Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi rikoslakia, eläinten hyvinvoinnista annettua lakia sekä eläintenpitokieltorekisteristä annettua lakia.

Eläintenpitokiellon määräämisperusteita muutettaisiin siten, että perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella kielto olisi määrättävä, ellei kiellon määräämättä jättämiselle ole painavia perusteita. Lisäksi perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa pidennettäisiin nykyisestä yhdestä vuodesta kolmeen vuoteen. Törkeän eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi säädettäisiin viisi vuotta. Uutena ehdotetaan säädettäväksi mahdollisuudesta tietyin edellytyksin muuttaa eläintenpitokiellon sisältöä tai voimassaoloaikaa tai kumota eläintenpitokielto sekä tätä koskevasta menettelystä.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskeva rangaistussäännös siirrettäisiin eläinten hyvinvoinnista annetusta laista rikoslakiin, ja kiellon rikkomisesta säädettäisiin enimmäisrangaistukseksi vuosi vankeutta. Tuomioistuimen ilmoittamisvelvollisuutta laajennettaisiin kattamaan myös ratkaisut, joilla eläintenpitokiellon sisältöä tai voimassaoloaikaa on muutettu tai joilla kielto on kumottu.

Tietojen poistamista eläintenpitokieltorekisteristä koskevaa sääntelyä täsmennettäisiin tilanteissa, joissa eläintenpitokielto on kumottu.

Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan vuoden 2027 keväällä.

1.1 Tausta

Pääministeri Petteri Orpon hallituksen Vahva ja välittävä Suomi -hallitusohjelman kirjauksen mukaan hallitus selvittää eläinsuojelurikosten rangaistuksia ja ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin sekä arvioi mahdollisuudet pidentää eläintenpitokieltoja ja tehostaa valvontaa (kohta 10.2 ‒ Suomalaista oikeusvaltiota ja demokratiaa vahvistetaan, s. 196).

Eläinsuojelurikosten rangaistusten ja eläintenpitokieltosääntelyn selvittämistä koskeva lainsäädäntöhanke aloitettiin oikeusministeriössä vuonna 2025, jolloin ministeriössä laadittiin virkatyönä eläinsuojelurikosten rangaistavuuden nykytilaa ja rangaistuskäytäntöä sekä eläintenpitokieltoa koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä kuvaava arviomuistio (Eläinsuojelurikosten rangaistukset ja eläintenpitokielto. Oikeusministeriön julkaisuja. Mietintöjä ja lausuntoja 2025:29). Oikeuskäytäntöä koskevaa tarkastelua varten käytiin läpi Tilastokeskuksen relevantit tilastot vuosilta 2019–2023 ja pyydettiin kootusti kaikki Manner-Suomen käräjäoikeuksissa vuoden 2024 aikana annetut syyksi lukevat tuomiot, joissa päärikoksena on ollut eläinsuojelurikos, törkeä eläinsuojelurikos tai lievä eläinsuojelurikos. Valmistelun aikana pyydettiin tietoja myös muun muassa Poliisihallitukselta ja Oikeusrekisterikeskukselta.

Arviomuistiossa ei esitetty muutoksia eläinsuojelurikoksista säädettyihin rangaistusasteikkoihin. Sen sijaan eläintenpitokieltoa koskevaan sääntelyyn liittyen muistiossa tunnistettiin mahdollisia toimenpiteitä, joiden toteuttamismahdollisuuksia ja vaikutuksia todettiin olevan syytä vielä tarkemmin arvioida. Nämä toimenpiteet koskivat eläintenpitokiellon käytön lisäämistä ja kiellon keston pidentämistä. Lisäksi eläintenpitokiellon rikkomisesta säädettyyn rangaistusasteikkoon ehdotettiin lisättäväksi vankeusuhka.

Arviomuistiosta pyydettiin lausuntoa kohdennetusti muun muassa eräiltä viranomaistahoilta ja eläinsuojeluyhdistyksiltä sekä yleisesti lausuntopalvelu.fi -sivuston kautta. Arviomuistiosta saadusta lausuntopalautteesta on lisäksi laadittu erillinen lausuntotiivistelmä (Oikeusministeriön julkaisuja. Mietintöjä ja lausuntoja 2025:39).

Hallituksen budjettiriihen 1.–2.9.2025 pöytäkirjamerkintöjen mukaan hallitus kehittää eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä toukokuussa 2025 valmistuneen oikeusministeriön selvityksen mukaisesti. Kirjauksella viitataan edellä mainittuun arviomuistioon.

1.2 Valmistelu

Esitys on valmisteltu oikeusministeriössä virkavalmisteluna arviomuistion ja luonnoksesta hallituksen esitykseksi (jäljempänä myös ”esitysluonnos”) saadun lausuntopalautteen perusteella. Esitysluonnos oli lausunnoilla ajalla 7.4.‒19.5.2026. Oikeusministeriö pyysi esityksestä lausuntoa 47 taholta. Muillakin kuin jakelussa mainituilla oli mahdollisuus antaa lausunto. Lausuntoja saapui yhteensä 35. Luonnosta koskevat lausunnot ja muut hankkeen valmisteluasiakirjat ovat nähtävillä oikeusministeriön verkkosivustolta ja valtioneuvoston verkkosivustolta tunnuksella OM085:00/2023. Esitysluonnoksesta saadusta lausuntopalautteesta on lisäksi laadittu erillinen lausuntotiivistelmä (Oikeusministeriön julkaisuja. Mietintöjä ja lausuntoja 2026:36).

Hallituksen esitys oli lainsäädännön arviointineuvoston arvioitavana ajalla 5.–18.6.2026.

2.1 Eläintenpitokieltoa koskeva sääntely

Eläintenpitokiellosta säädetään voimassa olevan rikoslain (39/1889) 17 luvun 23 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan joka tuomitaan törkeästä eläinsuojelurikoksesta, on samalla tuomioistuimessa määrättävä eläintenpitokieltoon. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Joka tuomitaan eläinsuojelurikoksesta tai lievästä eläinsuojelurikoksesta, voidaan samalla määrätä eläintenpitokieltoon. Eläintenpitokielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka tuomitaan eläinten hyvinvoinnista annetun lain 109 §:n 1 momentin, 2 momentin 5 tai 6 kohdan tai 3 momentin 3 tai 4 kohdan nojalla eläinsuojelurikkomuksesta tai eläinten kuljetuksesta annetun lain 39 §:n nojalla eläinkuljetusrikkomuksesta ja jota voidaan pitää soveltumattomana tai kykenemättömänä huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Eläintenpitokielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka jätetään rangaistukseen tuomitsematta tämän lain 3 luvun 4 §:n 2 momentin tai 6 luvun 12 §:n 4 tai 5 kohdan nojalla. Eläintenpitokielto määrätään syyttäjän vaatimuksesta.

Viitattua momenttia koskevien esitöiden (HE 97/2010 vp, s. 11–12/I, 17/I, 25/II‒26/I; LaVM 18/2010 vp, s. 4/I) mukaan eläintenpitokiellon määrääminen olisi selkeä pääsääntö törkeiden eläinsuojelurikosten osalta. Kiellon määräämättä jättäminen olisi erikseen perusteltava ja mahdollista sellaisten erityisten syiden vallitessa, jotka liittyvät eläintenpitokiellon määräämisen tarkoitusperiin, toisin sanoen tilanteen arviointiin eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta. Tässä arvioinnissa huomioon olisi otettava eläinten turvaamisen ohella myös uusintarikollisuuden ennalta ehkäiseminen. Erityisen painavana syynä eläintenpitokiellon määräämättä jättämiselle voisi olla esimerkiksi rikoksen tekeminen hyvin poikkeuksellisessa elämäntilanteessa, minkä valossa tekijän ei voitaisi arvioida enää uusivan rikostaan. Harkinnassa olisi myös perusteltua huomioida tekijän tulevasta toiminnasta saatavilla oleva selvitys. Mikäli esimerkiksi syyksi luettu törkeä eläinsuojelurikos olisi tehty osana yrityksen toimintaa, jossa tekijä on menettänyt aiemmin käyttämänsä määräämis- tai vaikutusvaltansa, eläintenpitokieltoon määrääminen ei välttämättä olisi poikkeuksetta tarpeellista. Tilanteet, joissa eläintenpitokieltoa ei poikkeuksellisesti olisi tarpeellista määrätä, olisivat kuitenkin esityölausuman mukaan käytännössä harvinaisia. Tuomioistuimen harkintamahdollisuuden varaamista eläintenpitokiellon määräämisessä on kuitenkin pidetty tärkeänä myös törkeiden eläinsuojelurikosten yhteydessä. Eläintenpitokiellon määrääminen syyttäjän vaatimuksesta on esitöissä katsottu tärkeäksi muun ohella vastaajan oikeusturvan ja asian riittävän selvittämisen kannalta.

Perusmuotoisten ja lievien eläinsuojelurikosten sekä eläinsuojelu- tai eläinkuljetusrikkomusta koskevien rikosten osalta eläintenpitokiellon määräämistä koskeva sääntely perustuisi esitöiden mukaan (HE 6/1997 vp, s. 158/I‒II; HE 36/1995 vp, s. 35/II; LaVM 3/1998 vp, s. 19/I‒II; MmVM 10/1995 vp, s. 6/II‒7/II) samantapaisille näkökohdille. Eläintenpitokiellon määräämisen harkinnanvaraisuutta on pidetty tärkeänä myös näiden tekomuotojen osalta johtuen yhtäältä tilanteiden ja eläinsuojelurikollisuuden taustasyiden monimuotoisuudesta sekä toisaalta siitä, ettei esimerkiksi rikkomusmuotoisten tekojen voitaisi katsoa osoittavan tekijäänsä samassa määrin soveltumattomaksi vastaamaan eläinten hyvinvoinnista kuin vakavammissa tekomuodoissa. Eläintenpitokiellon määrääminen riippumatta siitä, jätetäänkö kieltoon määrättävä henkilö rangaistukseen tuomitsematta esimerkiksi puuttuvan syyntakeisuuden seurauksena, on katsottu perustelluksi eläinten hyvinvoinnin turvaamisen varmistamiseksi (ks. tältä osin myös HE 97/2010 vp, s. 27/I‒II).

Pykälän 2 momentin mukaan eläintenpitokieltoon määrätty ei saa omistaa, pitää eikä hoitaa eläimiä eikä muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Kielto voi koskea määrättyjä eläinlajeja tai eläimiä yleensä. Tuomioistuin voi kuitenkin erityisistä syistä määrätä, että tuomittu saa edelleen omistaa kokonaan tai osaksi eläimiä, jotka eivät ole rikoksen kohteena ja jotka ovat hänen omistuksessaan päätöstä tehtäessä, jos niiden määritteleminen päätöksessä on mahdollista.

Viitattua momenttia koskevien esitöiden mukaan (HE 97/2010 vp, s. 11/I–II, 16/I, 26/I‒27/I) eläintenpitokiellon oikeudellisena sisältönä on, ettei kieltoon määrätty saa kiellon aikana omistaa, pitää eikä hoitaa eikä muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Kiellon määrääminen yleisenä eli kaikkia eläinlajeja koskevana voisi esitöiden mukaan olla perusteltua ainakin silloin, kun eläimen hoito ja ravinnonsaanti on laiminlyöty siinä määrin, että eläin on kuollut tai ollut siinä kunnossa, että se on jouduttu lopettamaan eläinsuojelulainsäädännön nojalla. Tällainen henkilö ei yleensä ole kykenevä huolehtimaan eläimestä sen lajista riippumatta. Kiellon määräämiselle yleisenä olisi perusteita myös silloin, kun henkilö on tuomittu useisiin eri eläinlajeihin kuuluviin eläimiin kohdistuvasta teosta tai laiminlyönnistä, jotka eivät ole olleet vähäisiä. Rajoitettu eläintenpitokielto voi olla perusteltu esimerkiksi silloin, kun teko on kohdistunut vain yhteen eläinlajiin eikä henkilöä ole teon perusteella syytä pitää kykenemättömänä tai soveltumattomana huolehtimaan muista eläinlajeista. Rajoitetun kiellon määrääminen voi olla perusteltua myös silloin, kun henkilöllä on useisiin eri eläinlajeihin kuuluvia eläimiä, joiden hoito on laiminlyöty vain yhden eläinlajin osalta, mutta joista muilta osin on huolehdittu hyvin. Rajoitettu kielto on tällaisessa tapauksessa perusteltu etenkin, jos teko ei ole ollut erityisen törkeä.

Viitatun momentin nojalla eläintenpitokieltoon sisältyy myös eläinten omistamisen kieltäminen, ellei tuomioistuin erityisistä syistä toisin määrää. Tuomioistuimen mahdollisuus määrätä poikkeusluonteisesti eläinten omistamisen sallimisesta on esitöiden valossa tarkoitettu koskemaan tilanteita, joissa kieltoon määrättävän henkilön ratkaisuhetkellä omistuksessa olevien eläinten omistamisen kieltäminen johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen. Määräyksen antaminen edellyttää kyseisten eläinten yksilöitävyyden lisäksi myös, ettei kieltoon määrätty vastaa niiden päivittäisestä hyvinvoinnista. Poikkeusmääräys voidaan antaa ainoastaan eläimen omistamista koskien. Myös tilanteissa, joissa kieltoon määrätty henkilö on osakkaana eläimiä omistavassa yhtiössä tai yhtymässä, joka kuitenkin harjoittaa myös muuta kuin eläintenpitoon liittyvää toimintaa, voisi olla kohtuutonta velvoittaa kieltoon määrätty luopumaan osakkuudestaan eläintenpitokiellon seurauksena. Esitöissä riittävänä on tältä osin pidetty, ettei kieltoon määrätty henkilö käytännössä pidä, hoida tai muutoin vastaa yhtiön omistamien eläinten hyvinvoinnista.

Pykälän 3 momentin mukaan eläintenpitokielto voidaan määrätä vähintään yhden vuoden määräajaksi tai pysyväksi. Eläintenpitokielto voidaan määrätä pysyväksi, jos kieltoon määrättävä on syyllistynyt törkeään eläinsuojelurikokseen, kieltoon määrättävälle on aiemmin lainvoimaisesti tuomittu määräaikainen eläintenpitokielto tai kieltoon määrättävän terveydentila on heikko, ja häntä on pidettävä pysyvästi kykenemättömänä tai soveltumattomana omistamaan, pitämään tai hoitamaan eläimiä taikka muuten vastaamaan niiden hyvinvoinnista.

Viitattua momenttia koskevien esitöiden mukaan (HE 97/2010 vp, s. 16/II‒17/I, 27/I‒28/II) momentissa ilmaistaan tyhjentävästi perusteet, joiden käsillä ollessa kielto voidaan määrätä pysyvänä. Pysyvän kiellon ankaruus huomioon ottaen kiellon määräämisen mahdollisuus on rajattu koskemaan lähtökohtaisesti vain vakavia eläinsuojelurikoksia. Muissa tilanteissa voidaan määrätä kielto määräaikaisena, mahdollisesti tarvittaessa hyvinkin pitkäaikaisena kieltona. Pysyvään eläintenpitokieltoon voidaan määrätä ensinnäkin henkilö, joka on syyllistynyt törkeään eläinsuojelurikokseen ja jota on pidettävä pysyvästi kykenemättömänä tai soveltumattomana omistamaan, pitämään tai hoitamaan eläimiä taikka muuten vastaamaan niiden hyvinvoinnista. Tällaiseen rikokseen syyllistyminen osoittaa usein tekijässään jo lähtökohtaisesti vakavaa piittaamattomuutta eläinten hyvinvoinnista. Törkeään eläinsuojelurikokseen voi kuitenkin syyllistyä esimerkiksi hyvin nuorena, jolloin henkilön persoona on vasta muokkautumassa. Pysyvän eli koko loppuelämän kestävän eläintenpitokiellon määrääminen tulisi siksi kyseeseen vain, jos tuomittua on pidettävä pysyvästi kykenemättömänä eläintenpitoon tai eläinten omistamiseen. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon tuomittavana olevan teon laatu, aikaisempi toiminta taikka kieltoon määrättävän henkilökohtaisista ominaisuuksista eläintenpidon kannalta merkityksellinen muu selvitys. Toisena perusteena pysyvän kiellon määräämiselle on, että kieltoon määrättävä on jo aiemmin lainvoimaisesti määrätty määräaikaiseen eläintenpitokieltoon. Harkintaa uuden kiellon määräämisestä pysyväksi ei ole sidottu siihen, että uusi rikos olisi tehty aiemman kiellon voimassaoloaikana. Ei ole kuitenkaan kohtuullista ja oikeasuhtaista, että tieto päättyneistä kielloista vaikuttaisi uuden pysyvän kiellon määräämiseen määräämättömän ajan tulevaisuudessa. Uuden kiellon pysyvyyttä harkittaessa aikaisempi kielto voisi käytännössä tulla otettavaksi huomioon niin kauan kuin tieto voimassa olevasta kiellosta ilmenisi eläintenpitokieltorekisteristä tai tieto päättyneestä kiellosta ilmenisi eläintenpitokieltorekisterin arkistohakemistosta. Kolmantena perusteena pysyvälle eläintenpitokiellolle on kieltoon määrättävän heikko terveydentila, jolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi kieltoon määrättävän pysyvää, vakavaa sairautta, josta voi aiheutua kyvyttömyys vastata eläinten hyvinvoinnista. Vanhuuden myötä mahdollisesti lisääntyvä dementoituminen olisi myös terveydentilan heikkouteen liittyvä peruste samoin kuin ikääntymisen aiheuttama fyysinen heikentyminenkin. Kyseiset seikat ovat tuomittavana olevan teon moitearvosteluun tai vakavuuteen kuulumattomia, tuomittavaan henkilöön liittyviä seikkoja, mistä syystä tätä perustetta voidaan soveltaa arvioitavana olevan eläinsuojelurikoksen tai -rikkomuksen asteesta tai laadusta riippumatta.

Pykälän 4 momentin mukaan eläintenpitokieltoa on noudatettava muutoksenhausta huolimatta. Jos tuomioistuin kuitenkin 23 a §:n 4 momentin mukaisesti kieltää eläinten valtiolle menettämistä koskevan tuomion täytäntöönpanon, eläintenpitokielto ei koske tuomioistuimen määräyksen mukaisesti pidettyjä eläimiä.

Viitattua momenttia koskevien esitöiden mukaan (HE 97/2010 vp, s. 28/II) jos henkilö pitää eläimiä tilanteessa, jossa tuomioistuin on tämän nimenomaisesti sallinut, olisi epäjohdonmukaista, että henkilöllä olisi samaan aikaan eläintenpitokielto, jolloin hän tuomioistuimen nimenomaisesta kannanotosta huolimatta syyllistyisi eläintenpitokiellon rikkomiseen eli rangaistavaan tekoon. Eläintenpitokiellon rajaaminen momentissa tarkoitetulla tavalla varmistaa, ettei henkilö syyllisty kiellon rikkomiseen pitäessään eläimiä tuomioistuimen menettämisseuraamusta koskevan täytäntöönpanomääräyksen mukaisesti. Voimassa olevaa lakia koskeviin esitöihin ei sisälly perustelulausumia koskien eläintenpitokiellon noudattamista muutoksenhausta huolimatta, mutta eläinsuojelurikokseen liittyvää menettämisseuraamusta koskevan rikoslain 17 luvun 23 a §:n osalta lakivaliokunta on todennut, että muutoksenhakuvaihe voi kestää pitkään, eikä eläinten jättämistä sen ajaksi eläinsuojelurikokseen syyllistyneen hoitoon voida pitää eläinten hyvinvointia ajatellen asianmukaisena (LaVM 18/2010 vp, s. 4/I). Vastaavanlaisten näkökohtien voidaan katsoa vaikuttavan myös viitatun momentin taustalla.

Eläintenpitokiellon perusteella tuomittavasta menettämisseuraamuksesta säädetään rikoslain 17 luvun 23 a §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan eläintenpitokiellossa tarkoitetut eläimet, joita päätöstä annettaessa pitää tai jotka omistaa eläintenpitokieltoon määrättävä, on tuomittava valtiolle menetetyiksi. Myös eläintenpitokiellon rikkomisen kohteena olleet eläimet on tuomittava valtiolle menetetyiksi. Menettämisseuraamus tuomitaan siitä riippumatta, kenen omaisuutta menetetyksi tuomittavat eläimet ovat. Eläintenpitokiellon rikkomisen kohteena olleiden eläinten asemesta on toissijaisesti tuomittava menetetyksi niiden arvo siltä, joka on syyllistynyt eläintenpitokiellon rikkomiseen.

Pykälän 2 momentin mukaan menettämisseuraamus tuomitaan syyttäjän vaatimuksesta. Mainittuihin menettämisseuraamuksiin sovelletaan rikoslain 10 luvun 1 §:ää ja 11 §:n 3 momenttia. Arvon menettämiseen sovelletaan lisäksi 10 luvun 10 §:ää. Muihin kuin 17 luvun 23 a §:n 1 momentissa tarkoitettuihin menettämisseuraamuksiin sovelletaan, mitä 10 luvussa säädetään.

Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiselle varataan tilaisuus itse myydä tai muuten luovuttaa omistamansa kiellossa tarkoitetut eläimet. Jos menettämisseuraamus kohdistuu eläimiin, jotka omistaa kokonaan tai osaksi muu kuin eläintenpitokieltoon määrätty, tälle voidaan varata tilaisuus noutaa eläimet korvauksetta itselleen. Tuomiossa on asetettava määräaika, jonka kuluessa eläimet on luovutettava tai noudettava. Jos eläimet noudetaan tai luovutetaan tuomion mukaisesti, menettämisseuraamus raukeaa.

Pykälän 4 momentin mukaan eläimen tuomitsemista valtiolle menetetyksi koskeva tuomio voidaan panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Jos tuomioistuin varaa tilaisuuden eläinten luovuttamiseen tai noutamiseen taikka jos siihen on muuten erityisen painavia syitä, tuomioistuimen on määrättävä, ettei menettämisseuraamusta panna täytäntöön ennen 3 momentissa tarkoitetun määräajan päättymistä taikka ennen kuin asiasta toisin määrätään tai menettämisseuraamus on muutoin pantavissa täytäntöön.

Eläintenpitokiellon perusteella tuomittavan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa koskevaa sääntelyä sisältyy myös sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin (672/2002). Viitatun lain 38 §:n 1 momentin mukaan kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä (täytäntöönpanotoimi). Menettämisseuraamuksen panee täytäntöön poliisilaitos. Täytäntöönpanoa varten tapahtuvasta omaisuuden haltuun ottamisesta on laadittava pöytäkirja noudattaen soveltuvin osin pakkokeinolain (806/2011) 7 luvun 12 §:ää.

Kiireellisiä täytäntöönpanotoimia koskevan, sakon täytäntöönpanosta annetun lain 39 §:n mukaan jos menetetyksi tuomittu omaisuus on helposti pilaantuvaa, arvoltaan nopeasti alenevaa tai huomattavia hoitokustannuksia aiheuttavaa tai jos muut vastaavat syyt edellyttävät kiireellisiä toimenpiteitä, voidaan täytäntöönpanotoimesta määrätä, vaikka menettämisseuraamusta koskeva ratkaisu ei olekaan täytäntöönpanokelpoinen.

Menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta säädetään lisäksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 40–45 b §:ssä.

Eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistavuudesta säädetään voimassa olevan, eläinten hyvinvoinnista annetun lain (693/2023) 109 §:n 2 momentin 22 kohdassa. Viitatun lainkohdan nojalla joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo eläintenpitokieltoa tai toimii toisen välikätenä eläintenpitokiellon kiertämiseksi, on tuomittava eläinsuojelurikkomuksesta sakkoon.

Eläintenpitokieltoa koskevien tietojen rekisteröinnistä ja rekisteröityjen tietojen käsittelystä säädetään eläintenpitokieltorekisteristä annetussa laissa (21/2011). Mainitun lain 1 §:n 2 momentin mukaan eläintenpitokieltorekisteriä pidetään eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi. Rekisteriä ylläpitää Oikeusrekisterikeskus. Eläintenpitokiellon määräämisestä tehtävistä rekisteri-ilmoituksista sekä kiellon täytäntöönpanon kieltämistä koskevista ilmoituksista säädetään eläinten hyvinvoinnista annetun lain 110 §:n 2 momentissa. Viitatun lainkohdan nojalla jos henkilölle on määrätty eläintenpitokielto, tai muutoksenhakutuomioistuin kieltää henkilölle määrätyn kiellon täytäntöönpanon, tuomioistuimen on ilmoitettava ratkaisusta Oikeusrekisterikeskukselle. Oikeushallinnon viranomaisen on ilmoitettava ratkaisustaan tallentamalla sitä koskevat tiedot oikeushallinnon valtakunnallisen tietovarannon ratkaisu- ja päätösilmoitusjärjestelmään tai muulla laissa säädetyllä tavalla. Tietojen tallentamisesta säädetään oikeushallinnon valtakunnallisesta tietovarannosta annetussa laissa (955/2020).

2.2 Eräitä muita voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyviä kieltomenettelyjä

Ottaen huomioon, että esitykseen sisältyy muun muassa ehdotus uudesta, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevasta menettelystä, tarkastellaan tässä tarpeellisilta osin muita, voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyviä kieltomenettelyjä.

2.2.1 Liiketoimintakielto

Liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) 1 §:n 1 momentin nojalla sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi voidaan määrätä liiketoimintakielto siten kuin tässä laissa säädetään.

Lain 3 §:n 1 momentin nojalla liiketoimintakieltoon voidaan määrätä 2 §:ssä tarkoitettu henkilö, jos hän on liiketoiminnassa muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvasta syystä olennaisesti laiminlyönyt siihen liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia, tai jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä. Lisäedellytyksenä kiellon määräämiselle on, että asianosaisen toimintaa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

Lain 4 §:n 1 momentin nojalla liiketoimintakieltoon määrätty ei saa harjoittaa liiketoimintaa itse eikä välikäden avustuksella eikä toimia liiketoimintaan liittyvässä luottamustehtävässä viitatussa säännöksessä tarkemmin kuvatuin tavoin. Pykälän 4 momentin nojalla tuomioistuin voi erityisistä syistä määrätä, ettei kielto koske tiettyä, tietynlaista tai tietynlaajuista liiketoimintaa taikka tehtäviä tai toimintaa tietyssä yhteisössä tai säätiössä taikka 1 momentin 6 kohdan mukaisen määräysvallan hankkimista yhteisössä. Lain 5 ja 6 §:n nojalla liiketoimintakieltoon voidaan määrätä vähintään kolmeksi ja enintään seitsemäksi vuodeksi. Liiketoimintakiellon määrää yleinen tuomioistuin syyttäjän vaatimuksesta.

Lain 15 §:n nojalla tuomioistuin voi liiketoimintakieltoon määrätyn hakemuksesta ja syyttäjää kuultuaan kumota kiellon kokonaan tai osittain, jos kiellon kumoaminen on perusteltua muuttuneiden olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia. Lain 19 §:n 2 momentin nojalla liiketoimintakiellon kumoamista koskevan asian käsittelyssä noudatetaan hakemusasioiden käsittelyä koskevia oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiä.

Lain 17 §:n nojalla jos liiketoimintakieltoa rikotaan eikä rikkomista voida pitää vähäisenä, tuomioistuin voi syyttäjän vaatimuksesta pitentää kieltoa yhteensä enintään viidellä vuodella. Liiketoimintakiellon pitentämistä on vaadittava ennen kiellon päättymistä. Päätöstä, jolla liiketoimintakieltoa on pitennetty, on muutoksenhausta huolimatta noudatettava, jollei ylempi tuomioistuin toisin määrää.

Rikoslain 16 luvun 11 §:n nojalla joka rikkoo liiketoimintakiellon tai väliaikaisen liiketoimintakiellon, on tuomittava liiketoimintakiellon rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Liiketoimintakiellon rikkomisesta tuomitaan myös se, joka toimii toisen välikätenä liiketoimintakiellon tai väliaikaisen liiketoimintakiellon kiertämiseksi.

2.2.2 Lähestymiskielto

Lähestymiskiellosta annetun lain (898/1998) 1 §:n nojalla henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai tällaisen rikoksen uhan tai muun vakavan häirinnän torjumiseksi voidaan määrätä lähestymiskielto. Jos itsensä uhatuksi tunteva henkilö ja henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, asuvat vakituisesti samassa asunnossa, lähestymiskielto voidaan määrätä henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen tai tällaisen rikoksen uhan torjumiseksi

Lain 2 §:n nojalla lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä. Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan määrätä, jos henkilön, jota vastaan kieltoa pyydetään, uhkauksista, aiemmista rikoksista tai muusta käyttäytymisestä voidaan päätellä, että hän todennäköisesti tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen, eikä kiellon määrääminen ole kohtuutonta ottaen huomioon uhkaavan rikoksen vakavuus, samassa asunnossa asuvien henkilöiden olosuhteet ja muut asiassa ilmenneet seikat.

Lain 2 a §:n nojalla kiellon määräämisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon asiaan osallisten henkilöiden olosuhteet, jo tapahtuneen rikoksen tai häirinnän laatu ja toistuvuus sekä todennäköisyys, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, jatkaisi häirintää tai tekisi itsensä uhatuksi tuntevaan henkilöön kohdistuvan rikoksen.

Lähestymiskiellon sisällöstä säädetään lain 3 §:ssä, jossa tarkemmin kuvatun mukaisesti lähestymiskieltoon määrätty ei saa muun ohella tavata kiellolla suojattua henkilöä eikä ottaa tähän yhteyttä. Lainkohdassa säädetään lisäksi perheen sisäisestä sekä laajennetusta lähestymiskiellosta. Lain 3 a §:n nojalla lähestymiskielto voidaan määrätä eräin edellytyksin teknisesti valvottavaksi. Lain 5 §:n 1 momentin nojalla lähestymiskiellon määräämistä voi pyytää itsensä uhatuksi tai häirityksi tunteva henkilö taikka syyttäjä-, poliisi- tai sosiaaliviranomainen.

