ilmi, että pahoinpitely voi olla ''muutakin pahoinpitelyä''. Tällaista rakennetta ei voida pitää onnistuneena. Itse perustunnusmerkistöstä pitäisi käydä ilmi, mitä pahoinpitely on.

Nykyisin tavallisena pahoinpitelynä voidaan rangaista ainoastaan sellainen pahoinpitely, josta on aiheutunut vamma tai sairaus.

Voimassa olevankin lain voi katsoa käsittävän pahoinpitelyksi kaksi asiaa. Toisaalta pahoinpitelyllä tarkoitetaan tekoja, joissa käytetään ruumiillista väkivaltaa. Tämä käy selvimmin ilmi lievän pahoinpitelyn tunnusmerkistöstä. Pahoinpitelyllä sanan yleiskielisessä merkityksessä tarkoitetaan juuri tätä. Toisaalta pahoinpitelyllä tarkoitetaan tekoja, joilla tahallisesti aiheutetaan toiselle vamma tai sairaus. Tällöin itse tekotapaan ei tarvitse liittyä mitään väkivaltaa sanan yleiskielisessä merkityksessä. Vakiintuneesti on tulkittu, että tahallinen taudin tartuttaminen toiseen on pahoinpitelyä, jollei tekoon liity esimerkiksi rangaistavuuden poistavaa suostumusta. Tällainen tartuttaminen on mahdollista vaikkapa hyväilyin.

Pahoinpitelyn tunnusmerkistö ehdotetaan rakennettavaksi edelleen pääasiassa kahden perustekomuodon varaan. Ensinnä pahoinpitelyä olisi ruumiillisen väkivallan tekeminen toiselle. Siinä olisi kysymys pahoinpitelystä toimintona, jolla loukataan toisen ruumiillista koskemattomuutta. Tämä tunnusmerkistön osa koskisi siten pahoinpitelyä ulkoisena toimintona, josta voi aiheutua toiselle vamma tai muu terveyden vahingoittuminen, mutta on myös mahdollista, että siitä ei aiheudu mitään näkyvää seurausta.

Toisessa tekotavassa olisi kysymys seurauksen aiheuttamisesta. Siihen kuuluisi toisen terveyden vahingoittaminen tai kivun aiheuttaminen toiselle muuten kuin ruumiillista väkivaltaa tekemällä. Vamman tai sairauden aiheuttaminen on yleisemmin ilmaistuna terveyden vahingoittamista. Vamma ja sairaus käsitetään yleensä pelkästään ruumiillisiksi vammoiksi tai sairauksiksi. Käyttämällä niiden sijasta sanontaa ''vahingoittaa toisen terveyttä'' saadaan rangaistavuuden piiriin myös sellaiset teot, joiden seuraukset ilmenevät mielisairauksina tai mielenterveyden häiriöinä.

Kivun aiheuttaminen mainittaisiin pahoinpitelyn tunnusmerkistössä terveyden vahingoittamisen rinnalla. Pahoinpitelyä olisi siten ruumiillista väkivaltaa tekemättä toiselle aiheutettu kipu. Useimmiten kipu liittyy terveyden vahingoittamiseen, mutta joissakin tapauksissa se voi ilmetä myös ainoana seurauksena.

Pahoinpitelyn edellä mainitut perusmuodot, pahoinpitely ruumiillisena väkivaltana, terveyden vahingoittamisena ja kivun aiheuttamisena, laajentaisivat tunnusmerkistöä jo hieman nykyisestään. Säännös on tarkoitettu nimenomaan tulkittavaksi siten, että terveyttä voidaan tahallisesti vahingoittaa tai kipua aiheuttaa muutenkin kuin nyrkein tai puukoin ja että tällaiset teot rinnastetaan perinteisesti käsitettyyn väkivaltaan.

Pahoinpitelyn tunnusmerkistöön ehdotetaan lisättäväksi sellainen ruumiillista väkivaltaa sisältämätön teko tai laiminlyönti, jolla toinen saatetaan tiedottamaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Esimerkkeinä voidaan mainita vaarattomalla tavalla tehty nukuttaminen tai toisen tahdon vastainen hypnotisointi.

Pahoinpitelyn ulkopuolelle jäisivät tilanteet, joissa pahoinpitelyn kohde on sallinut teon. Loukatun suostumus poistaa pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävän teon rangaistavuuden. Useissa tilanteissahan aiheutetaan jollekulle kipua, ilman että kysymys voisi olla pahoinpitelystä. Esimerkkinä voidaan mainita hoitotoimet. Vaikka lain sanonnat viittaisivat siihen, että tällaisetkin voisivat olla pahoinpitelyä, teon rangaistavuuden poistaa yleensä loukatun suostumus tai jokin muu oikeuttamisperuste.

Voimassa olevan pahoinpitelypykälän 2 momentti säädettiin vuonna 1975 tehdyllä uudistuksella. Se laajentaa tavallisen pahoinpitelyn rangaistussäännöksen vammaa tai sairautta aiheuttamattomaan pahoinpitelyyn, joka kohdistuu turvattomaan henkilöön. Tämä erityistilanne liittyy nimenomaan nykyisen lain rakenteeseen, jonka mukaan tavallisesta pahoinpitelystä pitää seurata pääsäännön mukaan vamma tai sairaus. Kun pahoinpitelyn perustunnusmerkistö uudistetaan tässä ehdotetulla tavalla, käy säännös tarpeettomaksi.

Pahoinpitelyn pitää olla tahallista. Toisen terveyttä vahingoittava teko, joka ei ole tahallinen, ei ole pahoinpitely vaan vammantuottamus.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan nykyistä. Se käsittää sakon ja enintään kaksi vuotta vankeutta. Vaikka esimerkiksi varkauden enimmäisrangaistusta on alennettu, ei niin pitäisi menetellä pahoinpitelyn yhteydessä. Pitämällä pahoinpitelyn rangaistusasteikko entisellään korostetaan väkivallan tuomittavuutta ja terveyden suojaa.

Nykyisin pahoinpitely on pääsäännön mukaan asianomistajarikos. Ehdotettu 14 § muuttaisi sen virallisen syytteen alaiseksi.

2 momentti. Pahoinpitelyn yritys säädettiin rangaistavaksi vuonna 1989. Kun tätä vaatii Suomen hyväksymä kidutusta koskeva kansainvälinen yleissopimus, yritys ehdotetaan edelleen säädettäväksi rangaistavaksi.

6 §. Törkeä pahoinpitely

1 momentti. Törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistöön ehdotetuista muutoksista keskeisin on, että ankaroittamisperusteet lueteltaisiin tyhjentävästi eikä voimassa olevan lain tapaan esimerkkeinä. Ratkaisu on yhdenmukainen muiden rikosten törkeiden tekomuotojen tunnusmerkistön kirjoitustavan kanssa.

Ehdotetut perusteet olisivat asiallisesti samat kuin voimassa olevassa laissa. Niihin tehtäisiin ainoastaan vähäisehköjä tarkistuksia.

Momentin 1 kohta koskee vakavien seurausten aiheuttamista. Voimassa oleva laki luettelee seurauksina vaikean ruumiinvamman, vakavan sairauden ja hengenvaaran. Näistä viimeksi mainittu ehdotetaan muutettavaksi ''hengenvaaralliseksi tilaksi''. Asiallista muutosta tällä ei tarkoiteta. Voimassa olevaa lakiakin lienee tulkittu niin, että hengenvaaralla tarkoitetaan nimenomaan uhrin hengenvaarallista tilaa eikä sitä, että rikos tehtäisiin tavalla, johon liittyy hengenvaara. Kohdassa edellytetään, että pahoinpitelyn tahallisuus ulottuu myös vakavien seurausten aiheuttamiseen.

Momentin 2 kohdassa mainittaisiin ankaroittamisperusteena erityinen raaka ja julma tekotapa. Peruste muotoiltaisiin kielellisesti hieman toisin kuin voimassa olevassa laissa. Raakuudella ja julmuudella on vivahde-ero, minkä vuoksi ne molemmat tulisi edelleen mainita säännöksessä. Esimerkiksi päähän potkiminen voidaan yleensä katsoa raa'aksi, mutta puolustuskyvyttömään kohdistunut pahoinpitely julmaksi.

Momentin 3 kohta vastaisi sitä nykyisen lain kohtaa, joka mainitsee aseen tai muun hengenvaarallisen välineen käytön ankaroittamisperusteena. Tämä ehdotetaan kuitenkin täsmennettäväksi ampuma- tai teräaseeksi taikka muuksi niihin rinnastettavaksi hengenvaaralliseksi välineeksi. Muutosta perustellaan sillä, että mitä moninaisimmat välineet voivat olla hengenvaarallisia. Esimerkiksi kiviä, laudanpätkiä, laukkuja tai useita kodin esineitä voidaan käyttää hengenvaarallisella tavalla. Rajaamalla peruste terä- ja ampuma-aseisiin ja niihin rinnastettaviin hengenvaarallisiin välineisiin halutaan korostaa normia varsinaisten aseiden käytön suuremmasta tuomittavuudesta. Ehdotettua sanamuotoa käytetään myös törkeän ryöstön (rikoslain 31 luvun 2 §) tunnusmerkistössä.

Rikoksen nykyinen rangaistusasteikko on laaja eikä noudata tyyppiasteikkoa. Asteikon yläpäätä ei tuomioistuimissa juurikaan käytetä vain törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävistä teoista. Törkeiden tahallisten väkivaltatekojen rangaistusasteikon alentaminen ei kuitenkaan sovi yhteen sen yleisen kriminaalipoliittisen tavoitteen kanssa, että väkivaltarikoksiin suhtaudutaan entistä ankarammin. Siksi enimmäisrangaistus säilyisi nykyisellään, kymmenenä vuotena vankeutta. Samoin vähimmäisrangaistus pysyisi kuutena kuukautena vankeutta.

2 momentti. Törkeän pahoinpitelyn yritys säilyisi rangaistavana.

7 §. Lievä pahoinpitely

Voimassa olevassa laissa lievän ja tavallisen pahoinpitelyn raja perustuu siihen, aiheuttaako pahoinpitely vamman tai sairauden. Tällainen pelkästään seurauksen vakavuuteen perustuva porrastus ei ole onnistunut. Myös käytännössä lievää pahoinpitelyä on tulkittu väljemmin kuin lain sanamuoto edellyttäisi ja säännöstä on joskus sovellettu tekoihin, joissa on aiheutunut vähäisiä vammoja.

Lievän pahoinpitelyn tunnusmerkistö ehdotetaan kirjoitettavaksi samalla tavoin kuin muidenkin vastaavien rikosten. Lievää olisi kokonaisuutena arvostellen vähäinen pahoinpitely. Arvostelussa pitäisi kiinnittää huomiota muun muassa väkivallan, ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksen ja terveyden vahingoittamisen vähäisyyteen.

Rangaistuksena olisi nykyiseen tapaan sakkoa. Yritys ei olisi rangaistava. Tosin useassa muussa vastaavassa lievässä rikoksessa, esimerkiksi näpistyksessä, yritys on säädetty rangaistavaksi. Lievän pahoinpitelyn yrityksen rangaistavuuteen ei kuitenkaan ole kriminaalipoliittista tarvetta. Lisäksi yrityksen rangaistavuus voisi olla oikeusturvan kannalta ongelma lievässä rikoksessa, joka mitä suurimmassa määrin koskee vain tekijän ja uhrin välistä suhdetta kummankin osapuolen käsitysten tapahtumien luonteesta mahdollisesti erotessa huomattavastikin.

Ehdotetun 14 §:n mukaan lievä pahoinpitely olisi asianomistajarikos paitsi, jos se kohdistuu alle 15-vuotiaaseen. Nykyisin virallisen syytteen alaisia ovat julkisella paikalla tapahtuneet lievät pahoinpitelyt, jotka ehdotuksen mukaan muuttuisivat asianomistajarikoksiksi.

8 §. Kuolemantuottamus

Nykyisin kuolemantuottamuksen perusrangaistusasteikko on sakkoa tai enintään neljä vuotta vankeutta. Pykälässä on erikseen törkeätä kuolemantuottamusta varten sivuasteikko, jonka mukaan rangaistus on vankeutta kuudesta kuukaudesta neljään vuoteen. Nyt kuolemantuottamuksesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta ehdotetaan säädettäväksi eri pykälissä.

Kuolemantuottamuksen tunnusmerkistö, toisen kuoleman aiheuttaminen huolimattomuudella, säilyisi asiallisesti ennallaan. Nykyisessä laissa käytetään sanontaa ''huolimattomuudellaan tai varomattomuudellaan''. Ilmaisu on vanhahtavan monisanainen. Huolimattomuus yksin riittää ilmaisemaan sen suhtautumisen, jota kuolemantuottamuksen rangaistavuus edellyttää.

Jotta kuoleman aiheuttaminen voitaisiin rangaista kuolemantuottamuksena, seurauksen on täytynyt johtua tekijän huolimattomuudesta. Käytännössä kuolemantuottamus usein liittyy johonkin muuhunkin rikokseen, esimerkiksi liikenteen vaarantamiseen.

Rikoslain 3 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan teosta, joka harkitaan tapahtuneeksi pikemminkin tapaturmasta kuin tuottamuksesta, ei saa tuomita rangaistusta. Kun nykyisin lähes kaikki vaarallinen toiminta on yksityiskohtaisin ohjein säänneltyä ja vaaratilanteiden ehkäisemiseksi on säännöt, joiden rikkomisesta seuraa rangaistuksia, on erityisesti kiinnitettävä huomiota tällaisen normin rikkomisen, huolellisuusvelvoitteen rikkomisen ja aiheutetun seurauksen väliseen yhteyteen.

Se huolellisuusvelvollisuutta korostava moraalinen merkitys, joka ylipäätänsä tuottamuskriminalisoinneilla on, edellyttää, että mainitun 3 luvun 5 §:n säännöksen mukaisesti pikemminkin tapaturmasta kuin tuottamuksesta aiheutuneisiin kuolemiin ei sovelleta kuolemantuottamussäännöstä. Siten esimerkiksi liikennesääntöjä rikkonutta kuljettajaa ei pidä tuomita kuolemantuottamuksesta, jos kuoleman katsotaan johtuneen pikemminkin tapaturmasta kuin siitä, että kuljettaja olisi laiminlyönyt sen huolellisuuden, jota keskimääräiskuljettajalta tuossa tilanteessa olisi edellytetty.

Kuolemantuottamuksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa ja enintään kahta vuotta vankeutta.

9 §. Törkeä kuolemantuottamus

Voimassa olevassa laissa kuolemantuottamuksesta on ankarampi rangaistusasteikko, ''jos rikoksentekijä on osoittanut törkeätä huolimattomuutta tai varomattomuutta''. Ehdotuksen mukaan törkeästä kuolemantuottamuksesta tehtäisiin erillinen rikos, joka olisi kuolemantuottamuksen kvalifioitu tekomuoto.

Ehdotettu säännös edellyttää, että kuolema on aiheutettu törkeällä huolimattomuudella. Törkeää tuottamusta tai huolimattomuutta ei ole niin kuin ei muitakaan syyksiluettavuuden lajeja rikoslaissa määritelty. Myöskään oikeustieteessä sillä ei ole yksiselitteistä merkitystä. Käsitettä on kuitenkin aikaisemminkin käytetty rikoslaissa.

Törkeä tuottamus sijoittuu tahallisuuden ja perustasoisen tuottamuksen väliin. Törkeällä huolimattomuudella on pyritty kuvaamaan suhtautumista, johon vaikuttavat menettelyn vaarallisuus, seurauksen huomattava todennäköisyys ja tekijän tietoisuus edellä mainituista seikoista. Kun törkeä tuottamus on syyksiluettavuusasteikolla tahallisuuden alapuolella, se edellyttää, että tekijä ei pidä tekonsa seurausta varsin todennäköisenä.

Harkittaessa, onko huolimattomuutta pidettävä törkeänä ja kuolemantuottamusta myös kokonaisuudessaan törkeänä, on kiinnitettävä huomiota ainakin

― riskin eli kuolemanvaaran suuruuteen,

― tekijän tietoisuuteen riskin käsilläolosta,

― siihen missä määrin tekijän käyttäytyminen poikkeaa tilanteen edellyttämästä huolellisesta menettelystä eli missä määrin tekijä rikkoo huolellisuusvelvollisuutta sekä

― tekijän mahdollisuuteen noudattaa huolellisuusvelvollisuuden vaatimuksia.

Enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan nykyisen lain mukaista neljän vuoden vankeusrangaistusta. Vähimmäisrangaistus olisi neljä kuukautta vankeutta. Rangaistusasteikko oli siten tyypillinen törkeän rikoksen asteikko. On kuitenkin huomattava, että törkeä kuolemantuottamus harvoin esiintyy yksinään. Yleensä rikoksentekijä tuomitaan muustakin (usein tahallisesta) rikoksesta, mikä vaikuttaa ankaroittavasti määrättävään rangaistukseen.

10 §. Vammantuottamus

Vastaavista syistä kuin kuolemantuottamuksen yhteydessä on tehty ero tavallisen ja törkeän tuottamuksen välille, ehdotetaan se tehtäväksi vammantuottamuksessakin. Nykyisen lain 10 §:ssä ei erotella tuottamuksen asteita.

Nykyinen kömpelö rikosnimi ruumiinvamman tai sairauden tuottamus ehdotetaan yksinkertaistettavaksi vammantuottamukseksi. Tuottamus ilmaistaisiin pelkällä huolimattomuudella niin kuin kuolemantuottamuksenkin tunnusmerkistössä. Muutoin tunnusmerkistöön ei ehdoteta muutoksia.

Rangaistavuus edellyttäisi edelleenkin ruumiinvammaa tai sairautta, joka ei ole vähäinen. Oikeuskäytännössä on kehittynyt kriteereitä sille, millainen vamma tai sairaus ylittää tämän kynnyksen. Vähäisempiin vammoihin ei ole syytä rangaistavuutta laajentaa. Pikemminkin tapaturmasta kuin tuottamuksesta aiheutetun vamman suhteen viitataan edellä kuolemantuottamuksen yhteydessä todettuun.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistusta.

11 §. Törkeä vammantuottamus

Törkeän vammantuottamuksen tunnusmerkistö ehdotetaan kirjoitettavaksi saman rakenteen mukaan kuin törkeän kuolemantuottamuksen. Vähäiset vammat jäisivät tämänkin säännöksen ulkopuolelle, sillä tunnusmerkistössä mainittu vammantuottamuksen seuraus viittaa 10 §:ssä tarkoitettuun ruumiinvammaan tai sairauteen. Vamman vakavuus vaikuttaisi kokonaisarvostelulausekkeen välityksellä siihen harkintaan, onko tekoa pidettävä törkeänä vammantuottamuksena.

Perustelujen osalta viitataan muutoin törkeän kuolemantuottamuksen yhteydessä todettuun.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

12 §. Vaaran aiheuttaminen

Vaaran aiheuttamisena rangaistaan nykyisen lain mukaan tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella aiheutettu vakava vaara toisen hengelle tai terveydelle. Rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Säännös on toissijainen. Sitä sovelletaan vain, jollei teosta ole muualla laissa erikseen säädetty.

Säännös edellyttää konkreettia vaaraa. Tällainen vaara rinnastuu monessa mielessä seuraukseen. Olennainen ero kuitenkin on, että yleensä vaaraan nähden ei ole tahallisuutta. Vain harvoin tekijä nimenomaan tarkoittaa aiheuttaa ainoastaan esimerkiksi kuoleman mahdollisuuden. Yleensä konkreetti vaara aiheutetaan tuottamuksella.

Sellaisia tilanteita varten, joissa yleensä esiintyy hengen ja terveyden riskejä, on säädetty erityisiä vaarantamiskriminalisointeja. Sen vuoksi ei ole tarpeen säätää yleisesti rangaistavaksi hengen tai terveyden vaaran aiheuttamista lievällä perustasoisella huolimattomuudella.

Siksi ehdotuksessa edellytetään nykyiseen tapaan törkeää tuottamusta tai tahallisuutta.

Koska heitteillepanosäännöstä ei enää otettaisi lakiin, osa heitteillepanotilanteista tultaneen arvostelemaan vaaran aiheuttamista koskevan säännöksen perusteella.

Vaaran kuvaus ehdotetaan tarkistettavaksi. Voimassa olevan lain sanonnassa vakavuus viittaa pikemminkin seurauksen todennäköisyyteen kuin mahdollisten seurausten vakavuuteen. Muotoilulla ''vakava hengen tai terveyden vaara'' pyritään korostamaan, että vakavuusarvioinnissa on kysymys sekä seurauksen synnyn todennäköisyydestä että mahdollisten seurausten vakavuudesta.

Säännökseen sisältyvä toissijaisuuslauseke ehdotetaan muutettavaksi. Nykyisen lain mukaan säännös syrjäytyy aina, jos teosta muualla laissa on erikseen säädetty. Tällaisen muualla laissa säädetyn rikoksen rangais tusasteikko voi olla lievempi, yhtä ankara tai ankarampi kuin vaaran aiheuttamisen. Siten laissa voi olla periaatteessa yhtä moitittavaa menettelyä koskevia rangaistussäännöksiä, joissa rangaistusasteikko on lievempi kuin tämän yleissäännöksen. Tätä ei voida pitää rikossääntelyn johdonmukaisuuden kannalta suotavana. Huolimatta erityissääntelystä ansaitsee vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistön täyttävä teko tulla arvioiduksi tämän rikoksen asteikon mukaan, jos tämä asteikko on korkeampi. Siksi ehdotetaankin, että ainoastaan niissä tilanteissa, joissa muualla laissa on säädetty yhtä ankara tai ankarampi rangaistus, vaaran aiheuttamista koskeva säännös syrjäytyisi.

Rangaistusasteikko ehdotetaan säilytettäväksi nykyisellään, sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Vaaran aiheuttaminen ehdotetaan 14 §:n yhteydessä esitetyillä perusteluilla siirrettäväksi virallisen syytteen alaisuuteen.

13 §. Pelastustoimen laiminlyönti

Pelastustoimen laiminlyöntiä koskeva säännös asettaa yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi luonnehditun auttamisvelvollisuuden jokaiselle, joka tietää toisen olevan hengenvaarassa. Sitä koskeva säännös siirrettiin rikoslain 44 luvusta 21 lukuun vuonna 1969. Silloin rangaistusasteikkoon liitettiin myös vankeusrangaistuksen uhka. Edelleen on tarpeen säilyttää jokamiehen auttamisvelvollisuutta koskeva säännös.

Nykyinen laki kuvaa tilanteen, jossa auttamisvelvollisuus on olemassa, sanoilla ''tietäen toisen olevan todellisessa hengenvaarassa''. Sana todellinen on ilmeisen tarpeeton, koska hengenvaara sinänsä riittää kuvaamaan säännöksen vaatimaa tilannetta. Jos myöhemmin osoittautuu, ettei hengenvaara ollutkaan todellinen, rikoksen tunnusmerkistö ei täyty, koska se edellyttää laiminlyöntiä hengenvaaratilanteessa. Säännöstä ehdotetaan laajennettavaksi siten, että auttamisvelvollisuus koskisi myös tilannetta, jossa toinen on vakavassa terveyden vaarassa.

Auttamisvelvollisuus kuvataan nykyisin velvollisuudeksi antaa tai hankkia sellaista apua, minkä ''saattamatta itseään tai ketään muuta vaaraan voi saada aikaan''. Sanonta on epäonnistunut. Mikä hyvänsä vaara joko itselle tai toiselle oikeuttaisi olemaan antamatta apua. Näin säännöstä ei luonnollisestikaan ole tarkoitettu tulkittavan. Pelastusvelvollisuutta rajoittava ajatus ehdotetaan ilmaistavaksi sanonnalla ''apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää''. Tämä muotoilu tuo toisaalta esiin sen, että pelastusvelvollisuus on yleinen, mutta avun luonnetta rajoittaa se, mitä kultakin ihmiseltä kussakin tilanteessa voidaan vaatia. On tilanteita, jotka edellyttävät asettumista jonkinasteiseen vaaraan. Esimerkiksi vapaaehtoiseen meripelastustoimintaan osallistuvalta voidaan edellyttää, että hän ottaa riskejä, jotka hänen tiedoillaan ja taidoillaan ovat hallittavissa. Se mitä kultakin voidaan kohtuudella vaatia riippuu kunkin kyvyistä ja tilanteen luonteesta.

Rangaistusasteikko ehdotetaan säilytettäväksi entisellään eli sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.

14 §. Syyteoikeus

Nykyisin henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten syyteoikeutta koskee mutkikas säännöstö. Pääsäännön mukaan asianomistajarikoksia ovat pahoinpitely, lievä pahoinpitely, ruumiinvamman tuottamus ja vaaran aiheuttaminen.

Vaikka pahoinpitely ja lievä pahoinpitely ovatkin pääsäännön mukaan asianomistajarikoksia, tehdään tästä säännöstä kuitenkin nykyisessä 14 §:ssä lukuisia poikkeuksia. Virallisen syytteen alaisia nämä rikokset ovat, jos

― rikos on tehty julkisella paikalla tai julkisessa tilaisuudessa taikka viranomaisen edessä,

― rikoksen tekee virkamies virkaansa toimittaessaan,

― rikoksen tekee suljetussa laitoksessa pidettävä,

― rikos kohdistuu 15 vuotta nuorempaan taikka

― rikoksen tekemiseen käytetään hengenvaarallista välinettä.

Näistä käytännössä merkittävin on yksityisen ja julkisen paikan ero. Tämä rajanveto johtaa tulkintaongelmiin ja kahden muutoin merkitykseltään samanlaisen tapauksen erilaiseen kohteluun. Asialla on periaatteellinen merkitys perheväkivallan kannalta. Luvun perusteluissa on viitattu siihen, että laki luokittelee näin yksityisalueella tapahtuvan törkeää lievemmän pahoinpitelyn yksityisasiaksi. Tätä ei voida pitää väkivallan kieltävän normin kannalta hyväksyttävänä. Siksi ehdotetaankin, että julkisen ja yksityisen paikan erottelusta pahoinpitelyn syytevallan järjestelyssä luovuttaisiin.

Lievään pahoinpitelyyn, johon virkamies virkaansa toimittaessaan syyllistyy, ei tarvita virallisen syytteen alaisuutta koskevaa poikkeusta, koska se yleensä on virkarikos ja sellaisena muutoinkin olisi virallisen syytteen alainen. Mikäli suljetussa laitoksessa lievän pahoinpitelyn asianomistaja ei halua asiasta syytettä, on pidettävä riittävänä, että asia hoidetaan kurinpitoteitse. Siinä tapauksessa taas, että pahoinpitelyn tekemiseen käytetään hengenvaarallista välinettä, ei voine koskaan olla kysymys lievästä pahoinpitelystä, joten sitäkin koskeva poikkeussäännös on tarpeeton.

Voimassa olevan lain pahoinpitelyrikosten syyteoikeutta koskevista poikkeuksista on perusteltua säilyttää ainoastaan lievän pahoinpitelyn kohdistuminen alle 15-vuotiaaseen lapseen. Tosin tämänkin poikkeuksen merkitystä vähentää se, että huoltajan huollettavaa vastaan tekemä rikos on rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 18 §:n 2 momentin mukaan muutoinkin virallisen syytteen alainen. Säännöksellä halutaan korostaa lapsen suojaa tällaista lievintäkin väkivaltaa vastaan.

Edellä esitetyn perusteella ehdotetaan, että pahoinpitelyrikoksista vain lievä pahoinpitely olisi asianomistajarikos, sekin alle 15-vuotiasta koskevin poikkeuksin.

Vamman tai sairauden tuottamus on nykyisin asianomistajarikos, jollei vamma tai sairaus ole vakava. Rikoksen tunnusmerkistö rajaa vamman tai sairauden tuottamuksen ulkopuolelle vammat, jotka ovat vähäisiä. Kuitenkin on paljon sellaisia vammoja, jotka eivät ole vähäisiä mutta eivät myöskään vakavia ja joita aiheuttavat rikokset siten ovat asianomistajarikoksia.

Tällaista vammantuottamuksen syyteoikeuden sääntelyä mutkistaisi ehdotus törkeän vammantuottamuksen eriyttämisestä omaksi rikokseen. Tämän vuoksi vammantuottamuksen syyteoikeutta ehdotetaan yksinkertaistettavaksi siten, että syyteoikeus määräytyisi suoraan rikosnimen mukaan. Vammantuottamus olisi vammasta riippumatta asianomistajarikos ja törkeä vammantuottamus virallisen syytteen alainen rikos.

Vaaran aiheuttamista koskevaan syytevallan järjestelyyn on tarpeen tehdä muutos, koska suuri osa siitä erityissääntelystä, joka koskee vastaavaa konkreetin vaaran aiheuttamista, on virallisen syytteen alaista. Kun ehdotuksen mukaan nämä erityissäännökset syrjäytyisivät, syntyisi tilanne, jossa asianomistajan syytevaatimuksesta riippuisi, voidaanko tätä yleissäännöstä soveltaa. Tätä ei voida pitää johdonmukaisena. Siksi vaaran aiheuttaminen ehdotetaan muutettavaksi virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi.

1.10. 25 luku. Vapauteen kohdistuvista rikoksista

1.10.1. Luvun perustelut

1.10.1.1. Systematiikka ja sääntelyn tarve

Oikeudellis-yhteiskunnallisessa järjestelmässämme vapaus kuuluu ihmisen perusarvoihin. Käsite on keskeinen useissa eri merkityksissä.

Oikeudellisesti keskeinen käsitteen merkitys on vapaus ihmisten välisissä suhteissa pakottamisen vastakohtana. Usean rikoksen rangaistavuus edellyttää, että tekijä on toiminut toisen tahtoa vastaan. Lisäksi eräillä rangaistussäännöksillä suojataan ''aidon, vapaan tahdon'' toteutumista.

Toinen vapauden oikeudellinen merkitys liittyy ihmisyyteen ja persoonallisuuteen. Vapaus orjuuden vastakohtana on kuulunut historiallisesti keskeisimpiin vapaus-käsitteen merkityksiin. Nykyisin vapaus yhdistetään sen tapaisiin asioihin kuin yksilöllisyyteen ja yksityisyyteen. Vapauskäsitteeseen liittyy paljon sellaista ainesta, mikä kuvaa käsitystämme ihmisestä yksilönä ja ihmisarvoisesta elämästä.

Taloudellinen toiminta perustuu sopimusvapaudelle. Sitä niin kuin muutakin yksilön toimintavapautta voidaan rajoittaa vain lainsäädäntöteitse. Eri merkityksissään vapaus käsitetäänkin usein valtiollisen pakon vastakohdaksi.

Käsitteen monimerkityksisyyden vuoksi vapauteen kohdistuvat rikokset eivät muodosta systemaattisesti johdonmukaista kokonaisuutta. Rikoslain 25 luvun otsikkona on ''Vapauteen kohdistuvista rikoksista''. Useissa muissakin rikoslain luvuissa on säännöksiä, jotka koskevat jollakin tavalla käsitettyä vapautta ja sen loukkauksia.

''Vapauteen kohdistuvia rikoksia'' koskevaan rikoslain lukuun on koottu ne vapautta loukkaavat rikokset, jotka luontevasti eivät ole säänneltävissä muissa yhteyksissä. Historiallista kehitystä osoittaa se, että meillä sukupuolista itsemääräämisoikeutta suojaavat kriminalisoinnit siirrettiin vuonna 1971 vapautta koskevien rikosten yhteydestä omaan siveellisyysrikoksia koskevaan rikoslain 20 lukuun.

Useiden maiden rikoslaeissa vapauteen kohdistuvat rikokset on yhdistetty johonkin muuhun kokonaisuuteen, esimerkiksi Ruotsissa rauhaa koskeviin rikoksiin. Toisissa maissa kuten Tanskassa ja Norjassa on vapausrikoksilla kuitenkin oma suppea lukunsa.

Vaikka rikoslaki kokonaisuudessaan sekä suojaa että rajoittaa vapautta käsitteen yleisimmissä merkityksissä, on perusteltua säilyttää vapauteen kohdistuvia rikoksia varten oma lukunsa. Siihen voidaan nykykäytännön mukaisesti ottaa ne vapauteen kohdistuvat rikokset, joita ei voida sopivimmin säännellä muissa yhteyksissä. Esimerkiksi sukupuolista itsemääräämisoikeutta koskevat rangaistussäännökset kuuluvat siveellisyysrikosten yhteyteen, taloudellista itsemääräämisoikeutta koskevat säännökset omaisuusrikoksiin ja poliittista toimintavapautta koskevat rikokset poliittisia oikeuksia vastaan tehtyihin rikoksiin. Silloin 25 luvun sisällöksi pelkistyisi lähinnä liikkumisvapauden loukkaus (vapaudenriisto) ja toisen tahdonvapauden loukkaaminen pakottamalla. Luvun muut säännökset olisivat näiden perustunnusmerkistöjen muunnelmia.

Vapauteen kohdistuvat rikokset pyrittäisiin yhdistämään muutamaksi perustyypiksi. Näin tunnusmerkistöt harvenisivat. Toisaalta perustunnusmerkistöjen lievemmät ja ankarammat erikoistilanteet pyrittäisiin suhteuttamaan nykyistä johdonmukaisemmin toisiinsa.

1.10.1.2. Nykyinen lainsäädäntö ja sen epäkohdat

Rikoslain 25 luvun säännöksistä useat ovat alkuperäisessä rikoslain säätämisen aikaisessa muodossaan. Muutoksia tähän lukuun ovat aiheuttaneet kuitenkin kansainväliset sopimukset. Lisäksi luvun 3-6 § on kumottu rikoslain 20 ja 21 luvun uudistusten yhteydessä vuosina 1969 ja 1971.

Luvun 1 §:ssä säädetään rangaistavaksi ihmisryöstö. Säännös on rikoslain säätämisen aikaisessa alkuperäisessä muodossaan. Ihmisryöstönä rangaistaan, jos joku ''väkivallalla, uhkauksella taikka kavaluudella ottaa toisen valtaansa, saattaakseen hänet toisen maan sota- tahi meripalvelukseen, taikka orjuuteen tahi maaorjuuteen, taikka muuhun pakonalaiseen tilaan maan ulkopuolelle, taikka avuttomuuteen hengenvaaralliseen paikkaan.'' Samoin rangaistaan sitä, joka ''on orjia kaupinnut tai kuljettanut''. Rangaistus on neljästä kahteentoista vuoteen vankeutta. Yritys on rangaistava.

Ihmisryöstöt on tapana jakaa varsinaiseen ihmisryöstöön, lapsenryöstöön ja naisenryöstöön. Varsinaista ihmisryöstöä koskee 1 §, lapsenryöstöstä on säännös 2 §:ssä ja naisenryöstöstä 7 §:ssä.

Ihmisryöstösäännöksen historiallinen tausta on yhteydessä orjuuteen. Toinen ihmisryöstön historiallinen piirre on sotilaiden värvääminen kavaluudella tai väkivallalla. Kummatkin tarkoitusperät näkyvät voimassa olevasta laista. Ihmisryöstösäännöksessä kolmantena mainittu edellytys ''muuhun pakonalaiseen tilaan maan ulkopuolelle'' on tarkoitettu suojelemaan ihmisiä siltä, että heidät pakolla erotettaisiin oman valtion tarjoamasta suojasta. Neljäntenä mainitaan avuttomuus hengenvaarallisessa paikassa, jolloin teko on lähellä heitteillepanoa.

Suomi on liittynyt Genevessä vuonna 1926 tehtyyn orjuutta koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 27/27) ja sen muutospöytäkirjaan (SopS 8/54). Suomi on ratifioinut myös orjuuden, orjakaupan ja orjuuteen verrattavien järjestelmien ja käytännön tukahduttamista koskevan lisäsopimuksen (SopS 17/59). Nämä sopimukset velvoittavat Suomea estämään orjakaupan ja ankarasti rankaisemaan siitä.

Luvun 1 a §:ssä on säädetty rangaistavaksi niin sanottu valkoinen orjakauppa. Sen mukaan rangaistaan, jos joku ''aikoen saattaa haureuden välikappaleeksi toisen, saa hänet vastaanottamaan toimen, vie hänet pois tai erottaa hänet lähiseurastaan''. Säännös ei edellytä, että teko tapahtuisi vastoin kyseisen henkilön tahtoa, mikä mainitaan tunnusmerkistössä nimenomaisesti. Rangaistus on vähintään kuusi kuukautta tai enintään kahdeksan vuotta vankeutta. Lisäksi ankarampi eli kymmenen vuoden enimmäisrangaistus on säädetty ammattimaista rikosta varten ja sen tapauksen varalta, että se, jota vastaan rikos on tehty, joutuu haureuden välikappaleeksi. Yritys on säädetty rangaistavaksi.

Säännös on peräisin vuodelta 1926. Sen ottaminen rikoslakiin perustui siihen, että Suomi liittyi vuonna 1921 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen naisten ja lasten kaupan ehkäisemisestä (SopS 3/27). Tämä liityntä sisälsi liittymisen Pariisissa vuonna 1904 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen valkoiseksi orjakaupaksi kutsuttua rikollista ammattia vastaan ja vuonna 1910 Pariisissa tehtyyn valkoisen orjakaupan ehkäisemistä koskevaan yleissopimukseen. Kansainvälisten sopimusten vuoksi säännöstä on muutettu vuosina 1935, 1961 ja 1963.

Suomi on liittynyt vuonna 1933 täysi-ikäisten naisten kaupan vastustamiseksi tehtyyn kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 29/37) sekä vuonna 1950 tehtyyn ihmisten kaupan ja toisten prostituutiosta hyötymisen tukahduttamista koskevaan yleissopimukseen (SopS 33/72). Rikoslain 20 luvun 8 §:n paritussäännös täyttää näiden sopimusten rangaistussäännöksille asettamat vaatimukset. Valkoista orjakauppaa koskevan erityissäännöksen voimassaoloa ei voi enää perustella kansainvälisillä velvoitteilla.

Rikoslain 25 luvun 2 §:ssä on säädetty rangaistavaksi lapsenryöstö. Sen mukaan rangaistaan, jos joku ''luvattomasti on ottanut valtaansa ja vienyt pois lapsen, joka ei ole viittätoista vuotta täyttänyt, taikka erottanut lapsen isästä, äidistä taikka siitä, jonka hoidon ja käskyn alainen se on''. Rangaistukseksi on säädetty vähintään kuuden kuukauden ja enintään neljän vuoden vankeusrangaistus. Ankarampi rangaistusasteikko on säädetty sellaisia tapauksia varten, joissa ''aikomus oli käyttää lasta kerjuuseen taikka muuhun voitonhimoiseen tahi epäsiveelliseen tarkoitukseen tahi toimeen''. Yritys on säädetty rangaistavaksi.

Lapsenryöstösäännös on toissijainen ihmisryöstöön ja valkoiseen orjakauppaan nähden. Säännös on alkuperäisessä rikoslain säätämisen aikaisessa muodossaan. Valkoista orjakauppaa koskevan säännöksen ottaminen rikoslakiin aiheutti siihen muutoksen. Lapsenryöstösäännöksen soveltamisalaa on rajoittanut myös panttivangin ottamista koskeva 9 a §:n säännös.

Rangaistussäännöksen yhtenä tarkoitusperänä on sanottu olevan suojata 15 vuotta nuoremman lapsen vapautta. Pääasiallinen suojelukohde on kuitenkin lapsen laillisen huoltajan sellainen valtasuhde lapseen, jota lapsen asemaa koskeva lainsäädäntömme ei enää tunnusta.

Luvun 7 §:ssä rangaistavaksi säädetyn naisenryöstön kohteena on 15 vuotta täyttänyt nainen. Rangaistavuus edellyttää, että nainen otetaan valtaan ja vastoin tahtoaan viedään pois tai pidetään vallassa. Lisäksi se edellyttää tarkoitusta saattaa nainen avioliittoon tai harjoittamaan haureutta. Rangaistus on vankeutta vähintään kuusi kuukautta tai enintään kahdeksan vuotta. Yritys rangaistaan.

Naisenryöstö on asianomistajarikos. Jos rikoksentekijä ja kohde ovat menneet keskenään naimisiin, syytettä ei saa nostaa, ellei avioliiton peruuntumista ole haettu. Jos sitä on haettu, saa virallinen syyttäjä asianomistajan tahtoakin vastaan syyttää rikoksesta.

Historiallisesti naisenryöstö oli ensisijaisesti rikos naittajaa tai aviomiestä vastaan. Rikoslain naisenryöstösäännöksessä on kuitenkin jo selvemmin kysymys rikoksesta naista vastaan. Siinä voidaan nähdä kaksi eriluonteista rikosta. Toisessa on kysymys naisen pakottamisesta avioliittoon tai sellaisen valmistelusta, toisessa parituksen valmistelusta. Säännös kuvastaa yhteiskuntaa, jossa naiset olivat puolustuskyvyttömiä miehiä vastaan, jotka pakolla tai kavaluudella saattoivat viedä naisen itsemääräämisoikeuden.

Luvun 8 §:ssä on säädetty rangaistavaksi niin sanottu enleveeraus. Sillä tarkoitetaan 15 vuotta täyttäneen naisen viemistä pois tämän tahdon mukaan mutta naittajan tai muun edusmiehen suostumuksetta tarkoituksin saattaa nainen avioliittoon tai haureuteen. Jos tarkoituksena on avioliitto, rangaistus on sakkoa tai enintään vuosi vankeutta, jos haureus, rangaistuksena on enintään kaksi vuotta vankeutta. Säännös on toissijainen valkoiseen orjakauppaan nähden. Rikos on asianomistajarikos samoin avioliiton peruuntumista koskevin säännöin kuin 7 §:n naisenryöstö. Asianomistaja tässä rikoksessa on kuitenkin naisen edusmies. Enleveeraus on siten naisenryöstön perinteisin muoto, pelkästään naisen edusmieheen kohdistuva rikos. On katsottava, että säännös on avioliittolainsäädännön kehityksen myötä kuoleutunut.

Luvun 9 §:ssä on säädetty rangaistavaksi laiton vangitseminen. Siihen syyllistyy se, joka vangitsemalla, sisään sulkemalla tai muulla tavalla tahallaan riistää toiselta vapauden. Vapaudella tarkoitettaneen tässä yhteydessä lähinnä liikkumisvapautta. Rangaistus on vankeutta enintään neljä vuotta. Jos vapaudenriisto kestää kauemmin kuin kolmekymmentä päivää tai jos rikos muuten on törkeä, rangaistusasteikko on kuudesta kuukaudesta kuuteen vuoteen vankeutta.

Laittoman vangitsemisen tunnusmerkistöt jatkuvat luvun 10 §:ssä. Sen 1 momentissa on säädetty rangaistavaksi vilpittömässä mielessä (''pitäen sitä oikeutenaan'') laillisia muotoja noudattaen tapahtunut laiton vangitseminen. Rangaistusasteikko on sakosta enintään kuuteen kuukauteen vankeutta. Jos vilpittömässä mielessä tapahtuneessa laittomassa vangitsemisessa ei ole noudatettu laillisia muotoja, rangaistaan 9 §:n mukaan.

Pykälän 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi laittoman vangitsemisen kolmas tilanne: laillisesta syystä tapahtunut vangitseminen, jossa ei noudateta laillisia muotoja. Silloin rangaistus on pelkästään sakkoa. Jos kuitenkin asianhaarat ovat erittäin raskauttavat, tuomitaan rangaistus 9 §:n mukaan.

Laittoman vangitsemisen tunnusmerkistöt ovat alkuperäisissä rikoslain säätämisen aikaisissa muodoissaan.

Luvun 9 a § lisättiin rikoslakiin vuonna 1983. Siinä säädetään rangaistavaksi panttivangin ottaminen. Vaikka säännös onkin sijoitettu laitonta vangitsemista koskevien 9 ja 10 §:n väliin, siinä on kysymys itse asiassa pakottamisluonteisesta rikoksesta, jossa vapaudenriistoa käytetään kolmannen pakottamiseksi. Tunnusmerkistö kuvataan ''joka laittomasti riistää toiselta vapauden pakottaakseen kolmannen osapuolen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin uhalla, ettei vangiksi otettua muutoin vapauteta taikka että hänet surmataan tai hänen terveyttään vahingoitetaan''. Rangaistuksena on enintään kymmenen vuotta vankeutta. Yritys on säädetty rangaistavaksi.

Panttivangin ottamista koskeva säännös perustuu kansainväliseen yleissopimukseen panttivankien ottamista vastaan vuodelta 1979 (SopS 38/83). Yleissopimuksen katsottiin edellyttävän sen 1 artiklassa kuvatun rikostunnusmerkistön ottamista Suomen lakiin (HE 55/1982 vp.). Sopimus kuuluu kansainvälistä terrorismia ja ilma-alusten kaappauksien ehkäisyä koskevien sopimusten sarjaan. Tunnusmerkistö on kuitenkin laadittu siten, että sen piiriin voivat kuulua muutkin kuin terrorismiin luettavat teot. Siten esimerkiksi kiristystarkoituksessa tapahtunut lapsen ''kidnappaus'' tulee nyt rangaistavaksi panttivangin ottamisena.

Luvun 11 §:ssä on säädetty rangaistavaksi tunnustukseen kiduttaminen. Siinä kiduttamalla tapahtuva pakottaminen tunnustukseen ''jossakin asiassa'' on säädetty rangaistavaksi enintään neljän vuoden vankeusrangaistuksella. Säännös on soveltamisalaltaan päällekkäinen pahoinpitelyrikosten ja pakottamisen kanssa. Vastaavaa säännöstä ei ole enää esimerkiksi muissa pohjoismaissa.

Luvun 12 §:ssä on pakottamista koskeva perussäännös. Sen mukaan rangaistaan, jos joku oikeudetta väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin. Rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Säännös on toissijainen kaikkiin niihin tekoihin nähden, joista on säädetty ankarampi rangaistus.

Säännös uusittiin rikoslain 21 luvun uudistamisen yhteydessä vuonna 1969. Silloin itse tunnusmerkistöä uudistettiin vain kielellisesti. Enimmäisrangaistus kuitenkin korotettiin vuodesta kahteen vuoteen vankeutta.

Samassa yhteydessä uudistettiin 13 §:n laitonta uhkausta koskeva rangaistussäännös. Alun perin oli rangaistavaksi säädetty millä hyvänsä rikoksella uhkaaminen olosuhteissa, jotka tekivät uhkauksen täyttämisen todennäköiseksi. Muutoksessa rajoitettiin säännös koskemaan vain uhkaamista henkeen, terveyteen tai muuhun henkilökohtaiseen turvallisuuteen taikka omaisuuteen kohdistuvalla rikoksella. Koska samassa yhteydessä vanhaan rikoslain 21 lukuun kuulunut aseen nostaminen toista vastaan jätettiin pois rikoslaista, säännökseen sisällytettiin nimenomainen maininta aseen nostamisesta henkilökohtaiseen turvallisuuteen kohdistuvan uhkauksen tekotapana. Säännöstä muutettiin siinäkin suhteessa, että uhkauksen vakavuus arvioidaan nyt selvästi uhatun henkilökohtaisen mittapuun mukaan.

Ennen laittomasta uhkauksesta saattoi seurata vain sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Uudistuksessa korotettiin enimmäisrangaistus kahdeksi vuodeksi vankeutta.

Samassa yhteydessä muutettiin luvun 14 §:ssä oleva syyteoikeutta koskeva säännös siten, että muutoin asianomistajarikoksia olevat pakottaminen ja laiton uhkaus ovat virallisen syytteen alaisia samoin edellytyksin kuin pahoinpitely ja lievä pahoinpitely.

Oikeuskäytännössä on tuomioistuintilaston mukaan viisivuotiskautena 1982-1986 yleisissä alioikeuksissa ihmisryöstösäännöstä sovellettu kerran. Lapsenryöstöstä tuomittujen määrä on ollut 2-10 tuomittua vuotta kohden. Rangaistukseksi on tuomittu lapsenryöstöstä varsin usein sakkoa. Sakon tuomitseminen merkitsee, että tuomioistuin on usein käyttänyt oikeutta tuomita säädettyä asteikkoa alempaan rangaistukseen.

Laittomasta vangitsemisesta (9 ja 10 §) on tuomittu keskimäärin lähes 30 henkeä vuodessa. Tällöinkin on suhteellisen usein alitettu säännönmukainen rangaistusasteikko. Tunnustukseen kiduttamisesta on tuomittu kaikkiaan seitsemän syytettyä viidessä vuodessa.

Pakottamisesta tuomitaan viitisenkymmentä henkilöä vuodessa ja laittomasta uhkauksesta kolmisensataa. Jälkimmäinen johtaa yleensä sakkorangaistukseen, edellisestä tuomitaan vankeuttakin suunnilleen yhtä usein kuin sakkoa.

Muita luvun lainkohtia ei ole sovellettu kyseisenä ajanjaksona.

Luvun säännökset ovat osaksi vanhentuneita, enleveeraus jopa kuoleutunut. Valkoista orjakauppaa ja naisenryöstöä koskevat säännökset eivät vastaa nykyistä naisen asemaa eikä niitä viime aikoina ole sovellettukaan tuomioistuimissa.

Lapsenryöstösäännös on ilmentänyt sellaista vanhempien valtasuhdetta lapseen, jota lapsen asemaa koskeva lainsäädäntö ei nykyisin tunnusta. Säännöstä onkin sovellettu lähinnä tilanteissa, joihin sitä ei alkuperäisesti ollut tarkoitettu eli lapsen vanhempien kiistellessä avioeron yhteydessä lapsen huollosta. Näissä tilanteissa rangaistusasteikko on kohtuuton, mitä osoittaa sekin, että tuomioistuimet ovat suhteellisen runsaasti käyttäneet mahdollisuutta säännönmukaisen asteikon alittamiseen.

Luvun vanhimmat säännökset eivät vastaa nykykäsityksiä siitä, millaiset teot vakavimmin loukkaavat vapautta. Niissä käytetään tunnusmerkistötekijöinä käsitteitä, joilla ei ole merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Osin sääntely on liian yksityiskohtaista. Tunnusmerkistöjen rakenne ei vastaa rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksuttuja periaatteita.

1.10.1.3. Ehdotuksen pääkohdat

Ehdotuksessa säilytettäisiin vapauteen kohdistuvia rikoksia koskeva oma lukunsa. Sen pääsisältö olisi samantapainen kuin voimassa olevassa laissa. Luku jakautuisi kahteen perustunnusmerkistöön, vapaudenriistoon ja pakottamiseen. Muut tunnusmerkistöt koskisivat näiden törkeämpiä ja lievempiä erityistapauksia.

Merkittävimmät muutokset nykyiseen 25 lukuun verrattuna olisivat, että lapsenryöstöä, naisenryöstöä, enleveerausta, valkoista orjakauppaa ja tunnustukseen kiduttamista koskevat säännökset poistettaisiin laista.

Poistamalla lapsenryöstösäännös korostettaisiin, että lapsen pitää myös suhteessa huoltajiinsa nauttia täysiarvoista rikosoikeudellista suojaa. Lapsen vapauteen kohdistuvat rikokset rangaistaisiin periaatteessa samoin kuin aikuisenkin vapauteen kohdistuvat.

Muut poistettavaksi ehdotetut säännökset ovat vanhentuneita ja tarpeettomia erityissäännöksiä.

Lisäksi useisiin luvun kriminalisointeihin ehdotetaan muutoksia, joilla pyritään korostamaan vapauden rikosoikeudellista suojaa. Rangaistavuuden ala säilyisi pääpiirtein entisellään, eikä luvun perustunnusmerkistöihin ehdoteta asiallisia muutoksia.

Lukuun sisältyisi säännöksiä myös sellaisista rikoksista, joita ei Suomessa oletettavasti esiinny (esimerkiksi ihmisryöstöön kuuluva orjuuttaminen). Tällaiset säännökset ovat kuitenkin tarpeen periaatteelliselta kannalta tärkeimpien ihmisoikeuksien korostamiseksi. Lisäksi niitä voidaan tarvita käytännössäkin sen vuoksi, että ne mahdollistavat tuomitsemisen tällaisesta rikoksesta Suomessa silloin, kun teko on tehty muualla, mutta tekijä on esimerkiksi paennut Suomeen eikä häntä jostakin syystä voida luovuttaa muualle tuomittavaksi. Tällaisessa tapauksessa kansainväliset sopimukset edellyttävät usein rangaistussääntelyä kaikissa sopijamaissa. Siksi tämän luvun perusteluissa on jouduttu käsittelemään joitakin sellaisia tekomuotoja, jotka Suomen olot huomioon ottaen tuntuvat varsin etäisiltä.

Luvun ensimmäisen perussäännöksen, vapaudenriistoa koskevan 1 §:n mukaan rangaistaisiin toisen liikkumisvapauden oikeudeton riistäminen tai toisen oikeudeton eristäminen tämän ympäristöstä. Esimerkkinä tekotavoista mainittaisiin sulkeminen sisään, sitominen ja kuljettaminen johonkin. Huolimatta uudesta teonkuvauksesta rangaistavuuden ala ei muuttuisi verrattuna nykyiseen 9 §:n laittomaan vangitsemiseen.

Vapaudenriiston törkeämpiä tekomuotoja olisi ensiksikin 2 §:n törkeä vapaudenriisto. Ankaroittamisperusteina mainittaisiin vapaudenriiston kesto ja vaikutukset sekä rikoksen tekotapa. Säännös kirjoitettaisiin samaan tapaan kuin yleensä törkeiden rikosten tunnusmerkistöt. Nykyisin vapaudenriiston ankaroittamisperusteena oleva 30 vuorokauden raja alennettaisiin kolmeksi vuorokaudeksi. Muutos perustuu siihen, että käsitykset ajan arvosta ovat muuttuneet.

Erityistilanteet törkeästä vapaudenriistosta olisivat ihmisryöstö (3 §) ja panttivangin ottaminen (4 §).

Ihmisryöstösäännös edellyttäisi niin kuin nykyisinkin väkivallalla, uhkauksella tai kavaluudella tapahtuvaa toisen valtaanottoa. Tämän pitäisi tapahtua tietyssä tarkoituksessa. Nämä perusteet ehdotetaan muutettaviksi olennaisesti nykyisen lain vanhahtavista kuvauksista. Tunnusmerkistössä mainittaisiin saattaminen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin, saattaminen pakkotyöhön tai alle 15-vuotiaan käyttäminen ihmiskaupan kohteena. Niinpä rangaistaisiin ihmisryöstönä lapsikaupan harjoittamiseksi tapahtuva lapsenryöstö, joka yleensä tehdään lapsiprostituution edistämiseksi.

Ihmisryöstöksi katsottaisiin myös sellaiset orjakauppaa koskevat tekotavat, joiden rangaistavuuteen Suomi on kansainvälisin sopimuksin sitoutunut. Nykyisinkin orjien kaupittelu ja kuljettaminen rangaistaan ihmisryöstönä.

Vaikka orjuus ja orjakauppa ovatkin Suomelle etäisiä ilmiöitä, on niitä koskeva ankara rangaistavuus haluttu säilyttää. Sama koskee lasten käyttöä ihmiskauppaan.

Panttivangin ottamista koskeva säännös säilytettäisiin muutoin samanlaisena kuin nykyinenkin, paitsi että siinä edellytettäisiin, että teko on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Vastaava kokonaisarvostelua koskeva lausuma liittyisi törkeän vapaudenriiston ja ihmisryöstön tunnusmerkistöihin.

Vapaudenriistosta ei ole pidetty tarpeellisena ehdottaa yleistä lievää tekomuotoa, vaan lievimmät tekotavat voidaan ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistusasteikko mahdollistaisi myös sakkorangaistuksen tuomitsemisen.

Tuottamuksellinen vapaudenriisto (5 §) koskisi kahta tilannetta: ensiksikin huolimattomuudesta aiheutettua vähäistä vakavampaa vapaudenmenetystä, toiseksi oikeudetonta vapaudenriistoa, jota tekijä on pitänyt oikeutettuna. Edellinen olisi rangaistavuuden laajennus. Sen tarkoituksena olisi korostaa niiden vastuuta, jotka huolimattomuudellaan voivat estää toisen liikkumisvapauden. Nykyisestä vilpittömässä mielessä tapahtuneiden vapaudenriistojen porrastuksesta sen mukaan, onko vapaudenriistossa noudatettu laillisen vangitsemisen menettelysääntöjä, luovuttaisiin. Samoin luovuttaisiin laillisen vangitsemisen yhteydessä tapahtuvaa muotomääräysten rikkomista koskevasta erityiskriminalisoinnista. Tällaiset menettelysäännöt koskevat nykyisin vain virkamiehiä, joten niiden rikkomiset voivat tulla rangaistaviksi virkarikoksina.

Laitonta uhkausta koskeva säännös (6 §) säilyisi asiallisesti ennallaan. Enimmäisrangaistus alennettaisiin yhdeksi vuodeksi vankeutta.

Myös pakottamisen (7 §) tunnusmerkistö säilyisi ehdotuksen mukaan muuttumattomana, mutta enimmäisrangaistus alentuisi yhdeksi vuodeksi vankeutta. Korotettaessa pakottamisen enimmäisrangaistus kahdeksi vuodeksi vuonna 1969 muutoksen tueksi ei esitetty vakuuttavia perusteluita. Nyt ehdotettu alentaminen perustuu lähinnä siihen, että säännös on toissijainen. Aina silloin kun toisen pakottaminen ansaitsee pitemmän kuin vuoden vankeusrangaistuksen, voidaan soveltaa muita esimerkiksi väkisinmakaamista tai kiristystä koskevia säännöksiä.

Syyteoikeutta koskeva 8 § säätäisi ehdotuksen mukaan asianomistajarikoksiksi tuottamuksellisen vapaudenriiston, laittoman uhkauksen ja pakottamisen. Hengenvaarallisen välineen käyttäminen rikoksen tekemiseen tekisi kuitenkin laittomasta uhkauksesta ja pakottamisesta virallisen syytteen alaisia. Nykyisestä laittoman uhkauksen ja pakottamisen syyteoikeuden siteestä pahoinpitelyn syytejärjestelyyn ehdotetaan luovuttavaksi.

1.10.2. Pykälien perustelut

1 §. Vapaudenriisto

Säännös ei asiallisesti muuttaisi rangaistavuuden alaa siitä, miten nykyistä rikoslain 25 luvun 9 §:ää on tulkittu. Sanonta ''riistää vapauden'' on nykyisinkin tarkoittanut lähinnä liikkumisvapautta. Vangitseminen ja sisään sulkeminen liittyvät nimenomaisesti liikkumisvapauden estämiseen. Vapaudenriiston ei ole tarvinnut olla täydellistä siten, että kaikki henkilön vapaudet olisi riistetty. Nykyisen lain sanonta ''vangitsemalla'' ei suomenkieliseen tekstiin enää sovi, koska käsite on saanut suppeamman oikeudellisen merkityksen. Sama koskee vanhaa rikosnimeä.

Vapaudenriistolla tarkoitettaisiin oikeudetonta liikkumisvapauden riistämistä tai eristämistä ympäristöstään. Liikkumisvapauden riistämisestä mainittaisiin säännöksessä esimerkkeinä sisään sulkeminen, sitominen tai kuljettaminen. Jos henkilöä kuljetetaan pakolla johonkin, merkitsee se hänen liikkumisvapautensa riistämistä. Sen sijaan pakolla tai kavaluudella johonkin kuljetettu, jota ei sitten estetä liikkumasta, voi olla eristetty ympäristöstään. Ympäristöstä eristämisestä voidaan mainita esimerkkinä myös erävaellus, jonka opas jättää vaeltajat erämaahaan oman onnensa varaan. Olkoonkin, että he siellä voivat liikkua vapaasti, oppaattomuus voi merkitä, että heidät eristetään siitä ympäristöstä, johon he aikoivat palata.

Vapaudenriisto voidaan tehdä myös siten, että otetaan toiselta pois hänen liikkumiseensa tarvitsemansa apuneuvo. Jos yksinäisellä saarella olevalta viedään pois saaren ainoa vene, vapaudenriiston tunnusmerkistö toteutuu. Sen sijaan henkilöauton varastaminen harvoin aiheuttanee niin suurta rajoitusta, että voitaisiin katsoa liikkumisvapaus riistetyksi. Sama koskee matkalippujen anastusta tai piilottamista.

Ympäristöstä eristäminen mainitaan tunnusmerkistössä myös pieniä lapsia silmällä pitäen. Lapseen, joka osaa liikkua vain rajoitetusti, kohdistuva vapaudenriisto tapahtuukin yleensä nimenomaan ympäristöstä eristämällä. Säännöksen perusteella tultaisiin rankaisemaan osa nykyisin lapsenryöstönä rangaistavia tekoja.

Ympäristöllä tarkoitetaan henkilön normaalia arkista elinympäristöä ihmissuhteineen. Ympäristöllä on tässä yhteydessä sosiaalisesti korostunut merkitys, joka poikkeaa siten 48 luvussa ympäristö-käsitteellä olevasta merkityksestä.

Niin liikkumisvapauden riistämisen kuin ympäristöstä eristämisen pitäisi olla sillä tavoin perinpohjaista, ettei henkilön liikkumista tai yhteyksiä ympäristöön ainoastaan rajoiteta. Toisen pakottaminen käyttämään eri kulkureittiä kuin mitä hän haluaisi, ei tarkoita, että hänen liikkumisvapautensa olisi riistetty. Tekotavoista esimerkkinä mainitulla sisään sulkemisella liikkumisvapaus riistetään säännöksessä tarkoituksessa merkityksessä, vaikka henkilö voisi silloin liikkua rajatussa sisätilassa. Sen sijaan ulos sulkemalla yleensä ainoastaan rajoitetaan liikkumisvapautta estämällä vain pääsy tiettyyn sisätilaan. Samoin esimerkiksi puhelinlinjan katkaiseminen ei normaalitapauksissa ole ympäristöstä eristämistä. Siinä ainoastaan rajoitetaan yhteyksiä ulkomaailmaan. Poikkeuksellisesti, jos esimerkiksi vaikeasti liikuntavammainen on täysin riippuvainen puhelinyhteyksistä, hänet voidaan täysin eristää ympäristöstään ne katkaisemalla. Lapsi tai liikuntavammainen voidaan tunnusmerkistön tarkoittamassa mielessä eristää ympäristöstään myös hänen hoitajaansa kohdistuvalla toimella.

Nykyistä rikoslain 21 luvun 11 §:n heitteillepanoa vastaavaa säännöstä ei ehdoteta uudistettuun 21 lukuun. Siinä tarkoitettu teko tulisi usein rangaistavaksi vapaudenriistona.

Vapaudenriiston kohteena voi olla myös lapsi. Tekoa ei kuitenkaan pidettäisi vapaudenriistona, jos lapsi on antanut siihen pätevän suostumuksen. Lapsikin voi antaa tekoon pätevän suostumuksen, jos hän on niin kehittynyt, että ymmärtää sen merkityksen. Ongelmallinen tilanne saattaa syntyä, jos lapsen tahto poikkeaa hänen huoltajansa tahdosta. Joskus joudutaan olettamaan, mikä lapsen tahto ilmeisesti olisi ollut. Vastaavia periaatteita voidaan noudattaa, jos on kysymys vajaamieliseen kohdistuvasta teosta.

Teko edellyttää tahallisuutta.

Selvyyden vuoksi tunnusmerkistössä mainittaisiin, että vapaudenriiston on tapahduttava oikeudettomasti. Tällä ei tarkoiteta vain viranomaisten pakkotoimien sulkemista säännöksen soveltamisen ulkopuolelle. On selvää, että lailliset virkatoimet eivät voi olla rangaistavaa vapaudenriistoa. Oikeudettomuudella on merkitystä ennen kaikkea niissä tilanteissa, joissa jostakin vähemmän täsmällisestä oikeuttamisperusteesta voidaan johtaa liikkumisvapauden riistämisen tai ympäristöstä eristämisen oikeutus. Esimerkiksi lapsen kasvattajan oikeudet voivat olla tällainen peruste.

Huoltajan kasvatuskeinoja on täsmennetty lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetulla lailla. Sen 1 §:n 3 momentti kieltää lapsen alistuksen, ruumiillisen kurituksen ja muun loukkaavan kohtelun. Tämän kiellon vastaista ei kuitenkaan ole, jos huoltaja kasvatuksellisista syistä rajoittaa lapsen liikkumisvapautta, esimerkiksi estää tätä liikkumasta öisin ulkona. Lapselle määrättyä kotiarestia ei yksistään voida pitää vapaudenriistona, ellei sen toimeenpano ylitä kohtuullisen kasvatuskeinon rajoja. Näin kasvattaja-asema oikeuttaa kohdistamaan huollettavaan toimia, jotka muutoin olisivat laitonta vapaudenriistoa. Rajat jäävät riippumaan siitä, mitä kulloistenkin käsitysten mukaan pidetään kasvattajalle sopivana. On mahdollista, että huoltajakin syyllistyy huollettavaan nähden vapaudenriistoon. Lapsen fyysisen ja henkisen kehityksen ehkäisevä eristäminen, ääritapauksessa kahlitseminen, on huoltajankin tekemänä vapaudenriistoa.

Jossakin määrin rangaistavan ja rankaisemattoman liikkumisvapauden estämisen rajat jäävät muissakin tapauksissa riippumaan kulttuurin kehityksestä. Kehityksen myötä yhä lyhytaikaisempi liikkumisvapauden riistäminen arvioidaan vapaudenriistoksi. Perussäännös ei aseta aikarajoja. Tilanteesta riippuen hyvin lyhytaikainenkin liikkumisvapauden estäminen voi olla tässä tarkoitettua vapaudenriistoa.

Vapaudenriistosta voitaisiin tuomita sakkoon ja vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Vapaudenriisto olisi virallisen syytteen alainen rikos.

2 §. Törkeä vapaudenriisto

Säännös törkeästä vapaudenriistosta olisi tavallaan uusi, vaikka siinä mainittuina ankaroittamisperusteina on samoja asioita, jotka nykyisinkin vaikuttavat 25 luvun vastaavien säännösten törkeysarviointiin. Tunnusmerkistössä mainittaisiin kolme perustetta, jotka voivat tehdä vapaudenriistosta törkeän. Ne koskevat vapaudenriiston kestoa, vaikutuksia ja tekotapaa.

Ensimmäisenä mainitaan, että vapaudenriisto on kolmea vuorokautta pitempi. Nykyisin raskauttavana seikkana mainitaan 30 vuorokauden raja. Ajan arvo on muuttunut rikoslain säätämisestä. Nykyisin jo kolmea vuorokautta pitempi laiton vapaudenriisto on katsottava pitkäksi ja siten teko, tosin tällöinkin vasta kokonaisharkinnan perusteella, törkeäksi. Ehdotettu muutos vastaa sitä lainsäädännöllistä kehitystä, joka on tapahtunut pakkokeinona käytetyn vapaudenmenetyksen, esimerkiksi pidätysajan, pituuden osalta.

Täsmällisesti vuorokausina määritelty raja ei aiheuttane tulkintavaikeuksia: se lasketaan kellonlyömästä, jona vapaudenriisto alkoi, samaan kellonlyömään kolmen vuorokauden kuluttua.

Toisena perusteena mainitaan vapaudenriiston vaikutukset eli vakava vaara toisen hengelle tai terveydelle. Vaaran pitää olla konkreettia ja asteeltaan vakavaa. Usein lyhytaikaiseenkin vapaudenriistoon liittyy jonkinasteinen terveysvaara. Vakavasta terveysvaarasta on kysymys esimerkiksi, jos vapaudenriisto merkitsee, että sairas ei saa tarvitsemaansa lääkitystä. Terveysvaaran ei tarvitse aiheutua sille, johon vapaudenriisto kohdistetaan. Esimerkiksi imettävän äidin vapauden riistäminen siten, ettei hän voi ruokkia lastaan, voi merkitä tarkoitettua terveysvaaraa.

Tekijän pitää olla tietoinen aiheuttamastaan vaarasta.

Kolmantena ankaroittamisperusteena mainitaan vapaudenriistossa käytetty erityinen julmuus tai vakavan väkivallan uhka. Erityistä julmuutta voi olla sulkeminen pimeään, kammottavaan paikkaan tai myös se, että johonkin outoon paikkaan viedylle uskoteltaisiin, ettei hänellä ole pelastautumismahdollisuuksia. Vakava väkivalta tarkoittaa esimerkiksi sitä, että uhataan henkilöä kuolemalla, jos hän yrittää paeta.

Kaikissa näissä tapauksissa edellytetään kokonaisarvostelua teon törkeydestä.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan törkeiden rikosten tavanmukaista asteikkoa eli vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

3 §. Ihmisryöstö

1 momentti. Ihmisryöstön tunnusmerkistö muistuttaisi rakenteeltaan nykyistä.

Momentin 1 kohta edellyttää valtaanottoa, joka on toteutettu väkivallalla, uhkauksella tai kavaluudella. Ilmaisut ovat samat kuin nykyisessä laissa ja niiden tulkintaa ei ole tarkoitus muuttaa. Valtaanoton pitää olla perinpohjaisempaa kuin vapaudenriistossa. Niinpä valtaanotosta ei olisi kysymys silloin, kun pelkästään liikkumisvapaus estetään ilman että henkilö tulee vapaudenriistäjän määräämisvallan alaiseksi.

Väkivallan ja uhkauksen tulkinta on suhteellisen vakiintunut. Kavaluudesta voi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun tekijä erehdyttää vanhemmat antamaan lapsen hänen huostaansa muka ulkomailla annettavaan koulutukseen, mutta tuleekin käyttämään lasta ihmiskaupan kohteena.

Toiseksi tunnusmerkistö edellyttää, että valtaanotto tapahtuu tietyssä tarkoituksessa. Tässä suhteessa säännös muuttuisi olennaisesti nykyiseen ihmisryöstösäännökseen verrattuna.

Ensimmäisenä valtaanoton tarkoituksena mainittaisiin valtaanotetun saattaminen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. Tunnusmerkki ''ihmisarvoa loukkaavat olosuhteet'' on eittämättä arvosidonnainen. Arviointiin vaikuttaa kulttuurin kehitystaso. Kuitenkaan jokin primitiivinen kulttuuri ei itsessään täyttäisi tätä kriteeriä. Esimerkkinä ihmisarvoa loukkaavista olosuhteista voitaisiin mainita se, että valtaanotettu joutuisi elättämään itsensä prostituutiolla tai huumekaupalla.

Toisena valtaanoton tarkoituksena mainitaan pakkotyöhön saattaminen. Pakkotyöllä tarkoitettaisiin sellaista pysyvää tilaa, jossa työntekijällä ei ole tavallisia oikeuksia kieltäytyä tehtävistä, irtisanoutua ja saada palkkaa. Tulkinnassa voidaan tukeutua kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 8 artiklaan sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (SopS 19/90) 4 artiklaan, joissa täsmennetään, mitä pakkotyöllä mainituissa sopimuksissa tarkoitetaan.

Momentin 2 kohdassa edellytetään samanlaista valtaanottoa kuin 1 kohdassa. Valtaanoton tarkoitus olisi käyttää alle 15-vuotiasta ihmiskaupan kohteena. Ehdotuksen mukaanhan kumottaisiin niin lapsenryöstön erityistunnusmerkistö kuin valkoista orjakauppaa koskeva säännös. Näiden kumoaminen voisi johtaa siihen, että lapsikauppaan, joka edelleenkin näyttää olevan eräissä osissa maailmaa ongelma, ei aina voitaisi käyttää riittävän ankaria rangaistuksia. Ehdotettua ihmisryöstösäännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi henkilöön, joka houkuttelee lapsen pois vanhemmiltaan adoptiolupauksin, mutta toimittaakin tämän lapsikaupankohteeksi, esimerkiksi lapsiprostituutio-olosuhteisiin.

Nykyisen ihmisryöstösäännöksen tunnusmerkistössä mainitaan valtaanotto tarkoituksin saattaa joku orjuuteen tai maaorjuuteen. Ihmisryöstöstä rangaistaan myös sitä, joka on orjia kaupitellut tai kuljettanut.

Momentin 3 kohdassa säädettäisiin rangaistaviksi toimet, joilla joku alistetaan orjuuteen tai pidetään sellaisessa asemassa taikka joilla orjilla käydään kauppaa tai orjia kuljetetaan. Suomi on kansainvälisten sopimusten mukaan sitoutunut rankaisemaan nämä toimet. Nykyiseen rangaistavuuteen verrattuna olennaisin ero olisi, että säännöksessä ei edellytettäisi väkivallalla, uhkauksella tai kavaluudella tapahtuvaa valtaanottoa orjuuteen saattamisen tarkoituksessa. Tekotapa kuvattaisiin yksinkertaisesti siten, että sekä alistaminen orjuuteen että sellaisessa asemassa pitäminen olisi rangaistavaa. Nämä voidaan toteuttaa muutoinkin kuin väkivallalla, uhkauksella ja kavaluudella. Muotoilu vastaa nykyistä paremmin kansainvälisten sopimusten tarkoitusta.

Tunnusmerkistössä käytetään ilmaisuja orjuus ja orjan asema. Niillä tarkoitetaan orjuutta sellaisessa perinteisessä merkityksessä, jossa orja alistetaan pakkotyöhön ilman ''vapaiden kansalaisten'' perusoikeuksia. Orjuus lienee kaikkialta maailmasta virallisesti lopetettu. Siksi käsitteellä tarkoitetaan sellaista tosiasiallista orjuutta, jossa henkilön asema rinnastuu perinteiseen orjuuteen. Kansainvälisissä sopimuksissa on orjuuteen rinnastuvina mainittu useita muitakin käytäntöjä, jotka tämän säännöksen mukaan eivät kuitenkaan tulisi ihmisryöstönä rangaistaviksi. Tällaisia olisivat esimerkiksi käytäntö, jossa nainen voidaan hänen aviomiehensä kuoltua luovuttaa perintönä toiselle henkilölle. Muiden säännösten on katsottava riittävästi ehkäisevän tällaisia käytäntöjä. Niitä ei ole tarvetta saattaa ihmisryöstösäännöksen piiriin.

Ihmisryöstösäännöksen soveltamisedellytykseksi asetettaisiin johdonmukaisuussyistä, että teko kokonaisuudessaan arvioidaan törkeäksi. Jo rangaistusasteikkokin osoittaa, että ihmisryöstössä olisi kysymys törkeätä vapaudenriistoakin törkeämmästä teosta. Tarkoitus ei ole, että tunnusmerkistön käsitteille ''orjuus'' tai ''ihmisarvo'' annettaisiin laaja merkitys. Kokonaisarvostelulausekkeen tehtävänä on taata, että näitä käsitteitä tulkitaan siten suppeasti, kuin korkea rangaistusasteikkokin edellyttää.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan vähintään kahta ja enintään kymmentä vuotta vankeutta.

Nykyisen ihmisryöstösäännöksen 2 momentin erityistä konfiskaatiosäännöstä orjien kuljettamiseen käytetyn laivan menetetyksi julistamisesta ei ehdoteta otettavaksi uuteen 25 lukuun. Kansainväliset sopimukset eivät edellytä tätä säännöstä, ja konfiskointiin voidaan soveltaa rikoslain 2 luvun 16 §:n harkinnanvaraista, ihmisryöstön konfiskaatiosäännöstä myöhäisempää yleissäännöstä rikoksentekovälineen menetettäväksi julistamisesta.

2 momentti. Yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi, niin kuin nykyisinkin. Orjakaupan osalta kansainväliset sopimuksetkin edellyttävät yrityksen rangaistavuutta. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa mainituissa tilanteissa teko on täytetty jo silloin, kun valtaanotto siinä mainitussa tarkoituksessa on tapahtunut. Tarkoituksen ei ole tarvinnut toteutua. Yrityssäännös koskisi näin ollen vain valtaanoton yritystä. Nykyiseen verrattuna yrityksen ja täytetyn teon välinen raja muuttuisi hieman orjuuteen alistamisen osalta. Ehdotettu ratkaisu kuitenkin täyttää orjuutta koskevien yleissopimusten velvoitteet.

4 §. Panttivangin ottaminen

1 momentti. Olennaisin muutos panttivangin ottamista koskevaan nykyiseen säännökseen olisi, että ehdotetussa tunnusmerkistössä nimenomaisesti edellytetään teon arvostelua törkeäksi. Tämän vuoksi säännökseen otettaisiin myös korkeampi vähimmäisrangaistus: yksi vuosi vankeutta. Ehdotettu muutos perustuu lain eduskuntakäsittelyn yhteydessä vuonna 1982 lakivaliokunnassa kuultujen eräiden asiantuntijoiden esittämään arvosteluun, joka kohdistui laajaan rangaistusasteikkoon. Tuolloin viitattiin mahdollisuuteen korjata asia rikoslain kokonaisuudistuksessa (Lakivaliokunnan mietintö 9/1982).

Vaikka säännöksen syntytausta on kansainvälisen terrorismin vastustuksessa, säännös soveltuu myös esimerkiksi kiristystarkoituksessa tehtyihin lapsenryöstöihin. Jollei säännöksen soveltamista rajoitettaisi tapauksiin, jotka kokonaisarvostelun perusteella ovat törkeitä, sitä voitaisiin joutua soveltamaan varsin vaarattomiin tekoihin, jotka eivät edellytä ainakaan ankaraa rankaisemista. Sellainen saattaisi olla esimerkiksi tilanne, jossa isovanhemmat pitävät lasta luonaan uhaten, että lapsi ei pääse kotiin, elleivät vanhemmat tee jotakin isovanhempien toivomaa. Tällaisia tapauksia varten, jotka sinänsä muutoin soveltuisivat tunnusmerkistön sanamuotoon, säännöstä ei aikoinaan ole otettu lakiin.

Jos teko ei olisi kokonaisuutena arvostellen törkeä, siihen sovellettaisiin pakottamista tai vapaudenriistoa koskevia säännöksiä.

Tunnusmerkistöön on tehty eräitä kielellisiä muutoksia. Siten ilmaisu ''kolmas osapuoli'' on korvattu ilmaisulla ''jonkun muun''. Koska tämä joku muu ei välttämättä ole mikään neuvottelukumppani, ehdotettu sanonta on luontevampi. ''Vangiksi otettu'' on korvattu ilmaisulla ''panttivanki''. Lisäksi maininta vapaudenriiston laittomuudesta on jätetty tarpeettomana pois.

Rikoksen yrityksen ja täytetyn teon välinen raja säilyisi entisellään. Teko olisi täytetty jo silloin, kun vapaudenriisto säännöksessä kuvatussa pakottamistarkoituksessa on toteutunut. Toisin sanoen painostettavan tietoon ei ole tarvinnut tulla edes sen, että joltakin on riistetty vapaus, saati minkäänlainen painostusyritys. Kansainvälinen sopimus, johon säännös perustuu, edellyttää näin varhaista täyttymispistettä.

Rangaistus panttivangin ottamisesta olisi vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta.

2 momentti. Panttivangin ottamisen yritys olisi rangaistava. Yritykseen kuuluu vapaudenriiston yritys siinä tarkoituksessa, että muu kuin panttivangiksi otettava joutuu tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin panttivankiin kohdistuvalla uhalla.

5 §. Tuottamuksellinen vapaudenriisto

1 momentti. Tässä momentissa olisi kysymys huolimattomuudesta aiheutetusta vapaudenriistosta. Nykyisin tuottamuksellisesta vapaudenriistosta ei ole yleissäännöstä.

Säännös koskisi lähinnä niitä ammattiryhmiä, joiden tehtävänä on varmistautua siitä, että ihmisten liikkumisvapautta ei oikeudettomasti rajoiteta. Se koskisi ensiksikin vapaudenriistoon oikeutettuja viranomaisia, joiden tulee varmistua siitä, että vapaudenmenetys ei vaikkapa huolimattomuudesta tapahtuneen lasku- tai kirjaamisvirheen vuoksi ole lain sallimaa pitempi.

Toinen olennainen soveltamiskohde olisivat sellaiset henkilöt, jotka sulkevat erilaisia tiloja. Heidän tulisi varmistautua siitä, ettei ketään suljeta sisään. Huolellisuuden ja varovaisuuden rajat riippuvat siitä, mitä tällaisilta henkilöiltä on kohtuullista vaatia.

Ehdotettu säännös edellyttäisi, että teko ei ole vähäinen. Teko merkitsee tämän tuottamuksellisen rikoksen yhteydessä usein laiminlyöntiä, josta seuraa toisen vapaudenmenetys. Vähäisyys arvioitaisiin vapaudenmenetyksen aiheuttaman haitan tai vahingon perusteella. Tällöin keskeisiä seikkoja olisivat esimerkiksi vapaudenmenetyksen kesto tai ne olosuhteet, joissa vapautensa menettänyt joutuu olemaan. Säännöksen edellyttämän vapaudenmenetyksen tarkka kesto ehdotetaan jätettäväksi lainsoveltajan harkintaan, mutta esimerkiksi yli vuorokauden kestänyttä vapauden menetystä ei ilmeisestikään yleensä voisi pitää enää vähämerkityksisenä. Rangaistavuutta ei olisi syytä kuitenkaan ulottaa esimerkiksi vahtimestariin, joka lukitsee jonkin paikan oven varmistautumatta, että paikka on tyhjä, jolloin sinne suljettu joutuu ehkä joitakin tunteja odottamaan ulkopuolista apua. Kuitenkin myös lyhyempikin, mutta erityisen epämiellyttäviin tai kammottaviin olosuhteisiin tapahtunut sulkeminen voi aiheuttaa merkittävää haittaa tai vahinkoa ja olla siten säännöksen mukaan rangaistavaa.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuutta kuukautta vankeutta.

Tuottamuksellinen vapaudenriisto olisi 8 §:n mukaan asianomistajarikos.

2 momentti. Tämä momentti vastaisi paljolti nykyisen luvun 10 §:n 1 momenttia. Se koskisi erehdystilannetta. Vapaudenriiston perussäännös edellyttää tahallisuutta. Kuitenkin varsin helposti vapaudenriistoon voidaan syyllistyä siten, että uskotaan toimittavan oikein. Tällöin erehdys voi poistaa tahallisuuden. Vapaudenriisto merkitsee kuitenkin niin huomattavaa puuttumista toisen oikeuksiin, että siihen ryhtyvältä on vaadittava erityistä huolellisuutta.

Säännös koskisi erehtymistä oikeudesta vapaudenriistoon. Se ei koskisi esimerkiksi sitä tilannetta, että toimivaltainen poliisi pidättää rikoksesta epäillyn, jota vastaan nostettu syyte myöhemmin hylätään todisteiden riittämättömyyden vuoksi.

Momentin mukaan tuottamuksellisesta vapaudenriistosta tuomittaisiin se, joka oikeudettomasti, pitäen sitä oikeutenaan, riistää toiselta vapauden. Säännös koskisi esimerkiksi tiettyyn järjestysvaltaan oikeutettuja henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja vapaudenriistoihinkin, taikka yleensä kansalaisia, jotka hyvässä uskossa tulkitsevat jokamiehen kiinniotto-oikeutta liian laajasti. Tällöin lyhytkin vapaudenmenetyksen aika voisi täyttää rikoksen tunnusmerkistön.

6 §. Laiton uhkaus

Laittoman uhkauksen tunnusmerkistö säilyisi asiallisesti ennallaan. Säännökseen ehdotetaan kuitenkin pientä tarkennusta. Nykyinen säännös (13 §) käyttää ilmaisua ''vakavasti pelätä''. Ilmaisu on monimerkityksinen. Se voidaan ymmärtää siten, että henkilö pitää hyvin todennäköisenä, että hänen tai toisen henkilökohtainen turvallisuus tai omaisuus on vaarassa. Silloin hyvinkin pieni vaara riittää. Koska aina edellytetään, että pelkäämiseen on pitänyt olla perusteltu syy eli pelkäämisen pitää olla aiheellista, vahvistava sana on pelkäämisen yhteydessä tarpeeton. Sitä tarvitaan korostamaan vaaran vakavuutta. Siksi sana vakava ehdotetaan siirrettäväksi vaara-sanan määreeksi. Tällöin tarkoitetaan sekä vaaran todennäköisyyttä että mahdollisen vahingon suuruutta.

Myös leikkiaseen nostaminen toista vastaan voi toteuttaa tunnusmerkistön. Ainoastaan leikkiaseet, jotka eivät muistuta aitoa siinä määrin, että ne tunnistaa heti leikkiaseiksi, eivät toteuttaisi tunnusmerkistöä. Pommiuhkaukset, joilla aiheutetaan yleistä vaaraa, säännellään yleisvaarallisissa rikoksissa (ehdotettu rikoslain 34 luvun 9 ja 10 §).

Toissijaisuussäännös merkitsee, että esimerkiksi aseella uhaten tapahtunut liikkumisvapauden estäminen rangaistaan vain vapaudenriistona tai törkeänä vapaudenriistona. Samoin ryöstö, pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely syrjäyttävät laitonta uhkausta koskevan säännöksen.

Rangaistukseksi laittomasta uhkauksesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Enimmäisrangaistuksen alentaminen kahdesta vuodesta yhteen perustuu siihen, että vain uhkaukseksi jääneestä rikoksesta ei ole tarvetta säätää tätä ankarampaa rangaistusta.

Laiton uhkaus olisi 8 §:n mukaan asianomistajarikos, jollei rikoksen tekemiseen ole käytetty hengenvaarallista välinettä.

7 §. Pakottaminen

Pakottamisen tunnusmerkistö säilyisi vähäisiä kielellisiä tarkistuksia lukuun ottamatta nykyisellään. Luvun perusteluissa selostetuista syistä sen enimmäisrangaistus laskettaisiin kahdesta vuodesta yhteen vuoteen.

Pakottamisen on tapahduttava väkivallalla tai uhkauksella. Väkivallan ei tarvitse olla väkivaltarikoksena rangaistavaa eikä uhkauksen merkitä henkilöön kohdistuvalla väkivallalla uhkaamista. Hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot tulevat kysymykseen, myös taloudelliset. Pakottaminen on mahdollista myös uhkaamalla tehdä jotakin pahaa taivutettavan läheiselle henkilölle. Olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että hän tekee tai sietää jotakin pakottajan tahtomaa tai tällaisen pakon vuoksi jättää tekemättä itse tahtomansa.

Pakottamisen on tapahduttava oikeudettomasti. Nykyisen lain sanonta ''ilman laillista oikeutta'' on korvattu ilmaisulla ''oikeudettomasti''. Muutos on ainoastaan kielellinen. Nykyisinkään lakia ei ole tulkittu niin, että sanonnalla tarkoitettaisiin nimenomaisesti laissa määriteltyä oikeutta. Oikeudettomuus koskee pakotuskeinoa, sitä mihin pakotetaan tai näiden suhdetta. Pakottamista on uhkaaminen vaadittaessa erääntyvän saatavan perimisellä eli sinänsä oikeutetulla asialla, jos pakottajalla ei ole oikeutta vaatia kyseistä tekoa tai tekemättä jättämistä. Pakottamista on myös se, että laittomalla keinolla uhaten saadaan toinen tekemään jotakin, minkä vaatiminen sinänsä on oikeutettua. Oikeudettomuutta on tulkittava nimenomaan siten, onko kiellettyä käyttää nimenomaan sitä pakotuskeinoa, jota on käytetty, juuri sen suhtautumisen aikaan saamiseksi, jota on tavoiteltu. Rajat riippuvat siitä, mitkä keinot kulttuurimme toisen tahdon taivuttamiseksi missäkin asiassa hyväksyy. On huomattavan paljon sellaista painostusta, esimerkiksi lapsien ja vanhempien välisissä suhteissa, jota ei pidetä oikeudettomana pakottamisena.

Pakottamista koskeva säännös on yleissäännös, joka syrjäytyy aina, jos muualla laissa on säädetty ankarampi rangaistus. Tämän vuoksi pakottamisesta riittää enimmäisrangaistukseksi vuosi vankeutta.

Pakottaminen olisi 8 §:n mukaan asianomistajarikos,jollei rikoksen tekemiseen ole käytetty hengenvaarallista välinettä.

8 §. Syyteoikeus

Ehdotuksen mukaan tuottamuksellinen vapaudenriisto suhteellisen vähäisenä rikoksena säädettäisiin asianomistajarikoksiksi.

Myös laiton uhkaus ja pakottaminen olisivat pääsääntöisesti asianomistajarikoksia. Nykyisin ne ovat poikkeuksellisesti virallisen syytteen alaisia samoin edellytyksin kuin lievä ja tavallinen pahoinpitely. Ehdotetussa 21 luvussa luovuttaisiin pahoinpitelyrikosten erityisestä syyteoikeusjärjestelystä. Siksi ehdotetaan, että laiton uhkaus ja pakottaminen olisivat virallisen syytteen alaisia vain, jos niiden tekemiseen on käytetty hengenvaarallista välinettä. Hengenvaarallisia välineitä olisivat muun muassa ampuma- ja teräaseet. Leikkiase, joka voi olla laittoman uhkauksen tekoväline, ei olisi kuitenkaan syyteoikeussäännöksessä tarkoitettu hengenvaarallinen väline.

1.11. 34 luku. Yleisvaarallisista rikoksista

1.11.1. Luvun perustelut

1.11.1.1. Nykyinen lainsäädäntö

Rikoslain 34 luvun säännökset koskevat yleisvaarallisia rikoksia. Koko luku on pääosin alkuperäisessä, rikoslain säätämisen aikaisessa muodossa. Luvun otsikkoa on kuitenkin sanamuodoltaan muutettu 21 luvun uudistuksen yhteydessä vuonna 1969. Voimassa oleva otsikko kuuluu ''Yleistä vaaraa aiheuttavista rikoksista''. Alkuperäinen otsikko oli ''Yleistä vaaraa tuottavista rikoksista''.

Voimassa olevia 34 luvun säännöksiä selostetaan jäljempänä yksityiskohtaisemmin asianomaisten pykälien perustelujen yhteydessä. Tässä yhteydessä kerrotaan vain, mitä rikoksia 34 luvussa on säännelty ja mitä muutoksia luvun säännöksiin on rikoslain säätämisen jälkeen tehty.

Yleisvaarallisten rikosten perussäännös on murhapoltto. Sen eri muotoja koskevat 34 luvun neljä ensimmäistä pykälää. Murhapoltossa on sen vanhahtavasta nimestä huolimatta kysymys erilaatuisen omaisuuden tuleen sytyttämisellä aiheutetusta vaarasta ja vahingosta. Murhapolton rangaistavuuserot riippuvat omaisuuden lajista. Perusrikos (1 §) on asunnon tuleen sytyttäminen. Törkeämmän laatuinen rikos (2 §) on esimerkiksi kirkon tai muun arvokkaan rakennuksen polttaminen. Lievemmin rangaistaan varastorakennuksen sytyttäjää (4 §). Erityisen ankarasti rangaistavaa on murhapolttoon syyllistyminen sodan tai muiden poikkeusolojen aikana, samoin se, että tekijä on sammutustoimia estääkseen poistanut paikalta tulen sammutusvälineistöä (3 §). Enimmäisrangaistuksena on silloin elinkautinen vankeusrangaistus.

Murhapolttoon on tekotavaltaan ja rangaistustasoltaan rinnastettu räjäyttäminen, joka kohdistuu samoihin omaisuuslajeihin kuin murhapoltto (5 §:n 1 momentti). Lisäksi muunkinlainen räjäyttäminen, josta voi olla vaaraa toisen hengelle tai terveydelle ja melkoisen hävityksen vaaraa toisen omaisuudelle, rangaistaan räjäyttämisenä (5 §:n 2 momentti).

Sytytys- ja räjähdysaineiden kokoaminen murhapolton ja räjäyttämisen tekemiseksi rangaistaan näiden rikosten valmisteluna (6 §:n 1 momentti). Muun rikoksen tekemiseksi tapahtunut räjähdysaineiden hankkiminen on myös rangaistavaa (6 §:n 2 momentti). Jos 6 §:n 2 momentissa mainittu teko tapahtuu valtiopetoksen tekemisen aikomuksessa, on noudatettava, mitä voimassa olevan 11 luvun 4 §:ssä on säädetty (6 §:n 3 momentti).

Huolimattomuudesta tehty murhapoltto ja räjäyttäminen on säädetty rangaistavaksi erillisessä pykälässä (7 §).

Vedentulvan aikaansaaminen (8 §) on rangaistavaa sekä tahallisena että tuottamuksellisena tekona. Sama koskee vaaran aiheuttamista rautatieliikenteelle (9 §). Tahallisessa vaaran aiheuttamisessa rautatieliikenteelle on erotettu toisistaan se, onko teko tehty aikoen saattaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle vai onko teko tehty sitä aikomatta.

Laaja-alainen yleisvaarallinen vahingonteko on säädetty rangaistavaksi 10 §:ssä. Pykälässä on pitkä luettelo, jossa mainitaan vahingonteon kohteina muun muassa höyrypannu, höyrykone, ruudinvalmistuslaitos, vuorikaivos, kaasu- tai vesijohto, satama, silta, lossi, tie, katu ja varoitusmerkki. Näiden kohteiden vahingoittaminen tai turmeleminen on jaettu kolmeen rangaistusluokkaan riippuen siitä, onko tekijä tehnyt rikoksen tahallaan aikoen saattaa vaaran toisen hengelle tai terveydelle, tahallaan ilman edellä sanottua aikomusta tai tuottamuksellisesti.

Myös yleistä häiriötä eräille liikennemuodoille tuottavia tekoja koskevia säännöksiä on sisällytetty 34 lukuun. Haitan tai viivytyksen tuottaminen rautatie-, kanava- tai sulkulaitokselle on rangaistavaa 11 §:n mukaan sekä tahallisena että tuottamuksellisena tekona. Lennätin- ja puhelinlaitoksen käyttämisen estäminen ja häirintä on vastaavasti rangaistavaa 12 §:n mukaan. Lisäksi 12 §:ssä on yksityiskohtaisia säännöksiä kaapelin mereen laskemista häiritsevistä teoista.

Laivan saattaminen uppoamaan, karille tai ajautumaan maihin rangaistaan sen mukaan, onko tekijä aikonut tahallaan saattaa toisen hengen tai terveyden vaaraan, onko hän toiminut ilman sanottua aikomusta vai onko teko ollut tuottamuksellinen (13 §). Samanlainen rikosten porrastus on tehty 14 §:ssä, joka koskee erilaisten merimerkkien ja merenkulun ohjausvälineiden hävittämistä tai muuntelua.

Uusimmat voimassa olevan 34 luvun säännökset koskevat ilma-aluksia. Nämä kansainvälisten sopimusten asettamien velvoitusten täyttämiseksi rikoslakiin 1970-luvulla otetut säännökset on sijoitettu 34 luvun 14 a ja 14 b §:ään. Edellinen näistä koskee ilma-aluksen kaappausta ja sen lievempää tekomuotoa ilma-aluksen laitonta haltuunottoa. Jälkimmäinen pykälä sisältää rangaistussäännökset ilmaliikennesabotaasista ja ilmaliikenteen häiritsemisestä.

Veden, ruoka-aineen, juoman tai muun toisen käytettäväksi sopivan aineen myrkyttäminen tai saattaminen muuten terveydelle vaaralliseksi rangaistaan 15 §:n mukaan. Myrkyttämiseen rinnastetaan terveydelle vaarallisen aineen myyminen tai muu levittäminen pitäen aineen vaarallisuus salassa. Myrkyttäminen on myös tuottamuksellisena rangaistava.

Kulkutaudin tahallinen levittäminen ihmisiin on rangaistavaa 16 §:n 1 momentin mukaan ja levittäminen eläimiin 18 §:n 1 momentin mukaan. Kulkutaudin ihmisiin tai eläimiin leviämisen estämiseksi tai ehkäisemiseksi annetun ohjeen rikkominen on erikseen rangaistavaa edellä mainittujen pykälien 3 momenttien mukaan.

Laitumen, niityn, rehuvaraston tai karjanruuan myrkyttäminen on säädetty rangaistavaksi 19 §:ssä. Voimassa olevan 34 luvun viimeinen varsinainen rangaistussäännös 20 § koskee elatusvarojen tai muun avun antamista sotatarpeisiin tai katovuoden vaurioiden korjaamiseen koskevan sopimuksen rikkomista, joka on rangaistavaa sekä tahallisena että tuottamuksellisena tekona.

Tahallisten 34 luvun rikosten yritys on yleensä rangaistavaa. Poikkeuksena ovat 11 ja 12 §:ssä säädetyt liikenteen häiritsemiset, joiden yritys ei ole rangaistava.

Tuottamuksellisia rikoksia koskee 21 §:ssä oleva eräänlainen anteeksiantosäännös. Sen mukaan oikeus voi jättää rangaistuksen tuomitsematta 34 luvussa mainittuun tuottamukselliseen rikokseen syyllistyneen, joka omalla toimellaan tai ilmoituksellaan poistaa toisen hengelle, terveydelle tai omaisuudelle aiheuttamansa vaaran, ennen kuin siitä on tullut vahinkoa.

Kuten edellä on mainittu, 34 lukua on muutettu rikoslain säätämisen jälkeen vain vähäiseltä osin. Esimerkiksi murhapolttoa koskevia pykäliä ei ole muutettu lainkaan. Joitakin muutoksia lukuun on kuitenkin sadan vuoden aikana tehty. Jo rikoslain voimaantulon yhteydessä vuonna 1894 muutettiin 12 §:ää. Eniten muutoksia tehtiin vuonna 1919, jolloin muutettiin neljää pykälää (5, 6, 7 ja 14 §). Muutokset eivät ole olleet sisällöltään merkittäviä. Vuoden 1919 muutokset sisälsivät räjähdysaineita ja merimerkkiä koskevien säännösten täydentämistä. Luvun otsakkeen muutoksen yhteydessä vuonna 1969 kumottiin 17 §, joka sisälsi viittauksen samalla kumottuun 21 luvun säännökseen. Vuosina 1971 ja 1973 lisättiin lukuun ilma-aluksia koskevat 14 a ja 14 b §.

1.11.1.2. Tietoja yleisvaarallisten rikosten määrästä

Seuraavassa esitetään joitakin numerotietoja siitä, miten paljon voimassa olevaa 34 lukua on sovellettu. Tiedot ovat vuodelta 1991 ja ne perustuvat viralliseen tilastoon (SVT Oikeus 1993:2). Ne koskevat yleisissä alioikeuksissa tuomittuja rangaistuksia.

Murhapoltosta (1 §) syytettiin 78 henkilöä. Rangaistukseen tuomittiin 61 henkilöä, jotka kaikki tuomittiin vankeusrangaistukseen, niistä 28 ehdolliseen. Rangaistukset olivat pitkiä, koska rangaistusasteikon alaraja on kaksi vuotta. Noin puolet tuomittiin vähimmäisrangaistuksen alittavaan rangaistukseen. Murhapolton yrityksestä tuomittiin 22 henkilöä. Lievästä murhapoltosta (4 §) tuomittiin 46 henkilöä, pääasiassa vankeusrangaistukseen. Räjäyttämisestä tuomittiin 16 henkilöä.

Yleisimmin sovellettu 34 luvun rangaistussäännös oli 7 §, joka koskee tuottamuksellista tulipalon tai räjäyttämisen aiheuttamista. Tämän säännöksen nojalla tuomittiin lähes sata henkilöä pääasiassa sakkorangaistukseen. Toiseksi yleisin rikos oli tuottamuksellinen vaaran aiheuttaminen rautatieliikenteelle, josta tuomittiin sakkorangaistukseen yli viisikymmentä henkilöä. Rikoksia, joita tehtiin vuodessa yli kymmenen, olivat tahallinen ja tuottamuksellinen puhelin- tai lennätinliikenteen häirintä sekä rautatien tai kanavan käytön haittaaminen. Muita rikoksia ilmeni vuoden aikana vain muutama tai niitä ei ilmennyt lainkaan.

1.11.1.3. Sääntelyn tarve

Yleisvaarallisina rikoksina voidaan pitää sellaisia rangaistaviksi säädettyjä tekoja, joilla aiheutetaan tai jotka ovat omiaan aiheuttamaan vaaraa ennalta rajaamattomalle ihmisjoukolle tai omaisuudelle. Näille rikoksille on ominaista, että päähuomio kohdistetaan teosta aiheutuvaan vaaraan eikä teon ulkonaiseen seuraukseen. Teon seurauksena yleisvaarallisessa rikoksessa on itse vaara. Vaaran lisäksi mahdollisesti ilmenevä konkreettinen seuraus on johdannainen ja sen toteutuminen voi olla sattumanvaraista. Hyvinkin vaarallinen toiminta voi olla johtamatta muuhun seuraukseen kuin vaaratilanteeseen. Yleisvaaralliset rikokset aiheuttavat kuitenkin käytännössä usein huomattavaa vahinkoa. Niiden yhteydessä voivat tulla myös sovellettaviksi esimerkiksi henkeen tai terveyteen koh-distuvia rikoksia tai vahingontekoa koskevat säännökset.

Tätä lukua koskevan ehdotuksen keskeisin tavoite on uudistaa yleisvaarallisia rikoksia koskevat säännökset nykyajan yhteiskunnan tarpeita vastaaviksi. Tämä edellyttää luopumista nykyisestä yksittäistapauksellisesta tekotapojen kuvauksesta ja siirtymistä yleisluontoisempaan rangaistavan käyttäytymisalan määrittelyyn.

Nykyiset 34 luvun rangaistussäännökset määrittelevät rangaistavaksi sellaisia tekoja, joiden merkitys nykyaikana on aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Rangaistussäännökset, joiden teonkuvaus on yksityiskohtaisen tarkka, ovat sidoksissa aikansa yhteiskuntarakenteeseen ja tekniikan kehitystasoon. Teon vaarallisuus riippuu siitä, millaisissa olosuhteissa teko tehdään. Voimassa olevissa rangaistussäännöksissä on rangaistavaksi säädetty sellaisia tekoja, jotka eivät nykyisten käsitysten mukaan ole yleisvaarallisiksi luokiteltavia. Esimerkiksi nykyisen murhapolttosäännöksen alaan kuuluu sellaisia tekoja, jotka sopisivat rangaistaviksi lähinnä varomattomana tulen käsittelynä tai vahingontekorikoksena.

Uuden yleisvaarallisia rikoksia koskevan luvun tulisi sisältää säännökset niistä ihmisille yleistä vaaraa aiheuttavista teoista, joiden torjumiseksi rangaistussäännöksiä tarvitaan. Toisaalta lukuun ei tulisi sisältyä säännöksiä sellaisista teoista, joista voidaan rangaista niiden aiheuttaman seurauksen perusteella riittävän ankarasti muiden rikoslain säännösten nojalla.

Luvun säännökset on pyritty kirjoittamaan niin yleisluonteisiksi kuin se laillisuusperiaatetta loukkaamatta on ollut mahdollista. Niiden keskeinen rangaistusala on ihmisten hengen tai terveyden yleinen vaarantaminen. Yleisen vaarantamisen vastakohtana voidaan pitää yksilöön kohdistuvan vaaran aiheuttamista, josta on rangaistussäännös 21 luvun 12 §:ssä.

Lukuun on otettu voimassa olevien rangaistussäännösten keskeinen sisältö. Siirtyminen yksityistapauskohtaisesta lainkirjoitustavasta yleisluontoisempaan vaaran aiheuttamisen tekotapakuvaukseen merkitsee sitä, että suora vertailu ehdotettujen ja luvussa nykyisin olevien rangaistussäännösten välillä ei ole mahdollinen. Yhdentämisen toteutuksessa on pyritty korostamaan enemmän hengen ja terveyden suojaa kuin omaisuuden suojaa, joka turvataan ensisijaisesti muilla rangaistussäännöksillä. Omaisuutta ja ympäristöä suojataan luvun säännöksillä kuitenkin sillä tavoin, että yleisen vaaran aiheuttaminen kohdistuu usein hengen tai terveyden lisäksi myös omaisuuteen ja ympäristöön.

Rikoslain uudistamisen tärkeitä periaatteita viime vuosikymmeninä on ollut pyrkimys seurausvastuurikosten korvaamiseen vaarantamisrikoksilla. Tätä periaatetta toteutettiin merkittävästi ensi kerran 21 luvun uudistuksessa vuonna 1969. Periaatteen merkitystä on korostanut myös rikosoikeuskomitea. Ehdotus uudeksi 34 luvuksi on laadittu vaarantamiseen eikä seurausvastuuseen perustuvaksi.

Yleisvaarallisista rikoksista on säännöksiä muuallakin kuin 34 luvussa. Rikoslaissa lievemmänlaatuiset yleisvaaralliset rikokset ovat 44 luvussa. Määrällisesti merkittävin osa yleisvaarallisia rikoksia ovat liikennerikokset. Niistä yleisimmät eli tieliikennerikokset on säännelty tieliikennelaissa (267/81). Myös muualla rikoslain ulkopuolisessa lainsäädännössä on yleisvaarallisia rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä. Niistä ankarimmat ovat ydinenergialaissa (990/87) ja säteilylaissa (592/91).

Rikoslain ulkopuolisten rangaistussäännösten siirtäminen rikoslakiin siltä osin kuin niissä on vankeusuhka tarpeen on rikoslain uudistamisen yksi perustavoite. Tästä johtuen on 34 luvun yhteydessä välttämätöntä selvittää ydinenergialain ja säteilylain rangaistussäännösten sisällyttäminen tähän lukuun. Lisäksi eräissä laeissa on 34 lukuun viittaussäännöksiä, jotka tulee muuttaa. Useiden muiden rikoslain ulkopuolisten rangaistussäännösten sisällyttäminen rikoslakiin tulee erikseen myöhemmin pohdittavaksi rikoslain 44 luvun uudistamisen yhteydessä.

Rikoslain 1 luvun 3 §:n 2 momentissa sekä 16 luvun 8 ja 19 §:ssä on viittaus 34 lukuun. Myös näiden lainkohtien muuttaminen on tarpeen tässä yhteydessä.

1.11.1.4. Ehdotuksen pääkohdat

Yleisvaarallisen rikoksen perusmuoto olisi tuhotyö (1 §). Se tarkoittaisi säännöksessä lueteltuja tekoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ihmisille yleistä hengen tai terveyden vaaraa tai aiheuttavat huomattavan omaisuusvahingon vaaran. Vaaran aiheuttajan tulisi olla tulipalo, räjähdys, vedentulva tai luonnontilan mullistus. Tuhotyösäännös korvaisi nykyiset murhapolttoa, räjäyttämistä ja vedentulvan aiheuttamista koskevat säännökset.

Tuhotyö voitaisiin tehdä myös muunlaisella vahingoittamistoimenpiteellä, jos sen seurauksena on vakavan vaaran aiheuttaminen jollekin säännöksessä luetelluista yhteiskunnan tärkeistä toiminnoista, kuten energiahuollolle, yleiselle terveydenhuollolle, maanpuolustukselle ja oikeudenhoidolle.

Liikenteeseen liittyvä yleisvaarallinen toiminta ehdotetaan rangaistavaksi eri säännöksessä (2 §). Tämä johtuu siitä, että liikenteessä tapahtuva yleisvaarallinen toiminta voidaan yksilöidä eri tavoin kuin yleinen tuhotyö. Omaa rangaistussäännöstään puoltaa myös se, että nyky-yhteiskunnassa liikenne on käytännössä merkittävin erityisalue, jolla tuhotyötä tullee esiintymään. Rikoksen nimi olisi liikennetuhotyö. Liikennetuhotyö koskisi tie-, vesi-, raide- ja ilmaliikennettä. Siihen syyllistyisi se, joka tuhoaa, vahingoittaa tai muuntaa kulkuneuvoa tai sen välineistöä taikka kulkuväylää, liikenteen ohjausmerkkiä tai muuta liikenteen laitteistoa. Muita tekotapoja olisivat liikenteeseen liittyvän väärän tiedon antaminen ja väkivallan tekeminen kulkuneuvossa, lentokentällä tai liikenteen ohjailutehtävissä olevaa henkilöä kohtaan. Kaikissa tekotavoissa edellytetään, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa liikenteessä.

Tuhotyölle ja liikennetuhotyölle ehdotetaan säädettäväksi yhteinen törkeää tekomuotoa koskeva rangaistussäännös, törkeä tuhotyö (3 §). Siitä tuomitaan, jos tuhotyö tai liikennetuhotyö tehdään aiheuttaen suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa taikka jollekin yhteiskunnan tärkeälle toiminnolle erityisen vakavaa vaaraa. Tuhotyö voitaisiin arvostella törkeäksi myös, jos se on tehty sodan tai muiden poikkeusolojen aikana. Suurelle ihmismäärälle ja yhteiskunnan tärkeälle toiminnolle aiheutetun vaaran tulee olla konkreettinen. Lisäksi vaaditaan, että rikos näissä tapauksissa on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Toinen yleisvaarallisten rikosten perusrikos olisi terveyden vaarantaminen (4 §). Siihen syyllistyisi se, joka myrkyttämällä tai muulla vastaavalla tavalla saattaa terveydelle vaaralliseksi elintarvikkeen tai muun ihmisten nautittavaksi tai käytettäväksi tarkoitetun aineen taikka pitää sellaista vaaralliseksi saatettua ainetta muiden saatavilla, levittää vakavaa sairautta taikka käyttää ydinenergiaa, ydinainetta, ydinjätettä tai säteilyä säännösten vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa.

Jos terveyden vaarantaminen tehdään aiheuttaen suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, kysymyksessä olisi törkeä terveyden vaarantaminen (5 §).

Ehdotuksen mukaan useita ydinenergialain rangaistussäännöksiä siirrettäisiin rikoslakiin. Selvimmin tämä näkyy ydinräjähderikoksen (6 §) kohdalla, jossa on kysymys säännöksen siirrosta laista toiseen vain pienin sanamuototarkistuksin. Ydinräjähderikokseen syyllistyisi se, joka tuo maahan taikka täällä valmistaa tai räjäyttää ydinräjähteen tai pitää sellaista hallussaan.

Kaikkien edellä mainittujen rikosten yritys olisi rangaistava. Nämä rikokset edellyttäisivät tahallisuutta. Tahallisuuden tulisi koskea sekä itse tekoa että sillä aikaansaatavaa vaaraa, jos vaaran aiheuttaminen kuuluu rikoksen tunnusmerkistöön.

Selostetut yleisvaaralliset rikokset edellyttäisivät erilaista vaaraa. Lievin vaatimus on ilmaistu rikoksen tunnusmerkistössä sanomalla, että teko ''on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa''. Tällainen vaatimus koskee tuhotyösäännöksen perustekotapaa (1 §:n 1 momentti), liikennetuhotyötä ja terveyden vaarantamista. Vakavamman asteista vaaraa edellytetään tuhotyön toisessa tekotavassa (1 §:n 2 momentti), törkeän tuhotyön 1 ja 2 kohdassa ja törkeässä terveyden vaarantamisessa. Niissä teon on aiheutettava vakavaa vaaraa.

Myös tuottamuksellisesta yleisvaarallisesta teosta on rangaistus tarpeen. Tuottamuksellisesti tehdylle tuhotyölle, liikennetuhotyölle ja terveyden vaarantamiselle säädettäisiin yhteinen rangaistussäännös. Yleisvaaran tuottamuksesta (7 §) tuomittaisiin se, joka edellä mainitun rikoksen edellyttämällä tahallisella tai tuottamuksellisella teolla aiheuttaa huolimattomuudesta samanlaisen vaaran, mitä vaaditaan kysymyksessä olevan tahallisen rikoksen yhteydessä. Ero tahalliseen rikokseen on siinä, että vaaran aiheuttaminen ei tässä tuottamuksellisessa rikoksessa ole tahallinen. Itse alkuteko, josta vaara aiheutuu, voi olla tahallinen.

Käytännössä kuitenkin tahallisen alkuteon voidaan usein katsoa sisältävän myös tahallisen vaaran aiheuttamisen, erityisesti niissä rikoksissa, joiden tunnusmerkistössä edellytetään vain, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa. Näissä rikoksissa säännöstä ilmeisesti tultaisiin pääasiassa soveltamaan kaikilta osin tuottamuksellisiin tekoihin. Yleisvaaran tuottamuksesta rangaistaisiin myös ydinräjähderikoksen tuottamuksellista tekijää.

Yleisvaaran tuottamukseen liittyy erityinen toimenpiteistä luopumissäännös, jonka esikuva on voimassa olevan 34 luvun 21 §. Ehdotuksen mukaan tästä rikoksesta voidaan jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä omalla toiminnallaan poistaa vaaran, ennen kuin vaaratilanteesta on aiheutunut välitöntä vahinkoa.

Jos yleisvaaran tuottamuksessa aiheutetaan suurelle ihmisjoukolle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, tekijä tuomittaisiin törkeästä yleisvaaran tuottamuksesta (8 §).

Suomen rikosoikeudellisessa järjestelmässä ei yleensä rangaista rikoksen valmistelusta. Yleisvaarallisten rikosten osalta tästä pääsäännöstä on syytä tehdä poikkeus. Näiden rikosten laajavaikutteisen vaarallisuuden vuoksi on jo eräät valmistelutoimet tarpeen säätää rangaistaviksi. Myös voimassa olevan 34 luvun mukaan on murhapolton ja räjähdysaineilla tehtävien rikosten valmistelu rangaistavaa.

Yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta (9 §) tuomittaisiin ehdotuksen mukaan se, joka tehdäkseen jonkin 1-5 §:ssä mainitun tahallisen rikoksen pitää hallussaan pommia, muuta räjähdettä taikka vaarallista laitetta tai ainetta. Yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta tuomittaisiin myös se, joka tehdäkseen ydinräjähderikoksen hankkii ydinräjähteen valmistukseen tarvittavia laitteita tai aineita taikka siihen tarvittavan valmistuskaavan tai -piirustuksen.

Perätöntä vaarailmoitusta (10 §) koskevan säännöksen mukaan rangaistaisiin sitä, joka tekee perättömän ilmoituksen pommista, tulipalosta, merihädästä, suuronnettomuudesta tai muusta vastaavasta hädästä tai vaarasta, jos ilmoitus on omiaan aiheuttamaan pelastus- tai turvallisuustoimen taikka pakokauhua. Voimassa olevassa laissa tätä säännöstä vastaa ilmaliikenteen osalta 34 luvun 14 b §:n 4 momentti sekä muuten vanhahtava 44 luvun 24 §:n säännös arpakapulan tai muun käskyn lähettämisestä väen kokoamiseksi tarpeetonta asiaa varten tai ilkimielisestä kulohälytyksestä. Lisäksi perättömistä vaarailmoituksista on nykyisin voitu rangaista 42 luvun 7 §:ssä olevan ilkivaltasäännöksen nojalla.

Aluksen kaappausta (11 §) koskeva rangaistussäännös perustuu voimassa olevan 34 luvun ilma-aluksia koskevaan 14 a §:ään ja 10 päivänä maaliskuuta 1988 Roomassa tehtyyn meriturvallisuutta koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen, jonka Suomi on allekirjoittanut, mutta ei ole vielä ratifioinut. Ehdotetun säännöksen mukaan olisi rangaistavaa puuttuminen lennolla olevan ilma-aluksen tai kauppamerenkulussa olevan laivan ohjaukseen. Siihen rinnastettavaa olisi ottaa lento- tai meriturvallisuutta vaarantavalla tavalla ilma-alus tai laiva määräysvaltaansa. Molempien tekotapojen edellytys on, että ne tehdään oikeudettomasti väkivaltaa käyttäen tai sillä uhaten. Myös aluksen kaappauksen yritys olisi rangaistava.

Jos aluksen kaappaus aiheuttaa vain vähäistä vaaraa lento- tai meriturvallisuudelle ja rikos, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen laatu ja muut tekoon liittyvät seikat, on myös kokonaisuutena arvostellen vähäinen, ei rikoksentekijää tuomittaisi aluksen kaappauksesta, vaan sen asemesta niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää. Lähinnä tällöin kysymykseen tulevia rikoksia olisivat pakottaminen, pahoinpitely tai luvaton käyttö.

Ehdotetulla rikoslain 34 luvulla korvattaisiin voimassa oleva luku. Sen säännöksistä jäisivät kokonaan puuttumaan 12, 18 ja 20 §:ää vastaavat säännökset. Näistä 12 §:n soveltamisala tulee pääosin käsiteltäväksi tieto- ja viestintärikosten yhteydessä. Luvun 18 §:ssä säännelty taudin tartuttaminen kotieläimiin tulee tarpeellisilta osin rangaistavaksi muiden rangaistussäännösten avulla, esimerkiksi vahingontekona. Nykyisessä 20 §:ssä säänneltyä poikkeusolojen hankintasopimusvelvoitteen laiminlyöntiä ei ole tarpeen säilyttää rangaistavana tekona. Poikkeusoloissa tarvittavista toimenpiteistä säädetään valmiuslaissa.

Ehdotukseen liittyy myös rikoslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin 4 kohdan sekä 16 luvun 8 §:n 2 momentin ja 19 §:n 1 momentin muuttaminen. Samalla muutettaisiin tai kumottaisiin eräitä ydinenergialain, säteilylain, sähkölain, patoturvallisuuslain (413/84), vesilain (264/61), radiolaitteista annetun lain (8/27) ja eräiden vedenalaisten johtojen suojelemisesta annetun lain (145/65) säännöksiä.

1.11.2. Pykälien perustelut

1 §. Tuhotyö

Yleisvaarallisia rikoksia koskevan luvun perusrikos olisi tuhotyö. Rikoksen nimenä tuhotyö on uusi. Se korvaisi useita voimassa olevan lain rikosnimiä, kuten murhapolton, räjäyttämisen ja vedentulvan aiheuttamisen. Tuhotyöllä rikoksen nimenä pyritään kuvaamaan sitä, että kysymyksessä on tahallinen, ihmisen suorittama teko, josta saattaa seurata laaja vahinko. Tuhotyö ei kuitenkaan edellytä vahingon syntymistä, vaan rikoksen seuraukseksi riittää yleisen vaaratilanteen syntyminen. Tuhotyö on vaarantamisrikos, ei varsinainen seurausrikos.

Tuhotyön tunnusmerkistön piiriin kuuluisi voimassa olevassa laissa useissa eri kohdissa rangaistaviksi säädettyjä tekoja. Ehdotetulla tuhotyösäännöksellä pyritään kokoamaan yhteen säännökseen samantyyppiset, mutta ulkonaisesti eri tekotapoja sisältävät rikolliset käyttäytymismuodot. Rangaistavan käyttäytymisen alan yksityistapauksellisen määrittelyn asemesta yleisimmät tekotavat, joilla aiheutetaan yleistä vaaraa, on kerätty tuhotyörikoksen tunnusmerkistöön. Nykyisestä rangaistavan alan yksityistapauksellisesta määrittelytavasta johtuu, että säännöksessä mainitsematta jääneet tekotavat jäävät yleisvaarallisena rikoksena rankaisematta, vaikka ne olisivat tuomittavuudeltaan täysin samanarvoisia säännöksessä mainittujen tekojen kanssa. Yhdennetyllä säännöksellä pyritään tämän aukon täyttämiseen.

Tuhotyösäännös korvaisi siis useita voimassa olevassa rikoslain 34 luvussa olevia säännöksiä. Lisäksi sen alaan kuuluisi eräitä rikoslain ulkopuolella rangaistaviksi säädettyjä tekoja.

Tuhotyö olisi aina tahallinen rikos. Yleisvaaran aiheuttamisesta huolimattomuudesta eli tuottamuksellisesta tuhotyöstä säädettäisiin erikseen (7 §).

Tuhotyön perusmuotoja on 1 §:ssä kaksi. Ne on sijoitettu pykälän 1 ja 2 momentiksi. Momenttien ero on niiden rikostunnusmerkistön rakenteessa, 1 momentti sisältää yksittäistapausmaisen perustekojen luettelon, kun taas 2 momentissa tekotapavaatimus on avoimempi ja ratkaiseva merkitys on yhteiskunnan toiminnoille aiheutetulla vaaralla. Luvun 2 §:ssä on liikennetuhotyötä koskeva erillinen rangaistussäännös.

1 momentti. Rikoksena tuhotyö on kaksiosainen. Ensimmäiseen osaan kuuluu varsinainen teko, esimerkiksi tulipalon sytyttäminen. Toiseen osaan kuuluu vaaran tuottaminen, joka ilmaistaan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että siitä on yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa.

Tahallisuusvaatimus edellyttää, että tuhotyön molemmat osat voidaan lukea tekijän syyksi tahallisena. Tekijän tulee paitsi tehdä perusteko tahallaan olla myös tietoinen sen vaarallisesta luonteesta.

Tuhotyön tekomuoto on ilmaistu eri sanalla siitä riippuen, minkä ilmiön aikaansaamisesta on kysymys. Yleisilmaisun asemesta käytetään tulipalosta teonsanaa sytyttää ja vedentulvasta sanontaa panee alulle. Näillä teonsanoilla on pyritty täsmentämään rikoksen täyttymisen ajankohtaa. Käytetyillä sanoilla halutaan ilmaista se, että rangaistava käyttäytyminen ei rajoitu joihinkin tarkkoihin toimintamuotoihin, vaan ulkoinen tekotapa voi vaihdella. Se voi olla yhtä hyvin laiminlyönti kuin oma-aloitteinen teko. Kun teon ulkoinen tekotapa on aika avoin, on rajaavina tekijöinä säännöksessä lueteltu ne kielteiset ilmiöt, joiden aikaansaaminen kuuluu tuhotyön tunnusmerkistöön.

Kielteiset ilmiöt, jotka ehdotettu tuhotyösäännös edellyttää aikaansaataviksi, ovat tulipalo, räjähdys, vedentulva tai muu luonnontilan mullistus. Kielteisten ilmiöiden luettelo on tarkoitettu tyhjentäväksi. Ilmiö, jonka aikaansaamista ei ole mainittu luettelossa, ei kuulu 1 momentin piiriin.

Ehdotetussa säännöksessä mainittuja ilmiöitä sattuu luonnonoikusta myös ilman ihmisen myötävaikutusta tai rankaisemattomasta tapaturmasta. Rangaistavasta tuhotyöstä on kysymys silloin, kun tällaisten tapahtumien alulle pääsy johtuu ihmisen tietoisesta toiminnasta.

Tulipalo on perinteisesti ollut keskeisin yleisvaaran aiheuttaja ihmisille, omaisuudelle ja luonnolle. Tulen irralleen pääsyn aiheuttama ennalta arvaamaton vahinko on johtanut siihen, että eri maiden rikoslaeissa on tahallinen tulipalon sytyttäminen luettu ankarasti rangaistavien rikosten luokkaan. Tulipalon aiheuttama vahinko voi kohdistua yhtä hyvin ihmisten henkeen tai terveyteen kuin omaisuuteen. Nykyaikana keskeisessä asemassa suojelukohteena on ihmisten henki ja terveys. Omaisuuden menetyksellä ei ole nyky-yhteiskunnassa niin kohtalokasta merkitystä kuin aikaisemmin, jolloin omaisuusvahingon yhteys ihmisen elämänehtoihin oli paljon kiinteämpi.

Vaikka tahallaan sytytetyn tulipalon yleisin seuraus on omaisuusvahinko, voimassa olevissa säännöksissäkin on keskeisessä asemassa hengen ja terveyden suoja. Tätä kuvastaa jopa kärjistäen rikoksen nykyinen nimi, murhapoltto.

Murhapoltoksi katsotaan voimassa olevan 34 luvun 1 §:n mukaan tietyin edellytyksin talon, rakennuksen, aluksen tai muun vastaavan kohteen tuleen sytyttäminen. Tuleen sytytetyn kohteen tulee olla ihmisten asuttava taikka sellainen, jossa rikoksen tekoaikaan ihmisiä oleskelee tai jossa rikoksentekijän tieten joku on. Laissa mainitaan siten ne kohteet, joiden tuleen sytyttämistä rangaistussäännös koskee.

Murhapolttoon liittyy poikkeussääntö, jonka mukaan murhapolttona rangaistavaa ei ole oman omaisuuden sytyttäminen, jos siitä ei ole vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai omaisuudelle.

Rangaistusasteikko murhapoltossa on vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Murhapolton yritys on rangaistava.

Törkeä murhapoltto on voimassa olevan 34 luvun 2 §:n mukaan kysymyksessä, jos tuleen sytytetty on kirkko, linnoitus, kruunun varasto- tai asehuone, yleinen arkisto taikka rakennus, jossa on virkahuoneita tai julkinen kokoelma kirjoja, käsikirjoituksia tai tieteellisiä esineitä tai taideteosten ja teollisuuden tuotteiden säilytyspaikka. Rangaistus tällaisesta murhapoltosta on vähintään neljä ja enintään kaksitoista vuotta vankeutta. Toinen murhapolton nykyisin törkeäksi tekevä seikka on 3 §:n perusteella se, että rikoksentekijä toimittaa tulen sammuttamisen estämiseksi tai vaikeuttamiseksi paikalta pois sammutusvälineitä taikka että murhapoltto tehdään kriisitilanteessa, toisin sanoen kapinan, sodan, yleisen kulkutaudin tai muun vastaavan vaaran uhatessa. Vähimmäisrangaistus on tällöin kuusi vuotta ja enimmäisrangaistus kaksitoista vuotta vankeutta tai elinkautinen vankeusrangaistus.

Lievänlaatuinen murhapoltto on voimassa olevan lain 4 §:n mukaan sellaisen talon, rakennuksen tai aluksen tuleen sytyttäminen, joka ei ole 1 §:ssä tarkoitetussa mielessä asuttu. Lievään murhapolttoon syyllistyy myös tiettyjen pykälässä lueteltujen omaisuuslajien tuleen sytyttäjä. Näitä omaisuuslajeja ovat vilja, heinä- tai olkisuova, metsä, suo, työkalu-, polttopuu-, sysi-, hirsi-, lauta- tai muu tarvike- tai tavaravarasto tai vastaava. Poikkeussäännön mukaan rangaistusta ei tuomita, jos tuleen sytytetty omaisuus on rikoksentekijän omaa ja jos sytytyksestä ei ole ilmeistä vaaraa toisen hengelle tai terveydelle eikä murhapolton kohteen vaatimukset täyttävälle tai lievän murhapolton kohteeksi käyvälle toisen omaisuudelle.

Rangaistus lievästä murhapoltosta on kuudesta kuukaudesta kahdeksaan vuoteen vankeutta. Vähimmäisrangaistus lieventävissä olosuhteissa tehdystä teosta on neljä kuukautta vankeutta.

Tuleen sytyttämiseen rinnastettava yleisvaarallinen perusrikos on räjäyttäminen. Räjäyttämisen kohteena on voimassa olevan 34 luvun 5 §:n mukaan samalla tavoin määritelty omaisuus kuin murhapolton eri muodoissa. Myös muut rikoksen edellytykset ja rangaistusasteikot ovat samat kuin murhapolttosäännöksissä.

Nykyisen 5 §:n 2 momentin mukaan myös muunlainen kuin murhapolton tunnusmerkistön mukainen räjähdysaineiden käyttö on säädetty rangaistavaksi, jos rikoksentekijä tahallisella teolla saattaa aikaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka melkoisen hävityksen vaaraa toisen omaisuudelle. Rangaistus tällaisesta räjähdysaineiden käytöstä on vähintään kuusi kuukautta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta.

Tulipalon sytyttämisen ja räjäyttämisen lisäksi voimassa olevan lain tuntema tuhotyön tekotapa on vedentulvan aiheuttaminen. Rikoslain 34 luvun 8 §:n mukaan rangaistaan vedentulvan tahallaan matkaan saattanutta siinä tapauksessa, että siitä on vaaraa ihmisen hengelle, vähintään neljällä ja enintään kahdellatoista vuodella vankeutta, ja siinä tapauksessa, että vedentulvasta on ainoastaan yleinen vaara omaisuudelle, vähintään kahdella ja enintään kahdeksalla vuodella vankeutta. Vedentulvalla aiheutetun vaaran tulee olla toisin kuin murhapoltossa konkreettinen.

Vedentulvan aiheuttamisesta voidaan rangaista myös vesilain (264/61) perusteella. Sen 1 luvun 15 §:ssä on kielletty sellainen luvaton vesistön aseman, syvyyden, vedenkorkeuden tai vedenjuoksun muutos, joka aiheuttaa muun muassa tulvan vaaraa taikka vahinkoa toisen vesialueelle tai omaisuudelle taikka vaaraa terveydelle. Tämän vesistön muutoskiellon rikkomisesta voidaan vesilain 13 luvun 1 §:n nojalla tuomita sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Patoturvallisuuslain (413/84) 4 §:n mukaan padon rakennustyö on suoritettava siten, että rakennelma kestävyydeltään ja rakenteeltaan täyttää sellaiset vaatimukset, ettei siitä tai sen käyttämisestä aiheudu vaaraa turvallisuudelle. Padon omistaja on velvollinen pitämään padon sellaisessa kunnossa, että se on turvallinen ja ettei siitä aiheudu vaaraa taikka yleistä tai yksityistä etua loukkaavia vahingollisia tai haitallisia seurauksia. Rangaistus 4 §:n asettamien velvoitteiden rikkomisesta on 12 §:n 1 momentin nojalla sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Vesilakiin ja patoturvallisuuslakiin ehdotetaan tehtäväksi tuhotyösäännöksen aiheuttamat muutokset.

Ehdotetussa tuhotyösäännöksessä tarkoitetaan muun luonnontilan mullistuksen aikaansaamisella sellaista tekomuotoa, jolla ei ole suoraa vastinetta voimassa olevassa laissa. Luonnontilan mullistuksen aikaansaaminen on tekniikan kehityksen myötä varteenotettava mahdollisuus, johon on rangaistussäännöksellä varauduttava. Esimerkkinä luonnontilan mullistuksen aiheuttavasta teosta voidaan esittää kuivuuden aikaansaaminen tai muu säätilan keinotekoinen muuttaminen ihmisten terveyttä vaarantavalla tavalla. Myös vaarallisen maanvyöryn synnyttäminen voisi olla säännöksessä tarkoitettu luonnontilan mullistus.

Luonnontilan mullistuksen ottaminen mukaan tuhotyön tunnusmerkistöön laajentaa rangaistavuuden alaa. Tosin yksittäistapaukseen saattaisi soveltua myös jokin muu, esimerkiksi rikoslain 48 lukuun ehdotettu ympäristörikossäännös tai mahdollisesti rikoslain ulkopuolisessa lainsäädännössä oleva rangaistussäännös. Tällöin sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä. Vaikka nyt käsitelty tekomuoto todennäköisesti tulee olemaan harvinainen, sen vaarallisuus vaatii joka tapauksessa riittävän ankaraa rangaistustasoa. Tuhotyönä voitaisiin pitää pitkäaikaisen ympäristömuutoksen aiheuttamaa kaasu- tai myrkkyvuotoa, vaikka se täyttäisi myös ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön.

Ehdotetun pykälän 1 momentti edellyttää, että siinä luetellut tekotavat ovat omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Toinen vaaran vaatimuksen täyttävä edellytys on, että teosta on yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa.

Ehdotetun 34 luvun keskeinen ja sen rikoksia yhdistävä käsite on yleinen vaara. Vaaraa voidaan pitää yleisenä silloin, kun se ei kohdistu yhteen ainoaan henkilöön tai tiettyihin henkilöihin, vaan se uhkaa määrältään tai muilta ominaisuuksiltaan määrittelemätöntä ennalta rajoittamatonta ihmisjoukkoa. Vaaran ollessa yleinen ei voida etukäteen tietää, keiden henki tai terveys on uhattuna tai muuten vaaralle alttiina.

Hengen ja terveyden vaarassa riittää, että teko on luonteeltaan vaarantava. Niin sanottu abstraktinen vaara riittää täyttämään siltä osin tuhotyön tunnusmerkistön. Rangaistussäännöksessä käytetään vaaran abstraktisuutta ilmaisemaan muuallakin lainsäädännössä käytettyä sanontaa ''on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa''. Rikoksen toteutuminen ei edellytä sen osoittamista, että teko juuri siinä tilanteessa on aiheuttanut jollekin hengen tai terveyden vaaraa, kunhan se tekotyyppinä kokemusperäisesti yleensä aiheuttaa sellaista vaaraa.

Yleinen vaara ei välttämättä edellytä kovin monta kohdehenkilöä. Kohdehenkilöiden lukumäärää ei senkään vuoksi voida määritellä, että hengen ja terveyden vaaran ei tarvitse olla konkreettinen. Jos vaaran alaiseksi voi periaatteessa joutua vain yksi henkilö, yleisen vaaran vaatimus ei täyty. Tällöin kysymyksessä voi olla ehdotetun 21 luvun 12 §:ssä tarkoitettu vaaran aiheuttaminen tai muu 21 luvun rikos tai sen yritys.

Jos tuhotyön yhteydessä joku menettää henkensä tai jonkun terveyttä vahingoitetaan, tulevat näitä tekoja koskevat tavallisimmin 21 luvun säännökset sovellettaviksi yhdessä tuhotyösäännöksen kanssa.

Omaisuuteen tai taloudelliseen etuun kohdistuvan vaaran olisi oltava konkreettinen. Lisäksi vaaditaan, että uhkaavan vahingon toteutuminen merkitsisi taloudellisesti erittäin huomattavaa menetystä. Taloudellisenkin vahingon vaaran tulee olla sillä tavoin yleinen, että sen kohde ei ole etukäteen tarkoin määriteltävissä. Jotta vaara olisi yleinen, se edellyttää ulkopuolisen omistajapiirin etujen vaarantamista. Siten vain omalle omaisuudelle aiheutettu vaara jää säännöksen ulkopuolelle. Yksittäisen arvokkaan esineen, esimerkiksi erityisen kalliin auton, polttaminen ei sinänsä tee tekoa tuhotyöksi. Kysymyksessä olisi vahingontekorikos. Sen sijaan tulipalon sytyttäminen huomattavan arvokkaalla varastoalueella voi olla tuhotyö.

Se, milloin kysymyksessä on erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaara, on ratkaistava yleisen mittapuun mukaan. Vaarannetun taloudellisen edun haltijoiden käsityksellä tai asemalla ei ole merkitystä eikä myöskään sillä, korvattaisiinko syntynyt vahinko mahdollisesti jonkin vakuutuksen perusteella.

Taloudellisen vahingon vaaralta edellytetään konkreettisuutta. Teon yleinen luonne ei riitä, vaan sen tulee aiheuttaa juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa huomattavan taloudellisen vahingon vaara. Vahingon tapahtumista ei sen sijaan edellytetä, koska kysymyksessä on vaarantamisrikos. Jos vahinko kuitenkin sattuu, sisältyy se vaarantamisrikokseen eikä tekijää tuomittaisi erikseen vahingonteosta. Vahingontekosäännöstöön sisältyy toissijaisuuslauseke (rikoslain 35 luvun 5 §), jonka mukaan vahingontekosäännöksiä ei sovelleta, milloin teosta on muualla laissa säädetty ankarampi tai yhtä ankara rangaistus.

Taloudellisen vahingon vaara on toissijainen, hengen tai terveyden vaaraa poikkeustapauksissa täydentävä vaaralaji. Yleensä omaisuus- tai muu taloudellinen vaara aiheutetaan yhdessä hengen tai terveyden vaaran kanssa. Niiden tapausten, joissa on aiheutettu vain taloudellisen vahingon vaara, katsominen tuhotyöksi pitäisi olla poikkeuksellista. Siksi uhkaavan taloudellisen vahingon tulisi olla nykyhetken rahanarvon mukaisesti arvioiden miljoonaluokkaa.

2 momentti. Edellä selostetulle, 1 momentissa tarkoitetulle tuhotyön muodolle on ominaista, että siinä määritellään tarkkaan ne ulkoiset ilmiöt, joilla vaara saadaan aikaan. Teon kohteita ei siinä ole rajattu. Tällöin jäisi joitakin selvästi tuomittavia tekoja rangaistavuuden ulkopuolelle. Siksi on tarpeen 2 momentissa säätää tuhotyölle rinnakkainen teonkuvaus, jossa tekotapa ilmaistaan yleisellä tasolla, mutta sen kohdentuminen ja ilmenemismuodot määritellään tarkemmin. Vaarantamisen kohteena 2 momentissa ovat eräät yhteiskunnalle tärkeät toiminnot.

Tuhotyö tehtäisiin 2 momentin mukaan siten, että omaisuutta vahingoittamalla tai sitä vastaavalla teolla aiheutetaan vakava vaara jollekin tärkeälle yhteiskunnan toiminnolle. Keskeistä tässä tekomuodossa on, että vahingoittamisteosta aiheutuu välittömästi tai välillisesti laajamittainen ja hyvin todennäköinen vaara säännöksellä suojattaville yhteiskunnallisille eduille. Ehdotettua 2 momenttia vastaa voimassa olevassa 34 luvussa lähinnä 10 §:n vahingoittamiskohteet yksityiskohtaisesti määrittelevä rangaistussäännös.