Lain 7 §:n nojalla lähestymiskielto voidaan määrätä enintään yhdeksi vuodeksi. Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan kuitenkin määrätä enintään kolmeksi kuukaudeksi ja teknisesti valvottu lähestymiskielto enintään kuudeksi kuukaudeksi. Kielto tulee voimaan silloin, kun käräjäoikeus tekee ratkaisun kieltoon määräämisestä. Ratkaisua on noudatettava muutoksenhausta huolimatta, jollei asiaa käsittelevä ylempi tuomioistuin toisin määrää. Kielto voidaan uudistaa. Tällöin lähestymiskielto voidaan määrätä enintään kahdeksi vuodeksi. Perheen sisäinen lähestymiskielto ja teknisesti valvottu lähestymiskielto voidaan kuitenkin uudistettaessa määrätä enintään kolmeksi kuukaudeksi. Kiellon uudistamista voidaan pyytää ennen edellisen kiellon päättymistä.

Lain 16 §:n nojalla lähestymiskielto voidaan siihen määrätyn tai kiellolla suojattavan henkilön vaatimuksesta kumota tai kiellon sisältöä muuttaa, jos se on perusteltua asiaan osallisten muuttuneiden olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia. Vaatimus tehdään asian ratkaisseelle käräjäoikeudelle, tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa kuitenkin asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle. Vaatimus voidaan tehdä suullisesti tai kirjallisesti. Vaatimuksen käsittelyssä on noudatettava, mitä lain 5 ja 6 §:ssä säädetään.

Rikoslain 16 luvun 9 a §:n nojalla jos lähestymiskieltoon tai väliaikaiseen lähestymiskieltoon määrätty rikkoo lähestymiskiellosta annetun lain (898/1998) 8 §:ssä tarkoitetussa lähestymiskieltoa koskevassa ratkaisussa yksilöityä kieltoa, hänet on tuomittava lähestymiskiellon rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Lähestymiskiellon rikkomisesta tuomitaan myös se, joka rikkoo lähestymiskiellosta annetun lain 3 a §:n 2 momentissa ja 8 a §:ssä tarkoitettuja teknisesti valvottua lähestymiskieltoa koskevassa ratkaisussa määrättyjä velvollisuuksiaan ja siten estää teknisen valvonnan käyttöönottamisen tai toteutumisen. Sovellettaessa 1 momenttia lähestymiskieltoon rinnastetaan suojelutoimenpide, joka on ilmoitettu poliisiasiain tietojärjestelmään yksityisoikeuden alalla määrättyjen suojelutoimenpiteiden vastavuoroisesta tunnustamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen soveltamisesta annetun lain (227/2015) 4 §:n nojalla. Lähestymiskiellon rikkomisena ei pidetä yhteydenottoja, joihin on lähestymiskiellosta annetun lain 3 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla asiallinen peruste ja jotka ovat erityisestä syystä ilmeisen tarpeellisia.

2.2.3 Metsästyskielto

Rikoslain 48 a luvun 6 §:n nojalla törkeästä metsästysrikoksesta tuomittava on samalla määrättävä metsästyskieltoon vähintään kolmeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Metsästysrikoksesta tuomittava, joka on menettelyllään osoittanut ilmeistä piittaamattomuutta metsästystä koskevista säännöksistä, voidaan määrätä metsästyskieltoon vähintään yhdeksi ja enintään viideksi vuodeksi. Metsästyskieltoon määrättävä on samalla velvoitettava luovuttamaan metsästyskorttinsa riistanhoitoyhdistykselle. Metsästyskielto tuomitaan syyttäjän vaatimuksesta. Metsästyskieltoon määrätty ei saa metsästyskiellon aikana metsästää eikä toimia metsästyslain 28 §:ssä tarkoitettuna metsästyksen johtajana. Metsästyskielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka jätetään rangaistukseen tuomitsematta tämän lain 3 luvun 4 §:n 2 momentin tai 6 luvun 12 §:n 4 tai 5 kohdan nojalla. Kielto on voimassa muutoksenhausta huolimatta, kunnes asia on ratkaistu lainvoimaisesti.

Metsästyslain (615/1993) 74 §:n 2 momentin 13 kohdan nojalla joka metsästää tai toimii metsästyksen johtajana vastoin rikoslain 48 a luvun 6 §:n nojalla tuomittua metsästyskieltoa, on tuomittava metsästysrikkomuksesta sakkoon.

2.2.4 Ajokielto

Ajokiellon määräämisen perusteista säädetään ajokorttilain (386/2011) 64 ja 65 §:ssä.

Ajokiellon kestosta säädetään lain 66 §:ssä. Pykälän 1 momentin nojalla rattijuopumukseen tai vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen syyllistynyt kuljettaja määrätään ajokieltoon vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen tai törkeään rattijuopumukseen syyllistynyt vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Uusintarikoksista ajokiellon kestoksi määrätään:

1) vähintään kuusi kuukautta, jos kuljettaja on viiden vuoden aikana syyllistynyt:

a) kahdesti rattijuopumukseen tai vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen;

b) rattijuopumukseen ja vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen; tai

c) rattijuopumukseen tai vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen ja lisäksi törkeään rattijuopumukseen tai törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen;

2) vähintään yksi vuosi, jos kuljettaja on viiden vuoden aikana syyllistynyt kahdesti tekoon, joka täyttää törkeän rattijuopumuksen tai törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön.

Pykälän 2 momentin nojalla ajokielto on voimassa enintään viisi vuotta. Ajokielto on määrättävä pantavaksi täytäntöön välittömästi, kun päätös ajokiellosta on tehty. Ajokieltopäätös pannaan täytäntöön sitä tai sen perustana olevaa rikosasiaa koskevasta valituksesta huolimatta. Pykälän 3 momentin nojalla lain 64 §:n 2 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa ajokielto määrätään olemaan voimassa toistaiseksi ja 3–5 kohdassa ja 65 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa vähintään yksi ja enintään kuusi kuukautta. Pykälän 5–6 momentin nojalla ajokiellon kestosta määrättäessä otetaan huomioon ne vaikutukset, jotka toimenpiteellä on ajokieltoon määrättävän toimeentuloon ja välttämättömään liikkumiseen. Ajokiellon kestosta määrättäessä on vähennyksenä otettava huomioon aika, jonka kuljettaja on ajokieltoon johtaneen teon vuoksi ollut ilman ajo-oikeutta, taikka katsottava ajokielto väliaikaisen ajokiellon pituuden vuoksi kokonaan kärsityksi.

Ajokielto voidaan määrätä ehdollisena lain 67, 68, 70 ja 72 §:ssä säädetyn mukaisesti.

Lain 76 b §:n 2 momentin nojalla jos poliisin määräämää ajokieltoa koskevassa muutoksenhaussa on tapahtunut 64 §:n 1 momentissa tai 2 momentin 3 tai 4 kohdassa tarkoitetun teon arviointiin tai siitä määrättyyn seuraamukseen nähden muu kuin tämän pykälän 1 momentissa tarkoitettu muutos, poliisi voi kuljettajan pyynnöstä muuttaa ajokieltopäätöstä. Pykälän 5 momentin nojalla poliisi saa omasta aloitteestaankin tehdä 2 ja 3 momentissa tarkoitetun muutoksen aiempaan ajokieltopäätökseensä. Kuljettajaa ei tarvitse ennen 1–3 momentissa tarkoitetun päätöksen tekemistä kuulla, jos muutos tapahtuu hänen edukseen. Poliisi saa tehdä 1–3 momentissa tarkoitetun päätöksen ajokieltoa koskevan muutoksenhaun estämättä.

Ajokiellon rikkominen on rangaistavissa kulkuneuvon kuljettamista oikeudetta koskevan rikoslain 23 luvun 10 §:n 1 momentin tunnusmerkistön perusteella. Viitatun lainkohdan nojalla joka kuljettaa, ohjailee tai ohjaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa, raitiovaunua, junaa, alusta tai ilma-alusta ajo-oikeudetta tai ilman vaadittavaa pätevyyttä osoittavaa lupakirjaa, on tuomittava kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Edellä käsiteltyjen lakisääteisten kieltomenettelyjen lisäksi voidaan mainita yhtäältä terveydenhuollon ja sosiaalihuollon ammattihenkilöitä koskevat, ammatinharjoittamiseen ja ammattinimikkeen käyttämiseen liittyvät kiellot ja rajoitukset sekä toisaalta tuomioistuimen rikosasiassa määräämä matkustuskielto.

2.3 Eläintenpitokiellon oikeusvaikutuksista maatalouselinkeinon harjoittamiseen liittyvässä lainsäädännössä

Rikoslain sääntelystä johtuvien yleisten oikeusvaikutustensa lisäksi eläintenpitokiellolla on erityisiä oikeusvaikutuksia maatalouselinkeinon harjoittamista varten myönnettyjen tukien osalta.

Tiettyjen Euroopan unionin ja kansallisten maatalouden tukien toimeenpanosta annetun lain (1334/2022) 36 §:n nojalla jos viljelijä tai tämän kanssa yritystoimintaa harjoittava perheenjäsen on määrätty rikoslain (39/1889) 17 luvun 23 §:n mukaiseen eläintenpitokieltoon, joka perustuu osittain tai kokonaan rikoslain 17 luvun 14, 14 a tai 15 §:n mukaiseen rikokseen, tai eläinsuojelulain 54 §:n mukaiseen tai Ahvenanmaan maakunnan vastaavan lainsäädännön mukaiseen rikkomukseen, eläintenpitoon perustuvaa tukea tai korvausta ei myönnetä eikä makseta sen eläinlajin osalta, johon kielto kohdistuu, niiltä tukivuosilta eikä niiltä sitoumus- tai sopimusvuosilta, joiden aikana eläintenpitokieltoon johtanut rikos tai rikkomus on tehty. Tässä pykälässä perheenjäsenellä tarkoitetaan viljelijän puolisoa eli aviopuolisoa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa eläviä, tuloverolain (1535/1992) 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuja henkilöitä sekä henkilöä, joka elää vakituisesti viljelijän taloudessa ja on tälle tai tämän puolisolle sukua suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka on edellä tarkoitetun henkilön puoliso. Sellaiselle viljelijälle tai tämän kanssa yritystoimintaa harjoittavalle perheenjäsenelle, joka on määrätty eläintenpitokieltoon, eläinten pitoon perustuvaa tukea tai korvausta ei myönnetä eikä makseta kiellon kohteena olevasta eläinlajista eläintenpitokieltoajalta, eikä tekovuoden ja lainvoimaisen tuomion antamisen väliseltä ajalta. Jo maksettu tuki tai korvaus tulee periä takaisin.

Eläinten hyvinvoinnista annetulla lailla on kumottu vuonna 1996 annettu eläinsuojelulaki (247/1996). Ensin mainitun lain 119 §:n 3 momentin mukaisesti muualla lainsäädännössä oleva viittaus kumottuun lakiin katsotaan viittaukseksi tähän lakiin. Siten toimeenpanolain 36 §:n viittaus eläinsuojelulain 54 §:ään on katsottava viittaukseksi eläinten hyvinvoinnista annetun lain 109 §:ään, johon eläinsuojelurikkomusta koskeva rangaistussäännös nykyään sisältyy.

Eräistä maatalouden kehittämisen korvauksista annetun lain (1333/2022) 15 §:n 2 momentin nojalla sitoumuksen ja ympäristösopimuksen perusteella maksettu korvaus on perittävä takaisin koko sitoumus- ja sopimuskaudelta, jos edellytykset, joiden perusteella korvausta myönnetään, eivät ole lainkaan täyttyneet koko sitoumus- ja sopimuskauden aikana. Viitatun lain 7 §:n nojalla näihin sitoumuksiin lukeutuu eläinten hyvinvointikorvaus, jota voidaan myöntää viljelijälle, joka antaa sitoumuksen vähintään yhden eläinten hyvinvointia edistävän toimenpiteen toteuttamisesta.

2.4 Eläintenpitokieltojen määrääminen oikeuskäytännössä

Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana laaditussa arviomuistiossa on käyty kattavasti läpi eläintenpitokieltojen määräämistä koskevia tilastotietoja ja oikeuskäytäntöä. Manner-Suomen tuomioistuinten osalta syyksi luettujen eläinsuojelurikosten sekä määrättyjen eläintenpitokieltojen lukumäärän kehitystä viime vuosina voidaan havainnollistaa myös seuraavalla, Tilastokeskuksen tietokannoista saatavilla oleviin tietoihin perustuvalla kaaviolla.

Kuva 1. Vuosina 2019‒2023 tuomittujen eläinsuojelurikosten lukumäärät ja päärikosperusteisesti määrättyjen eläintenpitokieltojen lukumäärät.

Tilastokeskuksen tietojen perusteella vuosia 2019–2023 koskevalla tarkasteluvälillä eläintenpitokieltoja on määrätty vuosittain noin 100, kun tuomion päärikoksena on ollut perusmuotoinen eläinsuojelurikos. Selkeä valtaosa näistä eläintenpitokielloista on määrätty määräaikaisina, ja kieltojen pituuksien keskiarvo on ollut noin 3,5 vuotta.

Eläintenpitokiellot, jotka vastaavalla tarkasteluvälillä on tuomittu törkeän eläinsuojelurikoksen ollessa päärikoksena, ovat olleet vaihtelevammin joko määräaikaisia tai pysyviä. Kieltoja on määrätty yhteensä vuosittain noin 15, ja määräaikaisten kieltojen pituuksien keskiarvo on ollut noin 6 vuotta.

Suhteuttamalla määrättyjen eläintenpitokieltojen määriä vuosittain eläinsuojelurikoksesta tuomittujen määrään voidaan havaita, että eläintenpitokielto on tarkastelujaksolla 2019–2023 määrätty noin 50–60 prosentissa niistä tapauksista, joissa vastaajan syyksi on luettu perusmuotoinen eläinsuojelurikos. Törkeiden eläinsuojelurikosten osalta eläintenpitokielto on määrätty lähes kaikissa tarkastelujaksolle sijoittuvissa tapauksissa (vuosittaisen suhteellisen osuuden vaihteluväli 84,6–100 %). Ks. tietojen osalta tarkemmin OMJ 2025:29, s. 51–53.

Nimenomaisesti eläintenpitokieltoja koskevia, korkeimman oikeuden ennakkopäätöksinä julkaistuja ratkaisuja on annettu vain muutamia (ks. KKO 2024:78, KKO 2026:16, KKO 2026:20 sekä KKO 2026:39).

2.5 Nykytilan arviointi

2.5.1 Eläintenpitokiellon määräämisperusteet ja tuomioistuimen harkintavalta

Voimassa olevan rikoslain 17 luvun 23 §:n nojalla eläintenpitokiellon määräämisperusteet riippuvat muun ohella siitä, luetaanko rikosasiassa syyksi törkeä vaiko perusmuotoinen tai lievä eläinsuojelurikos. Törkeän eläinsuojelurikoksen osalta eläintenpitokielto tulee määrätä, ellei kiellon määräämättä jättämiselle ole erityisen painavia syitä. Sen sijaan perusmuotoisen ja lievän eläinsuojelurikoksen osalta kiellon määrääminen on harkinnanvaraista.

Eläintenpitokieltoa koskevien esitöiden mukaisesti eläintenpitokielto tulisi pääsääntöisesti määrätä törkeiden eläinsuojelurikosten yhteydessä (HE 97/2010 vp, s. 16/II, 25/II). Kuten edellä tarkastelluista tilastotiedoista ilmenee, tuomioistuinkäytäntöä voidaan tältä osin pitää yhdenmukaisena esitöissä ilmaistun lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.

Siirrettäessä eläintenpitokieltoa koskeva aineellinen sääntely osaksi rikoslakia lakivaliokunta katsoi, että eläintenpitokiellon määräämisen pitää olla selkeä pääsääntö myös silloin, kun henkilön näytetään syyllistyneen perusmuotoiseen eläinsuojelurikokseen. Lakivaliokunta edellytti oikeusministeriön seuraavan tilannetta ja ryhtyvän toimenpiteisiin, jos oikeuskäytäntö ei vastaa lakivaliokunnassa omaksuttua kantaa (LaVM 3/1998 vp, s. 19/II). Esityölausumien nojalla eläintenpitokielto tulisi siten pääsääntöisesti määrättäväksi sekä perusmuotoisten että törkeiden eläinsuojelurikosten perusteella.

Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana laaditussa arviomuistiossa oli tältä osin esillä kaksi erilaista sääntelyvaihtoehtoa. Niistä ensimmäinen koski rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin muuttamista siten, että törkeään eläinsuojelurikokseen syyllistynyt henkilö olisi aina määrättävä eläintenpitokieltoon ilman nykyisen kaltaista poikkeusmahdollisuutta. Perusmuotoiseen eläinsuojelurikokseen syyllistynyt henkilö olisi puolestaan määrättävä eläintenpitokieltoon, jollei kiellon määräämättä jättämiselle ole erityisen painavia syitä. Perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen osalta eläintenpitokiellon määräämistä koskeva sääntely vastaisi näin ollen sitä, mitä kiellon määräämisen osalta on nykyään törkeän eläinsuojelurikoksen osalta säädetty.

Luonnoksesta hallituksen esitykseksi toteutetun lausuntomenettelyn yhteydessä eräät lausunnonantajista ovat katsoneet, että tuomioistuimen harkintavalta olisi poistettava eläintenpitokiellon määräämisen osalta tilanteissa, joissa henkilön syyksi on luettu törkeä eläinsuojelurikos. Tällöin eläintenpitokielto tulisi määrättäväksi ilman poikkeusmahdollisuutta suoraan syyksi luetun rikoksen perusteella. Tällaista sääntelyratkaisua kannatettiin sangen laaja-alaisesti myös lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana saadussa lausuntopalautteessa.

Lain esitöissä eläintenpitokiellon määräämistä koskevaa tuomioistuimen harkintavaltaa on kuitenkin pidetty tarpeellisena sekä perusmuotoisten että törkeiden eläinsuojelurikosten osalta (LaVM 18/2010 vp, s. 4/I; LaVM 3/1998 vp, s. 19/I–II). Harkinnanvaran jättäminen on esitöissä katsottu tarpeelliseksi elävän elämän eri tilanteiden ja tuomioistuimen riittävän harkintavallan kannalta turvaamistoimesta päätettäessä. Harkintavallan pysyttämistä voidaan esitöissä mainittujen perusteiden lisäksi puoltaa myös eläintenpitokiellon turvaamistoimiluonteisuuden perustella. Koska myös törkeiden eläinsuojelurikosten yhteydessä voi esiintyä tilanteita, joissa riskiä rikoksen uusimisesta tai eläinten hyvinvoinnin vaarantamisesta ei poikkeuksellisesti voida katsoa olevan käsillä, on tuomioistuimen harkintavalta perusteltua pysyttää tältä osin voimassa olevan lainsäädännön mukaisena.

Vaihtoehtoisena sääntelyratkaisuna eläintenpitokiellon määräämisen lisäämiseksi perusmuotoisten eläinsuojelurikosten tapauksissa on arviomuistiossa ehdotettu rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin muuttamista siten, että eläintenpitokielto olisi perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävä, jollei sen määräämättä jättämiselle ole painavia syitä. Ottaen huomioon, mitä edellä on todettu tuomioistuinten harkintavallasta, pidetään tällaista sääntelyratkaisua tässä yhteydessä toteuttamiskelpoisempana vaihtoehtona.

2.5.2 Eläintenpitokiellon vähimmäiskesto

Rikoslain 17 luvun 23 §:n nojalla eläintenpitokielto on määrättävä vähintään vuodeksi. Kiellon vähimmäiskesto ei riipu syyksi luetun rikoksen nimikkeestä.

Eläintenpitokiellon vähimmäiskeston merkityksestä kiellon tehokkuudelle uusintarikollisuuden ja eläinten hyvinvoinnin vaarantumisen torjumisessa ei ole käytettävissä kohdennettua tutkimustietoa. Asiaa voidaan kuitenkin arvioida yleisellä tasolla ja epäsuorasti eläinsuojelurikosten uusimisriskiä koskevien tutkimusten kautta.

Eläinsuojelurikollisuuden monimuotoisuuden takia rikollisuuteen ja uusimisriskiin vaikuttavia tekijöitä voi olla useita. Osa tekijöistä voi vaikuttaa riskiä korottavasti, osa sitä laskevasti. Lisäksi tekijät voivat olla luonteeltaan pysyväisluonteisempia tai lyhytaikaisempia. Tutkimuskirjallisuuden perusteella eläinsuojelurikollisuuteen ja uusimisriskiin korottavasti vaikuttaviin, yleisen tason tekijöihin voidaan lukea ainakin tekijän nuori ikä ensimmäisen teon hetkellä, väkivallan käyttäminen eläintä kohtaan, menettelyn salaaminen ja tarkoituksellisuus sekä yksilöpsykologiset seikat, kuten empatiakykyä ja moraalista päättelyä koskevat vaikeudet tai teon liittyminen esimerkiksi tekijän hallinnantarpeeseen tai muuhun tärkeään henkilökohtaiseen motiiviin (Ks. Olivia Reid ‒ Emma Alleyne. Animal abuse recidivism: a narrative review. The Journal of Forensic Practice. Vol. 26, No. 1. Emerald Publishing Limited 2024, s. 20‒21; Alexia Zalaf – Menelaos Apostolou. Examining animal abuse proclivity: The roles of personality traits and moral disengagement. Personality and Individual Differences 238. Elsevier 2025, s. 2). Toisaalta eläimeen kohdistetulla väkivallalla toteutettujen eläinsuojelurikosten yhteydessä on havaittu, että tällaisiin tekoihin syyllistyneiden teoilleen esittämät perusteet ja rationalisoinnit muistuttivat muussa väkivaltarikollisuudessa esiintyviä teon selittämis- tai oikeuttamismalleja (ks. Elli Valtonen ‒ Laura Hänninen ‒ Anna Valros ‒ Tarja Koskela. Neutralisation techniques used by defendants charged with animal welfare offences in Finland. Cambridge University Press 2024, s. 11). Siten myös yleisemmät, väkivaltaisen käyttäytymisen esiintymiseen yhteydessä olevat tekijät voivat olla merkityksellisiä tietynlaisten eläinsuojelurikosten uusimisriskille.

Eläintenpitokiellolla ei kuitenkaan voida suoranaisesti puuttua näihin eläinsuojelurikollisuuden yleisiin taustatekijöihin, vaan kiellon vaikutuksellisuus muodostuu yhdessä muiden toimenpiteiden ja interventioiden kanssa. Eläintenpitokiellon merkityksen rikoksen uusimisen ja eläinten hyvinvoinnin vaarantumisen torjunnassa voidaan katsoa riippuvan ainakin siitä, onko kiellon vähimmäiskesto mitoitettu oikeassa suhteessa syyksi luetun menettelyn taustatekijöiden ja niissä tapahtuvaan muutokseen tarvittavan ajan kannalta, ja onko kiellon noudattamista mahdollista seurata tehokkaasti.

Eläintenpitokiellon vähimmäiskeston mitoituksen arviointia vaikeuttaa kuitenkin, että osaa eläinsuojelurikollisuuden monimuotoisista taustasyistä on pidetty tutkimuskirjallisuudessa hyvin pitkäaikaisina. Erityisesti eläinten liialliseen keräilyyn tai niin kutsuttuun hamstraamiseen perustuneisiin tekotapoihin on liitetty korostunut uusimisriski ainakin tietynlaisten liiallisen keräilyn ilmenemismuotojen osalta. Koska liiallinen keräily voi tapauskohtaisesti olla yhteydessä perustavanlaatuisempiin, tekijän kehityshistoriaa ja identiteettiä taikka myös vakavia persoonallisuushäiriöitä koskeviin seikkoihin, keräilykäyttäytymiseen vaikuttamista on pidetty haastavana (Ks. Randall Lockwood. Animal hoarding: The challenge for mental health, law enforcement, and animal welfare professionals. Behavioral Sciences & the Law. Volume 36, Issue 6. Special Issue: Animal Maltreatment. November/December 2018, s. 698–716; Elli Valtonen ‒ Laura Hänninen ‒ Anna Valros ‒ Tarja Koskela. Defining Crimes Against Companion Animals in Finland – Passive Neglect and Active Maltreatment. Anthrozoös, 36:5, 2023, s. 820). Sen sijaan esimerkiksi yksinomaan eläintenpitoa koskevaan osaamattomuuteen tai tietämättömyyteen liittyvät taustasyyt voivat mahdollisesti poistua hyvinkin nopeasti hallinnollisen ohjauksen ja eläinsuojelumääräysten avulla.

Vaikka osa eläinsuojelurikollisuuden ja eläinten hyvinvoinnin vaarantavan muun käyttäytymisen taustasyistä vaikuttaakin vain lyhytaikaisesti tai on sellaisia, joihin ulkopuolisella avulla tai interventioilla voidaan ainakin jossain määrin vaikuttaa, on eläintenpitokiellon säädännäisen vähimmäiskeston mitoittamisessa huomioitava myös vakavammat, pitkäaikaisempiin tai vaikeammin autettaviin syihin pohjautuvat rikokset. Tähän nähden eläintenpitokiellon nykyistä yhden vuoden vähimmäiskestoa voidaan pitää lyhyenä perusmuotoisten ja törkeiden eläinsuojelurikosten osalta.

Ottaen huomioon, että eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi voidaan perusmuotoistenkin eläinsuojelurikosten yhteydessä tarvita muun ohella sekä terveydellisiä, sosiaalisia että taloudellisia tukitoimenpiteitä, lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana laaditussa arviomuistiossa ehdotettua perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon kolmen vuoden vähimmäiskestoa voidaan pitää perusteltuna. Koska näiden tarpeiden voidaan lähtökohtaisesti katsoa olevan vielä korostetummin läsnä tilanteissa, joissa kyse on törkeästä eläinsuojelurikoksesta, tältä osin arviomuistiossa ehdotettua viiden vuoden vähimmäiskestoa voidaan pitää perusteltuna. Vähemmän vakavissa tapauksissa eläintenpitokiellon nykyistä yhden vuoden vähimmäiskestoa voidaan kuitenkin pitää edelleen perusteltuna kiellon oikeasuhtaisen mitoittamisen mahdollistamiseksi lievien eläinsuojelurikosten tapauksissa tai erilaisiksi rikkomuksiksi luokiteltavissa tilanteissa.

Eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa voidaan myös verrata edellä tarkasteltuihin, muihin lainsäädäntöön sisältyviin kieltomenettelyihin. Vertailussa on kuitenkin huomioitava, että erilaisten kieltomenettelyjen kohteet, määräämisperusteet ja viitekehykset poikkeavat merkittävästi toisistaan, eivätkä erilaisille kielloille säädetyt enimmäis- ja vähimmäiskestot ole suoraan verrannollisia. Tämän lisäksi erilaisten kieltojen vähimmäis- ja enimmäiskestojen välillä esiintyy paljon vaihtelua. Esimerkiksi nykyinen eläintenpitokiellon yhden vuoden vähimmäiskesto vastaa metsästyskiellon vähimmäiskestoa, mutta on toisaalta liiketoimintakiellon kolmen vuoden vähimmäiskestoa lyhyempi. Toisaalta yhden vuoden kesto on säädetty ensimmäistä kertaa haettavan perusmuotoisen lähestymiskiellon enimmäisajaksi, kun taas ajokiellon määräämisen osalta yhden vuoden vähimmäiskesto tulee kyseeseen vasta toistuneiden vakavien liikennerikosten perusteella. Edellä tarkastelluista kieltomenettelyistä poiketen eläintenpitokielto voidaan myös määrätä pysyvänä tai määräaikaisena ilman säädännäistä enimmäiskestoa. Sääntelyratkaisujen vertaileminen yksin kiellon vähimmäis- ja enimmäiskestojen perusteella ei siten ole yksinkertaista. Koska toisaalta kieltomenettelyjen oikeusvaikutukset vaihtelevat sektorikohtaisista, rajattua elämänaluetta koskevista rajoituksista sangen laaja-alaiseen yksilön vapauspiirin kaventumiseen, on eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä perusteltua verrata sitä aineellisesti läheisimmin muistuttaviin metsästyskieltoa sekä liiketoimintakieltoa koskeviin säännöksiin.

Metsästyskiellon osalta esityksen mukaisen, perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon kolmen vuoden vähimmäiskesto vastaisi nykyistä, törkeän metsästysrikoksen perusteella määrättävän metsästyskiellon vähimmäiskestoa. Myös metsästysrikoksia sekä metsästyskieltoa koskevalla sääntelyllä pyritään osaltaan turvaamaan eläinten hyvinvointia muun muassa kieltämällä tiettyjen pyyntivälineiden käyttäminen. Eläinsuojelurikos- ja metsästysrikostunnusmerkistöillä suojattavat eläinsuojelulliset tarkoitusperät kuitenkin osin poikkeavat toisistaan, sillä metsästämiseen liittyy tavallisesti jonkinasteisen kärsimyksen aiheuttamista eläimelle tavalla, jota eläintenpidon yhteydessä voitaisiin pitää eläimen julmana kohteluna. Metsästysrikosta koskeva tunnusmerkistö voi täyttyä myös tavalla, jossa ei ole kysymys eläimeen kohdistetusta teosta, mikäli esimerkiksi metsästyksessä oikeudettomasti vaarannetaan sivullisen omaisuutta. Metsästyskiellon määrääminen ei siten välttämättä perustu samalla tavalla kiinteästi eläinten hyvinvointia koskeviin näkökohtiin kuin eläintenpitokiellon määrääminen. Toisaalta eläinsuojelurikos- ja metsästysrikostunnusmerkistöt ovat jossain määrin päällekkäisiä, ja lainvastainen menettely voidaan tietyissä tapauksissa lukea syyksi samanaikaisesti sekä metsästysrikoksena että eläinsuojelurikoksena, mikäli esimerkiksi törkeän tekomuodon kvalifiointiperuste ei täyttyisi (HE 221/2010 vp, s. 21/II–22/I). Siten yhden ja saman menettelyn perusteella on sinänsä mahdollista, että henkilö määrätään sekä metsästys- että eläintenpitokieltoon. Koska kieltomenettelyt ovat itsenäisiä ja niiden suojafunktiot osin erilaiset, voidaan esitettyä eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä pitää perusteltuna vähimmäiskestoja koskevista eroista huolimatta.

Liiketoimintakiellon osalta esityksen mukainen kolmen vuoden vähimmäiskesto vastaisi nykyistä liiketoimintakiellon vähimmäiskestoa. Voimassa olevan lain esitöissä liiketoimintakiellon vähimmäiskeston korottamista aiemmasta kahdesta vuodesta nykyiseen kolmeen vuoteen perusteltiin liiketoimintakiellon merkityksen tehostamisella (HE 198/1996 vp, s. 19/II). Samassa yhteydessä annetun lakivaliokunnan mietinnön johdosta myös liiketoimintakiellon enimmäiskestoa päätettiin korottaa aiemmasta viidestä vuodesta nykyiseen seitsemään vuoteen (LaVM 15/1997 vp, s. 3/I). Koska osa eläinsuojelurikollisuudesta tapahtuu liiketoiminnan yhteydessä, puoltaa tämä eläintenpito- ja liiketoimintakieltojen yhtäläistä vähimmäiskestoa. Esitystä voidaan siten pitää perusteltuna myös tältä osin.

2.5.3 Eläintenpitokiellon sisältö ja kiellon määrääminen yleisenä tai rajattuna

Rikoslain 17 luvun 23 §:n 2 momentin nojalla eläintenpitokieltoon määrätty ei saa omistaa, pitää eikä hoitaa eläimiä eikä muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Kielto voi koskea määrättyjä eläinlajeja tai eläimiä yleensä. Tuomioistuin voi kuitenkin erityisistä syistä määrätä, että tuomittu saa edelleen omistaa kokonaan tai osaksi eläimiä, jotka eivät ole rikoksen kohteena ja jotka ovat hänen omistuksessaan päätöstä tehtäessä, jos niiden määritteleminen päätöksessä on mahdollista. Viimeaikaisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2026:39 on katsottu mahdolliseksi tulkita viitatun momentin sanamuotoa siten, että eläintenpitokielto voidaan sen nojalla määrätä myös sillä tavalla rajoitettuna, että se koskee eläimiä yleensä lukuun ottamatta tiettyjä ratkaisussa yksilöitäviä eläinlajeja.

Eläinten pitämistä, hoitamista ja muuta eläinten hyvinvoinnista vastaamista koskevan eläintenpitokiellon sisällön osalta lausuntopalautteessa ei ole tuotu esille merkittäviä muutostarpeita. Koska säännöksen soveltamisessa ei tiettävästi ole tältä osin ilmennyt huomattavia ongelmia, sääntelyn voidaan tältä osin katsoa kattavan riittävästi ne toiminnan ja käyttäytymisen muodot, joihin eläintenpitokiellolla on aiheellista puuttua.

Eläintenpitokiellon määräämistä yleisenä, kaikkia eläinlajeja koskevana tai joihinkin lajeihin rajattuna koskevan kysymyksen osalta osa lausunnonantajista on esittänyt, että eläintenpitokielto tulisi määrätä aina tai lähtökohtaisesti kaikkia eläimiä koskevaksi. Näkemystä on perusteltu muun ohella siten, ettei eläinsuojelurikoksesta tuomitun henkilön voitaisi olettaa kohtelevan muita kuin rikoksen kohteena olleita eläimiä paremmin, ja siten, että kaikkia eläimiä koskeva kielto olisi valvonnan kannalta yksinkertaisempi.

Esitöiden mukaan eläintenpitokiellon määrääminen yleisenä voi olla perusteltua ainakin silloin, kun eläimen hoito ja ravinnonsaanti on laiminlyöty siinä määrin, että eläin on kuollut tai ollut siinä kunnossa, että se on jouduttu eläinsuojelullisista syistä lopettamaan. Tällainen henkilö ei yleensä ole kykenevä huolehtimaan eläimestä sen lajista riippumatta. Eläintenpitokiellon tuomitsemiseen yleisenä on perusteita myös silloin, kun henkilö on tuomittu useisiin eri eläinlajeihin kohdistuvasta teosta tai laiminlyönnistä, jotka eivät ole olleet vähäisiä. Esitöiden mukaan rajoitettu eläintenpitokielto voi olla perusteltu esimerkiksi silloin, kun teko on kohdistunut vain yhteen eläinlajiin eikä henkilöä ole teon perusteella syytä pitää kykenemättömänä tai soveltumattomana huolehtimaan muista eläinlajeista. Rajoitettu eläintenpitokielto voi olla perusteltu myös silloin, kun henkilöllä on useisiin eri eläinlajeihin kuuluvia eläimiä ja hän on laiminlyönyt vain yhteen eläinlajiin kuuluvien eläinten hoidon, mutta huolehtinut hyvin muista. Rajoitettu kielto on tällaisessa tapauksessa perusteltu etenkin, jos teko ei ole ollut erityisen törkeä (HE 97/2010 vp, s. 26/II–27/I).

Vaikka kaikkia eläimiä poikkeuksetta koskeva eläintenpitokielto oletettavasti olisikin valvonnan kannalta yksinkertaisempi, eläintenpitokieltosääntelyn osalta huomioon on kuitenkin otettava myös eläinsuojelurikollisuuden monimuotoisuus sekä sääntelyn oikeasuhteisuuden vaatimus. Kuten todettua, eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä ja eläintenpitokielto tulla määrättäväksi hyvin erilaisissa olosuhteissa. Mikäli käsiteltävän asian yhteydessä voidaan perustellusti katsoa, ettei eläintenpitokieltoon määrättävän henkilön kohdalla ole riskiä rikoksen uusimisesta tai eläinten hyvinvoinnin vaarantamisesta jotain tiettyä tai tiettyjä eläinlajeja koskien, ei kiellon määräämistä kaikkia eläimiä koskevana voitaisi tällaisissa olosuhteissa pitää perusteltuna. Poikkeuksetta tai edes pääsääntöisesti rajoittamattomana määrätty kielto merkitsisi myös, että keskenään objektiivisesti erilaisia eläintenpitokieltoasioita olisi käsiteltävä samalla tavalla riippumatta siitä, miten relevanttia riskiä arvioidaan yksittäisessä tapauksessa. Siten kiellon määräämistä poikkeuksetta rajoittamattomana ei voitaisi pitää rikosoikeudelliselle lainsäädännölle sekä perusoikeuksien rajoittamiselle oleellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisena. Siksi voimassa olevaa lainsäädäntöä ei tältä osin esitetä muutettavaksi.

2.5.4 Eläintenpitokiellon rikkomista koskeva rangaistussääntely

Eläintenpitokiellon rikkominen on voimassa olevan eläinten hyvinvoinnista annetun lain 109 §:n 2 momentin 22 kohdan nojalla rangaistavaa eläinsuojelurikkomuksena, josta tuomitaan sakkorangaistus. Eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistavuus edellyttää menettelyn tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta.

Eläintenpitokiellon rikkomistapausten keskimääräisistä rangaistuksista sekä tapausten ilmenemismäärästä ei ole saatavilla täsmällistä tilastotietoa, koska niitä ei voida erottaa muiden tilastoitujen eläinsuojelurikkomustapausten joukosta. Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana Poliisihallitukselta saatujen tietojen perusteella eläintenpitokiellon rikkomistapauksia on tullut poliisin tietoon vuosien 2019–2024 aikana vuosittain noin 20. Vaikkakaan kyseistä lukua ei voida mielekkäästi suoraan verrata kyseisellä aikavälillä määrättyjen eläintenpitokieltojen määrään, eivät kiellon rikkomistapaukset vaikuta käytettävissä olevien tietojen perusteella harvinaisiltakaan. Eläintenpitokiellon rikkomiseen liittyvän piilorikollisuuden määrästä ei myöskään ole saatavilla täsmällisiä arvioita.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskevan rangaistussääntelyn tarkoituksena on turvata tuomioistuimen määräämien eläintenpitokieltojen noudattamista sekä kiellolla suojattavia, eläinten hyvinvointiin liittyviä oikeushyviä. Eläinten hoitoa ja suojelua koskevilla rikossäännöksillä suojattaviin oikeushyviin on aiemman lainsäädännön esitöissä katsottu kuuluvan yleistä järjestystä ja turvallisuutta koskevia näkökohtia. Eläinten epäasiallisen tai julman kohtelun on katsottu loukkaavan ihmisten yleisiä käsityksiä eläinten kohtelusta ja herättävän sillä tavoin ärtymystä tai pahennusta (HE 6/1997 vp, s. 103/I). Eläinten hyvinvoinnin suojaamisen itsenäisen merkityksen voidaan kuitenkin katsoa merkittävästi kasvaneen, eikä suojattavan oikeushyvän jäsentäminen yksinomaan yleistä järjestystä ja turvallisuutta koskevien näkökohtien kautta ole enää riittävää. Eläinten hyvinvoinnin suojaamisen itsenäisempi merkitys ilmenee myös korkeimman oikeuden eläintenpitokieltoa koskevissa viimeaikaisissa ratkaisuissa. Koska eläintenpitokiellon määräämisen taustalla on kieltoon määrätyn syyksi luettu rikos, jonka itsessään tai yhdessä muiden tapaukseen liittyvien tosiseikkojen perusteella on katsottu osoittavan kieltoon määrätyn soveltumattomaksi tai kykenemättömäksi huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista, liittyy kiellon määrääminen kiinteästi suojattavan oikeushyvän vaarantumiseen (ks. KKO 2026:20, kohdat 8–9, 11).

Kuten myös eläinten hyvinvoinnista annetun lain esitöissä on todettu, yhteiskunnassa on tapahtunut asenneilmapiirin muutos suhtautumisessa eläimiin ja niiden hyvinvointiin. Teollisuusmaissa eläinten asema on noussut keskeiseksi eettiseksi kysymykseksi ja yhteiskunta on alkanut ottaa eläinsuojeluasiat entistä vakavammin. Sanottu ilmenee myös lainsäädännössä ja erityisesti eläinten hyvinvoinnista annetun lain säännöksissä, joilla eläinten hyvä kohtelu pyritään kattavasti turvaamaan. Eläinten hyvinvointiin liittyvän keskustelun lisäksi nyky-yhteiskunnassa keskustellaan yhä enemmän myös eläinten arvosta ja kunnioittamisesta. Voimassa olevan lain ja eläintensuojelun yleisenä peruslähtökohtana on, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus kunnioittaa kaikkia eläimiä ja ottaa huomioon niiden kyky muistaa ja tuntea kärsimystä. Eläin tuntevana olentona on tunnustettu myös EU:n perussopimustasoisessa sääntelyssä, mikä on otettava huomioon EU-lainsäädännön täytäntöönpanossa. Eläinten kunnioittamisen taustalla on ajatus siitä, että eläimellä on itseisarvo, joka on riippumaton eläimen arvosta ihmiselle (ks. HE 186/2022 vp, s. 25‒26, 36‒38).

Koska eläinten hyvinvointiin liittyvien oikeushyvien merkitys sekä suojelemisen tarve on kasvanut, eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikon tulisi riittävän selvästi osoittaa, kuinka moitittavana yhteiskunta pitää kiellon rikkomista. Tämän lisäksi eläintenpitokiellon rikkomisessa on kysymys tuomioistuimen määräämän kiellon uhmaamisesta. Kuten voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyvistä, erilaisia kieltomenettelyjä koskevista säädöksistä ilmenee, sisältyy tällaisen kiellon rikkomista koskeviin rangaistusasteikoihin usein myös mahdollisuus lyhyen vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen. Voidaankin pitää perusteltuna, että myös eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikkoon sisältyisi enimmäisrangaistuksena lyhyt vankeusrangaistus.

Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana laaditussa arviomuistiossa ehdotettiin, että eläintenpitokiellon rikkomista koskevaksi rangaistusasteikoksi säädettäisiin sakkoa tai vankeutta enintään kuudeksi kuukaudeksi. Myöhemmässä valmistelussa on kuitenkin päädytty siihen, että asianmukaisena enimmäisrangaistuksena voidaan edellä selostettuihin perusteisiin nähden pitää yhden vuoden vankeutta.

Jotta eläintenpitokiellolla voitaisiin saavuttaa sen tarkoituksen mukaiset päämäärät, on korostetun tärkeää, että määrättyjä kieltoja noudatetaan. Kiellon rikkominen merkitsee paitsi tuomioistuimen antaman määräyksen uhmaamista myös eläinten hyvinvoinnille aiheutuvaa vaaraa. Tässä suhteessa on olennaista, että eläintenpitokiellon rikkomiseen liittyvät seuraukset vastaavat kiellosta johtuvien rajoitusten merkitystä. Mikäli eläintenpitokiellon rikkominen olisi rikkomisen vakavuudesta riippumatta aina sakolla sovitettavissa, voisi rangaistussäännöksen yleisestävä vaikutus tietyissä tilanteissa näyttäytyä alentuneena. Rangaistusasteikon korottamisen voidaan odottaa vaikuttavan eläintenpitokiellon rikkomista vähentävästi.

Esityksellä ei muutettaisi eläintenpitokiellon syyksilukemisperusteita, ja kiellon rikkominen olisi rangaistavaa sekä tahallisesti että törkeästä huolimattomuudesta tehtynä.

2.5.5 Syyttäjän vaatimistaakka eläintenpitokiellon määräämistä koskien

Rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin nojalla eläintenpitokielto määrätään syyttäjän vaatimuksesta. Vaikka kattavaa selvitystä eläintenpitokiellon vaatimista koskevasta syyttäjäkäytännöstä ei ole saatavilla, voidaan asiaa arvioida ainakin lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana koostetun, eläinsuojelurikoksista vuonna 2024 annettuja alioikeusratkaisuja koskevan aineiston perusteella. Tapauksia, joissa on annettu eläinsuojelurikoksen tai törkeän eläinsuojelurikoksen syyksi lukeva tuomio mutta eläintenpitokieltoa ei vaadittu määrättäväksi, sisältyy kyseiseen aineistoon yhteensä 43. Näiden tapausten suhteellinen osuus kaikista aineistoon sisältyvistä tapauksista (191 kpl) on noin 22,5 %.

Esityksen valmistelun aikana saadussa lausuntopalautteessa on kannatettu paikoin laaja-alaisestikin syyttäjän vaatimistaakasta luopumista. Palautteessa on pidetty ongelmallisena muun muassa, että eläintenpitokiellon määrääminen voi estyä, mikäli esimerkiksi syyttäjä ei muista esittää asiaa koskevaa vaatimusta. Esitöissä syyttäjän vaatimistaakkaa on kuitenkin pidetty perusteltuna vastaajien oikeusturvan ja asian perusteellisen selvittämisen kannalta (HE 97/2010 vp, s. 17/I). Koska eläintenpitokiellon määrääminen edellyttää syyttäjän vaatimusta, kiellon määrääminen on asianosaisten ennakoitavissa. Lausuntopalautteessa esille tuodulla tavalla voidaan sinänsä pitää ongelmallisena, jos eläintenpitokiellon määrääminen estyy syyttäjän prosessitoimista johtuen tapauksissa, joissa kiellon määräämiselle olisi selkeitä perusteita. Esitöissä korostetut oikeusturvanäkökohdat ovat kuitenkin siinä määrin painavia, että syyttäjän vaatimistaakka eläintenpitokiellon määräämistä koskien on tässä yhteydessä katsottu perustelluksi säilyttää.

Vaatimistaakasta luopumista koskevaa sääntelyvaihtoehtoa käsitellään myös jaksossa 5.1.3.

2.5.6 Eläintenpitokiellon valvonta

Eläintenpitokiellon valvonnalle keskeisin sääntely sisältyy eläinten hyvinvoinnista annetun lain 78 §:ään, pakkokeinolain 8 luvun 2 §:ään sekä eläintenpitokieltorekisteristä annettuun lakiin.

Sekä tosiasiallinen että koettu kiinnijäämisriski on yleisesti tunnistettu merkittäviksi tekijöiksi rikoskäyttäytymisen esiintymiselle. Koska eläintenpitokiellon valvonnalla on merkitystä kummankin riskin lajin kannalta, on valvonnan tehokkuuden varmistaminen erityisen tärkeää. Tällä hetkellä eläintenpitokiellon noudattamisen valvominen on kuitenkin haastavaa kotirauhalla suojattujen tilojen osalta.

Eläinten hyvinvoinnista annetun lain 78 §:n 1 momentin nojalla valvontaviranomaisella on oikeus tehdä tarkastus, jos on aihetta epäillä, että eläintä pidetään tai kohdellaan eläinten hyvinvointisäädösten vastaisesti. Lisäksi viitatun pykälän 2 momentin mukaan valvontaviranomaisella on oikeus tehdä tarkastus myös ilman tällaista epäilyä eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi. Viitatun pykälän 6 momentin nojalla tarkastuksen suorittamisoikeutta on kuitenkin rajoitettu siten, että pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävässä tilassa tarkastuksen saa tehdä ja näytteen ottaa vain, jos se on välttämätöntä tarkastuksen kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi ja on aihetta epäillä, että eläinten kohtelua, hoitoa tai pitopaikkaa koskevia eläinten hyvinvointisäädöksiä on olennaisella tai vakavalla tavalla rikottu tai rikotaan laissa rangaistavaksi säädetyllä tavalla. Tarkastuksen saa tehdä vain viranomainen.

Lainkohtaa koskevassa perustuslakivaliokunnan lausunnossa on katsottu, ettei sakonuhkaista rikosta useimmissa tapauksissa voida pitää vakavuudeltaan sellaisena, että se riittäisi perusteeksi kotirauhan suojan kaventamiselle (PeVL 106/2022 vp, s. 4–5). Vaikka esitöissä ei nimenomaisesti ole otettu kantaa siihen, voidaanko sakonuhkaista eläintenpitokiellon rikkomista kuitenkin pitää sillä tavalla vakavana, että se täyttäisi perustuslakivaliokunnan lausunnossa viitatun sääntelyn oikeasuhtaisuuden vaatimuksen, on asiaa tulkittu yleisesti siten, ettei tarkastuksen toimittaminen eläintenpitokiellon rikkomista epäiltäessä olisi mahdollista kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa. Voimassa oleva lainsäädäntö ei siten mahdollista selvällä tavalla tarkastuksen toimittamista kotirauhan piiriin kuuluvassa tilassa riippumatta siitä, epäilläänkö eläintenpitokiellon rikkomista. Koska eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikon muuttamista vankeusuhkaiseksi voidaan pitää tarpeellisena edellä aiemmin esitetyistä, eläinten hyvinvoinnin kasvanutta merkitystä sekä eläintenpitokiellon rikkomisen moitittavuutta koskevista perusteista johtuen, tarkastuksen suorittaminen olisi vastaisuudessa mahdollista eläinten hyvinvoinnista annetun lain 78 §:n sääntelyn nojalla. Esitys johtaisi eläintenpitokiellon valvonnan tehostumiseen.

Pakkokeinolain 8 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla kotietsinnän toimittaminen epäillyn hallinnassa olevassa paikassa edellyttää muun ohella syytä epäillä, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta. Jos kyse on paikasta, joka ei ole epäillyn hallinnassa, edellyttää kotietsinnän toimittaminen viitatun pykälän 2 momentissa säädettyjen lisäedellytysten täyttymistä.

Voimassa olevan lain rangaistusasteikon perusteella kotietsinnän toimittaminen ei ole mahdollista. Koska eläintenpitokiellon rikkomista voidaan edellä lausutun mukaisesti pitää siinä määrin moitittavana tekona, että sen oikeasuhtaisena seuraamuksena voidaan vakavimmissa tapauksissa pitää lyhyttä vankeusrangaistusta, olisi esitetyn rangaistusasteikon muutoksen johdosta mahdollista toimittaa kotietsintä tapauksissa, joissa on syytä epäillä eläintenpitokiellon rikkomista. Vaikka kotietsinnän mahdollisuus ei yksin takaa eläintenpitokiellon valvonnan tehokkuutta, voidaan tämän katsoa edesauttavan erityisesti seura- ja lemmikkieläimiä koskevien eläintenpitokieltojen valvontaa ja näiden eläinten hyvinvoinnin turvaamista. Esitystä voidaan siten pitää perusteltuna eläintenpitokiellon valvonnan tehostamisen kannalta myös tältä osin.

Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 1 §:n nojalla Oikeusrekisterikeskus pitää sille välitettyjen tuomioistuinten ilmoitusten perusteella valtakunnallista rekisteriä tuomioistuinten rikoslain 17 luvun 23 §:n nojalla määräämistä eläintenpitokielloista. Eläintenpitokieltorekisteriä pidetään eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi. Lain 3 §:n nojalla rekisteriin tallennettaviin tietoihin lukeutuvat muun ohella kiellon sisältöä, kestoa ja muuta voimassaoloa koskevat tiedot tuomioistuimen ratkaisustaan antaman ilmoituksen perusteella. Lain 7 §:n 1 momentin mukaan rekisteriin tallennetut tiedot on poistettava, jos eläintenpitokieltoa koskeva päätös on muutoksenhaun johdosta kumottu tai kun kielto on päättynyt.

Esityksessä ehdotettu menettely koskien määrätyn eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista vaikuttaisi eläintenpitokieltorekisteriin tallennettuihin tietoihin joko kiellon sisällön tai keston muuttumisen tai kiellon kumoamisen kautta. Voimassa olevat eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain säännökset eivät nimenomaisesti viittaa määrättyä eläintenpitokieltoa koskevien, rekisteriin tallennettujen tietojen muuttamismahdollisuuteen. Toisaalta nykyisen lainsäädännön sanamuodon ei voida katsoa poissulkevan tällaisen tulkinnan mahdollisuutta, sillä voimassa oleva lain 3 § viittaa tältä osin ainoastaan kiellon antaneeseen tuomioistuimeen, päätöksen antamisajankohtaan ja muihin yksilöintitietoihin sekä kiellon sisältöä ja voimassaoloa koskeviin tietoihin tuomioistuimen ratkaisustaan antamassa ilmoituksessa. Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevaan päätökseen liittyisi näiden samojen tietojen käsittelyä tarkoituksessa, joka olisi yhteneväinen eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 1 §:ssä ilmaistun tietojenkäsittelyn tarkoituksen kanssa.

Vastaavanlaiset näkökohdat soveltuvat myös eläintenpitokieltoa koskevien tietojen poistamista rekisteristä koskevaan lain 7 §:ään, jonka sanamuodon mukaan eläintenpitokieltorekisteriin talletetut tiedot on poistettava rekisteristä muun muassa tilanteissa, joissa kielto on päättynyt. Lainkohdan esitöissä ei ole tarkemmin lausuttu kiellon päättymistä koskevan ilmaisun merkityksestä, joskin aihetta käsitellään ymmärrettävästi määräaikaisen kiellon voimassaoloajan päättymisen kontekstissa (HE 97/2010 vp, s. 36/II–37/II; LaVM 18/2010 vp). Mikäli eläintenpitokielto kumottaisiin ehdotetun rikoslain 17 luvun 23 c §:n mukaisessa menettelyssä, kumoamisen voitaisiin oikeusvaikutustensa valossa katsoa merkitsevän kiellon päättymistä, jolloin kieltoa koskevien tietojen poistaminen rekisteristä tulisi kyseeseen voimassa olevan 7 §:n nojalla. Esitysluonnoksesta saadussa lausuntopalautteessa esitettyjen kannanottojen johdosta ja tulkinnanvaraisuuksien välttämiseksi eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 7 §:n sanamuotoa kuitenkin ehdotetaan täsmennettäväksi eläintenpitokiellon kumoamista koskien.

Koska voimassa olevan lainsäädännön voidaan muutoin katsoa antavan riittävän toimivaltaperustan eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevasta menettelystä johtuvien, rekisteröityjen tietojen muuttamiselle, eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain muuttamiselle ei ole arvioitu olevan muilta osin tarvetta tämän esityksen yhteydessä.

2.5.7 Eläintenpitokiellon keston tai sisällön muuttaminen sekä kiellon kumoaminen

Koska esityksessä ehdotetaan eläintenpitokieltojen vähimmäiskeston pidentämistä tiettyjä eläinsuojelurikoksia koskien, antaa tämä aiheen harkita myös määrätyn kiellon muuttamisen tai kumoamisen mahdollistamista. Esitykseen liittyy tästä syystä myös ehdotus eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevasta hakemusmenettelystä. Menettelyn kautta eläintenpitokiellon kestoa tai sisältöä voitaisiin mukauttaa eläinten hyvinvoinnin turvaamiselle merkityksellisten olosuhteiden muutoksen tai muun erityisen syyn perusteella niissä tapauksissa, joissa turvaamistoimen pitämiselle voimassa alkuperäisessä muodossaan ei enää katsottaisi olevan perusteita.

Kuten kohdassa 2.2 tarkastellusta lainsäädännöstä ilmenee, mahdollisuus hakea määrätyn turvaamistoimen muuttamista tai kumoamista sisältyy useaan, tuomioistuimen tai viranomaisen määräämää kieltoa koskevaan säädökseen. Vastaavanlaisesta mahdollisuudesta ei kuitenkaan ole säädetty eläintenpitokiellon osalta. Asia on huomioitu myös korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2026:16, jossa korkein oikeus piti kynnystä pysyvän eläintenpitokiellon määräämiselle korkeana ottaen huomioon, ettei laissa ole säädetty menettelystä, jolla pysyvään eläintenpitokieltoon määrätyn henkilön olisi olosuhteiden olennaisesti muututtua mahdollista saattaa tuomioistuimen tai muunkaan viranomaisen uudelleen arvioitavaksi, onko eläintenpitokielto edelleen tarpeellinen turvaamistoimi eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Koska eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa esitetään muutettavaksi tiettyjen eläinsuojelurikosten yhteydessä, on vastaavanlaisesta, turvaamistoimiin yleisesti liittyvästä menettelystä perusteltua säätää myös eläintenpitokiellon osalta. Ehdotettu menettely voisi osaltaan myös madaltaa kynnystä pysyvän eläintenpitokiellon määräämiselle silloin, kun siihen katsotaan olevan edellytykset.

Mahdollisuus eläintenpitokiellon sisällön tai keston muuttamiseen taikka kiellon kumoamiseen liittyy myös esitetyn sääntelyn oikeasuhtaisuuteen. Esitetyssä sääntelyssä syyksi luetun eläinsuojelurikoksen laadulla ja rikosnimikkeellä olisi nykyistä sitovampia oikeusvaikutuksia sekä eläintenpitokiellon määräämisen että kiellon keston kannalta. Vaikutukset ilmenisivät toisaalta myös esimerkiksi perusmuotoisten eläinsuojelurikostapausten yhteydessä siten, että samaa eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa sovellettaisiin vakavuudeltaan ja vahingollisuudeltaan vaihteleviin yksittäistapauksiin. Koska eläintenpitokiellon vähimmäiskeston korottamisen myötä kieltoa ei esimerkiksi perusmuotoisissa eläinsuojelurikostapauksissa voitaisi enää määrätä alle kolmen vuoden pituisena, mahdollistaisi esitetty hakemusmenettely kuitenkin kiellon muuttamisen tai sen kumoamisen tilanteissa, joissa tälle voidaan esittää riittävät perusteet ennen kolmen vuoden vähimmäiskeston täyttymistä. Menettelyn kautta eläintenpitokiellon kestoa tai sisältöä voitaisiin mukauttaa eläinten hyvinvoinnin turvaamiselle merkityksellisten olosuhteiden muutoksen tai muun erityisen syyn perusteella niissä tapauksissa, joissa turvaamistoimen pitämiselle voimassa alkuperäisessä muodossaan ei enää katsottaisi olevan perusteita. Esitys myös yhdenmukaistaisi eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä muihin, kiellon muuttamis- tai kumoamismahdollisuuden sisältäviin lakisääteisiin kieltomenettelyihin nähden.

Koska eläintenpitokiellon määrääminen kuitenkin perustuu seikkoihin, joilla eläinten hyvinvointia on merkittävällä tavalla vaarannettu, ja mahdollisesti myös tekijöihin, joiden muuttuminen eläintenpidon kannalta suotuisammiksi voi edellyttää aikaa vieviä toimenpiteitä, on ehdotetulle menettelylle perusteltua säätää tietty vähimmäisaika, jonka kiellon on tullut olla voimassa ennen hakemusmenettelyn mahdollistumista. Siksi hakemuksen hyväksymisen yhtenä edellytyksenä olisi, että kielto on ollut voimassa tietyn vähimmäisajan ennen hakemuksen vireilletuloa. Koska eläintenpitokieltoa on noudatettava mahdollisesta muutoksenhausta huolimatta, vähimmäisaika laskettaisiin kiellon määränneen tuomioistuimen ratkaisun antopäivästä lukien.

Eläinten hyvinvoinnista annetun lain 110 §:n 2 momentin mukaan jos henkilölle on määrätty eläintenpitokielto, tai muutoksenhakutuomioistuin kieltää henkilölle määrätyn kiellon täytäntöönpanon, tuomioistuimen on ilmoitettava ratkaisusta Oikeusrekisterikeskukselle. Oikeushallinnon viranomaisen on ilmoitettava ratkaisustaan tallentamalla sitä koskevat tiedot oikeushallinnon valtakunnallisen tietovarannon ratkaisu- ja päätösilmoitusjärjestelmään tai muulla laissa säädetyllä tavalla. Tietojen tallentamisesta säädetään oikeushallinnon valtakunnallisesta tietovarannosta annetussa laissa (955/2020). Koska viitatun lainkohdan sanamuodon ei voida katsoa selvästi soveltuvan myös ehdotetun, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn perusteella annettaviin ratkaisuihin, olisi säännöstä tältä osin muutettava. Siksi viitattuun 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi, että jos tuomioistuin päättäisi muuttaa eläintenpitokiellon sisältöä tai voimassaoloaikaa taikka kumota kiellon, sen tulisi ilmoittaa ratkaisustaan eläintenpitokieltorekisterin pitäjälle.

2.5.8 Eläintenpitokiellon perusteella määrättävä menettämisseuraamus

Rikoslain 17 luvun 23 a §:n 1 ja 3 momentin nojalla eläintenpitokiellon perusteella määrättävä menettämisseuraamus voidaan kohdistaa kieltoon määrätyn pitämiin tai omistamiin eläimiin riippumatta siitä, kenen omaisuutta kyseiset eläimet ovat. Jos kyse on sivullisen kokonaan tai osaksi omistamasta eläimestä, sivullisomistajalle voidaan kuitenkin varata tilaisuus noutaa eläimet korvauksetta itselleen.

Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana eduskunnan apulaisoikeusasiamies on kiinnittänyt huomiota sivullisen omaisuuden suojaan tilanteessa, jossa menettämisseuraamuksen kohteena oleva eläin on sivullisen omistama mutta eläintenpitokieltoon määrätyn hallussa, ja esittänyt harkittavaksi, voitaisiinko sivullisen omaisuuden suojaa parantaa. Lisäksi apulaisoikeusasiamies on esittänyt harkittavaksi, voitaisiinko löytää lainsäädännöllisiä keinoja ehkäistä omistusriitoja tilanteissa, joissa valvontaeläinlääkäri on eläinten hyvinvoinnista annetun lain nojalla päättänyt hallinnollisessa menettelyssä myydä tai muuten luovuttaa sivullisen omistaman eläimen.