Omaisuuden vahingoittamisen ohella tekotapana on vahingoittamista perusteellisempi teko, tuhoaminen. Näiden lisäksi tuhotyö voidaan tehdä puuttumalla oikeudettomasti tuotanto-, jakelu- tai tietojärjestelmän toimintaan. Tuotanto- ja jakelujärjestelmän toiminnalla tarkoitetaan hyödykkeiden valmistamista ja palvelujen tuottamista sekä niiden jakelua. Tietojärjestelmä voi olla automaattiseen tietojenkäsittelyyn perustuva tai perinteellisillä menetelmillä ylläpidetty. Tuotanto-, jakelu- tai tietojärjestelmää ei tarvitse nimenomaisesti vahingoittaa, vaan riittää muunkinlainen niiden toiminnan häiriöiden, kuten keskeytyksen aikaansaaminen. Säännöksen piiriin kuuluisivat myös aineettomiin toimintoihin kohdistuneet vahingon- tai haitanteot, esimerkiksi puuttuminen automaattiseen tuotannon ohjausjärjestelmään.

Ne yhteiskunnalliset toiminnot, joita säännös suojaa, ovat energiahuolto, yleinen terveydenhoito, maanpuolustus, oikeudenhoito sekä muu näihin rinnastettava yhteiskunnan tärkeä toiminto. Luettelo on periaatteessa tyhjentävä. Kuitenkin viimeksi mainittu ''muu näihin rinnastettava yhteiskunnan tärkeä toiminto'' jättää lainsoveltajalle harkintavaltaa. Säännöksen suojelukohteita ei voida määritellä niin täsmällisin käsittein, ettei niihin sisältyisi tulkinnanvaraisuutta. Soveltamisongelmia helpottanee kuitenkin se, että aiheutetun vaaran tulee olla vakava.

Vakavan vaaran tulee olla konkreettinen. Vahingon ilmenemistodennäköisyyden tulee kysymyksessä olevassa tapauksessa olla suuri. Vakavalta vaaralta edellytetään myös merkittävyyttä. Odotettavissa oleva vahinko ei saa olla mitätön. Sanalla vakava viitattaisiin siten sekä vahingon todennäköisyyteen että sen laajuuteen. Vahingon ilmenemistodennäköisyys ja uhkaavan vaaran suuruus ovat sellaisessa riippuvuussuhteessa toisiinsa, että mahdollisen vahingon ollessa erittäin merkittävä vaara voidaan katsoa vakavaksi, vaikka sen ilmenemistodennäköisyys olisi vähäisempi.

Energiahuolto on katsottu ankaralla rangaistussäännöksellä suojeltavaksi toiminnoksi siksi, että yhteiskunnan toiminnan lamaannuttaminen voidaan saada aikaan lämpö-, sähkö- tai muun vastaavan energian saannin estämisellä. Yleinen terveydenhoito tarkoittaa yhteiskunnan ylläpitämää terveydenhoitojärjestelmää sekä kaikkea muuta terveyttä uhkaavien yleisten vaarojen torjuntatyötä. Maanpuolustuksella ja oikeudenhoidolla tarkoitetaan virallisorganisaatioiden toimialueella tapahtuvaa toimintaa. Maanpuolustukseen ei säännöksessä tarkoitetussa mielessä kuulu esimerkiksi reserviläiskerhotoiminta eikä oikeudenhoitoon oikeudenkäynnin ulkopuolinen asianajotoiminta.

Muusta tärkeän yhteiskunnallisen toiminnon vaarantamisteosta, joka olisi tuhotyötä, voidaan mainita esimerkkinä sellaisen kansantaloudellisen häiriön aikaansaaminen, josta seuraa olennaista ihmisten toimeentulon ja fyysisten olemassaolon ehtojen epävarmuutta. Tärkeänä yhteiskunnan toimintona voidaan pitää myös poliisin tietokonejärjestelmää, valtiovieraiden suojelua ja muuta merkittävää turvallisuusjärjestelyä.

Säännös edellyttäisi tuotanto-, jakelu- tai tietojärjestelmään puuttumiselta oikeudettomuutta. Tästä johtuen esimerkiksi työtaistelua (lakkoa tai saartoa) ei voitaisi sellaisenaan katsoa tuhotyöksi, vaikka se voisi vaarantaa jotakin yhteiskunnalle tärkeää toimintaa.

Tuhotyön ainoaksi rangaistuslajiksi ehdotetaan vankeusrangaistusta. Tuhotyö on niin törkeä rikos, että sakko ei voi tulla siitä kysymykseen. Vankeusrangaistuksen vähimmäismääräksi ehdotetaan neljää kuukautta ja enimmäismääräksi neljää vuotta.

Rangaistustasoa voimassa olevaan lakiin verrattaessa on otettava huomioon, että tunnusmerkistöjen yhdentämisestä johtuen rangaistusasteikko ei voi ulottua yhtä laajalle alueelle kuin nykyisin. Voimassa olevan lain rangaistusasteikot ovat muihin rikoksiin verrattuna kohtuuttoman ankaria. Tätä osoittaa se, että esimerkiksi murhapoltosta tuomituista rangaistuksista lähes puolet on lievempiä kuin säännöksen mukainen vähimmäisrangaistus. Yleisenä pyrkimyksenä on asettaa rangaistusasteikko vastaamaan sitä, mitä tosiasiassa on käytetty. Siten nykyisiin asteikkoihin verrattuna ehdotettu asteikko merkitsee lievennystä useissa kohdin rangaistuksen vähimmäismäärän ja asteikon laajuuden suhteen.

Vähimmäisrangaistukseksi ehdotetaan neljä kuukautta vankeutta. Kun tuhotyön lievää tekomuotoa varten ei ehdoteta erillistä säännöstä, tunnusmerkistön mukaiset lievätkin teot rangaistaisiin 1 §:n mukaan. Neljän kuukauden vankeusrangaistus on myös nykyisin lieventävissä olosuhteissa tehdyn murhapolton vähimmäisrangaistus.

Rangaistusasteikkojen laajuutta verrattaessa on huomiota kiinnitettävä myös tuhotyön törkeään tekomuotoon, jossa enimmäisrangaistus on kymmenen vuotta vankeutta.

3 momentti. Tuhotyön yritys ehdotetaan rangaistavaksi. Voimassa olevissa säännöksissä on vastaavien tekojen yritys rangaistava. Yritys alkaa teon ensimmäisestä varsinaisesta täytäntöönpanotoimesta, joka voi johtaa tunnusmerkistön mukaiseen vaaratilanteeseen. Yrityksen täyttymishetki on siten varsin aikainen. Yrityksen rangaistavuutta voidaan pitää tärkeänä, jotta voitaisiin puuttua tarpeeksi ajoissa vaaralliseen toimintaan.

2 §. Liikennetuhotyö

1 momentti. Liikennetuhotyösäännös koskee tie-, raide-, vesi- ja ilmaliikennettä sekä niiden kaikkia ilmenemismuotoja. Säännöksen soveltamisalaan kuuluu niin hyvin joukko- kuin yksityisliikenne. Se koskee myös poikkeuksellisia liikennetapoja, kuten maastokelkkailua taikka sukellusveneellä tai ilmapallolla liikkumista. Tietoliikennettä liikennetuhotyö ei koske, vaan tietorikoksista säädettäisiin 38 luvussa.

Liikennetuhotyö edellyttää, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa liikenteessä. Aiheutettu vaara voi olla abstraktinen. Sen tulee kohdistua liikenneturvallisuuteen. Pelkkä omaisuuden vaarantaminen ei riitä, vaan säännös edellyttää hengen tai terveyden vaarantumista. Vaaran tulee olla yleistä siinä mielessä, että se kohdistuu ennalta arvaamattomaan liikenteessä olevaan ihmisjoukkoon. Vaara, joka kohdistuu vain johonkin tai joihinkin tiettyihin henkilöihin, ei ole yleistä. Vaaran tulisi ilmetä liikenteessä, vaikka sen aiheuttaja olisikin liikenteen ulkopuolella.

Aivan vähäisen vaaran aiheuttaminen tai muuten kokonaisuudessaan vähäinen teko ei täyttäisi tunnusmerkistöä. Esimerkiksi luvattoman, mutta ajoturvallisuuden kannalta vähäisen muutostyön tekeminen moottoriajoneuvoon ei olisi liikennetuhotyö, vaan tieliikennelain nojalla rangaistava liikennerikkomus.

Liikennetuhotyön tekotapoja on 2 §:ssä mainittu kolme. Ne on pykälässä jaettu eri kohtiin. Tekotavat ovat vahingoittaminen, väärän tiedon antaminen ja väkivallan harjoittaminen.

Momentin 1 kohta koskee tekoa, jossa tekijä tuhoaa, vahingoittaa tai muuntaa jotakin liikennekohdetta. Tuhoamisen ja vahingoittamisen erona on se, että tuhoamisessa hävitetään kohde kokonaan ja vahingoittamisessa kohde säilyy, mutta sitä vioitetaan olennaisilta osin. Muuntamisella tarkoitetaan kohteen muuta kuin vioittamalla toteutettua muuttamista luvattomalla tavalla. Kulkuväylän muuntamisena voidaan pitää esimerkiksi asiattoman esineen panemista rautatien raiteille, koska kulkuväylään kuuluu kaikki se tila, jonka kulkuneuvo tarvitsee liikkumiseensa.

Voimassa olevassa laissa ehdotuksen 1 kohtaa vastaa lähinnä 34 luvun 9 § ja 14 b §:n 1 momentin 2 ja 4 kohta. Edellinen lainkohta koskee rautatieliikennettä ja jälkimmäiset ilmaliikennettä. Rautatieliikennettä koskeva säännös on alkuperäinen eikä sitä ole muutettu millään tavoin koko rikoslain voimassaoloaikana. Ilmaliikennesabotaasia koskeva 14 b § säädettiin 1973 ja se perustuu Montrealissa 1971 hyväksyttyyn yleissopimukseen siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemisestä (SopS 56/73).

Voimassa olevan 34 luvun 9 §:n mukaan on rangaistavaa saattaa matkaan vaara rautatien käyttämisessä vahingoittamalla rautatietä, sen kulkuneuvoja tai muuta tarpeistoa taikka panemalla jotakin radalle tai muulla sellaisella tavalla. Rangaistus on siinä tapauksessa, että teko on tehty aikoen saada vaara aikaan, vankeutta vähintään kaksi ja enintään kahdeksan vuotta. Jos teko tehdään tahallaan mutta ilman vaaranaiheuttamisen aikomusta, rangaistus on vankeutta vähintään kuusi kuukautta ja enintään neljä vuotta. Tuottamuksellisesta teosta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Tahallisten rikosten yritys on rangaistava.

Ilmaliikennesabotaasiin syyllistyy 14 b §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan se, joka oikeudettomasti tuhoaa käytössä olevan ilma-aluksen, tekee sen lentokyvyttömäksi tai vahingoittaa sitä tavalla, joka on omiaan vaarantamaan sen lentoturvallisuutta, ja 4 kohdan mukaan se, joka tuhoaa tai vahingoittaa lennonvarmistuslaitteita tai häiritsee niiden toimintaa tavalla, joka on omiaan vaarantamaan lennolla olevien ilma-alusten turvallisuutta.

Roomassa vuonna 1988 hyväksytty yleissopimus merenkulun turvallisuutta vaarantavien tekojen ehkäisemisestä edellyttää samanlaisten laivoihin kohdistuvien tekojen säätämistä rangaistaviksi kuin mitä edellä on sanottu ilma-aluksista.

Ehdotuksen mukaan vahingoittamistekojen kohteita voivat olla kulkuneuvo, kulkuneuvon välineistö, kulkuväylä, liikenteen ohjausmerkki tai muu liikenteen laitteisto. Kulkuneuvolla tarkoitetaan kaikkien liikennemuotojen kulkuneuvoja. Kulkuneuvon ei välttämättä tarvitse olla moottorikäyttöinen. Se voi olla yhtä hyvin polkupyörä kuin lentokone. Vaatimukset, että teko ei saa olla vähäinen ja että siitä tulee koitua yleistä vaaraa liikenteessä, edellyttävät kuitenkin yleensä moottorikulkuneuvoa. Säännöksessä tarkoitettua kulkuneuvon välineistöä ovat esimerkiksi pelastus- ja sammutusvälineet. Vaaran pitää kohdistua muuhunkin kuin tekijään itseensä.

Kulkuväylällä tarkoitetaan kaikkien liikennemuotojen kulkureittejä. Kulkuväylällä on täysin selkeä merkitys raideliikenteessä. Raideliikenne edellyttää raiteita, mutta kulkuväylään kuuluu kaikki se tila, jonka kulkuneuvo tarvitsee. Melko selvä on myös tieliikenteen kulkuväylä, joka tarkoittaa tietä, katua, niihin liittyvää siltaa tai muuta vastaavaa kulkuväyläksi tarkoitettua rakennelmaa. Mitä tahansa maan pintaa, esimerkiksi peltoa tai metsää, ei voida pitää tavanomaisena kulkuväylänä. Sen sijaan yksityistie kuuluisi säännöksen piiriin.

Vesi- ja ilmaliikenteessä kulkuväylä on vaikeammin määriteltävissä, koska vesi- ja ilmatila voivat laajemmin olla kulkuväylinä. Kuitenkaan mikä tahansa liikenne-esteen rakentaminen vesi- tai ilmatilaan ei vielä täytä kulkuväylän vahingoittamis- tai muuntamisvaatimusta. Vesiliikenteessä kulkuväyliksi voidaan katsoa laivareitit, sisävesireitit ja muu vesiliikenteeseen tavallisesti käytetty alue. Ilmaliikenteen kulkuväyliä ovat lentokentät ja niiden läheinen ilmatila eli niin sanottu esterajoitusalue, varsinaiset lentoreitit sekä varalaskupaikat. Muualla ilmatilan tulisi olla esteetön vähimmäislentokorkeuden yläpuolella. Vähimmäislentokorkeus on alueesta riippuen 150-300 metriä maapinnasta tai korkeimmasta esteestä.

Liikenteen ohjausmerkkejä on kaikissa liikennemuodoissa. Ne voivat sisältää kieltoja, käskyjä tai suosituksia. Ohjausmerkin muuntamisen tulee aiheuttaa vaaraa. Liikennemerkin rangaistavaa muuntamista voi olla myös sen poistaminen tai siirto väärään paikkaan. Vaaraa tuottamaton muuntaminen, kuten nopeusrajoitusmerkinnän muuttaminen pienemmäksi tai muu vähäinen liikennemerkin muutos, ei ole tuhotyötä.

Muu liikenteen laitteisto täydentää säännöstä sellaisilla liikenteeseen olennaisesti kuuluvilla esineillä, jotka eivät ole kulkuneuvoja tai niiden välineistöä taikka liikenteen ohjausmerkkejä.

Momentin 2 kohdan mukaan liikennetuhotyönä rangaistaan liikenteeseen liittyvän väärän tiedon antaminen. Sitä vastaava voimassa olevan rikoslain 34 luvun 14 b §:n 1 momentin 5 kohta koskee lennolla olevan ilma-aluksen turvallisuutta. Tältäkin osin ilmaliikennesabotaasisäännös perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien tekojen ehkäisemiseksi tehtyyn yleissopimukseen. Laivojen osalta vastaavan teon rankaisemista edellyttää edellä mainittu Rooman sopimus.

Rautatieliikenteen osalta rangaistaan voimassa olevan 34 luvun 9 §:n nojalla sitä, joka saa aikaan vaaraa rautatien käyttämisessä antamalla väärän ilmoitusmerkin taikka muulla vastaavalla tavalla.

Väärän tiedon antaminen voi olla vaarallista myös tieliikenteessä. Esimerkkeinä voidaan mainita toisten neuvominen tielle, jolla on käynnissä rallikilpailu, tai petollisen kelitiedon antaminen. Siksi säännöksen ehdotetaan koskevan kaikkia liikennemuotoja.

Momentin 3 kohta koskee väkivallan harjoittamista kulkuneuvossa, lentokentällä tai liikenteen ohjailutehtävissä olevaa henkilöä kohtaan. Väkivaltaan rinnastetaan sillä uhkaaminen.

Väkivallan harjoittamista kulkuneuvossa koskee voimassa olevan 34 luvun 14 b §:n 1 momentin 1 kohta. Tässä ilmaliikennesabotaasin muodossa rikoksentekijä tekee lennolla olevan ilma-aluksen miehistöön kuuluvaa tai matkustajaa tai ilma-aluksessa muuten olevaa henkilöä kohtaan väkivaltaa, joka on omiaan vaarantamaan ilma-aluksen turvallisuutta. Säännös perustuu edellä mainittuun Montrealin sopimukseen.

Montrealin sopimusta on laajennettu 24 päivänä helmikuuta 1988 tehdyllä lisäpöytäkirjalla siten, että sen velvoitteet koskevat myös siviili-ilmailuun käytettävällä lentokentällä tehtyä henkilöön kohdistuvaa väkivallantekoa, jos teko vaarantaa tai saattaa vaarantaa lentokentän turvallisuuden. Jotta Suomi voisi ratifioida lisäpöytäkirjan, olisi lentokentällä harjoitettu väkivalta rinnastettava kulkuneuvossa tehtyyn väkivaltaan.

Lentokentällä tarkoitetaan ehdotetussa säännöksessä sekä ilma-alusten lentoonlähtöön ja laskuun tarkoitettua aluetta että lentoaseman ilmaliikennepalvelujen järjestämispaikkaa.

Ehdotetulla liikennetuhotyösäännöksellä ei ole tarkoitus puuttua järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetun lain (472/77) eikä joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetun lain (469/79) soveltamisalaan. Mainittujen lakien rangaistussäännöksessä olevan toissijaisuussäännöksen vuoksi sellainen väkivaltainen käyttäytyminen joukkoliikenteen kulkuneuvossa, joka on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa liikenteessä, voi tulla rangaistavaksi liikennetuhotyönä.

Liikennetuhotyöstä ei yleensä tuomittaisi, jos teko täyttää 11 §:n mukaisen aluksen kaappauksen tunnusmerkistön, koska teot ovat useimmiten niin sanotussa lainkonkurrenssissa keskenään.

Rangaistus liikennetuhotyöstä olisi vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Rangaistusasteikko on siten sama kuin tuhotyössä.

2 momentti. Liikennetuhotyön yritys olisi rangaistava.

3 §. Törkeä tuhotyö

1 momentti. Tuhotyölle ja liikennetuhotyölle ehdotetaan säädettäväksi yhteinen törkeää tekomuotoa koskeva rangaistussäännös. Törkeää tuhotyötä koskevan säännöksen soveltaminen edellyttää, että perusrikosten tunnusmerkistö ja törkeää tekomuotoa koskevat lisävaatimukset ovat täyttyneet.

Lisävaatimuksena ovat ensinnäkin ankaroittamisperusteet, joita ehdotetussa säännöksessä on lueteltu kolme. Jonkin niistä on toteuduttava, jotta tuhotyötä voitaisiin pitää törkeänä. Toinen lisävaatimus on kokonaisarvostelu, jonka perusteella rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Molempien lisävaatimusten tulee samassa teossa toteutua.

Momentin 1 kohta koskee vaaran laatua ja määrää. Vaatimuksena on, että tuhotyö tai liikennetuhotyö aiheuttaa suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa. Tunnusmerkistö edellyttää konkreettista, kysymyksessä olevassa tapauksessa nimenomaisesti ilmenevää vakavaa vaaraa. Todennäköisyyden, että teko aiheuttaa hengenmenon tai terveyden vahingoittumisen, tulee olla suuri. Vakavan vaaran vaatimus sisältää sen, että uhkaavan terveyden vahingoittumisen tulee olla tietyn tasoista. Nimettyinä sairauksina tai vammoina vakavan terveyden vaaran vaatimusta ei voida esittää, koska saman sairauden tai vamman vaikutus eri ihmisiin voi olla hyvin erilainen. Hengenmenon vaaran osalta seurauksen vakavuus on aina selvä, joten siltä osin ratkaiseva seikka on vaaran konkreettisuusaste.

Momentin 1 kohta vaatii nimenomaan hengen tai terveyden vaarantamista. Taloudellisen vahingon vaara ei täytä tätä tunnusmerkistöä. Vaikka tuhotyöllä on aiheutettu erittäin suuri omaisuusvahinko tai sellaisen vahingon vaara, mutta sillä ei ole vakavasti vaarannettu toisten henkeä tai terveyttä, ei sitä 1 kohdan perusteella voida pitää törkeänä.

Tuhotyön perusvaatimus on, että aiheutetun vaaran tulee olla yleistä. Yleisen vaaran vaatimus sisältää sen, että kohdejoukosta ei etukäteen ole tarkkaa tietoa. Kun törkeässä tekomuodossa vaaran on oltava konkreettinen, mahdollisen vahinkoseurauksen kohde voidaan yksilöidä. Vaarantamisen tulee 1 kohdan mukaan kohdistua suureen ihmismäärään. Suurelle ihmismäärälle ei kuitenkaan voida esittää tarkkaa lukumääräistä alarajaa, vaan ratkaisu on tehtävä tapauskohtaisesti.

Momentin 2 kohta koskee tuhotyön tekemistä siten, että sillä aiheutetaan jollekin yhteiskunnan tärkeälle toiminnolle uhkaavan vahingon pitkäaikaisuuden, laaja-alaisuuden tai muun syyn vuoksi erityisen vakavaa vaaraa. Tällä kohdalla pyritään siihen, että ennalta määrittelemättömät laajaa tuhoa aiheuttavat tekotavat voivat tulla säännöksen soveltamispiiriin. Erityisesti tämä ankaroittamisperuste soveltuu 1 §:n 2 momentissa säädetyn tuhotyön törkeyttä harkittaessa. Yhteiskunnan tärkeällä toiminnolla tarkoitetaan samaa kuin edellä mainitussa säännöksessä.

Momentin 3 kohdan mukaan tuhotyö tai liikennetuhotyö voidaan arvostella törkeäksi, jos se tehdään sodan tai muiden poikkeusolojen aikana. Tämän kohdan mukaan perusrikoksen teolle ei aseteta muuta lisävaatimusta kuin että se on tehty tiettynä poikkeusaikana.

Poikkeusoloilla tarkoitetaan valmiuslain 2 §:n mukaisia oloja. Tällaisia olisivat Suomeen kohdistunut aseellinen hyökkäys, sota, sodan jälkitila sekä Suomen alueellisen koskemattomuuden vakava loukkaus ja maahan kohdistunut sodanuhka. Samanlaisena pidettäisiin myös vieraiden valtioiden välistä sotaa tai sodanuhkaa ja muuta vaikutukseltaan näihin rinnastettavaa Suomen ulkopuolella sattunutta erityistä tapahtumaa, jos siitä voi aiheutua vakava vaara kansallisen olemassaolon ja hyvinvoinnin perusteille. Poikkeusoloja olisi myös välttämättömien polttoaineiden ja muun energian sekä raaka-aineiden ja muiden tavaroiden tuonnin vaikeutuminen tai estyminen taikka muusta vaikutukseltaan näihin verrattavasta kansainvälisen vaihdannan äkillisestä häiriintymisestä aiheutuva vakava uhka väestön toimeentulolle tai maan talouselämän perusteille sekä suuronnettomuus, jos tilanteen hallitseminen viranomaisten säännöllisin toimivaltuuksin ole mahdollista.

Törkeän tuhotyön vähimmäisrangaistus olisi kaksi ja enimmäisrangaistus kymmenen vuotta vankeutta.

2 momentti. Myös törkeän tuhotyön yritys olisi rangaistava.

4 §. Terveyden vaarantaminen

Terveyden vaarantaminen on samanlainen yleisvaarallinen perusrikos kuin tuhotyö. Myös rangaistustasoltaan se ja sen törkeä tekomuoto ovat tuhotyörikoksiin rinnastettavia.

1 momentti. Terveyden vaarantaminen voidaan toteuttaa kolmella eri tavalla. Nämä tavat on tässä momentissa ryhmitelty omiin kohtiinsa.

Kaikille kohdille yhteinen edellytys on, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Yleisen hengen tai terveyden vaaran vaatimus tarkoittaa samaa kuin tuhotyön yhteydessä. Kysymys on abstraktisen vaaran aiheuttamisesta.

Momentin 1 kohdan mukaan terveyden vaarantaminen voidaan tehdä myrkyttämällä elintarvike tai saattamalla se muulla tavoin terveydelle vaaralliseksi. Elintarvikkeisiin sisältyvät muun muassa juomat ja makeiset. Lisäksi säännöksen soveltamisalaan kuuluvat muut ihmisten nautittavaksi tai käytettäväksi tarkoitetut aineet, esimerkiksi puhdistusaineet.

Tätä kohtaa vastaa voimassa olevassa laissa 34 luvun 15 §. Tämän pykälän mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan myrkyttää vesijohdon, kaivon tai muun senkaltaisen vesipaikan taikka ruoka-aineen, juoman tahi jotakin muuta muiden käytettäväksi sopivaa tai myytäväksi aiottua taikka panee sellaiseen tavaraan ainetta, jonka tietää terveydelle turmiolliseksi. Edelleen rangaistavaa on pitää kaupan, myydä tai muulla tavoin levittää sellaista tavaraa, johon tietää pannun tai sekoitetun myrkkyä tai muuta senkaltaista vaarallista ainetta, salaamalla tavaran vaarallisuuden.

Ehdotetussa säännöksessä on kysymys elintarvikkeen tai muun ihmisten nautittavaksi tai käytettäväksi tarkoitetutn aineen myrkyttämisestä. Myrkyttämisen kohde on siinä määritelty laajemmin ja yleisemmin kuin voimassa olevan luvun 15 §:ssä. Veden ja juoman mainitsemista säännöksessä erikseen ei ole katsottu tarpeelliseksi. Myrkyttämisen ohella myös muut tavat saattaa nautinto- tai käyttöaine terveydelle vaaralliseksi kuuluisivat rangaistavan käyttäytymisen alaan. Terveydelle vaaralliseksi saaminen voitaisiin siten tehdä muullakin kuin myrkyllä, esimerkiksi kätkemällä nautintoaineeseen pieniä teräviä esineitä tai räjähtäviä aineita.

Myrkyttämisellä ja vaaralliseksi saattamisella tarkoitetaan säännöksessä aineen saattamista sellaiseen olotilaan, että käyttäjä ei havaitse sen vaarallisuutta. Myrkyn naamioiminen sellaiseksi elintarvikkeeksi, jota muut voivat nauttia, toteuttaisi tunnusmerkistön. Säännöksen tarkoitus on suojata ihmisten terveyttä tahalliselta, vastoin käyttäjän oletusta tehdyltä aineen muuttamiselta. Pelkkää vaarallisen aineen valmistusta säännös ei koskisi, vaan siltä osin tulisi sovellettavaksi lähinnä kyseistä ainetta koskeva erityislainsäädäntö. Tällaisia lakeja ovat esimerkiksi kemikaalilaki (744/89), lääkelaki (395/87), tuoteturvallisuuslaki (914/86), torjunta-ainelaki (327/69) ja elintarvikelaki (526/41). Luvattomasta myrkyn tai muun hengenvaarallisen aineen valmistuksesta ja kaupanpidosta on rangaistussäännös myös rikoslain 44 luvun 4 §:ssä.

Myrkyttämiseen ja vaaralliseksi saattamiseen rinnastettaisiin vaaralliseksi saatetun aineen pitäminen muiden saatavilla. Terveyden vaarantaminen voitaisiin toteuttaa myös siten, että joku tietoisena aineen vaaralliseksi muuttamisesta myy tai luovuttaa sitä edelleen. Säännös edellyttäisi, että aine on saatettu vaaralliseksi, minkä vuoksi sen piiriin ei kuuluisi alunperin myrkyllisten luonnontuotteiden kaupanpito. Myrkyllisten tuotteiden myyjä voisi joutua rangaistusvastuuseen henki-, pahoinpitely- tai tuottamusrikoksista 21 luvun säännösten mukaan.

Momentin 2 kohdan mukaan terveyden vaarantamista on vakavan sairauden levittäminen. Tämä kohta vastaa voimassa olevan lain 34 luvun 16 §:ää, joka koskee tahallista kulkutaudin levittämistä ihmisiin.

Ehdotuksessa on levitettävän sairauden vaatimusta korotettu. Sairauden olisi oltava vakavaa. Kysymyksessä tulee olla vanhan kielenkäytön mukaisesti kulkutauti, jonka levittäminen yleistä terveysvaaraa aiheuttaen on mahdollista. Uudemman käsitteistön mukaan voitaisiin sairautta kutsua tartuntataudiksi.

Sairauden tartuttaminen toiseen voi olla 21 luvun mukainen pahoinpitelyrikos. Jos sitä vastoin on olemassa vaara, että tartutettu levittää vakavaa sairautta edelleen, yleisen vaaran vaatimus täyttyy ja kysymyksessä voi olla myös terveyden vaarantaminen.

Vakavan sairauden käsitettä ei voida määritellä pelkästään lääketieteellisin käsittein tiettyinä sairauksina. Sairautta voidaan pitää vakavana silloin, kun siitä siinä muodossa, jossa sitä levitetään, voi seurata hengenmeno tai vaara pysyvästä tai pitkäaikaisesta olennaisesta terveydenmenetyksestä.

Momentin 3 kohta koskee ydinenergian tai säteilyn käyttämistä yleistä hengen tai terveyden vaaraa aiheuttavalla tavalla. Tämän kohdan tarkoitus on korvata ydinenergialain 69 §:n ydinenergiarikos ja törkeimmät säteilysuojauslain tahalliset tekomuodot.

Ydinenergialain 69 §:n mukaan on rangaistavaa tahallaan tai huolimattomuudesta käyttää hallussaan olevaa ydinainetta tai ydinjätettä taikka toimia ydinenergiaa käytettäessä muulla tavoin siten, että menettely on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai omaisuudelle taikka ympäristölle. Rangaistus ydinenergiarikoksesta on vankeutta enintään kuusi vuotta. Jos tekijä toimii tahallaan ja vaara on vakava, kysymyksessä on törkeä ydinenergiarikos, josta tuomitaan vankeuteen määräajaksi eli enintään kahdeksitoista vuodeksi ja vähintään kahdeksi vuodeksi. Jos vaara ja rikos siihen liittyvät muut seikat huomioon ottaen on vähäinen, rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Säteilylain 60 §:ssä on samanlainen rangaistussäännös kuin ydinenergialain 69 §:ssä. Säteilylain säännös koskee säteilylähteen käyttöä. Rikokset on porrastettu samalla tavalla kuin ydinenergialain 69 §:ssä, mutta rangaistukset ovat lievempiä. Rangaistus säteilyrikoksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta, törkeästä säteilyrikoksesta vankeutta kuudesta kuukaudesta kuuteen vuoteen ja lievästä säteilyrikoksesta sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Ehdotuksessa tarkoitettaisiin säteilyn käytöllä samaa toimintaa kuin säteilylaissa. Kyseisen lain 11 §:n 2 momentin mukaan säteilyn käytöllä tarkoitetaan säteilylähteen käyttöä, valmistusta ja kauppaa sekä näihin liittyviä toimintoja.

Terveyden vaarantamisen rangaistusasteikko olisi sama kuin tuhotyössä eli vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

2 momentti. Terveyden vaarantamisen yritys olisi rangaistava.

5 §. Törkeä terveyden vaarantaminen

1 momentti. Terveyden vaarantaminen katsotaan törkeäksi, jos teolla aiheutetaan suurelle ihmismäärälle vakava vaara ja rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Vaatimus on samanlainen kuin törkeän tuhotyön 1 kohdassa esitetty ankaroittamisperuste.

Vakava vaara edellyttää sekä suurta vaaran todennäköisyysastetta että terveyden vaarantumisen olennaisuutta. Jos vaaran toteutumisen mahdollisuus on pieni, toteutuu vain rikoksen perustunnusmerkistö, jollei uhkaava vahinko ole todella merkittävä. Sama on tilanne, jos terveyden vaarantuminen on lähes varmaa, mutta seurauksena olisi esimerkiksi lievä pahoinvointi.

Törkeä terveyden vaarantaminen edellyttää konkreettista vaaraa. Vaaran kohdejoukon tulee olla suuri, joten vain muutamaan ihmiseen kohdistunut teko ei täytä tunnusmerkistöä. Tarkkaa lukumäärärajaa suurelle ihmismäärälle ei voida asettaa, vaan tämän tunnusmerkistötekijän täyttyminen riippuu tilanteesta.

Kuten muissakin törkeissä tekomuodoissa, rikoksen tunnusmerkistö edellyttää ankaroittamisperusteen eli suurelle ihmismäärälle aiheutetun vakavan vaaran lisäksi kokonaisharkintaa, jonka perusteella tekoa pidetään myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Rangaistusasteikko olisi sama kuin törkeässä tuhotyössä eli vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 momentti. Myös törkeän terveyden vaarantamisen yritys olisi rangaistava.

6 §. Ydinräjähderikos

1 momentti. Ydinenergialain 4 §:n mukaan ydinräjähteiden maahantuonti, valmistaminen, hallussapito ja räjäyttäminen on Suomessa kielletty. Saman lain 70 §:n 1 momentissa on ydinräjähderikoksena säädetty rangaistavaksi edellä mainitun kiellon rikkominen. Kielto ja rangaistussäännös perustuvat useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joihin Suomi on sitoutunut. Vuonna 1970 ydinaseiden leviämisen estämisestä tehdyssä niin sanotussa ydinsulkusopimuksessa (SopS 11/70) Suomi on sitoutunut olemaan hankkimatta ydinaseita tai muita ydinräjähteitä.

Ydinräjähderikosta koskevaa säännöstä vastaava rangaistussäännös tulee rikoksen törkeysasteen takia sijoittaa rikoslakiin. Rikoksen rangaistusasteikko on tällä hetkellä vankeutta sen määräajan enimmäismäärään 12 vuoteen asti, kuitenkin vähintään neljä vuotta.

Ehdotetun 6 §:n mukaan ydinräjähderikoksen tekomuodot olisivat edelleen ydinräjähteen räjäyttäminen, maahantuominen, valmistaminen ja hallussapito. Ydinräjähteeseen sisältyvien suurien vahingonvaarojen vuoksi muut tekomuodot olisivat jo sinänsä rinnastettavissa räjäyttämiseen niin, että niistä voidaan säätää yhtä ankara rangaistusuhka kuin räjäyttämisestä.

Ydinräjähderikossäännös olisi alueellisesti rajattu koskemaan vain Suomessa tehtyjä tekoja. Maahantuomisen yhteydessä alueellinen rajoitus johtuu jo teon luonteesta. Säännöksen perusteella olisi samoin kuin voimassa olevan ydinenergialainkin perusteella rangaistavaa, jos Suomen aluevesille tulevassa aluksessa olisi ydinräjähteitä, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu tuoda maahan.

Ydinräjähderikos poikkeaa edellä tässä luvussa käsitellyistä rikoksista siten, että rikoksen tunnusmerkistöön ei kuulu vaatimus, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa. Voidaan hyvin ajatella, että ydinräjähteen maahantuominen tai hallussapito tehdään siten, ettei teko ole omiaan aiheuttamaan vaaraa. Näidenkin tekomuotojen ankaran rangaistavuuden perustana on kuitenkin olettamus, että ydinräjähteeseen liittyy aina mahdollisuus erittäin suuren vahingon syntymiseen. Jonkinasteisen vaaran syntymistä voidaan näissä tekomuodoissa pitää niin ilmeisenä, että vaaran vaatimusta on tarpeetonta kirjoittaa rikoksen tunnusmerkistöön.

Rangaistukseksi ydinräjähderikoksesta ehdotetaan samaa kuin törkeästä tuhotyöstä ja törkeästä terveyden vaarantamisesta on ehdotettu. Rangaistus olisi siten vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta.

2 momentti. Myös ydinräjähderikoksen yritys olisi rangaistava.

7 §. Yleisvaaran tuottamus

1 momentti. Tuhotyö, liikennetuhotyö ja terveyden vaarantaminen ovat tahallisia rikoksia. Ne edellyttävät, että rikoksentekijän tahallisuus ulottuu myös vaaran aiheuttamiseen. Tahallisuuden on siten katettava kokonaan teon objektiivinen puoli. Ellei vaaran aiheuttamista voida lukea tahallisena tekona tai laiminlyöntinä rikoksentekijän syyksi, hän ei syyllisty tahalliseen yleisvaaralliseen rikokseen. Rankaisematta tällaista tekoa ei kuitenkaan ole syytä jättää, koska myös sellaiset teot, joilla huolimattomuudesta tai varomattomuudesta aiheutetaan yleistä vaaraa, ovat niin moitittavia, että niiden torjumiseksi tarvitaan rangaistusuhkaa.

Pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi yleisvaaran tuottamus. Tästä rikoksesta olisi kysymys, kun tekijä tekee jonkin 1, 2 tai 4 §:ssä mainitun teon, jolla tuottamuksellisesti aiheutetaan mainituissa pykälissä kuvattu vaara. Vaaran aiheuttaminen tapahtuu tällöin huolimattomuudesta tai varomattomuudesta. Sen sijaan teon alkuosa, itse tekemistoimi voi olla myös tahallinen. Esimerkiksi tulen sytyttäminen voi olla täysin tahallista, mutta tuli voi riistäytyä jostain yllättävästä seikasta johtuen siten, että tulipalo on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa. Jos tulen sytyttäjä on itse tekemistoimen suhteen toiminut tahallisesti tai ainakin tuottamuksellisesti ja hän on vaaran aiheuttamisen osalta syyllistynyt jonkinasteiseen huolimattomuuteen eikä kysymys ole pelkästä tapaturmasta, hänet voidaan tuomita yleisvaaran tuottamuksesta. Rangaistus yleisvaaran tuottamuksesta olisi sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

2 momentti. Ydinräjähderikoksen tunnusmerkistö täyttyy ilman, että kysymyksessä oleva teko on omiaan aiheuttamaan yleistä vaaraa. Ydinräjähteen räjäyttäminen, maahantuominen, valmistaminen ja hallussapito on 6 §:n mukaan rangaistavaa sellaisenaan. Kun ydinräjähderikoksen täyttyminen ei edellytä vaaraa, ei tuottamuksellisen teon yhteydessä voida viitata kuten muiden yleisvaarallisten rikosten yhteydessä tahallisen teon rangaistussäännöksessä tarkoitettuun vaaraan. Silti on luonnollista, että yleisvaaran tuottamuksesta tuomitaan myös se, joka huolimattomuudesta tuo maahan, valmistaa, pitää hallussa tai räjäyttää ydinräjähteen. Tästä ehdotetaan erillistä säännöstä 7 §:n 2 momentissa.

3 momentti. Yleisvaaran tuottamukseen liittyisi mahdollisuus välttää rangaistus oman toiminnan ansiosta. Tätä mahdollisuutta on pidetty kokonaisedun kannalta hyödyllisenä houkuttimena rikoksen seurausten torjumiseksi. Tämän edun voisi saada tuottamuksellisen vaaran aiheuttaja, joka omalla toiminnallaan poistaa vaaran, ennen kuin vaaratilanteesta on aiheutunut välitöntä vahinkoa. Tällaisessa tapauksessa voi syyttäjä jättää syytteen nostamatta tai tuomioistuin rangaistuksen tuomitsematta. Säännös ei koskisi tuottamuksellista ydinräjähderikosta.

Syyttäjän tai tuomioistuimen harkinnassa olisi, milloin rangaistustoimenpiteistä luovutaan. Harkinnassa tulisi kiinnittää erityisesti huomiota siihen, minkä asteista tekijän huolimattomuus on ollut ja kuinka perusteellisesti hän on pyrkinyt vaaratilanteen poistamaan.

8 §. Törkeä yleisvaaran tuottamus

Yleisvaaran tuottamuksesta voi syntyä suuret ja monivaikutteiset seuraukset. Vakavimpiin tapauksiin ei 7 §:ssä säädetty rangaistusasteikko olisi riittävä. Siksi tarvitaan erillinen säännös myös tuottamusrikoksen kvalifioidusta tekomuodosta eli törkeästä yleisvaaran tuottamuksesta.

Jos yleisvaaran tuottamuksessa aiheutetaan suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, kysymys olisi törkeästä yleisvaaran tuottamuksesta. Rikoksen tunnusmerkistö on seurauspainotteinen, koska ratkaisevaa olisi tuotettu vaara eikä tuottamuksen aste. Lisäksi edellytetään, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisharkinnassa olisi luonnollisesti merkitystä myös tuottamuksen asteella.

Törkeän yleisvaaran tuottamuksen tunnusmerkistövaatimuksena käytetään sanontaa ''aiheutetaan suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa''. Vaatimus on samansisältöinen kuin tahallisissa rikoksissa eli törkeässä tuhotyössä (3 §) ja törkeässä terveyden vaarantamisessa (5 §). Vaaran tulee olla konkreettinen ja vahingon todennäköisyyden olennainen. Suuren ihmismäärän tulkinnassa pätee sama, mitä on sanottu 3 §:n perusteluissa.

Rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen.

9 §. Yleisvaarallisen rikoksen valmistelu

Suomen rikosoikeudellisessa järjestelmässä rikoksen valmistelu on rangaistavaa ainoastaan silloin, kun siitä on laissa erikseen säädetty. Tästä on nimenomainen säännös rikoslain 4 luvun 3 §:ssä. Valmistelun rangaistavaksi säätäviä lainkohtia on rikoslaissa muutamia, esimerkiksi valtiopetoksen ja rahanväärennyksen valmistelu.

Yleisvaarallisia rikoksia koskevassa voimassa olevassa 34 luvussa on säädetty rangaistavaksi murhapolton ja räjäyttämisen valmistelu sekä räjähdysaineen hankkiminen nimenomaisesti rikoksen tekemistä varten. Sen 6 §:n 1 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka aikoen tehdä murhapolton tai sitä vastaavan räjähdyksen kokoaa sytytys- tai räjähdysaineita, sellaisesta valmistelusta enintään neljän vuoden vankeusrangaistuksella. Tässä 1 momentin säännöksessä on siis kysymys vain murhapolton tai räjäyttämisen valmistelusta. Valmistelun rangaistavuutta on perusteltu sillä, että näissä rikoksissa on vaikeaa erottaa valmistelun ja yrityksen rajaa.

Yleisempi rikoksen valmistelu räjähdysaineita tai niiden valmistusaineita hankkimalla on säädetty rangaistavaksi 34 luvun 6 §:n 2 momentissa. Tämän valmistelurikoksen tekotapoja ovat räjähdysaineen tai sen valmistusvälineen valmistus, hankkiminen ja luonaan säilyttäminen. Edellytyksenä on, että tämä tapahtuu aikomuksella tehdä räjähdysaineella rikos. Rikos voi olla mikä rikos tahansa, laissa ei ole asetettu rikoksen törkeysasteelle mitään alarajaa. Rangaistusasteikko on sama kuin 1 momentissa.

Rangaistavuuden alaa on 2 momentissa vielä laajennettu henkilöön, joka avustaa räjähdysaineen tai sen valmistusvälineen valmistuksessa, hankkimisessa tai säilyttämisessä, vaikka hän tietää tai hänellä on syytä otaksua, että räjähdysainetta on aiottu käyttää rikoksen tekemiseen. Jos 2 momentissa tarkoitettu teko tapahtuu valtiopetoksen tekemistarkoituksessa, tuomitaan rangaistus siitä 3 momentin mukaan rikoslain nykyisen 11 luvun 4 §:n nojalla. Kun valtiopetoksen valmistelun rangaistavuus ehdotetaan tyhjentävästi säänneltäväksi 13 luvun 3 §:ssä, ei 34 lukuun tarvita sitä koskevaa säännöstä.

Ilmaliikennesabotaasina rangaistaan 34 luvun 14 b §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan sellaisen laitteen tai aineen asettaminen tai toimittaminen ilma-alukseen, joka on omiaan tuhoamaan ilma-aluksen, saattamaan sen lentokelvottomaksi tai vaarantamaan sen lentoturvallisuutta. Rangaistus on vankeutta kahdesta vuodesta kahteentoista vuoteen. Meriturvallisuutta koskeva Rooman yleissopimus edellyttää vastaavaa rangaistussäännöstä laivojen osalta.

Ydinenergialain 70 §:n 3 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka tehdäkseen ydinräjähderikoksen hankkii ydinainetta taikka hankkii tai valmistaa räjähdysainetta, ydinräjähteen laukaisemiseen tarvittavan osan tai laitteen taikka ydinräjähteen valmistamiseksi tarvittavan valmistuskaavan tai -piirustuksen. Rangaistus on vankeutta enintään kuusi vuotta.

1 momentti. Tämän momentin mukaan rangaistaisiin luvun 1―5 §:ssä tarkoitettujen rikosten valmisteluteko. Yleisvaarallisen rikoksen valmisteluun syyllistyisi se, joka tehdäkseen edellä mainitun rikoksen pitää hallussaan pommia, muuta räjähdettä taikka vaarallista laitetta tai ainetta.

Ehdotettu säännös olisi suppeampi kuin nykyinen 34 luvun 6 §:n valmistelusäännös siinä mielessä, että se koskisi vain 34 luvun 1-5 §:ssä rangaistavaksi säädetyn rikoksen valmistelua. Säännös on tarkoituspainotteinen siten, että ratkaisevaa olisi mainittujen rikosten tekemistarkoitus. Tunnusmerkistö edellyttää paitsi tahallisuutta myös selvää aikomusta tehdä pykälässä mainittu yleisvaarallinen rikos. Ulkonaisesti valmisteluksi riittäisi pommin tai vastaavan välineen hallussapito.

Muualla lainsäädännössä olevat räjähdysaineita koskevat rangaistussäännökset jäävät edelleen voimaan. Ruudin ja muun räjähdysaineen luvattomasta valmistamisesta sekä varastossa tai kaupan pitämisestä on rikoslain 44 luvun 4 §:n 2 momentissa rangaistussäännös, jonka nojalla voidaan tuomita sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Räjähdysvaarallisista aineista annetun lain 11 §:n mukaan rangaistus kyseistä lakia vastaan tehdystä rikoksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta, jos rikos on tehty antamalla väärä ilmoitus, salaamalla laatu tai muulla vilpillä, muussa tapauksessa pelkästään sakkoa.

Pommilla tarkoitetaan räjähdelatauksella varustettua äkillisesti räjähtävää esinettä, joka voi aiheuttaa ihmisille tai omaisuudelle vahinkoa räjähdys-, palo- tai säteilyvaikutuksen takia. Pommiin verrattavia ovat muut, esimerkiksi pitkävaikutteiset tai ketjutetut räjähteet. Samassa asemassa olisivat mitkä tahansa laitteet tai aineet, joista voi olla yleistä vaaraa. Aine voi olla vaarallinen esimerkiksi myrkyllisyytensä, syövyttävyytensä tai muun sellaisen ominaisuuden takia.

Valmistelun ja 1-5 §:ssä tarkoitetun rikoksen yrityksen raja on teon ulkonaisessa etenemisessä. Jos rikoksen jokin täytäntöönpanotoimi on tehty, esimerkiksi pommi sijoitettu aiottuun paikkaan, kysymys on rangaistavasta tuhotyön yrityksestä eikä enää yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta. Jos tekijä vasta kuljettaa vaarallista laitetta suunniteltuun kohteeseen, kysymys on yleensä vielä valmistelusta.

Valmistelun ei tarvitse edetä niin pitkälle, että teosta on jo syntynyt vaara. Riittävää on, että aiottu teko täyttäisi jonkin edellä mainitun yleisvaarallisen rikoksen tunnusmerkistön.

Rangaistukseksi yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

2 momentti. Myös ydinräjähderikoksen valmistelu ehdotetaan rangaistavaksi yleisvaarallisen rikoksen valmisteluna. Tämän rikoksen tunnusmerkistöön kuuluu ydinräjähteen valmistukseen tarvittavien laitteiden tai aineiden taikka valmistuskaavan tai -piirustuksen hankkiminen. Tämänkin rikoksen keskeinen sisältö on kuitenkin sen subjektiivisessa puolessa. Teolta vaaditaan, että kielletyn valmistustarpeiston hankkiminen on tapahtunut ydinräjähderikoksen tekemiseksi.

10 §. Perätön vaarailmoitus

Erilaisten vahinkojen välttämiseksi ja rajoittamiseksi mahdollisimman pieniksi on tärkeää, että ihmiset ilmoittavat havaitsemistaan vaaroista muille. Käytännössä tehdään kuitenkin tahallaan myös perättömiä vaarailmoituksia. Tällaisen teon paheksuttavuus perustuu siihen, että se saa aikaan turhia kustannuksia ja voimavarojen aiheetonta hajaantumista taikka synnyttää ihmisissä pelon tai kauhun tunteita. Tällaisiin tekoihin sovelletaan nykyisin yleensä ilkivaltaa koskevaa 42 luvun 7 §:n säännöstä. Ilkivaltasäännös on tarkoitettu pääasiassa käytettäväksi aivan toisenlaisiin tekoihin. Rikoslain 44 luvun 24 §:ssä on lisäksi säännös ilkimielisestä tai muuten aiheettomasta kulohälytyksestä.

Ilmaliikenteessä perätön vaarailmoitus rangaistaan ilmaliikenteen häiritsemisenä. Siitä tuomitaan voimassa olevan 34 luvun 14 b §:n 4 momentin mukaan myös se, joka tahallaan vastoin parempaa tietoaan perättömästi ilmoittaa, että ilma-alukseen on sijoitettu räjähteitä tai muita ilma-aluksen turvallisuutta vaarantavia aineita tai laitteita, taikka antaa muun sellaisen vääräksi tietämänsä tiedon ja siten aiheuttaa häiriötä lentoliikenteelle.

Uuden 34 luvun 10 §:ksi ehdotetaan kaikille vaaratilanteille yhteistä säännöstä perättömästä vaarailmoituksesta. Pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi perättömän ilmoituksen tekeminen pommista, tulipalosta, merihädästä, suuronnettomuudesta tai muusta vastaavasta hädästä tai vaarasta. Ilmoituksen tulisi olla sellainen, että se on omiaan aiheuttamaan pelastus- tai turvallisuustoimen taikka pakokauhua.

Hätä- ja vaaratilanteet määriteltäisiin säännöksessä mainitsemalla esimerkinomaisesti yleisimmin esiintyneitä perättömien ilmoitusten tyyppitapauksia. Useimmiten perätön ilmoitus on puhelinsoitto tai kirje, jossa ilmoitetaan, että johonkin tiettyyn yleisötilaan on asetettu pommi. Perätön vaarailmoitus olisi myös aiheettoman hätäkutsun lähettäminen radioteitse. Merihätää koskeva yleinen väärä hälytys on aiheeton hätäraketin ampuminen. Suuronnettomuudella tarkoitettaisiin perättömän vaarailmoituksen yhteydessä samaa kuin suuronnettomuuksien tutkinnasta annetun lain (373/85) 3 §:ssä. Mainittujen uhkatekijöiden lisäksi perätön vaarailmoitus voi koskea muutakin vastaavanlaatuista vaaraa tai hätää.

Ilmoituksen tulisi olla sen laatuinen, että se yleisten toimintatapojen mukaan johtaisi jonkin pelastus- tai turvallisuustoimen aloittamiseen taikka olisi omiaan aiheuttamaan pakokauhua. Sellainen ilmoitus, jonka vastaanottaja varmasti tietää perättömäksi, ei kuuluisi säännöksen soveltamisalaan. Pelastus- tai turvallisuustoimeen ryhtymistä ei säännös välttämättä edellyttäisi, kunhan ilmoitus olisi ollut sellainen, että tällaiseen toimeen olisi normaalien toimintaohjeiden mukaan tullut ryhtyä.

Pelastus- ja turvallisuustoimen kanssa rinnakkainen perättömän ilmoituksen mahdollinen seuraus olisi säännöksen mukaan pakokauhu. Pakokauhutilanteessa ilmoituksen välitön kohde olisi yleensä väkijoukko. Pakokauhun sisältönä on voimakas tarve pyrkiä nopeasti pois jostakin paikasta. Pakokauhu-sanalla tarkoitetaan säännöksessä äkillistä tunnereaktiota, joka johtuu sellaisesta vaarailmoituksesta, jonka perättömyyttä ei siinä vaiheessa tiedetä. Pakokauhu voi aiheuttaa muitakin seurauksia, kuten ihmisten loukkaantumisia. Säännös ei kuitenkaan edellytä muuta kuin sellaista ilmoitusta, joka kyseisessä tilanteessa on omiaan aiheuttamaan pakokauhua.

Rangaistus perättömästä vaarailmoituksesta on sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

Tässä yhteydessä ehdotetaan ilkivaltasäännöstä muutettavaksi siten, että siitä poistettaisiin perätöntä vaarailmoitusta koskeva loppuosa. Rikoslain 44 luvun 24 § ehdotetaan kumottavaksi.

11 §. Aluksen kaappaus

Voimassa olevan rikoslain 34 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan tuomitaan ilma-aluksen kaappauksesta se, joka ilma-aluksessa väkivaltaa tai uhkausta käyttäen laittomasti pakottaa päällikön tai miehistön jäsenen ryhtymään aluksen ohjaukseen kuuluvaan toimenpiteeseen tai sellaisesta luopumaan taikka sanotulla tavalla muuten ottaa aluksen määräysvaltaansa tai puuttuu aluksen ohjaukseen tai kulkuun. Rangaistus ilma-aluksen kaappauksesta on vankeutta kahdesta vuodesta kahteentoista vuoteen.

Jos kaappaaminen ei ole omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa ilma-aluksen matkustajille tai miehistölle tai jos rikosta muuten, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, on pidettävä ilma-aluksen kaappausta vähäisempänä, rikoksentekijä tuomitaan saman pykälän 2 momentin mukaan ilma-aluksen laittomasta haltuunotosta. Rangaistus on vankeutta enintään neljä vuotta.

Voimassa oleva rangaistussäännös ilma-aluksen kaappauksesta perustuu Haagissa 16 päivänä joulukuuta 1970 hyväksyttyyn kansainväliseen yleissopimukseen, johon Suomi on liittynyt (SopS 62/71). Haagin sopimuksessa edellytetään rangaistavaksi jokainen henkilö, joka lennolla olevassa ilma-aluksessa ilman laillista oikeutta väkivallalla tai sillä uhaten ottaa ilma-aluksen haltuunsa tai valvontaansa tai sellaista yrittää taikka on osallinen tällaiseen tekoon.

Roomassa 10 päivänä maaliskuuta 1988 hyväksytyssä meriturvallisuussopimuksessa edellytetään muun muassa laivakaappauksen rankaisemista. Sopimukseen liittyvien valtioiden on sitouduttava rankaisemaan henkilöä, joka laittomasti ja tahallaan väkivallalla tai sillä uhkaamalla taikka muuten pelästyttämällä ottaa haltuunsa tai valvontaansa kansainvälisessä kauppamerenkulussa olevan laivan. Sopimuksen edellyttämää laivakaappausta koskeva rangaistussäännös olisi otettava Suomen rikoslakiin, jotta Suomi voisi ratifioida Rooman sopimuksen.

1 momentti. Ilma-aluksen ja laivan kaappauksesta ehdotetaan säädettäväksi yhteinen rangaistussäännös. Ilma-aluksesta ja laivasta käytettäsiiin yhteisnimitystä alus. Säännös koskisi kaikkia ilma-aluksia. Laivoista säännöksen piiriin kuuluisivat alukset, joita käytetään kauppamerenkulkuun. Säännös ei koskisi sota-, tulli- eikä poliisialuksia eikä myöskään sellaisia aluksia, jotka on pysyvästi kiinnitetty merenpohjaan. Säännöksen piiriin kuuluisivat sen sijaan kantosiipi- ja ilmatyynyalukset. Kauppamerenkulkuun käytettävät alukset on Suomessa alusrekisterilain (211/27) mukaan ilmoitettava alusrekisteriin, jos niiden nettovetomäärä on vähintään yhdeksäntoista rekisteritonnia. Aluksen kaappauksen kohteena voisi kuitenkin olla myös ulkomainen alus.

Ehdotettu aluksen kaappausta koskeva säännös edellyttää laittoman väkivallan tai väkivaltaisen uhkauksen käyttöä. Tämä edellytys poikkeaa ilma-aluksen kaappauksen osalta voimassa olevasta laista siten, että uhkauksen tulisi olla väkivaltainen. Toisin kuin voimassa olevan lain mukaan aluksen kaappaajan ei ehdotuksen mukaan tarvitse olla väkivaltaa tai uhkausta käyttäessään aluksessa. Kaappauksen voi siten periaatteessa tehdä mistä tahansa paikasta käsin, esimerkiksi lennonjohtopaikalta tai toisesta aluksesta.

Ohjaukseen puuttumisen tai aluksen määräysvaltaan ottamisen tulee olla oikeudeton. Esimerkiksi lennonjohtaja tai luotsi voi joutua tehtävässään käyttämään sellaisia laillisia toimia, jotka muuten näyttäisivät täyttävän kaappauksen tunnusmerkistön.

Aluksen kaappauksen tekotapoja olisi kaksi. Ensimmäinen niistä on puuttuminen aluksen ohjaukseen ja toinen aluksen ottaminen lento- tai meriturvallisuutta vaarantavalla tavalla kaappaajan määräysvaltaan. Tekotavat on ilmaistu lyhyemmin ja yleisimmin sanonnoin kuin voimassa olevassa laissa.

Tyypillisin aluksen ohjaukseen puuttumistapaus lienee sellainen, jossa aluksen päällikkö tai miehistön jäsen pakotetaan muuttamaan aluksen suuntaa tai ilma-alus laskeutumaan. Ohjaukseen puuttuminen voi tapahtua myös siten, että kaappaaja tekee ohjaushenkilöstön toimintakyvyttömäksi ja ryhtyy itse kuljettamaan alusta.

Ilma-aluksen ohjaukseen puuttuminen edellyttää, että alus on lennolla. Lennolla olon määritelmä on esitetty edellä mainitun Haagin sopimuksen 3 artiklassa. Voimassa olevassa rikoslaissa lennolla olon määritelmä koskee ilmaliikennesabotaasia ja se on sijoitettu 34 luvun 14 b §:n 5 momentiksi.

Vaikka ilma-aluksen kaappaus sen ohjaukseen puuttumalla edellyttää, että alus on lennolla, uuteen 34 lukuun ei lennolla olon määritelmää katsota tarpeelliseksi ottaa. Kuitenkin Haagin sopimuksen 3 artiklassa olevaa määritelmää voidaan edelleen pitää lähtökohtana tilannetta tulkittaessa. Sopimuksen mukaan ilma-aluksen katsotaan olevan lennolla siitä hetkestä lukien, jolloin ilma-alukseen astumisen jälkeen kaikki ulko-ovet on suljettu, siihen saakka kunnes jokin näistä ovista on avattu ilma-aluksesta poistumista varten. Pakkolaskutapauksissa lennon katsotaan jatkuvan siihen saakka, kunnes asianomainen viranomainen ottaa vastatakseen ilma-aluksesta sekä siinä olevista henkilöistä ja omaisuudesta.

Kaappauksen toinen tekomuoto on ottaa alus lento- tai meriturvallisuutta vaarantavalla tavalla määräysvaltaansa. Määräysvaltaan ottaminen voi tapahtua saattamalla aluksen ohjausmiehistö sellaiseen tilaan, että se ei voi itsenäisesti päättää aluksen ohjaustoimenpiteistä.

Ehdotettu säännös sisältää voimassa olevaan ilma-aluksen kaappaussäännökseen verrattuna teonkuvaukseen liittyviä sanamuodon yksinkertaistuksia, joilla rangaistavuuden alaa ei kuitenkaan supisteta. Ehdotus täyttää myös Rooman sopimuksen laivakaappausta koskevat vaatimukset. Se on sopimusta laajempi, koska ehdotettu säännös ei kuten sopimus välttämättä vaatisi, että laiva on kansainvälisessä liikenteessä.

Rangaistus aluksen kaappauksesta olisi vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta. Aluksen kaappaus rinnastettaisiin siten rangaistustasoltaan törkeään tuhotyöhön, törkeään terveyden vaarantamiseen ja ydinräjähderikokseen.

2 momentti. Aluksen kaappauksen yritys olisi rangaistava.

3 momentti. Aluksen kaappaus on luokiteltu perusmuodossaan törkeäksi yleisvaaralliseksi rikokseksi. Siksi ei ole tarpeen säätää erityistä rangaistussäännöstä rikoksen törkeää tekomuotoa varten. Sen sijaan tarvitaan erityinen säännös sellaisen teon varalta, joka muodollisesti täyttää aluksen kaappauksen tunnusmerkistön, mutta on vaarallisuudeltaan vähäinen ja tekotavaltaan lievä. Voimassa olevassa laissa on tällainen säännös ilma-aluksen laittomasta haltuunotosta (rikoslain 34 luvun 14 a §:n 2 momentti). Ilma-aluksen kaappaus lievimmässäkin muodossa täyttää kuitenkin aina jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön. Usein kysymys on pahoinpitelystä tai pakottamisesta, mutta myös muu rikos voi toteutua.

Erillistä rangaistussäännöstä aluksen kaappauksen lievälle tekomuodolle ei tarvita. Teko voitaisiin rangaista niiden muiden rangaistussäännösten perusteella, joiden tunnusmerkistön se täyttää. Tällöin kysymykseen voi tulla yksi tai useampi rikos. Aluksen kaappausta koskevan 11 §:n 3 momentiksi ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan rikoksentekijää ei tuomittaisi aluksen kaappauksesta, jos teko on aiheuttanut vain vähäistä vaaraa lento- tai meriturvallisuudelle ja rikos, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen laatu tai muut tekoon liittyvät seikat, on myös kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Poikkeussäännöksen tarkoitus on sulkea aluksen kaappauksen soveltamisalasta sellaiset teot, joilla ei ole ollut merkittävää vaikutusta ilma- tai meriliikenteen turvallisuudelle. Erityisesti ilmaliikenteessä pienelläkin toimenpiteellä voi olla huomattava vaaraa lisäävä vaikutus. Siksi poikkeussäännöksen soveltaminen tulee kysymykseen vain silloin, kun teko kokonaisuudessaan voidaan katsoa vähäiseksi.

1.12. 38 luku. Tieto- ja viestintärikoksista

1.12.1. Luvun perustelut

1.12.1.1. Systematiikka ja sääntelyn tarve

Tieto on nyky-yhteiskunnassa muodostunut entistä tärkeämmäksi resurssiksi, joka vaatii omaa ja omintakeista oikeussuojaa. Tämä johtuu lähinnä uudesta tietotekniikasta. Samalla kun tietotekniikka on tehostanut yhteiskunnan toimintoja se on aikaansaanut uudenlaista haavoittuvuutta. Tästä aiheutuu ongelmia ainakin kolmella alueella:

― tiedon tallennuksen, käsittelyn ja siirron uusien muotojen luotettavuudesta on saatava takeet,

― tietoon liittyvät uudet taloudelliset arvot on kyettävä suojaamaan ja

― kansalaisten yksityisyyttä on voitava turvata uuden tekniikan aiheuttamia vaaroja vastaan.

Nämä ongelmat merkitsevät monenlaisia haasteita perinteiselle oikeudelliselle ajattelulle. Uuden tietotekniikan johdosta tieto on tavallaan irronnut fyysisestä alustastaan, kun taas oikeussäännökset enimmäkseen ilmentävät paperisidonnaisia järjestelyjä sekä vanhaa kahtiajakoa suulliseen ja kirjalliseen esitykseen. Samalla tiedon julkisuus- ja salassapitoongelmat ovat joutuneet uuteen valoon.

Tietotekniikan ja tietoliikenteen käsitteistö on vielä osittain vakiintumatonta. Teletoimintalakiin (183/87) ja radiolakiin (517/88) sisältyy tosin eräitä käsitemääritelmiä. Silti useat, varsinkin laaja-alaisemmat käsitteet ovat edelleen sisällöltään vaihtelevia. Jo suomen kielen sana tieto on monimerkityksinen ja voi yhtä hyvin viitata tietoon informaationa kuin kuvata tietämystä yleensä tai sitten tarkoittaa ainoastaan niin sanottua ''dataa''. Datalla puolestaan useimmiten tarkoitetaan asian säännönmukaista esitystä viestittävässä tai käsittelykelpoisessa muodossa, toisin sanoen data kuvaa tietoa esittäviä merkkejä. Tiedossa informaationa taas on kysymys itse tiedon sisällöstä.

Tietoturvalla ymmärretään ensisijaisesti tiedon eheyden eli integriteetin (koskemattomuuden) säilyttämistä ja teknisin keinoin tapahtuvaa suojelua. Tietosuojalla on taas perinteisesti tarkoitettu yksityisyyttä loukkaavan tiedon oikeudettoman saannin estämistä. Tietoturvan ja tietosuojan välillä ei ole kuitenkaan selkeää asiallista rajaa. Yksityisyyden käsitteeseen kuuluu toisaalta oikeus määrätä itseään koskevan tiedon käytöstä, mikä liittyy kiinteästi myös tiedon eheyteen, esimerkiksi haluttaessa varmuus siitä, ettei arkaluonteisia tietoja asiattomasti muunnella. Toisaalta tiedon eheyden suojaaminen edellyttää tietojen saannin rajoituksia eli jonkinasteista salaisuussuojaa, toisin sanoen tietojärjestelmiin pääsyä on kontrolloitava ja rajoitettava.

Viestinnällä taas ymmärretään tiedon lähettämisen ja vastaanottamisen muodostamaa kokonaisuutta. Viestinnässä voidaan erottaa joukko- ja kohdeviestintä, joskin näiden viestintälajien ero on uuden tietotekniikan johdosta hämärtynyt. Vaikka nämä viestinnän muodot ovatkin toimintatarkoitukseltaan erilaisia, niiden yhteistä tarkastelua puoltaa muun muassa se, että sama yhdentyvä tiedonsiirtotekniikka soveltuu kumpaankin. Kun tarkoitetaan yhteiskunnan organisoimien viestintäpalvelujen kokonaisuutta, voitaisiin viestinnän sijasta puhua suppeammin myös tietoliikenteestä.

Tietoa ja tietoliikennettä on ensisijaisesti pyrittävä turvaamaan teknisin keinoin. Tietotekniikka tarjoaa myös mahdollisuudet kehittää tiedon käsittely-, tallentamis- ja siirtojärjestelmiä entistä turvallisemmiksi. Esimerkiksi salakirjoitusjärjestelmillä kyetään melko luotettavasti eliminoimaan sähköisesti siirretyn viestin sisällön selvillesaaminen. Rikosoikeudellista sääntelyä kuitenkin tarvitaan ja uuden tietotekniikan luomat ongelmat tavallaan korostavat sen tarvetta: tietotekniikan alalla eettinen normisto on nopeasta kehityksestä johtuen käymistilassa eikä sallitun ja kielletyn välinen raja ole aina läheskään selvä. Sen vuoksi on tärkeää, että rikoslaki omalta osaltaan pyrkii myös uusissa ongelmatilanteissa antamaan selkeitä normeja ihmisten käyttäytymisen perustaksi ja siten osaltaan muotoamaan tietotyön eettisiä periaatteita.

Tietoliikenteeseen liittyvää rikollisuutta koskevassa keskustelussa käytetään ulkomailla silloin tällöin käsitettä tietorikokset. Tietorikoksen käsite sellaisenaan on kuitenkin laaja. Lähes kaikessa inhimillisessä toiminnassa käytetään tietoa jossakin muodossa. Lähtökohtana voitaneen pitää, että tietorikoksiakin on sekä yleisiä että erityisiä. Erityinen tietorikos olisi esimerkiksi yritysvakoilu. Siinä on kysymys aivan tietyntyyppisen, sisällöltään arvokkaan tiedon oikeudettomasta hankkimisesta. Yleisistä tietorikoksista voitaisiin taas puhua silloin, kun rikosoikeudellisen suojelun kohteena on mikä tahansa tieto tai tietojärjestelmien luotettavuus yleensä. Oleellista ei tällöin ole itse tiedon sisältö ja luonne vaan tiedon käyttäjien ja muiden osapuolten luottamus siihen, että suojelun kohteena oleva tietojärjestelmä toimii tarkoitetulla tavalla. Kysymykseen tulee tällöin sekä kansalaisten yksityisyyden että tiedon tallennuksen, käsittelyn ja siirron luotettavuuden suoja. Myös salassapitosäännösten loukkaukset kuuluisivat yleisten tietorikosten ryhmään.

Viestintärikoksiksi voitaisiin puolestaan luonnehtia niitä tekoja, joilla loukataan viestintäsalaisuutta, viestittävän tiedon eheyttä taikka estetään tai häiritään tietoliikennettä. Viestintärikoksiin laajassa mielessä kuuluisivat myös viestinnän vapauteen ja vastuuseen sekä lupa- ja laatukontrolliin kohdistuvat oikeudenvastaiset teot.

Staattisen ja liikkeessä olevan tiedon välille ei kuitenkaan voi eikä kannata vetää kovin jyrkkää rajaa nykyisen tietotekniikan aikana. Tiedon sähköisesti tapahtuvaa käsittelyä, tallentamista ja siirtoa ei ole enää helppo eikä aina edes tarpeellista erottaa toisistaan. Tämän vuoksi tietoturva, tietosuoja, salassapitokysymykset sekä tietoliikenteen toiminnan ja luotettavuuden turvaaminen ovat kaikki toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä.