Esitöissä nykyistä sääntelyä on perusteltu viittaamalla siihen, että vaikka eläimen varsinainen omistaja on ehkä halukas ottamaan menettämisseuraamuksen kohteena olevan eläimen itselleen, näin ei kuitenkaan välttämättä ole asianlaita. Tästä syystä ei ole pidetty asianmukaisena säätää lähtökohdasta, jonka mukaan eläin palautettaisiin kaikissa tapauksissa omistajalle, vaan riittävänä on pidetty tilaisuuden varaamista eläimen noutamiseen (HE 80/2000 vp, s. 38/II; HE 97/2010 vp, s. 30/II–31/I).

Eläimen hallinta voi eläimen omistamisesta eriytettynä perustua erilaisiin osapuolten välisiin yksityisoikeudellisiin järjestelyihin, joiden sitovuus ei lähtökohtaisesti riipu eläinsuojelurikosta koskevan rikosasian vireilläolosta. Selvänä voidaan pitää, että eläinsuojelurikoksena käsiteltävän asian taustalla voi tapauskohtaisesti olla myös esimerkiksi sopimusrikkomuksena tai uhkaavana sopimusrikkomuksena tulkittavissa olevia asetelmia. Tällaisten tilanteiden varalta on kuitenkin säädetty oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista turvaamistoimista. Eläimen omistuskysymys voi myös tapauksesta riippuen osoittautua riitaiseksi joko eläintenpitokieltoon määrättävän ja sivullisen tai mahdollisesti sivullisen ja kolmannen välillä.

Mikäli lainsäädäntöä muutettaisiin esimerkiksi siten, että eläimen omistajalla olisi mahdollisuus saada eläimen hallinta itselleen ennen menettämisseuraamuksen tuomitsemista, herättäisi tämä kysymyksen siitä, millä edellytyksillä tällainen hallinnan siirtäminen tulisi kyseeseen, ja miten se olisi täytäntöönpantavissa. Toisena mahdollisuutena sivullisen omaisuuden suojaa voitaisiin kenties vahvistaa siten, että sivullisen tilaisuudesta eläimen noutamiseen säädettäisiin tavalla, jonka mukaan tällainen tilaisuus tulisi varata. Tällainen vaihtoehto saattaisi mahdollistaa sivullisomistajien oikeuksien paremman suojaamisen tavalla, jonka jäsentäminen ja täytäntöönpano olisivat hyvin pitkälti voimassa olevan lainsäädännön mukaiset. Eläimen noutamistilaisuuden poikkeuksettomaan varaamiseen velvoittava sääntelyratkaisu voisi kuitenkin olla ongelmallinen esimerkiksi eläimen hoitamisen järjestämiselle tilanteissa, joissa sivullisomistajan haluttomuus noutaa eläin on ilmeistä. Lisäksi noutamismahdollisuuden poikkeukseton varaaminen merkitsisi, että tuomioistuimen olisi aina annettava määräys täytäntöönpanon lykkäämisestä, mihin voisi liittyä tietyissä tapauksissa myös riski siitä, että eläin joutuu uuden rikoksen kohteeksi (ks. HE 97/2010 vp, s. 31/I–II). Tästä syystä tätä sääntelyvaihtoehtoa ei ole pidetty tarkoituksenmukaisena toteuttaa tämän lainsäädäntöhankkeen yhteydessä.

Eläinten hyvinvoinnista annetun lain 98 §:n 1 ja 2 momentin nojalla valvontaviranomainen voi päättää myydä eläimen käyvästä hinnasta tai, jos eläimen rahallinen arvo on vähäinen, luovuttaa sen muutoin taikka lopettaa eläimen, jos eläintä ei voida jättää pitäjälleen tai omistajalleen. Samoin voidaan menetellä, jos eläimelle on 97 §:n nojalla hankittu hoitoa muualta, eikä eläintä voida palauttaa pitäjälleen tai omistajalleen. Valvontaviranomainen voi ryhtyä 1 momentissa tarkoitettuihin toimenpiteisiin vain, jos eläimen pitäjän tai omistajan teko tai laiminlyönti aiheuttaa vakavaa vaaraa tai olennaista ja toistuvaa vaaraa eläimen hyvinvoinnille, eivätkä muut toimenpiteet ole tarkoituksenmukaisia tai kohtuudella mahdollisia.

Perustuslakivaliokunta ei ole kiinnittänyt eläinten hyvinvoinnista annetun lain säätämisen yhteydessä antamassaan lausunnossa huomiota kyseiseen lainkohtaan eikä kysymykseen sivullisen omistaman eläimen myymisestä (PeVL 106/2022 vp).

Viitattujen lainkohtien nojalla sivullisen omistaman eläimen myynnissä tai muussa luovuttamisessa voidaan erottaa ainakin kahdenlaisia tilanteita, joissa kysymys eläimen omistamisesta voisi osoittautua relevantilla tavalla riitaiseksi. Yhtäältä kyse voi olla tilanteesta, jossa arvioidaan mahdollisuutta jättää tai palauttaa eläin sen pitäjän tai omistajan hallintaan. Toisaalta kyse voi olla siitä, kenen henkilön tekemää tekoa tai laiminlyöntiä on arvioitava eläimen hyvinvoinnin vakavan tai olennaisen ja toistuvan vaarantamisen kannalta. Koska eläimen myyntiä tai muuta luovuttamista koskeva viranomaisharkinta on sidottua, ei kysymystä eläimen omistajuudesta voida välttämättä sivuuttaa hallinnollisen menettelyn yhteydessä. Eläimen myymistä tai muuta luovuttamista koskeva päätöksenteko on lisäksi itsenäinen menettely, jolla ei ole välttämättä yhteyttä eläintenpitokiellon määräämiseen. Myös tästä syystä säädösvalmistelun toteuttaminen omistajuuskysymyksiä koskevien riitojen ehkäisemiseksi ei tämän hankkeen yhteydessä ole mahdollista.

Koska eläinten hyvinvoinnista annetun lain 98 §:n tarkoittaman eläimen myyntiä tai muuta luovuttamista koskevan sääntelyn tarkoituksena on viimesijaisena menettelynä mahdollistaa eläimen hallinnan joutuisa siirtäminen toiselle taholle tilanteessa, jossa eläintä ei sen hyvinvoinnin vahingoittumisen tai vaarantumisen takia voida jättää tai palauttaa sen nykyisen haltijan hallintaan, on toisaalta selvää, ettei kysymystä eläimen omistajuudesta voida sitovasti ratkaista tällaisen menettelyn yhteydessä. Tällaisessa menettelyssä voidaan pitää perusteltuna, että kysymys eläimen omistamisesta tutkitaan esikysymysluonteisesti asiassa esille tulleen selvityksen valossa. Tällaista selvitystä voisivat olla esimerkiksi mahdollisesti saatavilla olevat, eläimen omistamista koskevat rekisteritiedot. Ruokaviraston ylläpitämiä eläinrekisterejä koskevan tietosuojailmoituksen perusteella rekisteröitäviin tietosisältöihin lukeutuvat ainakin tiettyjen rekisterien osalta muun muassa eläimen omistuksen ja hallinnan sekä pitopaikan muutosta koskevat tiedot. Mikäli valvontaeläinlääkäri päättää myydä tai muuten luovuttaa eläimen, jonka omistajaksi on erheellisesti katsottu sivullisen sijasta jokin muu taho, voi tämä merkitä julkisen vallan käytöllä sivulliselle aiheutettua varallisuusvahinkoa. Tällaisen vahingon korvaamisen edellytyksistä säädetään vahingonkorvauslain (421/1974) 3 luvun 2 §:ssä.

Luonnoksesta hallituksen esitykseksi saadussa lausuntopalautteessa eräät lausunnonantajista ovat ehdottaneet eläintenpitokiellon perusteella määrättävää menettämisseuraamusta koskevan rikoslain 17 luvun 23 a §:n sanamuodon täsmentämistä kattamaan myös syntymättömät eläimet tilanteessa, jossa eläintenpitokieltoon määrättävän hallussa on tiineitä eläimiä. Tältä osin voidaan todeta, että syntymättömiä eläimiä koskeva tilanne voisi olla käsillä ainakin kahdessa erilaisessa asetelmassa riippuen siitä, syntyykö eläin menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa ennen vaiko sen jälkeen.

Jos eläintenpitokieltoon määrätyn hallussa oleva eläin synnyttää ennen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa, myös syntynyt eläin on voimassa olevan rikoslain 17 luvun 23 a §:n 1 momentin nojalla tuomittava menetetyksi, jos kyseisen eläimen hallussapito merkitsee eläintenpitokiellon rikkomista. Jos eläimen syntyminen tapahtuu menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon jälkeen, kyseinen eläin ei ole eläintenpitokieltoon määrätyn omaisuutta. Syntymätöntä eläintä ei pidetä voimassa olevassa oikeudessa sellaisena varallisuutena, joka voisi olla omistusoikeuden kohteena. Syntymätöntä eläintä voitaisiin siten pitää menetetyksi tuomitun eläimen tuottona. Lainsäädännön muuttamiselle ei siksi ole katsottu olevan tältä osin tarvetta.

Esitysluonnoksesta saadussa lausuntopalautteessa on myös esitetty, että eläintenpitokieltoon määrätyn henkilön omistamien ja siten menetetyksi tuomittavien eläinten asemaa tulisi selkeyttää muun muassa siksi, että eläimen lopettamista ei kaikissa tapauksissa voida pitää eläimen edun mukaisena. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 38 §:n 1 momentin mukaan kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä. Lain 42 §:n mukaan menetetyksi tuomittua omaisuutta koskevista täytäntöönpanotoimista määrää Poliisihallitus, joka voi oikeuttaa poliisilaitoksen määräämään toimenpiteistä. Täytäntöönpanotoimesta määrääminen käsittää mainittujen toimenpiteiden edellytyksistä ja menettelytavoista määräämisen siltä osin kuin lailla ei toisin säädetä.

Eläinten hyvinvoinnin tai eläimen edun huomioimisesta ei ole nimenomaisesti säädetty eläimeen kohdistuvaa menettämisseuraamusta koskevassa lainsäädännössä. Toisaalta esteitä tällaiselle huomioimiselle ei myöskään vaikuttaisi olevan. Menetetyksi tuomittu eläin voidaan jo nykyisen lainsäädännön nojalla ottaa valtion käyttöön tai myydä. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 42 §:n voidaan myös katsoa mahdollistavan täytäntöönpanotoimien sopeuttamisen erilaisiin yksittäistapauksiin. Voimassa olevan lainsäädännön voidaan siten katsoa mahdollistavan eläimen hyvinvoinnin turvaamisen ja eläimen edun huomioon ottamisen täytäntöönpanotoimien yhteydessä. Tämän hankkeen yhteydessä ei aikataulusyistä ole mahdollista arvioida enemmälti sakon täytäntöönpanosta annetun lain mahdollisia muutostarpeita tältä osin.

Esityksen tavoitteena on varmistaa eläinsuojelullisten, eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua koskevien tarkoitusperien toteutuminen lisäämällä eläintenpitokiellon käyttöä eläinsuojelurikosasioiden yhteydessä.

Esityksen tavoitteena on myös lisätä eläintenpitokiellon vaikuttavuutta turvaamistoimenpiteenä pidentämällä määrättävän kiellon vähimmäiskestoa ja säätämällä määrätyn kiellon rikkomisen enimmäisrangaistukseksi lyhyt vankeusrangaistus.

4.1 Keskeiset ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi eläintenpitokieltoa koskevaa rikoslain ja eläinten hyvinvoinnista annetun lain sääntelyä liittyen eläintenpitokiellon määräämisperusteisiin, määräaikaisen eläintenpitokiellon vähimmäiskestoon sekä eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikkoon. Uutena sääntelynä ehdotetaan säädettäväksi määrätyn eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevasta hakemusmenettelystä.

Eläintenpitokiellon määräämisperusteita muutettaisiin siten, että perusmuotoisesta eläinsuojelurikoksesta tuomittu olisi määrättävä eläintenpitokieltoon, ellei kiellon määräämättä jättämiselle ole painavia syitä.

Määräajaksi määrättävän eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa korotettaisiin porrastetusti siten, että perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa korotettaisiin nykyisestä yhdestä vuodesta kolmeen vuoteen. Törkeän eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävän eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi säädettäisiin viisi vuotta. Eläintenpitokiellon vähimmäiskeston korottaminen mainittujen rikoslajien osalta voidaan katsoa perustelluksi eläintenpitokiellon vaikuttavuuden lisäämiseksi, sillä eläinsuojelurikosten taustasyistä ja -tekijöistä edellä esitetyn valossa rikoksen uusimisriskin ja eläinten hyvinvoinnin vaarantumisen vähenemisen voidaan odottaa vaativan riittävästi aikaa.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskevaa rangaistusasteikkoa muutettaisiin siten, että eläintenpitokiellon rikkomisesta tuomittaisiin sakkoon tai enintään yhden vuoden vankeusrangaistukseen. Rangaistusasteikon muuttamista vankeusuhkaiseksi voidaan pitää tarpeellisena eläintenpitokiellon vaikuttavuuden tehostamiseksi, sillä vakavimpien kiellon rikkomistapausten voidaan katsoa olevan siinä määrin moitittavia ja vahingollisia, että lyhyen vankeusrangaistuksen mahdollisuus on niiden osalta perusteltu. Asteikon korottamisella voidaan odottaa olevan myös rikoskäyttäytymistä ehkäisevä vaikutus, mikä osaltaan lisäisi eläintenpitokiellon vaikuttavuutta. Lyhyttä vankeusrangaistusta voidaan pitää perusteltuna ja oikeasuhtaisena eläintenpitokiellon rikkomisen enimmäisrangaistuksena, sillä kiellon rikkominen merkitsee sekä tuomioistuimen antaman määräyksen uhmaamista että eläinten hyvinvoinnin vaarantumista. Yhden vuoden vankeuden enimmäisrangaistus yhdenmukaistaisi eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä myös muihin lakisääteisiin kieltomenettelyihin nähden.

Määräaikaisten ja pysyvien eläintenpitokieltojen osalta säädettäisiin eräitä muita voimassa olevan lainsäädännön mukaisia kieltomenettelyjä vastaavasta menettelystä, jonka puitteissa tuomioistuin voisi tietyin edellytyksin muuttaa kiellon voimassaoloaikaa tai sisältöä taikka kumota kiellon. Tällainen menettely olisi perusteltu, sillä se mahdollistaisi eläintenpitokiellon oikeasuhtaisen kohdentamisen keskenään erilaisten eläinsuojelurikostapausten yhteydessä. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2026:16 katsonut eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn puuttumisen olevan merkityksellinen seikka arvioitaessa pysyvän eläintenpitokiellon määräämistä. Ehdotettuun menettelyn liittyen muutettaisiin samassa yhteydessä eläinten hyvinvoinnista annetun lain 110 §:n 2 momenttia koskien tuomioistuinten ilmoittamisvelvollisuutta siten, että ilmoitusvelvollisuus koskisi selkeästi myös ratkaisuja, joilla eläintenpitokiellon sisältöä tai voimassaoloaikaa on muutettu tai joilla kielto on kumottu.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskeva rangaistussääntely siirrettäisiin eläinten hyvinvoinnista annetun lain alaisuudesta rikoslakiin. Sääntelymuutos on tarpeellinen eläintenpitokiellon rikkomista koskevan rangaistusasteikon muuttamiselle vankeusuhkaiseksi, sillä vakiintuneen rikoslainsäädännöllisen keskittämisperiaatteen mukaisesti vankeusuhkaiset rangaistussäännökset tulee pyrkiä sijoittamaan osaksi rikoslakia.

Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain sääntelyä koskien tietojen poistamista rekisteristä muutettaisiin lisäämällä lain 7 §:ään selventävä viittaus ehdotettuun, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevaan menettelyyn. Muutos olisi perusteltu rekisteröityjen oikeusturvan ja rekisterinpidon kannalta.

4.2 Pääasialliset vaikutukset

Esityksen arvioidut keskeisimmät vaikutukset on kuvattu seuraavassa taulukossa.

Taulukko 1. Esityksen arvioidut keskeisimmät vaikutukset.

4.2.1 Vaikutukset määrättävien eläintenpitokieltojen määrään

Eläintenpitokiellon määräämisperusteita esitetään muutettavaksi siten, että eläintenpitokielto tulisi vastaisuudessa määrättäväksi nykyistä useammin perusmuotoisten eläinsuojelurikosten johdosta. Esitetyn sääntelyn voidaan näin ollen odottaa lisäävän määrättävien eläintenpitokieltojen määrää. Lisäyksen suuruusluokan arviointia aiemman tuomioistuinkäytännön pohjalta kuitenkin vaikeuttaa merkittävästi se, että tapauksissa, joissa eläintenpitokieltoa ei ole määrätty perusmuotoisesta eläinsuojelurikoksesta tuomitulle, kiellon määräämättä jättämistä koskevien perustelujen rakenne ja sisältö vaikuttavat vaihtelevan merkittävästi ratkaisujen välillä. Koska eläintenpitokiellon määrääminen perusmuotoiseen eläinsuojelurikokseen syyllistymisen perusteella on voimassa olevan lainsäädännön nojalla harkinnanvaraista, ei aiemmassa tuomioistuinkäytännössä ole myöskään ollut kohdennettua selvittämisintressiä liittyen seikkoihin, joiden nojalla eläintenpitokiellon määräämättä jättämiselle olisi katsottava olevan painavia syitä siten kuin tässä esityksessä tarkoitetaan. Esitetyn lainsäädännön vaikutuksia voidaan siten arvioida tältä osin vain hyvin yleisellä ja suuntaa antavalla tasolla.

Vuonna 2024 annettiin yhteensä 191 käräjäoikeusratkaisua, joissa yhtä tai useampaa vastaajaa syytettiin eläinsuojelurikoksesta tai -rikkomuksesta. Niissä tapauksissa, joissa rikos luettiin syyksi, eläintenpitokielto määrättiin yhteensä 94 tapauksessa. Kyseisen vuoden ratkaisuista eläintenpitokielto määrättiin yhteensä 84:ssä perusmuotoista eläinsuojelurikosta koskevassa tapauksessa. Saman aineiston osalta yhteensä 31 asiassa perusmuotoisesta eläinsuojelurikoksesta tuomittua vastaajaa koskeva eläintenpitokieltovaatimus hylättiin. Mikäli ehdotetun lainsäädännön mukaisesti arvioitu eläintenpitokieltovaatimus olisi hyväksytty kaikissa näissä tapauksissa, merkitsisi tämä yhteensä noin 33 %:n lisäystä kaikkien määrättyjen eläintenpitokieltojen vuosittaismäärään kyseisenä vuonna. Selvästi todennäköisempää kuitenkin lienee, ettei kieltovaatimusta olisi hyväksytty jokaisessa tapauksessa esityksen mukaisten kiellon määräämisperusteiden nojallakaan. Vaikkakaan kieltovaatimusten menestymistä esityksen mukaisten kiellon määräämisperusteiden valossa ei ole mahdollista arvioida täsmällisesti, voitaneen suuntaa antavasti arvioida ehdotetun lakimuutoksen korottavan määrättävien kieltojen kokonaismäärää noin 20 %:lla, kun otetaan huomioon kiellon määräämättä jättämistä koskevat perustelut kyseisessä aineistossa.

Edellä mainitun arvion pohjalta voitaisiin perusmuotoisten eläinsuojelurikosten perusteella määrättävien eläintenpitokieltojen suhteellisen osuuden odottaa nousevan nykyisestä noin 50‒60 %:sta noin 70‒80 %:iin. Tällaisen osuuden valossa voitaisiin perustellusti katsoa, että eläintenpitokiellon määrääminen olisi selkeä pääsääntö myös perusmuotoisten eläinsuojelurikosten osalta.

4.2.2 Vaikutukset eläintenpitokiellon rikkomista koskevien rikosten määrään ja eläintenpitokiellon noudattamisen valvontaan

Esityksen vaikutusarviointia suhteessa eläintenpitokiellon rikkomista koskevien rikosasioiden määrään vaikeuttaa, ettei kyseistä rikoslajia ole toistaiseksi erikseen tilastoitu. Lainsäädäntöhankkeen esivalmistelun aikana Poliisihallitukselta saatujen tietojen perusteella eläintenpitokiellon rikkomistapauksia on tullut poliisin tietoon vuosien 2019–2024 aikana vuosittain noin kaksikymmentä. Koska eläintenpitokiellolle esitetty, vankeusuhkainen rangaistusasteikko mahdollistaisi vastaisuudessa myös kotietsinnän toimittamisen epäiltäessä kiellon rikkomista, voitaneen esityksen odottaa johtavan myös ilmi tulevien eläintenpitokiellon rikkomistapausten määrän kasvuun. Kasvun suuruusluokka riippuu tältä osin myös eläintenpitokiellon noudattamisen valvontaan kohdennettavien resurssien määrästä, ja siksi tässä yhteydessä ei ole mahdollista esittää tarkempia arvioita ilmi tulevien, uusien kiellon rikkomistapausten määrästä.

Toisaalta eläintenpitokiellon rikkomiselle esitetyn, nykyistä ankaramman seuraamuksen voidaan odottaa vaikuttavan yleisestävällä tavalla rikollisuutta vähentävästi. Vaikutuksen suuruutta on kuitenkin haastavaa arvioida myös tältä osin, sillä ankarampien rangaistusten keskimääräistä yleisestävää vaikutusta niin kutsutun rangaistusjouston muodossa ei voida suoraan soveltaa eläintenpitokiellon rikkomisen yhteydessä tämän rikoslajin pieneksi arvioitavan tapausmäärän perusteella. Koska esitykseen sisältyy myös ehdotus eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikon muuttamisesta uuden seuraamuslajin sisältäväksi, ei ennakoidun yleisestävän vaikutuksen suuruutta voida mielekkäästi mallintaa seuraamuksen ankaruuden suhteellisen muutoksen saatikka sen numeerisen arvioinnin kautta.

Ankarampaan rikoslainsäädäntöön johtavien muutosten vaikutusta rikosten estämisessä on ylipäätään vaikea arvioida, ja siihen liittyy paljon epävarmuustekijöitä. Tämä koskee niin rangaistusten yleisiä rikoksia estäviä vaikutuksia kuin jo tuomittuun rikoksentekijään kohdistuvia erityisiä uusien rikosten tekemistä estäviä vaikutuksia. Mitä tulee yleisestävyyteen, sillä on merkitystä tilanteissa, joissa tekijöiden voidaan olettaa tekoon ryhtymistä edeltävässä vaiheessa kiinnittävän huomiota rikoksesta seuraavaan rangaistukseen, erityisesti sen ankaruuteen. Tältä osin voidaan olettaa, että kokonaan uuden rangaistuslajin lisäämisellä eläintenpitokiellon rikkomista koskevaan rangaistusasteikkoon olisi jossain määrin kiellon rikkomista ehkäisevää vaikutusta ainakin tietyissä kiellon rikkomistilanteissa.

Esityksen vaikutukset eläintenpitokiellon rikkomista koskevien rikosten määrään ovat myös osin yhteydessä esityksen vaikutuksiin koskien eläintenpitokiellon noudattamisen valvontaa. Sekä tosiasiallinen että koettu kiinnijäämisriski on yleisesti tunnistettu merkittäviksi tekijöiksi rikoskäyttäytymisen esiintymiselle. Eläintenpitokiellon noudattamisen valvonnalla on merkitystä kummankin riskin lajin kannalta.

Kuten eläintenpitokiellon valvonnan osalta nykytilaa koskevissa perusteluissa on todettu, voimassa oleva lainsäädäntö ei ainakaan selvällä tavalla mahdollista eläinten hyvinvoinnista annetun lain 78 §:ssä tarkoitetun tarkastuksen toimittamista kotirauhan piiriin kuuluvassa tilassa riippumatta siitä, epäilläänkö eläintenpitokiellon rikkomista. Valmistelun aikana saadussa lausuntopalautteessa esitetyn mukaisesti eläintenpitokiellon noudattamisen valvonnassa on siksi esiintynyt tilanteita, joissa on jouduttu arvioimaan, onko tapauksessa syytä epäillä eläintenpitokiellon rikkomisen lisäksi eläinten hyvinvointia koskevien säännösten rikkomista olennaisella tai vakavalla tavalla taikka mainittujen säännösten rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla. Voimassa olevan lainsäädännön nojalla eläintenpitokiellon rikkomista epäiltäessä myöskään kotietsinnän toimittaminen ei ole mahdollista. Koska eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikon muuttamista vankeusuhkaiseksi voidaan pitää tarpeellisena edellä aiemmin esitetyistä, eläinten hyvinvoinnin kasvanutta merkitystä sekä eläintenpitokiellon rikkomisen moitittavuutta koskevista perusteista johtuen, tarkastuksen suorittaminen sekä kotietsinnän toimittaminen olisivat vastaisuudessa mahdollisia eläintenpitokiellon noudattamisen valvonnassa sekä epäiltyjen kiellon rikkomistapausten tutkinnassa. Esitys johtaisi siten eläintenpitokiellon valvonnan tehostumiseen. Vaikka esimerkiksi kotietsinnän mahdollisuus ei itsessään takaa eläintenpitokiellon valvonnan tehokkuutta, voidaan tämän kuitenkin katsoa edesauttavan erityisesti seura- ja lemmikkieläimiä koskevien eläintenpitokieltojen valvontaa. Koska eläintenpitokiellon valvontaa voitaisiin esitetyn sääntelyn nojalla siten suorittaa eräin edellytyksin myös kotirauhalla suojatuissa tiloissa, voidaan sääntelyn odottaa vaikuttavan myös tältä osin eläintenpitokiellon rikkomistapauksia vähentävästi sitä mukaa kuin tietoisuus valvontavaltuuksien muutoksesta yleistyy.

Koska esityksen arvioidaan lisäävän eläintenpitokieltojen määräämistä ainakin tietyissä eläinsuojelurikostapauksissa, esityksen arvioidaan vaikuttavan myös valvontaviranomaisen toimintaan ja resursointiin lisääntyvien valvontatehtävien kautta. Vaikutusten suuruusluokkaa ja toteutumista on kuitenkin vaikea ennakoida, koska tietoja nimenomaisesti eläintenpitokieltojen valvonnasta aiheutuvista resurssitarpeista ei ole käytettävissä. Lisäksi resurssivaikutukset riippuisivat osaltaan myös ainakin siitä, millä tavalla eläinten hyvinvoinnin valvontaa kokonaisuudessaan toteutettaisiin, ja kyettäisiinkö esimerkiksi valvontamenetelmien yhdenmukaistamisella tai ennalta ehkäisevillä tuki- ja ohjaustoimenpiteillä saavuttamaan tehokkuushyötyjä. Vaikutusten suuruusluokkaa ja merkitystä voidaan kuitenkin pyrkiä arvioimaan ainakin karkealla ja suuntaa antavalla tasolla eläinten hyvinvoinnin valvontaa koskevien aiempien tietojen perusteella.

Eläinsuojeluvalvontaa koskevia resurssitietoja on kuvattu eräissä Ruokaviraston julkaisuissa. Eläinten hyvinvoinnin valvontaa vuonna 2025 koskevan raportin tietojen mukaan yhteenlaskettu eläinten hyvinvoinnin valvontaan käytetty työaika aluehallintovirastoissa on ollut noin 17 henkilötyövuotta; vastaavasti kunnan valvontaeläinlääkärien osalta työaika on ollut noin 90 henkilötyövuotta. Valvontakäyntejä on raportin mukaan suoritettu kokonaisuudessaan yhteensä 7 759. Ruokaviraston tilikautta 2025 koskevan tilinpäätösraportin mukaan eläinten hyvinvoinnin valvonnan toteutunut henkilötyömäärä on ollut 87 henkilötyövuotta. Nimenomaisesti eläintenpitokieltojen valvontaan kohdistettuja resursseja ei näiden tietojen perusteella kuitenkaan voida suoraan erottaa muusta eläinsuojeluvalvonnasta. Myöskään esimerkiksi keskimääräistä eläintenpitokiellosta aiheutuvien valvontakäyntien määrää ei voida erottaa muista valvontakäynneistä. Näiden tietojen johtamiseksi voidaan karkean laskelman laatimista varten soveltaa seuraavia olettamia.

Vuosittain määrättävien eläintenpitokieltojen määrän on tiettyjen eläinsuojelurikosten osalta edellä arvioitu kasvavan mahdollisesti noin 20 %:lla, jolloin eläintenpitokieltoja määrättäisiin vuodessa arviolta yhteensä 135 tapauksessa. Oletuksella, että jokaisen eläintenpitokiellon osalta suoritettaisiin lähtökohtaisesti yksi valvontakäynti vuodessa, että epäkohtia havaittaisiin samassa suhteessa kuin eläintenpitokiellon rikkomistapauksia on Poliisihallitukselta saatujen tietojen mukaan aiemmin esiintynyt, että rikkomistapauksissa valvontakäyntien määrä kaksinkertaistettaisiin kiellon jäljellä olevan keston ajaksi ja että eläintenpitokiellon keskimääräinen kesto olisi noin 3,25 vuotta, muodostuisi keskimääräiseksi valvontakäyntien vuosittaismääräksi noin 470. Mikäli yhden valvontakäynnin edellyttämä työaika olisi neljä työpäivää, eläintenpitokieltojen valvonnan resurssitarve olisi karkeasti noin 8,5 henkilötyövuotta. Nykytilanteen mukaisia, keskimäärin vuodessa määrättävien eläintenpitokieltojen määriä ja soveltuvin osin samoja taustaolettamia käyttämällä laskettuun, nykytilannetta kuvaavaan työmäärään verrattuna eläintenpitokieltojen valvonnan resurssitarve kasvaisi arviolta noin 0,2 henkilötyövuotta. Arvio sisältää kuitenkin merkittäviä epävarmuustekijöitä. Lisäksi esityksessä ehdotettavan, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn vaikutuksia valvontaviranomaisten toimintaan ei ole mahdollista tarkasti ennakoida. Vaikutukset valvontaviranomaisten toimintaan ja resursseihin edellyttävät seurantaa.

4.2.3 Vaikutukset eläinsuojelurikollisuuteen ja rikoksen uusimisriskiin

Esityksen vaikutusten arviointia suhteessa eläinsuojelurikollisuuteen ja erityisesti rikoksen uusimisriskiin vaikeuttaa se, ettei näistä eläintenpitokiellon vaikutuksista ole tällä hetkellä käytettävissä kattavaa tutkimustietoa tai muuta selvitystä. Eläinsuojelurikosten uusimista koskevia viimeaikaisia tutkimuksia on sinänsä löydettävissä ulkomaisista julkaisuista, mutta niissä saavutettujen tutkimustulosten tulkintaa vaikeuttaa muun ohella käytettyjen aineistojen suppeus sekä Suomesta poikkeavat tutkimukselliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Saatavilla olevan tutkimustiedon perustella voidaan kuitenkin hyvin yleisellä tasolla todeta, että eläinsuojelurikoksiin syyllistyneiden tulevan rikoskäyttäytymisen riskin arvioinnissa on tunnistettavissa eräitä, osin muuttumattomia ja osin muuttuvia rikoksen uusimiseen yhteydessä olevia tekijöitä. Muuttuvien tekijöiden osalta eläinsuojelurikollisuutta koskevassa ulkomaisessa kirjallisuuskatsauksessa on esitetty, että muun muassa tiettyjen päihde- ja mielenterveyshäiriöiden on havaittu esiintyvän yleisemmin eläinsuojelurikoksiin syyllistyneiden keskuudessa (Olivia Reid ‒ Emma Alleyne. Animal abuse recidivism: a narrative review. The Journal of Forensic Practice. Vol. 26, No. 1. Emerald Publishing Limited 2024, s. 18‒30).

Vaikka esitetyllä eläintenpitokieltoa koskevalla sääntelyllä ei sinällään ole yhteyttä näihin taustatekijöihin, tarjoaa eläintenpitokiellon käytön lisääminen ja kiellon voimassaoloaikojen pidentäminen sekä valvonnan tehostaminen osaltaan puitteita muille interventioille ja toimenpiteille, jotka suoranaisemmin liittyvät uusimisriskin kannalta merkityksellisiin tekijöihin. Tästä syystä esityksen voidaan odottaa johtavan ainakin jossain määrin eläinsuojelurikollisuuden vähenemiseen. Koska tarkempaa selvitystä eläinsuojelurikollisuuteen vaikuttavista tekijöistä ja erityisesti näiden syy-seuraussuhteista rikoksen uusimiseen nähden ei ole saatavilla, ovat vaikutuksen toteutuminen ja suuruusluokka kuitenkin epävarmoja.

4.2.4 Vaikutukset eläinten hyvinvointiin

Koska esityksen arvioidaan lisäävän eläintenpitokiellon käyttöä ja vaikuttavuutta sekä johtavan ainakin jossain määrin eläinsuojelurikollisuuden vähenemiseen, voidaan esityksen katsoa vaikuttavan myönteisesti eläinten hyvinvointiin. Tältä osin kyse olisi erityisesti siitä, että eläintenpitokiellon vaikuttavuuden lisäämisen voidaan odottaa yleisesti vähentävän eläinten hyvinvointia vaarantavia tai vahingoittavia tekoja ja tilanteita.

Toisaalta eläintenpitokiellon vähimmäiskestojen pidentäminen ja kiellon määräämiseen johtaneiden taustasyiden parantumiselle varattava aika voisivat parhaimmillaan vaikuttaa eläinten hyvinvoinnin lisääntymiseen myös pysyväisluonteisemmalla tavalla. Ehdotetun lainsäädännön vaikutukset eläinten hyvinvointiin riippuvat kuitenkin tältä osin keskeisesti myös niiden toimeenpanoon, valvontaan sekä eläintenpitoa koskeviin ohjaus- ja tukitoimenpiteisiin osoitettavista resursseista.

4.2.5 Taloudelliset vaikutukset

Lisääntyvän eläintenpitokieltojen määräämisen, määrättyjen kieltojen valvonnan ja täytäntöönpanon sekä esitetyn, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemusmenettelyn arvioidaan johtavan oikeudenhoidon toimialakustannusten kasvuun.

Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn taloudellisten vaikutusten tarkkaa suuruusluokkaa on kuitenkin haastavaa arvioida, sillä hakemusmenettelyyn päätyvien asioiden määrän ennakointiin liittyy useita epävarmuustekijöitä, eikä täsmällisiä tietoja nykylainsäädännön mukaisen tilanteen kustannusvaikutuksista ole saatavilla. Esityksen taloudellisia vaikutuksia voidaan siten arvioida tältä osin vain suuntaa antavasti.

Vaikka esityksen vaikutuksia uusien käsiteltävien hakemusasioiden vuosittaismäärään ei voida täsmällisesti arvioida ennakolta, voidaan näiden uusien hakemusasioiden määrää pitää todennäköisesti suhteellisen pienenä verrattuna käräjäoikeuksiin vuosittain saapuvien hakemusasioiden määrään. Vuonna 2025 kaikkiin käräjäoikeuksiin saapui yhteensä 51 188 hakemusasiaa. Vuosina 2024 ja 2023 vastaavat luvut olivat 48 125 ja 44 982. Mikäli eläintenpitokieltojen määrääminen lisääntyisi perusmuotoisten eläinsuojelurikosten yhteydessä edellä aiemmin arvioidulla tavalla eli noin 20 %:lla ja kieltojen määräämisen oletetaan jatkuvan muuten lähivuosien keskimääräistä käytäntöä vastaavalla tavalla, määrättäisiin eläintenpitokieltoja vuosittain vastaisuudessa arviolta noin 135 tapauksessa. Näistä eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevaan hakemusmenettelyyn päätyisi vaikeasti arvioitava määrä.

Esityksen taloudellisia vaikutuksia voidaan toisaalta tältä osin mallintaa numeerisesti ainakin suuntaa antavasti eräiden lisäoletusten avulla. Oletuksella, että hakemusmenettelyyn päätyisi vuosittain määrättävistä eläintenpitokielloista kolmasosa, aiheutuisi menettelystä vuositasolla noin 34 650–46 350 euron kustannukset tuomioistuimille keskimäärin muiden rikosoikeudellisten asioiden käsittelystä aiheutuvien yksikkökustannusten perusteella arvioituna. Tähän arvioon ei kuitenkaan sisälly hakemusasioita, jotka koskevat aiemmin menettelyssä tehdyn hakemuksen uudistamista, eikä mahdollisesti hovioikeudessa käsiteltäviä muutoksenhakuasioita. Näiden asioiden vaikutuksen täsmällinen arvioiminen ei ole mahdollista ilman menettelyn käytännön soveltamista koskevia tietoja. Vaikutuksia voidaan kuitenkin myös näissä yhteyksissä pyrkiä mallintamaan edellä sovellettujen ja eräiden muiden lisäoletusten avulla.

Mikäli vuosittain määrättävät eläintenpitokiellot pysyisivät vakioituina kieltojen kokonaismäärän, eri eläinsuojelurikosten suhteellisten osuuksien ja kieltojen keston osalta, ja jokaisen hakemusasian käsittelykulut, -aika ja menestymismahdollisuudet olisivat tunnetut, voitaisiin hakemusmenettelyn kokonaiskustannuksille käräjäoikeudessa laskea vuosittain keskimäärin aiheutuvien käsittelytapahtumien pohjalta erilaisia, suuntaa antavia kustannusarvioita riippuen siitä, millaisia yksikköhintoja tuomioistuinkäsittelyn osalta sovelletaan. Hakemusmenettelystä käräjäoikeusvaiheessa voitaisiin näiden oletusten perusteella arvioida aiheutuvan vuositasolla noin 68 000‒91 000 euron kustannukset.

Mikäli arviossa otetaan huomioon myös mahdollinen eläinsuojelurikostuomiota tai hakemuksen hylkäämispäätöstä koskevan muutoksenhaun vaikutus, muodostuu kustannusarvioiden laskenta huomattavan monimutkaiseksi, sillä laskentaan tarvitaan vielä lisää olettamia koskien hovioikeuskäsittelyyn ohjautuvien asioiden määrää, käsittelyn keskimääräistä kestoa ja yksikköhintaa sekä muutoksenhaun menestymistodennäköisyyttä. Olettaen, että hovioikeuden käsittelyajat, jatkokäsittelylupien myöntämissuhde ja keskimääräiset käsittelykulut pysyisivät vakioituina ja kieltoon määrätyn vahingoksi ratkaistuissa asioissa muutosta hakisi aina 50 % kieltoon määrätyistä, arvioidut kokonaiskustannukset olisivat käräjäoikeuskäsittelyssä sovellettavasta yksikkökustannuksesta riippuen noin välillä 172 000‒195 000 euroa, kun oletetaan lisäksi, että muutoksenhaun yleinen menestymisaste olisi jatkuvasti 20 %.

On kuitenkin korostettava, että tietopohjan puutteellisuuden johdosta laskelmat perustuvat olettamiin ja yksinkertaistuksiin, joihin ei välttämättä sisälly kaikkia kustannusvaikutusten muodostumiselle tai tuomioistuinten resursoinnille relevantteja muuttujia. Tarkempien kustannusvaikutustietojen saaminen edellyttäisi hakemusmenettelyä koskevia seurantatietoja. Valmistelun aikana arvioitujen, edellä esitettyjen laskelmien muodostamisessa käytettyihin oletuksiin nähden vaihtoehtoisten skenaarioiden valossa voidaan kuitenkin suuntaa antavasti arvioida, että eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn vuosittaiskustannukset jäisivät useimmissa tapauksissa odotettavasti alle 300 000 euron.

Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn käyttöönottoon liittyisi edellä arvioitujen kustannusten lisäksi uutta lainsäädäntöä koskevia koulutuskustannuksia sekä tarvittavien järjestelmämuutosten kertaluonteisia toteuttamiskustannuksia. Luonnoksesta hallituksen esitykseksi annetun Tuomioistuinviraston lausunnon mukaan järjestelmämuutosten kustannusten suuruus olisi noin 100 000 euroa. Esitysluonnoksesta annetun Oikeusrekisterikeskuksen lausunnon myöhemmässä täydennyksessä esitetyn mukaan eläintenpitokieltorekisterin osalta mahdollisesti tarvittavat tekniset muutokset eivät aiheuttaisi mainittavia lisäkustannuksia.

Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevat asiat käsiteltäisiin tuomioistuimissa hakemusasioina, joista perittäisiin tuomioistuinmaksu. Edellä tuomioistuinten kustannusten arvioinnissa sovellettujen olettamien perusteella näiden asioiden käsittelystä voisi aiheutua 310 euron tuomioistuinmaksulla tuomioistuintuloja yhteensä noin 44 000 euroa, kun laskelmaan sisällytetään myös hovioikeuskäsittelyt sekä mahdollinen eläinsuojelurikosasiaa koskeva prosessi.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskevien asioiden määrän arvioidaan edellä kohdassa 4.2.2 esitetyn mukaisesti muuttuvan, mutta muutoksen suuruusluokasta ei voida esittää täsmällisiä ennakkoarvioita. Ehdotuksen ei kuitenkaan arvioida lisäävän merkittävissä määrin käsiteltäväksi tulevia tapauksia esitutkinnassa, syyttäjällä tai tuomioistuimissa.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskevaa rangaistusasteikkoa esitetään muutettavaksi siten, että enimmäisrangaistukseksi säädettäisiin yhden vuoden vankeusrangaistus. Tällä ei arvioida olevan huomionarvoista merkitystä rangaistusten täytäntöönpanokustannuksiin ottaen huomioon, että ehdotetun säännöksen perusteella tuomittavien vankeusrangaistusten voidaan olettaa olevan tavallisesti ehdollisia.

Oikeusrekisterikeskukselta saatujen tietojen perusteella liiketoimintakiellon muuttamista tai kumoamista koskevia asioita saapuu käsiteltäväksi niin vähän, ettei niillä ole oleellista merkitystä normaalissa rekisterinpidossa. Vaikka liiketoimintakieltoa koskevia tietoja ei tässä suhteessa voida suoraan soveltaa eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevien asioiden tulevaan määrään, voidaan esityksen vaikutusten odottaa jäävän vähäisiksi, mikäli määrättyjen kieltojen vuosittaistaso muuttuisi ennakoidun mukaisesti.

Talouspoliittinen ministerivaliokunta linjasi helmikuussa 2024, että uusien EU:sta tulevien ja kansallisesta lainsäädännöstä tulevien velvoitteiden myötä tulevat tehtävät resursoidaan pääsääntöisesti luopumalla olemassa olevista tehtävistä tai tehostamalla nykyisten tehtävien hoitamista. Linjaus tarkoittaa tehtävien hoitamista nykyisten määrärahojen puitteissa. Esityksen täytäntöönpanon tehtävät hoidetaan nykyisten resurssien ja määrärahojen turvin hallinnonalan menokehyksen puitteissa. Toimeenpanon vaatimien resurssien määrää tulee seurata, ja mikäli toteumat osoittavat merkittäviä poikkeamia arvioidusta ja työmäärän merkittävää kasvua, tulee resurssimäärien tarkastusta tehdä kehys- ja talousarvioprosessissa.

4.2.6 Vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin

Esityksen vaikutusten on arvioitu olevan merkityksellisiä useamman perusoikeussäännöksen kannalta.

Perustuslain 7 §:ssä säädetään oikeudesta elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Koska esitetyllä sääntelyllä muutettaisiin eläintenpitokiellon rikkomista koskeva rangaistussäännös vankeusuhkaiseksi, olisi esityksellä tältä osin vaikutuksia henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen.

Perustuslain 10 §:ssä säädetään yksityisyyden ja kotirauhan suojasta. Ehdotettu muutos eläintenpitokiellon rikkomista koskevaan rangaistusasteikkoon olisi merkityksellinen tältä osin, sillä sen seurauksena tulisi mahdolliseksi suorittaa eläinten hyvinvoinnista annetussa laissa tarkoitettuja tarkastuksia sekä pakkokeinolain mukaisia kotietsintöjä kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa. Yksityisyyden suojalle merkityksellinen vaikutus liittyisi osaltaan myös siihen, että eläintenpitokieltojen keston pidentämisestä seuraa kieltoja koskevien, eläintenpitokieltorekisteriin sekä poliisin tietojärjestelmiin tallennettujen tietojen pidempi säilytysaika.

Perustuslain 15 §:ssä säädetään omaisuuden suojasta. Esityksellä olisi vaikutuksia omaisuuden suojaan, sillä eläintenpitokiellon käytön lisääntymisestä voidaan odottaa seuraavan myös eläintenpitokieltoon perustuvien menettämisseuraamusten tuomitsemisen lisääntyminen.

Koska menettämisseuraamus voidaan voimassa olevan rikoslain 17 luvun 23 a §:n nojalla kohdistaa myös sivullisen omistamaan mutta eläintenpitokieltoon määrätyn hallussa olevaan eläimeen, voisi esitys tosiasiallisesti olla merkityksellinen myös sivullisia koskevan omaisuuden suojan kannalta. Toisaalta viitatun lainkohdan nojalla menettämisseuraamuksesta päättävä tuomioistuin voi varata sivulliselle, joka omistaa menettämisseuraamuksen kohteena olevan eläimen kokonaan tai osittain, tilaisuuden noutaa eläimet korvauksetta itselleen, mikä vähentää ehdotetusta sääntelystä sivullisen omaisuuden suojaan kohdistuvia vaikutuksia.

Omaisuuden suojan kannalta vaikutuksia voi syntyä myös tiettyjen eläintenpidon muotojen kohdalla johtuen eläintenpitokiellon määräämisestä mahdollisesti aiheutuvista taloudellisista seurauksista, kuten esimerkiksi maataloustukia koskevasta takaisinperinnästä. Tältä osin vaikutuksia voidaan kuitenkin pitää vain välillisinä.

Perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön sekä elinkeinovapaudesta. Viitatun pykälän 1 momentin nojalla jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Koska esityksellä ei muutettaisi eläinsuojelurikosten eikä eläintenpitokiellon rikkomisen tunnusmerkistöjä, esitetty sääntely ei tässä suhteessa kaventaisi jokaisen oikeutta hankkia toimeentulonsa lain mukaisella toiminnalla. Koska esityksellä lisättäisiin eläintenpitokiellon käyttöä sekä kieltojen vähimmäiskestoa tietyiltä osin, vaikuttaisi esitetty sääntely tässä suhteessa puheena olevaan perusoikeuteen kuitenkin kaventavalla tavalla. Tämän vaikutuksen voidaan arvioida syntyvän myös välillisesti tiettyjen eläintenpidon muotojen kohdalla johtuen eläintenpitokiellon määräämisestä mahdollisesti aiheutuvista taloudellisista seurauksista, kuten esimerkiksi maataloustukia koskevasta takaisinperinnästä. Toisaalta vaikutuksia kaventaisi ehdotettu mahdollisuus määrätyn eläintenpitokiellon muuttamiseen tai kumoamiseen.

Perustuslain 20 §:ssä säädetään ympäristöä koskevasta vastuusta. Viitatun lainkohdan 1 momentin nojalla vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Lainkohtaa koskevien esityölausumien mukaan säännöksellä pyritään korostamaan luonnon ja muun ympäristön suojeluun liittyviä arvoja, jotka voidaan ymmärtää joko luonnon itseisarvon tai kaikille ihmisille jakamattomasti kuuluvan oikeuden käsitteiden kautta. Säännöksessä tarkoitettu vastuu koskee muun muassa eläimiä ja kasveja, ja vastuun kuulumisella kaikille on haluttu korostaa ympäristönsuojelun edellyttävän laaja-alaista yhteistyötä eri tahojen kesken. Vastuun piiriin kuuluvat sekä ympäristön tuhoutumisen tai pilaantumisen estäminen että aktiiviset luonnolle suotuisat toimet (HE 309/1993 vp, s. 66/I‒II).

Eläinsuojeluun ja eläinten hyvinvoinnin edistämiseen ei nimenomaisesti viitata perustuslain 20 §:n sanamuodossa, ja lainkohdan esitöissä eläimiin suoraan liittyvät maininnat esiintyvät luonnon monimuotoisuuden ja geneettisen rikkauden suojelemisen yhteydessä. Tähän nähden on aiheellista arvioida lähemmin, voidaanko eläinsuojelun ja eläinten hyvinvoinnin katsoa muodostavan osan pykälässä tarkoitetusta ympäristöperusoikeudesta.

Tältä osin huomiota voidaan kiinnittää yhtäältä ympäristöperusoikeudesta säädettäessä esitettyihin esityölausumiin. Kuten perusoikeusuudistuksen yhteydessä annetussa perustuslakivaliokunnan mietinnössä todetaan, tuolloin arvioitavana olleen, nykyistä perustuslain 20 §:n sanamuotoa vastanneen hallitusmuodon 14 a §:n sanamuodon osalta esitettiin valiokuntakäsittelyn aikana myös vaihtoehtoista muotoilua, jonka nojalla 1 momentissa säädettäisiin vastuun luonnosta ja sen suojelemisesta kuuluvan kaikille, kun taas 2 momentissa säädettäisiin oikeudesta terveelliseen ja monimuotoiseen ympäristöön. Perustuslakivaliokunta katsoi kuitenkin, että vaatimus luonnon monimuotoisuudesta voidaan luontevimmin kytkeä luonnon itseisarvon ja tulevien sukupolvien oikeuksien ulottuvuuteen. Vaikka aihetta ei valiokunnan mietinnössä tältä kannalta nimenomaisesti käsitellä, mietinnössä esitetyn perusteella monimuotoisuuden merkitystä ei liene välttämätöntä tulkita luontoa ja eläimiä koskevaa vastuuta rajoittavassa mielessä (PeVM 25/1994 vp, s. 9/II–10/I).

Toisaalta huomiota voidaan kiinnittää perustuslakivaliokunnan eräisiin viimeaikaisempiin lausuntoihin. Näissä perustuslakivaliokunta on katsonut yhtäältä koe-eläinten käyttöä koskevassa viitekehyksessä, että eläinten kivun, tuskan ja kärsimyksen välttämiseen pyrkiminen parhaalla mahdollisella tavalla on epäilemättä yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ja erittäin painava peruste alan toimijoiden tieteen vapauden, elinkeinovapauden ja omaisuuden suojan rajoittamiseen. Perustuslakivaliokunta katsoi kyseisellä perusteella olleen liityntä myös perustuslain 20 §:n ympäristövastuusäännökseen, vaikka eläinten hyvinvoinnin edistämisessä on kysymys ennemminkin eettisesti kestävästä periaatteesta kuin suoranaisesti perusoikeuksien turvaamisesta (ks. PeVL 2/2013 vp, s. 2/II ja siinä viitatut).

Sittemmin perustuslakivaliokunta on katsonut, että perustuslain 20 §:ssä tarkoitetun niin sanotun ympäristöperusoikeuden oikeudellinen merkitys on säätämisajankohdan ja silloin esitettyjen julistuksenomaisuuteen viittaavien perustelujen jälkeen vahvistunut. Tämän lisäksi valiokunnan mukaan ympäristöperusoikeutta voidaan pitää yleisen edun kannalta merkityksellisenä perusoikeutena, jolla voi olla epäsuoraa merkitystä ihmisten perusoikeuksien toteutumiselle (PeVL 17/2025 vp, s. 4–6). Lisäksi perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat sitoutuneet eläinten hyvinvoinnin vaatimusten täysimääräiseen huomioon ottamiseen unionin lainsäädännön täytäntöönpanossa (ks. esim. PeVM 3/2026 vp, s. 5 ja siinä viitatut).

Edellä todettu ympäristöperusoikeuden oikeudellisen merkityksen vahvistuminen sekä esitöihin palautettavissa oleva tulkinta elollisen luonnon suojelemisen merkityssisällön laajuudesta sekä säännöksen ilmaiseman suojeluvastuun yhteiskunnallisesta läpileikkaavuudesta puoltavat eläinsuojelun ja eläinten hyvinvoinnin edistämisen katsomista osaksi pykälässä tarkoitettua ympäristöperusoikeutta. Koska esityksellä lisättäisiin eläimiin kohdistuvien rikosten ja eläinten hyvinvoinnin vaarantumisen ehkäisemiseksi tarkoitetun eläintenpitokiellon käyttöä, parannettaisiin sen vaikuttavuutta turvaamistoimenpiteenä sekä tehostettaisiin määrättyjen kieltojen valvontaa, vaikuttaisi esitetty sääntely eläinten hyvinvointia ja siten ympäristöperusoikeutta edistävästi (ks. myös PeVL 58/2014 vp, s. 3/II; PeVL 43/2014 vp, s. 1/II–2/I).

Perustuslain 21 §:ssä säädetään oikeusturvaa koskevasta perusoikeudesta. Viitatun lainkohdan nojalla jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Esitykseen uutena sääntelynä sisältyvä, määrätyn eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskeva menettely olisi merkityksellinen oikeusturvaa koskevalle perusoikeudelle. Koska voimassa olevan lainsäädännön osalta lainvoimaisen eläintenpitokiellon kestoa tai sisältöä ei ole mahdollista muuttaa, vaikka tälle katsottaisiin olevan objektiivisesti perusteltu syy, edistäisi esitys oikeusturvaa koskevan perusoikeuden toteutumista tältä osin, vaikkakin menettelyyn toisaalta liittyisi tietty vähimmäisaika, jonka kiellon olisi tullut olla voimassa, ennen kuin kiellon muuttamista tai kumoamista koskeva hakemusmenettely olisi mahdollinen.

Ehdotetun lainsäädännön suhdetta perus- ja ihmisoikeuksiin käsitellään myös luvussa 10.

5.1 Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

5.1.1 Eläinsuojeluvalvonnan tehostamista koskevat toimenpiteet

Rikosoikeudellisen suhteellisuus- ja viimesijaisuusperiaatteen kannalta eläinsuojeluvalvonnan tehostamista voidaan pitää lähtökohtaisesti perusteltuna keinona puuttua eläinsuojelulainsäädännön vastaisiin menettelyihin. Hallinnollisessa menettelyssä toteutettavan eläinsuojeluvalvonnan keinoin on mahdollista puuttua ennalta estävästi tilanteisiin ja kehityskulkuihin, jotka muutoin voisivat johtaa vakavampien, eläinten hyvinvoinnille koituvien haittaseurausten aiheutumiseen. Mitä varhaisemmassa vaiheessa eläimen hyvinvointia vaarantavaan tilanteeseen voidaan puuttua, sitä parempiin lopputuloksiin tilanteeseen kohdistuvalla puuttumisella voidaan odottaa keskimäärin päästävän. Tuomioistuimissa käsiteltäviin eläintenpitokieltoasioihin verrattuna eläinsuojeluvalvonta voi olla myös menettelynä kevyempi sekä aiheutuvien kustannusten osalta että yleisemminkin. Koska valvonnan tehostamiseen liittyy osaltaan myös todellisen sekä koetun kiinnijäämisriskin kasvaminen, voidaan sitä pitää saatavilla olevan yleisen, rikoskäyttäytymistä koskevan tiedon valossa tehokkaana keinona torjua eläinsuojelurikollisuutta sekä muutakin eläinten hyvinvointia vahingoittavaa käyttäytymistä.

Ruokaviraston julkaiseman, eläinten hyvinvoinnin valvontaa vuonna 2024 koskevan raportin mukaan aluehallintovirastoissa käytössä olleen valvontaresurssin määrä on vuodesta 2018 alkaen laskenut siten, että vuonna 2024 valvontatehtäviin käytössä oli noin 18 henkilötyövuotta. Toisaalta viitatun raportin mukaan valvontaeläinlääkäreiden virkojen määrä sekä valtion valvontatehtäviin käytettävissä olevan työajan määrä ovat selvästi kasvaneet. Vuotta 2025 koskevan raportin tietojen perusteella molemmat kehityskulut ovat jatkuneet samansuuntaisina. Eläintenpitokiellon valvonnan tehokkuus riippuu lisäksi myös poliisin käytössä olevista resursseista sekä tehtävien priorisoinnista. Valvonnan tehostaminen edellyttäisikin kattavia, osin poikkihallinnollisia toimenpiteitä.

Lisäksi Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaiseman, eläinsuojeluvalvontaa ja eläinsuojelurikoksia koskevan katsauksen mukaan eläinsuojelurikosten taustalta voidaan tunnistaa eräitä, tekoon yleisellä tasolla yhteydessä olevia selittäviä tekijöitä (Kati Rantala – Aino Askolin – Tarja Koskela – Elli Valtonen – Kirsi Swan – Saara Kupsala – Laura Hänninen. Eläinsuojeluvalvonta ja eläinsuojelurikokset: katsaus ja suosituksia. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti. Katsauksia 72/2025). Katsauksen mukaan näihin tekijöihin lukeutuu erilaisia, esimerkiksi tekijän terveydentilaa tai taloudellisia olosuhteita koskevia seikkoja, mistä syystä katsauksessa painotetaan moniammatillisluonteisen yhteistyön tarvetta eläinsuojelurikosten torjumiseksi ja aiheutuvien rikosvahinkojen vähentämiseksi. Vastaavia näkökohtia on tunnistettu aiemmin mm. eläinten hyvinvoinnista annetun lain esitöissä (MmVM 33/2022 vp, s. 25–26). Tällaiset toimenpiteet eivät tilanteesta riippuen kuitenkaan välttämättä ole erityisen nopeavaikutteisia tai tehossaan muutoin verrattavissa eläintenpitokieltoon, johon liittyy rikoslain 17 luvun 23 a §:ssä säädetty menettämisseuraamus.

Osana valvonnan tehostamista koskevia vaihtoehtoisia toimenpiteitä voitaisiin myös harkita säätämistä eläimen hankkimisen edellytykseksi, että eläimen luovuttajalle esitettäisiin ajantasainen ote eläintenpitokieltorekisteristä ennen eläimen luovuttamista. Voimassa olevan eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 5 §:n 1 momentin nojalla eläintenpitokieltorekisteristä voidaan antaa ote, jos sen saaminen on perusteltua eläinsuojelun toteuttamiseksi tai muuta hyväksyttävää tarkoitusta varten. Esityölausuman valossa (HE 97/2010 vp, s. 35/II) lainkohdassa tarkoitettu hyväksyttävä syy voisi olla esimerkiksi eläimen myyminen tai sijoittaminen ulkopuolisen henkilön ylläpidettäväksi tai hoitoon. Vaikka rekisteriotteen esittämisvelvollisuuden asettamisella voitaisiin mahdollisesti ehkäistä osa eläintenpitokiellon rikkomisteoista, aiheuttaisi tämä sääntelyvaihtoehto osaltaan uuden tarpeen valvoa rekisteriotteiden esittämistä. Vaihtoehtoon liittyisi todennäköisesti varsin runsaasti hallinnollista taakkaa, minkä vuoksi mahdollisuuksia tällaisen sääntelyn toteuttamiseen ei ole tässä yhteydessä arvioitu enemmälti.

5.1.2 Rikosperusteisen eläintenpitokiellon määräämisen harkinnanvaraisuuden muuttaminen

Hankkeen valmistelun aikana saadussa lausuntopalautteessa on paikoin laaja-alaisestikin kannatettu tuomioistuimen harkintavallan kaventamista rikosperusteisen eläintenpitokiellon määräämisen osalta. Tältä osin on esitetty muun ohella, että eläintenpitokielto tulisi määrätä aina, kun syyksi luetaan tietty rikos.

Koska eläintenpitokieltoa on kuitenkin vakiintuneesti pidetty turvaamistoimena eikä rangaistuksena, voisi tällainen sääntely olla perusteltua ja oikeasuhtaista vain sillä edellytyksellä, että tiettyjen tunnusmerkistöjen alaisuuteen kuuluviin menettelyihin syyllistymisen voitaisiin poikkeuksetta katsoa merkitsevän sellaista vaaraa rikoksen uusimisesta tai eläimen hyvinvoinnista huolehtimisen laiminlyönnistä, että kiellon määrääminen olisi tarpeen. Toisaalta on selvää, että esimerkiksi perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä hyvin erilaisissa tilanteissa, joista jokaisessa vaaraa rikoksen uusimisesta tai eläimen hyvinvoinnin laiminlyömisestä ei voida pitää samanlaisena. Sanottu ilmenee myös voimassa olevan rikoslain 17 luvun 23 §:n sääntelyssä siten, että törkeän eläinsuojelurikoksen osalta harkintavaltaa on vähemmän kuin vähemmän vakavien tekomuotojen osalta. Turvaamistoimen tarpeellisuuden arvioinnissa huomiota on rikosnimikkeiden ohella kiinnitettävä myös konkreettisiin tosiseikkoihin. Tuomioistuimen harkintavallan poistamista ei siksi ole pidetty perusteltuna.