Nimenomaan automaattisen tietojenkäsittelyn ja uusien tiedonsiirtomuotojen yleistyminen on nostanut esiin tarpeen tarkastella tietoa ja tietoliikennettä omana kokonaisuutenaan myös rikosoikeudellisen sääntelyn kannalta. Automaattisen tietojenkäsittelyn sovellukset ja tietotyö ulottuvat nykyään lähes kaikkiin inhimillisiin toimintoihin ja niinpä siitä aiheutuvat vaatimukset on otettava huomioon kaikilla lainsäädäntölohkoilla. Kaikissa OECD-maissa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta, on katsottu, ettei tarvita erillistä atk-rikoslakia, vaan että niin sanottuihin atk-rikoksiinkin on mahdollisimman pitkälle sovellettava olemassa olevia rikossäännöksiä.

Nykyistä käsitteistöä on luonnollisesti tarkistettava, mikäli tietotekniikan kehitys antaa siihen aiheen. Tämän mukaisesti rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa onkin toteutettu luvattoman käytön, petoksen, vahingonteon ja väärennyksen tunnusmerkistöjen nykyaikaistaminen siten, että säännökset soveltuvat myös automaattisen tietojenkäsittelyn mahdollistamien tekojen arvostelemiseen. Samalla on uuteen yritysvakoilusäännökseen otettu uuden tietotekniikan ilmiöt huomioon ottava tekotunnusmerkki. Vastaavanlaisia tarkistuksia jouduttaneen tekemään myöhemminkin tietotekniikan edelleen kehittyessä.

Näyttää kuitenkin tarkoituksenmukaiselta, että edellä luonnehditut yleiset tieto- ja viestintärikostyypit käsitellään uudessa rikoslaissa lukusystemaattisesti yhtenä kokonaisuutena, vaikka ne perinteisen oikeushyväjaotuksen näkökulmasta muodostavat jossakin määrin epäyhtenäisen ryhmän. Ne kohdistuvat näet osaksi yksilöön ja osaksi koko yhteiskuntaan sekä sisältävät ainesosia niin vapautta, rauhaa, kunniaa, yksityiselämää kuin yleistä järjestystäkin loukkaavista ja vaarantavista rikoksista. Toisaalta myös tietojärjestelmien toimivuus ja tietohallinnon luotettavuus sinänsä voidaan nykyaikaisessa yhteiskunnassa nähdä itsenäisenä oikeushyvänä samassa mielessä kuin yleisen liikenneturvallisuuden intressi liikennerikosoikeudessa.

Tieto- ja viestintärikossäännösten sijoittaminen yhteen lukuun on omiaan korostamaan tiedon ja viestinnän entistä suurempaa merkitystä. Lisäksi se auttaa kokonaiskuvan saamista näihin rikoksiin liittyvistä ilmiöistä. Myös Suomen kansainvälisille kauppa- ja tietoyhteyksille voi olla eduksi, että rikoslainsäädännöstämme on osoitettavissa selkeä tietoliikennettä ja tietojärjestelmiä suojaava säännöstö.

On mahdollista, että tietotekniikkaan liittyvä rikollisuus vastaisuudessa saa uusia muotoja, joiden rikosoikeudellinen sääntely olisi järkevää kytkeä tieto- ja viestintärikoksia koskevaan lukuun. Tällainen ilmiö saattaisi olla esimerkiksi sellaisten laitteiden tai tietokoneohjelmien maahantuonti tai valmistaminen, joilla voidaan tehdä tietorikoksia. Sen vuoksi on tärkeää, että kehitystä valppaasti seurataan myös rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tässä vaiheessa tällaisesta toiminnasta ei kuitenkaan vielä ole niin selkeää kuvaa eikä riittävää kokemusperäistä tietoa, että olisi perusteita esittää sitä torjuvia uusia säännösehdotuksia.

1.12.1.2. Nykyinen lainsäädäntö

Rikoslaissa on useita tietojen salassapitoa koskevia rangaistussäännöksiä. Ne koskevat, paitsi viestintäsalaisuutta, myös virka-, valtio-, liike- ja ammattisalaisuuksia sekä henkilökohtaisia, yksityisen tai perheen salaisuuksia. Näistä virka-, valtio- ja liikesalaisuuksien rikkomisia ei luettaisi edellä hahmotellun systematiikan mukaan yleisiksi tietorikoksiksi, vaan niistä säädettäisiin edelleen omissa asiayhteyksissään. Virkasalaisuuksia koskevat rangaistussäännökset on uudistettu virkarikoslainsäädännön muuttamisen yhteydessä. Valtiosalaisuuksia koskevat säännökset taas uudistettaisiin ehdotetusta rikoslain 12 luvusta ilmenevällä tavalla. Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa on yrityssalaisuusrikoksista säädetty elinkeinorikoksia koskevassa 30 luvussa. Tieto- ja viestintärikossäännösten yhteyteen otettaisiin rikoslain ammattisalaisuuden ja henkilökohtaisten, yksityisen tai perheen salaisuuksien rikkomista vastaavat sekä muualla lainsäädännössä olevia salassapitorikoksia koskevat yleiset salassapitorikossäännökset.

Rikoslain voimassa olevassa 38 luvun 3 §:n l momentissa säädetään asianajajan ja muun asiamiehen sekä lääkärin, haavurin, kätilön ja apteekkarin samoin kuin tällaisen henkilön ammattiapulaisen salassapitovelvollisuuden rikkomisesta. Jos tällainen henkilö luvattomasti ilmaisee yksityisen tai perheen salaisuuden, josta hän on ammattitoimessaan saanut tiedon, hänet on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Säännös on siis niin sanottu täydellinen rikossäännös eli se sisältää myös salassapitovelvollisuuden osoittavan normin.

Sairaanhoitajan ja kätilön salassapitovelvollisuuteen vaikuttavat myös eräät rikoslain ulkopuoliset säännökset, kuten sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annettu laki (554/62). Mainittu laki koskee sairaanhoitajan, kätilön, lääkintävoimistelijan, mielisairaanhoitajan, lastenhoitajan tai muun vastaavan ammatinharjoittajan toimintaa. Lain 3 §:ssä asetetaan vaitiolovelvollisuus ja lain 7 §:n 2 momentissa puolestaan on tuon vaitiolovelvollisuuden rikkomista koskeva rangaistussäännös, joka kuitenkin syrjäytyy siinä tapauksessa, että rikoslain 38 luvun 3 § ankarampana säännöksenä tulee sovellettavaksi. Myös erikoissairaanhoitolakiin (1062/89) sisältyy salassapitovelvollisuuden asettava säännös ja rangaistussäännös, jotka vaikuttavat myös lääkärin salassapitovelvollisuuteen (57 §). Rangaistussäännös on samalla tavalla toissijainen kuin sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetun lain mainittu rangaistussäännös.

Lääkärintoimen harjoittamisesta annetun lain (562/78) l0 §:ssä viitataan salassapitovelvollisuuden osalta siihen, mitä on erikseen säädetty. Viittaus tarkoittaa paitsi lääkärin vaitiolovelvollisuuden rikkomisen yleistä kriminalisointia rikoslain 38 luvun 3 §:n l momentissa, myös eräitä lääkäriä koskevia salassapitovelvollisuuden rikkomisen kriminalisointeja muualla lainsäädännössä kuten kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain (459/73) l5 ja l6 §:ssä sekä kansanterveyslain 42 §:ssä. Hammaslääkärin salassapitovelvollisuus on lakisääteisesti kytketty siihen, mitä lääkärin salassapitovelvollisuudesta on erikseen säädetty tai säädetään.

Asianajajan salassapitovelvollisuus perustuu rikoslain 38 luvun 3 §:n l momenttiin. Lisäksi yleisten oikeusaputoimistojen henkilökunnalle on jo nykyisin säädetty salassapitovelvollisuus yleisestä oikeusaputoiminnasta annetun lain (88/73) 30 §:ssä. Sen sijaan rikoslain puheena olevan pykälän käsite ''muu asiamies'' on epäselvempi. Käsite näyttäisi viittaavan periaatteessa mihin tahansa siviilioikeudelliseen toimeksiantoon. Oikeudenkäymiskaaren l7 luvun 23 §:n todistamiskielto puolestaan koskee ''asiamiestä ja oikeudenkäyntiavustajaa''. Vaikka käsitteen muu asiamies ensiksi mainitussa lainkohdassa tarkoitettua sisältöä ei voidakaan täsmällisesti määritellä eikä asiasta ole myöskään selkeyttävää oikeuskäytäntöä, voitaneen kuitenkin lähteä siitä, että säännöksellä on ainakin pääasiassa tarkoitettu erilaisia oikeudenkäyntiasiamiehiä.

Virkamiehiä koskeva yleinen säännös salassapitovelvollisuuden rikkomisesta sisältyy rikoslain 40 luvun 5 §:ään. Säännös koskee paitsi valtion virkamiehiä myös julkisyhteisöjen palveluksessa olevia työsopimussuhteisia henkilöitä eli julkisyhteisön työntekijöitä. Pykälä syrjäyttää muualla säädetyt salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset, joten sitä sovelletaan aina virkamiehen ja julkisyhteisön työntekijän salassapitovelvollisuuden rikkomiseen. Rangaistavaa on paitsi tahallinen salassapitovelvollisuuden rikkominen, myös huolimattomuudesta tai varomattomuudesta tapahtunut rikos. Rikoksen tekotapoina ovat salassapidettävän tiedon oikeudeton paljastaminen ja sellaisen tiedon oikeudeton käyttäminen omaksi tai toisen hyödyksi. Valtion virkamieslakiin (755/86) on otettu salassapitovelvollisuutta koskeva perussäännös, jonka mukaan virkamies ei saa käyttää hyödykseen eikä luvatta muille ilmaista virkamiesasemassaan tietoon saamaansa seikkaa, joka erikseen on säädetty tai määrätty salassapidettäväksi tai joka koskee toisen terveydentilaa tai jota asian laadun vuoksi ei muutoin ilmeisesti saa ilmaista (23 §).

Yleinen säännös niin sanotun valtiosalaisuuden paljastamisesta sisältyy rikoslain nykyisen l2 luvun 7 §:ään, jota on selostettu edellä 12 luvun perusteluissa. Ehdotettuun l2 lukuun sisältyy ehdotus näiden säännösten uudistamiseksi.

Liikesalaisuuden luvatonta hankkimista, paljastamista ja käyttämistä koskevat yleiset säännökset sisältyvät sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annettuun lakiin (l06l/78) ja rikoslain 30 luvun 4-6 §:ään. Ensiksi mainitun lain 4 § sisältää säännökset kielletyistä menettelytavoista, mutta lakiin ei enää sisälly muita liikesalaisuuden väärinkäyttöä koskevia rangaistussäännöksiä kuin l0 §:n säännös teknisen esikuvan tai ohjeen väärinkäytöstä. Rikoslain mainitut rangaistussäännökset koskevat yritysvakoilua, yrityssalaisuuden rikkomista ja yrityssalaisuuden väärinkäyttöä. Yrityssalaisuuden käsite on määritelty rikoslain 30 luvun 11 §:ssä.

Valtaosa salassapitovelvollisuutta ja sen rikkomista koskevista säännöksistä on kuitenkin muissa kuin mainituissa laeissa. Lainsäädännössämme on nykyisin kaikkiaan noin 400 salassapitovelvollisuutta tai sen rikkomista koskevaa säännöstä. Näissä erityissäännöksissä salassapitoperusteina ovat muun muassa valtion turvallisuus, suhteet ulkovaltoihin ja kansainvälisiin yhteisöihin, finanssi-, raha- ja valuuttapolitiikka, viranomaisten valvonta-, tarkastus- ja rikostorjuntatoiminta, julkinen taloudellinen etu, yksityisen henkilökohtaiset tai taloudelliset olot taikka luotettavien tilastotietojen saaminen. Yleensä säännöksiin liittyy myös rangaistusuhka. Varsin usein rikoksen tekijänä voi olla vain virkamies tai edellä mainittu julkisyhteisön työntekijä.

Salassapitovelvollisuuden rikkomisen sääntelyssä rikoslain ulkopuolisissa laeissa voidaan erottaa kolme päätapaa:

― asianomaisessa laissa on salassapitovelvollisuuden asettava säännös, jonka rikkominen on lain avoimen rangaistussäännöksen nojalla rangaistavaa,

― laissa on salassapitovelvollisuusnormin sisältävä ja sen rikkomista koskeva rangaistussäännös tai

― laki sisältää vain salassapitovelvollisuusnormin, mutta rangaistuksen osalta viitataan rikoslain säännöksiin tai rikoslain säännöksiä on ilman tällaista viittaustakin sovellettava.

Eräissä tapauksissa salassapitovelvollisuudesta ja jopa sen rikkomisen rangaistavuudesta on säädetty asetuksella.

Säännösten rangaistusasteikot vaihtelevat vain sakkorangaistuksen sisältävän asteikon ja kahden vuoden vankeusrangaistuksen sisältävän asteikon välillä. Eräissä rangaistussäännöksissä on toissijaisuuslauseke, jonka mukaan säännöstä ei sovelleta, jos teosta on muualla laissa säädetty ankarampi rangaistus. Joissakin säännöksissä on erillinen rangaistusasteikko esimerkiksi hyötymis- tai vahingoittamistarkoituksessa tehdyn teon varalle. Useat rikokset ovat asianomistajarikoksia.

Viestintäsalaisuuden suojaamista on lainsäädännössä perinteisesti pidetty tärkeänä. Keskeisin säännös on hallitusmuodon 12 §:ssä oleva kirje-, lennätin- ja puhelinsalaisuuden loukkaamattomuutta koskeva säännös. Näihin salaisuuksiin kohdistuvat loukkaukset on kriminalisoitu rikoslain 38 luvun 8 ja 9 a §:ssä sekä 40 luvun 5 §:ssä. Rangaistussäännökset koskevat nykyisin kaikkia yhtäläisesti muilta osin, mutta salassapitovelvollisuuden rikkomiseen sovelletaan joko 38 luvun 9 a §:ää tai 40 luvun 5 §:ää sen mukaan, onko rikoksentekijänä yksityisen telelaitoksen henkilökuntaan kuuluva vai virkamies tai julkisyhteisön työntekijä.

Rangaistus toiselle osoitetun kirjeen tai muun suljetun viestin oikeudettomasta avaamisesta sekä oikeudettomasta tiedon hankkimisesta televerkossa välitettävänä olevan puhelun, sähkeen, tekstin-, kuvan- tai datasiirron taikka muun vastaavan televiestin sisällöstä tai sen yrittämisestä on säädetty 38 luvun 8 §:ssä. Jos rikoksen tekijänä on virkamies, tekoon voivat soveltua lisäksi rikoslain 40 luvun säännökset virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Lisäksi pykälän mukaan tuomitaan rangaistus suljetun viestin tai televiestin oikeudettomasta turmelemisesta, hävittämisestä, kätkemisestä tai salaamisesta. Pykälässä on siis kysymys paitsi viestintäsalaisuuteen kohdistuvista rikoksista myös tietoliikenteen häirintää tarkoittavasta tekotavasta. Rikoksen nimenä on viestintärikos.

Rikoslain 38 luvun 9 a §:ssä säädetystä telesalaisuuden rikkomisesta rangaistaan sitä, joka yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa ollessaan oikeudettomasti antaa tiedon televiestin sisällöstä tai käyttää sellaista tietoa omaksi tai toisen hyödyksi.

Hallitusmuodon 12 § ei koske radioviestinnän salaisuuden loukkaamista. Tällaisen niin sanotun radiosalaisuuden kannalta keskeisin säännös on nykyisin radiolain 7 §:ään sisältyvä radiosalaisuuden sisältöä koskeva säännös ja saman lain 20 §:ään sisältyvä avoin rangaistussäännös, jossa säädetään rangaistavaksi myös radiosalaisuuden rikkomisen. Radiosalaisuuden suoja on erilaista kuin hallitusmuodon perusteella säännellyn puhelinsalaisuuden. Koska radioaallot etenevät vapaasti, niillä tapahtuvan viestinnän tekninen suojaaminen ei ole niin helppoa kuin esimerkiksi kaapeliteitse tapahtuvan viestinnän. Sen vuoksi ei ole pidetty tarkoituksenmukaisena ulottaa radiosalaisuuden suojaa niin pitkälle kuin esimerkiksi puhelinsalaisuuden suoja, silloinkaan kun on kysymys kohdeviestinnästä. Radiolain mukaan toiselle tarkoitetun radiolähetyksen vastaanottaminen ei ole sinänsä kiellettyä. Tämä periaate on todettu myös oikeuskäytännössä (KKO 1991:76). Sen sijaan tällaisen lähetyksen tallentaminen, ilmaiseminen ja hyväksikäyttäminen on kiellettyä. Kielto koskee niin radiolähetyksen sisältöä kuin tietoa lähetyksen olemassaolosta.

Radiolaissa on pyritty turvaamaan radiosalaisuutta myös siten, että laissa kielletään sellaisen laitteen hallussapito, jonka käyttötarkoituksena on murtaa erityisellä teknisellä järjestelmällä toteutettu radiolähetyksen suojaus. Lainsäätäjä on tällä tavalla tukenut teknisten suojajärjestelmien käyttöä.

Viestintää suojaa myös rikoslain 24 luvun 3 b §:n salakuuntelua koskeva säännös. Sen mukaan on rangaistavaa teknisellä laitteella luvattomasti kuunnella tai tallentaa, mitä tapahtuu kotirauhan suojaamassa paikassa tai alueella. Pykälässä on säädetty rangaistavaksi myös salakuuntelun valmistelu. Mainitussa oikeustapauksessa (KKO 1991:76) on katsottu, ettei salakuuntelua koskeva säännös radiolain 7 § huomioon ottaen sovellu poliisiradion luvattomaan kuunteluun ja sen kautta tapahtuvaan poliisiaseman päivystäjän virkahuoneen tapahtumien seuraamiseen.

Tietojen oikeudetonta hankintaa eli erilaista vakoilua koskevia rangaistussäännöksiä on lisäksi maanpetosta, kotirauhan rikkomista sekä yrityssalaisuusrikoksia ja sopimatonta menettelyä elinkeinotoiminnassa koskevien säännöstöjen yhteydessä (rikoslain 12, 24 ja 30 luku sekä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnasa annetun lain 4 §:n 1 momentti ja 10 §) . Nämä säännökset suojaavat ensisijaisesti muita oikeushyviä kuin ihmisen oikeutta salaisuuksiin sinänsä eli hänen oikeuttaan pitää asiansa omana tietonaan ja estää muilta pääsy niihin käsiksi. Vakoilussa uhka kohdistuu pääasiassa maan sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen, kotirauhan rikkomisessa ihmisen yksityisyyden suojaamiseen sekä yrityssalaisuuksia ja elinkeinotoimintaa koskevissa rikoksissa kilpailun rehellisyyteen ja siten myös taloudellisen toiminnan edistämiseen.

Tietoliikenteen häirinnästä on rikoslaissa nykyisin säädetty yleisvaarallisten rikosten yhteydessä. Rikoslain 34 luvun nykyisessä 12 §:ssä säädetään rangaistavaksi yleisen puhelin- tai teleliikennettä harjoittavan laitoksen toiminnan estäminen tai häiritseminen (1 momentti). Rangaistavaa on myös sellaisen esteen tuottamuksellinen aiheuttaminen (2 momentti). Pykälän 3 momentissa säädetään rangaistavaksi telekaapelia laskevan tai sitä kunnostamassa olevan laivan toiminnan määrätynlainen haittaaminen ja 4 momentissa aluksen, kalaverkon tai muun kalanpyydyksen poistamatta jättäminen liian läheltä merkittyä kaapelia. Pykälän 5 momentissa on ankarampi rangaistusasteikko sen varalta, että mainittuihin rikkomuksiin syyllistytään kaapelin laskemista tai kunnostamista johtaneen henkilön kehotuksesta huolimatta. Vielä on pykälän 6 momentissa säännös siitä, miten rangaistaan kysymyksessä olevaa työtä tekevän laivan päällikköä, jos hän laiminlyö noudattaa säännöksiä ilmoitusmerkeistä alusten yhteentörmäyksen estämiseksi.

Radiolaitteista annetun lain 6 §:ssä on rikoslain 34 luvun 12 §:ään viittaava säännös, jossa todetaan mainitun lainkodan olevan soveltuvin osin voimassa myös radiolaitteista. Radiolaissa taas on erikseen säädetty radiolähettimen radioviestinnälle tai muille laitteille aiheuttaman häiriön poistamisesta tai rajoittamisesta. Koska radiolain 20 §:n 1 momentissa on avoin rangaistussäännös, on näidenkin määräysten rikkominen ainakin periaatteessa rangaistavaa.

Sähkölain 63 §:n 2 momentissa on nykyisin rikoslain 34 luvun 12 §:ään viittaava säännös, jossa säädetään rangaistavaksi voimalaitoksen tai sähkönsiirtolaitteiston käyttämisen estäminen tai häiritseminen. Tällaisesta teosta rangaistus on tuomittava rikoslain 34 luvun 12 §:n mukaan.

Radiolain 20 §:n 2 momentissa on lisäksi rangaistussäännös, joka koskee muun muassa aiheettoman hätäkutsun lähettämistä sekä radioliikenteen häiritsemistä ja vaarantamista. Tällaisesta radiolaitteista annettujen säännösten törkeästä rikkomisesta voidaan tuomita vankeutta enintään kaksi vuotta, jollei teosta ole muussa laissa säädetty ankarampaa rangaistusta.

Paitsi tietoliikenne myös erilaiset tietojärjestelmät sinänsä kaipaavat rikosoikeudellista suojaa ulkopuolista tunkeutumista vastaan. Suojeltava oikeushyvä rinnastuu tältä osin kotirauhaan. Lukitun säilön oikeudettomasta avaamisesta tai sen sisällön urkkimisesta ei ole nykyisin rangaistussäännöstä. Rikoslain 38 luvun 8 § koskee vain ''toiselle osoitettua kirjettä ja muuta suljettua viestiä''. Rikoslain 44 luvun 18 §:ssä on tosin säännös sepän tekemästä luvattomasta lukon avaamisesta tai luvattomasta avaimen tekemisestä lukkoon. Saman pykälän mukaan on rangaistavaa, jos seppä antaa tiirikan tai väärän avaimen sille, jota hänen on syytä epäillä. Pykälän toisessa momentissa säädetään rangaistavaksi tiirikan tai väärän avaimen huolimaton säilyttäminen. Tässäkin rikoksessa tekijänä voi olla ainoastaan seppä. Rikoslakiin aikaisemmin sisältynyt murtoa koskeva säännös (entinen rikoslain 28 luvun 3 §) kumottiin vuonna 1972, koska katsottiin, että siinä tarkoitettuihin tekoihin voitaisiin soveltaa vastedes varkauden yritystä, vahingontekoa, kotirauhan rikkomista ja ilkivaltaa koskevia säännöksiä. Murtorikos koskikin vain tapauksia, joissa oli varastamisen aikomus.

Rikoslaissa ei ole myöskään yleisiä oikeudetonta tunkeutumista tietokonejärjestelmään koskevia säännöksiä, jotka suojaisivat sähköisesti tallennetun tiedon luottamuksellisuutta. Sen sijaan henkilörekisterilain (471/87) 45 §:ssä on henkilörekisteriin tunkeutumista koskeva säännös. Siinä säädetään rangaistavaksi oikeudeton tunkeutuminen automaattisen tietojenkäsittelyn avulla ylläpidettyyn henkilörekisteriin. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että tunkeutuminen tapahtuu käyttämällä tekijälle kuulumatonta käyttäjätunnusta tai muulla petollisella toimella tunnistuskontrolli tai vastaava turvajärjestely läpäisemällä.

Eräissä tapauksissa tunkeutuminen tietojärjestelmään, jossa sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla käsitellään, varastoidaan tai siirretään tietoa, saattaa tulla rangaistavaksi televiestiin kohdistuvana loukkauksena rikoslain 38 luvun 8 §:n nojalla. Lisäksi rikoslain 30 luvun 4 §:n yritysvakoilusäännöksessä säädetään rangaistavaksi muun muassa ulkopuolisilta suojattuun tietojärjestelmään tunkeutumalla tapahtuva toiselle kuuluvan yrityssalaisuuden oikeudeton hankkiminen. Lisäedellytyksenä on, että hankkiminen tapahtuu tarkoituksin ilmaista tällainen salaisuus oikeudettomasti tai käyttää sitä oikeudettomasti hyväksi.

Vuoden 1988 alusta voimaan tullutta henkilörekisterilakia voidaan luonnehtia tietosuojan yleislaiksi. Laki koskee sekä viranomaisten että yksityisten pitämiä rekistereitä. Sääntelyn kohteena ovat automaattisen tietojenkäsittelyn avulla ylläpidettävien henkilötiedostojen lisäksi myös kortistot, luettelot ja muut tavanomaiset rekisterit.

Henkilörekisterilaissa on säädetty muun muassa arkaluonteisten tietojen tallettamisesta henkilörekisteriin, rekisteröidyn oikeudesta tarkastaa hänestä rekisterissä olevat tiedot, rekisterien hyväksyttävistä käyttötarkoituksista, tietojen luovuttamisesta henkilörekisteristä ja henkilörekistereiden yhdistämisestä. Näitä seikkoja koskevien lain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesta menettelystä, jolla loukataan rekisteröidyn yksityisyyden suojaa taikka aiheutetaan hänelle muuta vahinkoa tai olennaista haittaa, on henkilörekisterilaissa säädetty rangaistus. Tällaisesta henkilörekisteririkoksesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi (43 §). Lakiin sisältyy lisäksi rangaistussäännös henkilörekisteririkkomuksesta (44 §), jo mainittu säännös henkilörekisteriin tunkeutumisesta (45 §) ja säännös henkilörekisteriä koskevan salassapitovelvollisuuden rikkomisesta (46 §).

1.12.1.3. Nykyisen sääntelyn epäkohdat ja aikaisempia uudistusehdotuksia

Salassapitovelvollisuutta ja sen rikkomista koskevat säännökset ovat syntyneet eri aikoina erilaisista tarpeista ja ovat sisällöltään ja rakenteeltaan varsin epäyhtenäisiä. Myös salassapitovelvollisuuden rikkomisesta säädetyt rangaistukset saattavat huomattavastikin poiketa toisistaan ja paheksuttavuudeltaan niihin rinnastettavissa olevista rikoksista rikoslaissa säädetyistä rangaistuksista. Salassapitorikoksia koskevista säännöksistä on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa. Lisäksi niitä säädetään jatkuvasti uusia, jolloin säännöstö muodostuu entistäkin hajanaisemmaksi. Vaikka ongelmat ovatkin pääasiassa julkisuuslainsäädäntöön kuuluvia, on erityisesti rangaistussäännöksiä koskevan kokonaiskuvan saamiseksi perusteltua ottaa rikoslakiin salassapitorikosta koskeva yleinen rangaistussäännös, johon voitaisiin muissa laeissa tarvittaessa viitata. Tällöin voitaisiin rangaistussäännösten kokonaismäärää selvästi vähentää. Salassapitokysymysten tosiasiallinen merkitys on siinä määrin lisääntynyt, ettei niiden nykyistä hajanaista rangaistussääntelyä voida enää hyväksyä. Julkisuuslainsäädännön uudistamisesta on valmistunut julkisuustoimikunnan mietintö (komiteanmietintö 1992:9). Mietinnössä ehdotetaan muun muassa, että viranomaisia koskevat salassapitosäännökset on mahdollisuuksien mukaan keskitettävä ehdotettuun julkisuuslakiin.

Uuden rangaistussäännöksen säätämisen yhteydessä voitaisiin myös nykyisen rikoslain 38 luvun 3 §:n 1 momentin säännökseen liittyviä tulkinnanvaraisuuksia poistaa. Tämä tapahtuisi siten, että säännöksen nykyiseen tekijäpiiriin liittyvät epäselvyydet ratkaistaisiin nimenomaisesti asianomaisia aloja koskevissa laeissa.

Sen sijaan ei näytä tarpeelliselta pyrkiä yhdentämään virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä annettuja virkamiehen salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevia säännöksiä tai rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa säädettyjä yrityssalaisuuden rikkomiseen liittyviä rangaistussäännöksiä yleiseen salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevaan säännökseen. Myöskään valtiosalaisuuden ilmaisemista ja hankkimista koskevien säännösten erottaminen maanpetosrikoksia koskevasta muusta sääntelystä ei ole näiden rikosten erityisluonteen vuoksi tarkoituksenmukaista. Valtion ulkoisessa turvallisuudessa on kysymys niin merkittävästä suojelukohteesta, että siihen kohdistuvat loukkaukset on järkevää käsitellä omana kokonaisuutenaan.

Viestintäsalaisuutta turvaavat voimassa olevat säännökset ovat sikäli puutteellisia, ettei niissä oteta huomioon kaikkia nykyisin käytössä olevia sähkömagneettisen kohdeviestinnän muotoja eikä kaikilta osin myöskään kohdeviestinnän luonteista radioviestintää, kuten matkapuhelinliikennettä. Käytännössä on ilmennyt epätietoisuutta nykyisten säännösten soveltuvuudesta esimerkiksi matkapuhelimella soitettujen puhelujen luvattomaan kuunteluun.

Viestinnän suojan tärkeyttä on korostettu esimerkiksi parlamentaarisen poliisikomitean mietinnössä (komiteanmietintö 1986:16). Mietinnössä katsotaan muun muassa, että viestinnän suojasta tulisi säätää lailla.

Teletekniikka on viime vuosikymmeninä huomattavasti kehittynyt ja tietoliikenteen merkitys selvästi kasvanut. Uusia televiestinnän muotoja ovat esimerkiksi telex-liikenne, datasiirto eli atk-laitteiden välinen tiedonsiirto, tekstin- ja kuvansiirto, teletieto- eli videoteksitoiminta sekä matkapuhelintoiminta. Teleliikenne tapahtuu edelleenkin pääosin kaapeliteitse, mutta siirtoyhteyksinä käytetään myös radiolinkkejä ja satelliitteja. Kun televerkossa voidaan harjoittaa myös perinteistä joukkoviestintää, kuten radio- ja televisio-ohjelmien lähettämistä, kohde- ja joukkoviestinnän rajat ovat hämärtyneet.

Myös niin sanottu elektroninen posti, eli viestien välittäminen tietokoneelta toisen tietokoneen muistiin tietyn käyttäjän luettavaksi, on jo melko laajassa käytössä. Tällainen toiminta vastaa tarkoitukseltaan suljetun kirjeen lähettämistä. Myös tällä tavoin sähköisesti välitettyjen luottamuksellisten viestien tulee kuulua rikosoikeudellisen suojan piiriin niin viestin siirtovaiheessa kuin viestin ollessa tallennettuna tietokoneen muistiin.

Yhtenä uutena piirteenä viestinnässä on se, että erityisesti organisaatioiden välinen ja samankin organisaation sisäinen tiedonvälitys on siirtynyt yhä enemmän sähköisesti data-, tekstin- tai kuvansiirtona tapahtuvaksi. Samoin tietopankkipalvelut ovat saaneet aikaan sisällöltään uudentyyppistä sähköistä viestintää. Suunnitteilla on jo Suomessakin tietokonepäätteiden laajamittainen käyttöönotto kotitalouksien apuvälineenä.

Tapahtunut viestinnän luonteen ja laajuuden muuttuminen sekä tekninen kehitys korostavat sen tyyppisen viestinnän suojan laajentamisen ja tehostamisen tarvetta, joka keskeisiltä osin toteutettiin virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä. Rikoslain tieto- ja viestintärikosten uudistamisen yhteydessä on kuitenkin syytä tarkistaa rangaistussäännösten systematiikka, koska virkarikossäännöksiä uudistettaessa tähän ei ollut mahdollisuuksia.

Televiestinnän suojaa säänneltäessä on myös ratkaistava, kuinka laajasti telesalaisuus koskee tietoa viestinnän osapuolista. Eduskunnan oikeusasiamies on päätöksessään (n:o 1884/30.5.1979) katsonut, että hallitusmuodossa suojatun puhelinsalaisuuden piiriin kuuluu myös se, mitkä ovat puhelun tilaajan ja vastaanottajan puhelinnumerot ja heidän henkilöllisyytensä sekä puhelun tapahtuma-aika ja kesto. Myös telelainsäädännössä on lähdetty siitä, että puhelinsalaisuus perusoikeutena on ymmärrettävä laajemmin kuin pelkästään puhelun sisältöä koskevana. Teletoiminta-asetukseen on tämän kannan mukaisesti lisätty 15 a § (847/89), joka rajoittaa televiestinnän osapuolten tunnistamiseen tarvittavien tietojen luovuttamista.

Televiestinnän erilaisia muotoja käyttävät kansalaiset ja yhteisöt perustavat käsityksensä viestinnän yksityisyyssuojasta ensisijaisesti siihen tekniseen välittämistapaan, jolla viesti välitetään, eikä niinkään siihen, mikä laitos viestin välittää. On esimerkiksi selvää, ettei kansalainen voi odottaa matkapuhelimella soitettavalta puhelultaan samaa yksityisyyssuojaa kuin kaapeliteitse välitettävältä tavanomaiselta puhelulta. Sen sijaan yhtä selvää eroa ei ole siinä, onko kysymys puhelusta työpaikan sisäisessä verkossa työntekijöiden kesken vai suuntautuuko puhelu yleisen televerkon välityksellä toiseen työpaikkaan samalla paikkakunnalla tai jossakin etäämpänä. Ei ilmeisesti olekaan perusteltua rajoittaa telesalaisuutta koskemaan ainoastaan yleisten laitosten välitettävänä olevia puheluita vaan ulottaa säännökset koskemaan ylipäänsä kaikkea televerkossa tapahtuvaa televiestintää.

Salakuuntelutekniikan kehitys lisää kaiken aikaa kansalaisen yksityisyyden loukkaamiseen kohdistuvaa riskiä. Lähes huomaamattomia radiolähettimiä voidaan kätkeä esimerkiksi henkilön vaatteisiin, jolloin hänen kaikkia keskustelujaan ja muitakin edesottamuksiaan voidaan helposti salaa seurata. Tästäkään syystä ei voida pitää riittävänä nykyisen lain ratkaisua, jonka mukaan henkilön puheviestinnän yksityisyys turvataan ainoastaan kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella. Henkilöillä, jotka hakeutuvat syrjäiseen paikkaan voidakseen keskustella ulkopuolisten kuulematta, on yhtäläinen oikeus odottaa keskustelunsa yksityisyyden suojaa kuin jos keskustelu käytäisiin kotirauhaa nauttivassa tilassa siitä huolimatta, että kotirauhan piiriin kuuluu muutakin kuin keskustelun yksityisyys. Salakuuntelun rangaistavuus ei voikaan perustua ensisijaisesti siihen, että tietty fyysinen paikka nauttii ''rauhaa'', vaan siihen, että ihmisillä tulee olla oikeus puheviestinnän yksityisyyteen osana persoonallisuutensa suojaa.

Nykyisessä laissa ei ole riittävästi porrastettu törkeysasteeltaan erilaisia viestintäsalaisuuden loukkaamisia. Oikeuskäytännön ohjaamiseksi olisi syytä nimenomaan mainita viestintäsalaisuuden loukkauksen törkeyttä osoittavat tunnusmerkit.

Tietoliikenteen häirintää koskevat nykyiset rangaistussäännökset ovat toisaalta liian yksityiskohtaisia ja toisaalta liian epämääräisiä. Esimerkiksi rikoslain 34 luvun 12 §:ssä teonkuvaus on sikäli epämääräinen, ettei tekoa, jolla puhelin- tai teleliikennettä estetään tai häiritään, ole mitenkään yksilöity, mutta säännös on toisaalta erittäin yksityiskohtainen kuvatessaan kalastajan ja kaapelinlaskijan välisiä ristiriitatilanteita. Pykälän sekä siihen viittaavat sähkölain ja radiolaitteista annetun lain säännökset antavat rikosoikeudellista suojaa vain laitoksille ja niiden tarpeistolle, mutta eivät sen sijaan tietoliikenteelle sellaisenaan. Niinpä esimerkiksi laitoksen virkailijan toiminnan häiritseminen ei lainkaan sisälly voimassa olevan lain teonkuvauksiin.

Lisäksi lakisidonnaisuusperiaatteen kannalta on arveluttavaa se, että sähkölakiin ja radiolaitteista annettuun lakiin on otettu rikoslain tunnusmerkistöä laajentavia säännöksiä. Sähkölaissa mainittu ''voimalaitoksen ja sähkönsiirtolaitteiston'' toiminnan estäminen ja häiritseminen ei muutenkaan luontevasti kuulu tietoliikenteen häirinnän yhteyteen. Toisaalta radioliikenteen häiritsemisestä tulisi nimenomaisesti mainita itse rikoslain säännöksessä. Sitä paitsi radiolaitteista annettujen säännösten törkeästä rikkomisesta radiolaissa säädetty kahden vuoden vankeusrangaistusuhka on niin ankara, että tällaisten säännösten tulisi rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutun keskittämisperiaatteen mukaan kuulua joka tapauksessa rikoslakiin. Radio- ja televisiokomitea, jonka mietintöön uusi radiolaki pääosin perustuu, ehdottikin aikanaan rikoslain 34 luvun 12 §:n täydennykseksi säännöksiä turvallisuusradioviestinnän vaarantamisesta ja radioviestinnän häiritsemisestä (komiteanmietintö 1984:7).

Nykyisiä tietoliikenteen estämistä tai häiritsemistä tarkoittavia rikoksia ei ole porrastettu eri tör- keysasteisiin. Tietoliikenteen merkityksen lisääntyminen edellyttäisi ankaramman rangaistusasteikon soveltamismahdollisuutta törkeisiin rikoksiin.

Lukitun säilön avaaminen ja sen sisällön urkkiminen voidaan rinnastaa kirjeen luvattomaan avaamiseen. Jos korostetaan sitä, että tiedolle halutaan antaa yhä parempaa oikeussuojaa, oikeussuojan antamisen ratkaiseva edellytys ei voi olla siinä, missä muodossa tieto on talletettu. Tärkeämpää on, että tiedon haltija haluaa pitää sen salassa ja on suojannut tiedon siten, ettei se ole kenen tahansa saatavilla.

Toisaalta lukittuun säilöön tunkeutuminen yleensä täyttää jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön. Kysymykseen tulee useimmiten ainakin vahingontekorikos. Rangaistavuuden ulkopuolelle jäävät käytännössä vain sellaiset teot, joissa säilön sisältö urkitaan selville säilöön tunkeutumatta tai säilöä vahingoittamatta. Kun nykyinen tekniikka useissa tapauksissa mahdollistaa lukitun säilön sisällön tutkimisen jopa ilman säilön avaamista tai aukimurtamista, voidaan lukittuun säilöön talletetun aineiston urkkimisen rankaisemattomuutta pitää jossakin määrin puutteena. Näissäkin tapauksissa kuitenkin syyllistyttäneen yleensä ainakin kotirauhan rikkomiseen. Sen vuoksi ei ole pidetty tarpeellisena säilöön tunkeutumista koskevan uuden kriminalisoinnin ehdottamista.

Atk-alalla on aiheuttanut huolta niin sanottu hakkerointi, joka tarkoittaa toimintaa tietojärjestelmää suojaavien tietojen kuten käyttäjätunnusten luvattomaksi selvittämiseksi tai järjestelmään murtautumista näitä luvattomia tietoja hyväksi käyttäen. Vaikka osa tästä toiminnasta johtuu pelkästään pyrkimyksestä osoittaa taitoa järjestelmien käytössä, hakkerointiin ei voida silti suhtautua välinpitämättömästi. Osa tietojärjestelmissä olevasta tiedosta on näet luonteeltaan niin arkaluonteista tai esimerkiksi koko valtakunnan turvallisuuden kannalta tärkeää, ettei edes ''urheiluluonteista'' pyrkimistä tällaisiin järjestelmiin voida hyväksyä. Järjestelmään tunkeutunut ''hakkeri'' voi tahattomastikin aiheuttaa tietojärjestelmälle ja koko siitä riippuvalle toiminnalle huomattavia vahinkoja. Jos sitä paitsi sallittaisiin pahaa tarkoittamaton tunnusten selvittäminen, ei voitaisi erottaa niitä, jotka pyrkivät järjestelmään sitä väärinkäyttääkseen tai vahingoittaakseen. Tällaiseen toimintaan liittyy lisäksi usein puhelin- ja muuta maksuvilppiä. Erityisesti kansainvälisessä keskustelussa on vaadittu, että lainsäädännöllä tulisi selvästi osoittaa tällaisen toiminnan hylättävyys.

Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa muutettiin luvatonta käyttöä koskeva rikossäännös sellaiseksi, että se soveltuu myös puhelinlinjan välityksellä tapahtuvaan tietokoneen etäiskäyttöön. Tämä säännös kriminalisoi sellaiset ''hakkeritapaukset'', joissa järjestelmään liittyvää tietokonetta käytetään luvatta. Se ei sen sijaan koske pelkkää järjestelmään tunkeutumista. Tietojärjestelmien turvallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että jo järjestelmään tunkeutuminen on rangaistavaa riippumatta siitä, voidaanko näyttää toteen luvattoman käytön, viestintäsalaisuuden loukkauksen tai yritysvakoilun yritystä. Sellainenkin hakkeri, joka ei käytä järjestelmää, voi järjestelmään päästessään aiheuttaa sille vahinkoja. Tästä syystä hakkerointia itsessään on pidetty vaarallisena toimintana.

Tietojärjestelmään tunkeutumisen rangaistavuutta onkin pidetty tarpeellisena myös silloin, kun tekoon ei liity mitään muuta rikosta tai rikoksen yritystä ja vaikka kysymyksessä ei olisikaan henkilörekisteri. Tällainen ehdotus sisältyy Atk-alan neuvottelukunnan mietintöön ''Suomi ja tietotekniikka'' (komiteanmietintö 1985:8). Myös OECD:n ja Euroopan neuvoston atk-rikossuosituksissa on esitetty ajatus tämän tyyppisestä kriminalisoinnista. Tietojärjestelmien kansainvälisten yhteyksien vuoksi onkin erityisen tarpeellista, että myös Suomessa on tietojärjestelmään tunkeutumisen kriminalisoiva säännös. Muuten saattaisi olla vaarana, että Suomesta muodostuu kansainvälisten tietokonerikollisten ''turvasatama'', jossa voidaan rangaistusuhatta operoida. Erityisesti siinä tapauksessa, että tietojärjestelmä on asianmukaisesti suojattu, voidaan pitää perusteltuna säätää rangaistavaksi suojauksen murtaen tapahtuva tunkeutuminen tällaiseen järjestelmään.

Erityisen huolestuttavaa tietojärjestelmien turvallisuuden kannalta on järjestelmällinen pyrkimys selvittää järjestelmiä suojaavia tunnuksia tai muita suojauksia ja levittää niitä muiden alan harrastajien tietoon. Usein näissä yrityksissä käytetään erityisesti tunnusten selvittämistä varten valmistettuja ohjelmia, jotka ratkaisevasti lisäävät mahdollisuuksia murtoon ja toisaalta vaikeuttavat järjestelmien suojaamista. Tällaisille oikeudettomasti tapahtuville järjestelmällisille suojauksen murtoyrityksille ei ole esitettävissä hyväksyttävää syytä. Sen vuoksi tietojärjestelmään tunkeutumisen rangaistavuus on syytä ulottaa myös tällaiseen menettelyyn.

Nykyisin on tekniset mahdollisuudet myös sellaiseen tietojärjestelmässä käsiteltävän tiedon seuraamiseen, joka ei edellytä tietojärjestelmään tunkeutumista eikä myöskään datasiirtona tapahtuvan tietokoneiden välisen viestinnän seuraamista. Tietojärjestelmän eräistä komponenteista, pääasiassa kuvaruudulta, heijastuu sähkömagneettista säteilyä, josta on teknisin välinein ''luettavissa'', mitä tietoa järjestelmässä käsitellään. Tällaisen säteilyn tarkkailu ei ole myöskään rikoslain 24 luvun 3 b §:n 2 momentissa tarkoitettua salakatselua, koska tarkkailu ei kohdistu henkilöön. Tarkkailulla saavutetaan kuitenkin sama lopputulos kuin tiedonsiirtoon kohdistuvalla tai tietojärjestelmään tunkeutumisella tapahtuvalla tiedon hankkimisella.

Uuden henkilörekisterilain mukana henkilötietojen rekisteröintiä ja yksityisyydensuojaa koskeva lainsäädäntö on saatettu ajan tasalle. Myös henkilörekisterilakiin sisältyvät rangaistussäännökset yleisesti vastaavat niitä vaatimuksia, joita tällaisille säännöksille on asetettava. Henkilörekistereitä valvovat viranomaiset ovat kuitenkin havainneet henkilörekistereitä koskevan rangaistussääntelyn puutteelliseksi siltä osin, etteivät säännökset koske niin sanotun yhteysvaatimuksen (5 §:n 1 momentti) vastaista tietojen rekisteröintiä, vaikka tämä vaatimus on henkilörekistereiden asianmukaisuuden kannalta lain keskeisimpiä. Lisäksi on perusteltua, että henkilörekisterilain säännösten paheksuttavimmat loukkaamistapaukset säädetään rangaistaviksi rikoslaissa. Tällä tavoin voidaan korostaa uuden säännöstön yleistä painoarvoa ja yhteiskunnallista merkitystä. Tätä edellyttää myös se, että tärkeimpiin näistä säännöksistä liittyy vankeusrangaistusuhka.

1.12.1.4. Ehdotuksen pääkohdat

Ehdotetut yksityisen salassapitorikosta ja salassapitorikkomusta koskevat säännökset (1 ja 2 §) korvaisivat rikoslain 38 luvun 3 §:n 1 momentin ammattisalaisuuden ilmaisemista koskevan säännöksen samoin kuin rikoslain ulkopuoliset vaitiolo- ja salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset. Ehdotettu säännös sisältäisi ainoastaan rangaistusuhan ja kuvauksen kielletyistä tekotavoista, mutta itse vaitiolo- ja salassapitovelvollisuuden sisältö perustuisi kokonaisuudessaan rikoslain ulkopuoliseen lainsäädäntöön. Virkamiehiä koskevia salassapitorikossäännöksiä ja yrityssalaisuuden rikkomiseen liittyviä säännöksiä ei tässä yhteydessä muutettaisi, ja valtiosalaisuuden luvatonta ilmaisemista koskevat uudetkin säännökset sijoitettaisiin 12 lukuun.

Koska rikoslain nykyistä 38 luvun 3 §:n 1 momenttia vastaavaa säännöstä ei sisällytettäisi uuteen 38 lukuun, olisi rikoslain ulkopuolista lainsäädäntöä tarkistettava puheena olevassa säännöksessä mainittuja ammatteja koskevan aineellisen salassapitosääntelyn täydentämiseksi. Asianajajan salassapitovelvollisuutta koskeva säännös ehdotetaan otettavaksi asianajajista annettuun lakiin (496/58). Yleisiä oikeusavustajia tai yleisten oikeusaputoimistojen palveluksessa olevia henkilöitä varten ei sen sijaan tarvita uusia säännöksiä.

Ongelmallisempaa on sijoittaa nykyisen lain tarkoittamaa ''muuta asiamiestä'' koskeva salassapitovelvollisuuden asettava säännös lainsäädäntöömme. ''Muu asiamies'' on luultavasti useimmiten sellainen lakiasiaintoimistossa tai muussa yhteydessä asianajoon liittyviä tehtäviä hoitava henkilö, joka ei kuulu Asianajajaliittoon. Tällaisissa tehtävissä toimivia asiamiehiä koskevia yleisiä säännöksiä ei lainsäädännössämme ole. Yhtenä mahdollisuutena olisi ottaa kauppakaaren 18 lukuun yleinen asiamiehen salassapitovelvollisuutta koskeva säännös, joka koskisi kaikkia toisen puolesta toimivia. Toisen puolesta toimiminen on kuitenkin niin epämääräinen käsite, että salassapitovelvollisuuden rangaistusuhka saattaisi tekijäpiiriltään näin yleisesti ilmaistuna ulottua liian pitkälle ihmisten välisiin suhteisiin.

Koska on ilmeistä, että ''asianajajan tai muun asiamiehen'' ammattitoimessaan saamilla tiedoilla tarkoitetaan nykyisessä lainsäädännössä lähinnä niitä tietoja, joita asianajajat ja muut lakimiehet tai oikeudenkäyntiavustajan tehtäviä hoitavat henkilöt tällaisia toimeksiantoja hoitaessaan saavat, on syytä rajoittaa myös vastaava salassapitovelvollisuus koskemaan vain tällaisia tietoja. Luontevimmin tällainen salassapitovelvollisuutta koskeva säännös olisi sijoitettavissa nykyiseen oikeudenkäymiskaareen. Sen vuoksi ehdotetaankin, että oikeudenkäymiskaaren 15 lukuun otettaisiin kaikkia oikeudenkäyntiavustajia koskeva säännös salassapitovelvollisuudesta. Se koskisi myös tilapäisiä oikeudenkäyntiavustajia ja asiamiehiä vastaavalla tavalla kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n todistamiskielto. Koska oikeudenkäymiskaarta ei kuitenkaan sovelleta hallintoasioihin, ehdotetaan hallintomenettelylakiin (598/82) otettavaksi vastaava asiamiehen, avustajan ja näiden apulaisen salassapitovelvollisuutta koskeva säännös.

Lääkärin salassapitovelvollisuutta koskevan säännöksen poistaminen rikoslaista edellyttäisi salassapitovelvollisuuden asettavan säännöksen ottamista lääkärintoimen harjoittamisesta annettuun lakiin. Lisäksi tähän lakiin otettaisiin viittaus rikoslain salassapitorikossäännöksiin. Koska on edelleen perusteita ulottaa vastaava salassapitovelvollisuus myös lääkärin ammattiapulaiseen, otettaisiin mainittuun pykälään maininta myös lääkärin apulaisesta.

Kätilön ja laissa nykyisin mainitun ''haavurin'' vaitiolovelvollisuus määräytyy sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetun lain nojalla, joten rikoslain säännöksen kumoaminen saattaisi heidät tässä suhteessa ainoastaan samaan asemaan kuin muutkin sairaanhoitotoimen harjoittajat. Niin kätilöä kuin haavuriakin voidaan pitää mainitussa laissa tarkoitettuna ''muuna vastaavan ammatin harjoittajana''.

Apteekkarin ja hänen ammattiapulaisensa salassapitovelvollisuutta koskeva säännös lisättäisiin lääkelakiin (395/87), jossa on muitakin säännöksiä apteekkilaitoksesta ja apteekkarien velvollisuuksista.

Kaikkia eri lakeihin sisältyviä salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevia rangaistussäännöksiä ei ole tarpeen kumota ja korvata viittauksella rikoslain uuteen yleissäännökseen. Riittää, että muihin lakeihin tehdään vain välttämättömät muutokset. Julkisuustoimikunnan mietintö sisältää ehdotuksen julkisuuslainsäädännön uudistamiseksi. Sen vuoksi rikoslainsäädännön uudistamisessa ei ole syytä puuttua julkisuuslainsäädännön sisältöön eikä myöskään lainsäädäntötekniikkaan enempää kuin rikoslain kokonaisuudistuksen tavoitteiden kannalta on välttämätöntä. Ehdotuksessa on sen vuoksi menetelty seuraavasti.

Kaikki nimenomaiset salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset ehdotetaan kumottaviksi ja korvattaviksi viittauksella rikoslakiin. Niihin lakeihin, joissa salassapitovelvollisuuden rikkominen rangaistaan lain avoimen rangaistussäännöksen nojalla, muutoksia tehtäisiin vain, jos enin rangaistus on vuosi vankeutta tai sitä enemmän. Näissä säännöksissä on useimmiten ankaruusvertailua edellyttävä toissijaisuuslauseke, joten ehdotettuja salassapitorikossäännöksiä olisi ankaramman rangaistusuhan sisältävinä yleensä muutenkin sovellettava. Jotta ei voisi syntyä epäselvyyttä siitä, onko rikoslain ulkopuolisiin lakeihin jääviä avoimia rangaistussäännöksiä sovellettava salassapitovelvollisuuden rikkomiseen rikoslain säännösten voimaantulon jälkeenkin, rikoslain voimaantulosäännöksen yhteyteen otettaisiin erityinen siirtymäsäännös. Siinä säädettäisiin, että rikoslain 38 luvun 1 ja 2 §:n säännöksiä on sovellettava aikaisempien säännösten asemesta myös sellaiseen salassapitovelvollisuuden rikkomisena pidettävään tekoon, johon ennen rikoslain voimaantuloa olisi ollut sovellettava muualla kuin rikoslaissa olevaa rangaistussäännöstä.

Viittaussäännös osoittaisi, että asianomaisessa laissa mainitun salassapitovelvollisuuden tai vaitiolovelvollisuuden rikkomisen kysymyksessä ollessa sovellettaisiin rikoslain salassapitorikoksia koskevia säännöksiä. Säännös olisi siis ennen kaikkea selventävä, mutta lisäksi siitä ilmenisi, voidaanko kysymyksessä olevaan salassapitovelvollisuuden rikkomiseen soveltaa sekä vankeusrangaistusasteikon sisältävää 38 luvun 1 §:ää että sakonuhkaista 2 §:ää vai ainoastaan jälkimmäistä säännöstä. Säännös voisi siis viitata joko sekä yksityisen salassapitorikokseen että salassapitorikkomukseen tai pelkästään salassapitorikkomukseen.

Se, että johonkin salassapitovelvollisuuden sisältävään lakiin ei ole lisätty viittausta rikoslain salassapitorikossäännöksiin, ei siis estäisi soveltamasta näitä säännöksiä. Viittaussäännökset on tarkoitettu helpottamaan lain soveltamista, mutta ne eivät rajaa rangaistavuutta muussa suhteessa kuin eräissä tapauksissa rajanvedossa 38 luvun 1 ja 2 §:n välillä.

Monissa rikoslain ulkopuolisten lakien salassapitosäännöksissä rikoksen tekijöinä tulevat kysymykseen joko yksinomaan tai muiden ohella henkilöt, joita on pidettävä rikoslaissa tarkoitettuina virkamiehinä tai julkisyhteisön työntekijöinä. Näin ollen monet viittaussäännökset ehdotetaan laadittavaksi siten, että niissä mainitaan myös virkamiestä ja julkisyhteisön työntekijää koskeva salassapitorikos.

Tarkoitus on, ettei rikoslain ulkopuolisessa lainsäädännössä enää olisi nimenomaisia salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevia rangaistussäännöksiä. Sen vuoksi tulevissakin laeissa voitaisiin salassapitovelvollisuuden rikkomisen rangaistavuuden osalta viitata rikoslakiin eikä enää tarvittaisi erillisiä rangaistussäännöksiä.

Samalla kun salassapitovelvollisuuden rikkominen tulisi periaatteessa aina rikoslain nojalla rangaistavaksi, näiden rikosten enimmäisrangaistus useissa tapauksissa ankaroituisi nykyisin tyypillisestä kuuden kuukauden vankeusrangaistuksesta yhden vuoden vankeusrangaistukseksi. Muutosehdotus johtuu siitä, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa on lainsäädännössäkin syytä korostaa salassapidon selkeän ja yhtenäisen sääntelyn tärkeyttä. Kansalaisia koskevia luottamuksellisia tietoja käsitellään yhä useammin julkishallinnon ulkopuolella, jolloin virkamiestä ja julkisyhteisön työntekijää koskevat salassapitosäännökset eivät sovellu. Muutosta voidaan perustella myös sillä, ettei virkamiesten ja yksityisten ammatinharjoittajien ero salassapitovelvollisuuden osalta saisi muodostua kovin suureksi. Samalla ehdotus yhtenäistäisi voimassa olevien erillisten salassapitorikossäännösten nykyisin hyvin kirjavaa rangaistustasoa.

Toisaalta niihin lakeihin, joissa säädetyn salassapitovelvollisuuden merkitys on arvioitu vähäiseksi, on otettu viittaus ainoastaan salassapitorikkomussäännökseen, johon sisältyy vain sakkorangaistusuhka.

Rangaistustason yhtenäistämistä olennaisempi muutos on kuitenkin se, että ehdotus merkitsisi eräissä tapauksissa rangaistavuuden alan laajentumista. Koska rikoslain salassapitorikos koskisi periaatteessa kaikkea laissa tai asetuksessa säädetyn taikka viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden rikkomista, rangaistavaksi tulisi myös eräiden sellaisten salassapitovelvollisuuden sisältävien säännösten vastainen menettely, joka ei nykyisin ole joko lainkaan rangaistavaa tai jonka rangaistavuutta on rajoitettu tiukemmin edellytyksin kuin ehdotetuissa 38 luvun säännöksissä. Tällaisia säännöksiä sisältyy esimerkiksi oikeudesta työntekijän tekemiin keksintöihin annettuun lakiin (656/67), työsopimuslakiin (320/70) ja terveydenhuolto-oppilaitoksista annettuun asetukseen (501/87). Näissä säännöksissä on kysymys lähinnä työnantajan ja työntekijän tai työntekijään rinnastettavassa asemassa olevan henkilön välisestä suhteesta ja siitä, mitä seuraamuksia liittyy liike- ja ammattisalaisuuden paljastamiseen. Useassa tapauksessa liikesalaisuuden luvaton paljastaminen voisi jo nykyisin tulla rangaistavaksi rikoslain uudistetun yrityssalaisuuden rikkomista koskevan säännöksen nojalla, mutta sen soveltamisedellytykset ovat kuitenkin tiukemmat kuin ehdotettujen 38 luvun 1 ja 2 §:n. Ehdotuksessa on pyritty johdonmukaisuuteen, minkä vuoksi on katsottu, ettei mainittujakaan salassapitovelvollisuuden rikkomistapauksia ole syytä sulkea rangaistavuuden ulkopuolelle.

Toiseen suuntaan vaikuttava olennainen muutos on se, että rikoslain 38 luvun säännösten mukaan rangaistavaa olisi ainoastaan tahallinen salassapitovelvollisuuden rikkominen. Useimmat rikoslain ulkopuoliset salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset ovat siten muotoiltuja, ettei niissä ole erotettu tahallisuudesta tai huolimattomuudesta tapahtuvaa tekoa toisistaan. Kun tällaiseen salassapitovelvollisuuden rikkomiseen olisi vastaisuudessa aina sovellettava rikoslain salassapitorikoksia koskevia säännöksiä, tuottamuksellinen salassapitovelvollisuuden rikkominen voisi tulla rangaistavaksi vain virkamiehen tai julkisyhteisön työntekijän tekemänä rikoslain 40 luvun 5 §:n nojalla.

Vaikka salassapitorikoksia koskeva sääntely ehdotetaankin keskitettäväksi rikoslakiin, ehdotuksella ei pyritä suoranaisesti näitä rikoksia nykyisin koskevan käytännön yleiseen ankaroittamiseen. Muutos johtuu ensisijaisesti siitä tavoitteesta, että kaikki vankeusrangaistusuhkaiset rangaistussäännökset keskitettäisiin rikoslakiin. Edelleenkin on tarkoituksenmukaista, että erityisesti yksityisen henkilökohtaisiin tai taloudellisiin oloihin tai elinkeinoon kohdistuvien seikkojen luvaton ilmaiseminen saatettaisiin viranomaisten tutkittavaksi vain siinä tapauksessa, että asianomistajan etu sitä vaatii. Tämän tyyppisissä rikkomuksissa kysymys on ensisijaisesti luottamuksen suojaa nauttivan tahon loukkaamisesta eikä julkisesta edusta. Luvun 11 §:n mukaan sellaiset yksityisen salassapitorikokset tai salassapitorikkomukset, joissa kohteena on yksityisen henkilökohtaisia tai taloudellisia oloja taikka elinkeinoa koskeva seikka, olisivat asianomistajarikoksia. Jos rikoksentekijä rikoksen tehdessään on ollut yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa, nämä rikokset kuitenkin olisivat virallisen syytteen alaisia.

Koska ehdotus merkitsisi salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevan sääntelyn periaatteellista laajentumista, se heijastuisi myös niin sanottuun uutislähdesuojaan, jota koskevat säännökset sisältyvät oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:ään. Salassapitovelvollisuuden rikkomisen rangaistavuuden laajentumisen vuoksi olisi mahdollisesti tarkistettava uutislähdesuojaa koskevia säännöksiä siten, ettei ehdotus haitallisesti kaventaisi uutislähdesuojaa. Tällaisen ehdotuksen tekemiseen ei ole kuitenkaan rikoslain uudistamisen yhteydessä ollut mahdollisuutta.

Harkittavana on ollut sekin vaihtoehto, että salassapitorikoksesta voitaisiin tuomita myös se, joka oikeudettomasti paljastaisi tai käyttäisi hyväkseen toisen salassapitovelvollisuutensa vastaisesti hänelle ilmaiseman tiedon, vaikka hän ei olisi itse oikeudettomasti hankkinut tietoa. Luvattomasti ilmaistun salassapidettävän seikan edelleen ilmaisemista ei ole voimassa olevassa laissa yleensä kriminalisoitu. Erityissäännöksenä voidaan sitä vastoin mainita rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa rikoslain 30 luvun 6 §:ään otettu säännös yrityssalaisuuden väärinkäytöstä, joka koskee luvattomasti ilmaistun yrityssalaisuuden edelleen ilmaisemista tai hyväksikäyttämistä.

Luvattomasti paljastetun tiedon edelleen paljastamisen tai hyväksikäyttämisen ehkäisyn kriminaalipoliittinen tavoite olisi sama kuin esimerkiksi kätkemisrikosten kriminalisoinnissa. Joissakin tapauksissa jopa aloite salassapitovelvollisuuden rikkomiseen tulee sellaisen ulkopuolisen taholta, joka haluaa tietää jonkun toisen tiedossa olevan salassapidettävän seikan. On kuitenkin katsottu, että kaikkea salassa pidettävää tietoa koskevana tällainen säännös johtaisi liian laajaan ja osittain arvaamattomaankin kriminalisointiin, jolle ei ole riittäviä perusteita. Se saattaisi esimerkiksi vaarantaa lehdistön mahdollisuuden hyödyntää sille paljastettuja salassa pidettäviä tietoja ja siten rajoittaa hallitusmuodon 10 §:n mukaista ilmaisuvapautta. Sitä paitsi ainakin vakavimpiin tällaisista tapauksista saattaisivat soveltua rikoksen osallisuutta koskevat säännökset.

Nykyinen kirje- ja telesalaisuutta koskeva rikoslain 38 luvun 8 §:n säännös korvattaisiin pääosin viestintäsalaisuuden loukkausta ja törkeää viestintäsalaisuuden loukkausta koskevilla säännöksillä (3 ja 4 §). Pykälän 3 kohdassa oleva säännös suljetun viestin tai televiestin turmelemisesta, hävittämisestä, kätkemisestä ja salaamisesta korvautuisi tietoliikenteen häirintää koskevilla säännöksillä (5 ja 6 §). Viestintäsalaisuuden loukkausta koskeva säännös soveltuisi niin ulkopuolisiin kuin tietoliikenteen palveluksessa oleviinkin henkilöihin.

Virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä säädetty telesalaisuuden rikkomista koskeva säännös (rikoslain 38 luvun 9 a §) kävisi tarpeettomaksi, koska tällaiset rikkomiset tulisivat arvosteltavaksi joko ehdotetun 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaisena salassapitorikoksena tai -rikkomuksena tai rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaisena salassapitorikoksena. Teletoimintaan liittyvä vaitiolovelvollisuus on säädetty teletoimintalain 29 §:ssä.

Ehdotettu viestintäsalaisuuden loukkausta koskeva säännös koskisi paitsi kirje- ja telesalaisuuden loukkaamista myös salakuuntelua. Kirjesalaisuuden loukkaamiseen rinnastettaisiin myös muun suljetun viestin oikeudeton avaaminen ja suojauksen murtaen tapahtuva tiedon hankkiminen sähköisesti tai vastaavalla tavalla tallennetusta viestistä. Telesalaisuuteen kohdistuva tekotapa vastaisi virkarikosuudistuksessa omaksuttua siinä, että tiedon oikeudettoman hankkimisen kohteena voisi olla paitsi puhelu ja sähke myös televerkossa välitettävänä oleva tekstin-, kuvan- tai datasiirto taikka muu vastaava televiesti. Säännöstä täydennettäisiin siten, että se koskisi lisäksi oikeudetonta tiedon hankkimista myös televiestin lähettämisestä tai vastaanottamisesta.

Viestintäsalaisuuden loukkauksena rangaistava salakuuntelu käsittäisi oikeudettoman toisen henkilön yksityiseksi tarkoittaman puheen salaa tapahtuvan kuuntelun teknistä erikoislaitetta hyväksikäyttäen ja tällaisen puheen salaa tallentamisen teknisellä laitteella. Teon rangaistavuus ei enää riippuisi siitä, lausutaanko salaa kuunneltavat tai tallennettavat sanat kotirauhan piiriin kuuluvissa paikoissa vai muualla. Nykyinen rikoslain 24 luvun 3 b §:n 1 momentin salakuuntelusäännös jäisi ainakin toistaiseksi voimaan. Tämänkin säännöksen uudistaminen tulee rikoslain kokonaisuudistuksessa vielä myöhemmin harkittavaksi kotirauhaa koskevia rikossäännöksiä uudistettaessa.

Rangaistavuutta laajentaisi se, että viestintäsalaisuuden loukkauksen yrityskin olisi rangaistava. Nykyisin rangaistavaa on vain puhelin- tai telesalaisuuden hankkimisen yritys.

Kirje- ja telesalaisuuden rikkomista voidaan pitää erityisen paheksuttavana, jos tekoon syyllistyy yleistä lennätin-, radio- tai puhelinliikennettä harjoittavan yksityisen laitoksen henkilökuntaan kuuluva, joka tehtävässään välittää tai muuten käsittelee sähke- tai radiosanomia taikka puheluja. Vastaavasti on syytä katsoa, että viestintäsalaisuuden loukkaus muussakin erityisessä palvelus- tai luottamusasemassa on tämän rikoksen arvostelua ankaroittava peruste.

Erityistä paheksuttavuutta osoittaa myös se, että rikoksentekijä on käyttänyt rikoksen tekemisessä avukseen teknistä erikoislaitetta tai rikos on muuten tehty erityisen suunnitelmallisesti. Myös rikoksen kohteena olleen viestin luottamuksellisuuden aste samoin kuin teon merkitys yksityisyyden suojan loukkaamisessa ovat seikkoja, joilla on erityinen merkitys viestintäsalaisuuden loukkauksen vakavuutta arvioitaessa.

Ehdotetun törkeää viestintäsalaisuuden loukkausta koskevan säännöksen (4 §) ankaroittamisperusteet koskisivatkin juuri mainittuja seikkoja.

Tietoliikenteen häirintää koskevat nykyiset rangaistussäännökset korvattaisiin tietoliikenteen häirintää, törkeää tietoliikenteen häirintää ja lievää tietoliikenteen häirintää koskevilla uusilla säännöksillä. Tietoliikenteen häirintä (5 §) korvaisi rikoslain nykyisen 34 luvun 12 §:n ja edellä jo mainitun rikoslain 38 luvun uudistetun 8 §:n 3 kohdan. Se käsittäisi paitsi tietoliikenteessä käytettyjen laitteiden toimintaan puuttumisen myös häiritsevien sanomien lähettämisen ilkivaltaisessa tarkoituksessa tai muun vastaavan posti-, tele- tai radioliikenteen estämisen tai häiritsemisen.

Radiolain rangaistussäännös radiolaitteista annettujen säännösten törkeästä rikkomisesta korvattaisiin rikoslain tietoliikenteen häirintää koskeviin säännöksiin viittaavalla säännöksellä. Koska viestintäsalaisuuden loukkaus ja törkeä viestintäsalaisuuden loukkaus käsittäisivät vakaviksi arvioidut radiolain säännösten rikkomiset, radiolakiin jäisikin vain sakonuhkainen rangaistussäännös.

Tietoliikenteen häirintä olisi rangaistavaa ainoastaan tahallisena. Tämä merkitsisi rangaistavuuden alan supistumista rikoslain 34 luvun 12 §:n 2 momentissa nykyisin mainittuun tekoon nähden, joka voisi vastaisuudessa aiheuttaa enää ainoastaan vahingonkorvausvelvollisuuden. Rikoslaissa lähtökohtana on se, että rangaistavuus liitetään vain tahallisiin tekoihin. Huolimattomuudesta tehtyä tekoa voidaan vain poikkeuksellisesti pitää niin paheksuttavana, että se olisi säädettävä rangaistavaksi. Tietoliikenteen tuottamuksellisen häirinnän kriminalisointiin ei liene tarvetta.