5.1.3 Eläintenpitokieltoa koskevasta syyttäjän vaatimistaakasta luopuminen

Lainsäädäntöhankkeen valmistelun aikana useampi lausunnonantaja on kannattanut eläintenpitokieltoa koskevan sääntelyn muuttamista siten, että kiellon määrääminen olisi mahdollista tuomioistuimen omasta aloitteesta ilman voimassa olevan lain mukaista, syyttäjän esittämää vaatimusta koskevaa edellytystä. Lausuntopalautteessa esitetyn mukaisesti eläintenpitokiellon määrääminen on eräissä tapauksissa estynyt, koska syyttäjä ei ole muistanut vaatia kiellon määräämistä.

Vaikka yksin prosessuaalisesta syystä johtuvaa eläintenpitokiellon määräämisen estymistä voidaan lähtökohtaisesti pitää epätoivottavana kiellolla suojattavien oikeushyvien kannalta, on syyttäjän vaatimistaakalle kuitenkin painavia perusteita. Kuten edellä kohdassa 2.5.5 on todettu, syyttäjän vaatimistaakkaa on pidetty eläintenpitokieltoa koskevissa esitöissä tärkeänä sekä asian riittävän selvittämisen että vastaajan oikeusturvan kannalta. Esityölausuman (ks. HE 97/2010 vp, s. 17/I) mukaisesti vastaajan oikeusturva ja asian perusteellinen selvittäminen edellyttävät, että vaatimus eläintenpitokieltoon tuomitsemisesta tulee esiin oikeusprosessin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tällöin vastaajalla on tilaisuus lausua siitä ja muutoinkin puolustautua vaatimusta vastaan, eikä eläintenpitokieltoon tuomitseminen tule hänelle yllätyksenä. Syyttäjän esittämä vaatimus myös varmistaa sen, että tuomioistuin ottaa kiellon määräämiseen tuomiossaan kantaa. Tämän lisäksi eläintenpitokieltoon liittyvän menettämisseuraamuksen esitöissä on katsottu perustelluksi muuttaa lainsäädäntöä siten, että menettämisseuraamuksen tuomitseminen nimenomaisesti edellyttää syyttäjän vaatimusta (ks. HE 97/2010 vp, s. 17/I–II).

Vaatimistaakan säilyttäminen on perusteltua myös rikosasioiden käsittelyn yleisen prosessuaalisen luonteen kannalta. Rikosprosessi on viimeistään 1990-luvulla toteutetun alioikeusuudistuksen yhteydessä muotoutunut niin kutsutuksi adversariaaliseksi prosessiksi, jossa rikosasian kantajan tehtävänä on vaatimuksillaan määrittää oikeudenkäynnin kohde ja huolehtia osaltaan vaatimustensa perusteiden riittävästä selvittämisestä. Tämä merkitsee muun ohella, että kantajan asiana on huolehtia omien vaatimustensa esittämisestä oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Vaikka prosessinjohto ja asian riittävästä selvittämisestä huolehtiminen kuuluvat myös rikosasian yhteydessä tuomioistuimelle, viran puolesta ja tuomioistuimen omasta aloitteesta määrättävät, muut kuin asian käsittelyä tuomioistuimessa koskevat turvaamistoimet sopivat heikosti yhteen kantajan aloitteellisuutta ja toimimisvastuuta korostavan prosessin perusluonteen kanssa.

Lisäksi vaatimistaakan säilyttämistä puoltaa se, että syyttäjällä on lähtökohtaisesti käytössään tuomioistuinta laajempi aineisto eläintenpitokieltoa koskevaa harkintaa varten esitutkinta-aineiston muodossa. Mikäli sääntelyä muutettaisiin, ja eläintenpitokielto olisi vastaisuudessa mahdollista määrätä myös tuomioistuimen omasta aloitteesta, voisi syntyä tilanteita, joissa esitutkinta-aineiston ja syyttäjän arvion mukaan eläintenpitokiellon määräämättä jättämiselle on painavia perusteita, mutta kyseinen aineisto ei tulisikaan tältä osin osaksi oikeudenkäyntiaineistoa eikä siten tuomioistuimen tietoon. Tällöin, koska sääntely ei enää takaisi eläintenpitokieltoa koskevan kysymyksen käsittelyä prosessin aikana, tuomioistuin voisi päätyä määräämään eläintenpitokiellon sekä syyttäjän että vastaajan käsitysten ja odotusten vastaisesti.

Syyttäjän vaatimistaakasta luopuminen asettaisi eläintenpitokiellon myös muista, edellä tarkastelluista lakisääteisistä kieltomenettelyistä tässä suhteessa poikkeavaan asemaan. Muiden voimassa olevan lainsäädännön mukaisten, tuomioistuimessa hakemusasioina käsiteltävien kieltomenettelyjen osalta edellytetään syyttäjän tai lähestymiskieltoasioissa muun prosessiosapuolen vaatimusta, jotta kielto voitaisiin määrätä.

5.1.4 Uuden hakemuksen jättämistä koskeva odotusaika eläintenpitokiellon muuttamis- tai kumoamishakemuksen hylkäämisen seurauksena

Lainsäädäntöhankkeen valmistelun aikana on selvitetty vaihtoehtoisena sääntelyratkaisuna myös mallia, jossa eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen hylkäämisen seurauksena olisi, ettei hakija voisi jättää uutta, samaa määrättyä kieltoa koskevaa hakemusta tiettynä, esimerkiksi vuoden mittaisena odotusaikana. Ottaen huomioon, että hakemusmenettelyn yhteydessä olisi kohdennetusti arvioitu hakijan edellytyksiä osallistua eläinten hyvinvoinnista vastaamiseen, voitaisiin hakemuksen hylkäämisen katsoa ainakin tietyissä tapauksissa tukevan arviota, ettei hakijan tilanteen voitaisi perustellusti odottaa kehittyvän ratkaisevissa määrin suotuisampaan suuntaan aivan lähitulevaisuudessa.

Tällaiseen vaihtoehtoon voisi eräissä tapauksissa liittyä myös kustannustehokkuutta koskevia näkökohtia, sillä odotusaika odotettavasti vähentäisi tuomioistuimeen saapuvien hakemusasioiden määrää estämällä hakemuksen uusimisen heti hylkäävän päätöksen saamisen jälkeen. Mikäli hakemusmenettelylle säädettäisiin yhden vuoden odotusaika, jossa hakemuksen hylkäävän päätöksen vaikutuksena olisi lykätä seuraavaa uusintahakemuksen mahdollisuutta, arvioidut vuositason käsittelykustannukset olisivat yksin käräjäoikeustasolla tarkasteltuna yksikköhinnasta riippuen noin 36 000–48 000 euroa, kun laskennassa sovelletaan samoja olettamia kuin aiemmin edellä esityksen taloudellisten vaikutusten arvioinnin yhteydessä. Verrattuna edellä käräjäoikeusmenettelyn osalta esitettyihin kustannusarvioihin odotusaika saattaisi vähentää vuosittaisia käsittelykustannuksia enimmillään noin 50 000 eurolla. Jos arviossa otettaisiin mukaan myös sekä eläintenpitokiellon perusteena olevaa rikostuomiota että kiellon muuttamis- tai kumoamisasioita koskeva muutoksenhaku, kustannuserojen suuruus riippuisi muun ohella siitä, vaikuttaisiko odotusaika eläintenpitokiellon perusteena olevaan eläinsuojelurikostuomioon tai kiellon muuttamis- tai kumoamisasiassa annettua hylkäävää ratkaisua kohdistuvaan muutoksenhakuun. Mikäli tällaista vaikutusta ei olisi, ja mallien muut parametrit pidetään vakioina, tuottaisi odotusaika tässäkin yhteydessä laskennallisena arviona enimmillään noin 75 000 euron kustannusvaikutuksen. Jos sen sijaan odotusajalla olisi muutoksenhakua lisäävä vaikutus, johtaisi tämä vaikutuksen pienentymiseen.

Odotusajan sisältävää sääntelyvaihtoehtoa voitaisiin kuitenkin pitää monin tavoin ongelmallisena. Odotusaikaa koskevia säännöksiä ei sisälly muihin lakisääteisiin kieltomenettelyihin, eikä valmistelun aikana ole ilmennyt perusteita poikkeavalle sääntelyratkaisulle eläintenpitokiellon osalta. Odotusaikaa koskeva vaihtoehtoinen sääntelyratkaisu voisi olla ongelmallinen myös suhteellisuusperiaatteen ja eläintenpitokiellon turvaamistoimiluonteen kannalta. Odotusaikasäännös rajoittaisi eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemusmenettelyn soveltamista erityisesti voimassaoloajaltaan lyhyempien määräaikaisten eläintenpitokieltojen yhteydessä. Tämän seurauksena voisi olla, että tosiasiassa tarpeettomaksi käyneen kiellon sisältöön tai voimassaoloon ei voitaisi puuttua, mikäli taustalla olisi lähimenneisyydessä hylätty hakemus. Toisaalta myös pidempiaikaisten kieltojen osalta voitaisiin pitää ongelmallisena, ettei kiellon voimassaoloa ja sisältöä voitaisi mitoittaa suhteessa kiellon määräämiselle ja suojafunktiolle relevantteihin rikoksen uusimisen ja eläinten hyvinvoinnin vaarantamisen riskiin.

Odotusaikaa koskeva säännös voisi johtaa myös eläintenpitokiellon sisällön ja voimassaolon sekä kiellolla suojattavien tarkoitusperien välisen suhteen heikentymiseen. Syynä tähän on, että eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen hylkääminen voisi johtua eri syistä, joista kaikki eivät liity eläinsuojelun kannalta merkityksellisiin seikkoihin. Jos hakemus olisi esimerkiksi sisällöltään puutteellinen, hylkääminen voisi tällaisessa tapauksessa perustua pelkästään prosessuaaliseen seikkaan. Toisaalta myös tapauksissa, joissa hylkäämisen voitaisiin katsoa perustuvan rikoksen uusimista tai eläinten hyvinvoinnin vaarantamista koskeviin seikkoihin, kyse voisi tällöinkin olla joko prosessuaalisesta, esimerkiksi saatavilla olevan selvityksen esittämättä jättämistä koskevasta syystä, tai varsinaisesta eläinsuojelullisesta syystä, jossa asiassa saadun selvityksen valossa relevantin vaaran ei voitaisi vielä katsoa poistuneen. Tällaisessakin hylkäämistilanteessa kyse voisi tietyissä tapauksissa olla syystä, jonka voitaisiin perustellusti ennakoida muuttuvan lähitulevaisuudessa.

Ainoa voimassa oleva, vaihtoehtoista sääntelyratkaisua muistuttava säännös sisältyy elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annettuun lakiin (781/2005), jonka 2 §:n 1 momentin nojalla ehdonalaista vapauttamista koskevan asian valmistelu hovioikeudessa alkaa hakemuksen saapumisesta mutta kuitenkin aikaisintaan kaksi vuotta ennen mahdollista vapauttamisajankohtaa. Edellä tarkoitetusta odotusajasta poiketen kyse ei tältä osin ole varsinaisesti siitä, ettei hakemuksen tekeminen tiettynä ajankohtana olisi mahdollista, vaan siitä, että asian valmistelu aloitetaan aikaisintaan tietyn ajan kuluttua. Esitöiden mukaan (HE 262/2004 vp, s. 55/I) kahden vuoden määräajan tarkoituksena on antaa eri osapuolille riittävästi aikaa asian käsittelyyn ja mahdollisen vapauttamisen valmisteluun. Hakemuksen valmistelun kannalta on keskeistä, että rikoslain 2 c luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitettujen seikkojen tarkastelulle voidaan saada riittävä pohja. Kyseisen lainkohdan mukaan harkittaessa kysymystä ehdonalaisesta vapauttamisesta kiinnitetään huomiota elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, muihin rangaistuksiin, jotka elinkautinen vankeusrangaistus käsittää tai jotka on suoritettu 10 a §:ssä tarkoitettuna vankilassaoloaikana, tuomitun muuhun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen sekä 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin seikkoihin. Vapauttamisharkinnassa tulee ottaa huomioon vankeuslain 4 luvun 6 §:ssä tarkoitetun rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vankila-aikainen käyttäytyminen muutenkin. Harkinnassa voidaan myös ottaa huomioon vangin sitoutuminen noudattamaan valvotusta koevapaudesta annetun lain (629/2013) 4 §:ssä tarkoitettua lääkehoitoa ja siihen mahdollisesti liitettyä muuta hoitoa ja tukea koskevia ehtoja. Eläintenpitokieltoa koskevaan hakemusmenettelyyn ei kuitenkaan liittyisi samantapaisia asian käsittelyyn ja kiellon muuttamiseen valmistautumisen tarpeita kuin elinkautisvankien vapauttamismenettelyssä, eivätkä menettelyt viitekehyksensä puolesta ole muiltakaan osin toisiinsa rinnastettavissa.

Lopuksi odotusaikasäännöksen sisältävään sääntelyratkaisuun mahdollisesti liittyviin kustannussäästöihin voisi liittyä epävarmuustekijöitä, koska odotusajalla saattaisi olla eläintenpitokieltoon määrättyjen käyttäytymistä ohjaava vaikutus suhteessa kiellon perusteena olevaa eläinsuojelurikostuomiota koskevaan muutoksenhakuun. Toisaalta odotusaikasäännös saattaisi lisätä muutoksenhakuasioita myös koskien niitä käräjäoikeuden ratkaisuja, joissa eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskeva hakemus on hylätty. Mikäli odotusaika johtaisi siihen, että muutoksenhakuasioiden määrä hovioikeuksissa lisääntyisi, voisi tämä vähentää mallin mahdollisia kustannussäästöjä verrattuna esityksessä ehdotettuun sääntelyyn. Koska hakemusmenettelyyn soveltuisi joka tapauksessa oikeusministeriön asetuksella säädetty hakemusmaksu, olisi tämä omiaan vähentämään selvästi perusteettomien hakemusasioiden määrää.

Edellä mainittujen näkökohtien johdosta odotusajan liittämistä eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen hylkäämiseen ei ole katsottu perustelluksi.

5.1.5 Muut toteuttamisvaihdot eläintenpitokiellon rikkomisen enimmäisrangaistuksen sekä eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn vähimmäisaikojen osalta

Eläintenpitokiellon rikkomisen enimmäisrangaistuksen osalta vaihtoehtona esityksessä ehdotettuun sääntelyyn nähden olisi säätää esitettyä yhden vuoden vankeusrangaistusta lyhyemmästä kuuden kuukauden vankeusrangaistuksesta.

Kuuden kuukauden vankeusrangaistusta koskevan vaihtoehdon perusteeksi voitaisiin viitata muun ohella siihen, että kyseinen enimmäisrangaistus on rikoslain 17 luvun viitekehyksessä melko yleinen. Eläinten ja eläinten hyvinvoinnin suojelemisen kasvaneen yhteiskunnallisen merkityksen perusteella eläintenpitokiellon rikkomisen vahingollisuus ja vaarallisuus on kuitenkin arvioitu siinä määrin muihin lakisääteisiin kieltomenettelyihin rinnastettavaksi, että esityksessä ehdotetaan eläintenpitokiellon rikkomisen enimmäisrangaistukseksi yhden vuoden vankeusrangaistusta.

Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta vaihtoehtoisina sääntelyratkaisuina on arvioitu erilaisia aikamääreitä koskien vähimmäisaikaa, jonka kiellon on tullut olla voimassa ennen hakemuksen vireilletuloa, kun kyse on hakijalle määrätystä ensimmäisestä kiellosta. Vaihtoehtoisina aikamääreinä olisi tässä yhteydessä mahdollista säätää yhtäältä kuuden kuukauden ja toisaalta yhden vuoden vähimmäisajasta, jonka olisi kuluttava ennen hakemuksen vireilletuloa, ennen kuin hakemus kiellon muuttamiseksi tai kumoamiseksi voitaisiin hyväksyä.

Kuuden kuukauden vähimmäisaikaa koskevaa sääntelyvaihtoehtoa voitaisiin perustella viittaamalla esimerkiksi mahdollisiin tapauksiin, joissa eläintenpitokiellon määräämiseen johtaneiden seikkojen ja taustasyiden voitaisiin perustellusti katsoa olevan tehokkaasti ja luotettavasti parannettavissa lyhyessä ajassa. Toisaalta säädännäisen vähimmäisajan mitoittamisessa lähtökohdaksi on otettava tapaukset, joissa tilanteen parantumiselle on varattava enemmän aikaa. Siksi kuuden kuukauden vähimmäisaika eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn yhteydessä on arvioitu liian lyhyeksi.

Yhden vuoden vähimmäisaika vastaisi lausuntokierroksella olleessa esitysluonnoksessa aiemmin omaksuttua sääntelyratkaisua. Tällaista aikamäärettä voitaisiin pitää perusteltuna osin vastaavista syistä kuin edellä on kuuden kuukauden vähimmäisaikaa koskevan vaihtoehdon osalta esitetty. Yhden vuoden vähimmäisaika lisäisi eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn käytettävyyttä myös kestoltaan lyhyempien kieltojen osalta. Valmistelun edetessä on kuitenkin päädytty siihen, että kahden vuoden vähimmäisaikaa on pidettävä perusteltuna. Vaikka pidempi vähimmäisaika rajoittaakin menettelyn soveltamista lyhyempien kieltojen yhteydessä, on vähimmäisaikaa koskevassa sääntelyssä kuitenkin huomioitava eläinten hyvinvoinnin turvaamista koskevat näkökohdat. Eläintenpitokiellon tehokkuuden turvaamistoimenpiteenä voidaan katsoa edellyttävän, että kiellon määräämiseen johtaneiden seikkojen parantumiselle varataan riittävästi aikaa. Koska perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen yhteydessä käsillä voi olla myös tilanteita, jotka eivät ole nopeasti korjattavissa, tulee säädännäisen vähimmäisajan olla riittävä myös tällaisten tilanteiden varalta. Tästä syystä jatkovalmistelussa on katsottu, että aiemmin esitetyn yhden vuoden vähimmäisajan sijasta perusteltu vähimmäisaika olisi tältä osin kaksi vuotta.

Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta myös vaihtoehtoinen, valmistelun yhteydessä aiemmin omaksuttu sääntelyratkaisu olisi rajata hakemuksen vireilletuloa edeltävä pidempi, viiden vuoden vähimmäisaika koskemaan ainoastaan tilanteita, joissa kyse on aiemmin kieltoon määrätylle henkilölle määrätystä uudesta eläintenpitokiellosta. Sen sijaan tilanteissa, joissa henkilö ensimmäistä kertaa eläintenpitokieltoon määrättäessä määrätään suoraan pysyvään eläintenpitokieltoon, on aiempana lähtökohtana ollut ehdotuksen mukaisen lyhyemmän vähimmäisajan soveltaminen. Tällaista ratkaisua voitaisiin perustella viittaamalla siihen, että lyhyempi vähimmäisaika edistäisi pysyvän eläintenpitokiellon oikeasuhtaista mitoittamista mahdollistamalla kiellon mukauttamisen joustavammin olosuhteissa tapahtuneisiin muutoksiin. Lisäksi mahdollista olisi viitata siihen, että pysyvän eläintenpitokiellon määrääminen voi perustua myös seikkoihin, joiden merkitystä eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta voi olla vaikeampaa ennakoida. Tällaiset seikat voisivat koskea esimerkiksi henkilön heikkoa terveydentilaa kiellon määräämishetkellä ja sen myöhempää kehitystä.

Toisaalta pysyvän eläintenpitokiellon määrääminen henkilölle perustuisi vastaisuudessakin siihen, että tämä on tuomioistuimessa katsottu pysyvästi kykenemättömäksi tai soveltumattomaksi omistamaan, pitämään tai hoitamaan eläimiä taikka muuten vastaamaan niiden hyvinvoinnista. Mikäli eläintenpitokieltoon määrättävän henkilön ensimmäinen kielto määrättäisiin pysyvänä, olisi tällaisessa tilanteessa kyse korostetun vakavasta ja eläinten hyvinvoinnin kannalta vaarallisesta tilanteesta. Lisäksi kieltoon määräämisen yhteydessä olisi jo erityisesti arvioitu, onko henkilön kyvyttömyyttä tai soveltumattomuutta eläinten hyvinvointia koskevaan vastuunkantoon pidettävä pysyvänä. Tähän nähden voidaan pitää perusteltuna, että viiden vuoden vähimmäisaikaa sovellettaisiin myös niissä tilanteissa, joissa ensimmäistä kertaa eläintenpitokieltoon määrättävä henkilö määrätään pysyvään kieltoon.

5.1.6 Muut vaihtoehtoiset keinot

Luonnoksesta hallituksen esitykseksi saadussa lausuntopalautteessa on esitetty lisäksi eräitä muita esityksessä ehdotetulle sääntelylle vaihtoehtoisia tai täydentäviä keinoja.

Osa lausuntopalautteessa esitetyistä vaihtoehtoisista keinoista on liittynyt eläintenpitokiellon vähimmäiskestoon eri asiayhteyksissä. Eräät lausunnonantajista ovat esittäneet eläintenpitokiellon yleisen, yhden vuoden vähimmäiskeston uudelleen arviointia katsoen, että pituudeltaan yhden vuoden kieltoa ei voitaisi pitää tehokkaana turvaamistoimena. Lisäksi osassa lausuntopalautetta on katsottu, että eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn yhteydessä tulisi soveltaa jatkovalmistelussa omaksuttuun kahden vuoden vähimmäisaikaan verrattuna vielä pidempiä vähimmäisaikoja. Lausuntopalautteessa on eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta esitetty myös harkittavaksi ehdotetun, pidempää kiellon vähimmäisaikaa koskevan säännöksen muuttamista siten, että pidempi viiden vuoden vähimmäisaika koskisi myös tilanteita, joissa henkilö on määrättynä samanaikaisesti useampaan kuin yhteen eläintenpitokieltoon.

Tältä osin voidaan kuitenkin todeta, että eläintenpitokiellon voimassa olevan, yhden vuoden vähimmäiskeston korottaminen olisi ongelmallista sääntelyn oikeasuhtaisuuden kannalta. Koska eläintenpitokiellon määräämiseen johtaneet menettelyt ja niiden merkitys eläinten hyvinvoinnin turvaamista ja rikoksen uusimisriskiä koskevalle arviolle vaihtelevat, olisi erityisesti lievien eläinsuojelurikosten, eläinsuojelurikkomusten ja eläinkuljetusrikkomusten osalta vaikeaa määrittää yleisesti sovellettavaa ja nykyistä pidempää eläintenpitokiellon vähimmäiskestoa. Eläintenpitokiellon muuttamisen tai kumoamisen kannalta kahta vuotta pidempään, yleisesti sovellettavaan vähimmäisaikaan liittyisi samanlaisia ongelmia. Useamman samanaikaisen eläintenpitokiellon tilanteissa voitaisiin katsoa, että pidempi vähimmäisaika on perusteltavissa eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta. Toisaalta esityksessä ehdotetun sääntelyn perusteella pidempi vähimmäisaika tulisi kyseeseen muun muassa tilanteissa, joissa kiellon muuttamista tai kumoamista hakeva henkilö on lainvoimaisesti määrätty muuhun kuin hakemuksen kohteena olevaan eläintenpitokieltoon. Tämän seurauksena pidempi vähimmäisaika tulisi sovellettavaksi, kun jokin henkilölle määrätyistä eläintenpitokielloista on tullut lainvoimaiseksi.

Lausuntopalautteessa on esitetty myös voimassa olevaan lainsäädäntöön nähden uusia turvaamistoimenpiteitä ja seuraamuksia, kuten väliaikaisen sekä ehdollisen eläintenpitokiellon määräämistä, eläintenpitokiellon pidentämistä kiellon rikkomisen seurauksena sekä tuotannon hallittua alasajoa koskevia vaihtoehtoja.

Mahdollista väliaikaista tai ehdollista eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä tulisi arvioida ensinnäkin suhteessa eläinten hyvinvoinnista annetun lain 12 luvussa säädettyihin hallinnollisiin pakkokeinoihin. Esimerkiksi viitatun lain 95 §:n nojalla valvontaviranomainen voi kieltää sitä, joka rikkoo eläinten hyvinvointisäädöksiä, jatkamasta tai toistamasta määräysten vastaista menettelyä tai toimintaa. Valvontaviranomainen voi määrätä kyseisen kiellon väliaikaisena asian selvittämisen tai epäkohdan korjaamisen ajaksi, jos se on välttämätöntä eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Asian selvittämiseksi annettava väliaikainen kielto on voimassa, kunnes valvontaviranomainen antaa asiassa lopullisen ratkaisunsa. Valvontaviranomaisen on huolehdittava siitä, että lopullista ratkaisua varten tarvittavat selvitykset tehdään viipymättä. Kieltoa voidaan tehostaa uhkasakolla, teettämisuhalla tai keskeyttämisuhalla. Vaikka kyseisen kiellon rikkomista ei itsessään ole säädetty rikoksena rangaistavaksi, voivat rikkomistapaukset mahdollisesti tulla arvioitaviksi eläintenpitokiellon rikkomista ankarammin rangaistavina eläinsuojelurikoksina. Lisäksi valvontaviranomaisen eläinten hyvinvoinnista annetun lain nojalla määräämän kiellon voidaan katsoa toteuttavan pitkälti samoja tarkoitusperiä kuin mihin lausuntopalautteessa on ehdollisen eläintenpitokiellon osalta viitattu. Edellä todettuun nähden väliaikaisena tai ehdollisena määrättävästä eläintenpitokiellosta säätämistä ei ole katsottu tässä yhteydessä tarkoituksenmukaiseksi.

Eläintenpitokiellon pidentämistä kiellon rikkomistapauksissa koskevan vaihtoehtoisen sääntelyratkaisun osalta huomiota voidaan kiinnittää siihen, että vastaavanlaista sääntelyä sisältyy voimassa olevan liiketoimintakiellosta annetun lain 17 §:ään. Liiketoimintakiellon ja eläintenpitokiellon rikkomistilanteiden välillä voidaan kuitenkin havaita merkityksellisiä eroja. Liiketoimintakiellosta annetun lain 1 §:n mukaan liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Sen sijaan eläintenpitokiellon tarkoituksena on eläinten hyvinvoinnin turvaaminen ja eläimeen kohdistuvan rikoksen uusimisriskin torjuminen. Liiketoimintakiellon pitentämisen tarkoituksena voidaan katsoa olevan kilpailuvääristymän poistaminen ja liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen suojaaminen, johon kieltoon määrätyn osallistumisen liiketoimintaan voidaan katsoa väistämättä vaikuttavan ainakin jossain määrin. Sen sijaan eläintenpitokieltoon määrätyn rikkoessa kieltoa yhteys eläinten hyvinvoinnin vaarantumiseen ja rikoksen uusimisriskiin voi ainakin tietyissä tapauksissa olla lievempi tai epäsuorempi, kuten esimerkiksi eläimen osaomistustilanteissa. Tilanteissa, joissa eläintenpitokiellon pidentämistä voitaisiin pitää perusteltuna, saattaisi lisäksi olla kyse myös eläinsuojelurikoksina arvioitavista menettelyistä, mikä mahdollistaisi uuden, aiempaa pidemmän tai pysyvän eläintenpitokiellon määräämisen. Tästä syystä eläintenpitokiellon pidentämistä koskevaa sääntelyä ei ole katsottu tässä yhteydessä tarpeelliseksi.

Viranomaisvalvonnassa tapahtuvaa hallittua alasajoa koskevan sääntelyvaihtoehdon osalta voidaan todeta, että kyseinen keino saattaisi tietyissä tilanteissa mahdollistaa eläintenpidon lopettamisen elinkeinonharjoittajan kannalta eläintenpitokiellon määräämistä edullisemmassa menettelyssä. Lausuntopalautteessa viitatuin tavoin menettely voisi soveltua tilanteisiin, joissa eläinten hyvinvoinnin turvaaminen ei välttämättä edellyttäisi välittömiä tai akuutteja toimenpiteitä.

Tämän sääntelyvaihtoehdon osalta on kuitenkin huomioitava, että eläintenpidon lopettaminen hallitulla tavalla vaikuttaisi olevan mahdollista jo voimassa olevan lainsäädännön puitteissa. Eläintenpidossa ilmenneiden ja eläinsuojeluvalvonnassa todettujen epäkohtien perusteella mahdollista olisi, että valvontaviranomainen ja elinkeinonharjoittaja toimivat yhteistyössä toiminnan lopettamiseksi eläinten hyvinvoinnin turvaavalla tavalla ja lisäksi mahdollisuuksien mukaan muutkin tavoitenäkökohdat huomioon ottaen. Eläinsuojeluvalvonnan puitteissa tapahtuva toiminnan lopettaminen voisi olla myös hallittuun alasajoon verrattuna eläinten hyvinvoinnin ja elinkeinonharjoittajan edun kannalta suotuisampi vaihtoehto, sillä tällainen lopettaminen voisi tulla kyseeseen jo aiemmissa vaiheissa kuin vasta eläintenpitokiellon määräämistä harkittaessa.

Vaihtoehtoisia keinoja on esitetty lisäksi eläintenpitokieltorekisteriä koskien. Lausuntopalautteessa on viitattu viranomaisten, jalostusyhteisöjen sekä yksityishenkilöiden tarpeisiin saada nykyistä tehokkaammin tieto eläintenpitokiellon voimassaolosta. Keinoina on tältä osin esitetty erillisen kyselyjärjestelmän luomista eläintenpitokieltorekisteriä koskien sekä automaattista tiedonvälittymistä viranomaisille eläintenpitokieltoa koskevasta rekisterimerkinnästä ja kiellon muuttamisesta tai kumoamisesta.

Tältä osin voidaan huomata ensinnäkin, että eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 5 §:n 1 momentin nojalla eläintenpitokieltorekisteristä voidaan antaa ote, jos sen saaminen on perusteltua eläinsuojelun toteuttamiseksi tai muuta hyväksyttävää tarkoitusta varten. Lainkohdan esitöiden mukaan yksityisillä tai muilla kuin 6 §:ssä tarkoitetuilla viranomaisilla voi yksittäisissä tapauksissa olla perusteltu tarve saada kielloista tietoja eläinsuojelullisista syistä. Esityölausuman perusteella hyväksyttävä syy voisi olla esimerkiksi eläimen myyminen tai sijoittaminen ulkopuolisen henkilön ylläpidettäväksi tai hoitoon. Otteen hakijan olisi luonnollisesti yksilöitävä pyyntönsä ja se, että se täyttää laissa säädetyt edellytykset. Otteen luovuttamisen edellytysten olemassaolon ratkaisisi rekisterinpitäjä (HE 97/2010 vp, s. 35/II).

Eläintenpitokieltorekisteriin merkittävät tiedot ovat salassa pidettäviä. Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 5 §:n nojalla yksityishenkilön on kuitenkin mahdollista saada yksittäisessä tapauksessa tarvittavat tiedot kiellosta, kun tämä on perusteltua esimerkiksi eläimen myymisen tai hoitoon sijoittamisen kannalta. Sen sijaan erillisen, eläintenpitokiellon voimassaoloa koskevan kyselyjärjestelmän luominen johtaisi siihen, että eläintenpitokiellon voimassaoloa koskevia tietoja olisi rajoittamattomasti saatavilla. Vaikka tällaisen järjestelmän käyttämisen tekniseksi edellytykseksi asetettaisiin esimerkiksi vahva tunnistautuminen, kyseistä keinoa ei silti olisi pidettävä täysin ongelmattomana henkilötietojen käsittelyä koskevan lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden kannalta.

Toisena asiana voidaan huomata, että eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 6 §:n nojalla jalostusyhteisö, joka kirjaa eläimiä kantakirjaan tai muuhun jalostusrekisteriin, voi eläinsuojelun toteuttamiseksi pyytää kirjaamisen hakijaa esittämään mainitulle yhteisölle nähtäväksi hakijaa koskevan otteen eläintenpitokieltorekisteristä. Lainkohdassa tarkoitetulla jalostusyhteisöllä on salassapitovelvollisuuden estämättä oikeus ilmoittaa eläinsuojelusta vastaaville viranomaisille, jos se sille esitetyn hakemuksen ja hakijaa koskevan otteen perusteella havaitsee, että hakija ei toiminnassaan noudata eläintenpitokieltoa. Lainkohdan esitöiden mukaan otteen toimittamisella vain nähtäväksi estetään se, että jalostusyhteisö keräisi tai tallettaisi mainittuja tietoja henkilötietolain vastaisesti. Otteen pyytämismahdollisuus ja mahdollisuus ilmoittaa kiellon rikkomisesta viranomaisille toimisi käytännössä suurelta osin ennalta ehkäisevästi siten, ettei eläintenpitokieltoon määrätty todennäköisesti yrittäisi rekisteröidä eläintenpitokieltotuomiossa tarkoitettuja eläimiä (HE 97/2010 vp, s. 36/II).

Eläintenpitokieltoa koskevan tiedon välittymisellä suoraan jalostusyhteisölle saattaisi olla eläintenpitokiellon vaikuttavuutta ja jalostusyhteisön toiminnan tehokkuutta lisäävä vaikutus. Tällaista sääntelyvaihtoehtoa ei kuitenkaan välttämättä voitaisi pitää oikeasuhtaisena henkilötietojen suojan kannalta.

Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 4 §:n 1 momentin nojalla rekisteriin talletetuista tiedoista saa salassapitosäännösten estämättä antaa tietoja eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi kiellon valvonnasta huolehtiville eläinsuojelulain (247/1996) 34, 34 a ja 35–37 §:ssä mainituille viranomaisille. Viitatun pykälän 2 momentin nojalla tiedot voidaan luovuttaa myös teknisen käyttöyhteyden avulla.

Koska voimassa oleva lainsäädäntö vaikuttaisi mahdollistavan automaattisen tiedonvälittymisen viranomaisille eläintenpitokieltoa koskevasta rekisterimerkinnästä ja kiellon muuttamisesta tai kumoamisesta, ei lainsäädännön muuttamiselle tältä osin ole ilmennyt tarvetta.

Lopuksi lausuntopalautteessa on viitattu myös eläintenpitokieltoa koskevan sääntelyn muuttamiseen siten, että lain sanamuodossa eläintenpitokiellon mahdolliseksi sisällöksi määritettäisiin myös, että kieltoon määrätty saisi ainoastaan pitää hallussaan joitain muita kuin rikoksen kohteena olleita tai tekoaikana hallussa olleita eläimiä tai tiettyä määrää eläimiä. Kuten lausuntopalautteessa todetaan, tällaisia ratkaisuja on tehty oikeuskäytännössä jo aiemmin, ja määrällisesti rajoitetun eläintenpidon sallimisella voitaisiin edistää kohtuullisten ratkaisujen saavuttamista. Tällaisen sääntelyratkaisun osalta voidaan tosin huomata, että samantapainen lopputulos voidaan saavuttaa myös nykyisen lainsäädännön puitteissa eläintenpitokiellon määräämisharkinnan, eläimen omistamista koskevien poikkeusmahdollisuuksien sekä ehdotetun eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn yhteydessä.

5.2 Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot

5.2.1 Ruotsi

Eläintenpitokiellosta säädetään Ruotsin eläinsuojelulain (djurskyddslag, 2018:1192) 9 luvussa, jota koskevia täydentäviä säännöksiä sisältyy myös eläinsuojeluasetukseen (djurskyddsförordning, 2019:66). Lisäksi koirien ja kissojen valvonnasta annetussa laissa (lag om tillsyn över hundar och katter, 2007:1150) säädetään koiran pitämistä koskevan kiellon (hundförbud) määräämisestä. Esityölausumien perusteella viimeksi mainitun lain nojalla määrättävän kiellon on ennen kaikkea tarkoituksena suojata lähiympäristöä ongelmallisesti käyttäytyvän koiran aiheuttamilta haitoilta, kun taas eläinsuojelulain nojalla määrättävä kielto pyrkii nimenomaisesti eläinsuojelullisten tarkoitusperien turvaamiseen.

Eläinsuojelulain 9 luvun 1 §:n nojalla lääninhallituksen (länsstyrelsen) on määrättävä eläintenpitokielto luonnolliselle henkilölle, joka on vakavasti laiminlyönyt eläimen valvonnan tai hoitamisen; pahoinpidellyt eläintä; jättänyt noudattamatta valvontaviranomaisen antamaa, eläinsuojelulain 8 luvun 9 §:ssä tarkoitettua päätöstä, jos noudattamatta jättämisellä katsotaan olevan olennaista merkitystä eläinsuojelunäkökohtien kannalta; on ollut toistuvasti tällaisten päätösten kohteena, jos eläintenpitokieltoa voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelunäkökohtien kannalta; on tuomittu lainvoimaisella tuomiolla tai hyväksytyllä rangaistusmääräyksellä rikoskaaren 16 luvun 13 §:ssä tarkoitetusta eläinrääkkäyksestä tai törkeästä eläinrääkkäyksestä; on tuomittu lainvoimaisella tuomiolla tai hyväksytyllä rangaistusmääräyksellä eläinsuojelulain 10 luvun 1‒5 §:ssä tarkoitetusta rikoksesta tai on tuomittu yrityssakkoon (företagsbot) tällaisesta rikoksesta, jos eläintenpitokieltoa voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelunäkökohtien kannalta, tai; on määrätty lain 10 luvun 6 a §:n nojalla seuraamusmaksuun valvontaviranomaisen toimesta, jos eläintenpitokieltoa voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelunäkökohtien kannalta. Eläinsuojelulain 9 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla eläintenpitokieltoa ei kuitenkaan määrätä, jos on todennäköistä, ettei kiellon määräämiseen muutoin johtava asiaintila tule toistumaan.

Eläinsuojelulain 9 luvun 2 §:n nojalla eläintenpitokielto voidaan määrätä koskemaan kaikkia eläinlajeja. Kielto voidaan myös rajoittaa koskemaan vain yhtä tai useampaa eläinlajia, ja siihen voidaan liittää eläinten lukumäärää tai muita eläintenpitoa koskevia ehtoja. Kielto voidaan määrätä määräaikaisena tai toistaiseksi voimassa olevana. Lääninhallituksen on kumottava kielto, jos kielto ei enää ole tarpeen.

Eläinsuojelulain 10 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo eläintenpitokieltoa, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Viitatun pykälän 2 momentin nojalla jos teko on tehty tahallisesti ja koskenut eläinsuojelunäkökohtien kannalta olennaista velvoitetta, on rangaistuksena kuitenkin vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Lain 11 luvun 2 §:n nojalla eläintenpitokieltoon voidaan hakea muutosta valituksella yleiseen hallintotuomioistuimeen.

Koirien ja kissojen valvonnasta annetun lain 15 §:n nojalla lääninhallitus voi kieltää henkilöä, joka vakavasti laiminlyö tai on laiminlyönyt koiran valvontaa, pitämästä koiraa. Kieltoon määräämistä harkittaessa on otettava huomioon eritoten, onko asianosainen henkilö syyllistynyt rikokseen, jossa koiraa on käytetty tekovälineenä; onko asianosaiselle annettu toistuvasti lain 8 §:ssä tarkoitettuja määräyksiä tai kieltoja; tai onko asianosainen pitänyt koiraa, joka on otettu huostaan lain 11 §:n nojalla. Kieltoa ei määrätä, jos on ilmeistä, etteivät kiellon harkitsemiseen johtaneet olosuhteet tule toistumaan. Kielto voidaan määrätä joko määräajaksi tai toistaiseksi voimassa olevaksi. Alle 15-vuotiaalle kieltoa ei kuitenkaan voida määrätä. Lain 27 §:n nojalla kielto on heti täytäntöönpantavissa, jollei asiassa toisin määrätä.

Koirien ja kissojen valvonnasta annetun lain 22 §:n nojalla joka rikkoo koiran pitämistä koskevaa kieltoa, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Lain 26 §:n nojalla kieltoon voidaan hakea muutosta yleisessä hallintotuomioistuimessa.

Edellä esitetyn valossa voidaan havaita, että eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä on Ruotsin lainsäädännössä ainakin osin eriytetty erilaisten eläintenpidon muotojen välillä.

5.2.2 Norja

Norjan lainsäädännössä eläintenpitokieltoa koskevia säännöksiä sisältyy eri säädöksiin. Näistä soveltamisalaltaan laajimpana pidettävän, eläinten hyvinvoinnista annetun lain (dyrevelferdsloven) 33 §:n nojalla elintarviketurvallisuusvirasto (Mattilsynet) voi määrätä kyseisen lain soveltamisalaan kuuluvia toimintoja koskevan tarpeellisen kiellon sille, joka laiminlyö noudattaa olennaisia määräyksiä tai vakavasti taikka toistuvasti rikkoo kyseisen lain tai sen nojalla annetun säädösten määräyksiä. Kielto voidaan määrätä koskemaan kaikkia tai vain tiettyjä eläinlajeja sekä yhtä tai useampaa toimintoa. Kielto voidaan määrätä määräaikaisena tai toistaiseksi voimassa olevana. Rikosasian käsittelyn yhteydessä myös tuomioistuimella on toimivalta määrätä tällaisesta kiellosta. Eläinten hyvinvoinnista annetun lain 37 §:n nojalla eläintenpitokiellon rikkominen tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta on rangaistavaa sakolla, enintään yhden vuoden vankeusrangaistuksella tai kummallakin näistä, ellei muualla laissa ole säädetty ankarammasta rangaistuksesta. Jos tekoa on pidettävä törkeänä, rangaistuksena on vankeutta enintään kolmeksi vuodeksi.

Eläinten hyvinvoinnista annetun lain ohella eläintenpitokieltoa koskevia säännöksiä sisältyy lisäksi ainakin koirien turvallisesta pitämisestä annettuun lakiin (lov om forsvarlig hundehold), jonka 22 §:n nojalla poliisi voi eräissä, laissa tarkemmin ilmaistuissa yksittäistilanteissa kieltää henkilöä olemasta tekemisissä koiran kanssa. Kielto voidaan määrätä vain, jos henkilön koiranpitoa ei voida pitää turvallisena, tai jos kieltoa on pidettävä välttämättömänä yleisen tai yksittäisen henkilön turvallisuuden parantamiseksi. Lisäksi kielto voidaan määrätä, jos väkivallan käyttöä tai uhkaavaa käyttäytymistä koskevan rikoksen yhteydessä on käytetty koiraa. Kieltoon määrätty ei saa omistaa, pitää hallussaan, hoitaa eikä vastata koiran hoidosta edes osittain. Kielto voidaan rajata koskemaan tietynlaisia tai tietyn kokoisia koiria. Kiellon voimassaoloaika on kaksi vuotta, mutta vakavien tapausten yhteydessä voimassaolon pidentäminen on mahdollista. Jos kieltoa rikotaan, tai jos kiellon voimassaolon päättymisen jälkeen henkilö syyllistyy uudelleen viitatun lainkohdan 1 momentissa viitattuihin rikoksiin, kielto määrätään pysyväksi. Lain 28 §:n 4 momentin nojalla poliisin määräämän kiellon rikkomisesta tahallisesti tai huolimattomuudesta tuomitaan sakkoon tai enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen ja oheissakkoon.

5.2.3 Tanska

Tanskan lainsäädännössä eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä sisältyy eri säädöksiin. Soveltamisalaltaan laajimpana pidettävästä eläintenpitokiellosta säädetään eläinten hyvinvoinnista annetun lain (dyrevelfærdsloven, LBK nr 994, annettu 30.6.2025) 60 §:ssä. Tämän lisäksi lain 62‒69 §:ssä säädetään kaupallisesti harjoitettavan eläinten kuljetuksen yhteydessä tapahtuneen lainvastaisen menettelyn perusteella määrättävästä kiellosta osallistua eläinten kaupalliseen kuljetustoimintaan.

Eläinten hyvinvoinnista annetun lain 60 §:n 1 momentin nojalla henkilö, joka on tuomittu eläimen pahoinpitelemisestä tai vakavammasta eläimen vastuuttomasta kohtelusta, voidaan samalla tuomita pysyvään tai määräaikaiseen kieltoon omistaa, käyttää, hoitaa, teurastaa tai olla ylipäätään henkilökohtaisesti tekemisissä eläinten kanssa. Sama koskee sitä, joka on aiemmin syyllistynyt eläimen vastuuttomaan kohtelemiseen ja jonka katsotaan syyllistyneen uudelleen tällaiseen menettelyyn. Kielto voidaan rajoittaa koskemaan tiettyjä eläinlajeja. 2 momentin nojalla kielto voidaan määrätä ehdollisena, jos 1 momentissa tarkoitettua kieltoa ei voida pitää oikeasuhtaisena lainvastaisen menettelyn laatuun ja menettelyn olosuhteisiin nähden. Myös ehdollinen kielto voidaan rajoittaa koskemaan tiettyjä eläinlajeja. 3 momentin nojalla ehdollisen kiellon määrääminen edellyttää, että asianosainen ei kolmen vuoden koeaikana lopullisen tuomion antamisesta lukien menettele eläinten hyvinvointia koskevan lainsäädännön vastaisesti sellaisissa olosuhteissa, että tälle pitää määrätä eläintenpitokielto. 4 momentin nojalla eläimen pahoinpitelemisestä, vakavammasta vastuuttomasta kohtelusta tai vastuuttomasta kohtelusta tuomittu asianosainen, jolle on aiemmin määrätty ehdollinen eläintenpitokielto, ja joka on koeaikana syyllistynyt uudelleen menettelyyn, joka johtaa kiellon määräämiseen, on tuomittava ehdottomaan eläintenpitokieltoon. Kielto voidaan tässäkin tapauksessa rajata koskemaan vain tiettyjä eläinlajeja.

Pykälän 5 momentin nojalla ehdoton eläintenpitokielto on voimassa joko määräajan, joka lasketaan tuomion lainvoimaiseksi tulemisesta, tai pysyvästi. 6 momentin nojalla jos eläintenpitokielto on määrätty yli kahden vuoden pituiseksi 1 tai 4 momentin tai aiemman lainsäädännön nojalla, voidaan kiellon kumoaminen saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi ennen kiellon voimassaolon päättymistä. Menettely tapahtuu Tanskan rikoslain 78.3 §:n sääntelyn mukaisesti ja on mahdollinen aikaisintaan silloin, kun kielto on ollut voimassa kaksi vuotta. Kielto voidaan kumota vain erityisen painavien syiden perusteella. Mikäli asianosainen on aiemmin määrätty eläintenpitokieltoon, voi kiellon kumoaminen tulla kyseeseen vain aivan poikkeuksellisissa tapauksissa ja aikaisintaan silloin, kun kielto on ollut voimassa viiden vuoden ajan. 7 momentin nojalla tuomioistuin voi käsitellessään 1 tai 4 momentissa tarkoitettua asiaa määrätä asianosaisen eläintenpitokieltoon väliaikaismääräyksenä, kunnes asian käsittely on päättynyt. Kielto voidaan rajata koskemaan tiettyjä eläinlajeja tai tiettyä määrää eläimiä. Kiellosta päätettäessä voidaan myös määrätä, että kieltoa on noudatettava muutoksenhausta huolimatta.

Lain 60 §:n 1, 4 ja 7 momentissa tarkoitetun, ehdottomana määrätyn eläintenpitokiellon tai tuomioistuimen väliaikaisesti määräämän eläintenpitokiellon rikkominen on rangaistavaa sakolla tai vankeudella enintään kuudeksi kuukaudeksi. Lisäksi 8 momentin nojalla joka tietoisena 1, 4 tai 7 momentissa tarkoitetusta kiellosta luovuttaa kieltoon määrätylle eläimen siten, että menettely johtaa määrätyn kiellon rikkomiseen, on tuomittava sakkoon tai raskauttavien olosuhteiden vallitessa enintään 4 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Lisäksi eläinten hyvinvoinnista annetun lain 62‒69 §:ssä säädetään paljolti lain 60 §:n sääntelyä vastaavin tavoin eläinten kaupallisen kuljetustoiminnan yhteydessä tapahtuneen lainvastaisen menettelyn perusteella määrättävästä, eläinten kuljettamiseen osallistumista koskevasta kiellosta. Kielto voidaan määrätä henkilölle, joka kaupallisesti harjoittaa eläinten kuljetusta, ja sille, joka osallistuu tällaisen toiminnan suorittamiseen kuljettajana tai avustajana, jos asianosainen henkilö on tuomittu eläimen pahoinpitelemisestä tai vakavammasta eläimen vastuuttomasta kohtelusta kuljetuksen yhteydessä, tai jos asianosainen on aiemmin syyllistynyt eläimen vastuuttomaan kohteluun kuljetuksen yhteydessä ja tuomitaan uudelleen tällaisesta menettelystä. Kielto voidaan määrätä ehdollisena, jos ehdotonta kieltoa ei voitaisi pitää oikeasuhtaisena lainvastaisen menettelyn luonteeseen ja menettelyn olosuhteisiin nähden. Jos kielto määrätään ehdollisena, tulee asianosaisen suorittaa hyväksytysti elintarvikehallituksen (Fødevarestyrelsen) määräämässä ajassa näyttökoe koskien eläinten käsittelyä kuljetuksen aikana. Jollei koetta suoriteta hyväksytysti määräajan puitteissa, ei asianosainen saa osallistua eläinten kuljetustoimintaan ennen kuin hän on suorittanut kokeen hyväksytysti. Ehdolliseen kieltoon liittyvän koeajan aikana tapahtuvan uusimisen seurauksena on ehdottoman kiellon määrääminen, ellei erityisen lieventävien perusteiden nojalla kieltoa määrättäisi ehdolliseksi. Kielto voidaan eräin edellytyksin kohdistaa myös oikeushenkilöihin. Kiellon kumoamista voidaan hakea vastaavin edellytyksin kuin 60 §:n osalta on edellä esitetty.

Eläintenpitokiellosta säädetään lisäksi Tanskan koiralain (lov om hunden, LBK 329, annettu 2.3.2021) 12 a §:ssä. Viitatun lainkohdan 1 momentin nojalla henkilöä, joka on käyttänyt koiraa ihmiseen tai toiseen eläimeen kohdistetussa hyökkäyksessä tai uhkauksessa, laiminlyönyt koiran hillitsemisen havaittuaan sen hyökänneen ihmistä tai eläintä vastaan, sallinut omistamansa tai hoidossaan olevan koiran osallistumisen koiratappeluun, järjestänyt tällaisia tappeluita tai uusinut lainkohdassa tarkemmin määritetyn rikoksen tai lainvastaisen menettelyn, voidaan rikosasiassa annettavan tuomion yhteydessä kieltää pysyvästi tai määräaikaisesti olemasta henkilökohtaisesti tekemisissä koirien kanssa. 2 momentin nojalla jos tällainen kielto määrätään yli viiden vuoden määräajaksi, on kiellon kumoamista mahdollista hakea tuomioistuimessa vastaavin edellytyksin kuin edellä eläinten hyvinvoinnista annetun lain sääntelyn osalta on esitetty. Lain 12 §:n 3 momentin nojalla kiellon rikkominen on rangaistavaa sakolla tai enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistuksella.

Siten myös Tanskan lainsäädännön osalta eläintenpitokieltoa koskevaa tai hyvin läheisesti muistuttavaa sääntelyä on ainakin jossain määrin eriytetty erilaisten eläintenpidon muotojen välillä.

5.2.4 Islanti

Islannin lainsäädännössä eläintenpitokiellosta säädetään eläinten hyvinvoinnista annetussa laissa (lög um velferð dýra, annettu 8.4.2013). Lain 44 §:n nojalla vakavaan tai toistuvaan eläinten hyvinvoinnista annetun lain tai kyseisen lain nojalla annettujen säädösten vastaiseen menettelyyn syyllistynyt henkilö voidaan määrätä eläintenpitokieltoon. Kielto koskee eläinten hoitoa, eläimiin kohdistuvaa kaupankäyntiä sekä eläinten käsittelyä muutoinkin. Kielto voidaan määrätä koskemaan eläimiä yleensä tai vain tiettyihin eläinlajeihin kohdistettuna, ja se voi olla voimassa joko määräajan tai pysyvästi. Eläintenpitokiellon rikkomisesta tuomitaan sakkoon.

Lisäksi eläinten hyvinvoinnista annetun lain 39 §:n nojalla toimivaltainen viranomainen voi määrätä väliaikaisesta eläintenpitokiellosta peruuttamalla asianosaisen henkilön luvan pitää tai hoitaa eläimiä, jos se katsotaan tarpeelliseksi eläinten huonon kohtelun lopettamiseksi tai estämiseksi. Väliaikainen kielto on voimassa, kunnes kiellon määräämisen perusteena olleet olosuhteet ovat parantuneet tai asiassa annetaan tuomio. Lain 41 §:n nojalla jos väliaikaiseen kieltoon määrätty vastustaa päätöstä, on asianosaisella mahdollisuus saattaa kielto tuomioistuimen arvioitavaksi joko itsenäisenä asiana tai asianosaista vastaan nostetun syytteen käsittelyn yhteydessä.

5.2.5 Saksa

Saksan liittovaltiotason lainsäädännössä eläintenpitokieltoa koskevat säännökset sisältyvät eläinsuojelulain (Tierschutzgesetz, annettu 24.07.1972) 20 ja 20 a §:ään. Lain 20 §:n nojalla joka tuomitaan lain 17 §:n nojalla oikeudenvastaisesta teosta tai jätetään tällaisesta teosta tuomitsematta vain siksi, koska tämän syyntakeettomuus on näytetty tai sitä ei ole voitu poissulkea, voidaan myös tuomioistuimen päätöksellä määrätä eläinten pitämistä tai hoitamista sekä eläimiä koskevaa kaupankäyntiä ja muutoinkin ammattimaista eläinten kanssa toimimista koskevaan kieltoon kaikkien eläinlajien tai joidenkin tiettyjen lajin osalta joko vähintään yhden ja enintään viiden vuoden määräajaksi tai pysyvästi, jos on olemassa vaara siitä, että kyseinen henkilö uusisi lain 17 §:n tarkoittaman oikeudenvastaisen teon. Kielto astuu voimaan, kun tuomio tai rangaistusmääräys on saanut lainvoiman. Jos kiellon määräämisen jälkeen on olemassa perusteita olettaa, että vaara lain 17 §:ssä tarkoitetun teon uusimisesta ei enää ole käsillä, voi tuomioistuin kumota kiellon, jos kielto on ollut voimassa vähintään kuuden kuukauden ajan. Joka rikkoo eläintenpitokieltoa, on tuomittava sakkoon tai enintään yhden vuoden vankeusrangaistukseen.

Eläinsuojelulain 20 a §:n nojalla jos kiireellisten perusteiden nojalla voidaan olettaa, että lain 20 §:ssä tarkoitettu kielto tullaan määräämään, voi tuomari määrätä 20 §:ssä tarkoitetun kiellon väliaikaisena. Kielto on kumottava, jos sen peruste ei enää vallitse tai jos tuomioistuin jättää kiellon määräämättä antamassaan tuomiossa tai rangaistusmääräyksessä. Väliaikaisen kiellon rikkomisesta rangaistaan kuten 20 §:ssä tarkoitetun kiellon rikkomisesta.

5.2.6 Alankomaat

Alankomaiden lainsäädännössä eläintenpitokieltoa koskeva sääntelyä sisältyy keskisimmiltä osiltaan eläinlain (wet dieren, annettu 19.5.2011) 8.11 a artiklaan. Viitatun artiklan 1 kohdan nojalla yhteiskunnan, moraalin tai yhden tai useamman eläimen terveyttä tai hyvinvointia vahingoittavien rikosten estämiseksi voidaan määrätä turvaamistoimenpiteestä sellaisen tuomion yhteydessä, jolla henkilö on tuomittu rangaistukseen tai jätetty rangaistukseen tuomitsematta Alankomaiden rikoslain (wetboek van strafrecht, annettu 5.3.1881) 9a artiklan nojalla. Eläinlain 8.11 a artiklan 2 kohdan nojalla 1 kohdassa tarkoitetulla turvaamistoimenpiteellä voidaan kieltää eläinten pitäminen kokonaisuudessaan tai tietyn määrän ylittäviltä osin tai tiettyjä eläinlajeja koskien. Lisäksi asianosaista voidaan kieltää oleskelemasta tietyllä alueella. Artiklan 3 kohdan nojalla turvaamistoimenpide voidaan määrätä pysyväksi tai enintään 30 vuodeksi. Lain 8.12 artiklan 7 kohdan nojalla joka rikkoo lain 8.11 a artiklassa tarkoitettua kieltoa, on tuomittava Alankomaiden lainsäädännön mukaiseen kolmannen luokan sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

5.2.7 Ranska

Ranskan voimassa olevassa lainsäädännössä eläintenpitokieltoa koskevat säännökset sisältyvät rikoslakiin (code pénal), jossa eläintenpitokiellon määräämisestä säädetään useassa eri säännöksessä erilaisissa tilanteissa. Lain 131‒10 artiklan nojalla eläintenpitokielto tulkitaan Ranskan rikosoikeudessa luonnolliseen henkilöön kohdistettavaksi lisärangaistukseksi. Lain 131‒21‒2 artiklan nojalla eläintenpitokielto voidaan rajoittaa koskemaan tiettyjä eläimiä tai eläinryhmiä. Lisäksi viitatun lainkohdan nojalla syyksi luetun rikoksen vakavuus vaikuttaa määräaikaisena määrättävän kiellon pituuteen siten, että rikkomuksen (délit) perusteella määrättävän kiellon kesto ei saa ylittää viittä vuotta, kun taas rikoksen (crime) perusteella määrättävällä kiellolla määräajalla ei ilmeisesti ole määriteltyä enimmäispituutta. Toisaalta lain 131‒16 sekä 131‒18 artiklan nojalla eläintenpitokielto voidaan määrätä myös niin kutsuttujen vähäisten rikkomusten (contraventions) johdosta.

Lain 521‒1 artiklan 7 kohdan nojalla kyseisen artiklan nojalla rangaistukseen tuomittaville luonnollisille henkilöille voidaan tuomita lisärangaistus joko määräaikaisena tai toistaiseksi voimassa olevan eläintenpitokiellon muodossa. Lain 521–1–1 artiklan nojalla eläintenpitokielto voidaan määrätä myös eläimeen kohdistetun, seksuaalirikosluonteisen teon seurauksena. Lain 522‒2 artiklan nojalla määrättävän eläintenpitokiellon sisältö vastaa lain 521‒1 artiklan 7 kohdassa säädettyä, mutta sen soveltamisalana on lain 522‒1 artiklassa tarkoitettu kotieläimen, kesyn tai vangitun eläimen tahallinen, oikeudenvastainen tappaminen joko julkisesti tai yksityisesti pois lukien eräät, keskeytymättömän paikallisen perinteen nojalla järjestettävät härkätaistelu- tai kukkotappelutilaisuudet. Eläintenpitokiellon rikkomisesta säädetään rikoslain 434‒41 artiklassa, jonka 1 kohdan nojalla kiellon rikkomisesta tuomitaan kahden vuoden vankeusrangaistukseen ja 30 000 euron sakkoon.

5.2.8 Espanja

Eläintenpitokieltoa koskevat säännökset sisältyvät Espanjan lainsäädännössä sekä rikoslakiin (Código Penal, Ley Orgánica 10/1995) että eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin suojelemisesta annettuun lakiin (Ley 7/2023 de protección de los derechos y el bienestar de los animales).

Espanjan rikoslain 32‒34 artiklan nojalla eläintenpitokielto lukeutuu yleisesti rikoksen pääasiallisena tai oheisseuraamuksena määrättävissä oleviin, oikeudenmenetystä koskeviin erityisiin kieltoihin (inhabilitaciones especiales). Kielto voidaan määrätä joko niin kutsuttuna vähemmän vakavana rangaistuksena (pena menos grave) tai lievänä rangaistuksena (pena leve). Lain 33(3) artiklan f alakohdassa tarkoitettua eläintenpitokieltoa pidetään niin kutsuttuna vähemmän vakavana rangaistuksena. Viitatun lainkohdan nojalla rikosasian yhteydessä voidaan määrätä erityinen kielto harjoittaa eläimiin liittyvää ammattia, kaupankäyntiä tai liiketoimintaa tai pitää eläimiä hallussa. Kielto voidaan määrätä ainoastaan määräaikaisena ja vähintään vuoden ja yhden päivän sekä enintään viiden vuoden pituiseksi. 34 artiklan c kohdassa tarkoitettua eläintenpitokieltoa pidetään niin kutsuttuna lievänä rangaistuksena. Sen sisältö vastaa 33(3) artiklan f alakohdan sääntelyä muilta osin paitsi voimassaoloajan osalta, joka 34 artiklan c kohdan osalta on vähintään kolme kuukautta ja enintään yksi vuosi.

Rikoslain 340 bis ‒ 340 quinquies artiklan nojalla eläintenpitokielto voidaan määrätä viitatuissa lainkohdissa tarkoitettujen eläinsuojelurikosten johdosta luonnollisille henkilöille sekä eräin edellytyksin myös oikeushenkilöille.