Ehdotus merkitsisi rikoslain 34 luvun 12 §:n nykyiseen kasuistiseen säännökseen nähden selvää yksinkertaistumista. Tieto- ja viestintärikoksia koskevaan lukuun ei enää sisältyisi lainkaan rangaistusta kaapelityötä tekevän laivan kapteenin laiminlyöntien varalle. Tällainen teko olisi eräissä tapauksissa kuitenkin vesiliikenteen sääntöjen rikkomisena muun lainsäädännön nojalla rangaistavaa. Sähkölain 63 §:n 2 momentissa nykyisin rangaistavaksi säädetty voimalaitosten ja sähkönsiirtolaitteistojen toiminnan häirintä voisi olla vastaisuudessa rangaistavaa yleisvaarallisia rikoksia koskevan 34 luvun ehdotetun 1 tai 3 §:n nojalla tuhotyönä tai törkeänä tuhotyönä.

Tietoliikenteen häirinnän törkeää tekomuotoa koskeva säännös (6 §) soveltuisi tapauksiin, joissa käytetään hyväksi tekijän erityistä palvelus- tai luottamusasemaa taikka joissa häiritään viestintää, jota harjoitetaan ihmishengen turvaamiseksi. Luvun 7 § koskisi lievää tietoliikenteen häirintää.

Tietojärjestelmien loukkaamattomuuden suojaksi ehdotetaan säännöksiä tietomurrosta (8 §). Pykälän 1 momentti koskisi turvajärjestelyn murtamalla tapahtuvaa luvatonta tunkeutumista atk-järjestelmään tai sen erikseen suojattuun osaan. Rangaistavuus ei edellyttäisi tiedonhankkimis- tai vahingontekotarkoitusta, vaan jo pelkkä tunkeutuminen olisi rangaistavaa. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin rangaistavaksi tietojärjestelmään tunkeutumatta tapahtuva tiedon hankkiminen tietojärjestelmässä olevasta tiedosta teknisen laitteen avulla. Erityisesti tietojärjestelmää suojaavien tunnusten järjestelmällisen selvittämisen ehkäisemiseksi säädettäisiin myös tietomurron yritys rangaistavaksi.

Ehdotettu säännös henkilörekisteririkoksesta (9 §) pääasiallisesti vastaisi henkilörekisterilakiin nykyisin sisältyvää samannimistä rangaistussäännöstä. Siinä olisi kysymys henkilörekisterilain säännösten vastaisesti tapahtuvasta arkaluonteisten tietojen tallettamisesta, henkilörekisterin tarkastusoikeuden haittaamisesta tai estämisestä, henkilörekisterin tai sen sisältämien tietojen käyttämisestä väärään tarkoitukseen, henkilötietojen luovuttamisesta ja henkilörekistereiden yhdistämisestä. Lisäksi rangaistavaksi säädettäisiin tallettaa henkilörekisteriin tietoja sellaisista henkilöistä, joilla ei ole asiallista yhteyttä rekisterinpitäjän toimintaan. Koska säännöksessä on kysymys tietosuojaan liittyvästä sääntelystä, sen luonteva sijoituspaikka on tieto- ja viestintärikoksia koskevassa luvussa.

Henkilörekisteririkkomusta koskeva säännös jäisi edelleen henkilörekisterilakiin. Edellä ehdotettujen tietomurtoa ja salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevien säännösten johdosta henkilörekisterilain henkilörekisteriin tunkeutumista ja henkilörekisteriä koskevan salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat erityissäännökset voitaisiin korvata viittauksella rikoslain asianomaisiin säännöksiin. Näin ollen henkilörekisterilakiin jäisi ainoastaan sakonuhkaisia säännöksiä.

Syyteoikeussäännöksen (10 §) mukaan valtaosa luvun rikoksista olisi asianomistajarikoksia. Yksityisen salassapitorikos ja salassapitorikkomus olisivat asianomistajarikoksia siinä tapauksessa, että rikoksen tai rikkomuksen kohteena on yksityisen henkilökohtaisia tai taloudellisia oloja taikka elinkeinoa koskeva seikka. Myös viestintäsalaisuuden loukkaus, törkeä viestintäsalaisuuden loukkaus ja tietomurto olisivat asianomistajarikoksia. Kaikista mainituista rikoksista virallisella syyttäjällä olisi kuitenkin itsenäinen syyteoikeus, jos rikoksentekijä rikoksen tehdessään on ollut yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa. Lisäksi virallisella syyttäjällä olisi itsenäinen syyteoikeus viestintäsalaisuuden loukkauksesta, törkeästä viestintäsalaisuuden loukkauksesta ja tietomurrosta, jos erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista.

Henkilörekisteririkos olisi virallisen syytteen alainen, mutta virallisen syyttäjän olisi ennen syytteen nostamista kuultava tietosuojavaltuutettua. Samoin tuomioistuinkäsittelyssä olisi varattava tietosuojavaltuutetulle tilaisuus tulla kuulluksi. Henkilörekisterilainsäädäntö on vielä siinä määrin uutta, että tietosuojavaltuutetulla on syytä säilyttää mahdollisuus vaikuttaa syyteratkaisuihin ja osallistua myös tuomioistuinkäsittelyyn.

1.12.2. Pykälien perustelut

1 §. Yksityisen salassapitorikos

Ehdotettu säännös olisi salassapitovelvollisuuden rikkomista koskeva yleissäännös, joka korvaisi rikoslain nykyisen 38 luvun 3 §:n 1 momentin säännöksen ja rikoslain ulkopuoliset eri alojen salassapitokriminalisoinnit. Säännös olisi niin sanottu epätäydellinen rikossäännös, jossa olisi yksilöity salassapitorikoksen tekotavat, mutta salassapitovelvollisuuden aineellinen sisältö jäisi muussa lainsäädännössä määriteltäväksi.

Oikeuskielessä kuvataan tiettyyn asiaan kohdistuvaa ilmaisukieltoa käsitteillä salassapito- ja vaitiolovelvollisuus, mutta näiden käsitteiden sisältö ja keskinäinen suhde ei ole aina täysin selvä. Erityisesti asiakirjoihin sisältyvien salassapidettävien seikkojen kohdalla puhutaan usein salassapitovelvollisuudesta vain siinä merkityksessä, ettei viranomaisen hallussa olevaa asiakirjaa saa näyttää eikä siitä antaa jäljennöksiä ulkopuolisille, eli niin sanotusta asiakirjasalaisuudesta. Sitä laajempana käsitteenä erityisesti virkamiehiä koskevissa yhteyksissä käytetään usein vaitiolovelvollisuutta, joka koskee mitä tahansa virassa, ammatissa tai muussa tehtävässä saatua salassapidettävää tietoa sen esitysmuodosta tai tallennustavasta riippumatta. Asiakirjan salassapitovelvollisuutta ja muuta vaitiolovelvollisuutta ei kuitenkaan voida Suomen lainsäädännössä erottaa systemaattisesti toisistaan. Samasta säännöksestä saattaa seurata velvollisuus pitää asiakirja salassa sekä vaieta muistakin asiaan liittyvistä seikoista.

Salassapitovelvollisuutta käytetään myös eräänlaisena yläkäsitteenä, johon kuuluu sekä asiakirjasalaisuuden säilyttämisvelvollisuus että muuta salaisuutta koskeva vaitiolovelvollisuus. Tässä ehdotuksessa on päädytty käyttämään salassapitovelvollisuuden käsitettä tässä sanan laajassa merkityksessä, joka on yleiskielessä helppotajuisempi ja selkeämpi kuin vaitiolovelvollisuus. Salassapitovelvollisuuden käsitettä on käytetty vastaavalla tavalla virkarikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä.

1 momentti. Ehdotuksella ei puututtaisi siihen, mikä on salassapitovelvollisuuden laajuus. Salassapitovelvollisuuden sisältö onkin pykälässä jätetty kokonaan muusta lainsäädännöstä riippuvaiseksi. Salassapitovelvollisuus voisi perustua lakiin tai asetukseen taikka viranomaisen lain nojalla erikseen antamaan määräykseen. Vaikka pykälässä ei ole sitä nimenomaan todettu, tekijältä edellytettäisiin subjektiivisessa suhteessa tahallisuutta. Osa salassapitovelvollisuuden asettavista säännöksistä on sisällöltään hyvin epämääräisiä. Salassapitovelvollisuus on esimerkiksi voitu ulottaa seikkoihin, jotka asian laadun vuoksi on pidettävä salassa. Rangaistussäännöksen soveltaminen tällöin edellyttää, että tekijä on voinut mieltää menettelevänsä häntä sitovan velvollisuuden vastaisesti.

Rikoslain voimaantulosäännöksestä ilmenisi, että rikoslain salassapitorikossäännöksiä on sovellettava myös niissä tapauksissa, joissa ennen rikoslain voimaantuloa oli sovellettava rikoslain ulkopuolista rangaistussäännöstä. Voimaantulosäännös on tarkoitettu selkeyttämään lakia niissä tapauksissa, joissa rikoslain ulkopuoliseen säädökseen ei ole otettu rikoslakiin viittaavaa säännöstä ja joissa rikoslain ulkopuolelle on jäänyt avoin rangaistussäännös, joka periaatteessa soveltuisi myös asianomaisessa säädöksessä määrätyn salassapitovelvollisuuden rikkomiseen.

Pykälä ei koskisi virkarikoksena rangaistavaa salassapitovelvollisuuden rikkomista. Tämä ilmenisi rikoksen nimestä ja pykälään sisältyvästä toissijaisuuslausekkeesta. Virkarikoksia koskeva rajoitus merkitsisi sitä, ettei säännöstä voitaisi soveltaa niissä tapauksissa, joissa tekijä on syyllistynyt salassapitorikokseen joko rikoslaissa tarkoitettuna virkamiehenä tai julkisyhteisön työntekijänä. Rikosten yhtymistä koskevien yleisten periaatteiden johdosta pykälä syrjäytyisi useimmiten myös niissä tapauksissa, joissa salassapitovelvollisuuden rikkominen on jonkin vakavamman rikoksen osa. Tällaisia rikoksia voisivat olla esimerkiksi valtiosalaisuuden taikka yrityssalaisuuden rangaistava paljastaminen.

Rikoksen tekijäpiiri jää hyvin vaihtelevaksi, mikä johtuu siitä, että eri asemassa olevat henkilöt voivat säädännäisen oikeuden nojalla olla salassapitovelvollisia tai tulla salassapitovelvollisiksi monilla erilaisilla perusteilla. Säännöksessä ei esitetä tekijäpiiriä koskevaa esimerkkiluetteloa, vaan salassapitovelvollisten henkilöiden määrittely jäisi erityislainsäädännön varaan. Ehdotetun säännöksen tekijäpiiri käsittäisi paitsi asianajajat, lääkärit ja monet muut ammatinharjoittajat sekä heidän ammattiapulaisensa, myös erilaisten lakisääteisten tehtävien suorittajia, asiamiehiä, asiantuntijoita, toimitustodistajia ja eräitä luottamushenkilöitä.

Salassapitovelvollisuuden rikkomisen moitittavuus voi suurestikin vaihdella esimerkiksi lääkärin ja maatalousyrittäjän vuosilomittajan vastuuta ja tehtäviä vertailtaessa. Tämän rikoksen arvostelussa olisikin aina kiinnitettävä huomiota sekä siihen, minkälaista vastuuta tietyssä tehtävässä olevalta voidaan edellyttää, että siihen, kuinka merkittävästä tehtävään liittyvästä salattavasta seikasta kulloinkin on ollut kysymys. Erot olisi otettava huomioon sekä rangaistuslajia valittaessa että rangaistusta mitattaessa.

Salassapitorikoksessa olisi kaksi eri tekotapaa. Rangaistavaa olisi sekä salassapidettävän seikan eli salaisuuden paljastaminen että sen käyttäminen omaksi tai toisen hyödyksi. Kysymys olisi niin sanotusta yksityisestä hyödystä. Seikan tulisi olla sellainen, josta salassapitovelvollinen henkilö on asemassaan, toimessaan tai tehtävää suorittaessaan saanut tiedon. Salassapitovelvollisuuden rikkominen voi kohdistua vain sellaisiin seikkoihin, joiden salassapitovelvollisuus perustuu siihen, että tieto niistä on saatu tietyssä asemassa, toimessa tai tehtävässä. Tältäkin osin siis säännöksen yksityiskohtaisempi sisältö ilmenisi aina asianomaisen salassapitovelvollisuuden asettavasta säädöksestä tai viranomaisen lain nojalla antamasta määräyksestä.

Tekotapa ''paljastaa'' tarkoittaa niin asiakirjaan sisältyvien tietojen suullista tai kirjallista ilmaisemista kuin muidenkin salassapidettävien seikkojen ilmaisemista joko suullisesti tai muulla tavalla.

Joissakin salassapitovelvollisuutta koskevissa säännöksissä kielletään ainoastaan salaisuuden ilmaiseminen sivullisille, mutta ei sen sijaan sen käyttöä omaksi tai toisen hyödyksi. Näissä tapauksissa pykälän 1 momentin 2 kohta ei soveltuisi. Pykälä on kirjoitettu siten, että myös hyväksikäyttämisen tulee tapahtua säädetyn tai määrätyn salassapitovelvollisuuden vastaisesti. Pykälä ei siis tältäkään osin ulottaisi salassapitokriminalisointia muun lainsäädännön rajaamaa kiellettyä käyttäytymistä ulommaksi. Toisaalta on selvää, että jos tietojen käyttäminen omaksi tai toisen hyödyksi tapahtuu ilmaisemalla ne sivulliselle, tekoon voidaan soveltaa pykälän 1 kohtaa, vaikka hyväksikäyttämisen kieltoa ei asianomaisessa lainsäädännössä olisikaan.

Mainittu rajoitus ei myöskään merkitse sitä, ettei tällaiseen tietojen hyväksikäyttämiseen voitaisi soveltaa muita rangaistussäännöksiä. Esimerkiksi henkilörekisterilain 41 ja 46 §:n mukaan on rangaistavaa ilmaista sivulliselle toisen henkilökohtaisista oloista tai taloudellisesta asemasta saatuja tietoja. Tämä salassapitovelvollisuuden rangaistavuutta koskeva rajoitus ei estä soveltamasta henkilörekisteririkosta koskevaa säännöstä henkilörekisterilain 16 §:ssä säädetyn tarkoitussidonnaisuuden vastaiseen tietojen käyttämiseen taikka 18 tai 19 §:n vastaiseen henkilötietojen luovuttamiseen.

Laissa säädetty salassapitovelvollisuus väistyy eräissä tapauksissa muualla laissa säädetyn ilmaisuvelvollisuuden johdosta. Esimerkiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 3 momentissa on säännös siitä, milloin todistajana oikeudessa kuultava henkilö on velvollinen kertomaan muuten salassa pidettävän tiedon. On selvää, että tällainen salassa pidettävän tiedon paljastaminen ei ole rangaistavaa. Sitä ei voida pitää pykälän edellyttämällä tavalla ''laissa tai asetuksessa säädetyn taikka viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden'' vastaisena. Tällaisesta teosta puuttuu sitä paitsi oikeudenvastaisuus, mikä on rangaistavuuden yleinen edellytys.

Salassapitorikoksen rangaistusseuraamukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Niin kuin edellä on todettu, se merkitsisi ankaroitumista niin nykyiseen rikoslain 38 luvun 3 §:n 1 momenttiin nähden kuin myös useimpiin muualla lainsäädännössä salassapitorikoksiin liittyviin rangaistusasteikkoihin nähden. Muutosta voidaan perustella paitsi sillä, että salassapitokysymysten merkitys on nykyisin suurempi kuin aikaisemmin, myös sillä, ettei virkamiesten ja yksityisten ammatinharjoittajien ero salassapitovelvollisuuden osalta saisi muodostua kovin suureksi. Samalla ehdotus yhtenäistäisi voimassa olevien rikoslain ulkopuolisten salassapitorikossäännösten nykyisin hyvin kirjavaa rangaistustasoa.

Koska salassapitovelvollisuuden rikkominen on kuitenkin usein sanktioitu ainoastaan sakkorangaistuksella eikä kaikissa tapauksissa siihen liity lainkaan sanktiota, ehdotettua vankeusuhkaa ei olisi yleensä järkevää soveltaa näissä tapauksissa. Sen vuoksi lievimpien tapausten kysymyksessä ollessa muualle lainsäädäntöön on otettu viittaus ainoastaan salassapitorikkomussäännökseen, johon sisältyy vain sakkorangaistusmahdollisuus.

2 §. Salassapitorikkomus

Koska salassapitovelvollisuuden rikkomiset ovat paheksuttavuudeltaan hyvinkin erilaisia, on tarkoituksenmukaista ottaa rikoslakiin myös näiden rikosten lievempää tekomuotoa koskeva säännös. Säännös poikkeaisi rakenteeltaan useimmista rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä ehdotetuista rikkomussäännöksistä siinä, että sitä sovellettaisiin paitsi rikoksen säännöksessä määritellyn vähäisyyden perusteella myös siinä tapauksessa, että asianomaisessa salassapitovelvollisuuden sisältävässä säädöksessä on viitattu ainoastaan tähän yksityisen salassapitorikoksen lievempään tekomuotoon. Edellä on selostettu niitä tapauksia, joissa ei ole pidetty tarpeellisena lainkaan mahdollistaa yksityisen salassapitorikosta koskevan säännöksen soveltamista.

1 momentti. Perusteena, joka olisi yleisesti otettava huomioon harkittaessa, onko salassapitovelvollisuuden rikkomista pidettävä salassapitorikkomuksena, olisi teon merkitys yksityisyyden tai luottamuksen suojan kannalta. Myös muut rikokseen liittyvät seikat saattaisivat johtaa salassapitorikoksen lievempää tekomuotoa koskevan säännöksen soveltamiseen. Jos rikosta olisi mainittujen seikkojen perusteella pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä, kysymyksessä olisi salassapitorikkomus eikä yksityisen salassapitorikos.

Rangaistuksena salassapitorikkomuksesta olisi sakko.

2 momentti. Momentti tarkoittaa niitä tapauksia, joissa 1 §:ssä tarkoitettu salassapitovelvollisuuden rikkominen on asianomaisessa salassapitovelvollisuuden sisältävässä säädöksessä nimenomaan säädetty vain salassapitorikkomuksena rangaistavaksi. Tällöin yksityisen salassapitorikosta koskevaa säännöstä ei voitaisi lainkaan soveltaa, vaan teko olisi aina arvosteltava pelkästään salassapitorikkomussäännöksen perusteella. Tällainen viittaus salassapitorikkomukseen sisältyy esimerkiksi ehdotukseen talletuspankkien toiminnasta annetun lain 62 §:n muuttamisesta.

3 §. Viestintäsalaisuuden loukkaus

1 momentti. Ehdotettu tunnusmerkistö jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittää perinteisen kirjesalaisuuden loukkaamisen täydennettynä sähköisesti tallennettua viestiä koskevalla lisäyksellä, toinen salakuuntelun ja kolmas puhelin-, lennätin- tai muun telesalaisuuden loukkaamisen. Pykälä koskisi siis laajasti ymmärrettynä kaikenlaisen viestinnän luottamuksellisuuteen kohdistuvia sellaisia tekoja, joiden katsotaan vaativan vankeusrangaistusuhan.

Momentin 1 kohta koskisi muutakin lähetystä kuin kirjettä, mikäli lähetys on suljettu ja sisältää vastaanottajalle tarkoitetun viestin. Tätä kirjesalaisuuden suojaa ei nauttisi suljettu tavaralähetys, mutta sen sijaan esimerkiksi postipakettina lähetetty asiakirjavihko kuuluisi säännöksen piiriin. Vaikka säännöksessä mainitaankin esimerkkinä kirje, viestin ei tarvitsisi olla kirjallisessa muodossa, vaan myös suljettu atk-tallenteita sisältävä paketti saisi 1 kohdassa tarkoitetun suojan. Säännöksessä ei myöskään edellytetä, että kirje tai muu viesti olisi postin kuljetettavana. Koska säännös koskisi vain suljettua viestiä, täytyisi lähetyksen päällyksestä kuitenkin ilmetä, että lähetys on tarkoitettu vain nimeltä mainitun vastaanottajan avattavaksi.

Perinteisen kirjeen tai muun suljetun viestin lisäksi 1 kohta koskisi sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla tallennettua viestiä. Tällä tarkoitetaan lähinnä niin sanottua elektronista postia eli tietokoneesta toisen tietokoneen muistiin välitettyjä viestejä, jotka ovat vain tietyn käyttäjän tai tiettyjen käyttäjien luettavaksi tarkoitettuja. Suojaa saisi myös sellainen viesti, joka sitä mihinkään siirtämättä tallennetaan tietokoneen muistiin tietyn henkilön tai henkilöpiirin luettavaksi. Rangaistavuuden edellytyksenä kuitenkin olisi, että viesti on teknisin keinoin suojattu ulkopuolisilta ja että tiedon hankkiminen viestistä tapahtuu tämä suojaus murtaen. Suojauksen murtaminen voisi tapahtua vastaavalla tavalla kuin tietomurtoa koskevan 8 §:n 1 momentissa. Jos viestin urkkiminen tapahtuisi viestin ollessa televerkossa välitettävänä, teko olisi arvosteltava momentin 3 kohdan mukaisesti.

Lähetyksen avaamisen ja tiedon hankkimisen sähköisesti tai vastaavalla tavalla tallennetusta viestistä olisi tapahduttava oikeudettomasti. Säännös ei siis koskisi lakimääräisiä kirjesalaisuuden rajoituksia eikä myöskään lähetyksen avaamista vastaanottajan nimenomaisella tai asemavaltuutukseen perustuvalla luvalla. Esimerkiksi pakkokeinolain (450/87) 4 luvun 4 ja 8 §:n nojalla voidaan kirje tai muu postilähetys eräissä tapauksissa takavarikoida sekä avata ja tutkia. Sanamuotonsa mukaisesti säännös suojaisi myös nimetylle vastaanottajalle osoitettuja suljettuja mainos- ja muita massakirjeitä, mutta tällaisten lähetysten vähäinen suojan tarve olisi otettava huomioon sekä teon oikeudettomuustunnusmerkkiä arvioitaessa että rangaistusta mitattaessa.

Momentin 2 kohdan säännös salakuuntelusta ulottaisi viestintäsalaisuuden rikosoikeudellisen suojan myös tavalliseen puheviestintään. Siten säännös suojaisi yleistä oikeutta yksityisyyteen.

Salakuuntelun tekotapoja olisivat sekä äänen kuuntelu että sen tallentaminen, kun teko tapahtuu salaa ja oikeudettomasti sekä kohdistuu toisen henkilön puheeseen. Teon rangaistavuus ei riippuisi siitä paikasta, missä puhuja puhuu. Jos teko kuitenkin tapahtuisi kotirauhan suojaa nauttivalla alueella, tekoon sovellettaisiin salakuuntelua koskevaa rikoslain 24 luvun 3 b §:n säännöstä salakuuntelusta.

Kuuntelemiseen käytetty tekninen erikoislaite voisi olla mikrofoni, radiolähetin tai vastaava. Sen sijaan pelkkä kuulolaite tavanomaisesti käytettynä ei tulisi kysymykseen, koska sen tarkoituksena on ainoastaan saattaa huono- ja normaalikuuloiset henkilöt samaan asemaan. Säännöksessä tarkoitetulta tekniseltä kuuntelulaitteelta vaadittaisiin, että se olennaisesti pidentää normaalisti vallitsevaa kuuloetäisyyttä.

Puheen tallentamiseen käytetyltä laitteelta edellytettäisiin ainoastaan, että se on tekninen laite. Aivan tavanomainen äänitykseen soveltuva nauhoitin tai sanelin on jo sellainen laite, jota tässä tarkoitetaan. Olennaista on, että puhetta tallennetaan salaa. Sen sijaan puheen tallentaminen muistiinpanoin ei kuuluisi säännöksen piiriin.

Kuunneltava tai tallennettava puheviestintä voisi olla keskustelua, sanelua tai yksinpuhelua. Salakuuntelun kohde olisi siis rajoitetumpi kuin mainitussa voimassa olevan lain salakuuntelua koskevassa säännöksessä. Useimmiten esimerkiksi henkilön vaatteisiin tai mukanaan kuljettamiin varusteisiin kätketty salakuuntelulaite tähdännee nimenomaan hänen puheensa tai hänen käymiensä keskustelujen seuraamiseen. Salakuuntelijaa mahdollisesti kiinnostava muu henkilön yksityisyyteen kuuluva toiminta tapahtuu yleensä kotirauhaa nauttivassa paikassa.

Puhe ei saisi olla julkinen eikä muutoinkaan ulkopuolisten tietoon tarkoitettu. Esimerkiksi ravintolassa tai puistonpenkillä käyty kahdenkeskinen keskustelu nauttisi salakuuntelusuojaa vain sillä edellytyksellä, ettei ulkopuolisten niissä olosuhteissa voi olettaa kykenevän sitä kuuntelemaan ilman erityisiä laitteita. Jos keskustelu sitä vastoin on kovaäänistä tai muuten tapahtuu kuuloetäisyydellä ulkopuolisista henkilöistä, ehdotettua säännöstä ei sovellettaisi, vaikka keskustelun sisältö ei olisikaan ulkopuolisten tietoon tarkoitettu. Tällaisessa tapauksessa keskustelijoiden täytyy varautua siihen, että ympärillä olevat ihmiset voivat kuunnella heidän keskusteluaan tai jopa tallentaa sen. Riippuisi siis tilanteessa vallitsevista ulkonaisista olosuhteista eikä puheen sisällöstä, milloin puhe on katsottava salakuuntelusuojaa nauttivalla tavalla yksityiseksi.

Sellaisen keskustelun salaakaan tapahtuva tallentaminen, jossa tallentaja itse on mukana, ei tulisi säännöksen mukaan rangaistavaksi. Tallennettava puhe ei näet saisi olla myöskään tallentajan itsensä tietoon tarkoitettu. Myös voimassa olevaa salakuuntelusäännöstä on tulkittu tällä tavalla, vaikka säännöksen sanamuoto ei tältä osin ole kovin selkeä.

Salakuuntelun olisi oltava ''oikeudetonta'', mikä sulkisi rangaistavuuden ulkopuolelle sellaiset tapaukset, joissa salakuunteluun on lainsäädäntöön perustuva oikeus. Esimerkiksi pakkokeinolain nojalla poliisilla on eräissä tapauksissa oikeus toimia lain muuten asettaman rajoituksen estämättä. Sitä vastoin on kiistanalaista, onko poliisilla ehdotuksessa tarkoitettuun salakuunteluun pelkästään tavanomaiseen oikeuteen perustuva oikeus. Poliisin toimivaltaa ei näet ylipäänsä tulisi perustaa muuhun kuin säädettyihin normeihin.

Salakuuntelun ja salakatselun kriminalisointia tarkoittavan hallituksen esityksen (HE 63/1972 vp.) käsittelyn yhteydessä eduskunnan lakivaliokunta kiinnitti mietinnössään huomiota siihen, että poliisi suorittaessaan rikostutkintaa voi joutua teknisellä laitteella tarkkailemaan kotirauhan suojaamalla alueella oleskelevaa rikoksesta epäiltyä. Valiokunta totesi, ettei tällaisesta tarkkailusta ole olemassa nimenomaisia säännöksiä. Lakivaliokunta katsoi kuitenkin, etteivät silloin kysymyksessä olevassa esityksessä ehdotetut rangaistussäännökset vaikuttaneet oikeudellisesti poliisin valtaan suorittaa mainittua tarkkailua vaan, että poliisilla säännöksistä huolimatta olisi oikeus suorittaa tarkkailua siinä määrin kuin sille lain ja tavanomaisen oikeuden perusteella oli siihen mahdollisuus ennen säännösten voimaantuloa.

Kysymystä poliisin salakuunteluoikeudesta on käsitelty myös parlamentaarisen poliisikomitean mietinnössä (komiteanmietintö 1986:16). Komitea, joka totesi muun muassa edellä mainitun lakivaliokunnan kannanoton, katsoi, että yksityisyyden suojan kotirauhan piirissä ja viestinnän suojan tehostamiseksi ja niihin yleisen edun vuoksi sallittavan puuttumisen yksityiskohtaiseksi määrittelemiseksi yksityisyyden ja viestinnän suojasta tulee säätää lailla. Komitean mukaan puuttumisen tulee olla sallittua ''ainoastaan laissa säädetyissä tapauksissa sekä tuomioistuimen luvalla poliisille törkeiden rikosten tutkinnan tai ennalta estämisen sitä vaatiessa''. Tällöinkin lupa perustuisi viime kädessä lakiin.

Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kappaleen mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä tiettyjen kohdassa tarkemmin mainittujen perusteiden vuoksi. Artiklan viittaus laillisuusperiaatteeseen edellyttää, että säännösten, jotka oikeuttavat viranomaisia puuttumaan yksityiselämään, pitää olla riittävän täsmällisesti muotoiltuja. Se, että rangaistavuus 3 §:ssä edellyttää oikeudettomuutta, ei ole tarkoitettu viittaamaan siihen, että salakuuntelu olisi esimerkiksi tavanomaisoikeudellisella perusteella sallittua. Pelkkä oikeudettomuuskriteeri ei edes voi olla salakuunteluun oikeuttava lainsäännös, koska se ei epämääräisyytensä vuoksi täytä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 2 kappaleen laillisuusperiaatteen täsmällisyysvaatimusta.

Esitystä laadittaessa on lähdetty siitä, ettei poliisilla voi olla pelkästään tavanomaiseen oikeuteen perustuvaa toimivaltaa poiketa lainsäädännössä selvästi asetetusta kiellosta. Ehdotuksen hyväksyminen merkitsisi selkeää estettä myös poliisille harjoittaa salakuuntelua, jollei poliisille tällaista oikeutta muussa lainsäädännössä myönnetä. Tämän esityksen yhteydessä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista selvittää tarvetta tällaisen oikeuden myöntämiseen, vaan asian selvittäminen olisi syytä tehdä säädettäessä ylipäänsä poliisin toimivaltuuksista.

Momentin 3 kohta koskee tiedon hankkimista televiestien sisällöstä ja tällaisen viestin lähettämisestä tai vastaanottamisesta. Televiestinnällä tarkoitetaan sähkömagneettisia aaltoja hyväksikäyttäen tapahtuvaa kohdeviestintää. ''Televerkolla'' tarkoitettaisiin siirtojohtojen sekä muiden telelaitteiden ja -rakenteiden muodostamaa kokonaisuutta, jossa voidaan sähkömagneettisten aaltojen avulla välittää puheluja ja muita viestejä. Säännöksessä televerkolla tarkoitettaisiin siis samaa kuin teletoimintalaissa. Televerkko voi muodostua jo esimerkiksi organisaation sisäisestä puhelin- tai tietoliikenneverkosta. Esimerkkeinä televiesteistä mainittaisiin tavanomaisten puhelun ja sähkeen lisäksi myös tekstin-, kuvan- tai datasiirto, mutta säännös koskisi myös muita vastaavia televiestejä. Myös vastaisuudessa mahdollisesti käyttöön tulevat televiestinnän muodot kuuluisivat säännöksessä tarkoitetun televiestin käsitteen piiriin, jos ne ovat mainittujen viestien kaltaisia. Vastaavuutta on tarkasteltava erityisesti viestin yksityisyyttä silmällä pitäen. Esimerkiksi televerkossa välitettävää joukkoviestintää säännös ei koske.

Teletoimintaa on sekä yleistä että erityistä. Yleistä teletoimintaa, jossa televerkon käyttäjien piiriä ei ole rajoitettu, harjoittavat paitsi posti- ja telelaitos, myös sellaiset yhteisöt, joille valtioneuvosto on myöntänyt siihen toimiluvan. Erityistä teletoimintaa harjoittavat esimerkiksi eräät valtion virastot omaa tarvettaan varten ja lisäksi erillisiä televerkkoja käytetään esimerkiksi pankki- ja kirjastopalvelujen välittämiseen. Ehdotettu säännös koskisi siis sekä yleistä että erityistä teletoimintaa eli mikä tahansa kohdeviestintään käytetty televerkko kuuluisi säännöksen piiriin. Niin kuin aikaisemmin on todettu, säännös tältä osin laajentaisi viestintäsalaisuussuojaa.

Säännös suojaisi televiestiä nimenomaan silloin, kun se on televerkossa välitettävänä. Säännös ei siis koskisi esimerkiksi sähkettä siinä vaiheessa, kun se on toimitettu telelaitokselle välitettäväksi kirjallisessa muodossa. Kirjallisessa muodossa oleva sähkekin voi sen sijaan nauttia momentin 1 kohdan mukaista suljetun viestin suojaa tai sen paljastamista voi rajoittaa salassapitovelvollisuuden rikkomista koskeva säännös.

Televiestin lähettämistä tai vastaanottamista koskeva tieto tarkoittaisi tietoa siitä, mistä televiesti on lähetetty tai mihin se on lähetetty. Rangaistavaa olisi esimerkiksi hankkia oikeudettomasti tieto siitä, mihin numeroon tietystä puhelimesta on soitettu. Oikeudettomuustunnusmerkki osoittaa, ettei säännöstä ole tarkoitettu säätämään rangaistavaksi esimerkiksi pelkästään sitä, että toisen puhelimen käyttökerroista saadaan tietoa keskuslaitteiden välityksellä. Säännöksen tarkoituksena on nimenomaan turvata viestintäsalaisuutta siltä osin kuin se koskee tietoa viestinnän osapuolista.

Myös momentin 3 kohdan mukaisen teon tulisi siis olla oikeudeton. Esimerkiksi yleisradiolähetysten vastaanottamiseen tarkoitetulla radiolaitteella, johon nykyisin ei tarvita erillistä lupaa, voidaan helposti kuunnella paitsi yleisradiolähetyksiä myös poliisiradiossa ja matkapuhelinverkossa välitettyjä viestejä. Mikäli tällainen vastaanotto on sinänsä luvallista eikä esimerkiksi nykyisen salakuuntelusäännöksen nojalla rangaistavaa, vastaanoton yhteydessä saatujen luottamuksellisten tietojen vastaanottamista sellaisenaan ei olisi tarkoituksenmukaista kriminalisoida. Tällaisen säännöksen noudattamista ei voitaisi mitenkään valvoa eikä vastaanottaja itsekään aina voisi olla etukäteen selvillä siitä, mikä radioaaltoina välittyvä sanoma kuuluisi yleisradiolähetykseen ja mikä taas luottamukselliseen viestintään. Mikäli kuitenkin luottamuksellisen viestin kuullut henkilö tallentaisi tai ilmaisisi sen taikka käyttäisi hyväksi sitä tai tietoa sen sisällöstä, hän saattaisi syyllistyä radiolain 20 §:ssä säädettyyn radiolain rikkomiseen.

Kriminaalipoliittisesti olisi toivottavaa, että tällaiset luottamuksellisiksi tarkoitetut radioviestit suojattaisiin teknisin salausmenetelmin, koska tällöin vältettäisiin mahdollisuuksia viestien niin tietoiseen kuin tahattomaankin seuraamiseen ja siten vähennettäisiin mahdollisuuksia syyllistyä näiden viestien lainvastaiseen ilmaisemiseen tai hyväksikäyttämiseen. Käytännössä tärkeimpiä luottamuksellisia radioviestejä ovat autoihin tai veneisiin sijoitetuista tai muuten mukana kuljetettavista puhelimista puhutut radiopuhelut sekä poliisiradioliikenteessä välitettävät radioviestit.

Oikeudettomuusedellytys olisi merkittävä myös arvosteltaessa eräiden tiedon hankkimistapojen hyväksyttävyyttä. Hallitusmuodon 12 §:n mukaan lennätin- ja puhelinsalaisuus on loukkaamaton, mikäli siitä ei ole lailla säädetty poikkeusta. Oikeudetonta ei voi olla sellainen tiedon hankkiminen televiestistä, johon lailla on säädetty oikeus. Esimerkiksi tutkintavankeudesta annetun lain 13 a ja 13 b §:ssä (455/87) säädetään oikeudesta tutkintavankeudessa olevan vangin puhelujen kuuntelemiseen. Myös muu oikeuttamisperuste voi poistaa teon oikeudettomuuden. Tällainen peruste voi olla esimerkiksi loukatun suostumus. Puhelinsalaisuuden perusoikeussuojan näkökulmasta suostumuksen vaikutukseen on kuitenkin ilmeisesti suhtauduttava hyvin pidättyvästi.

Käytännössä pulmallinen on ollut kysymys puhelujen nauhoittamisen hyväksyttävyydestä. Tämän ongelman ratkaisemisessa on sovellettava nimenomaan oikeudettomuustunnusmerkkiä. Esimerkiksi sellainen puhelun nauhoittaminen, jossa nauhoittaja itse on toisena osapuolena, ei ole johtanut syytteisiin puhelinsalaisuuden rikkomisesta. Jos keskustelu käydään henkilökohtaisesti läsnäolevien kesken ja keskusteluun itse osallistuva nauhoittaa sen muiden suostumuksetta ja heidän tietämättäänkin, hän ei syyllisty rikoslain 24 luvun 3b §:ssä tarkoitettuun salakuunteluun (KKO 1981 II 182). Jos keskustelu käydään puhelimitse, ei myöskään ehdotettu 3 kohdan rangaistussäännös luontevasti soveltuisi, jos keskusteluun osallistuva tallentaa sen nauhalle; onhan nauhoittaja jo keskustelun osapuolena muutenkin tietoinen keskustelun sisällöstä.

Toisaalta on kiistatonta, että muiden käymän puhelinkeskustelun nauhoittaminen on hallitusmuodon 12 §:n vastaista ja myös viestintäsalaisuuden loukkauksena rangaistavaa, jollei käsillä ole jokin oikeuttamisperuste. Ongelmallisimpia ovat ne tilanteet, joissa puhelu on nauhoitettu toisen osapuolen suostumuksella, mutta jonkun ulkopuolisen toimesta hänen tarpeisiinsa. Näissä tapauksissa voidaan herättää kysymys suostumuksen riittävyydestä, ja ainakin nauhoittamisesta tietämättömän keskustelukumppanin puhelinsalaisuuden loukkaamisen vaara on olemassa. Selkeää käytäntöä tällaisen menettelyn laillisuudesta tai laittomuudesta ei kuitenkaan ole vielä muodostunut, lukuunottamatta tutkintavankeudesta annetulla lailla säädettyjä tilanteita. Rikoslain soveltamisen kannalta ratkaisevaa on se, onko menettelyä pidettävä hallitusmuodon 12 §:n lennätin- ja puhelinsalaisuuden vastaisena. Rikoslaki ei itsenäisesti rajaa puhelinsalaisuuden alaa.

Ehdotettu säännös suojaisi sekä tietoliikennettä että oikeutta yksityisyyteen. Syyteoikeussäännöksen (11 §:n 2 momentti) mukaan viestintäsalaisuuden loukkaus olisi asianomistajarikos, jollei rikoksentekijä rikoksen tehdessään ole ollut yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa taikka jollei tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista.

Toisin kuin nykyinen rikoslain 38 luvun 8 § ehdotettu pykälä ei koskisi viestin hävittämistä, kätkemistä tai salaamista. Kaikki sellaiset teot, joilla viestin perillemeno estetään, arvosteltaisiin tilanteesta riippuen joko tietoliikenteen häirintänä (5-7 §), varkausrikoksena, vahingontekorikoksena tai hallinnan loukkauksena.

Rangaistukseksi viestintäsalaisuuden loukkauksesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

2 momentti. Myös viestintäsalaisuuden loukkauksen yritys olisi rangaistava. Rangaistavuuden ulottaminen yritysvaiheeseen on erityisen perusteltua, koska yrityksen ja täytetyn teon ero eräissä tapauksissa on ajallisesti pieni ja toisaalta jo yrityskin edellyttää eräiden tekotapojen kohdalla runsaasti valmistelua ja siten selvästi havaittavaa rikoksentekotahtoa. Esimerkiksi postilähetyksen avaamisen olisi syytä olla rangaistavaa, vaikka teko keskeytyisikin ennenkuin lähetys on saatu kokonaan auki. Samoin viestintäsalaisuuden loukkauksena pidettävän salakuuntelun yrityksen tulisi olla rangaistavaa, vaikka kuuntelu ei esimerkiksi teknisistä syistä onnistuisikaan. Myös tiedon hankkimisen televiestin sisällöstä olisi oltava rangaistavaa jo yritysvaiheessa.

Rikoslain 24 luvun 3 b §:ssä säädetään rangaistavaksi myös se, että salakuuntelutarkoituksessa sijoitetaan salakuuntelun mahdollistava tekninen laite kotirauhan suojaamaan paikkaan tai alueelle. Tällaisen salakuuntelun valmistelun enimmäisrangaistus on kuitenkin lievempi (6 kuukautta vankeutta) kuin varsinaisen salakuuntelurikoksen.

Viestintäsalaisuuden loukkauksena rangaistava salakuuntelu poikkeaa voimassa olevan lain salakuuntelua koskevasta säännöksestä olennaisimmin siinä suhteessa, ettei rangaistavuus rajoittuisi kotirauhan suojaamaan paikkaan tai alueeseen kohdistuvaan salakuunteluun. Tällaisen salakuuntelun valmistelu ei edellyttäisi tunkeutumista kotirauhan suojaamaan tilaan eikä näin ollen merkitsisi yhtä vakavaa yksityisyyden loukkausta kuin rikoslain 24 luvun 3 b §:ssä tarkoitettu salakuuntelun valmistelu. Vaikka esimerkiksi kuuntelulaitteen asettaminen johonkin kohteeseen siten, että sillä voitaisiin kuunnella yksityiseksi tarkoitettua keskustelua, onkin jo paheksuttavaa, ei tällaista rikoksen valmistelua ole syytä saattaa rangaistavaksi. Rangaistavuuden ulottaminen näin laajalle saattaisi tuoda rangaistavuuden piiriin myös vähäisiä tekoja, joissa rikoksentekotarkoitus olisi vielä epämääräinen.

4 §. Törkeä viestintäsalaisuuden loukkaus

1 momentti. Viestintäsalaisuuden loukkaus voitaisiin arvioida törkeäksi kolmella eri ankaroittamisperusteella, minkä lisäksi aina vaadittaisiin, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Ensimmäinen ankaroittamisperuste perustuisi siihen, että rikoksentekijä käyttää rikosta tehdessään hyväksi erityistä asemaansa. Tämä peruste koskisi ensinnäkin kaikkia yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa olevia henkilöitä. Yleinen teletoiminta tarkoittaisi tässä teletoimintalaissa määriteltyä yleistä teletoimintaa. Säännös koskisi siis myös posti- ja telelaitoksen virkamiehiä. Virkamiesten osalta olisi kuitenkin huomattava, että heihin soveltuisi myös virkavelvollisuuden rikkomista koskeva yleissäännös. Rangaistuksen määräämisessä olisi tällöin otettava huomioon se, että virkamiehen tällaisen rikoksen erityinen moitittavuus arvostellaan jo osaksi siinä, että hän on yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa eli että häneen sovelletaan viestintäsalaisuuden loukkauksen törkeämpää tekomuotoa koskevaa säännöstä.

Myös muun erityisen luottamusaseman hyväksikäyttäminen voisi johtaa tämän ankaroittamisperusteen soveltamiseen. Tällaisessa luottamusasemassa voi olla esimerkiksi henkilö, joka hoitaa yksityisen televerkon käyttötehtäviä tai huolehtii sen kunnossapidosta. Olennaista on, että rikoksentekijä on käyttänyt rikoksen tekemisessä hyväksi tällaista erityistä luottamusasemaansa.

Toinen ankaroittamisperuste olisi se, että rikoksentekijä käyttää rikoksen tekemistä varten suunniteltua tai muunnettua tietojenkäsittelyohjelmaa tai teknistä erikoislaitetta tai että rikos muuten tehdään erityisen suunnitelmallisesti. Ohjelman tai laitteen tulisi olla nimenomaisesti valmistettu tai kehitelty sellaiseksi, että se soveltuu salakuunteluun tai viestien luvattomaan sieppaamiseen. Suunnitelmallisuus voisi ilmetä myös teon määrätietoisena ja laajana esivalmisteluna.

Kolmas ankaroittamisperuste koskisi rikoksen kohteena olleen viestin sisältöä tai teon yksityisyyttä loukkaavaa vaikutusta. Jos viesti rikoksentekijän tieten olisi luonteeltaan erityisen luottamuksellinen tai teko muuten loukkaisi huomattavasti yksityisyyden suojaa, viestintäsalaisuuden loukkaukseen voitaisiin soveltaa ankarampaa rangaistusasteikkoa, mikäli teon kokonaisarvostelukin sitä edellyttäisi.

Erityisen luottamuksellista viestintää pyritään suojaamaan myös erilaisilla turvakeinoilla kuten käyttämällä erikoiskuriireja tai erilaisia salaamisjärjestelmiä. Ratkaisevaa ei kuitenkaan olisi viestin ulkonaisen suojauksen aste, vaan sen tosiasiallinen sisältö. Niinpä ei olisi välttämätöntä, että esimerkiksi kirje on nimenomaan salaiseksi merkitty, kunhan rikoksentekijä on rikokseen ryhtyessään tiennyt sen sisältävän salaisuuksia, joita kirjeen lähettäjä on halunnut erityisesti suojella ulkopuolisilta. Tällaiset salaisuudet voisivat olla yhtä hyvin henkilökohtaisia kuin esimerkiksi ammattiin liittyviä.

Teko voisi muuten huomattavasti loukata yksityisyyden suojaa esimerkiksi silloin, jos rikoksella hankittujen salaisuuksien määrä on huomattavan suuri tai jos luottamuksellinen tieto on sisällöltään sellaista, että jonkun maine tai henkilökohtaiset ihmissuhteet sen paljastumisesta erityisesti kärsivät. Jos teko samalla käsittää esimerkiksi kotirauhaa, kunniaa tai yksityiselämää loukkaavia rikoksia, sovelletaan rikosten yhtymistä koskevia sääntöjä.

Törkeän viestintäsalaisuuden loukkauksen rangaistusseuraamukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään 14 päivää ja enintään kolme vuotta. Tämä merkitsisi rangaistusasteikon ankaroitumista. Muutosehdotus johtuu siitä, että viestintäsalaisuuden merkitys on kasvanut erityisesti teleliikenteen monipuolistuttua. Yhä tärkeämmät yhteiskunnan toiminnot tapahtuvat nykyisin sähköisen tiedonsiirron avulla.

2 momentti. Myös törkeän viestintäsalaisuuden loukkauksen yritys olisi rangaistava.

5 §. Tietoliikenteen häirintä

Ehdotettu säännös koskisi postiliikennettä sekä tele- ja radioviestintää kokonaisuudessaan, siis sekä kohde- että joukkoviestintää, esimerkiksi yleisradiotoimintaa. Radiolain mukaan radioviestinnällä tarkoitetaan kaikkea radioaaltoja hyväksikäyttäen tapahtuvaa merkin, merkinannon, kirjoituksen, kuvan, äänen tai muussa muodossa olevan tiedon siirtoa, lähettämistä tai vastaanottoa. Rangaistavaa olisi siis esimerkiksi televisiolähetyksessä käytettävän radioviestinnän häiritseminen. Säännöksen soveltamisalaa ei ole rajattu viestinnän sisällön perusteella, joten se soveltuu myös radioviestinnässä välitettävän musiikkiohjelman tai elokuvan lähettämisen häiritsemiseen.

Rangaistava häirintä voisi tapahtua joko tietoliikenteessä käytetyn laitteen toimintaan fyysisesti puuttumalla taikka sanomien lähettämistä tai vastaanottamista muulla tavoin vaikeuttamalla. Esimerkkinä mainittaisiin häiritsevien sanomien lähettäminen ilkivaltaisessa tarkoituksessa radiolaitteella tai televerkossa. Kysymykseen voisi tulla myös postiliikenteessä käytettävien teknisten laitteiden tai kulkuneuvojen toimintaan puuttuminen. Säännös koskisi siis myös perinteisten kirjeiden tai muiden suljettujen viestien välittämisen häiritsemistä.

Säännöksessä ei ole mainittu tyhjentävästi tietoliikennettä estäviä tai häiritseviä tekotapoja, vaan mahdollista on, että rikos tehdään myös muulla vastaavalla tavalla. Vastaavan tavan ei välttämättä tarvitse olla teknisin keinoin toteutettu, vaan esimerkiksi tietoliikennettä hoitavan laitoksen virkailijan toiminnan estäminen voisi olla vastaavaa tietoliikenteen häirintää. Teon pitää kuitenkin merkitä postiliikenteen taikka tele- tai radioviestinnän oikeudetonta estämistä tai häiritsemistä. Säännöksessä tarkoitetulla tavalla oikeudetonta ei olisi esimerkiksi se, että viranomainen lakiin perustuvan oikeutensa nojalla puuttuu tietoliikenteen vapaaseen kulkuun.

Tietoliikenteen häirintä olisi rangaistavaa ainoastaan tahallisena. Tekijän tulisi siis mieltää, että hän toiminnallaan estää tai häiritsee postiliikennettä taikka tele- tai radioviestintää.

Jos tietoliikenteen häirintänä pidettävä teko samalla käsittää jonkin muun rikoksen, esimerkiksi tietoliikennekalustoon, tietovälineisiin tai niille tallennettuun tietoainekseen kohdistuvaa vahingontekoa taikka virkamiehen väkivaltaista vastustamista, sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia sääntöjä.

Rangaistuksena tietoliikenteen häirinnästä olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Rangaistusmaksimi olisi siis sama kuin nykyisin rikoslain 34 luvun 12 §:n 1 momentissa.

6 §. Törkeä tietoliikenteen häirintä

Tietoliikenteen häirintää voitaisiin pitää törkeänä kahdella eri ankaroittamisperusteella, minkä lisäksi aina edellytettäisiin, että tietoliikenteen häirintää näissä tapauksissa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Ensimmäisenä ankaroittamisperusteena mainittaisiin se, että rikoksentekijä käyttää hyväkseen erityistä luottamusasemaansa. Siitä mainittaisiin nimenomaan esimerkkinä se, että rikoksentekijä käyttää hyväkseen asemaansa yleistä teletoimintaa tai yleisradiotoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa. Yleistä teletoimintaa harjoittavalla laitoksella tarkoitetaan tässäkin yhteydessä teletoimintalaissa yleistä teletoimintaa harjoittavaksi laitokseksi määriteltyä laitosta. Yleisradiotoimintaa harjoittavalla laitoksella tarkoitetaan paitsi Oy Yleisradio Ab:tä myös muita toimiluvan varassa toimivia yleisradiotoimintaa harjoittavia laitoksia.

Niin kuin aikaisemmin on todettu, teleliikenteellä tarkoitettaisiin myös muissa televerkoissa kuin yleisessä televerkossa välitettäviä viestejä, joten säännöksessä tarkoitettu erityinen luottamusasema voisi tulla kysymykseen myös silloin, kun rikoksentekijä toimii jonkin yksityisen yhteisön sisäisen televerkon hoitajana sellaisessa tehtävässä, jossa hänellä on erityinen mahdollisuus estää tai häiritä tietoliikennettä. Sen tapauksen varalta, että rikoksentekijä on tehnyt rikoksensa virkamiehenä, viitataan siihen, mitä edellä 4 §:n kohdalla on lausuttu törkeän viestintäsalaisuuden loukkauksen yhteydessä.

Toisena ankaroittamisperusteena olisi se, että rikoksella estetään tai häiritään hätäkutsujen radioviestintää tai muuta sellaista tele- tai radioviestintää, jota harjoitetaan ihmishengen turvaamiseksi. Hätäkutsulla tarkoitettaisiin samaa kuin radiolain 3 §:n määritelmäsäännöksessä. Kysymykseen tulisi sellainen turvallisuusradioviestintä, jonka tarkoituksena on ilmaista, että välittömiä pelastustoimia vaativa vaara uhkaa ihmishenkeä.

Säännös ei koskisi kaikkea radiolaissa tarkoitettua turvallisuusradioviestintää, koska omaisuuden turvaamiseksi ja pelastamiseksi harjoitettava viestintä ei kuuluisi tämän ankaroittamisperusteen piiriin. Turvallisuusradioviestinnällä radiolain mukaan taas tarkoitetaan myös omaisuuden turvaamiseksi ja pelastamiseksi tapahtuvaa viestintää. Ehdotuksessa on katsottu, ettei kaikki turvallisuusradioviestinnän suojaaminen tarvitse mahdollisuutta näin ankaraan enimmäisrangaistukseen, koska jo tietoliikenteen häirinnän enimmäisrangaistus on yhtä ankara kuin radiolain nykyisen ― myös turvallisuusradioliikenteen vaarantamista tarkoittavan ― rangaistussäännöksen asteikko eli vankeutta enintään kaksi vuotta.

Tietoliikenteen häirintä voi törkeimmillään aiheuttaa vakavaa vaaraa yhteiskunnan tärkeille toiminnoille, kuten energiahuollolle, yleiselle terveydenhuollolle tai maanpuolustukselle. Näissä tapauksissa voitaisiin soveltaa ehdotettua 34 luvun 1 §:n 2 momentin mukaista säännöstä tuhotyöstä.

Rangaistukseksi törkeästä tietoliikenteen häirinnästä ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

7 §. Lievä tietoliikenteen häirintä

Tietoliikenteen häirintä voi usein olla myös tilapäistä ja melko harmitonta. Tämän vuoksi on tärkeää ottaa lakiin lieviä tekomuotoja tarkoittava säännös, jonka nojalla voitaisiin tuomita ainoastaan sakkorangaistus.

Tietoliikenteen häirinnän vähäisyyttä arvioitaessa olisi kiinnitettävä huomiota aiheutetun häiriön laatuun tai määrään taikka muihin rikokseen liittyviin seikkoihin. Lisäksi olisi otettava huomioon, onko rikos kokonaisuutena arvostellen ollut vähäinen.

8 §. Tietomurto

Tietomurtoa koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan toisaalta niin sanottua tietokonerauhaa eli tietojärjestelmiä ulkopuolista tunkeutumista vastaan ja toisaalta tietokonetyöskentelyn yksityisyyttä sellaista ulkopuolista tarkkailua vastaan, jossa ei ole kysymys salakuuntelusta tai -katselusta.

1 momentti. Momentti koskisi oikeudetonta tunkeutumista tietojärjestelmään tai sen erikseen suojattuun osaan. Yhteys tietojärjestelmään voidaan saada niin sanottua modeemia käyttäen puhelinlinjan välityksellä. Kysymykseen voisi tulla myös sellainen tapaus, jossa tekijällä on oikeus olla yhteydessä tietojärjestelmään, mutta hän tunkeutuu järjestelmän sellaiseen suojattuun osaan, johon hänellä ei ole oikeutta mennä.

Tietojärjestelmällä tarkoitetaan yleensä tietyssä organisaatiossa käytettävää tietojenkäsittely- ja siirtolaitteiden muodostamaa verkostoa. Tietojärjestelmät voidaan ymmärtää myös toiminnallisina kokonaisuuksina niiden tuottamien palvelujen perusteella, jolloin ratkaisevaa ei välttämättä ole tekninen kokonaisuus. Jotta ei syntyisi epäselvyyttä siitä, koskeeko säännös myös tunkeutumista tiettyyn suojattuun toiminnalliseen kokonaisuuteen, on tämäkin vaihtoehto nimenomaan mainittu säännöksessä. Tietojärjestelmän erikseen suojatulla osalla tarkoitetaan juuri tällaista toiminnallista kokonaisuutta.

Ehdotetussa säännöksessä on kysymys nimenomaan automaattisesta tietojenkäsittelystä ja niin sanotusta datasiirrosta. Säännös koskisi ainoastaan sellaisia tietojärjestelmiä, joissa tietoja käsitellään, varastoidaan tai siirretään sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla. Se ei koskisi käsin pidettyjä tietojärjestelmiä.

Tietojärjestelmään tunkeutumisella tarkoitetaan pääsyn hankkimista järjestelmässä käsiteltyihin, varastoituihin tai siirrettyihin tietoihin. Pääsy voidaan siis hankkia joko tietokoneen muistissa olevaan tai tiedonsiirtolinjaa pitkin siirrettävään tietoon. Nykyaikaisessa tietotekniikassa tietojenkäsittely ja tiedonsiirto ovat siinä määrin yhteenkietoutuneita, ettei niiden erillinen sääntely olisi mielekästä.

Teon rangaistavuuden edellytyksenä olisi se, että tunkeutuminen tapahtuu järjestelmän turvajärjestely murtamalla. Turvajärjestelystä mainitaan esimerkkinä käyttäjätunnuksen edellyttäminen. Käyttäjätunnuksella tarkoitetaan yksilöllisesti määriteltyä merkkiketjua, joka tietojärjestelmään pyrkivän on osattava päästäkseen järjestelmän tietoihin käsiksi. Myös muunlaisen tunnistuskontrollin murtaminen voisi tulla kysymykseen.

Turvajärjestely olisi läpäistävä jollakin rikoksentekijän nimenomaisella toimella eikä esimerkiksi turvajärjestelyn satunnainen epäkunto ja siitä johtuva ulkopuolisen pääsy järjestelmään kuuluisi säännöksen piiriin. Säännöksessä ei edellytettäisi, että tunkeutuminen tapahtuu järjestelmällisesti esimerkiksi koodinmurto-ohjelmointia hyväksi käyttäen, vaan sattumaltakin onnistunut koodin keksiminen täyttäisi tunnusmerkin, jos tekijän tarkoituksena on oikeudeton tunkeutuminen tietojärjestelmään. Oikean käyttäjätunnuksen tai muun tunnistuskontrollikeinon tiedoksisaantitapa olisi rikoksen täyttymisen kannalta merkityksetön. Tunnus voisi olla esimerkiksi oikealta käyttäjältä urkittu. Jos tunnuksen ''lainaaminen'' ja sen avulla pääsyn hankkiminen suojattuihin tietoihin olisi tapahtunut tunnuksen oikean haltijan luvalla, tunkeutumista ei voitaisi pitää oikeudettomana, vaan tilannetta olisi arvosteltava samoin kuin toisen nimen kirjoittamista asiakirjaan tämän luvalla.

Tunkeutumisen tulisi olla tahallista eli tunkeutujan olisi tiedettävä tunkeutuvansa tietojärjestelmään tai sen osaan oikeudettomasti. Turvajärjestelyn läpäisemistapaa kuvataan säännöksessä sanalla ''murtaa'', jota on käytetty sanan perinteisestä käytöstä poiketen kielikuvana korostamaan juuri sitä, että turvajärjestelyn läpäisyn on oltava luvatonta. Rangaistavaa ei voisi olla se, että joku pääsee tai joutuu tietojärjestelmään vahingossa, esimerkiksi syöttämällä virheellisen käyttäjätunnuksen pyrkiessään johonkin järjestelmään, johon hänellä on oikeus. Toisaalta 1 momentin säännökselle olisi nimenomaan ominaista se, ettei tietojärjestelmään tunkeutumiselle edellytetä mitään erityistä tarkoitusta. Säännös siis soveltuisi myös urheilumielessä tapahtuvaan käyttäjätunnusten selvittämiseen ja väärinkäyttämiseen.

Tietojärjestelmän luonne ja käyttötarkoitus olisivat rikoksen täyttymisen kannalta merkityksettömiä seikkoja. Kysymyksessä voisi olla niin yksityinen kuin julkinenkin tietopankki, henkilörekisteri tai kirjanpitojärjestelmä. Tietojärjestelmä voisi olla myös joko yksisuuntainen eli pelkästään tietoa luovuttava tai kaksisuuntainen eli sellainen järjestelmä, jossa tunnistuskontrollin läpäissyt käyttäjä voisi myös itse muuttaa, lisätä tai poistaa järjestelmään varastoituja taikka siinä käsiteltyjä tai siirrettyjä tietoja.

Rikos olisi täyttynyt heti, kun tunnistuskontrolli on läpäisty. Jos turvajärjestely on monivaiheinen, edellytettäisiin viimeisenkin vaiheen läpäisemistä. Sitä ennen olisi kysymys tämän rikoksen yrityksestä. Sen sijaan ei välttämättä edellytettäisi sitä, että turvajärjestelyn murtamisen jälkeen on siirrytty pois koneen käyttöjärjestelmästä.

Tunkeutuminen ei myöskään edellyttäisi, että tietojärjestelmässä olevia tietoja millään tavalla käytetään tai että niitä edes luetaan tai selataan. Jos rikos on edennyt tietojen käyttämiseen saakka, tekoon tulisi soveltaa luvatonta käyttöä koskevia rikoslain 28 luvun säännöksiä. Luvattomana käyttönä ei kuitenkaan pidettäisi vielä sitä, että hakkeri tunkeutumisellaan saa esimerkiksi kohteenaan olevan tietokoneen käyttöjärjestelmän toimimaan, vaan tällaisiin tekoihin soveltuisi ehdotettu tietomurtosäännös, mikäli turvajärjestely onnistutaan murtamaan.

Tietomurron rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

2 momentti. Tietomurrosta tuomittaisiin myös se, joka tietojärjestelmään tai sen osaan tunkeutumatta teknisen erikoislaitteen avulla oikeudettomasti ottaa selon tietojärjestelmässä olevasta tiedosta. Jos tiedon hankkiminen tapahtuisi tietojärjestelmään tai sen osaan tunkeutumalla, kysymys olisi 1 momentissa tarkoitetusta tietomurrosta tai mahdollisesti jostakin ankarammin rangaistavasta tiedon hankkimisesta, kuten viestintäsalaisuuden loukkauksesta tai yritysvakoilusta.

Säännöksellä tarkoitetaan esimerkiksi sellaista tiedon hankkimista, jossa tietojärjestelmässä oleva tieto saadaan selville käyttämällä laitetta, joka tietojärjestelmästä lähtevän säteilyn perusteella pystyy selvittämään järjestelmässä käsiteltävän tiedon sisällön. Säännös olisi sovellettavissa myös sellaiseen siirrettävänä olevan viestin ''sieppaamiseen'', johon ei voitaisi soveltaa viestintäsalaisuuden loukkausta koskevaa säännöstä esimerkiksi sen vuoksi, että tiedonsiirto ei tapahdu televerkossa. Tietojärjestelmällä tarkoitettaisiin samaa kuin 1 momentissa.

3 momentti. Myös tietomurron yritys olisi rangaistava. Rangaistavaa olisi sekä 1 että 2 momentissa tarkoitetun tietomurron yritys. Rangaistavuus laajentaisi olennaisesti niin sanotun hakkeroinnin rangaistavuutta siitä, mihin se voimassa olevan lain mukaan ulottuu. Rangaistavaa olisi jo yrittää selvittää tietojärjestelmää suojaava käyttäjätunnus tai murtaa muu turvajärjestely, jos teko tehdään tarkoituksin oikeudettomasti tunkeutua tietojärjestelmään. Tietomurron yrityksestä ei sen sijaan ole kysymys silloin, jos joku erehdyksessä pyrkii tietojärjestelmään, johon pääsyyn hänellä ei ole oikeutta. Tietojärjestelmiin pyrkimistä voidaan kuitenkin nykyisin seurata teknisin keinoin siten, että satunnaiset yritykset päästä järjestelmään ja järjestelmällinen pyrkimys suojauksen murtamiseen voidaan erottaa. Tietomurron yrityksen rangaistavuus on tarkoitettu helpottamaan puuttumista juuri tietojärjestelmien luotettavuuden ja turvallisuuden kannalta huolestuttavaan käyttäjätunnusten tai muiden turvajärjestelyjen järjestelmälliseen selvittämiseen.

4 momentti. Tietomurtosäännökset olisivat toissijaisia. Jos kysymyksessä olisi esimerkiksi yritysvakoilua varten tapahtuva tietojärjestelmään tunkeutuminen, tietojärjestelmään tallennettuun tietoon tai itse järjestelmään kohdistuva vahingonteko taikka viestintäsalaisuuden loukkaus, säännökset syrjäytyisivät. Niin kuin edellä on todettu, luvatonta käyttöä koskeva säännös olisi sovellettavissa siinä tapauksessa, että tietojärjestelmään tunkeutuja käyttäisi tietojärjestelmää jollekin sille ominaisella tavalla, esimerkiksi hankkisi itselleen maksullisesta tietopankista tietoja ilmaiseksi. Jos tällainen aikomus olisi näytettävissä toteen jo tunkeutumisen tapahtuessa, kysymys voisi olla luvattoman käytön yrityksestä.

Pykälän 2 momentin mukaiseen tietomurtoon ei voitaisi soveltaa tietomurtosäännöstä esimerkiksi siinä tapauksessa, että tietojärjestelmässä oleva tieto saadaan selville tarkkailemalla kotirauhan suojaamassa paikassa tai alueella tietokonepäätteen ääressä työskentelevää salakatselun mahdollistavalla laitteella. Tällöin salakatselua koskeva rikoslain 24 luvun 3 b §:n säännös ankarampana syrjäyttäisi tietomurtosäännöksen.

9 §. Henkilörekisteririkos

Ehdotettu pykälä 1 kohtaa lukuunottamatta vastaa henkilörekisterilakiin nykyisin sisältyvää henkilörekisteririkosta koskevaa säännöstä. Säännös olisi luonteeltaan henkilörekisterilain vakavimpien loukkaamistapausten tehostekriminalisointi ja sen tunnusmerkistössä jouduttaisiin viittaamaan henkilörekisterilain sisältöön. Jo hallituksen esityksessä eduskunnalle henkilörekisterilaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi (HE 49/1986 vp.) viitattiin siihen, että henkilörekisteririkosta ja henkilörekisteriä koskevan salassapitovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset siirrettäisiin myöhemmin rikoslakiin, jolloin niiden rangaistusasteikkoja voitaisiin harkita uudelleen ja suhteessa muihin rikoslaissa säädettäviin rangaistusasteikkoihin.

Henkilörekisteririkoksessa olisi kuusi eri tekotapaa:

― tietojen tallettaminen henkilörekisteriin niin sanotun yhteysvaatimuksen vastaisesti,

― arkaluonteisten tietojen tallettaminen henkilö rekisteriin,

― henkilörekisterin tarkastusoikeuden käytön estäminen tai sen yrittäminen antamalla rekisteröidylle väärä tai harhaanjohtava tieto,

― henkilörekisterin tai sen tietojen käyttäminen muuhun kuin lainmukaisesti määriteltyihin käyttö tarkoituksiin,

― henkilötietojen luovuttaminen henkilörekisteristä ja

― henkilörekistereiden yhdistäminen.

Tällainen teko olisi rangaistava, jos se on henkilörekisterilain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastainen ja jos siten loukataan rekisteröidyn yksityisyyden suojaa tai aiheutetaan hänelle muuta vahinkoa tai olennaista haittaa.

Henkilörekisterillä tarkoitetaan henkilörekisterilain 2 §:n määritelmäsäännöksen mukaisesti henkilötietoja sisältävää tietojoukkoa, jota käsitellään automaattisen tietojenkäsittelyn avulla, sekä sellaista luetteloa, kortistoa tai muuta näihin verrattavalla tavalla järjestettyä henkilötietoja sisältävää tietojoukkoa, josta tiettyä henkilöä koskevat tiedot voidaan löytää helposti ja kohtuuttomitta kustannuksitta.

Henkilörekisteriin merkittäviksi saa henkilörekisterilain 5 §:n 1 momentin mukaan kerätä ja rekisteriin tallettaa tietoja vain sellaisista henkilöistä, joilla asiakas- tai palvelusuhteen tai muun niihin verrattavan suhteen vuoksi on asiallinen yhteys rekisterinpitäjän toimintaan. Tästä niin sanotusta yhteysvaatimuksesta voidaan poiketa vain rekisteröidyn suostumuksella tai tietosuojalautakunnan luvalla ja jos rekisterin pitäminen johtuu rekisterinpitäjälle säädetystä tai lain tai asetuksen nojalla määrätystä tehtävästä.

Arkaluonteisina tietoina pidetään henkilörekisterilain 6 §:n mukaisesti henkilötietoja, jotka on tarkoitettu kuvaamaan rotua tai etnistä alkuperää, henkilön yhteiskunnallista, poliittista tai uskonnollista vakaumusta, rikollista tekoa, rangaistusta tai muuta rikoksen seuraamusta, henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä tai niihin verrattavia toimia, henkilön seksuaalista käyttäytymistä taikka henkilön saamia sosiaalipalveluja, toimeentulotukea, sosiaaliavustuksia ja niihin liittyviä sosiaalihuollon palveluja.

Henkilörekisterilain 11―14 §:ssä on yksityiskohtaisia säännöksiä henkilörekisterien tarkastusoikeudesta ja rekisterinpitäjälle asetetuista velvollisuuksista. Lain 18 §:ssä taas on säädetty henkilörekisteriin kerättyjen tietojen luovuttamisesta. Henkilörekisterilain 4 §:n mukaan henkilörekisterin käytön tulee olla asiallisesti perusteltu rekisterinpitäjän toiminnan ja hallinnon kannalta eikä henkilötietoja ole lain 16 §:n mukaan yleensä lupa käyttää muuhun kuin siihen tarkoitukseen, joka on määritelty ennen tietojen keräämistä.

Henkilörekisteririkoksen tekijänä olisi aina rekisterinpitäjä tai tämän edustaja. Henkilörekisteririkoksen käsittämät teot olisivat henkilörekisteririkoksina rangaistavia ainoastaan siinä tapauksessa, että ne on tehty tahallisesti. Jos tällainen teko olisi tehty törkeästä huolimattomuudesta, olisi kysymys henkilörekisteririkkomuksesta, jota koskeva rangaistussäännös jäisi henkilörekisterilakiin. Tässä säännöksessä säädettäisiin lisäksi eräistä muista lievemmänasteisista henkilörekisterilain tahallisista tai tuottamuksellisista rikkomisista.

Henkilörekisteririkoksen täyttymisen yleisenä edellytyksenä olisi siis se, että säännöksessä tarkoitetulla teolla loukataan rekisteröidyn yksityisyyden suojaa taikka aiheutetaan hänelle muuta vahinkoa tai olennaista haittaa. Tämä rajoitus osoittaa, että tarkoituksena ei ole säätää rangaistavaksi rikossäännöksessä mainittujen henkilörekisterilain säännösten rikkomista sinänsä, vaan ainoastaan sellainen rikkominen, josta aiheutuu rekisteröidylle myös vahinkoa tai olennaista haittaa.

Rangaistukseksi henkilörekisteririkoksesta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi, joka vastaa henkilörekisterilaissa tähän rikokseen liittyvää rangaistusasteikkoa.

10 §. Syyteoikeus

1 momentti. Salassapitosäännöksillä suojataan sekä yksityisiä että julkisia intressejä. Koska salassapitoperusteet ovat hyvin vaihtelevia, myös salassapitorikosten syyteoikeus on eriytettävä sen mukaan, minkä tyyppisiä etuja mikin salassapitovelvollisuus koskee. Nykyisen lain salassapitorikoksista asianomistajarikoksia ovat useimmiten ne, joissa on kysymys yksityisen henkilökohtaisia tai taloudellisia oloja taikka elinkeinoa koskevien salassapitovelvollisuuksien rikkomisesta. Sen sijaan esimerkiksi valtion turvallisuuteen tai viranomaisten toimintaan liittyvät salassapitorikokset ovat virallisen syytteen alaisia. Ehdotuksessa on omaksuttu tämä jakoperuste.

Voimassa olevan rikoslain 38 luvun 9 a §:ssä säädetty telesalaisuuden loukkaaminen on virallisen syytteen alainen. Samoin virkamiesten ja julkisyhteisön työntekijäin salassapitorikokset ovat virallisen syytteen alaisia. Yleistä teletoimintaa harjoittavien laitosten valvonnan helpottamiseksi ja muutenkin teletoimintaan liittyvän julkisen luotettavuuden korostamiseksi on syytä säilyttää yksityisen salassapitorikos ja rikkomus virallisen syytteen alaisena, kun rikoksentekijänä on yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa oleva henkilö. Yleistä teletoimintaa harjoittavalla laitoksella tarkoitettaisiin tässä samaa kuin 4 ja 6 §:ssä.

2 momentti. Viestintäsalaisuuden loukkaus ja tietomurto kohdistuvat pääasiassa yksityiseen tahoon, minkä vuoksi olisi järkevää pitää näitä rikoksia asianomistajarikoksina. Sen sijaan tietoliikenteen häirintä koskee ensisijaisesti julkista etua, minkä vuoksi sitä ehdotetaan virallisen syytteen alaiseksi. Eräissä tapauksissa erittäin tärkeä yleinen etu saattaisi vaatia syytteen nostamista viestintäsalaisuuden loukkauksesta tai tietomurrosta silloinkin, kun asianomistaja ei haluaisi rikoksen oikeuskäsittelyä. Esimerkiksi silloin, kun on kysymys yleistä järjestystä tai tietoliikenteen toimivuutta yleisesti vaarantavasta menettelystä, yksityisen edun olisi väistyttävä erittäin tärkeän yleisen edun vuoksi. Tästä syystä 2 momenttiin ehdotetaan otettavaksi tällaista tapausta koskeva varaus.

Telesalaisuuden yleisen merkityksen vuoksi on lisäksi perusteltua, että yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa olevan tekemät teletoiminnan luotettavuutta vaarantavat rikokset ovat virallisen syytteen alaisia. Sen vuoksi ehdotetaan, että 2 momentissa mainitut rikokset olisivat virallisen syytteen alaisia myös silloin, kun rikoksentekijä on rikoksen tehdessään yleistä teletoimintaa harjoittavan laitoksen palveluksessa. Yleistä teletoimintaa harjoittavalla laitoksella tarkoitettaisiin tässäkin samaa kuin 4 ja 6 §:ssä.

3 momentti. Henkilörekisteririkosta koskeva säännös liittyy henkilörekisterilaissa säänneltyyn oikeusturvajärjestelyyn, jossa tietosuojavaltuutettu toimii henkilörekisterilaissa tarkoitettujen tehtävien erityisviranomaisena. Tämä koskee myös tietomurtoa sekä yksityisen salassapitorikosta ja salassapitorikkomusta, kun tällainen rikos kohdistuu henkilörekisteriin. Tietosuojavaltuutetulle on keskitetty kysymyksessä olevan lain säännösten soveltamisen asiantuntemus, minkä vuoksi tietosuojavaltuutettua olisi syytä kuulla ennen tällaisia asioita koskevan syytteen nostamista. Samoin on syytä varata tietosuojavaltuutetulle tilaisuus tulla kuulluksi tuomioistuimen käsitellessä tällaista rikosta koskevaa asiaa. Nämä säännökset vastaavat henkilörekisterilaissa nykyisin omaksuttua järjestelmää, jota ehdotettaessa katsottiin tarpeelliseksi varmistautua siitä, että tähän lakiin liittyvää rikosasiaa käsittelevillä on käytettävissään tarpeellinen tietosuoja-alan asiantuntemus ja että lainsäädännön soveltaminen on yhtenäistä. Nämä tavoitteet ovat tärkeitä myös keskeisimpien henkilörekisteriin kohdistuvia rikoksia koskevien säännösten siirryttyä rikoslakiin.

1.13. 42 luku. Valtion turvallisuutta tahi yleistä järjestystä varten annettujen määräysten rikkomisesta

1.13.1. Luvun perustelut

Luvun 7 §:ssä on laaja-alainen ilkivaltasäännös, jonka tunnusmerkistöön kuuluu myös perätön tulipalosta tai muusta vaarasta ilmoittaminen. Kun rikoslain 34 luvun 10 §:ksi on ehdotettu perätöntä vaarailmoitusta koskevaa säännöstä, ilkivaltasäännöstä ehdotetaan supistettavaksi siten, että sen tunnusmerkistöstä poistettaisiin perätön vaarailmoitus.

1.13.2. Pykälän perustelut

7 §. Voimassa olevan pykälän mukaan rangaistaan sitä, joka yleisellä tiellä, kadulla, kulkuväylällä tai muussa julkisessa paikassa taikka julkisessa toimituksessa tai yleisessä kokouksessa meluamalla tai kiroilemalla häiritsee rauhaa taikka harjoittaa muuta ilkivaltaa. Lisäksi pykälän mukaan rangaistaan sitä, joka saattaa matkaan häiriötä antamalla tulipalon tai muun vaaran merkin, vaikka tietää, ettei sellaista vaaraa olekaan. Rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään kolme kuukautta.

Ilkivaltasäännöksen nojalla tuomitaan vuosittain yli 2000 sakkorangaistusta. Yleensä säännöstä sovelletaan rangaistusmääräysmenettelyssä. Säännös on tarpeellinen vähäisten häiriötekojen rankaisemiseksi. Päällekkäisyyden välttämiseksi ehdotetun rikoslain 34 luvun 10 §:n kanssa säännöksestä tulisi kuitenkin poistaa aiheettoman vaaran merkin antamista koskeva loppuosa. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen muuten muuttaa ilkivaltasäännöstä, koska sen sisältö ja tarpeellisuus voidaan arvioida paremmin rauhanhäirintärikoksia koskevia säännöksiä uudistettaessa. Ehdotettuun säännökseen on tehty aivan vähäisiä kielellisiä muutoksia ja rikoksen nimi, ilkivalta, ehdotetaan säännöksessä mainittavaksi. Myös vankeusmahdollisuus ehdotetaan poistettavaksi rangaistusasteikosta, koska sakkorangaistusta on vakiintuneen oikeuskäytännönkin perusteella pidettävä riittävänä seuraamuksena.

1.14. 44 luku. Hengen, terveyden tahi omaisuuden suojelemiseksi annettujen määräysten rikkomisesta

1.14.1. Luvun perustelut

Luvun aikaisemmin kumotun 14 §:n tilalle ehdotetaan liikenteen häirintää koskevaa rangaistussäännöstä. Pykälä koskisi ilma-, raide- ja vesiliikenteen häirintää. Sitä vastaavat nykyiset säännökset ovat 34 luvun 11 §:ssä ja 14 b §:n 2 momentissa. Liikenteen häirintään syyllistyisi se, joka huomattavasti haittaa yleisen ilma-, raide- tai vesiliikenteen kulkua. Säännöksen ulkopuolelle jäisivät tieliikenne ja tietoliikenne, joiden häiritsemisestä tuomittaisiin niitä koskevien omien rangaistussäännösten nojalla.

Luvun 24 § ehdotetaan osin tarpeettomana ja osin päällekkäisenä ehdotetun rikoslain 34 luvun 10 §:n kanssa kumottavaksi.

Samalla ehdotetaan pientä kielellistä muutosta luvun otsikon ruotsinkieliseen sanamuotoon.

1.14.2. Pykälien perustelut

14 §. Yleisvaarallisia rikoksia koskevan voimassa olevan 34 luvun 11 §:ssä on rangaistussäännös liikenteen häirinnästä. Säännöksen soveltamisalaan kuuluvat rautatie, sen kulkuneuvot ja tarpeisto sekä kanava- ja sulkulaitos tarpeistoineen. Säännöksen nojalla rangaistaan sitä, joka aiheuttaa (''matkaan saattaa'') ainoastaan haittaa tai viivästystä edellä mainitun liikennemuodon käytössä.

Ilmaliikenteen osalta on voimassa olevan 34 luvun 14 b §:n 2 momentissa säännös ilmaliikenteen häiritsemisestä. Tämä säännös, jonka rangaistusasteikko on vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakkoa, ei ole tunnusmerkistöltään itsenäinen, vaan se on saman pykälän 1 momentissa säädetyn ilmaliikennesabotaasin lievempi tekomuoto. Ilmaliikenteen häiritsemisestä tuomitaan ilmaliikennesabotaasin asemesta silloin, kun rikos ei ole ollut omiaan vaarantamaan toisen henkeä tai terveyttä tai aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa omaisuudelle taikka kun rikosta kokonaisuudessaan on pidettävä ilmaliikennesabotaasia vähäisempänä.

Ilmaliikenteen häiritsemisenä rangaistaan voimassa olevan 34 luvun 14 b §:n 4 momentin mukaan myös sellainen perätön ilmoitus ilma-alukseen sijoitetuista räjähteistä tai vastaavista vaarallisista aineista tai laitteista, joka aiheuttaa häiriötä lentoliikenteelle. Tästä rikoksesta tuomittaisiin rangaistus ehdotetun 34 luvun 10 §:n mukaan.

1 momentti. Liikenteen kulun sellaisesta häiritsemisestä, joka ei ole liikennetuhotyötä, tarvitaan rangaistussäännös, joka riittävästi kattaa 34 luvussa nykyisin olevat rangaistussäännökset. Koska kysymys on ensisijaisesti liikenteen häirinnästä ja haittaamisesta, säännös soveltuu paremmin rikoslain 44 lukuun kuin 34 lukuun.

Tieliikenteen häirinnän kriminalisointi voidaan jättää kuten nykyisinkin tieliikennelain varaan. Erityinen rangaistussäännös tarvittaisiin siten vain ilma-, raide- ja vesiliikennettä varten. Näidenkin liikennemuotojen osalta voidaan tehdä se rajaus, että yksityisliikenne jätetään häirintäsäännöksen ulkopuolelle. Yleisellä ilma-, raide- ja vesiliikenteellä tarkoitettaisiin yleisön käytössä olevaa liikennetapaa. Yleensä kysymys on joukkoliikenteestä. Yleistä liikennettä ei olisi liikenne esimerkiksi yksityiskäytössä olevalla pienlentokoneella tai moottoriveneellä, mutta tällaisenkin liikenteen estäminen tai häiritseminen voi olla rangaistavaa muun lainsäädännön, esimerkiksi vesilain tai veneliikennelain nojalla. Raitiovaunuliikenne ei kuuluisi säännöksen piiriin, koska siihen muutenkin tieliikennelain 47 §:n nojalla sovelletaan lähinnä samoja säännöksiä kuin muuhun tieliikenteeseen.

Liikenteen häirinnällä tarkoitettaisiin huomattavan haitan aiheuttamista liikenteen kululle. Säännöksellä pyritään suojaamaan liikenteen sujuvuutta. Haitalta edellytetään tiettyä voimakkuustasoa, jotta se voidaan katsoa huomattavaksi. Haitta ilmenee usein liikenteen viivästyksenä. Minkä tahansa pienen viivästyksen aiheuttaminen ei olisi huomattava haitta. Liikenteen häirintään voisi sisältyä myös liikenneturvallisuuden vaarantamista. Jos liikenneturvallisuutta vaarannetaan niin, että muun rikoksen, esimerkiksi liikennetuhotyön tunnusmerkistö soveltuu, ei liikenteen häirintää koskevaa säännöstä sovellettaisi.

Liikenteen häirintä edellyttäisi aina tahallista tekoa. Rangaistus siitä olisi sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

2 momentti. Sen seikan selventämiseksi, että tieliikenne raitiovaunuliikenne mukaanlukien ei kuulu tämän säännöksen piiriin, ehdotetaan 2 momentiksi viittausta tieliikennelakiin.

24 §. Voimassa olevan pykälän mukaan rangaistaan sakolla sitä, joka panee liikkeelle arpakapulan tai muun virallisen käskyn väen kokoamiseksi tarpeettomassa tai sellaisessa asiassa, jossa tätä koollekutsumistapaa ei saa käyttää, taikka joka ilkimielisesti tai muuten aiheettomasti hälyttää väkeä kulolle, jota ei ole.

Arpakapulaa ei nykyaikana enää käytetä. Muu virallisen käskyn väärinkäyttö voidaan rangaista esimerkiksi virkarikoksena tai virkavallan anastamisena (rikoslain 16 luvun 14 §:n 2 momentti). Kun rikoslain 34 luvun 10 §:ksi otettaisiin säännös perättömästä vaarailmoituksesta, 24 §:n säännöksen loppuosa aiheettomasta kulolle hälyttämisestä tulisi tarpeettomaksi. Näin ollen pykälä ehdotetaan kumottavaksi.

1.15. 45 luku. Sotilasrikoksista

1.15.1. Luvun perustelut

Lukuun ehdotetaan pientä täsmennystä yhden säännöksen toissijaislausekkeeseen. Muutos johtuu rikoslain 12 luvun rangaistussäännösten muuttamisesta.

1.15.2. Pykälän perustelut

20 §:n 2 momentti. Rikoslain 45 luvun 20 §:n rangaistussäännös koskee sota-aikana tehtyjä vakavimpia sotilasrikoksia. Säännöksen 2 momentin mukaan sotilas, joka sota-aikana karkaa vihollisen puolelle tai ilman pakottavaa syytä antautuu viholliselle, on tuomittava, jollei hän samalla tee maanpetosta tai sitä yritä, sotakarkuruudesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Sotakarkuruutta koskeva rangaistussäännös on siis toissijainen maanpetosta koskevaan säännökseen nähden. Tämä johtuu nykyisen maanpetossäännöksen ankarasta rangaistusasteikosta. Maanpetoksen rangaistusasteikko ehdotetaan uudistuksessa lievennettäväksi niin, että maanpetoksesta tuomittaisiin vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Asteikko olisi siis lievempi kuin sotakarkuruuden rangaistusasteikko. Jotta toissijaisuuslausekkeen johdonmukaisuus säilyisi, se muutettaisiin koskemaan törkeää maanpetosta, jonka asteikko on vankeutta vähintään neljä vuotta tai elinkaudeksi.

1.16.1. 47 luku. Työrikoksista

1.16.1. Luvun perustelut

1.16.1.1. Rangaistukset työelämän sääntelykeinona

Työntekijän asema perustuu pohjimmaltaan yksityisoikeudelliseen sopimussuhteeseen hänen ja työnantajan välillä. Tätä oikeussuhdetta sääntelevät työlainsäädännön ohella muutkin normistot, kuten työehtosopimukset, työsäännöt ja työsopimuksessa itsessään sovitut ehdot. Työlainsäädännön noudattamisen tehosteina on vanhastaan ollut käytössä rangaistusuhkia. Lisäksi työsuojeluviranomaiset valvovat hallinnollisine keinoineen työlainsäädännön noudattamista.

Työntekijää suojaavien toimien painopiste on jossakin määrin muuttumassa, kun rikkomusten takia jälkikäteen määrättävien seuraamuksien asettamisesta siirrytään ennakolta vaikuttavien keinojen käyttöön. Työturvallisuusasioissa työnantajalle on säädetty työympäristön suunnittelua ja mitoittamista koskevia velvollisuuksia (työturvallisuuslain 9 a § ja 9 b §). Erilaisten laitteiden, terveydelle vaarallisten aineiden ja nyt myös työympäristöä koskevien suunnitelmien luovuttajille on säädetty työturvallisuusvelvoitteita, joiden noudattamista voidaan ennakolta ja keskitetysti valvoa. Yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (725/78, yhteistoimintalaki) ja yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain (651/88, valtion yhteistoimintalaki) mukaan useista työoloihin vaikuttavista seikoista ja niiden muutoksista on etukäteen neuvoteltava tai sovittava erityisessä yhteistoimintamenettelyssä. Henkilöstön edustajilla on myös oikeus osallistua yritysjohtoon kuuluvissa toimielimissä päätettävien tai valmisteltavien asioiden käsittelyyn siten kuin henkilöstön edustuksesta yritysten hallinnossa annetussa laissa (725/90, hallintoedustuslaki) on säädetty.

Toisaalta muun muassa työaika- ja vuosiloma-asioissa on säädetty työmarkkinaosapuolille oikeus sopia monista kysymyksistä toisin kuin muuten pakottavassa lainsäädännössä on määrätty. Tällöin riitaisuudet selvitetään ja seuraamukset määrätään työehtosopimusjärjestelmän mukaista neuvottelu- ja työtuomioistuinmenettelyä noudattaen. Aineellisen työlainsäädännön kehittämisessä on suuntauksena sääntelyn joustavuuden lisääminen, mihin kuuluu juuri sopimusperäisten järjestelyjen ja paikallistenkin sovellutusten kasvava merkitys. Vastaavasti rangaistustehosteiden käyttöala ilmeisesti supistuu tulevien lainsäädäntöratkaisujen vaikutuksesta.

Näistä kehityspiirteistä huolimatta rangaistukset ovat edelleen tarpeellisia työntekijän suojaa eniten loukkaavien menettelyjen viimekätisinä, viranomaisen määrättävinä seuraamuksina. Työsuojeluviranomaisten valvontatoiminnan kattavuus on toistaiseksi melko heikko, sillä vuosittain tarkastetuilla työpaikoilla työskentelee keskimäärin vain vajaa puolet työvoimasta. Myös työsuojelun ennakkovalvonta siihen kuuluvine ennakkotarkastus- ja tyyppihyväksymismenettelyineen koskee vain osaa työpaikoilla käyttöön otettavista laitteista ja aineista. Lisäksi ennakollisen hyväksymismenettelyn sijaan ovat lievempinä valvontakeinoina tulossa tyyppitarkastus ja valmistajanvakuutus, kun kaupan teknisiä esteitä poistetaan Euroopan yhdentyessä.

Työntekijän käytettävissä olevien siviilioikeudellisten keinojen merkitystä vähentää se, että vahingonkorvaus- ynnä muita kanteita nostetaan yleensä vasta työsuhteen jo päätyttyä. Kuitenkin siviilioikeudellisia maksuvelvoitteita sinänsä tehostavat rangaistusuhat, kuten ylityö ― ja vuosilomakorvausten suorittamisen laiminlyönteihin liittyvät rangaistukset, voidaan nykyisin katsoa tarpeettomiksi. Mikäli työnantaja on maksukykyinen, velkomusasia voidaan ratkaista siviiliprosessissa, ja muussa tapauksessa työntekijä voi turvautua palkkaturvalaissa (649/73) säädettyyn menettelyyn.

Rangaistuksia tarvitaan edellä esitetyn mukaan sellaisia erityisen vakavasti työntekijöiden asemaa loukkaavia tekoja ja laiminlyöntejä varten, joiden varalta ei ole käytettävissä riittävän tehokkaita tai toimivia muunlaisia seuraamuksia. Rangaistuksilla voidaan myös ilmaista erityinen yhteiskunnan moite oikeudenloukkauksen johdosta. Työrikosten moitittavuutta osoitettaisiin ottamalla törkeimmät, vankeuden uhan sisältävät työelämää koskevat kriminalisoinnit rikoslakiin omana työrikoslukunaan. Lukuun tulisi myös kaksi säännöstä, joiden rikkomisesta voidaan tuomita vain sakkoon.

1.16.1.2. Nykyinen lainsäädäntö ja sääntelyn epäkohdat

Rikoslaissa ei tällä hetkellä ole erityisiä, juuri työelämää koskevia rangaistussääntelyjä. Räjäytys- ja rakennustyöstä aiheutuneen vaaran tuottamista voitaisiin tosin joissakin työturvallisuusjutuissa arvioida rikoslain 34 luvun 7 §:n ja vastaavasti 44 luvun 10 §:n perusteella, mutta käytännössä näissä tilanteissa on sovellettu työturvallisuuslain rangaistussäännöksiä.

Työlakien rangaistussäännösten perusteella nostetut syytteet ovat useimmiten koskeneet juuri työturvallisuuslain rikkomista. Työturvallisuusrikokset ovat suoranaisesti työntekijän henkeä tai terveyttä vaarantavina menettelyinä myös merkitykseltään ja moitittavuudeltaan tärkeimpiä kriminalisoinnin kohteita työelämässä. Työturvallisuuslain 49 §:n 1 momentin mukaan työnantajaa taikka lain 4―6 §:ssä tarkoitettua henkilöä, joka rikkoo työturvallisuuslakia tai sen nojalla annettuja määräyksiä, on rangaistava sakolla tai, jos asianhaarat ovat raskauttavat, vankeudella enintään kuudeksi kuukaudeksi, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Samalla tavoin rangaistaan sitä, joka luvattomasti tai ilman pätevää syytä poistaa tai turmelee tapaturman tai sairastumisen vaaran välttämiseksi tarkoitetun laitteen taikka ohje- tai varoitusmerkinnän (2 momentti), sekä virkamiestä, jonka laiminlyönnistä johtuu, ettei työturvallisuuslain säännöksiä noudateta hänen johdettavassaan tai alaisessaan työssä (3 momentti). Pykälän 4 momentissa on vielä säännös työnantajan ja lain 5 tai 6 §:ssä mainitun henkilön edustajan vastuusta.

Työturvallisuuslain 49 § on 2 momenttia lukuun ottamatta tunnusmerkistöltään avoin eli niin sanottu blankorangaistussäännös. Suuri osa käytännössä sovellettavista työturvallisuusmääräyksistä on työturvallisuuslain 47 §:n nojalla annettuja, eri työaloja taikka erilaisia laitteita ja aineita koskevia alemmanasteisia normeja, joten rangaistussäännöksen soveltamisala on varsin laaja. Tunnusmerkistöltään täysin avoin rangaistussäännös kattaa työympäristön turvallisuutta koskevien aineellisten säännösten ohella myös eräät puhtaasti järjestysluonteiset, kuten säädösten nähtävänäpitoa koskevat normit. Eräitä työturvallisuusmääräyksiä ja niiden noudattamiseksi säädettyjä rangaistussäännöksiä sisältyy myös nuorten työntekijäin suojelusta annetun lain 24 §:ään, työterveyshuoltolain 9 §:ään sekä sähkötyön ja kaivostyön turvallisuudesta annettuihin säädöksiin. Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain (131/73, työsuojeluvalvontalaki) 6 luvussa on lisäksi joihinkin työsuojeluvelvoitteisiin liittyviä kriminalisointeja, niiden joukossa vankeusuhan sisältävä säännös työsuojeluviranomaisten yksittäistapauksessa antaman, työturvallisuutta koskevan määräyksen tahallisesta rikkomisesta (26 §).

Työturvallisuutta koskevat kriminalisoinnit ovat hajallaan alan lainsäädännössä. Sääntelyn epäkohtana voidaan pitää myös sitä, että rangaistusasteikot eivät vastaa yhtä paheksuttavista muilla elämänalueilla tehtävistä rikoksista säädettyjä asteikkoja. Työturvallisuuslain 49 §:n 1 momentissa mainittua raskauttavien asianhaarojen varalta säädettyä asteikkoa on sovellettu erittäin harvoin. Työsuojeluvalvontalain 26 §:n tunnusmerkistö taas on kytketty niin tiukkoihin edellytyksiin, ettei koko säännöstä tiettävästi ole sovellettu kuin kaksi kertaa. Korkeimman oikeuden vuosina 1981-1983 ratkaisemissa työturvallisuusjutuissa olivat käytetyimmät rangaistukset 20 tai 30 päiväsakkoa, lievin rangaistus oli 8 ja ankarin 80 päiväsakkoa. Vapausrangaistusta ei käytetty siitäkään huolimatta, että valtaosassa tapauksista syytteet nostettiin ja rangaistukset tuomittiin yksin teoin tehdyistä työturvallisuuslain säännösten rikkomisesta ja kuoleman tai ruumiinvamman tuottamuksesta. Vuoden 1991 alioikeustilastot eivät viittaa oikeuskäytännön tästä olennaisesti muuttuneen.

Rangaistusten ennaltaehkäisevää vaikutusta vähentää lisäksi se, että seuraamukset useimmissa tapauksissa kohdistuvat keski- tai alijohdon edustajiin. Keskijohdon osuus kaikista tuomituista oli noin kolmannes ja alijohdon vastaavasti noin puolet. Työturvallisuuslain 49 §:n 4 momenttia on tosin muutettu vuonna 1987 siten, että säännöksessä on mainittu joitakin työnantajan ja tämän edustajan keskinäiseen vastuunjakoon vaikuttavia tekijöitä. Kuitenkin myös tunnusmerkistöjen muotoilusta riippuu, kohdistuvatko seuraamukset työturvallisuutta yleisesti ja laaja-alaisesti vaarantavista menettelyistä ja luonteeltaan rakenteellisten työturvallisuustoimien laiminlyönneistä ylempiin esimiehiin, vai pidetäänkö rikkomusta yksittäistapauksellisena, työntekijän ohjaamiseen tai valvontaan liittyvänä alemman esimiehen laiminlyöntinä.

Työaikalainsäädännön rikkomukset on kriminalisoitu kaikkiin työaikalakeihin otetuissa rangaistussäännöksissä, jotka ovat varsin samankaltaisia. Esimerkiksi työaikalain 23 §:n mukaan rangaistaan sakolla työnantajaa, joka rikkoo lain 5-16 b §:ssä olevia työaikaa (muun muassa ylityötä ja lepoaikoja) koskevia säännöksiä taikka muusta syystä kuin maksukyvyttömyyden johdosta laiminlyö lain 17 tai 18 §:ssä säädetyn ylityö-, hätätyö- tai sunnuntaityökorvauksen suorittamisen. Raskauttavien asianhaarojen vallitessa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta. Saman asteikon mukaan rangaistaan työnantajaa työaikalain 20 §:n 2 momentissa säädettyyn työaikaluetteloiden pitämisvelvollisuuteen liittyvistä rikkomuksista ja laiminlyönneistä (23 §:n 2 momentti). Pykälän 3 momentin mukaan rangaistaan sakolla sitä, joka muutoin rikkoo työaikalain säännöksiä.

Rakenteeltaan paljolti samanlainen kriminalisointi on vuosilomalain (272/73) 19 §:ssä, jonka mukainen rangaistusuhka kattaa jonkin verran eri tavoin lain mukaisten eri velvollisuuksien rikkomiset, kuten vuosiloman antamisen laiminlyönnin (1 momentti), vuosilomapalkan tai lomakorvauksen maksamatta jättämisen (2 momentti), vuosilomalain nähtävänäpitovelvollisuuden laiminlyönnin (3 momentti) ja virheellisen vuosilomakirjanpidon (4 momentti). Eri elinkeinojen ja ammattialojen työajoista ja vuosilomista on säädetty omia lakeja. Näiden rangaistusuhat ovat epäyhtenäiset eikä laeissa ole johdonmukaisesti porrastettu tekoja niiden moitittavuuden perusteella.

Edellä selostettujen, monesti laaja-alaisten ja varsinaiseen työsuojelulainsäädäntöön sisältyvien rangaistussäännösten lisäksi työlainsäädännössä on joitakin lähinnä työsopimuslainsäädäntöön ja kollektiivisen työoikeuden piiriin kuuluvia kriminalisointeja. Näistä tärkein on työsopimuslain 54 § (935/87). Sen 1 momentin mukaan työnantajaa rangaistaan sakolla ensinnäkin työsopimuslain 26 §:ssä säädetyn kuittauskiellon rikkomisesta, työtodistuksen antamista koskevien säännösten (47 §) rikkomisesta ja lain 52 §:ssä säädetyn yhdistymisvapauden loukkaamisesta. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan työnantaja ei saa estää työntekijää kuulumasta tai liittymästä luvalli-seen yhdistykseen tai siinä toimimasta. Säännöksen suoja ei rajoitu vain työntekijöiden etujen ajamiseksi perustettuihin yhdistyksiin, vaan koskee kaikkea yhdistystoimintaa. Yhdistymisvapauspykälän 2 momentissa on säännös työntekijöiden oikeudesta kokoontua työpaikalla työsuhdeasioiden ja järjestötehtävien hoitamiseksi.

Edelleen työsopimuslain 54 §:ssä säädetään rangaistusuhka luottamusmiehen irtisanomissuojasta annettujen säännösten (53 §:n 2 momentti) rikkomisen varalle. Myöhemmin on annettu samanlainen, työsuojeluvaltuutetun irtisanomissuojan loukkaamista koskeva rangaistussäännös (työsuojeluvalvontalain 26 §:n 2 momentti). Nämä säännökset eivät suojaa luottamusmiestä ja työsuojeluvaltuutettua perusteettomalta lomauttamiselta tai työsopimuksen purkamiselta.

Työsopimuslain 54 §:n 2 momentin mukaan rangaistaan sakolla työnantajaa, joka rikkoo lain 17 §:n 3 ja 4 momentissa säädettyjä syrjintäkieltoja. Työnantajan on mainittujen säännösten mukaan kohdeltava työntekijöitään ja työnhakijoita tasapuolisesti, niin ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan syntyperän, uskonnon, iän, poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan taikka muun näihin verrattavan seikan vuoksi. Säännöksen luettelo syrjintäperusteista on suhteellisen ylimalkainen.

Oppisopimuslain 30, 35 ja 36 §:ssä on omat rangaistussäännökset samoin kuin merimieslain 9 luvussa. Vielä on työnvälityslain 17 §:n 1 momentissa (394/89) säädetty työnvälitysrikoksena rangaistavaksi luvattoman työnvälityksen harjoittaminen hyötymistarkoituksessa sekä työntekijöiden luvaton välittäminen tai vuokraaminen ulkomaille tai ulkomailta Suomeen, mistä voidaan tuomita sakkoon tai enintään yhden vuoden vankeusrangaistukseen. Muunlaisesta työnvälityslain vastaisesta toiminnasta voidaan tuomita työnvälityslain 17 §:n 2 momentin mukaan sakkorangaistus.

Kollektiivisen työoikeuden alueella on rangaistavaksi säädetty ensinnäkin työehtosopimuksen nähtävänäpitovelvollisuuden rikkominen työehtosopimuslain 13 §:n nojalla. Seuraamukseksi on säädetty sakkoa. Työriitojen sovittelusta annetun lain (420/62) 17 §:ssä on säädetty sakkorangaistuksen uhka sille, joka rikkoo lain 7 §:ssä säädetyn ennakkoilmoitusvelvollisuuden tai laiminlyö noudattaa lain 8 §:ään perustuvaa, työseisauksen toimeenpanoa tai laajentamista koskevaa kieltoa. Yhteistoimintalain 16 §:n ja valtion yhteistoimintalain 16 §:n mukaan eräiden yhteistoimintavelvoitteiden rikkomisesta rangaistaan sakolla. Hallintoedustuslain 15 §:ssä on säädetty rangaistus henkilöstön edustajan ja varaedustajan irtisanomissuojan loukkaamisesta.

Edellä selostetun sääntelyn epäkohdat johtuvat perimmältään siitä, että rangaistussäännökset ovat hajallaan asianomaisessa lainsäädännössä. Tästä on aiheutunut ensinnäkin sääntelyn aukollisuutta. Tuntuvin periaatteellinen puute koskee virkamiesten oikeusasemaa. Virkamiehiin kohdistuvat teot jäävät työsopimuslainsäädännön sisältämien kriminalisointien ulkopuolelle, vaikka aineellista virkamieslainsäädäntöä on kehitetty monissa suhteissa työsopimuslainsäädännön suuntaiseksi. Osittain rangaistussäännösten sijoittelusta johtuu myös, että moitittavimmat menettelyt eivät riittävästi korostu ja erotu muista työlainsäädännön rikkomuksista.

Useimmille työrikoksille yhteinen puute koskee vastuun kohdentumisen sääntelyä. Joidenkin rikosten osalta tällaista säännöstä ei ole lainkaan (esimerkiksi työsopimuslain 54 §), ja joissakin tapauksissa asiasta on annettu samanlainen ylimalkainen ja sanamuodoltaan osittain harhaanjohtava säännös, jota työturvallisuuslain 49 §:n 4 momentin muutoksen yhteydessä selvennettiin ja täydennettiin (esimerkiksi työaikalain 23 §:n 4 momentti ja vuosilomalain 19 §:n 5 momentti). Tämän samoin kuin edellä mainittujen muidenkin epäkohtien korjaamiseen tarjoutuu edellytykset, kun tärkeimmistä työrikoksista annetaan yhtenäiset ja aineellisen työ- ja virkamiesoikeudellisen normiston kanssa yhteensovitetut säännökset rikoslain työrikosluvussa.

1.16.1.3. Asian valmistelu

Työelämän kriminalisointeja koskeva ensimmäinen kokonaisselvitys ja uudistusehdotus on työrikostoimikunnan mietintö I (komiteanmietintö 1973:70). Myös empiirisiä selvityksiä sisältäneessä laajassa ja osin erimielisessä mietinnössä ehdotettiin erityisen työrikosluvun säätämistä rikoslakiin ja alueen keskeisten kriminalisointien kokoamista tähän lukuun. Mietinnöstä annetuissa lausunnoissa arvosteltiin erityisesti komitean esittämää yhteisösakkoa työrikosten seuraamuksena. Tiivistelmä lausunnoista on oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisussa 15/1974.

Rikosoikeuskomitean enemmistö piti työsuhteita sellaisena keskeisenä elämänalueena, jota varten on säädettävä omat ja tärkeimmiltä osiltaan rikoslakiin sisällytettävät kriminalisoinnit. Komitean vähemmistö katsoi, ettei työrikoslukuun ollut tarpeen ottaa itsenäisiä pelkästään työsuhdetta koskevia säännöksiä terveyden vaarantamisesta, syrjinnästä ja poliittisten perusoikeuksien loukkaamisesta, vaan näiltä osin voitaisiin soveltaa rikoslain yleisluonteisia säännöksiä. Mietinnöstä annetuissa lausunnoissa erityisesti työnantajajärjestöt arvostelivat sitä, etteivät ehdotetut kriminalisoinnit koskeneet työntekijöitä. Tiivistelmä lausunnoista on oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisussa 18/1978.

1.16.1.4. Ehdotuksen pääkohdat

Työrikosluvun lähtökohtana on, että työnantajan ja työntekijän sekä näiden edustajien käsitteitä käytetään yhtenäisesti riippumatta siitä, koskevatko luvun säännökset yksityis- vai julkisoikeudelliseen palvelussuhteeseen liittyviä rikoksia. Terminologisen yhtenäisyyden tavoitteena on selkeyden lisäksi se, että työ- ja virkasuhteiset palkansaajat saadaan rikosoikeudellisen suojan kannalta tasaveroiseen asemaan. Työntekijöiden järjestäytymisvapauden suoja laajenisi ehdotuksen mukaan koskemaan myös oikeutta olla järjestäytymättä. Oikeuden loukkaamisesta voitaisiin rangaista myös työntekijöitä. Muilta osin työntekijän vastuu voidaan jättää rikoslain ja muiden lakien kaikkia kansalaisia koskevien sääntelyjen varaan. Työrikosluvun päätehtäväksi voidaan edelleen katsoa työntekijäasemassa olevien henkilöiden suojelu työnantajan ja työntekijän välisessä suhteessa. Työntekijääkin koskevaa rangaistusvastuuta selvennettäisiin kuitenkin liittämällä työturvallisuusrikokseen säännös, jolla viitattaisiin henkeä ja terveyttä suojaaviin rikoslain yleissäännöksiin.

Työturvallisuusrikoksen muotoilussa otettaisiin erikseen huomioon se, että työturvallisuusmääräysten vastainen puutteellisuus tai epäkohta voidaan aiheuttaa myös muun muassa valvonnan laiminlyönnillä tai työyhteisön toiminnan järjestämiseen liittyvällä huolimattomuudella. Näin tulisi rangaistavaksi sellaisten työsuojelun yleisten edellytysten laiminlyönti, josta suoranaisesti aiheutuu aineellisten säännösten vastaista työturvallisuuden vaarantumista. Työturvallisuusrikosta koskeva säännös merkitsisi rangaistusmaksimin korottamista nykyisestä kuudesta kuukaudesta vuoteen vankeutta. Asteikko olisi sama kuin työsuojeluvalvontalain 26 §:n 1 momentissa tällä hetkellä.

Työaikasuojelurikoksen tunnusmerkistöön koottaisiin sellaiset lukuisissa työaikaa ja vuosilomaa koskevissa laeissa tällä hetkellä rangaistaviksi säädetyt teot, joista jo nykyään voidaan tuomita vankeusrangaistus. Samalla rikossäännöksessä otettaisiin huomioon nykyistä täsmällisemmin sellaiset työsuojeluvalvontalain mukaiset valvontatoimet, joista piittaamatta tehdyistä rikkomuksista on voitava määrätä vapausrangaistus.

Merkittävä osa työelämässä esiintyvästä syrjinnästä koskee työhönottovaihetta. Työsyrjintänä tulisi nyt rangaistavaksi myös työpaikkailmoitteluun liittyvä syrjintä. Samalla syrjintäperusteista annettaisiin täsmällinen, osaksi tyhjentävä ja osaksi esimerkinomainen luettelo. Rangaistavaksi tulisi myös sukupuolisyrjintä, joka naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (609/86, tasa-arvolaki) säätämisen yhteydessä poistettiin työsopimuslain syrjintäkieltosäännöksestä.

Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamista koskeva rangaistussäännös suojaisi edelleen luottamusmiestä ja työsuojeluvaltuutettua. Rangaistuksen uhalla kielletyksi tulisi irtisanomisen ohella myös työntekijöiden edustajan lomauttaminen ja muuten erottaminen. Työntekijöiden kollektiivista etua suojattaisiin edelleen säätämällä työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaaminen rikoslaissa rangaistavaksi. Yhdistystoiminnan suojaa rajoitettaisiin työsopimuslain nykyiseen säännökseen verrattuna siten, että se koskisi vain osallistumista ammatillisten tai poliittisten yhdistysten toimintaan. Toisaalta uutuutena olisi luottamusmiehen ja työsuojeluvaltuutetun asettamista ja valitsemista suojaava säännös. Konsernin henkilöstön edustajan valitsemista suojataan jo nykyisessä yhteistoimintalain 11 e ja 16 §:ssä. Uutta olisi myös niin sanotun negatiivisen järjestäytymisvapauden suojaaminen.

Työnvälitysrikosta koskeva säännös olisi sisällöltään suurimmaksi osaksi työnvälityslain nykyistä säännöstä vastaava.

Useimpia työrikoksia koskeva yhteinen ongelma on kysymys vastuun kohdentumisesta. Tästä annettava säännös koskisi kaikkia niitä työrikosluvun pykäliä, joissa rikoksentekijänä on mainittu työnantaja tai tämän edustaja.

Rangaistusvastuun kohdentuminen on keskeinen työrikossäännösten toimivuuteen vaikuttava tekijä. Rangaistusuhalta voidaan odottaa jonkinasteista tehoa vain sillä edellytyksellä, että rikossäännöksen tekijäpiiriin kuuluvat tiedostavat tämän asemansa ja tuntevat riittävän tarkoin, mitkä velvoitteet juuri heitä rangaistuksen uhalla koskevat. Näillä seikoilla on erityinen merkitys työelämän sääntelyssä, sillä työlainsäädäntö kohdistuu tyypillisesti yhteisömuotoisiin työnantajiin ja edelleen yhteisöjen sisäisiin organisaatiorakenteisiin, joissa toimivista henkilöistä viime kädessä riippuu lainsäädännön noudattaminen. Työrikoksista on vastaavasti voitava tuomita rangaistukseen oikeat henkilöt paitsi oikeudenmukaisuussyistä, myös jotta rangaistuksilla saavutettaisiin niillä tavoiteltavat yleis- ja erityisestävät vaikutukset.

Työrikosten tunnusmerkistöissä ― myöskään nyt ehdotetuissa ― ei ole vastuun kohdentumista säännelty muuten kuin ilmaisemalla alustavasti se henkilöpiiri, josta vastuusubjektit on löydettävä (yleensä työnantaja ja tämän edustajat). Ainoastaan työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistössä luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan on vastuuta kohdennettu määrittelemällä rangaistavat käyttäytymismuodot siten, että siinä mainittuun rikokseen käytännössä voivat syyllistyä lähinnä ylemmät esimiehet.

Luvun 7 §:ään ehdotetaan säännöksiä työnantajan ja tämän edustajien keskinäisestä vastuusta niitä tapauksia varten, joissa nämä vastuusubjektit on erikseen mainittu luvun rikostunnusmerkistöissä. Ulkomaiden rikoslaeissa on lain yleiseen osaan toisinaan otettu säännöksiä, joilla nyt puheena olevan kaltaiset vastuun kohdentumiskysymykset on pyritty kaikkien rikosten osalta sääntelemään yleisesti. Tällaista ratkaisua on Suomessakin syytä harkita. Se edellyttää kuitenkin laaja-alaista selvitystyötä ja kokonaiskuvaa uudistuvan rikoslain eri sääntelyistä ja niiden keskinäisistä suhteista. Toistaiseksi sääntelemättä jääviä vastuun kohdentumisongelmia ratkaistaessa voitaisiin kuitenkin yksittäisissä tapauksissa harkita nyt ehdotettujen perusteiden soveltamista.

Pykälän muotoilu perustuu keskeisesti työturvallisuuslain osittaisuudistuksen yhteydessä säädettyyn vastuunjakonormiin (49 §:n 4 momentti), joka puolestaan osaksi nojautuu vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön. Samanlainen normi on otettu myös maatalouden työaikalain (407/89) 30 §:n 4 momenttiin. Näiden säännösten mukaiset vastuun kohdentumisperusteet ulotettaisiin koskemaan muitakin työrikoksia. Sääntely olisi kattavampi myös sikäli, että se koskisi koko esimiesorganisaatiota eikä vain työnantajan edustajien keskinäistä vastuunjakoa työturvallisuuslain ja maatalouden työaikalain säännösten tapaan. Ehdotetun säännöksen lisäksi vastuun kohdentumiskysymysten ratkaisemiseen vaikuttaisivat tietenkin keskeisesti tahallisuutta ja tuottamusta, osallisuutta sekä laiminlyöntivastuuta koskevat samoin kuin muut rikossäännösten soveltamisen yleiset periaatteet.

Työrikoslukuun otettaisiin säännöksiä sekä sellaisista menettelyistä, joista niiden moitittavuuden vuoksi on säädettävä vankeusrangaistuksen uhka, että myös sakonuhkaisista teoista. On katsottu, että työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamista ja työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamista koskevien säännösten paikka pedagogisista syistä on rikoslaissa siitä huolimatta, että niistä ehdotetaan rangaistukseksi vain sakkoa. Valtaosa sakonuhkaisista rikossäännöksistä jäisi kuitenkin edelleen muun lainsäädännön yhteyteen. Työlakeihin säädettäisiin asianomaisiin yhteyksiin viittaukset rikoslakiin, ja vastuun kohdentumista koskeva työrikosluvun säännös tulisi nimenomaisen viittauksen perusteella sovellettavaksi myös eräisiin sellaisiin menettelyihin, jotka jäävät muiden lakien kriminalisointien varaan. Kriminalisointien alaa supistettaisiin joiltakin osin, kuten jättämällä työaika- ja vuosilomalakien mukaisten maksuvelvoitteiden laiminlyönnit kokonaan rangaistusuhan ulkopuolelle.

Syyteoikeuden järjestelyyn ei ehdoteta uusia periaatteita. Työrikokset olisivat, kuten nykyäänkin, virallisen syytteen alaisia. Työsuojeluvalvontalain 24 §:n säännöstä työsuojeluviranomaisen velvollisuudesta tehdä ilmoitus viralliselle syyttäjälle täydennettäisiin ja täsmennettäisiin siten, että säännös koskee myös työrikosluvussa rangaistavaksi säädettyjen menettelyjen ilmoittamista.

1.16.2. Pykälien perustelut

1 §. Työturvallisuusrikos

1 momentti. Ehdotettu työturvallisuusrikosta koskeva säännös on laadittu korvaamaan työturvallisuuslain 49 §:n 1, 3 ja 4 momentti ja muiden työturvallisuutta koskevien lakien rangaistussäännökset. Rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan työturvallisuusrikoksesta tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo työturvallisuusmääräyksiä. Työnantajasta ja tämän edustajasta samoin kuin työturvallisuusmääräyksistä otettaisiin erilliset määritelmät luvun 8 §:ään.

Momentin 1 kohdan mukaan työturvallisuusrikoksen tekomuotona olisi työturvallisuusmääräysten rikkominen tahallisesti tai huolimattomuudesta. Työturvallisuusmääräyksillä tarkoitettaisiin 8 §:n 1 momentin 4 kohtaan ehdotetun säännöksen mukaan työturvallisuuslakiin tai muuhun työturvallisuutta koskevaan lakiin sisältyviä tai tällaisen lain nojalla annettuja, työn turvallisuutta tai terveellisyyttä koskevia säännöksiä tai yleisiä määräyksiä. Rangaistussäännös koskisi lähinnä työturvallisuuslaissa tai sen nojalla annetuissa valtioneuvoston päätöksissä olevien turvallisuusmääräysten rikkomista. Lisäksi rangaistusuhka ulottuisi muun muassa kaivos- ja sähkötyön turvallisuusmääräyksiin sekä muihin sellaisiin erityisalojen säädöksiin, joihin työturvallisuuslain eri kohdissa on viitattu. Edelleen voidaan mainita työterveyshuolto- ja nuorten työntekijäin suojelulainsäädäntö.

Asianomaisiin säädöksiin lisättäisiin tai niissä nyt olevien rangaistussäännösten tilalle säädettäisiin viittaukset rikoslain työturvallisuusrikoksia koskeviin säännöksiin. Tällainen nimenomainen viittaussäännös ei kuitenkaan olisi työturvallisuusmääräysten rikkomisen rangaistavuuden suoranainen edellytys. Viittausta ei olisi edes tarpeen ottaa esimerkiksi kaikkiin työsuojeluviranomaisten antamiin alemmanasteisiin määräyksiin. Viittaus on kuitenkin otettu tuollaisten määräysten antamisen perustana olevaan lakiin.

Esityksessä tarkoitetaan työturvallisuusmääräyksillä asianmukaisesti voimaansaatettuja ja julkaistuja virallisnormeja. Käytännössä normit saattavat saada sisältönsä vakiintuneesta tavasta tai standardeista. Luvun 8 §:ään otettavaksi ehdotettu vaatimus määräysten yleisestä luonteesta merkitsee sitä, että viranomaisten yksittäistapauksissa antamat käskyt ja kehotukset jäisivät ehdotetun 1 §:n soveltamisalan ulkopuolelle. Työsopimuslain 17 §:n nojalla noudatettaviin niin sanottuihin yleissitoviin työehtosopimuksiin sisältyviin työturvallisuusnormeihin ei sinänsä liittyisi ehdotetun säännöksen mukaista rangaistusuhkaa. Toisaalta esimerkiksi työaikalainsäädännön rikkominen voisi tulla rangaistavaksi yhdessä työturvallisuusrikoksen kanssa, jos rikkomuksella on aiheutettu työturvallisuuden vaarantumiseksi katsottava seuraus. Teon rangaistavuus työturvallisuusrikoksena siis edellyttäisi, että sillä on rikottu ensisijaisesti työn turvallisuuden tai terveellisyyden suojaamiseksi annettua säännöstä tai määräystä.

Rangaistavuus ei koskisi työturvallisuuslainsäädäntöön kuuluvia puhtaasti järjestysluonteisia velvollisuuksia, kuten velvollisuutta pitää jokin säädös työpaikalla nähtävänä, koska velvollisuudet eivät perustu työn turvallisuutta tai terveellisyyttä koskeviin määräyksiin. Myöskään työsuojelun yhteistoimintaa koskevat työsuojeluvalvontalain 2 luvun säännökset eivät olisi rangaistussäännöksessä tarkoitettuja työturvallisuusmääräyksiä.

Momentin 2 kohdan mukaan työturvallisuusrikoksesta tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja myös, jos hän tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan joko laiminlyömällä valvoa määräysten noudattamista alaisessaan työssä tai jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toiminnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä.

Ehdotetun säännöksen perusteena on työturvallisuusmääräysten rikkomisen luonne yhteisörikollisuuden muotona. Suurin osa työturvallisuusmääräyksistä on nimittäin kirjoitettu sillä tavoin, että niiden ilmaisut tuovat mieleen ennen muuta työntekijän lähimpien esimiesten velvollisuudet. Kuitenkin vaadittava turvallisuustaso saavutetaan monesti vasta työnantajaorganisaation eri tasoilla vaikuttavien vastuuhenkilöiden yhteistoiminnan tuloksena. Ilman työturvallisuutta yleisesti tukevia edellytyksiä, kuten riittävää ja pätevää esimieskuntaa, ei esimerkiksi tarpeellisen työnopastuksen kaltainen turvallisuusvelvoite voi useinkaan tulla täytetyksi. Turvallisuustason säilymistä on varsinkin suuressa organisaatiossa myös erikseen valvottava. Nämä seikat on myös nykyisen lain soveltamiskäytännössä jouduttu ottamaan huomioon, joskin ilman selvää lain kirjaimen tukea.

Rangaistusuhan selventäminen ja laajentaminen tässä suhteessa perustuu vielä siihen, että laaja-alaisiin työn järjestelyä koskeviin ratkaisuihin vaikuttaminen on työsuojelun kannalta tehokkaampaa kuin huomion kiinnittäminen yksinomaan päätöksenteon ― tai laiminlyöntien ― viimeisenä vaiheena ilmeneviin rikkomuksiin. Juuri työturvallisuusrikosten sääntelyssä on aiheellista korostaa säännösten rikkomisen taipumusta aiheuttaa vaaratilanteita ja siihen liittyvää velvollisuutta ottaa lukuun toiminnan etäiset ja välillisetkin seuraukset. Osaksi samoja, ennalta ehkäisyn merkitykseen perustuvia näkökohtia on säännelty työn suunnittelua ja mitoitusta koskevissa työturvallisuuslain 9 a ja 9 b §:ssä, joiden rikkominen voisi olla rangaistavaa jo ehdotetun pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla.

Työturvallisuusrikoksen rangaistavuus momentin 2 kohdan mukaan edellyttäisi, että työnantaja tai tämän edustaja on tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan. Viimeksi mainituilla tarkoitettaisiin edellä selostettujen työturvallisuusmääräysten vastaisia seikkoja yleensä, oli sitten kysymys työpaikan ulkoisesta ympäristöstä, työmenetelmistä tai mistä tahansa työturvallisuuslainsäädännön sääntelemästä aineellisesta työsuojeluvaatimuksesta. Syyksiluettavuusedellytys olisi tahallisuus tai tuottamus samoin kuin 1 kohdassa. Sen sijaan epäkohdan rangaistavana aiheuttamistapana olisi tässä se, että vastuuhenkilö laiminlyö valvoa työturvallisuusmääräysten noudattamista alaisessaan työssä.

Valvontavelvollisuus tarkoittaisi säännöksen mukaan kahta asiaa. Esimiehen olisi ensinnäkin valvottava, että työntekijät täyttävät heille kuuluvat turvallisuustehtävät, kuten henkilökohtaisten suojainten käyttövelvollisuuden. Toiseksi esimiehen olisi asemansa edellyttämällä tavalla valvottava, että hänen alaisensa esimiehet noudattavat heille määrättyjä turvallisuusvelvoitteita ja muun muassa täyttävät oman valvontavelvollisuutensa. Valvontavelvollisuuksien laiminlyönnistä sinänsä ei kuitenkaan voisi tämän säännöksen nojalla seurata rangaistusta, vaan edellytyksenä olisi, että laiminlyönti on johtanut työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan syntyyn. Tällaisen seurauksen tulisi olla normaalien periaatteiden mukaisesti rikoksesta tuomittavan syyksi luettavissa. Epäkohdan tai puutteellisuuden ei sen sijaan tarvitsisi enää olla valvonnan alaisen muun esimiehen tai työntekijän syyksi luettavissa työturvallisuusrikoksena tai muutenkaan moitittavana menettelynä.

Laiminlyönnin rangaistavuuden edellytyksenä olisi rikosoikeuden yleisten oppien mukaan se, että valvontavelvollisella on ollut edellytykset ja käytännön mahdollisuudet suoriutua valvontatehtävästä. Myöskään valvonnan kattavuudelle ei voida asettaa kohtuuttomia vaatimuksia. Ei voida esimerkiksi edellyttää, että suojavälineiden käyttöä sellaisessa työpisteessä, jossa työntekijät toimivat itsenäisesti, valvotaan tauotta. Silloin valvontavelvollisuus olisi tietenkin laiminlyöty, kun esimiehet eivät lainkaan reagoisi havaittuaan, ettei suojavälineitä käytetä.

Työturvallisuusrikoksesta tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja myös, jos hän tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toiminnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä. Nytkään ei laiminlyönti huolehtia kerrotuista työsuojelun edellytyksistä olisi sinänsä rangaistavaa, vaan laiminlyönnin seurauksena tulisi olla työturvallisuusmääräysten mukaisten olojen rikkoutuminen tai saavuttamatta jääminen. Vastuuhenkilöiden tulisi kuitenkin toiminnan laadun mukaisesti ennakoida ja seurata tekemiensä ratkaisujen vaikutuksia työn turvallisuuteen.

Työsuojelun taloudellisilla edellytyksillä tarkoitetaan niitä aineellisia voimavaroja, kuten työsuojeluun osoitettavia määrärahoja, jotka ovat tarpeen työturvallisuusmääräysten noudattamiseksi. Esimerkiksi tällaista määrärahaa tai investointia tarkoittavan perustellun esityksen hylkääminen voitaisiin katsoa ehdotetun säännöksen rikkomiseksi. Toiminnan järjestämistä koskevilla työsuojelun edellytyksillä tarkoitetaan kaikkia niitä organisatorisia ehtoja, jotka on täytettävä työn turvallisuuden takaamiseksi. Sanottujen edellytysten rangaistavana laiminlyöntinä voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, ettei työntekijöiden tai työnjohdon lukumäärää, valintaa ja opastusta ole järjestetty työn vaarallisuuden edellyttämällä tavalla. Lopuksi olisi rangaistavaa myös muunlaisten työsuojelun edellytysten laiminlyönti, jos sellaisesta on tekijän syyksi luettavalla tavalla ollut seurauksena työturvallisuusmääräysten vastainen epäkohta tai puutteellisuus. Kysymyksessä voisi olla esimerkiksi työturvallisuuden kannalta puutteellisten tietojen antaminen hankintasopimuksessa tarkoitetun laitteen valmistajalle laitteen tulevista käyttöolosuhteista.

Ehdotettu säännös ei aiheuttaisi muutosta mahdollisuuteen siirtää vastuuta työturvallisuusasioista organisaation ylemmiltä tasoilta alemmille. Vastuusta vapautumisen edellytyksenä olisi edelleenkin se, että tehtäviä siirretään vain sellaisille henkilöille, joilla on riittävät taidot ja tarpeelliset toimivaltuudet tehtävien tehokkaaseen hoitamiseen.

Tällä hetkellä työsuojeluvalvontalain 26 §:n 1 momentin mukaan rangaistavat teot tulisivat ehdotuksen mukaan rangaistaviksi työturvallisuusrikoksina. Omaa rangaistussäännöstä ei siten enää olisi sellaisia työturvallisuusmääräysten rikkomisia varten, jotka on tehty työsuojeluviranomaisen yksittäistapauksellisia määräyksiä rikkoen. Teon erityinen moitittavuus voitaisiin kuitenkin ottaa huomioon mitattaessa rangaistusta ehdotetun 1 §:n asteikon sisällä.

Työturvallisuusrikoksen asteikko olisi sama kuin työsuojeluvalvontalain nykyisessä 26 §:n 1 momentissa, eli sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Vankeusrangaistuksen käyttö ei kuitenkaan enää edellyttäisi erityisiä raskauttavia asianhaaroja.

2 momentti. Ehdotettu 2 momentti olisi puhdas viittaussäännös, jonka tehtävänä on muistuttaa, että momentissa mainittuja rikoslain 21 luvun säännöksiä voidaan soveltaa myös työturvallisuussäännösten tultua rikotuiksi. Huomattava osa työturvallisuuslain rikkomisesta tuomittavista rangaistuksista on tuomittu myös kuoleman- tai ruumiinvamman tuottamuksesta. Pääosin 21 luvun ja työturvallisuussäännösten soveltaminen säilyisi nykyisellään.

Vaaran aiheuttamisen suhde työturvallisuusrikokseen muuttuisi kuitenkin nykyisestä, koska ehdotetun 21 luvun 12 §:n säännöksen toissijaisuuslauseke poikkeaa voimassa olevasta. Tällä hetkellä vaaran aiheuttamisesta ei säännöksen sanamuodon mukaan voida tuomita, mikäli teosta on muualla laissa erikseen säädetty. Samasta teosta ei tiettävästi ole rangaistu sekä työturvallisuuslain rikkomista että vaaran aiheuttamista koskevien säännösten mukaan. Uuden sanamuodon mukaan vaaran aiheuttamisesta voitaisiin tuomita, jollei teosta muualla laissa ole säädetty yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta. Työturvallisuusrikoksen rangaistusasteikko olisi lievempi kuin vaaran aiheuttamisen.

Vaaran aiheuttamisen uusi toissijaisuuslauseke mahdollistaisi sen, että rangaistus tuomittaisiin sekä vaaran aiheuttamisesta että työturvallisuusrikoksesta. Tätä mahdollisuutta kuitenkin rajoittavat yleiset lainkonkurrenssiopit, joiden soveltamistarve lisäksi laajentui, kun rikoslain uuden 7 luvun säännökset asteikkojen korottamisesta usean rikoksen tapauksissa tulivat voimaan. Tällainen lainkonkurrenssitilanne syntyisi, kun työturvallisuusrikoksella vaarannetuille henkilöille on samalla teolla aiheutettu 21 luvun 12 §:ssä tarkoitettu vakava hengen ja terveyden vaara. Vaaran aiheuttamista koskevan säännöksen, jossa teolta edellytetään konkreettisen vaaran aiheutumista, soveltaminen syrjäyttäisi tällöin työturvallisuusrikosta koskevan säännöksen soveltamisen, koska viimeksi mainitussa vaarantamisvaatimus on selvästi abstraktimmalla (potentiaalisella) tasolla. Sen sijaan jos työturvallisuusrikoksella on vaarannettu laajempi työntekijäjoukko kuin se, jonka henkeä tai terveyttä on vaarannettu 21 luvun 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla, rangaistus tuomittaisiin yleensä sekä työturvallisuusrikoksesta että vaaran aiheuttamisesta.

2 §. Työaikasuojelurikos

Tällä hetkellä kaikissa työaika- ja vuosilomalaeissa on toisiaan muistuttavia kriminalisointeja, joista osaan liittyy vankeusuhka. Rangaistussääntelyn selkeyttämiseksi törkeimmät tekomuodot ehdotetaan yhdistettäviksi yhden tunnusmerkistön alaisuuteen ja siirrettäviksi rikoslain työrikoslukuun. Koska vuosilomalainsäädäntö on osa laajasti käsitettyä työaikasuojelua, rikosnimikkeeksi tulisi työaikasuojelurikos. Tunnusmerkistö perustuu eräitä vähäisiä tarkistuksia lukuun ottamatta työaikalaissa nykyään oleviin rangaistusnormeihin.

Työaikasuojelurikoksesta tuomittaisiin pykälän 1 kohdan mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta työntekijän vahingoksi laiminlyö työaika- tai vuosilomakirjanpidon, pitää sitä väärin, muuttaa, kätkee tai hävittää sen taikka tekee sen mahdottomaksi lukea. Työaikasuojelurikos eroaisi esimerkiksi työaikalain 23 §:n nykyisestä 2 momentista siinä, että työaikakirjanpitoon liittyvien velvollisuuksien rikkominen olisi rangaistavaa törkeästä tuottamuksestakin tehtynä. Rangaistusuhka tulisi liittymään myös kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain (951/77) mukaisiin työaikakirjanpitoa koskeviin velvollisuuksiin, jotka nykyisin ovat kyseisen lain 33 §:ssä säädetyn rangaistusuhan ulkopuolella.

Rangaistavuus ei edellyttäisi monien nykyisten säännösten tavoin, että rikoksentekijä on toiminut hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä. Tätä myös näyttövaikeuksia aiheuttavaa lisäedellytystä ei ole enää katsottu asiallisesti tarpeelliseksi. Rangaistavuuden edellytyksenä sen sijaan säilyisi se, että rikos on tehty työntekijän vahingoksi. Tässä tarkoitettua vahinkoa olisi esimerkiksi osan vuosilomasta jääminen pitämättä tai ylityötuntien enimmäismäärän ylittyminen kirjanpidon virheellisyyksien vuoksi. Kun työaika- tai vuosilomakirjanpidon epäluotettavuus sinänsä on yleensä työntekijöille epäedullinen asia, mainitulla edellytyksellä selvennettäisiin vain, ettei rangaistavaa ole esimerkiksi vuosiloman kirjaaminen lyhyempänä kuin se on pidetty. Tunnusmerkistöön ei myöskään kuuluisi erityistä työntekijän vahingoittamisen tarkoitusta, vaan säännöksessä kuvattu työaika- tai vuosilomakirjanpitoa koskeva väärinkäytös olisi rangaistava tekijän tavoitteesta riippumatta. Vahinkoseurauksen tulisi luonnollisesti olla rikoksen tekijälle syyksi luettavissa säännöksen edellyttämällä tavalla, joko tahallisena tai törkeästä huolimattomuudesta aiheutettuna.

Uutena tekomuotona vankeusuhan piiriin ehdotetaan siirrettäväksi työaika- tai vuosilomakirjanpidon täydellinen laiminlyöminen. Moitittavuudeltaan tällainen muun muassa työsuojelun valvontaa ja työntekijän korvaustensaantioikeuksia vaarantava menettely rinnastuu mainitun kirjanpidon väärentämiseen, muuttamiseen tai kätkemiseen.

Pykälän 2 kohdan mukaan työaikasuojelurikoksesta tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta menettelee työaika- tai vuosilomalainsäädännössä rangaistavaksi säädetyllä tavalla työsuojeluviranomaiselta saadusta kehotuksesta, määräyksestä tai kiellosta huolimatta. Nykyisin useimmissa työaika- ja vuosilomalaeissa on lain kaikki säännökset kattava blankorangaistussäännös, ja näin tulisi olemaan myös tämän lakiehdotuksen mukaan. Työaika- tai vuosilomarikkomuksina muuten rangaistavat teot katsottaisiin kuitenkin työaikasuojelurikoksiksi, jos ne on tehty työsuojeluviranomaisen toimenpiteestä huolimatta. Tällaiset valvontaviranomaisen toimet voisivat perustua esimerkiksi työsuojelutarkastuksessa annettuihin ohjeisiin tai työnantajan tekemän hätätyöilmoituksen johdosta annettuun päätökseen, jolla määrätään hätätyön teettäminen rajoitettavaksi tai lopetettavaksi. Jos viranomaisen nimenomaan antamaa huomautusta on rikottu, teko on myös useimmiten tahallinen tai törkeän huolimaton. Vuosilomalainsäädännön osalta ehdotus merkitsisi tämän tekomuodon rangaistusasteikon ankaroitumista.

Käytännössä työaikalainsäädäntöä saatetaan rikkoa työntekijöiden suostumuksella. Teon rangaistavuutta tällainen suostumus ei voisi poistaa, mutta se voi vaikuttaa rangaistuksen mittaamiseen.

Tunnusmerkistöön sisältyisi ankaruusvertailua edellyttävä toissijaisuuslauseke. Työaikasuojelurikosta koskevaa säännöstä sovellettaisiin vain, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Lähinnä voisi kysymykseen tulla se, että työaika- tai vuosilomakirjanpidon väärentämisen käsittävä työaikasuojelurikos täyttäisi myös rikoslain 30 luvun 9 §:ssä säädetyn kirjanpitorikoksen tai luvun 10 §:ssä säädetyn tuottamuksellisen kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön. Tällöin sovellettaisiin vain viimeksi mainittuja lainkohtia, joiden mukaan voidaan tuomita sakkoa tai enintään kolmen taikka kahden vuoden vankeusrangaistus.

Työaikasuojelurikoksesta säädettäisiin rangaistukseksi sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Enimmäisrangaistus on sama kuin työaikalain nykyisessä 23 §:n 1 ja 2 momentissa ja vuosilomalain 19 §:n 4 momentissa.

3 §. Työsyrjintä

Oikeus tasa-arvoiseen kohteluun työelämässä on osa kansalaisten perusturvallisuutta ja samalla perusoikeuksien yksi ulottuvuus. Syrjintä työelämässä on ollut vuodesta 1970 kiellettyä työsopimuslain 17 §:n 3 momentin nojalla, ja vastaava säännös sisältyy nykyään myös merimieslain 15 §:n 3 momenttiin. Säännökset pohjautuvat Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1958 hyväksymään ja Suomen vuonna 1970 ratifioimaan yleissopimukseen syrjinnästä työmarkkinoilla ja ammatin harjoittamisen yhteydessä (SopS 63/70). Säännöksiä on sittemmin täydennetty siten, että ne koskevat myös syrjintää työhönottotilanteissa. Työsopimuslain syrjintäsäännöstä ja siihen liittyvää rangaistusuhkaa (54 §) on myös aika ajoin tuomioistuimissa sovellettu. Sukupuolisyrjinnän kiellosta on uudet säännökset tasa-arvolaissa, ja yleinen tasapuolisuusvelvoite valtion virkamiesten osalta on säädetty valtion virkamieslain 17 §:ssä.

Esityksellä korostettaisiin työsyrjinnän paheksuttavuutta siirtämällä sitä koskeva kriminalisointi rikoslakiin samalla kun syrjintäkiellon sisältöä täsmennettäisiin ja sen ulottuvuutta laajennettaisiin. Tärkeimpiä sisällöllisiä uudistuksia olisi yleisen syrjintäkiellon ulottaminen koskemaan yhdenmukaisena työsopimussuhteisten ja valtion virkamiesten ohella muitakin virkamiehiä.

Työsyrjinnän erityiskriminalisointi on katsottu aiheelliseksi muun muassa sen vuoksi, että työ on kansalaisten keskeinen elämänalue, jonka piirissä syrjintään on suhtauduttava ankarammin kuin syrjinnän yleisessä kriminalisoinnissa. Erityiskriminalisoinnilla muutenkin saavutettavaa ohjausvaikutusta voidaan vielä edistää, kun säännöksen muotoilussa otetaan huomioon eräät erityisesti työelämässä mahdolliset syrjintäperusteet.

Pykälän mukaan tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja, joka työpaikasta ilmoittaessaan, työntekijää valitessaan tai palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan pykälän 1 ja 2 kohdassa erikseen kiellettyjen syrjintäperusteiden takia.

Pykälä sisältäisi aluksi lyhyen kuvauksen niistä tilanteista, joissa kiellettyä syrjintää voisi esiintyä. Nämä tilanteet ulottuisivat työpaikkailmoittelusta palvelussuhteen päättymiseen asti. Kiellettyä olisi siis jo se, että lehti-ilmoituksessa asetetaan työnhakijoille muita syrjiviä edellytyksiä, vaikka tällainen menettely ei vielä voikaan kohdistua tiettyyn henkilöön vaan koskee työnhakijakuntaa yleisesti. Tästä käy ilmi, että säännöksen suojelukohteena olisi työpaikkailmoittelun vaiheessa työnhakijoiden tasapuolinen kohtelu sinänsä. Syrjintä työntekijää valittaessa sen sijaan merkitsisi jo jonkun työhön ilmoittautuneen sivuuttamista epäasiallisin syin ja perustaisi syrjitylle asianomistajan aseman.

Syrjintä palvelussuhteessa kohdistuisi johonkuhun tai joihinkuihin työnantajan palvelukseen jo otettuihin. Useimmiten syrjintätilanteet liittyisivät työntekijöiden kohteluun työnantajan käyttäessä valtaansa tulkita palvelussuhteen ehtoja ja järjestellä töitä ja työmenetelmiä. Esimerkiksi vuosilomien ajankohdista määrättäessä, työntekijöitä ylennettäessä sekä urakka- ja ylitöitä jaettaessa olisi rangaistuksen uhalla noudatettava pykälässä edellytettyä tasapuolisuutta. Syrjinnästä olisi myös kysymys, jos työnantaja käytännössä soveltaisi syrjiviä sopimusmääräyksiä esimerkiksi sovittuaan tasapuolisuutta rikkovista palvelussuhteen ehdoista paikallisessa työehtosopimuksessa tai yhteistoimintalain mukaisissa työsäännöissä. Työntekijää ei saisi myöskään irtisanoa, muuten erottaa, osa-aikaistaa tai lomauttaa syrjivin perustein. Näissä tapauksissa työntekijää suojaisivat rikossäännöksen ohella tietenkin myös asianomaisten työlakien mukaiset korvaussäännökset.

Työnantajan tai tämän edustajan menettelyn tekisi syrjiväksi se, että hän asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan ilman painavaa, hyväksyttävää syytä. Syrjintään kuuluu siis tietty vertailuasetelma. Tavallisesti voitaisiin käyttää vertailukohtana muita työnhakijoita taikka työnantajan palveluksessa olevia toisia työntekijöitä, jotka työskentelevät samoissa tehtävissä tai muuten samanlaisissa oloissa kuin syrjitty. Monesti ei vertailukohtaa tarvitsisi erityisesti hakea, kuten jos kysymys on yrityksen kaikkien työntekijöiden haettavissa olevan etuuden, esimerkiksi asuntolainan myöntämisestä syrjivin perustein.

Toisaalta rangaistavuus ei aina edellyttäisi, että yksilöity vertailukohta olisi osoitettavissa saman työnantajan muiden työntekijöiden joukosta. Tällaista vertailukohtaa ei olisi esimerkiksi silloin, kun työnantaja kohdistaisi kurinpitotoimia koko henkilökuntaansa lailliseen työtaisteluun osallistumisen vuoksi. Säännöksen sanontaa ''epäedulliseen asemaan'' voitaisiin myös soveltaa pitäen vertailun mittapuuna niitä työnhakijoita ja työntekijöitä, joita muut työnantajat kohtelevat lainmukaisesti ja tasapuolisesti. Kaikissa tapauksissa edellytettäisiin kuitenkin, että työnhakija tai työntekijä joutuu objektiivisesti arvostellen epäedullisempaan asemaan kuin muut. Pelkkä erilainen kohtelu ei siten perustaisi rangaistavuutta.

Pykälässä tarkoitettu epäedulliseen asemaan saattaminen ei olisi rangaistavaa, jos siihen on painava, hyväksyttävä syy. Yleensä tällaisen syyn olisi oltava tavalla tai toisella työhön liittyvä. Näin olisi esimerkiksi jos puoluelehden toimittajaa valittaessa syrjäytetään sinänsä ansioituneempi, mutta julkaisijan määrittelemästä lehden linjasta poikkeavaa kantaa edustava hakija. Samoin voidaan kirkolliseen virkaan valittavalta edellyttää uskonnollista vakaumusta. Edelleen työtehtävä voi edellyttää tiettyä sukupuolta. Esimerkkinä voidaan mainita laulajan, näyttelijän tai naisjärjestön johtavan toimihenkilön valinta.

Joissakin tapauksissa hyväksyttävä syy voisi sisältyä menettelyyn, jolla työnantaja tietoisesti pyrkii parantamaan erityistä suojelua tarvitsevien työntekijöiden asemaa muiden kustannuksella. Esimerkiksi perheettömän työntekijän lomauttaminen työn vähyyden takia yksinhuoltajan sijasta ei olisi lomautetun syrjintää. Naisten aseman parantaminen työelämässä sillä tavoin kuin tasa-arvolain 9 §:n 2 momentin 1 ja 4 kohdassa säädetään ei liioin olisi rangaistavaa miespuolisten työnhakijoiden tai työntekijöiden syrjintää. Satunnainen jonkun tai joidenkuiden työntekijöiden suosiminen ei kuitenkaan olisi hyväksyttävää, vaan menettelyn tulisi joko perustua lakiin tai vakiintuneisiin toimintaperiaatteisiin tai, kuten lomautusesimerkissä, olla työehtosopimuksen edellyttämää.

Eriarvoisen kohtelun perusteen olisi kaikissa tapauksissa oltava painava. Tässä suhteessa työsyrjinnän kriminalisointi eroaisi rikoslain yleisestä syrjintäkriminalisoinnista ja ilmentäisi tehostetun syrjintäsuojan tarvetta tällä elämänalueella.

Pykälän 1 kohdassa mainittaisiin sellaiset syrjintäperusteet, jotka korostetusti työntekijän henkilöön liittyvinä ovat tavalla tai toisella työntekijän itsensä vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Näitä olisivat rotu, kansallinen tai etninen alkuperä, ihonväri, kieli, sukupuoli, ikä, perhesuhteet, sukupuolinen suuntautuminen ja terveydentila.

Ehdotuksen mukaan sukupuoleen perustuva syrjintä tulisi rangaistavaksi, vaikka vastaava rangaistusuhka poistettiin työsopimuslaista tasa-arvolain säätämisen yhteydessä vuonna 1986. Syynä nyt ehdotetulle muutokselle on se, ettei yhtä syrjintäperustetta, sukupuolta, ole pidetty mahdollisena jättää ankarampaan suuntaan muuttuvan syrjintäkriminalisoinnin tuoman suojan ulkopuolelle. Ehdotettu ratkaisu monipuolistaisi sukupuolisyrjinnältä suojaavaa oikeusturvajärjestelmää, kun syrjityn käyttöön tulisi nykyisten oikeussuojakeinojen lisäksi mahdollisuus vaatia syrjintään syyllistyneelle rangaistusta.

Erityisesti sukupuoleen perustuvan syrjintäkiellon sisältöä on täsmennetty tasa-arvolaissa, jota muutenkin voidaan käyttää syrjintää työelämässä estävän rikossäännöksen tulkinta-apuna. Sukupuolisyrjinnän perusteena olisi pidettävä paitsi sukupuolta sinänsä, myös sukupuoleen suoranaisesti tai tyypillisesti liittyvää seikkaa, kuten raskautta.

Pykälän 2 kohdan mukaan kiellettyjä syrjintäperusteita olisivat erilaiset kansalaisvapauksien käyttöön liittyvät seikat. Lainkohdan mukaan rangaistavaa olisi syrjintä uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella. Syrjintäperusteet ovat samat kuin yleisessä syrjintäsäännöksessä (ehdotettu 11 luvun 9 §), jonka perusteluissa lausuttua voidaan tältä osin käyttää myös käsiteltävän 3 §:n tulkinnassa apuna.

Syrjintäkielto merkitsee, että myös niin sanotut poliittiset virkanimitykset olisivat lähtökohtaisesti kiellettyjä. Näin on jo nykyisin voimassa olevan, valtion virkamieslain 13 §:n 3 momenttiin sisältyvän ja yleisen virkavastuun tehostaman syrjintäkiellon mukaan. Ehdotettu säännös kuitenkin selkiyttäisi tilannetta erityisesti kunnallisissa virkanimitysasioissa. Poliittisten virkanimitysten sallittavuutta olisi arvosteltava siltä pohjalta, onko poliittisten perusteiden vuoksi muuten ansioituneemman hakijan syrjäyttämiseen lainkohdassa tarkoitettua painavaa ja hyväksyttävää syytä. Tällainen syy voisi aikaisemmin esitetyn mukaan liittyä yleensä vain työ- tai virkatehtävien laatuun ja siis tulla kysymykseen lähinnä johtavissa hallinnollisissa tehtävissä. Näissäkin poliittisten ansioiden painoarvo saattaa työn luonteesta riippuen olla hyvin erilainen. Joissakin tapauksissa voi poliittinen kokemus sinänsäkin olla sellainen ansio, jonka perusteella on hyväksyttävää sivuuttaa tällaista kokemusta vailla oleva hakija.

Tehtäessä valintaa eri puolueita edustavien tai sitoutumattomien hakijoiden välillä riippuisi poliittisen nimitysperusteen hyväksyttävyys myös siitä, minkälaisia eroja hakijoiden muissa ansioissa on. Pelkän poliittisen puolueen jäsenyyden, johon ei liity täytettävän viran menestyksellisen hoitamisen kannalta merkityksellistä toimintaa järjestöissä tai luottamustehtävissä, ei tulisi nimitysharkinnassa vaikuttaa myönteiseen eikä kielteiseen suuntaan. Yksinomaan niin sanotun virkapaketin mukaisen virkajaon soveltaminen ei olisi painava, hyväksyttävä syy pätevimmän hakijan syrjäyttämiseen.

Poliittiseen toimintaan perustuva syrjintäkielto koskisi myös yksityisiä työsuhteita. Tällainen rangaistusuhalla tehostettu kielto on jo nykyisin työsopimuslaissa. Tämän tyyppisiä syrjintäkiellon rikkomisia ei tiedetä juurikaan käsitellyn rikosasioina tuomioistuimissa, eikä ole odotettavissa, että säännöksen siirtäminen rikoslakiin aiheuttaisi tässä suhteessa mainittavaa muutosta.

Yhteistä pykälän 1 ja 2 kohdassa mainittujen syrjintäperusteiden tulkinnalle olisi se, ettei rangaistavalta syrjinnältä edellytetä nimenomaista, kyseisistä perusteista johtuvaa syrjintätarkoitusta. Työnantajan tai tämän edustajan menettelyn motiivina voi olla esimerkiksi taloudellinen etu tai työn sujuvuuden turvaaminen, mutta siitä huolimatta esimerkiksi työntekijän irtisanominen raskauden takia olisi pykälän mukaan rangaistavaa. Tahallista ja 3 §:n mukaan rangaistavaa työsyrjintä voisi olla kuitenkin vain silloin, kun tekijä on ollut tietoinen syrjintäperusteesta.

Ehdotettu 3 § olisi erityissäännös suhteessa rikoslain yleiseen syrjintäkriminalisointiin ja syrjäyttäisi viimeksi mainitun, milloin molempien tunnusmerkistö täyttyy. Rangaistuksena työsyrjinnästä olisi sakko tai enintään kuuden kuukauden vankeus. Asteikko olisi ankarampi kuin työsopimuslain tämän hetkisessä syrjintäsäännöksessä, mutta sama kuin yleisessä syrjintäsäännöksessä.

4 §. Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaaminen

Työntekijöiden erilaisilla edustajilla, kuten luottamusmiehellä ja työsuojeluvaltuutetulla, on tärkeä asema työnantajan ja työntekijöiden välisessä yhteistoiminnassa ja työntekijöiden edunvalvonnassa. Tehtävänsä vuoksi työntekijöiden edustajat saattavat joutua vaikeaan asemaan osapuolten välisissä ristiriitatilanteissa. Muun muassa näistä syistä aineellisessa työlainsäädännössä on työntekijöiden edustajien asemaa turvaavia erityisiä suojasäännöksiä. Rangaistusuhka liittyy kuitenkin vain luottamusmiehen tai työsuojeluvaltuutetun laittomaan irtisanomiseen (työsopimuslain 54 § ja 53 §:n 2 momentti sekä työsuojeluvalvontalain 26 §:n 2 momentti). Virkasuhteiset henkilöstön edustajat ovat kokonaan rangaistusuhan tarjoaman erityissuojan ulkopuolella. Virka- ja työsuhteisten henkilöstöedustajien aseman yhtenäistämiseksi ehdotetaan luvun 4 §:ään näitä koskevaa yhteistä säännöstä. Säännös kattaisi irtisanomisen ohella muunlaisen erottamisen sekä lomauttamisen. Pykälä suojaisi kuitenkin vain tehtäväänsä valittua ja sitä edelleen hoitavaa edustajaa. Edustajantehtävään ehdokkaaksi asetettu tai siitä eronnut henkilö voisi toisaalta saada työsyrjintäsäännöksen mukaista suojaa.

Pykälän mukaan tuomittaisiin työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamisesta työnantaja tai tämän edustaja, joka oikeudettomasti irtisanoo, muuten erottaa tai lomauttaa luottamusmiehen tai työsuojeluvaltuutetun. Säännöksessä rinnastettaisiin irtisanomiseen muutkin palvelussuhteen päättämistavat, kuten työsopimuksen purkaminen.

Säännöksen soveltaminen edellyttäisi, että työntekijöiden edustaja on erotettu tai lomautettu vastoin muualta työoikeudellisesta normistosta ilmeneviä perusteita, kuten työsopimuslain, virkaohjesäännön tai työehtosopimuksen säännöksiä. Kysymyksessä ei tarvitsisi olla erityisesti työntekijöiden edustajan palvelussuhteen turvaksi annettu säännös, sillä esimerkiksi luottamusmiesten työsopimus voidaan purkaa samoin perustein kuin tavallisen työntekijänkin työsopimus. Liioin ei edellytettäisi, että erottaminen tai lomauttaminen on toimitettu työntekijöiden edustajantehtävien vuoksi tai hänen painostamisekseen. Rangaistus ei kuitenkaan seuraisi erottamiseen tai lomauttamiseen liittyvien menettelytapasäännösten, kuten irtisanomisajasta tai työntekijän kuulemisesta annettujen säännösten rikkomisesta.

Ehdotuksen mukaan 4 §:ää sovellettaisiin vain, jollei teko ole työsyrjintänä rangaistava. Kuten edellä on esitetty, 4 §:n tunnusmerkistöön ei kuulu, että rangaistavan menettelyn kohteena on työntekijöiden edustaja nimenomaan asemansa perusteella. Esimerkiksi jo se, että luottamusmies lomautetaan oikeudenvastaisesti, olisi rangaistavaa 4 §:n mukaan. Jos luottamusmies kuitenkin on ainoa lomautettu ja jos hänet siten on ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asetettu epäedulliseen eli toisia työntekijöitä huonompaan asemaan, kysymyksessä olisi luottamusmiehen syrjintä ja tapaukseen sovellettaisiin ankaramman rangaistusasteikon sisältävää 3 §:ää.

Rangaistuksena työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamisesta olisi sakko, kuten nykyäänkin työsopimuslaissa ja työsuojeluvalvontalaissa.

5 §. Työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaaminen

Säännös suojaisi lähinnä työntekijöiden yhdistymisvapautta. Pykälä perustuu osaksi työsopimuslain 52 §:ssä jo nykyään oleviin säännöksiin ja korvaisi tältä osin työsopimuslain 54 §:n rangaistusuhan. Verrattuna työsopimuslain säännöksiin lakiehdotus kuitenkin sisältäisi joitakin täydennyksiä, minkä ohella myös virkamiehet kuuluisivat sen soveltamisalaan. Periaatteellisesti merkittäviä uutuuksia olisivat, että rangaistukseen voitaisiin tuomita työnantajan ja tämän edustajan ohella työntekijä ja että säännös suojaisi myös työntekijän oikeutta olla järjestäytymättä.

1 momentti. Momentin 1 kohdan mukaan tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja taikka työntekijä, joka estää työntekijää perustamasta luvallista ammatillista tai poliittista yhdistystä tai käyttämästä oikeuttaan liittyä tai kuulua sellaiseen tai toimia siinä. Asiasisällöltään säännös eroaa työsopimuslain 52 §:n 1 momentista ensinnäkin siinä, että säännöksessä nimenomaisesti mainitaan myös yhdistyksen perustaminen. Säännöksen sanamuodossa on lisäksi otettu huomioon se, että valtion virkamieslain 22 §:ssä on rajoitettu niin sanottujen työnantajavirkamiesten oikeutta toimia virkamiesyhdistyksen edunvalvontatehtävissä. Rikoslain 45 luvun 26 §:ssä taas on rajoitettu sotilasvirkamiesten osallistumista poliittiseen toimintaan. Nämä rajoitukset sisältyvät ehdotetussa säännöksessä käytettyyn ilmaisuun ''käyttämästä oikeuttaan'', joka vain viittaisi työntekijöille ja valtion virkamiehille taattuihin järjestötoiminnan oikeuksiin.

Kriminalisoinnin rajoituksena olisi se, että vain ammatillisen ja poliittisen toiminnan suoja kuuluisi sen piiriin. Muunlaisen yhdistystoiminnan suojan ei ole katsottu vaativan erityistä työoikeudellista sääntelyä.

Momentin 2 kohdan mukaan tuomittaisiin työnantaja tai tämän edustaja taikka työntekijä, joka estää työntekijöitä tai heidän ammattijärjestöään asettamasta tai valitsemasta työpaikalle luottamusmiestä, työsuojeluvaltuutettua tai henkilöstön edustajaa konserniyhteistyössä. Viimeksi mainituista on säädetty yhteistoimintalain 11 e §:ssä. Ehdotettu säännös täydentäisi 4 §:ää suojaamalla työntekijöiden edustajan sopimusten mukaista valintaa erilaisilta tätä estäviltä toimilta, kuten sellaisilta työjärjestelyiltä, joilla edustajan vaalin toimittaminen tehdään käytännössä mahdottomaksi.

Työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamisesta voitaisiin tuomita sakkoon, kuten nykyisinkin työsopimuslain 52 §:n rikkomisesta.

2 momentti. Ehdotettu 2 momentti suojaisi niin sanottua negatiivista yhdistymisvapautta eli lähinnä oikeutta olla liittymättä tai kuulumatta yhdistykseen. Oikeus olla järjestäytymättä voidaan johtaa hallitusmuodon 10 §:n yhdistymisvapautta koskevasta säännöksestä. Ehdotetun 2 momentin rikkomisesta voitaisiin tuomita rangaistukseen kuka tahansa, mutta käytännössä esiintyneissä tapauksissa järjestäytymiseen ovat painostaneet yleensä ammattijärjestöt tai työpaikan muut työntekijät.

Yhdistykseen voidaan pakottaa kuulumaan eri tavoin. Käytännössä on esiintynyt välillistä pakottamista, jossa työntekijät tai työntekijäjärjestö painostavat työnantajaa siirtämään muuhun työhön tai irtisanomaan järjestöön kuulumattoman työntekijän. Ehdotettu 2 momentti soveltuisi myös tällaiseen välilliseen pakottamiseen. Rangaistavaa ei sen sijaan olisi vähäinen henkinen painostaminen ja sosiaalinen syrjiminen, jota työpaikan muut työntekijät saattavat harjoittaa. Jos tällainen painostaminen on niin voimakasta, että sen tuloksena ammattiyhdistykseen kuulumattomalle työntekijälle ei käytännössä jää muita mahdollisuuksia kuin liittyä yhdistykseen tai irtisanoutua, ehdotettu säännös saattaisi tulla sovellettavaksi.

Yhdistymisvapaus nauttisi rikosoikeudellista suojaa myös poliittisten toimintavapauksien loukkaamista koskevan 14 luvun 5 §:n 2 momentin ja pakottamista koskevan 25 luvun 8 §:n nojalla. Ensin mainittu säännös koskisi toimintaa yleisiä asioita varten perustetussa yhdistyksessä. Pakottaminen on yleissäännös ja voi liittyä hyvin erilaisiin elämänalueisiin, muun muassa ammattiyhdistystoimintaan. Molemmissa säännöksissä olisi kysymys vakavamman laatuisista ja ankarammin rangaistavista rikoksista, joissa painostuksen keinona käytetään väkivaltaa tai tietyn laatuista uhkausta. Säännökset soveltuisivat myös työntekijän toiseen työntekijään kohdistamaan painostukseen. Jos kohteena olisi nyt ehdotetussa säännöksessä tarkoitettu työntekijöiden järjestötoiminta, olisi säännösten välillä yleensä lainkonkurrenssi ja rangaistus tuomittaisiin vain joko 14 luvun 5 §:n tai 25 luvun 8 §:n mukaan.

3 momentti. Pykälässä tarkoitetun rikoksen yritys olisi rangaistava. Tämä on perusteltua sen vuoksi, että 1 momentissa tarkoitettu estäminen olisi kysymyksessä vain niissä tapauksissa, joissa esimerkiksi yhdistys jää rikoksen vuoksi kokonaan perustamatta tai edustaja asettamatta. Kriminalisoimalla rikoksen yritys on tarkoitus saada rangaistaviksi myös sellaiset sinänsä moitittavat häirinnän tai haitanteon luonteiset järjestötoiminnan loukkaukset, jotka eivät ole johtaneet 1 momentissa tarkoitettuun lopputulokseen.

6 §. Työnvälitysrikos

Työnvälitysoikeuden sääntelyllä pyritään turvaamaan työnhakijoiden tasapuolinen kohtelu. Työnvälitystoiminnan rajoitukseton harjoittaminen ansiotarkoituksessa voisi johtaa myös siihen, että työttömyyttä käytettäisiin välitystoiminnassa taloudellisesti hyväksi ilman, että työnhakijat saisivat maksuilleen asianmukaista vastinetta. Työnvälityslaissa säädettyjen rajoitusten noudattamista pyritään tehostamaan ehdotetuilla rangaistussäännöksillä.

Laitonta työnvälitystä koskeva rangaistussäännös on nykyisin työnvälityslain 17 §:ssä. Laittoman työnvälityksen ohella pykälän 1 momentin mukaan on rangaistavaa luvatta vuokrata tai julkisesti ilmoittaa välittävänsä tai vuokraavansa työntekijöitä ulkomaille tai ulkomailta Suomeen. Rangaistusasteikkona on sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Pykälän 2 momentin blankorangaistussäännöksen mukaan voidaan muusta työnvälityslain rikkomisesta tuomita sakkoa.

Yhtenä rikoslain kokonaisuudistuksen yleisenä tavoitteena on, että vankeusuhkaiset rangaistussäännökset kootaan rikoslakiin. Yleistavoitteen mukaisesti ehdotetaan työnvälityslain 17 §:n 1 momentin työnvälitysrikosta koskeva säännös siirrettäväksi jonkin verran muutettuna ehdotettuun työrikoslukuun. Työnvälityslain 17 §:n 2 momentti, jossa asteikkona on vain sakkoa, jäisi asiasisällöltään muuttumattomana työnvälityslakiin. Havainnollisuuden vuoksi työnvälityslakiin jäävään 17 §:ään otettaisiin viittaus rikoslain uuteen työnvälitysrikosta koskevaan säännökseen.

1 momentti. Ehdotetun 6 §:n 1 momentin mukaan rangaistaisiin työnvälitysrikoksesta sitä, joka hankkiakseen taloudellista hyötyä harjoittaa luvatta työnvälitystä. Rangaistavuuden poistava lupa työnvälitystoimintaan voi perustua suoraan työnvälityslakiin, tai sen on voinut myöntää työministeriö jollekin yhdistykselle.

Työnvälitysrikoksen tekijänä voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi tarkoitus hankkia taloudellista hyötyä. Hyöty voisi tulla rikoksentekijälle itselleen tai jollekin toiselle, esimerkiksi yhtiölle, jonka puolesta rikoksentekijä toimii. Säännöksen mukaan ei kuitenkaan olisi rangaistavaa sellainen työnvälitys, josta hyötyisivät vain työtä saanut työntekijä tai työntekijän saanut työnantaja. Työnvälitystoiminnan harjoittaminen edellyttää käsitteenä toiminnalta jonkin asteista jatkuvuutta. Siten yksittäisen työpaikan välittäminen ei voisi tulla rangaistavaksi työnvälitysrikoksena 1 momentin mukaan.

Tyypillistä työnvälitystä on se, että välittäjä kerää tietoja työnhakijoista ja vapaista työpaikoista sekä saattaa työnhakijan ja työnantajan keskenään yhteen. Työnvälityksenä 1 momentin mukaan ei pidettäisi vielä sitä, että välittäjä julkisesti ilmoittaa välittävänsä työtä. Tällainen ilmoittaminen voisi kuitenkin tulla rangaistavaksi työnvälityslakiin jäävän sakonuhkaisen rangaistussäännöksen (17 §) mukaan.

Ehdotetun 1 momentin mukaan voisi tulla rangaistavaksi vain Suomessa sijaitsevan työpaikan välittäminen Suomessa asuvalle henkilölle. Tämä ilmenee myös 2 momentista, joka sanamuotonsa mukaan on rajoitettu koskemaan rajojen yli suuntautuvaa toimintaa. Myöskään luvaton työvoiman vuokraus maan sisällä ei tulisi rangaistavaksi ehdotetun 1 momentin mukaan, mutta työnvälityslain 17 § voisi soveltua tekoon. Samalla tavoin julkinen ilmoittaminen työntekijöiden vuokraamisesta maan sisällä voisi tulla rangaistavaksi työnvälityslain 17 §:n mukaan, mutta sitä ei pidettäisi 6 §:ssä tarkoitettuna työnvälitysrikoksena.

Rangaistuksena työnvälitysrikoksesta olisi sakkoa tai enintään vuosi vankeutta, kuten myös voimassa olevassa laissa.

2 momentti. Ehdotettu 2 momentti koskisi Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen kohdistuvaa toimintaa, kun 1 momentti soveltuisi maan sisäiseen työnvälitykseen. Maasta toiseen suuntautuvaa työnvälitystä ja työntekijöiden vuokraamista on syytä erityisesti rajoittaa siksi, että vieraissa oloissa työntekijän on vaikeampi kuin kotimaassaan saada hänelle työntekijänä kuuluvia oikeuksia toteutumaan. Työnvälityksen ollessa kontrolloimatonta mahdollisuudet ovat tavallistakin heikommat.

Ollakseen rangaistavaa toiminnan tulee olla luvatonta. Luvan voi myöntää työministeriö. Säännösehdotuksen soveltaminen ei toisaalta edellyttäisi, että luvattomasti työvoimaa ulkomaille tai ulkomailta Suomeen välittävällä on ollut tarkoituksena hankkia itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä.

Ehdotetun 2 momentin mukaan olisi rangaistavaa myös työvoiman luvaton vuokraaminen ulkomailta Suomeen tai Suomesta ulkomaille. Vuokraamisella tarkoitetaan työnvälityslain 2 a §:n 1 momentin mukaan sitä, että työnantaja tarjoaa merkittävässä määrin vastiketta vastaan työntekijöitään suorittamaan toisen teettämää, teettäjän elinkeinotoimintaan kuuluvaa työtä. Luvattomaan työvoiman vuokraukseen kuuluu siis, että toiminnasta on saatu vastiketta. Työnvälityksen ja työvoiman vuokrauksen käsitteiden välisiä eroja on laajemmin selvitetty työnvälityslain muutoksen perusteluissa (HE 125/1984 vp.), joita voidaan käyttää myös ehdotetun säännöksen tulkintaaineistona. Ehdotetun 2 momentin mukaan rangaistaisiin myös sitä, joka julkisesti ilmoittaa välittävänsä tai vuokraavansa työntekijöitä ulkomaille tai ulkomailta Suomeen.

7 §. Vastuun kohdentuminen

Pykälän mukaan työrikosluvussa rangaistavaksi säädetystä työnantajan tai tämän edustajan menettelystä tuomittaisiin se, jonka velvollisuuksien rikkomiseksi teko tai laiminlyönti on katsottava. Ratkaisussa olisi otettava huomioon asianomaisen tehtävien ja toimivaltuuksien laatu, laajuus ja selvyys, hänen ammatillinen pätevyytensä sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn tai jatkumiseen.

Vastuun kohdentumisen pääperusteena olisi siis se, että työnantaja tai tämän edustaja on rikostunnusmerkistön mukaisella menettelyllä rikkonut juuri hänelle kuuluvia velvollisuuksia. Nämä puolestaan määräytyisivät eri lähteistä käsin, yleensä kuitenkin työnantajaorganisaation sisäisten järjestelyjen perusteella. Esimiesten velvollisuudet on voitu määritellä esimerkiksi heidän työsopimuksissaan tai niitä täydentävissä toimenkuvauksissa, julkisyhteisöjen ohje- tai johtosäännöissä taikka vakiintuneessa käytännössä.

Vastuun siirtäminen organisaatiossa alaspäin olisi ehdotuksen mukaan edelleen mahdollista. Tehtäviä siirtävä voi vapautua vastuusta kuitenkin ainostaan silloin, kun tehtävät vastaanottanut pystyy niistä sekä kykyjensä että toimivaltuuksiensa puolesta asianmukaisesti huolehtimaan. Rangaistusvastuu ei luonnollisesti sulkeutuisi pois sillä perusteella, ettei kysymyksessä olevien tehtävien hoitamista ole annettu kenenkään velvollisuudeksi. Tällainen toimenkuvauksien epäselvyys ja puutteellisuus olisi ― ehdotetun säännöksen mukaisia perusteita soveltaen ― luettava sellaisten esimiesten syyksi, joille tehtäväjaon vahvistaminen työnantajan organisaatiossa kuuluu. Tällainen laiminlyönti voisi asianomaisen tunnusmerkistön täyttyessä tulla omana rikoksenaan rangaistavaksi.

Velvollisuuksien sisältöä täsmentävinä määreinä mainittaisiin pykälässä ensinnäkin asianomaisen tehtävien ja toimivaltuuksien laatu, laajuus ja selvyys. Esimiehen tehtävien ja toimivaltuuksien laadulla viitattaisiin suoranaisesti työtehtävien sisältöön ja esimerkiksi siihen, toimiiko asianomainen suoritusportaan työntekijöiden lähimpänä esimiehenä vai yrityksen keski- tai ylimmässä johdossa. Nämä seikat taas vaikuttaisivat muun muassa esimiehen valvontatehtävien ja -vastuun konkreettisuuden asteeseen ja työntekijäkohtaiseen ulottuvuuteen. Tehtävien ja toimivaltuuksien laajuus liittyisi läheisesti esimiehen asemaan joko alijohdossa tai ylemmässä johdossa. Laajuudella viitataan esimerkiksi siihen, minkälaiset markkamääräiset tai muulla tavoin määritellyt rajat esimiehen päätösvallan käytölle on asetettu ja onko esimiehellä joissakin asioissa täysin itsenäinen ratkaisuvalta vai ainoastaan valta tehdä ehdotuksia ylemmälle johdolle. Hyvin laajat toimivaltuudet ja siten suuri vastuu on esimerkiksi vuokratyövoiman käyttäjällä, joka työnantajan sijasta huolehtii suurimmasta osasta työn johtamiseen ja valvontaan kuuluvista tehtävistä. Jos vuokraajana on yhteisö, vastuu sen sisällä jakautuisi edelleen tässä pykälässä säädettyjen perusteiden mukaisesti.

Tehtävien ja toimivaltuuksien selvyys merkitsisi vastuun kohdentumisperusteena sitä, että sellainen esimies, jonka tehtävät ja siten toimintavelvollisuus yksittäisessä tapauksessa ovat olleet epäselviä, saattaisi jäädä rankaisematta, jolloin vastuu voisi aikaisemmin mainituin tavoin kuulua niille ylemmille esimiehille, joiden laiminlyönneistä tällainen toimivaltasuhteiden epäselvyys johtuu.

Työnantajan tai tämän edustajan ammatillinen pätevyys asettaisi rajat sille, kuinka vaativia tehtäviä voidaan antaa lähinnä alemmille esimiehille. Joissakin tapauksissa pätevyyden puute vaikuttaisi myös vastuuta lisäävästi, kuten jos esimies on puuttuvasta pätevyydestään huolimatta ottanut hoidettavakseen tai johdettavakseen erityistä ammattitaitoa vaativia tehtäviä.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi olisi vastuuta kohdennettaessa lopuksi otettava huomioon esimiehen osuus lainvastaisen tilan syntyyn tai jatkumiseen.Esimerkiksi työnjohtajan tietoisuus työsuojeluepäkohdasta aiheuttaisi hänelle toimintavelvollisuuden ― ainakin velvollisuuden ilmoittaa asiasta omille esimiehilleen silloinkin, kun epäkohdan poistaminen jäisi työnjohtajan omien toimivaltuuksien ulkopuolelle.Ja vaikka lainvastaisen tilan synty olisi johtunut jonkun esimiehen laiminlyönnistä, muutkin esimiehet olisivat velvollisia toimimaan tilanteen jatkumisen estämiseksi käyttäen omien toimivaltuuksiensa mukaisia keinoja lainvastaisen tilan vaikutusten rajoittamiseen.

Ehdotettujen vastuun kohdentumisperusteiden soveltamisen ei tarvitsisi merkitä sitä, että vain yksi henkilö voitaisiin katsoa rikokseen syypääksi. Esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeuskäsittelyssä olisi löydettävä kaikki ne, jotka ovat rangaistavalla tavalla vaikuttaneet lainvastaisen tilan syntyyn tai jatkumiseen.

8 §. Määritelmät

1 momentti. Tämä momentti sisältää ensin määritelmät työrikosluvussa käytetyistä keskeisistä käsitteistä. Määritelmät poikkeavat joiltakin osin nykyisin käytetyistä muun muassa sen vuoksi, että työsuhde ja virkasuhde on mahdollisimman pitkälle haluttu saattaa keskenään samaan asemaan.

Työnantajalla tarkoitetaan työrikosluvussa sitä, joka työsuhteessa taikka virka- tai siihen rinnastettavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa teettää työtä. Työsuhteen osapuolena olevalla työnantajalla tarkoitetaan samaa kuin työlainsäädännössä yleensäkin. Tältä osin työnantajakäsitteen tulkinta voitaisiin perustaa työlakien soveltamisalasäännöksiin, erityisesti työsopimuslain 1 ja 9―12 §:ään. Työnantajana voisi olla joko luonnollinen tai oikeushenkilö. Sen sijaan työnantajaksi ei enää katsottaisi oikeushenkilön toimielimen jäsentä, koska toimielimen jäsen ei ole työsuhteen osapuolena työntekijöihin nähden ja koska tällainen rikosoikeudellinen käsitteistö siis olisi tarpeettomasti ristiriidassa työ- ja vahingonkorvausoikeudellisen kielenkäytön kanssa.

Työnantajaksi määriteltäisiin myös se, joka virka- tai siihen rinnastettavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa teettää työtä. Tältä osin työnantajakäsitettä olisi tulkittava laajasti siten, että vastuusubjektiksi katsottaisiin valtio vakinaisten ja muiden valtion virkamieslain 2 §:ssä mainittujen virkamiesten työnantajana sekä esimerkiksi kunnat, seurakunnat, Suomen Pankki ja kansaneläkelaitos julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa olevan henkilöstönsä työnantajana.

Työnantajan edustajaksi katsottaisiin ensinnäkin työnantajana olevan oikeushenkilön lakimääräisen tai muun päättävän elimen jäsenet. Tällä perusteella työnantajan edustajia olisivat esimerkiksi osakeyhtiön hallituksen sekä kunnanvaltuuston ja -hallituksen jäsenet. Toiseksi olisivat työnantajan edustajia ne, jotka työnantajan sijasta johtavat tai valvovat työtä. Työsuhteisen henkilöstön osalta määritelmä vastaisi työsopimuslain 8 §:n 1 momenttia ja työlainsäädännössä muutenkin käytettyä työnantajan edustajan käsitettä. Tärkeimpänä vastuuaseman tunnusmerkkinä olisi jonkinasteinen esimiesasema. Tämä puolestaan ratkaistaisiin henkilön tosiasiallisten tehtävien ja päätäntävaltuuksien eikä esimerkiksi ammattinimikkeen perusteella. Esimieheltä edellytettävä käsky- ja työnjohtovalta merkitsee sitä, että esimerkiksi työkunnan etumiehet ja kärkimiehet tavallisina työntekijöinä jäisivät ehdotettavan vastuuaseman ulkopuolelle.

Ehdotetusta työnantajan määritelmästä johtuu, että työnantajan edustajaksi katsottaisiin vastaavasti myös työtä johtava tai valvova virkamies. Tällöin edellytettäisiin samanlaista esimiesasemaa kuin työsopimuslain 8 §:n 1 momentissa.

Työnantaja voi luovuttaa työn johdon tai valvonnan myös oman organisaationsa ulkopuolelle esimerkiksi työvoimaa vuokrattaessa tai työnjohtourakasta sovittaessa. Tällöinkin työnantajan edustajiksi katsottaisiin ne, jotka tosiasiallisesti käyttävät työn johto- tai valvontavaltaa.

Työntekijä on määritelty momentin 3 kohdassa siten, että kaikki momentin 1 kohdan mukaisiin työnantajiin palvelussuhteessa olevat työnsuorittajat katsottaisiin työntekijöiksi. Kun määritelmässä puhutaan työn tekemisestä palvelussuhteessa, tarkoitetaan työntekijäasemaa yleensä eikä rajoiteta luvun säännösten soveltamista koskemaan vain työn suoritushetkeä. Näin ollen säännökset soveltuisivat myös esimerkiksi lomautettuina tai jollakin työsuhdevapaalla oleviin. Julkisyhteisöjen erilaisia luottamushenkilöitä ei tässä asemassaan pidettäisi työntekijöinä.

Momentin 4 kohdassa on työturvallisuusmääräysten määritelmä. Säännöksen sisällöstä on tehty selkoa 1 §:n perusteluissa.

2 momentti. Tämä momentti sisältäisi viittaussäännöksen, jonka mukaan eräät työturvallisuuslaissa tarkoitetut vastuusubjektit edustajineen rinnastettaisiin työnantajaan ja tämän edustajaan työrikosluvun 1 ja 7 §:ää sovellettaessa. Työturvallisuuslakia sovelletaan lain 1 ja 2 §:n nojalla eräissä muissakin oikeussuhteissa kuin yksityis- tai julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa. Näitä tapauksia ovat muun muassa eräät oppilailla, huoltolaitoksissa olevilla ja asevelvollisilla teetettävät työt. Myös näitä töitä johtavat tai valvovat esimiehet olisivat työrikosluvun 1 §:n mukaisessa vastuussa. Sama koskisi työturvallisuuslain 4 §:ssä tarkoitettuja yhteisessä yrityksessä työtä tekeviä sekä lain 5 ja 6 §:ssä tarkoitettuja henkilöitä edustajineen, kuten sataman hallinnosta vastaavia ja koneiden, laitteiden, aineiden ja suunnitelmien luovuttajia, joilla kaikilla on työturvallisuuslain mukaisia velvollisuuksia. Vastuun kohdentuminen näissäkin tapauksissa määräytyisi luvun 7 §:n mukaan.

1.17. 48 luku. Ympäristörikoksista

1.17.1. Luvun perustelut

1.17.1.1. Ympäristö rikosoikeudellisen suojelun kohteena

Ympäristönsuojelu on etenkin viime vuosikymmenien aikana noussut niin omassa maassamme kuin kansainvälisestikin kaikkein tärkeimpien kysymysten joukkoon. Tähän on vaikuttanut teollinen ja tuotannollinen kehitys ja sen aiheuttama yhteiskuntarakenteen muutos, erityisesti kaupungistuminen. Luonnonvarojen käyttö on jatkuvasti kiihtynyt. Tuotannon ja asumisen aiheuttama jäteaines kuormittaa entistä enemmän ympäristöä. Ympäristön perustava merkitys elämän säilymiselle ja jatkumiselle on toisaalta tiedostettu yhä selvemmin.

Ympäristöpolitiikasta eduskunnalle 31 päivänä toukokuuta 1988 annetussa valtioneuvoston selonteossa tarkasteltiin ympäristön muutoksia ja ympäristön tilaa Suomessa. Tapahtuneista muutoksista ja ympäristön kuormituksesta huolimatta ympäristömme tilan arvioitiin olevan vielä vähintään tyydyttävä ja useilta osin hyvä. Kansainvälisesti ympäristön tulevaisuus arvioitiin kuitenkin synkäksi. Luonnonvarojen nähtiin hupenevan ja ilmaston muuttuvan. Kansainvälisten ympäristöongelmien uhkaa Suomelle pidettiin vakavampana kuin aikaisemmissa arvioissa.

Määrätietoinen ympäristöpolitiikka edellyttää useiden erilaisten ohjauskeinojen suunnitelmallista käyttämistä ja yhteensovittamista. Alan aineellista lainsäädäntöä sekä ympäristöhallintoa on viime vuosina voimakkaasti kehitetty. Myös ympäristötutkimukseen ja -koulutukseen on kiinnitetty lisääntyvää huomiota. Ympäristöpolitiikan ohjauskeinoina keskeisiä ja ympäristön tilan kannalta vaikuttavimpia ovat hallinnolliset ja taloudelliset keinot. Näiden tulee olla ympäristönsuojelun lainsäädännössä ensisijaisia.

Muiden keinojen täydennykseksi tarvitaan kuitenkin myös rikosoikeudellisen sääntelyn tehostamista. Tämä on tarpeen jo rikosoikeusjärjestelmän sisäisen oikeasuhtaisuuden vuoksi. Ympäristön keskeisen merkityksen tulee näkyä myös ympäristön vahingoittamisesta tuomittavien seuraamusten ankaruudessa. Rangaistusjärjestelmällä on myös merkitystä käyttäytymisnormien syntymisessä ja vahvistumisessa.

Ympäristöä sellaisenaan ei rikoslaissa ole tähän asti katsottu suojelun itsenäiseksi kohteeksi eli niin sanotuksi oikeushyväksi, eikä laissa ole varsinaisia ympäristörikossäännöksiä. Ympäristöarvot saavat tosin joidenkin säännösten kautta välillisesti suojaa, vaikka säännöksillä suojattavana varsinaisena oikeushyvänä näissä tapauksissa ovat henki, terveys tai omaisuus.

Aineelliseen ympäristölainsäädäntöön, jonka määrä on viimeisten 15 vuoden aikana tuntuvasti lisääntynyt, sisältyy lukuisia rikossäännöksiä. Kunkin lain rikossäännökset koskevat asianomaisessa laissa säänneltyyn alaan liittyviä rikoksia tai rikkomuksia. Rangaistavaksi on voitu säätää paitsi ympäristöä joltakin osin vahingoittavia tai vaarantavia tekoja, myös puhtaita menettelytaparikkomuksia, ilmoitusten laiminlyömisiä tai vastaavia. Monet rikossäännökset on kirjoitettu avoimiksi niin, että rangaistusuhka ulottuu kaikkeen asianomaisen lain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten rikkomiseen (niin sanotut blankorangaistussäännökset).

Ympäristölainsäädännön rangaistussääntely on jo nykyisellään verraten kattava. Perusteettomia rangaistavuusaukkoja suurempi ongelma onkin sääntelyn eriytymättömyys, minkä vuoksi moitittavimmat menettelyt eivät riittävästi erotu aineellisesta lainsäädännöstä ja siinä säänneltyjen rikkomusten joukosta. Osaltaan tämän korjaamiseksi on nykyisiä ympäristörikossäännöksiä yhdennettävä ja sijoitettava keskeiset uudet säännökset rikoslakiin.

Rikoslain kokonaisuudistuksen perustavoitteita on yhteiskunnan kannalta haitallisimpien ja paheksuttavimpien tekomuotojen rankaisemista koskevien säännösten kokoaminen rikoslakiin. Tämä merkitsee sitä, että rikoslakiin tulisivat sellaiset rikossäännökset, joiden nojalla on mahdollista tuomita vankeusrangaistukseen. Jo tällä perusteella useiden nyt aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvien rikossäännösten paikka on rikoslaissa.

Nykyiset ympäristörikossäännökset ovat hajallaan eri laeissa, ja ne on kirjoitettu lakiteknisesti hyvin vaihtelevalla tavalla. Säännösten hajanaisuus ja osittainen päällekkäisyys haittaavat soveltamista. Rikkomuksen paheksuttavuuden sijasta satunnaiset yksityiskohdat saattavat ratkaista, minkä lain ja rangaistusasteikon mukaan tekoa on arvosteltava. Hajanaisuus estää myös hahmottamasta ympäristöä sellaisenaan rikosoikeudellisen suojan itsenäiseksi kohteeksi.

Se merkitys, mikä ympäristöllä ja ympäristöarvoilla on nykyisessä ja tulevaisuuden yhteiskunnassa, edellyttää näiden arvojen huomioon ottamista myös rikoslainsäädännön uudistamisessa, uuden rikoslain sisällöstä ja rakenteesta päätettäessä. Rikosoikeuskomitea tarkasteli rangaistavuuden perusteita elämänalueittain ja otti yhdeksi jokaisen ihmisen elämän kannalta keskeiseksi elämänalueeksi juuri ympäristön. Komitea ehdotti uuteen rikoslakiin omaa lukua ympäristörikoksista.

Ympäristön käsitettä on määritelty ja jaoteltu eri tavoin. Laajasti ymmärrettynä ympäristö on kaikkien ihmisen ulkopuolella olevien ilmiöiden ja materiaalin kokonaisuus. Ympäristöön kuuluvat siten vesi, ilma, maaperä sekä luonnon eliöt ja niiden muodostamat kokonaisuudet. Luonnonympäristöstä voidaan erottaa rakennettu ympäristö. Ympäristön käsitteen jaotteluissa eri osa-alueet limittyvät toinen toisiinsa. Osa-alueita voidaan rajata joko suojelun kohteen tai suojelun tarkoituksen mukaan.

Rikosoikeudellisen sääntelyn lähtökohdaksi ei ole tarkoituksenmukaista etsiä yleispätevää ja kaikkiin yhteyksiin soveltuvaa ympäristön käsitteen määritelmää. Eri säännösten yhteydessä voivat ympäristön eri osa-alueet painottua eri tavoin. Yksittäisten säännösten muotoilussa ja niiden yksityiskohtaisissa perusteluissa on asianomaisen tunnusmerkistön soveltamisalaa selvitetty tältäkin osin.

Eri ympäristölakien rikossäännöksiin liitetyt rangaistusasteikot tekevät jo nykyään mahdolliseksi joissakin tapauksissa hyvinkin ankarien vankeusrangaistusten määräämisen. Rikoslain ympäristörikosluvussa rangaistusuhat tulisivat yhtenäistettäviksi ja tarkoituksenmukaisesti porrastettaviksi. Säännösten ennaltaestävän tehon edellytyksenä on, että niitä tarvittaessa myös sovelletaan ja että niiden nojalla määrättävät seuraamukset ovat riittävän ankaria pidättämään ryhtymästä ympäristöä vaarantaviin tekoihin.

Ympäristörikokset mainitaan usein yhtenä alueena taloudellista rikollisuutta. Monet ympäristörikokset liittyvätkin teolliseen tai muuhun taloudelliseen toimintaan, jota usein harjoitetaan oikeushenkilön muodossa. Kuten muiden taloudellisten rikosten niin ympäristörikostenkin yhteydessä ongelmana on tällaisissa tapauksissa ollut se, miten voitaisiin saada käyttöön riittävän tuntuvia seuraamuksia ja kohdennettua ne oikeaan vastuutahoon siten, että niillä olisi nykyistä enemmän rikoksia ennaltaehkäisevää merkitystä. Rikoslain kokonaisuudistustyössä on kehitetty sellaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuja, jotka tekevät mahdolliseksi tällaisten seuraamusten käytön. Kysymys on osaksi rikoslakiin otettavilla yleisillä säännöksillä järjestettävistä asioista, esimerkkinä yhteisövastuu, mutta myös yksittäisen luvun sääntelyillä voidaan tavoitella samaa tulosta. Esimerkkinä jälkimmäisestä tekniikasta on tähän lukuun otettavaksi ehdotettu vastuun kohdentumista koskeva säännös.

1.17.1.2. Nykyinen lainsäädäntö ja sääntelyn epäkohdat

1.17.1.2. 1. Rikoslaki

Rikoslakiin ei nykyisin sisälly säännöksiä, joiden ensisijainen tarkoitus olisi ympäristön suojeleminen. Ympäristöarvot saavat voimassa olevassa rikoslaissa suojaa vain välillisesti niissä tapauksissa, joissa ympäristöön kohdistuva toiminta koskettaa yksityisen omistusoikeuden tai hengen ja terveyden suojaa.

Rikoslain luvatonta pyyntiä koskevan 28 luvun 10 §:n soveltamisala on rajattu koskemaan vain toisen omistusoikeutta loukkaavaa luvatonta pyyntiä, eikä säännöksellä ole juurikaan luonnonsuojelullista merkitystä. Luonnonvarojen hoitamiseksi annettujen määräysten vastainen pyynti on rangaistavaa muun muassa metsästyslain (290/62), kalastuslain (286/82) ja luonnonsuojelulain (71/23) nojalla.

Rikoslain 35 luvun 2 §:n merkitys ympäristönsuojelussa on suurempi kuin mainitun 28 luvun 10 §:n. Törkeää vahingontekoa koskevan 35 luvun 2 §:n 3 kohdan mukaan tulee rangaistavaksi tahallinen huomattavan vahingon aiheuttaminen historiallisesti tai sivistyksellisesti erityisen arvokkaalle omaisuudelle. Säännös voi soveltua esimerkiksi suojeltujen rakennusten vahingoittamiseen. Rangaistuksena on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Säännös on siis ankarampi kuin muutoin mahdollisesti kyseeseen tulevat muiden lakien rangaistussäännökset. Vahingontekoluvun ympäristönsuojelullista merkitystä vähentää kuitenkin se, että luvun säännökset soveltuvat vain toisen omistamaan omaisuuteen kohdistuviin tekoihin.

Rikoslain 34 luvussa säädetään yleistä vaaraa aiheuttavista rikoksista ja 44 luvussa hengen, terveyden ja omaisuuden suojelemiseksi annettujen määräysten rikkomisesta. Eräillä näistä säännöksistä on myös ympäristönsuojelullista merkitystä. Tällaisia lainkohtia ovat esimerkiksi rikoslain voimassa olevan 34 luvun 8 § (vedentulvan aiheuttaminen), 15 § (vesipaikan, kaivon tai muun sellaisen myrkyttäminen), 18 § (kulkutaudin levittäminen kotieläimiin) ja 19 § (laitumen ja rehun myrkyttäminen) sekä 44 luvun 22 § (metsäpalon vaaran aiheuttaminen).

1.17.1.2.2. Rikoslain ulkopuoliset säännökset

Keskeiset ympäristörikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat hajallaan rikoslain ulkopuolisissa säädöksissä. Ympäristöä suojaavia rangaistussäännöksiä on noin neljässäkymmenessä eri laissa.

Haitallisten aineiden päästäminen tai sijoittaminen ympäristöön on säädetty rangaistavaksi esimerkiksi ilmansuojelulaissa (67/82), jätehuoltolaissa (673/78), aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetussa laissa (300/79), maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa (378/74), meren pilaantumisen ehkäisemisestä annetussa laissa (298/79), vesilaissa ja kalastuslaissa.

Jätehuoltolain nojalla tuomittiin vuonna 1991 jätehuoltorikkomuksesta (35 §) 264 henkilöä sakkorangaistukseen. Jätehuoltorikoksesta (36 §) tuomittiin seitsemän henkilöä sakkorangaistukseen ja kolme ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Vesilain nojalla ei tuomittu rangaistuksia.

Luonnonmaisemaa ja ainesten ottamista luonnosta on säännelty muun muassa luonnonsuojelulain, maa-aineslain (555/81) ja suojametsistä annetun lain (196/22) nojalla. Vuonna 1991 tuomittiin luonnonsuojelurikkomuksesta luonnonsuojelulain 23 §:n 1 momentin nojalla 26 henkilöä ja maa-aineslain säännösten rikkomisesta lain 17 §:n nojalla kolme henkilöä sakkorangaistukseen. Luonnonsuojelurikoksesta tuomittiin kolme henkilöä.

Yksityismetsälakia (412/67) ei ole tässä esityksessä luokiteltu ympäristönsuojelulainsäädäntöön, koska lain tavoitteena on ensi sijassa puuntuoton turvaaminen. Siten yksityismetsälain rikkominen ei myöskään voisi tulla ehdotetun ympäristörikosluvun mukaan rangaistavaksi.

Ympäristön rakentamiseen ja muuttamiseen liittyviä säännöksiä sisältyy myös rakennuslakiin (370/58), rakennussuojelulakiin (60/85), vesilakiin, muinaismuistolakiin (295/63), mannermaajalustalakiin (149/65) ja kaivoslakiin (503/65).

Eläinten ja kasvien suojelu on tavoitteena luonnonsuojelulaissa sekä esimerkiksi valaiden suojelusta annetussa laissa (1112/82). Myös metsästyslaissa ja kalastuslaissa on elollisen luonnon suojelua koskevia säännöksiä ja niihin liittyviä rangaistussäännöksiä.

Terveydenhoitolaissa (469/65) on useita ympäristönsuojelun kannalta merkittäviä säännöksiä, joista esimerkkinä voidaan mainita laitosten sijoituspaikkoja sääntelevät pykälät. Laissa on myös rangaistussäännös.

Muita ympäristön laatuun tai käyttöön liittyviä rangaistussäännöksiä sisältävät muiden muassa veneliikennelaki (151/69), vaarallisten aineiden kuljettamisesta tiellä annettu laki (510/74), ajoneuvojen siirtämisestä ja romuajoneuvojen hävittämisestä annettu laki (151/75), maastoliikennelaki (670/91), vaarallisten aineiden kuljettamisesta aluksessa annettu asetus (357/80), tieliikennelaki (267/81) ja meluntorjuntalaki (382/87).

Maastoliikennelain ja sillä kumotun, moottorikäyttöisten ajoneuvojen maastokäytön rajoittamisesta annetun lain, nojalla tuomittiin vuonna 1991 maastoliikennerikkomuksesta neljä sakkorangaistusta. Vaarallisten aineiden kuljettamisesta tiellä annetun lain nojalla tuomittiin vaarallisten aineiden kuljettamisrikoksesta ja -rikkomuksesta (14 §) yhteensä 137 sakkorangaistusta. Ajoneuvojen siirtämisestä ja romuajoneuvojen hävittämisestä annetun lain nojalla tuomittiin ajoneuvon jättämisestä ympäristöön (18 §) 36 henkilöä sakkorangaistukseen.

Ympäristörikoksiin liittyviä piirteitä on lisäksi eräissä pääasiassa henkeen ja terveyteen tai varallisuuteen liittyvien lakien rangaistussäännöksissä. Tällaisia säännöksiä sisältyy esimerkiksi seuraaviin säädöksiin: räjähdysvaarallisista aineista annettu laki (263/53), säteilylaki, työturvallisuuslaki, yksityisistä teistä annettu laki, torjunta-ainelaki (327/69), paineastialaki (98/73), ulkoilulaki (606/73), palo- ja pelastustoimesta annettu laki (559/75), kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta annettu laki (669/78), sähkölaki, patoturvallisuuslaki (413/84), ydinenergialaki ja kemikaalilaki (744/89).

Räjähdysvaarallisista aineista annetun lain nojalla tuomittiin 29 henkilöä sakkorangaistukseen vuonna 1991.

Ympäristön käyttöön liittyvien lakien määrä lisääntyy jatkuvasti. Ydinenergialakiin lisättiin eduskunnassa valtiovarainvaliokunnan aloitteesta rangaistavien tekojen kohteeksi myös ympäristö. Valiokunnan mietinnössä (VaVM n:o 33, HE 16/1985 vp.) huomautetaan, että teko kohdistuisi tällöin lähinnä sellaisiin ympäristöarvoihin, jotka eivät ole kenenkään omistuksessa tai hallinnassa. Myös kemikaalilaki sisältää kansainvälisten suositusten mukaiset säännökset uusien kemiallisten aineiden ennakkovalvonnan järjestämisestä sekä kemikaalien aiheuttamien ympäristöhaittojen ehkäisemisestä.

Rangaistussäännökset on useissa laeissa muotoiltu avoimiksi siten, että rangaistavaksi on säädetty lain säännösten ja sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastainen toiminta. Ympäristönsuojelulainsäädännön hajanaisuus ja säännösten lukuisuus on toisinaan aiheuttanut tulkintaongelmia. Säännökset saattavat olla osittain päällekkäisiä ja toisaalta jotkin tilanteet ovat saattaneet jäädä sääntelemättä. Lisäksi rangaistusasteikot eri ympäristölaeissa ovat usein epäyhtenäisiä eivätkä vastaa tekojen moitittavuutta. Yhtenäisen rikoslakiin sisällytettävän ympäristörikoksia koskevan luvun tarkoituksena on poistaa näitä epäkohtia. Vaikka kaikkia lakien rangaistussäännöksiä ei voida kattaa rikoslakiin sisällytettävillä säännöksillä, voidaan tällä tavoin ainakin vähentää ongelmallisten tulkintatilanteiden syntymistä. Ympäristörikosten sisällyttämisellä omana kokonaisuutenaan rikoslakiin on myös haluttu korostaa ympäristöön kohdistuvien rikosten moitittavuutta.

1.17.1.3. Aikaisemmat ehdotukset

Oikeusministeriö asetti vuonna 1972 toimikunnan, jonka tehtävänä oli ympäristön pilaamisen seuraamuksien selvittäminen. Ympäristörikostoimikunta ehdotti mietinnössään (komiteanmietintö 1973:49) rikoslakiin yhtenäisiä ympäristörikossäännöksiä. Toimikunta käsitteli myös menettämisseuraamusta, vahingonkorvausta, ennallistamista, tuomioistuinten välistä toimivaltaa ja ympäristöasiamiehen viran perustamista. Mietinnöstä pyydetyistä lausunnoista on laadittu tiivistelmä (oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 10/1974).

Rikosoikeuskomitean mietinnössä ehdotettiin uuden rikoslain ympäristörikoksia koskevaan lukuun otettavaksi vain neljä varsinaista ympäristörikossäännöstä: ympäristörikkomus, ympäristörikos, vakava ympäristörikos ja ympäristön suojaamiseksi annetun säännöksen rikkominen. Lisäksi tähän lukuun ehdotettiin sijoitettavaksi luvatonta metsästystä ja kalastusta koskevat säännökset. Rikosoikeuskomitean mielestä eräät ympäristörikostoimikunnan ehdottamista säännöksistä voitiin sijoittaa rikoslain muihin lukuihin tai muihin lakeihin. Myös rikosoikeuskomitean mietinnöstä annetuista lausunnoista on laadittu tiivistelmä (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 18/1978).

Taloudellisen rikollisuuden selvittelytyöryhmän mietinnössä kannatettiin ympäristörikoksia koskevien säännösten yhtenäistämistä ja sijoittamista rikoslakiin (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 6/1983). Mietinnössä pidettiin myös tarpeellisena vahingonkorvausta ja ennallistamista koskevien säännösten kehittämistä.

1.17.1.4. Ehdotuksen pääkohdat

Rikoslakiin ehdotetaan otettavaksi uusi 48 luku, jossa olisivat keskeiset ympäristörikoksia koskevat säännökset. Ympäristön määritelmää ei lukuun sisältyisi. Ehdotusta laadittaessa on lähdetty suhteellisen suppeasta ympäristörikoksen käsitteestä.

Ympäristörikosluvun lähtökohtana olisi se, että tärkeimpiä ympäristöarvoja suojaava sääntely erotettaisiin muusta, esimerkiksi taloudellisen toiminnan edellytyksiä suojaavasta lainsäädännöstä. Näiden arvojen vaarantaminen puolestaan kiellettäisiin määrittelemällä harvat, mutta vakavimmiksi katsotut haitallisen menettelyn perustyypit. Luvun ulkopuolelle jäisi sellaisiakin rikoksia, joiden voi jossakin mielessä katsoa kohdistuvan myös ympäristöarvoihin. Esimerkiksi metsästys- ja kalastusrikosten ei ole katsottu kuuluvan tähän lukukokonaisuuteen.

Aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyviä rikossäännöksiä ei voi sellaisinaan siirtää rikoslakiin. Uuteen 48 lukuun ehdotetut säännökset ovat voimassa olevien säännösten pohjalta yhdennettyjä ja siten niitä yleisluonteisempia. Avointen säännösten menetelmää (niin sanottua blankotekniikkaa) ei ole kuitenkaan sellaisenaan käytetty, vaan tunnusmerkistöissä annetaan mahdollisimman tarkka sisällöllinen kuvaus rangaistavista tekomuodoista. Täysin itsenäisiä teonkuvauksia ei toisaalta ole ollut mahdollista laatia, vaan tunnusmerkistöt on kytketty aineelliseen ympäristölainsäädäntöön edellyttämällä teon tapahtuvan vastoin nimettyjä säännöksiä tai yleisemmin ilman laissa edellytettyä lupaa.

Ympäristörikosluvun jäsennyksen lähtökohdaksi ei ole otettu eri ympäristöelementtien erottelua (vesi, ilma, maaperä jne.). Tämä olisi johtanut samojen teonkuvausten toistamiseen eri säännöksissä, eikä linjaa todennäköisesti olisi siltikään voitu toteuttaa puhtaana. Jäsennysperusteena on pikemminkin tekotapa, vahingollisen tai vaarallisen ympäristöön puuttumisen luonne. Näin on päädytty ehdottamaan kaikkiaan kuutta eri rikossäännöstä.

Luvun eräänlaisena perusrikoksena voidaan pitää ympäristön turmelemista (1 §). Sitä koskeva säännös korvaisi useat nyt eri laeissa olevat säännökset, joissa on kriminalisoitu ympäristön eri elementteihin kohdistuvia pilaamis- ja muuttamisluonteisia tekoja. Ympäristön turmelemista koskevan pykälän 1 momentissa on kysymys esineen, aineen, säteilyn tai muun sellaisen saattamisesta, päästämisestä tai jättämisestä ympäristöön siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa terveydelle. Toisena tekomuotona on jätehuoltolain tai ilmansuojelulain mukaisten yleisten määräysten rikkominen ainetta, valmistetta tai tuotetta valmistettaessa, luovutettaessa tai käytettäessä, sekä jätehuoltovelvollisuuden laiminlyöminen ja ongelmajätteiden luvaton käsitteleminen. Kolmantena osana momentissa on jätehuoltolain tai ilmansuojelulain vastaista tuontia, vientiä ja kauttakuljetusta koskeva kohta. Kohdan mukaan rangaistaisiin myös vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevan Baselin yleissopimuksen (SopS 45/92) rikkomisesta. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaisiin suojametsälain, rakennuslain, vesilain ja maa-aineslain vastaisesta ympäristön muuttamisesta.

Kokoamalla esitetyllä tavalla yhteen hajallaan eri laeissa olevat säännökset, joissa rangaistavuuden edellytykset on määritelty hyvinkin eri tavoin, voitaisiin erilaisia ympäristön turmelemistapauksia käsitellä saman tunnusmerkistön pohjalta. Tämä olisi sekä yhdenvertaisuuden että ennustettavuuden kannalta olennainen parannus.

Törkeää ympäristön turmelemista koskeva säännös (2 §) on tarkoitettu ympäristön turmelemisen vakavimpia ja moitittavimpia tapauksia varten. Törkeän tekomuodon erityiset tunnusmerkit liittyvät toisaalta seurausten vakavuuteen, toisaalta piittaamattomuuteen jo tapahtuneen rikkomuksen takia saadusta viranomaisen määräyksestä tai kiellosta. Säännöksen soveltaminen edellyttäisi, että tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Vähäisemmät ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön toteuttavat teot arvosteltaisiin ympäristörikkomusta koskevan säännöksen mukaan (3 §). Ympäristörikkomuksena rangaistaisiin myös törkeimmät meluntorjuntalain vastaiset teot, samoin kuin ympäristöluvan hakematta jättäminen.

Edellä mainittujen säännösten soveltamisen edellytyksenä olisi, että teko on tehty tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Törkeää vähäisempää tuottamusta ilmentävä 1 §:ssä tarkoitetun kaltainen menettely voisi tulla rangaistavaksi tuottamuksellisena ympäristön turmelemisena (4 §), milloin sen tunnusmerkistössä määritellyt, seurausten vakavuuteen liittyvät edellytykset täyttyvät.

Luonnonsuojelurikoksena tulisi 5 §:n mukaan rangaistavaksi ensinnäkin luonnonsuojelulain perusteella suojeltavien, rauhoitettujen tai toimenpidekiellossa olevien luonnonalueiden tai luontoon kuuluvien kohteiden hävittäminen tai turmeleminen. Pykälässä säädettäisiin lisäksi luonnonsuojelulain perusteella rauhoitettuihin kohteisiin kajoamisesta muulla rauhoitusmääräysten vastaisella tavalla. Valaiden suojelua koskeviin kansainvälisiin yleissopimuksiin liittyen rangaistaviksi säädettyjen tekojen rikkomisesta pykälässä olisi oma momentti.

Luvun viimeinen rikossäännös koskee rakennussuojelurikosta. Ehdotetun 6 §:n mukaan tulisi rangaistavaksi rakennettuun ympäristöön kuuluvan kohteen tai kiinteän muinaisjäännöksen taikka aluksen hylyn tai sen osan purkaminen, hävittäminen tai turmeleminen.

Rikossäännösten lisäksi ympäristörikoslukuun sisältyisi säännös vastuun kohdentumisesta (7 §). Milloin rikos on tehty esimerkiksi yhteisön toiminnassa, rikosoikeudellisten vastuusuhteiden selvittäminen on käytännössä usein osoittautunut vaikeaksi. Ehdotetussa säännöksessä annettaisiin yleisluonteisia ohjeita rikosoikeudellisen vastuun kohdentamisen perustaksi.

Samanaikaisesti esityksen kanssa on annettu myös esitys, johon sisältyy uusi oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva rikoslain luku. Ympäristörikokset ovat tyypillisesti sellaisia rikoksia, joita on ajateltu suunniteltaessa tämän vastuumuodon käyttöönottoa. Ne kuuluisivatkin oikeushenkilön rangaistusvastuun ydinalueeseen, ja uutta seuraamusta koskeva säännös ehdotetaan otettavaksi 48 luvun 8 §:ksi.

Rikoslain nykyinen 34 luku ehdotetaan korvattavaksi uudella luvulla, jonka nimeksi tulisi ''Yleisvaarallisista rikoksista''. Uuden 34 luvun säännökset olisivat kuitenkin luonteeltaan nykyisiä olennaisesti yleispiirteisempiä. Joissakin tapauksissa sama teko voi täyttää sekä yleisvaarallisten rikosten että ympäristörikosten tunnusmerkistöt, jolloin tekoon voitaisiin soveltaa rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä. Esimerkiksi vedentulvan tai muun luonnonmullistuksen aikaan saaminen voisi tulla rangaistavaksi paitsi tuhotyönä (ehdotuksen 34 luvun 1 ja 3 §) myös ympäristön turmelemisena.

Ympäristörikoksiinkin soveltuvat rikoslain 2 luvun 16 §:n yleiset menettämisseuraamusta eli konfiskaatiota koskevat säännökset. Eri ympäristölaeissa on lisäksi omia erityissäännöksiä konfiskaatiosta. Menettämisseuraamuksen uhalla voisi olla tärkeä merkitys rikolliseen menettelyyn ryhtymistä ehkäisevänä ja siten myös ympäristöä suojelevana tekijänä. Käytännössä tuomioistuimet ovat kuitenkin soveltaneet konfiskaatiosäännöksiä varsin pidättyvästi, joskin muutamat viimeaikaiset ratkaisut näyttävät heijastavan aikaisempaa suurempaa valmiutta tämän seuraamuksen määräämiseen.

Menettämisseuraamukset on ensisijaisesti säänneltävä rikoslain yleisessä osassa, kaikkia rikoksia koskevin säännöksin. Omia ympäristörikoslukuun otettavia konfiskaatiosäännöksiä ei tässä yhteydessä pidetä tarkoituksenmukaisina ehdottaa. Eri lakien konfiskaatiosäännökset jäisivät ehdotuksen mukaan pääasiassa ennalleen. Näiden lakien konfiskaatiosäännöksiä olisi ehdotuksen mukaan sovellettava myös silloin, kun rangaistus tuomitaan rikoslakiin otettavien säännösten mukaan, jos rangaistavalla teolla on samalla rikottu myös kyseisen muun lain säännöksiä.

Myöskään omia säännöksiä vahingonkorvauksesta tai ennallistamisesta ei, toisin kuin esimerkiksi ympäristörikostoimikunta ehdotti, otettaisi rikoslain 48 lukuun. Näitä seuraamuksia, jotka eivät kuulu ehdotettavaan suppeaan ympäristörikoslukuun, on kehitetty muualla lainsäädännössä ympäristörikostoimikunnan mietinnön julkaisemisen jälkeen. Erityisesti ennallistaminen, jota ympäristörikostoimikunta piti erityisen tärkeänä ja periaatteessa uutena ympäristörikosten seuraamuksena, on varsin laajassa mitassa käytettävissä jo nyt voimassa oleviin ympäristölakeihin sisältyvien, hallinnollisia pakkokeinoja koskevien säännösten perusteella.

Rikoslain 48 luvun säännökset korvaisivat lukuisia nyt eri laeissa olevia rikossäännöksiä. Näitä lakeja ehdotetaan samalla kertaa muutettaviksi. Kaikilta osin näiden lakien rikossäännöksiä ei kuitenkaan voi korvata viittauksilla rikoslain 48 lukuun. Rikoslain kokonaisuudistuksessa noudatettavien periaatteiden mukaisesti näihin lakeihin jäisi yleensä vain rikkomuksia koskevia sakonuhkaisia säännöksiä.

Viittaussäännöksiä ei ole otettu kaikkiin niihin lakeihin, joiden vastainen menettely voisi 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tulla rangaistavaksi ympäristön turmelemisena tai sen 2-4 §:ssä tarkoitettuna erityisenä tekomuotona. Viittaussäännöksen puuttuminen jostakin laista ei siten merkitsisi sitä, että tällaisen lain säännöksiä rikkomalla ei voisi syyllistyä ympäristön turmelemiseen. Sen sijaan ehdotetun 48 luvun muissa säännöksissä on mainittu kaikki ne säädökset, joiden rikkominen voisi tulla luvun mukaan rangaistavaksi. Näihin lakeihin on otettu myös viittaussäännökset.

Ehdotetusta vankeusuhkaisten rangaistussäännösten siirtämisestä rikoslakiin seuraisi suoraan vesilain 14 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla, että valtaosa nykyisin vesioikeuksissa käsiteltävistä vesilain rikkomisasioista siirtyisi yleisten tuomioistuinten käsiteltäviksi. Tämä muutos on sen Suomessa noudatetun linjan mukainen, että varsin harvat rikosasiat on säädetty käsiteltäviksi erikoistuomioistuimissa. Uudistus sopii yhteen myös sen yleisen pyrkimyksen kanssa, että vesioikeuksien luonnetta hallintotuomioistuimina korostetaan.

Lainmuutos ei tietenkään vähennä vesiasioiden tuntemisen tarvetta käsiteltäessä vesilain rikkomisia tuomioistuimessa. Tietoa on kuitenkin saatavissa yleisiin alioikeuksiin asiantuntijatodistelulla, kuten muissakin erityistietoja vaativissa asioissa. Lisäksi yleisen tuomioistuimen käytettäväksi jäisi edelleen vesilain 14 luvun 6 §:ssä säädetty mahdollisuus pyytää asiasta lausunto vesioikeudelta ennen ratkaisun tekemistä.

Useimmilla ympäristörikoksilla voi olla kansainvälisiä liittymäkohtia, mikä nostaa esiin kysymyksen Suomen rikoslain soveltuvuudesta tekoihin. Esimerkiksi ilmaan suuntautuneet päästöt kulkeutuvat helposti rajojen yli. Rikos (ympäristön turmeleminen) katsotaan rikoslain 1 luvun 4 §:n mukaan tehdyksi sekä siellä, missä rikollinen teko suoritettiin että siellä, missä rikoksen seuraus ilmeni. Jommankumman edellytyksen täyttyessä rikos katsotaan tehdyksi Suomessa, eikä rikoslain soveltuvuudesta tekoon ole epäselvyyttä. Käytännössä esiintyy myös tapauksia, joissa sekä rikollinen teko tehdään että sen seuraus ilmenee maan rajojen ulkopuolella. Joissakin näistä tapauksista Suomen lain soveltamisala on määrätty suoraan laissa. Jos esimerkiksi suomalaisesta aluksesta päästetään meren pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain vastaisesti pilssivesiä mereen, Suomen laki soveltuu tekoon sekä mainitun lain että rikoslain 1 luvun 2 tai 3 §:n perusteella.

Vaikeampia tulkintatilanteita syntyy silloin, kun Suomen kansalainen tekee Suomen ulkopuolella sellaisen ympäristörikoksen, jonka rankaisemisesta Suomen lain mukaan ei ole nimenomaisesti säädetty. Lähtökohtana on, etteivät ympäristörikoksia koskevat säännökset ryhmänä ole luonteeltaan siten kansallisia, että niiden rikkomisesta voidaan tuomita rangaistus vain silloin, kun rikos on tehty Suomessa. Osalla rikoksista on kuitenkin selvästi kansallinen luonne. Esimerkiksi eläinten ja kasvien rauhoitusmääräykset koskevat ainoastaan Suomen alueella olevia yksilöitä. Suomessa harvinaisuutensa vuoksi rauhoitettu kasvihan voi olla jossakin muualla varsin yleinen, eikä rankaiseminen sikäläisiin kasveihin kohdistuvista teoista olisi mielekästä. Vastaavalla tavalla lienee maa-aineslakia ja vesilakia pidettävä puhtaasti kansallisina luonteeltaan. Toisaalta taas valaiden suojelusta annetun lain kielto käyttää suomalaista alusta valaanpyyntiin olisi lähes vailla periaatteellistakin soveltamismahdollisuutta, jos se koskisi vain Suomen aluevesiä.

1.17.2. Pykälien perustelut

1 §. Ympäristön turmeleminen

1 momentti. Ehdotetun säännöksen 1 kohta on tarkoitettu korvaamaan kokonaan tai ainakin osittain sellaiset nykyisin voimassa olevat rangaistussäännökset, joissa on kriminalisoitu ensisijaisesti erityyppinen ympäristöä pilaava toiminta. Tämän ohella ehdotetun säännöksen 1 kohta kattaisi eräitä sellaisia nykyisten ympäristörikossäännösten kohtia, joiden ensisijainen tavoite on muu kuin ympäristön pilaamisen estäminen. Tällainen säännös on esimerkiksi kalastuslain 109 §, jolla suojataan kalastuksen edellytyksiä.

Ehdotettujen 2 ja 3 kohdan mukaan voitaisiin tuomita rangaistus eräistä sellaisista teoista, jotka tällä hetkellä ovat rangaistavia jätehuoltolain tai ilmansuojelulain perusteella, ja joita 1 kohdan teonkuvaus ei kata.

Ympäristön turmelemista koskevia rangaistussäännöksiä on siis tällä hetkellä muun muassa jätehuoltolaissa. Lain 36 §:n mukaan on jätehuoltorikoksena rangaistavaa esimerkiksi toimittaa jätteitä ympäristöön muualle kuin niille varattuun paikkaan tai laiminlyödä velvollisuus jätehuollon järjestämiseen taikka valmistaa, maahantuoda tai käyttää tuotetta sanotun lain nojalla annetun kiellon tai rajoituksen vastaisesti siten, että siitä aiheutuu vaaraa ihmisen terveydelle tai huomattavaa haittaa luonnon toiminnalle. Pykälän mukaan rangaistavaa on myös niin sanottujen kansainvälisesti valvottavien jätteiden maahantuonti, maastavienti tai kauttakuljetus vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevan Baselin yleissopimuksen vastaisesti. Jos jätehuoltolain vastainen toiminta on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa terveydelle, tulee teko esityksen mukaan yleensä rangaistavaksi ehdotetun 1 §:n 1 momentin mukaan.

Törkeäksi jätehuoltorikos taas voidaan nykyisin katsoa silloin, kun rikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa ihmisen terveydelle taikka ympäristön erityistä pilaantumista, ja rikosta kokonaisuudessaan on pidettävä törkeänä (jätehuoltolain 37 §). Eräissä tapauksissa voisi olla mahdollista, että törkeän jätehuoltorikoksen tunnusmerkistön täyttävät pilaamistapaukset katsottaisiin ehdotetun 1 §:n mukaisiksi rikoksiksi. Useimmiten nämä tapaukset tulisivat kuitenkin arvioitaviksi törkeää ympäristön turmelemista koskevan säännöksen perusteella.

Ilmansuojelulain 23 §:n 2 momentin mukaan ilmansuojelurikoksesta on tuomittava se, joka tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta rikkoo mainitun lain perusteella määräytyvän velvollisuutensa, jos teosta aiheutuu ilman pilaantumista.

Aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain 28 §:ssä säädetään rangaistus sille, joka mainitun lain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesti ryhtyy toimenpiteeseen, josta voi aiheutua vesien pilaantumista. Teko on ankarammin rangaistava, jos rikos on omansa aiheuttamaan vakavaa vaaraa ihmisen terveydelle tai laajalle ulottuvaa ja pitkäaikaista vesien pilaantumista, taikka jos rikos suoritetaan vastoin viranomaisen nimenomaista kieltoa ja rikosta kokonaisuudessaan on pidettävä törkeänä.

Vesilain 13 luvun 1 §:ssä on kriminalisoitu muun ohessa ryhtyminen toimenpiteeseen, joka aiheuttaa vesistön tai veden pilaantumista, sekä muutoin vastoin laillista oikeutta tapahtuva tahallinen vahingollisen muutoksen aikaansaaminen vesioloissa. Jos seuraus aiheutetaan törkeällä tuottamuksella, on rangaistusuhka lievempi.

Meren pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain 11 §:ssä on muun muassa kriminalisoitu sellaiseen toimenpiteeseen ryhtyminen mainitun lain säännösten vastaisesti, josta voi aiheutua aavan meren tai toisen valtion aluevesien pilaantumista. Jos rikos on omansa aiheuttamaan vakavaa vaaraa ihmisen terveydelle tai laajalle ulottuvaa ja pitkäaikaista merellisen ympäristön pilaantumista taikka jos toimenpide suoritetaan vastoin viranomaisen nimenomaista kieltoa ja jos rikos kokonaisuudessaan on törkeä, on tekoon syyllistynyt tuomittava törkeästä meren pilaamisesta. Vaikka tässäkin tapauksessa nykyisen lain mukaan törkeiksi katsottavat teot tulisivat lähinnä arvioitaviksi törkeänä ympäristön turmelemisena, voisi ympäristön turmelemista koskevan perussäännöksen soveltaminen joissakin tapauksissa tulla kysymykseen.

Maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetun lain nykyisen 9 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan tai törkeällä tuottamuksellaan aiheuttaa öljyvahingon, jollei teosta muualla ole säädetty ankarampaa rangaistusta.

Kaikille edellä mainituille säännöksille on ominaista se, että niissä on kriminalisoitu aineellisessa ympäristölainsäädännössä asetettujen pilaamiskieltojen rikkominen. Myös muissa laeissa rangaistaviksi säädetyt teot voisivat tulla ehdotetun 1―4 §:n mukaan rangaistaviksi.

Esimerkiksi terveydenhoitolain 9l §:ssä on avoin rangaistussäännös, jossa kriminalisoidaan lain tai sen nojalla annettujen määräysten rikkominen. Selvästi täsmällisempi säännös on torjunta-ainelain 10 §:ssä. Kemikaalilain 52 §:ssä on yksityiskohtainen rangaistussäännöstö. Näiden lakien rikkominen voi johtaa tilanteisiin, joissa ympäristöä tai terveyttä vaarannetaan nyt ehdotetussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla ja muutkin säännöksen soveltamisedellytykset täyttyvät. Kemikaalilaissa merkittävän haitan aiheuttaminen terveydelle tai ympäristölle on yksi rangaistusta ankaroittava peruste (52 §:n 2 momentti.).

Kalastuslain 109 §:n mukaan se, joka muutoin kuin pyyntiä harjoittamalla tahallaan tai tuottamuksellisesti aiheuttaa vaaraa tai vahinkoa kalakannalle tai kalavedelle taikka muulla tavoin tahallaan luvattomasti menettelemällä huonontaa kalastamisen harjoittamisen edellytyksiä vesistössä, on tuomittava vaaran aiheuttamisesta kalavedelle. Jos vaara kalakannalle tai kalavedelle on vakava, on tekijä tuomittava, jollei teosta muualla ole säädetty ankarampaa rangaistusta, vakavan vaaran aiheuttamisesta kalavedelle. Tällainenkin teko voisi siis tulla ehdotetun 1 §:n mukaan rangaistavaksi.

Nykyisten ympäristörikosten perusmuotojen ohella ympäristön turmelemista koskeva säännös tulisi korvaamaan myös osia nykyisten ympäristörikosten ankarammin rangaistavista eli kvalifioiduista tekomuodoista. Suurin osa niiden tunnusmerkistöistä lankeaisi kuitenkin törkeää ympäristön turmelemista koskevan säännöksen piiriin. Joissakin tapauksissa teot voisivat tulla rangaistaviksi myös ympäristörikkomusta tai tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevan säännöksen mukaan. Tapauskohtaisen arvioinnin varaan jää, mitä ympäristörikosluvun säännöksiä kulloinkin sovelletaan. Rangaistavan käyttäytymisen alaa ehdotettu säännös ei olennaisesti muuttaisi nykyisestä.

Ympäristön turmelemisesta olisi ehdotetun momentin 1 kohdan mukaan tuomittava se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksityistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa tai vaaraa terveydelle.

Ehdotetulle kriminalisoinnille on ominaista teon pilaamisluonne. Rangaistavia olisivat teot, joilla saastutetaan, liataan tai roskataan ympäristöä, tai jotka ovat omiaan aiheuttamaan tällaisen pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa terveydelle. Mikä tahansa terveydelle vaarallinen toiminta ei kuitenkaan tulisi rangaistavaksi ympäristön turmelemisena. Esimerkiksi liikenneturvallisuutta vaarantavan esineen jättäminen vilkkaasti liikennöidylle tielle saattaisi tulla rangaistavaksi liikenteen vaarantamista koskevien säännösten perusteella, mutta ei ehdotetun 48 luvun mukaan, koska teolla ei ole omaa ympäristöllistä ulottuvuutta.

Johtoa siihen, millainen toiminta katsotaan ympäristön turmelemiseksi, saa ympäristölainsäädännössä olevista ympäristön pilaamiskielloista. Esimerkiksi vesilain 1 luvun 19 §:n mukaan vesistön pilaamiseksi katsotaan ilman vesioikeuden lupaa tapahtuva kiinteän, nestemäisen tai kaasumaisen aineen taikka energian johtaminen tai päästäminen vesistöön siten, että siitä joko välittömästi tai toiminnan jatkuessa saattaa johtua sellainen vesistön, veden tai pohjan laadun muutos, joka l) ilmenee vesistön haitallisena madaltumisena, 2) aiheuttaa vesiluonnon ja sen toiminnan vahingollista muuttumista tai ilmeistä vahinkoa kalakannalle, 3) aiheuttaa vaaraa terveydelle, 4) aiheuttaa ympäristön viihtyisyyden tai kulttuuriarvojen tahi vesistön vedenhankintaan tai virkistyskäyttöön soveltuvuuden melkoista vähentymistä, taikka 5) voi aiheuttaa muun edellä mainittuihin rinnastettavan yleisen tai yksityisen edun loukkauksen.

Aineellisessa lainsäädännössä vakiintuneet pilaamiskäsitteen sisällöt eivät kuitenkaan olisi sellaisinaan sovellettavissa 1 momentin tulkinnassa. Esimerkiksi jokin sellainen teko, jota vesilain käsitteistössä pidettäisiin vesistön muuttamiskiellon vastaisena, saattaisi 48 lukua sovellettaessa tulla ympäristön turmelemisena 1 momentin mukaan rangaistavaksi. Vastaavasti esimerkiksi vesilain pilaamiskiellon rikkominen voisi joissakin tapauksissa olla ehdotetussa 2 momentissa tarkoitettua ympäristön turmelemista, samoin kuin vesilain sulkemiskiellon rikkominen.

Momentin 1 kohdassa mainitaan turmelemisrikoksen tekotapoina saattaminen, päästäminen ja jättäminen. Tekotavoista kaksi ensin mainittua viittaavat ensi sijassa aktiiviseen toimintaan, kun taas viimeksi mainittu viittaa laiminlyöntiin. Kuitenkin tekotapoina kaikissa niissä voisivat tulla kysymykseen sekä aktiivinen toiminta että laiminlyönti.

Esimerkkinä laiminlyönnistä voidaan mainita tilanne, jossa teollisuuslaitoksessa jonkin teknisen vian seurauksena vaarallista nestettä joutuu ympäristöön. Vaikka kyseinen tapahtuma olisi puhdas onnettomuus, on jollakulla asemansa vuoksi velvollisuus yrittää estää enempi nesteen ympäristöön joutuminen. Jos hän laiminlöisi tämän velvollisuuden, hänet voitaisiin tuomita ympäristön turmelemisesta, joka tässä tapauksessa on toteutunut saattamalla tai päästämällä nestettä ympäristöön. Luvun 7 §:ssä oleva säännös vastuun kohdentumisesta antaisi osaltaan viitteitä siitä, kuka ympäristöä pilaavasta toiminnasta kulloinkin vastaa.

Ympäristöä voi ehdotuksen mukaan turmella ensinnäkin esineellä, aineella tai säteilyllä. Ympäristöä pilaavia esineitä ovat esimerkiksi vanhat akut, joista voi liueta maaperään lyijyä. Tavallisimmin pilaamisteko tapahtunee jotain haitallista ainetta ympäristöön saattamalla. Aineen käsitettä käytetään tässä sen arkikielisessä merkityksessä ja sillä on lukuisia eri sisältöjä. Usein aine on jonkin kemikaalin muodossa, mutta se voi olla vaikkapa elollista, esimerkiksi mikrobeja. Ympäristölle vaarallisesta säteilystä voidaan mainita esimerkkinä radioaktiivinen säteily.

Jotta säännös kattaisi tasapainoisesti kaikki toisiinsa rinnastettavat turmelemisteot, toteuttaa myös ''muu sellainen'', joka on omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitettua vaaraa tai vahinkoa, säännöksen soveltamisen edellytykset. Täten voisi olla rangaistavaa esimerkiksi niin suuren lämpömäärän päästäminen vesistöön, että se on omiaan aiheuttamaan vesistölle lainkohdassa tarkoitettua vaaraa.

Ympäristöoikeuden keskeisiä lähtökohtia on ympäristön pilaamiskielto. Periaatteessa mitään ympäristöön kohdistuvaa haitallista toimenpidettä ei saisi pitää oikeutettuna. Pohjaveden pilaaminen onkin kielletty suoraan vesilaissa. Tästä lähtökohdasta ei kuitenkaan ole voitu yhteiskunnassa vaikuttavien intressien moninaisuuden vuoksi pitää täysin tinkimättömästi kiinni. Niinpä monilla ympäristöoikeuden lohkoilla on voimassa lupajärjestelmä, joka valtuuttaa asianomaiset viranomaiset viime kädessä ratkaisemaan, kuinka paljon ympäristöä voidaan luvan perusteella kuormittaa. Samalla määrätään toimenpiteistä pilaantumisen ehkäisemiseksi. Esimerkkeinä tällaisista luvista voidaan mainita vesilain mukainen lupa ohjata jätevettä vesistöön sekä ympäristölupamenettelylain (735/91) 2 §:n ja terveydenhoitolain 26 §:n mukainen sijoituspaikan hyväksyminen tehtaalle, laitokselle tai varastolle, josta voi aiheutua terveyshaittaa.

Lupajärjestelmä karsii ehdotetun säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle sellaiset tilanteet, joissa tietynasteinen ympäristön pilaaminen on katsottu oikeutetuksi esimerkiksi tärkeiden kansan- tai liiketaloudellisten, työllisyyspoliittisten, yhteisön palvelujen järjestämiseen liittyvien tai vastaavien syiden vuoksi. Jos ympäristöä kuitenkin pilataan ilman laissa edellytettyä lupaa tai asetettujen lupaehtojen vastaisesti, voitaisiin säännöstä ― muiden soveltamiskriteerien täyttyessä ― soveltaa.

Ympäristölupamenettelylain voimaan tullessa ilmansuojelulaissa tarkoitetun ilmoituksen tekeminen muuttui osaksi lupamenettelyä. Luvan hakematta jättämisestä säädetään tällä hetkellä rangaistus ympäristölupamenettelylain 13 §:ssä. Ilmansuojelulain mukaan on ilmansuojelurikkomuksena rangaistavaa muun muassa jättää noudattamatta ympäristöluvassa annettuja määräyksiä (23 §:n 1 momentti.). Jos tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tehdystä ilmansuojelurikkomuksesta aiheutuu ilman pilaantumista, teko rangaistaan voimassa olevan lain mukaan ilmansuojelurikoksena (2 momentti).

Ehdotuksen mukaan ilmansuojelurikkomus säilyisi rangaistavana ilmansuojelulaissa. Sen sijaan törkeämmät teot, joissa ilmaan päästetään esimerkiksi jotakin ainetta ja jotka nyt ovat ilmansuojelurikoksina rangaistavia, tulisivat rangaistaviksi ehdotetun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla. Kohdan mukaan rangaistavaksi tulisi siten muun muassa ympäristöluvassa ilmansuojelulain 15 §:n nojalla annetun määräyksen rikkominen silloin, kun ilmaan on jotakin päästetty ja 1 momentin vaaratunnusmerkki on täyttynyt. Tällöin on rikottu 1 kohdassa tarkoitettua yksittäistapausta koskevaa määräystä.

Ehdotetussa 1 kohdassa mainittu yleinen määräys voi koskea esimerkiksi kemikaalilaissa tarkoitettua kemikaalia, jonka käsittelyn valtioneuvosto on lain 43 §:n nojalla kokonaan kieltänyt. Ehdotettu säännös kattaisi siis myös tällaiset tapaukset. Myös ilmansuojelulain nojalla annettuja yleisiä määräyksiä rikkoen voidaan päästää ympäristöön ainetta siten, että rangaistus voidaan tuomita 1 kohdan mukaan.

Ilmansuojelulain nojalla annetun yleisen määräyksen vastainen valmistaminen, luovuttaminen ja käyttäminen taas rangaistaisiin ehdotetun 2 kohdan mukaan, vaikkei päästöjä vielä olisi tapahtunutkaan.

Valtioneuvosto voi antaa ehdotetussa 2 kohdassa tarkoitettuja yleisiä määräyksiä jätehuoltolain ja ilmansuojelulain nojalla. Jos jonkin tuotteen valmistuksen yhteydessä taikka sen käytön tai käytöstä poistamisen seurauksena syntyy jätettä, jonka on todettu tai voidaan odottaa aiheuttavan vaikeuksia jätehuollolle tai ympäristön pilaantumista, valtioneuvosto voi jätehuoltolain 22 §:n 1 momentin nojalla määrätä tuotteen tai jätteen tunnistamiseksi tarvittavasta merkitsemisestä, tai se voi määrätä tuotteelle erityisen palautusmaksun. Jos 1 momentissa tarkoitettu aine on ongelmajätettä ja jätehuollolle aiheutuvat vaikeudet voivat olla huomattavia tai ympäristön pilaantuminen erityistä, valtioneuvosto voi 22 §:n 2 momentin nojalla rajoittaa tuotteen valmistusta, maahantuontia, myyntiä, luovuttamista tai käyttöä taikka kieltää sen sekä antaa näitä tai tuotetta taikka tällaisen ongelmajätteen jätehuoltoa koskevia määräyksiä.

Ilmansuojelulain 9 §:n nojalla valtioneuvosto voi antaa ilman pilaantumisen ehkäisemiseksi tarpeellisia yleisiä ohjeita taikka niiden sijasta tai ohella yleisiä määräyksiä aineen enimmäispitoisuudesta ilmassa ja aineen enimmäismäärästä laskeumassa (1 momentin 1 kohta), aineen enimmäispitoisuudesta ilmaan tulevassa päästössä tai ilmaan tulevan aineen enimmäismäärästä (2 kohta), valmistettavan, maahantuotavan, luovutettavan tai käytettävän aineen, valmisteen tai tuotteen koostumuksesta (3 kohta), aineen, valmisteen tai tuotteen tunnistamiseksi tarvittavasta merkitsemisestä (4 kohta), moottoriajoneuvon joutokäynnin rajoittamisesta muualla kuin tieliikennelainsäädännössä tarkoitetulla tiellä (5 kohta) sekä jätteenpolttolaitosten polttouunien ja kattiloiden poltto-olosuhteista sekä niistä toimista, joihin on ryhdyttävä jätteenpolttolaitosten polttouunien ja kattiloiden päästöjä rajoittavien puhdistus- ja erotuslaitteiden mentyä epäkuntoon (6 kohta).

Lain 9 a §:n nojalla annettavien valtioneuvoston yleisten ohjeiden tarkoituksena on ilmakehän suojeleminen. Ohjeet ja määräykset voivat koskea aineen, valmisteen tai tuotteen valmistuksen, maahantuonnin, luovuttamisen ja käytön rajoittamista tai kieltämistä.

Ehdotetun 2 kohdan mukaan voisi siis tulla rangaistavaksi jätehuoltolain tai ilmansuojelulain nojalla annettujen yleisten määräysten rikkominen, jos rikkominen on ollut omiaan aiheuttamaan pykälässä tarkoitettua vaaraa. Ehdotetussa 2 kohdassa on käytetty ilmaisua ''yleinen määräys'' osoittamaan ensinnäkin sitä, että määräyksen tulee olla sitova. Kohdan mukaan ei siten voisi tulla rangaistavaksi ilmansuojelulain 9 tai 9 a §:ssä tarkoitettujen velvoittamattomien ohjeiden rikkominen. Ilmaisu osoittaa lisäksi, etteivät kyseiset määräykset voi koskea vain yksittäisiä tapauksia vaan ovat normeina voimassa koko maassa tai jollakin alueella. Ehdotetun 2 kohdan mukaan voisi siten tulla rangaistavaksi ainoastaan sellaisten määräysten rikkominen, jotka valtioneuvosto on antanut joko jätehuoltolain 22 §:n tai ilmansuojelulain 9 tai 9 a §:n nojalla.

Ympäristön turmelemisessa olisivat ehdotetun 2 kohdan mukaan rangaistavina tekotapoina jonkin aineen, valmisteen tai tuotteen valmistaminen, luovuttaminen tai käyttäminen. Kiellon tai rajoituksen vastainen tuotteen valmistaminen ja käyttäminen ovat nykyään jätehuoltolain 36 §:n 1 momentin mukaan jätehuoltorikoksena rangaistavia tekoja. Sen sijaan luovuttamista ei mainita 36 §:ssä, joten näitä koskevan, lain 22 §:n nojalla annetun kiellon rikkominen on tällä hetkellä rangaistavaa vain jätehuoltorikkomuksena 35 §:n mukaan. Tältä osin ehdotus merkitsisi siis sääntelyn ankaroitumista.

Tällä hetkellä ilmansuojelulain mukaan rangaistavista teoista ehdotettu 2 kohta kattaisi lähinnä 9 §:n 1 momentin 3, 4 ja 6 kohdan sekä eräiden 9 a §:n nojalla annettujen valtioneuvoston yleisten määräysten rikkomisen. Lain 9 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen määräysten rikkominen voisi tulla rangaistavaksi ehdotetun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan. Eräiden 9 a §:ssä tarkoitettujen määräysten rikkominen voisi lisäksi tulla ehdotetun 3 kohdan mukaan rangaistavaksi.

Ehdotettu 2 kohta voisi periaatteessa soveltua myös ilmansuojelulain 9 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettujen, joutokäyntiä tien ulkopuolella koskevien määräysten rikkomiseen. Käytännössä näin tuskin kuitenkaan kävisi, koska joutokäynnin tulisi olla melkoisen laajaa, jotta 1 momentin vaarakriteeri täyttyisi. Tämän joutokäyntirajoituksen rikkomisesta voitaisiin rangaista ehdotuksen mukaan ilmansuojelulain 23 §:n 3 momenttia soveltaen rikesakolla tai siitä voitaisiin antaa pysäköintivirhemaksu. Sakonuhkaiseksi muuttuisi myös ilmansuojelulain 15-17 §:n mukaisten velvollisuuksien rikkominen silloin, kun ehdotetun 1 momentin tunnusmerkistö ei täyty. Säännöksissä on kysymys lääninhallituksen antamasta yksittäistä toiminnan harjoittajaa koskevasta määräyksestä. Rangaistuksen ohella näissä tapauksissa on käytettävissä uhkasakko, jolla toiminnan harjoittajat voidaan saada täyttämään velvollisuutensa. Ilmansuojelulain 11 ja 12 §:ssä säädetyn ilmoitusvelvollisuuden rikkominen puolestaan tulisi ehdotuksen mukaan rangaistavaksi ympäristörikkomuksena 3 §:n 3 momentin mukaan.

Lainkohdassa tarkoitettu valmistaminen on yleensä luonteeltaan teollista, mutta periaatteessa on mahdollista valmistaa siinä tarkoitettu tuote muutenkin kuin elinkeinotoiminnassa. Luovuttaminen tarkoittaa tässä eri laatuisia tuotteen toiselle siirtämistapoja riippumatta siitä, siirtyykö luovutuksen yhteydessä hallinta vai omistusoikeus vai siirtyvätkö molemmat. Keskeinen näistä on myyminen, jota ei ehdotetussa säännöksessä erikseen mainita. Myös rangaistava käyttäminen liittyisi tyypillisesti elinkeinotoimintaan, mutta se voisi poikkeustapauksissa olla yksityistäkin.

Ehdotetun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistaisiin myös sitä, joka laiminlyö jätehuollon järjestämisvelvollisuutensa. Järjestämisvelvollisuuden sisältö ilmenee jätehuoltolain 3 luvusta, jossa on säännöksiä jätteiden keräilystä, kuljetuksesta ja käsittelystä, jätehuoltosuunnitelmasta ja -ilmoituksesta, valtioneuvoston ja kuntien jätehuoltoa koskevista määräyksistä, sekä ongelmajätteitä ja niin sanottuja kansainvälisesti valvottavia jätteitä koskevia erityissäännöksiä.

Ehdotettu 2 kohta koskisi lisäksi ongelmajätteiden luvatonta käsittelemistä niiden vaarattomaksi tekemiseksi. Ongelmajätteiden käsittelyluvasta säädetään jätehuoltolain 23-23 e §:ssä.

Määräystenvastainen maahantuonti voi nykyään tulla rangaistavaksi sekä jätehuoltolain että ilmansuojelulain mukaan. Ehdotetun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan maahantuonti voisi tulla ympäristön turmelemisena rangaistavaksi, jos säännöksessä tarkoitettu vaarakriteeri täyttyisi. Ilmansuojelulaissa tarkoitetun maahantuonnin täytyy olla lain 9 tai 9 a §:n nojalla annetun yleisen määräyksen vastaista ollakseen rangaistavaa. Jätehuoltolain rikkomista maahantuonti voi olla suoraan lain nojalla (23 f §:n 1 momentti), yleisen määräyksen vastaisena (22 §:n 2 momentti) tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisena (23 f §:n 3 momentti).

Maahan tuonnin ja maasta viennin käsitteitä käytetään säännöksessä saman sisältöisinä kuin ne ovat 46 luvun 4 §:n salakuljetusta koskevassa säännöksessä. Maahantuojana ja maasta viejänä pidetään sekä sitä, joka konkreettisesti vie jotain rajan yli että hänen toimeksiantajaansa.

Jätehuoltolain mukaan on rangaistavaa myös lain 23 f §:ssä tarkoitetun kansainvälisesti valvottavan jätteen maahan tuonti, kauttakuljetus ja maasta vienti, jos se tapahtuu jätehuoltolain, sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten taikka vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevan Baselin yleissopimuksen vastaisesti. Ehdotetussa 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa viitataan mainittuun sopimukseen, joten sopimuksen määräysten rikkominen tulisi rikoslain mukaan rangaistavaksi. Maasta viennin, maahan tuonnin ja maan kautta kuljettamisen tulisi ollakseen rangaistavaa olla omiaan aiheuttamaan 1 momentissa tarkoitettua vaaraa.

Sen sijaan ilmansuojelulaissa ei maasta vientiä eikä kauttakuljetusta ole kielletty. Kun rangaistavuus ehdotetussa 1 momentissa on kytketty eri lakien rikkomiseen, ei esimerkiksi koostumuksensa vuoksi ilman pilaantumisen vaaraa aiheuttavan aineen maasta vienti tulisi rangaistavaksi myöskään ympäristön turmelemisena.

Ehdotetussa säännöksessä edellytetään, että ympäristöä turmeleva teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa terveydelle. Ympäristön käsite on monilta osiltaan selvä ilman tarkempaa määrittelemistäkin. Ilmakehä, vedet, maaperä, kasvillisuus ja eläimet kuuluvat kiistatta käsitteen piiriin. Tässä pykälässä ympäristöstä puhutaan kuitenkin hieman laajemmassa merkityksessä, sillä siihen kuuluviksi lasketaan myös maisemakokonaisuudet, olivat ne sitten luonnon tai ihmisen muovaamia, sekä rakennettu ympäristö. Yksittäiset rakennuksetkin voivat siten olla ympäristön osia tässä tarkoitetussa merkityksessä.

Omaisuusarvot eivät sen sijaan kuuluisi ympäristön käsitteen piiriin, ellei niitä samalla ole pidettävä ympäristön osina. Kun asuinrakennus voisi saada suojaa ehdotetun säännöksen mukaan, sen pihalla oleva auto ei kuuluisi suojan piiriin, koska sillä ei ole omaa ympäristöllistä arvoa. Käytännössä tällä rajanvedolla ei olisi suurta merkitystä. Useimmiten kun 1 §:ssä tarkoitetusta teosta aiheutuu vahinkoa tai vaaraa toisen omaisuudelle, myös ympäristö on ollut vaarassa. Vaikka esimerkiksi metsällä onkin huomattavaa taloudellista arvoa, ovat ilman saastumisesta aiheutuneet metsätuhot kiistatta ympäristövahinkoja. Lisäksi on muistettava, että eri lakeihin jäävien sakonuhkaisten säännösten soveltamisala jäisi ehdotuksen mukaan pääosin nykyiselleen ja että ne usein kattaisivat pelkälle omaisuudelle aiheutetut vahingot. Joissakin tapauksissa taas omaisuudelle vaaraa aiheuttavat teot voisivat täyttää jonkin yleistä vaaraa aiheuttavan rikoksen tunnusmerkistön.

Vaaralla viitataan ehdotetussa säännöksessä paitsi ympäristölle aiheutuviin vaaroihin myös ihmisille suoraan tai välillisesti aiheutuviin terveydellisiin riskeihin. Terveydelle aiheutetun vahingon tai vaaran tulee kuitenkin aina syntyä ympäristön kautta, esimerkiksi niin, että jotakin terveydelle vahingollista ainetta päästetään ympäristöön. Ympäristön turmelemisena ei voisi tulla rangaistavaksi esimerkiksi kompastumisen vaaran aiheuttaminen, jollei siihen sisälly mitään ympäristöllistä ulottuvuutta.

Tunnusmerkistön täyttyminen ei edellyttäisi, että vahinkoa todella on syntynyt, vaan ympäristön turmeleminen olisi niin sanottu vaarantamisrikos. Eri rikostunnusmerkistöissä vaaran vaatimus on ilmaistu eri tavoin. Pykäläehdotuksen kummassakin momentissa käytetystä sanonnasta ''on omiaan aiheuttamaan vaaraa'' ilmenee, ettei suoranaista konkreettista vaaratilannetta, jossa vahinko on ollut jo lähellä tapahtua, tarvitsisi olla aiheutunut. Ilmaisulla viitataan menettelyn abstraktiseen vaarallisuuteen. Säännöksen soveltamisedellytyksiä selvitettäessä olisi harkittava, onko teko luonteeltaan sellainen, josta yleensä aiheutuu ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa ihmisten terveydelle. On luonnollista, että tässä harkinnassa voi vaikutusta olla myös sillä, miten vakava olisi ollut mahdollisesti kysymykseen tuleva vahinko.

Tunnusmerkistössä tarkoitetut teot saattavat usein olla sellaisia, että niiden vahinkovaikutukset ilmenisivät vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua, esimerkiksi kun maahan haudatut tynnyrit ruostuvat ja niissä ollut ongelmajäte pääsee ympäristöön. Säännöstä voitaisiin näissä tapauksissa soveltaa jo ennen konkreettisen vaaran ilmenemistä, jos teko on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa, esimerkiksi pohjaveden pilaantumisen riskin.

Vaikka tunnusmerkistössä mainitaan rangaistavuuden edellytyksenä vain abstraktin vaaran aiheutuminen, täyttyy teko tietenkin myös silloin, kun vaara on jo konkreettinen eli jotakin määrättyä kohdetta selvästi uhkaava. Samalla tavoin voi vieläkin pidemmälle ulottuva seuraus, vahingon syntyminen, johtaa säännöksen soveltamiseen.

Ympäristön turmelemisrikoksen tekijältä vaadittava syyksiluettavuuden aste on tahallisuus tai törkeä huolimattomuus. Ehdotuksen mukaan törkeää huolimattomuutta lievempää moitittavuutta osoittavat ympäristöä pilaavat teot voisivat tulla rangaistaviksi esimerkiksi tuottamuksellisena ympäristön turmelemisena tämän luvun 4 §:n mukaan.

Ympäristön turmelemisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kahta vuotta vankeutta. Ehdotettu rangaistusasteikko on sama kuin tärkeimmissä nykyisin voimassa olevissa vastaavissa ympäristörikossäännöksissä.

2 momentti. Pääosin pilaamisluonteista l momenttia täydentäisi 2 momentin säännös ympäristön muuttamisluonteisesta turmelemisesta. Useat ympäristöä pilaavat toimet, varsinkin törkeät, aiheuttavat samalla vahingollisia ympäristömuutoksia. Toisaalta on mahdollista myös sellainen ympäristön vahingollinen, haitallinen tai vaaraa aiheuttava muuttaminen, jonka seurauksena ympäristö ei pilaannu. Nykyisin ympäristön luvatonta muuttamista koskevia rangaistussäännöksiä on hajallaan eräissä ympäristölaeissa. Näistä tärkeimpiä ovat suojametsistä annetun lain, rakennuslain, vesilain ja maa-aineslain rangaistussäännökset.

Suojametsistä annetulla lailla pyritään muun muassa ehkäisemään metsärajan alenemista sekä suojaamaan asutusta ja viljelyksiä tuulille erittäin alttiilla alueilla. Lain mukaan metsän muu kuin kotitarvekäyttö maa- ja metsätalousministeriön määräämillä suojametsäalueilla on sallittu ainoastaan metsälautakunnan luvalla. Suojametsistä annetun lain tai sen nojalla annettujen määräysten rikkomisesta on lain 10 §:ssä säädetty rangaistukseksi sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta.

Oikeus rakentamiseen on rakennuslainsäädännössä rakennustiheydestä riippuen eri alueilla erilainen. Pääsääntöisesti uudisrakennuksen rakentamiseen vaaditaan viranomaisen myöntämä lupa. Esimerkiksi asema-, rakennus- tai rantakaava-alueella ei rakennuslain 124 a §:n mukaan saa suorittaa kaivamis-, louhimis-, tasoittamis- tai täyttämistyötä, puiden kaatamista tai muuta näihin verrattavaa toimenpidettä ilman kunnanhallituksen lupaa (toimenpidekielto), ellei kysymyksessä ole maa-ainesten ottaminen tavanomaiseen kotitarvekäyttöön tai muu vähäinen toimenpide.

Rakennuslain 42 a §:ssä on kielletty muun muassa rakennusten käyttötarkoituksen muuttaminen ilman rakennuslautakunnan lupaa alueella, joka on rakennuskiellossa asemakaavan laatimista tai muuttamista varten. Vastaavasta rakennuskaavaan liittyvästä rakennuskiellosta on säädetty lain 100 a §:ssä.

Rakennuslain 146 §:ssä on säädetty rangaistavaksi rakennuksen rakentaminen ilman kyseisen lain mukaan vaadittavaa lupaa ja muuhun toimenpiteeseen ryhtyminen vastoin rakennuslakia tahi sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä sekä luvassa määrättyjen velvollisuuksien laiminlyöminen.

Rikokset on rakennuslaissa porrastettu niiden törkeysasteen mukaisesti kahteen ryhmään. Perustunnusmerkistön mukaisessa tapauksessa rangaistavaan menettelyyn syyllistynyt on tuomittava rakennuslain säännösten rikkomisesta sakkoon tai enintään kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Jos toimenpide tai laiminlyönti on vaikutuksiltaan peruuttamaton ja ympäristöön liittyvien arvojen tai luonnonolosuhteiden kannalta erityisen vahingollinen taikka aiheuttanut vakavaa vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai omaisuudelle ja rikosta on näissä tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä, rikoksentekijä tuomitaan törkeästä rakennuslain säännösten rikkomisesta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi tai sakkoon.

Vesilain 1 luvun 15 § sisältää vesiensuojelun kannalta tärkeän vesistön muuttamiskiellon. Sen mukaan on kiellettyä, jollei vesilain säännöksistä tai niiden nojalla annetusta luvasta muuta johdu, johtaa vesistöstä vettä tai ryhtyä vesistössä tai maalla muuhun toimenpiteeseen siten, että siitä voi aiheutua sellainen vesistön aseman, syvyyden, vedenkorkeuden tai vedenjuoksun muutos, joka 1) aiheuttaa vahinkoa tai haittaa toisen vesialueelle, kalastukselle, maalle, rakennukselle tai muulle omaisuudelle, 2) aiheuttaa tulvan vaaraa, yleistä vedenvähyyttä tai vesiluonnon ja sen toiminnan vahingollista muuttumista, 3) melkoisesti vähentää luonnon kauneutta, ympäristön viihtyisyyttä, kulttuuriarvoja tai vesistön käyttökelpoisuutta vedenhankintaan tahi sen soveltuvuutta virkistyskäyttöön, 4) huonontaa vesistön puhdistautumiskykyä tai muuttaa valtaväylää tai vaikeuttaa yleisen kulku- tai uittoväylän käyttämistä, 5) aiheuttaa vaaraa terveydelle taikka 6) muulla edellä mainittuun verrattavalla tavalla loukkaa yleistä etua.

Vesilain 13 luvun 1 §:ssä on säädetty rangaistavaksi vesistön tai veden pilaamisen lisäksi myös vesistön muuttaminen vastoin vesilain 1 luvun säännöksiä sekä vahingollisen muutoksen aikaansaaminen vesioloissa muutoin ilman laillista oikeutta. Rangaistusseuraamus tahallisesta teosta on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Jos seuraus on aiheutettu törkeällä tuottamuksella, rajoittuu rangaistusasteikko sakkoon tai enintään kuuteen kuukauteen vankeutta. Tällöin edellytyksenä teon rangaistavuudelle on, ettei yksityisen tai yleisen edun loukkaus ole vähäinen.

Maa-aineslain nojalla maankamaran ainesten ottaminen on säädetty yleisesti luvanvaraiseksi. Lupa ei kuitenkaan ole tarpeen, jos aineksia otetaan omaa tai toisen tavanomaista kotitarvekäyttöä varten. Lain 17 §:ssä on säädetty rangaistavaksi maa-ainesten ottaminen ilman vaadittavaa lupaa, lain nojalla annettujen lupamääräysten noudattamisen laiminlyöminen ja ainesten ottaminen muutoin lain säännösten vastaisesti. Rikokset on porrastettu niiden törkeysasteen mukaisesti kahteen ryhmään. Perustunnusmerkistön mukaisessa tapauksessa rikoksentekijä on tuomittava maa-aineslain säännösten rikkomisesta sakkoon. Jos toimenpide tai laiminlyönti on aiheuttanut huomattavia tai laajalle ulottuvia vahingollisia muutoksia luonnonolosuhteissa tai vakavaa vaaraa toisen hengelle, terveydelle tai omaisuudelle ja rikosta on näissä tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä maa-aineslain säännösten rikkomisesta vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi tai sakkoon.

Ehdotetun 2 momentin mukaan ympäristön muuttamisluonteisesta turmelemisesta on tuomittava se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ryhtyy muuttamaan ympäristöä vastoin suojametsistä annetun lain, rakennuslain, vesilain tai maa-aineslain ympäristön suojaamista tarkoittavia säännöksiä taikka näiden lakien nojalla annettuja säännöksiä, yleisiä tai yksittäistapausta koskevia määräyksiä, kaavaa tai lupaa. Ehdotettu rangaistussäännös ei sinänsä perustaisi uusia ympäristövelvoitteita. Yleisellä määräyksellä tarkoitetaan normina voimassa olevia määräyksiä, kuten esimerkiksi rakennuslain nojalla annettuun rakennusjärjestykseen sisältyviä määräyksiä. Yksittäistapausta koskeva määräys voisi olla esimerkiksi yleiskaavan muuttamiseen liittyvä yksittäistä aluetta koskeva toimenpidekielto, jollainen voidaan antaa rakennuslain 124 a §:n nojalla. Jälkivalvonnassa lupaehtojen noudattamatta jättämisen johdosta annettujen määräysten rikkominen voisi olla ankaroittamis- eli kvalifiointiperuste ja johtaa törkeää ympäristörikosta koskevan 2 §:n soveltamiseen.

Rakennuslaissa tällä hetkellä rangaistaviksi säädetyistä teoista voisivat ehdotetun 2 momentin mukaan tulla rangaistaviksi lähinnä maisemaa tai kaupunkikuvaa rikkova rakentaminen tai muu luvaton tai kaavamääräysten vastainen toimenpide. Tällaisten tekojen voidaan ajatella aiheuttavan momentissa tarkoitettua ympäristön huononemista tai sen vaaraa. Ehdotetun 2 momentin soveltaminen tulisi harvoin kysymykseen esimerkiksi maaseudulla silloin, kun luvattoman rakentamisen maisemalliset vaikutukset rajoittuvat lähinnä pihapiiriin.

Joskus myös rakennuksen tai sen osan purkamisella (rakennuslain 42 a ja 100 a §) saattaa olla niin suurta ympäristöllistä merkitystä, että ehdotetut ympäristön turmelemista koskevat säännökset soveltuisivat tekoon. Yleensä kuitenkin sovellettaisiin 6 §:n säännöstä rakennussuojelurikoksesta, jos tuon säännöksen soveltamisedellytykset täyttyvät, tai rakennuslakiin jääviä sakonuhkaisia säännöksiä.

Ehdotettu 2 momentti kattaisi myös rakennuslain 135 §:n 1 momentin nojalla annettujen määräysten rikkomisen. Rakennuslain mainitun säännöksen perusteella voidaan jokin alue suojella kaavamääräyksellä muun muassa sen luonnonkauneuden tai erikoisten luonnonolosuhteiden taikka historiallisesti tai taiteellisesti arvokkaiden rakennusten vuoksi. Rakennettuun ympäristöön kohdistuviin 135 §:n 3 momentissa tarkoitettuja määräyksiä rikkoviin tekoihin tulisi tässäkin ensi sijassa soveltaa 6 §:n erityissäännöstä rakennussuojelurikoksesta. Ympäristön turmelemista koskevat säännökset voisivat tulla sovellettaviksi erityisen törkeisiin tekoihin.

Ehdotetussa 2 momentissa on kysymys ympäristön muuttamisesta muulla tavalla kuin ympäristöä pilaamalla. Pilaamisluonteiset rikokset ovat sellaista ympäristöä vaarantavaa toimintaa, joka toteutuu yleensä päästämällä tai jättämällä jotain vaarallista ainetta paikkaan, jossa se voi pilata tai roskata ympäristöä. Rangaistavassa ympäristömuutoksen aiheuttamisessa taas on kysymys sellaisesta ympäristöön kajoavasta toiminnasta, jossa ympäristöolosuhteita muutetaan muulla kielletyllä tavalla. Joissakin tapauksissa teot voivat olla rangaistavia sekä 1 että 2 momentin nojalla. Esimerkkinä voidaan ajatella tapausta, jossa vesistöä täytetään sellaisilla aineilla, jotka samalla pilaavat ympäristöä. Kuten 1 momentin perusteluissa on todettu, pilaamisen ja muuttamisen käsitteitä ei käytetä rikoslaissa aivan samassa merkityksessä kuin esimerkiksi vesilaissa. Tällaisissa tapauksessa rangaistus tulisi tuomita vain yhdestä ympäristön turmelemisesta. Tämä lopputulos on ollut nimenomaisena tavoitteena, kun 1 ja 2 momentin säännökset on sijoitettu samaan pykälään. Näin vältetään sekä turhia konkurrenssiongelmia että tarpeettoman korkeita enimmäisrangaistuksia rikosten yhtyessä.

Törkeää ympäristön turmelemista koskeva 2 § ja ympäristörikkomusta koskeva 3 § syrjäyttäisivät soveltuessaan ehdotetun 2 momentin.

Lainkohdassa on käytetty ilmaisua ''ryhtyy muuttamaan'' sen vuoksi, että ollakseen rangaistavaa muuttamistoiminnan ei ole tarvinnut vielä aiheuttaa ympäristön muuttumista. Säännöksen soveltamiseksi riittää, että on aloitettu toiminta, joka on omiaan aiheuttamaan ympäristön huonontumisen vaaraa. Esimerkiksi luvattomassa merihiekan ottamisessa meriympäristön huonontumista olisi usein vaikea näyttää toteen. Joissakin tapauksissa, kuten rakennuksen purkamisessa, itse muuttamistoimi voi olla niin nopea ja peruuttamaton, että toiminnan luonne edellyttää rangaistavuuden rajan asettamista heti toiminnan alkuun. Koska rikoksen tunnusmerkistö täyttyisi jo näin varhaisessa vaiheessa, yrityksen säätäminen rangaistavaksi ei ole tarpeen.

Ympäristön huonontumisella tarkoitetaan esimerkiksi luonnon toimintojen haitallista muuttumista, maisemakuvan turmeltumista, ympäristön viihtyisyyden vähenemistä ja muita vastaavia muutoksia ympäristössä.

Tunnusmerkistön valinnan lähtökohtana eri lakeihin jäävien rangaistussäännösten ja ehdotetun 2 momentin välillä on 2 momentin vaaratunnusmerkki. Momenttiin valittu sanonta ''on omiaan aiheuttamaan ympäristön huonontumisen vaaraa'' sulkee soveltamisalan ulkopuolelle teot, joilla ei ole merkitystä ympäristön kannalta. Tällaisiin eri laeissa kiellettyihin tekoihin sovelletaan näihin lakeihin jääviä rangaistussäännöksiä. Sama koskee tekoja, jotka muuttavat ympäristöä niin vähän, ettei voida puhua ympäristön huonontumisesta 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Esimerkiksi vähäinen, mutta silti kotitarvekäytön ylittävä hiekan kaivaminen maasta voisi luvattomasti tehtynä olla maa-aineslain mukaan rangaistavaa, mutta sen ei välttämättä voitaisi katsoa aiheuttavan 2 momentissa tarkoitettua vaaraa. Jos ympäristö on huonontunut, mutta huonontuminen on ollut vähäistä, sovellettavaksi voi myös tulla 3 §:n ympäristörikkomusta koskeva säännös.

Ehdotetussa 2 momentissa edellytetty syyksiluettavuuden aste olisi sama kuin 1 momentissa eli tahallisuus tai törkeä tuottamus. Lievemmänasteiset tuottamukselliset ympäristörikokset, joilla aiheutetaan seurauksiltaan vakavia ympäristömuutoksia tai sellaisten vaaraa, tulisivat rangaistaviksi 4 §:n mukaisesti.

2 §. Törkeä ympäristön turmeleminen

Ehdotettu säännös kattaisi suurin piirtein nykyisten ympäristörikossäännösten törkeät tekomuodot. Joissakin tapauksissa nykyisten lakien mukaisiin törkeisiin tekomuotoihin voitaisiin kuitenkin soveltaa ympäristön turmelemista koskevaa perussäännöstä. Toisaalta taas joskus voitaisiin nykyisten säännösten perustunnusmerkistöjen piiriin kuuluvia tapauksia pitää törkeänä ympäristön turmelemisena.

Törkeän ympäristön turmelemisen tekotavat olisivat samat kuin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä. Törkeiksi nämä rikokset voisivat tulla kahdentyyppisillä perusteilla. Niistä ensin mainitut liittyvät toiminnan vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen ja jälkimmäiset piittaamattomuuteen viranomaisten määräyksistä. Molemmille perusteille on yhteistä toiminnan tavanomaista suurempi moitittavuus.

Ehdotetun säännöksen mukaan voitaisiin törkeästä ympäristön turmelemisesta tuomita, jos ympäristön turmelemisessa 1) ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat taikka 2) rikos tehdään 1 §:ssä tarkoitetun menettelyn johdosta saadusta viranomaisen määräyksestä tai kiellosta huolimatta. Lisäedellytyksenä on, että rikos on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä.

Ensin mainitussa ryhmässä perusteena olisi ensinnäkin toiminnalla aiheutettujen tai sen seurauksena uhkaavien ympäristövaikutusten pitkäaikaisuus. Ympäristövaikutuksilla tarkoitetaan 1 §:ssä mainittuja ympäristön pilaantumista, roskaantumista ja huonontumista. Pitkäaikaisuudelle ei voida asettaa täsmällisiä ajallisia rajoja. Vahingon on kuitenkin oltava luonteeltaan sillä tavoin pysyvä, ettei kysymys ole vaikutuksiltaan pian ohimenevästä tapahtumasta. Pitkäaikaisuus viittaa useiden kuukausien tai jopa vuosien ajan jatkuviin taikka pysyviin vahinkoihin.

Pitkään vaikuttavan seurauksen aiheuttanut toimintakin on tavallisesti ollut jatkuvaa. Kuitenkin myös kertaluonteisella ympäristön turmelemistoimella, kuten suojametsäalueella tehdyllä luvattomalla hakkuulla, saattaisi olla säännöksessä tarkoitettuja pitkäaikaisia vaikutuksia. Toisaalta lainkohta ei soveltuisi peruuttamattomankaan ympäristömuutoksen aiheuttamiseen, jos muutos ei olisi erityisen suuri, vaan esiintyisi esimerkiksi hyvin pienessä ympäristön osassa.

Vahinkojen laajuutta ja niiden pitkäaikaisuutta olisi arvioitava yhdessä. Kestoltaan lyhyen vahingon tulisi siten olla ulottuvuudeltaan laajempi kuin pitempiaikaisen, jotta ehdotettua 2 §:ää voitaisiin soveltaa. Vahingon keston ja sen laajuuden yhteen nivoutuminen on säännöksessä tuotu esiin ottamalla pitkäaikaisuus ja laajuus perusteiksi, joiden mukaan vahingon suuruutta arvioidaan. Vahingon kestoaika on siis vahingon suuruuden yksi osatekijä.

Pitkäaikaisen vahingon aiheuttamiseen rinnastettaisiin lainkohdassa tällaisen vahingon vaaran aiheuttaminen.

Ympäristöä turmelevan toiminnan aiheuttaman vahingon tai vaaran laajaulotteisuus tarkoittaa sitä, että toiminta uhkaa ympäristöä esimerkiksi maantieteellisesti laajalla alueella tai lukuisia ihmisiä vaaralle alttiiksi saattaen. Kysymys on tällaisissa tapauksissa tavanomaista suuremmista vahingoista tai niiden uhasta.

Käsiteltyihin perusteisiin rinnastetaan vielä muut erityisen suurta vahinkoa tai tällaisen vahingon vaaraa aiheuttavat teot. Tässä tarkoitetaan sellaisia poikkeuksellisia tilanteita, joissa ympäristöä turmeleva toiminta jostakin erityisestä syystä, esimerkiksi vahingon korvaamattomuuden vuoksi, ansaitsee tavallista ankaramman arvioinnin. Esimerkkinä voi ajatella tilannetta, jossa kaunis ja kasvistoltaan poikkeuksellisen arvokas soraharju täysin tuhotaan soraa ottamalla.

Vaaralla tarkoitetaan ehdotetussa säännöksessä, toisin kuin esimerkiksi ympäristön turmelemista koskevassa perustunnusmerkistössä, konkreettista vaaraa. Tämä ilmenee säännöksessä käytetystä ilmaisusta ''aiheutettu vaara''. Edellytyksenä on, että vahingon syntyminen on ollut jo lähellä. Tämä vaikuttaa myös teon vanhenemiseen. Törkeä ympäristörikos alkaa rikoslain 8 luvun 3 §:n mukaisesti vanheta vasta siitä, kun teon seuraus (tässä vahinko tai sen konkreettinen vaara) ilmenee.

Toisena ankaroittamisperusteiden ryhmänä ovat tilanteet, joissa rikos on tehty ympäristön turmelemisena rangaistavan menettelyn johdosta saadusta viranomaisen määräyksestä tai kiellosta huolimatta. Nämä termit on valittu säännökseen osoittamaan määräysten yksittäistapauksellista luonnetta. Yleisesti voimassa olevan, normiluonteisen kiellon rikkominen ei esimerkiksi siten voisi yksistään johtaa 2 §:n soveltamiseen.

Yhteistä tässä tarkoitetuille tilanteille on se, että ympäristöä turmellut henkilö viranomaisen puuttumisesta huolimatta jatkaa entiseen tapaan toimintaansa. Sitovia määräyksiä ja kieltoja ei käytännössä yleensä anneta helposti eikä vähäpätöisissä asioissa. Toiminnan jatkaminen osoittaa sen kaltaista piittaamattomuutta, että mahdollisuus soveltaa toiminnan arviointiin tavallista ankarampaa säännöstä on tarpeen.

Ehdotetun säännöksen soveltaminen edellyttäisi vielä, että tuomioistuin arvioisi teon kokonaisuudessaan törkeäksi.

Törkeää ympäristön turmelemista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttää tahallisuutta tai törkeää tuottamusta. Varsinkin sellaisen törkeän ympäristön turmelemisen, joka tapahtuu viranomaisten määräyksistä piittaamatta, normaali syyksiluettavuuden aste lienee tahallisuus. Törkeää tuottamusta lievempää syyllisyyttä osoittava teko saatettaisiin arvioida tuottamukselliseksi ympäristön turmelemiseksi (4 §).

Törkeän ympäristörikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan vähintään neljää kuukautta ja enintään kuutta vuotta vankeutta. Ehdotettu enimmäisrangaistus on sama kuin esimerkiksi törkeän jätehuoltorikoksen (jäte- huoltolain 37 §) tämän hetkinen enimmäisrangaistus.

3 §. Ympäristörikkomus

Ympäristörikosten lievemmistä eli privilegioiduista tekomuodoista säädettäisiin rangaistus 3 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan vähäinen ympäristön turmeleminen tulisi rangaistavaksi ympäristörikkomuksena, jonka rangaistusasteikko olisi lievempi kuin perustunnusmerkistön mukaisista teoista. Ehdotetun 2 momentin mukaan rangaistaisiin ympäristörikkomuksena myös eräät tällä hetkellä meluntorjuntalaissa rangaistaviksi säädetyt teot. Pykälän 3 momentin mukaan rangaistaisiin ympäristöluvan hakematta jättämisestä.

Ehdotettu ympäristörikosten kolmiportainen rikosten törkeysasteen mukainen luokitus, jossa vähäiset teot rangaistaisiin rikkomuksina, vastaisi rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä yleensäkin omaksuttua linjaa.

1 momentti. Lainkohdan ilmaisulla ympäristön turmeleminen tarkoitetaan 1 §:ssä mainittua rikosta. Ympäristörikkomuksen perustekomuoto toteutettaisiin siten samanlaisilla tekotavoilla kuin ympäristön turmeleminen. Rikkomussäännöksessä on kysymys pääasiallisesti sellaisista tapauksista, joissa 1 §:ssä kuvatuista teoista aiheutuu ympäristölle tai terveydelle vain vähäistä vahinkoa tai tällaisen vahingon vaaraa. Vahingon tai vaaran vähäisyydellä tarkoitetaan lähinnä objektiivisesti todettavissa olevaa vähäisyyttä eikä vähäisyyttä vahingon kärsineen näkökulmasta arvioituna. Vaaran vähäisyys liittyy ensisijaisesti mahdollisen vahingon suuruuteen mutta myös sen todennäköisyys olisi otettava säännöstä tulkittaessa huomioon.

Säännöksessä edellytetään, että ympäristön turmelemista arvostellaan kokonaisuutena. Tätä harkittaessa huomioon otettavina seikkoina on nimenomaisesti mainittu aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyyden ohella mahdollisuus saattaa ympäristö ennalleen. Lainkohtaa ei siis ole tarkoitettu ilman muuta sovellettavaksi tapauksissa, joissa ympäristömuutos esimerkiksi sattuman tai tehokkaiden korjaustoimien vuoksi on jäänyt vähäiseksi. Huomioon on otettava lisäksi muun muassa teon vaarallisuus ja mahdollisuus saattaa ympäristö ennalleen.

Mahdollisuudella saattaa ympäristö ennalleen tarkoitetaan objektiivisesti todettavissa olevia olosuhteita eikä rikoksentekijän henkilökohtaista kykyä ennallistamiseen. Odotettavissa olevien ennallistamiskustannusten suuruus vaikuttaa myös harkittaessa, voidaanko aiheutettua vahinkoa tai ympäristömuutosta pitää vähäisenä.

Rikosta voitaisiin pitää vähäisenä myös muiden siihen liittyvien seikkojen perusteella. Tällaisia seikkoja voisivat olla esimerkiksi rikollisen teon tekeminen ajattelemattomasti hyötyä tavoittelematta sekä ympäristövahinkojen oma-aloitteinen korjaaminen. Lainkohdan sanamuoto vastaa tältä osin rikoslain uudistuksen yhteydessä yleensäkin käytettyä lainkirjoitustapaa niin sanotuissa privilegiointisäännöksissä, joissa rikos tulee perustunnusmerkistöä lievemmin rangaistavaksi. Kun tässä on kysymys normaalia lievemmän rangaistussäännöksen soveltamismahdollisuuden harkinnasta, oikeusturvasyyt eivät edellytä, että rangaistuksen lieventämisperusteet ilmaistaan laissa tyhjentävästi. Säännöstä voidaan kuitenkin soveltaa vain, jos teko kokonaisuutena arvostellen on vähäinen.

Säännöksessä edellytetty syyksiluettavuuden aste olisi samoin kuin 1 §:ssä tahallisuus tai törkeä huolimattomuus. Tätä lievemmällä huolimattomuudella aiheutettu ympäristön turmeleminen ei tulisi rangaistavaksi myöskään ympäristörikkomuksena puheena olevan säännöksen nojalla. Lievät tuottamukselliset tekomuodot jäisivät ehdotuksen mukaan kokonaan rankaisematta, jolleivät ne ole rangaistavia muualla olevan erityissäännöksen nojalla. Seurauksiltaan vakavat tuottamukselliset ympäristörikokset voisivat tulla rangaistaviksi 4 §:n nojalla silloin, kun ei ole kysymys törkeästä huolimattomuudesta.

2 momentti. Ehdotetun 2 momentin mukaan rangaistaisiin eräistä sellaisista teoista, joista tällä hetkellä on säädetty rangaistus meluntorjuntalain 23 §:ssä. Rikoslain mukaan rangaistavaksi tulisi esityksen mukaan ensinnäkin valtioneuvoston antamien sitovien määräysten rikkominen silloin, kun määräykset koskevat melutasoa tai muita meluntorjuntalain 9 §:n 1 momentissa tarkoitettuja seikkoja.

Ehdotetun 2 momentin mukaan rangaistavaa olisi myös meluntorjuntalain 10 §:n nojalla annettujen sitovien määräysten rikkominen. Näitä määräyksiä voi antaa ympäristöministeriö ja ne voivat koskea muun muassa melun mittaamismenetelmiä ja laitteisiin liitettäviä melua koskevia merkintöjä. Sen sijaan säännös ei koskisi 10 §:ssä tarkoitettujen sitomattomien ohjeiden rikkomista.

Kolmanneksi voitaisiin 2 momentin mukaan rangaista sitä, joka rikkoo ympäristönsuojelulautakunnan antamia sitovia määräyksiä meluntorjunnasta. Määräykset liittyvät erityisen häiritsevää melua aiheuttavaan tilapäiseen toimintaan. Näistä määräyksistä on säädetty meluntorjuntalain 15 §:ssä.

Rangaistavaa olisi myös lain 13 §:ssä säädetyn ilmoituksen tekemättä jättäminen, kuten nykyisessäkin laissa. Teko vastaa moitittavuudeltaan 3 momentissa tarkoitettua luvan hakematta jättämistä.

Myös 2 momentissa tarkoitettuun ympäristörikkomukseen voisi syyllistyä tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Ehdotettu syyllisyysvaatimus olisi sama kuin 1 momentissa. Tavallisesta huolimattomuudesta tehty meluntorjuntalain rikkominen olisi rangaistavaa meluntorjuntalain 23 §:n 2 momentin mukaan.

Rangaistusasteikoksi ympäristörikkomuksesta ehdotetaan sakkoa tai enintään kuutta kuukautta vankeutta. Asteikko poikkeaa yleisestä linjasta, jonka mukaan rikosten lievimmistä tekomuodoista voidaan tuomita rangaistukseksi vain sakkoa. Ankarampaa asteikkoa tarvitaan, jotta erityislakeihin jäävät sakonuhkaiset säännökset ja ympäristörikkomus saadaan keskenään porrastetuiksi. Sama asteikko on tällä hetkellä säädetty rikkomusluonteisista teoista useimmissa ympäristölaeissa.

3 momentti. Ehdotettuun 3 momenttiin siirrettäisiin ympäristölupamenettelylain 13 §:n rangaistussäännös. Säännös säilyisi sisällöltään nykyisellään, vaikka sen sanamuoto muuttuisikin melko paljon.

Momentin mukaan rangaistaisiin sitä, joka rikkoo eräistä naapuruussuhteista annetun lain, terveydenhoitolain, ilmansuojelulain tai jätehuoltolain säännöksiä taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä hakea lupa, tehdä ilmoitus tai esittää suunnitelma. Tarkemman sisältönsä velvollisuudet saavat kustakin, eri tyyppisiä toimintoja sääntelevästä laista.

Säännöksen toissijaisuuslausekkeella selvennetään sen suhdetta ympäristön turmelemiseen. Jos toiminnalla, johon on ryhdytty hakematta vaadittavaa ympäristölupaa, turmellaan ympäristöä, sovellettaviksi tulevat 1 tai 2 §:n taikka 3 §:n 1 momentin säännökset. Tällöin ei rangaistusta enää tuomittaisi erikseen 3 §:n 3 momentin mukaan.

Uuden 3 momentin rangaistussäännöksen ansiosta eräistä naapuruussuhteista annettuun lakiin ei ole tarpeen ottaa rangaistussäännöstä.

4 §. Tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen

Tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevan säännösehdotuksen tavoitteena on kattaa sellaiset tilanteet, joissa huolimattomuudesta puututaan ympäristöön ja aiheutetaan samanlainen vakava seuraus tai sen vaara kuin törkeää ympäristörikosta koskevan 2 §:n 1 kohdassa tarkoitetaan. Säännöstä voitaisiin eräissä tapauksissa soveltaa silloin, kun voimassa olevien säännösten mukainen syyksiluettavuuden edellytys (yleensä tahallisuus) ei täyttyisi. Näin ollen vakavan ympäristövahingon ja vaaran aiheuttaminen tulisi nykyistä useammin rangaistavaksi myös tuottamuksellisena, mikä vahvistaisi ympäristöarvojen rikosoikeudellista suojaa.

Ehdotetun säännöksen mukaan tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta tuomittaisiin se, joka muusta kuin törkeäst