Rikoslain sääntelyn perusteella määrättävän eläintenpitokiellon lisäksi eläintenpitokielto voidaan määrätä eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin suojelemisesta annetun lain nojalla. Viitatun lain 77(1) artiklan f alakohdan nojalla eläintenpitokielto ja kielto harjoittaa eläimiin liittyvää toimintaa voidaan määrätä oheisseuraamuksena kyseisen lain sääntelyn rikkomisen johdosta. Viitatun lainkohdan perustella kielto voidaan määrätä enintään viideksi vuodeksi, jos kyse on vakavasta rikoksesta, ja enintään kymmeneksi vuodeksi, jos kyse on erittäin vakavasta rikoksesta.

5.2.9 Italia

Italian lainsäädäntöön ei toistaiseksi sisälly muiden verrokkimaiden lainsäädäntöä vastaavaa, yleistä eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä. Italian rikoslakiin (codice penale, annettu 19.10.1930) sinänsä sisältyy säännöksiä, joiden nojalla eläinsuojelurikoksena pidettävän teon seurauksena voidaan määrätä kielto harjoittaa eläinten kuljetus-, myynti- tai jalostustoimintaa vähintään kolmeksi kuukaudeksi ja enintään kolmeksi vuodeksi tai vaihtoehtoisesti, jos kyse on teon uusimisesta, pysyvästi (544 sexies artikla). Joka rikkoo kyseistä kieltoa, on lain 389 artiklan nojalla tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Eläintenpitokieltoa ei kuitenkaan ilmeisesti voida määrätä koskemaan Suomen lainsäädännön tavoin eläimen omistamista tai eläintä koskevaan huolenpitoon osallistumista.

5.2.10 Englanti ja Wales

Eläintenpitokiellosta säädetään vuonna 2006 eläinten hyvinvoinnista annetun lain (Animal Welfare Act) 34 §:ssä. Viitatun lainkohdan nojalla tuomioistuin voi päättää eläintenpitokiellon määräämisestä (disqualification) rikokseen syyllistymisen perusteella. Kielto voidaan määrätä joko rikosoikeudellisen seuraamuksen sijasta tai sen lisäksi määräajaksi, jonka tuomioistuin harkitsee asianmukaiseksi. Tuomioistuin päättää myös kiellon sisällöstä viitatussa lainkohdassa ilmaistuissa rajoissa. Kiellon sisältönä voi olla esimerkiksi, ettei kieltoon määrätty henkilö saa omistaa eläimiä, pitää eläimiä, osallistua niiden pitämiseen eikä olla osapuolena järjestelyssä, jonka kautta henkilöllä on oikeus määrätä tavasta, jolla eläimiä pidetään, tai vaikuttaa siihen. Kielto voi koskea myös eläimiin kohdistuvaa kaupankäyntiä, eläinten kuljettamista tai kuljettamisen järjestämistä. Kielto voidaan määrätä koskemaan eläimiä ylipäätään tai yhtä tai useampaa eläinlajia. Tuomioistuin voi myös määrätä ajanjaksosta, jonka aikana kieltoon määrätty ei voi hakea kiellon kumoamista lain 43 §:ssä säädetyssä järjestyksessä. Eläintenpitokiellon rikkomiseen sovellettavan, tuomioistuimia lähtökohtaisesti sitovan seuraamusharkintaohjeistuksen (sentencing guideline) nojalla joka rikkoo eläintenpitokieltoa, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Lain 43 §:n nojalla eläintenpitokieltoon määrätyn on eräin edellytyksin mahdollista hakea kiellon kumoamista. Hakemuksen tutkimisen edellytyksenä on, että eläintenpitokielto on ollut voimassa vähintään vuoden lukien kiellon määräämispäivästä, että mahdollisesta aikaisemmasta kiellon kumoamista koskevan hakemuksen jättämisestä on kulunut ainakin yksi vuosi, ja että muut lain 34 ja 42 §:ssä tarkoitetut vähimmäisajat ovat myös kuluneet loppuun. Jos hakemus hyväksytään, tuomioistuin voi hakemuksen johdosta kumota eläintenpitokiellon tai muuttaa sitä hakijan eduksi. Jos hakemus hylätään, tuomioistuin voi määrätä ajanjaksosta, jona hakijan ei ole mahdollista saattaa vireille eläintenpitokiellon kumoamista koskevaa uutta hakemusta.

Lisäksi vaarallisista koirista annetun lain (Dangerous Dogs Act) 4 §:ssä säädetään rikosperusteisesta, koiran pitämistä koskevasta kieltomenettelystä. Lain sääntely vastaa pitkälti edellä tarkasteltua, eläinten hyvinvoinnista annettua lakia. Viitatun pykälän 8 momentin nojalla kiellon rikkomisesta tuomitaan sakkoon.

5.2.11 Yhteenveto tarkastellun ulkomaisen lainsäädännön osalta

Vaikka edellä tarkastellut, eläintenpitokieltoa koskevat sääntelyratkaisut poikkeavat toisistaan eri valtioiden välillä, esiintyy niissä myös eräitä yhteisiä piirteitä. Eläintenpitokieltoa koskevaa sääntelyä on erityisesti pohjoismaisissa verrokkimaissa eriytetty erilaisten eläintenpidon muotojen välillä ainakin koirien pitämisen sekä muun eläintenpidon osalta. Eläintenpitokiellon rikkomista koskevat rangaistussäännökset sisältävät lähes kaikkien edellä tarkasteltujen verrokkimaiden osalta mahdollisuuden ainakin lyhyen vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen. Valtaosaan edellä tarkasteltujen verrokkimaiden lainsäädännöstä sisältyy myös mahdollisuus hakea eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista taikka saattaa määrätty eläintenpitokielto uudelleen arvioitavaksi. Tällaisen mahdollisuuden edellytykseksi on Tanskan, Saksan sekä Englannin ja Walesin lainsäädännössä säädetty tietty vähimmäisaika, jonka kiellon on tullut olla voimassa. Eläintenpitokiellon muuttamista, kumoamista tai uudelleenarviointia koskeva mahdollisuus näyttäisi esiintyvän erityisesti maissa, joissa eläintenpitokielto jäsennetään Suomen lainsäädännön tavoin turvaamistoimeksi eikä rangaistukseksi.

6.1 Lausuntopalaute ja sen huomioiminen

Luonnos hallituksen esitykseksi on ollut lausuttavana välillä 7.4.–19.5.2026. Lausuntoja pyydettiin seuraavilta tahoilta:

‒ Atria Suomi Oy

‒ Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia*

‒ Eläinsuojeluliitto Animalia ry*

‒ Eläinten hyvinvointikeskus / Luonnonvarakeskus*

‒ Eläinvihreät ry*

‒ Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus

‒ Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESY ry*

‒ Helsingin hovioikeus*

‒ Helsingin yliopisto / Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, tutkimusjohtaja Kati Rantala

‒ Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, Rikosoikeuden professori Sakari Melander

‒ Itä-Suomen hovioikeus*

‒ Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos, Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Tarja Koskela*

‒ Juristiliitto

‒ Korkein oikeus (varataan tilaisuus lausua)

‒ Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta, Rikosoikeuden professori Minna Kimpimäki

‒ Lupa- ja valvontavirasto

‒ Länsi-Suomen syyttäjäalue

‒ Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus

‒ Maa- ja metsätalousministeriö*

‒ Maa- ja metsätaloustuottajain keskusjärjestö MTK ry*

‒ Oikeuskanslerinvirasto*

‒ Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry*

‒ Osuuskunta Maitomaa

‒ Pirkanmaan käräjäoikeus

‒ Pohjois-Savon käräjäoikeus

‒ Pohjois-Suomen syyttäjäalue

‒ Poliisihallitus*

‒ ProAgria Keskusten Liitto

‒ Ruokavirasto*

‒ Seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta*

‒ Suomen Asianajajat*

‒ Suomen Eläinlääkäriliitto ry*

‒ Suomen eläinoikeusjuristit ry*

‒ Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY*

‒ Suomen Hevosenomistajien keskusliitto*

‒ Suomen Hippos ry*

‒ Suomen Kennelliitto ry*

‒ Suomen Kissaliitto ry*

‒ Suomen Kriminalistiyhdistys — Kriminalistföreningen i Finland r.y.

‒ Suomen Lammasyhdistys ry*

‒ Suomen Ratsastajainliitto ry*

‒ Suomen Sikayrittäjät ry

‒ Suomen Syyttäjäyhdistys ry*

‒ Suomen tuomariliitto - Finlands domareförbund ry*

‒ Syyttäjälaitos (Valtakunnansyyttäjän toimisto)*

‒ Tuomioistuinvirasto*

‒ Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, Rikosoikeuden apulaisprofessori Tatu Hyttinen

Lausuntopyyntö on julkaistu myös lausuntopalvelu.fi -sivustolla.

Lausuntopyynnön perusteella saatiin lausuntoja yhteensä 35 kappaletta. Lausunnon antaneet tahot on merkitty yllä tähdellä (*). Lausunnon antoivat myös Oikeusrekisterikeskus, Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry (FIFUR), Österbottens svenska producentförbund r.f. sekä Svenska lantbruksproducenternas centralförbund SLC r.f. Lisäksi saatiin yhteensä kaksi yksityishenkilöiden lausuntoa.

Lausunnoista on laadittu tiivistelmä (https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-400-443-5).

Esitysluonnoksesta saadussa lausuntopalautteessa esityksen sisältöön suhtauduttiin pitkälti myönteisesti, vaikkakin myös kriittisiä tai vastustavia kannanottoja esitettiin. Ehdotusta eläintenpitokiellon määräämisperusteiden ja kiellon vähimmäiskeston muuttamisesta kannatettiin laaja-alaisesti, mutta tältä osin kiinnitettiin myös huomiota eläintenpitokiellon määräämättä jättämistä koskevien painavien syiden täsmentämiseen ja arviointiin sekä kiellon muuttamis- tai kumoamismenettelyn tärkeyteen. Kyseinen menettely koettiin yleisesti tarpeelliseksi, vaikkakin kriittisiä huomioita esitettiin myös tässä yhteydessä muun muassa säännöksen sanamuodon ja edellytetyn kiellon vähimmäisajan osalta. Osassa lausuntopalautetta on katsottu, että eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn yhteydessä tulisi soveltaa ehdotettua pidempiä vähimmäisaikoja.

Ehdotusta eläintenpitokiellon rekisteröintiä sekä tuomioistuimen ilmoitusvelvollisuutta koskevan sääntelyn muuttamiseksi kannatettiin yleisesti. Lausuntopalautteessa ehdotettiin kuitenkin eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain sääntelyn täsmentämistä siten, että lain 7 §:n sanamuodossa viitattaisiin myös rekisteriin merkittyjen tietojen poistamiseen tilanteissa, joissa eläintenpitokielto on kumottu ehdotetussa, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevassa menettelyssä. Ehdotusta eläintenpitokiellon rikkomista koskevan rangaistusasteikon muuttamiseksi kannatettiin useimmissa lausunnoissa eläinten hyvinvoinnin turvaamisen edistämisen ja valvonnan tehostumisena kannalta, mutta osa lausujista suhtautui ehdotukseen kriittisesti korostaen erityisesti valvonnan ja ennaltaehkäisyn ensisijaisuutta sekä rangaistusasteikon epäolennaisuutta kiellon noudattamiselle. Esitetylle sääntelylle vaihtoehtoisina keinoina lausunnoissa viitattiin erityisesti eläinsuojelu- ja eläintenpitokiellon valvonnan tehostamiseen. Lisäksi esille tuotiin esimerkiksi viranomaisyhteistyön kehittämistä, eläinten hyvinvointiin liittyviä osaamis- ja koulutustarpeita sekä muita tuki-, ohjaus- ja ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä koskevia näkökohtia. Muut lausuntopalautteessa esitetyt huomiot liittyivät erityisesti säätämisjärjestystä ja esityksessä ehdotetun sääntelyn suhdetta perustuslakiin koskeviin perusteluihin.

Lausuntopalaute on huomioitu esityksessä erityisesti siten, että

‒ eläintenpitokiellon määräämisessä, määräämättä jättämisessä sekä muuttamisessa tai kumoamisessa huomioitavia perusteita on tarkennettu koskemaan erityisesti eläinten hyvinvoinnin turvaamista;

‒ eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen hyväksymisen edellyttämää vähimmäisaikaa, jonka kiellon on tullut olla voimassa ennen hakemuksen jättämistä, on pidennetty yhdestä vuodesta kahteen vuoteen, yleisesti silloin, kun kyse on hakijalle määrätystä ensimmäisestä kiellosta, ja viiteen vuoteen silloin, kun hakija on ensimmäistä kertaa eläintenpitokieltoon määrättäessä määrätty pysyvään kieltoon;

‒ esityksen perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia sekä suhdetta perustuslakiin koskevia arvioita on tarkennettu ja täsmennetty;

‒ esityksen taloudellisia vaikutuksia on arvioitu täsmällisemmin;

‒ esitykseen on sisällytetty lakiehdotus eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 7 §:n muuttamiseksi eläintenpitokieltoa koskevien tietojen poistamisen selkeyttämiseksi tilanteissa, joissa eläintenpitokielto kumotaan; ja

‒ voimassa olevaa lainsäädäntöä eläimeen kohdistettua menettämisseuraamusta koskien on kuvattu tarkemmin ja arvioitu eläimen hyvinvoinnin sekä eläimen edun huomioimisen kannalta.

6.2 Lainsäädännön arviointineuvoston lausunto

Lainsäädännön arviointineuvosto antoi 18.6.2026 lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi. Lausunnossaan arviointineuvosto katsoi, että hallituksen esitysluonnos täyttää hyvin lainvalmistelun vaikutusarviointiohjeen vaatimukset.

Arviointineuvoston lausunnossa kiinnitetään huomiota siihen, että esitysluonnoksessa olisi mahdollista tuoda esille vaikutuksia eläinten hyvinvointiin. Lisäksi lausunnossa katsotaan,että esityksessä tulisi tarkentaa sitä, millaisia vaikutuksia esityksellä on valvontaviranomaisten toimintaan ja resursseihin. Esityksen perusteluja ja vaikutusarviota on näiltä osin täydennetty arviointineuvoston lausunto huomioon ottaen.

7.1 Rikoslaki

17 luku Rikokset yleistä järjestystä vastaan

15 b §. Eläintenpitokiellon rikkominen

Pykälässä säädettäisiin eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistavuudesta. Pykälän sisältö vastaisi tekotapatunnusmerkkiensä ja syyksiluettavuuden asteen osalta voimassa olevaa lainsäädäntöä, mutta säännöksen rangaistusasteikkoa muutettaisiin siten, että rikoksesta tuomittaisiin sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Säännöksen sanamuotoon tehtäisiin myös vähäinen teknisluonteinen muutos.

23 §. Eläintenpitokielto

Pykälässä säädettäisiin voimassa olevaa lainsäädäntöä vastaavalla tavalla keskitetysti eläintenpitokiellon määräämisen perusteista, kiellon sisällöstä ja voimassaoloajasta sekä kiellon määräämistä koskevista prosessuaalisista seikoista. Pykälän sisältö vastaisi suurelta osin voimassa olevaa sääntelyä, mutta sen rakennetta ja jaottelua muutettaisiin. Lisäksi pykälän sääntelyä muutettaisiin törkeän ja perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen johdosta määrättävän eläintenpitokiellon määräämisperusteiden ja kiellon vähimmäiskeston osalta. Pykälän sanamuotoon tehtäisiin myös eräitä teknisluonteisia muutoksia.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin eläintenpitokiellon määräämisperusteista törkeiden ja perusmuotoisten eläinsuojelurikosten osalta. Eläintenpitokiellon määrääminen kuuluisi vastaisuudessakin tuomioistuimen tehtäviin, ja momentin sanamuotoon tehtäisiin tältä osin vähäisiä täsmennyksiä.Ehdotetun 1 momentin mukaan joka tuomitaan törkeästä eläinsuojelurikoksesta, on samalla eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi määrättävä tuomioistuimessa eläintenpitokieltoon. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Säännös vastaisi muilta osin voimassa olevan lain sääntelyä, mutta siihen tehtäisiin eläintenpitokiellon yleistä tarkoitusta eläinten hyvinvointia suojaavana turvaamistoimenpiteenä koskeva lisäys. Kiellon määräämisharkinnassa erityisen painavien syiden osalta huomiota tulisi vastaisuudessakin kiinnittää niihin seikkoihin, joihin on viitattu voimassa olevan lainsäädännön esitöissä (HE 97/2010 vp, s. 25/II‒26/I). Erityisen painavien syiden on siten liityttävä eläintenpitokiellon määräämisen tarkoitusperiin eli tilanteen arviointiin eläinten hyvinvoinnin kannalta. Kiellon tarpeellisuutta tulisi arvioida kattavasti asiassa esille tulleiden seikkojen valossa sekä rikoksen kohteena olleiden eläinten turvaamisen että uusien rikosten ennalta ehkäisyn kannalta. Erityisen painavana syynä voisi toimia esimerkiksi rikoksen tekeminen hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa, minkä valossa henkilön ei voitaisi arvioida enää uusivan rikostaan.

Vaikka eläinsuojelurikoksen syyksiluettavuuden asteella ei voida katsoa olevan itsessään ehdottoman ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa eläintenpitokiellon määräämättä jättämisen edellytyksiä, voidaan rikoksen syyksi lukeminen tahallisesti tehtynä katsoa kuitenkin puoltavan ennemmin kiellon määräämistä kuin määräämättä jättämistä. Mikäli eläintenpitokielto jätettäisiin määräämättä erityisen painavien syiden perusteella, tulee nämä syyt kuvata ja niiden merkitys perustella tuomiossa. Huomiota on tällöin syytä kiinnittää eritysesti siihen, millä perusteella vaaraa rikoksen uusimisesta tai eläinten hyvinvoinnille ei voida katsoa olevan käsillä.

Ehdotetussa 1 momentissa säädettäisiin myös perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättävästä eläintenpitokiellosta. Ehdotetun sääntelyn mukaan joka tuomitaan eläinsuojelurikoksesta, on samalla määrättävä tuomioistuimessa eläintenpitokieltoon. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on painavia syitä. Sääntely olisi tältä osin uutta voimassa olevaan lakiin nähden. Eläintenpitokielto tulisi pääsääntöisesti määrättäväksi eläinsuojelurikoksen syyksi lukevan tuomion yhteydessä, sillä perusmuotoiseen eläinsuojelurikokseen syyllistymisen voidaan katsoa lähtökohtaisesti merkitsevän kieltoon määrättävän olevan soveltumaton tai kyvytön vastaamaan eläinten hyvinvoinnista. Tuomioistuimella olisi kuitenkin harkintavaltaa kiellon määräämättä jättämisen osalta. Kiellon määräämättä jättäminen edellyttäisi painavia syitä. Painavia syitä koskevan ilmaisun tulkinnassa on perusteltua lähteä eläintenpitokiellon määräämättä jättämisen edellytyksistä törkeän eläinsuojelurikoksen yhteydessä. Koska eläintenpitokiellon yleisenä tarkoituksena on eläinten hyvinvoinnin turvaaminen, olisi harkinnassa arvioitava kattavasti asiassa saadun selvityksen perusteella, onko kiellon määräämättä jättäminen syyksi luetusta rikoksesta huolimatta eläinten hyvinvoinnin turvaamisen ja rikoksen uusimisen ehkäisemisen tarkoitus huomioon ottaen perusteltua. Arvioitavaksi tulisi tällöin muun ohella, voidaanko syyksi luettuun tekoon katsoa liittyvän poikkeuksellisesti sellaisia seikkoja, ettei teon voida katsoa osoittavan tekijäänsä soveltumattomaksi tai kykenemättömäksi eläinten hyvinvoinnista vastaamiseen.

Tällaisina seikkoina ja momentissa tarkoitettuina painavina syinä voitaisiin pitää yhtäältä seikkoja, joiden valossa asianosaisen henkilön ei voitaisi katsoa aiheuttavan tulevaisuudessa vaaraa eläinten hyvinvoinnille tai uusivan eläimeen kohdistettua rikosta. Mikäli esimerkiksi eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistön täyttäneen menettelyn voidaan katsoa johtuneen sellaisista tilapäisistä tai ohimenevistä seikoista, joiden ei enää vastaisuudessa voida perustellusti odottaa olevan käsillä, voisi tämä olla syy kiellon määräämättä jättämiseksi. Esimerkiksi terveydentilan tilapäisestä heikentymisestä johtunut teko muutoin moitteettoman eläintenpidon yhteydessä voitaisiin tapauskohtaisesti katsoa laissa tarkoitetuksi painavaksi syyksi eläintenpitokiellon määräämättä jättämiselle. Samoin jos asiassa on saatu luotettavasti selvitettyä, millä konkreettisilla ja myös valvottavissa olevilla keinoilla eläinten hyvinvointi tullaan vastaisuudessa turvaamaan, voisi tämä tapauskohtaisesti tukea arviota siitä, että kiellon määräämättä jättämiselle on painavia syitä. Siten esimerkiksi mikäli tuotantoeläinten pitämisen yhteydessä eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistö on täyttynyt eläinten pitopaikkaa koskevien vaatimusten rikkomisen perusteella, voisivat jo toteutetut ja eläinsuojeluvalvonnallisin keinoin todennetut toimenpiteet pitopaikan uudistamiseksi yhdessä kieltoon määrättyä henkilöä, tämän ajankohtaisia ja ennakoitavissa olevia tulevia olosuhteita sekä tämän syyksi luettua menettelyä koskevan muun selvityksen kanssa mahdollisesti muodostaa laissa tarkoitetun painavan syyn. Mikäli eläintenpitokielto jätetään määräämättä painavien syiden perusteella, tulee tuomioistuimen myös tällöin perustella ratkaisunsa tältä osin.

On syytä korostaa, että eläintenpitokiellon määräämättä jättäminen ei olisi perusteltua, jos eläinten hyvinvoinnin turvaamisen tai rikoksen uusimisriskin on tapauksessa esille tulleiden konkreettisten yksittäisseikkojen valossa katsottava edellyttävän kiellon määräämistä. Jollei asianosaisella henkilöllä voida arviointihetkellä katsoa olevan kykyä tai riittäviä edellytyksiä eläinten hyvinvoinnin turvaamiseen, voidaan eläintenpitokiellon määräämistä pitää myös asianosaisen edun mukaisena. Vaikka myöskään perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen syyksiluettavuuden asteelle ei voida antaa itsessään ratkaisevaa merkitystä harkittaessa eläintenpitokiellon määräämättä jättämistä, menettelyn tahallisuuden voidaan katsoa lähtökohtaisesti puoltavan kiellon määräämistä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lievän eläinsuojelurikoksen, eläinsuojelurikkomuksen tai eläinkuljetusrikkomuksen perusteella määrättävistä eläintenpitokielloista. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan lain sääntelyä, mutta se erotettaisiin omaksi momentikseen sääntelyn hahmottamisen ja helppolukuisuuden parantamiseksi. Momentin sanamuotoon tehtäisiin myös vähäisiä teknisluonteisia muutoksia.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin voimassa olevaa lakia vastaavalla tavalla eläintenpitokiellon määräämisen mahdollisuudesta myös henkilölle, joka jätetään rangaistukseen tuomitsematta. Säännös erotettaisiin omaksi momentikseen sääntelyn hahmottamisen ja helppolukuisuuden parantamiseksi. Momentin sanamuotoon tehtäisiin myös vähäisiä teknisluonteisia muutoksia.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin eläintenpitokiellon sisällöstä. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan lain sääntelyä, mutta se erotettaisiin omaksi momentikseen sääntelyn hahmottamisen ja helppolukuisuuden parantamiseksi. Säännöksen sanamuotoon tehtäisiin kielellinen muutos siten, että päätös-sana korvattaisiin sanalla ratkaisu. Muutos olisi luonteeltaan yksinomaan kielellinen, eikä sillä muutettaisi voimassa olevaa oikeutta.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin pitkälti voimassa olevan lain sääntelyä vastaavalla tavalla eläintenpitokiellon kestosta ja pysyvän eläintenpitokiellon määräämisen edellytyksistä, mutta säännöksessä viitattujen, tiettyjen eläinsuojelurikosten perusteella määrättävien eläintenpitokieltojen vähimmäiskestoja muutettaisiin. Eläintenpitokielto olisi määrättävä vähintään kolmen vuoden pituisena, kun kielto määrätään perusmuotoiseen eläinsuojelurikokseen syyllistymisen perusteella. Vastaavasti kielto olisi määrättävä vähintään viiden vuoden pituisena, kun kielto määrätään törkeään eläinsuojelurikokseen syyllistymisen perusteella. Eläintenpitokiellon vähimmäiskeston korottaminen tällaisten rikosten osalta voidaan katsoa perustelluksi, jotta eläinten hyvinvoinnin turvaamiselle ja hyvinvointia vaarantavien seikkojen parantumiselle varattaisiin riittävästi aikaa. Pysyvän eläintenpitokiellon määräämisperusteiden osalta säännöksen sanamuotoa muutettaisiin kattamaan myös mahdolliset tilanteet, joissa eläintenpitokieltoon määrättävä henkilö on aiemmin lainvoimaisesti määrätty pysyvään eläintenpitokieltoon, joka on myöhemmin uutena sääntelynä esitettävässä hakemusmenettelyssä kumottu. Momentin sanamuotoon tehtäisiin myös eräitä teknisluonteisia muutoksia.

Arvioitaessa määrättävän eläintenpitokiellon pituutta huomiota olisi kiinnitettävä yhtäältä eläintenpitokiellon tarkoitukseen eläinten hyvinvointia suojaavana ja rikoksen uusimista estävänä turvaamistoimenpiteenä ja toisaalta yksittäistapauksessa kieltoon määrättävää henkilöä koskeviin seikkoihin. Viimeksi mainittujen osalta keskeisinä seikkoina voitaisiin pitää eläintenpitokiellon määräämiseen johtaneen menettelyn laatua ja kysymystä siitä, millaista piittaamattomuutta eläinten hyvinvointia kohtaan tai muuta sopimattomuutta eläinten hyvinvoinnista vastaamiseen menettely ilmentää. Keskeistä olisi myös kieltoon määrättävän teonhetkisistä ja myöhemmistä olosuhteista sekä toiminnasta saatava selvitys, jolla voisi olla merkitystä kieltoon määrättävän vastaisen toiminnan arvioinnin kannalta. Eläintenpitokiellon pituuden määrittäminen edellyttäisi kuitenkin kokonaisvaltaista harkintaa.

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin kokoavasti prosessuaalisluonteisista kysymyksistä eläintenpitokiellon määräämisen osalta. Voimassa olevaa lainsäädäntöä vastaten eläintenpitokielto määrättäisiin syyttäjän vaatimuksesta, ja eläintenpitokieltoa olisi noudatettava muutoksenhausta huolimatta. Jos tuomioistuin kuitenkin 23 a §:n 4 momentin mukaisesti kieltää eläinten valtiolle menettämistä koskevan tuomion täytäntöönpanon, eläintenpitokielto ei koskisi tuomioistuimen määräyksen mukaisesti pidettyjä eläimiä. Säännös vastaisi hyvin pitkälti voimassa olevan lain sääntelyä, mutta se erotettaisiin omaksi momentikseen sääntelyn hahmottamisen ja helppolukuisuuden parantamiseksi. Momenttiin sijoitettaisiin uutena sääntelynä viittaussäännös eläintenpitokieltorekisteristä annettuun lakiin. Säännös olisi tältä osin informatiivinen, eikä sillä muutettaisi voimassa olevaa oikeutta.

23 a §. Eläinsuojelurikokseen liittyvä menettämisseuraamus

Pykälän 1 momentin sanamuotoa muutettaisiin siten, että sanamuodossa viitattaisiin eläintenpitokiellon määräämisen osalta ”ratkaisun antamiseen” aiemman ”päätöksen antamisen” sijasta. Muutos olisi luonteeltaan yksinomaan kielellinen, eikä sillä muutettaisi voimassa olevaa oikeutta.

Momentin ruotsinkielisen kieliversion sanamuotoa korjataan myös vastaamaan suomenkielistä kieliversiota siten, että ruotsinkieliseen sanamuotoon lisätään viittaus eläintenpitokiellon rikkomisen kohteina olleiden eläinten arvon menetetyksi tuomitsemiseen siltä, joka on syyllistynyt eläintenpitokiellon rikkomiseen.

23 c §. Eläintenpitokiellon muuttaminen tai kumoaminen

Tuomioistuimen määräämän eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskeva pykälä olisi kokonaisuudessaan uutta sääntelyä. Koska eläintenpitokielto on luonteeltaan turvaamistoimi, joka perustuu eläimiin kohdistuvan rikoksen tai eläinten hyvinvoinnin vaarantamisen uhkaan, on perusteltua, että eläintenpitokieltoa voitaisiin muuttaa muiden lakisääteisten kieltomenettelyjen tavoin tilanteissa, joissa tällaista uhkaa ei enää voida katsoa olevan käsillä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin eläintenpitokiellon muuttamisen tai kumoamisen yleisistä edellytyksistä sekä menettelyn yhteydessä kuultavista tahoista. Tuomioistuin voisi eläintenpitokieltoon määrätyn hakemuksesta ja syyttäjää kuultuaan muuttaa määrätyn lainvoimaisen eläintenpitokiellon sisältöä tai kestoa tai kumota kiellon kokonaan tai osittain, jos se on perusteltua eläinten hyvinvoinnin turvaamiselle merkityksellisten olosuhteiden muuttumisen tai muun erityisen syyn takia. Säännöksen sanamuoto vastaisi soveltuvin osin liiketoimintakiellosta annetun lain 15 §:ää. Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskeva menettely koskisi ainoastaan lainvoimaisia eläintenpitokieltoja. Menettelyn soveltamisalan rajoittaminen olisi tarpeellista, jotta eläintenpitokiellon määräämistä koskevan tuomioistuimen ratkaisun muutoksenhaun ja esitetyn hakemusmenettelyn välille ei syntyisi rinnakkaisten käsittelyjen mahdollisuutta. Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen hyväksyminen olisi mahdollista, kun ehdotetussa 2 momentissa tarkoitettu kiellon voimassaolon vähimmäisaika olisi kulunut.

Koska eläintenpitokiellon määräämisen tarkoituksena on ehkäistä rikoksen uusimisriskiä sekä eläinten hyvinvoinnin vaarantumista, on kiellon voimassaolo ja sisältö perusteltua sitoa kysymykseen siitä, onko tällaista riskiä tai vaaraa käsillä, ja mikäli on, koskeeko se eläintenpitoa yleisesti vaiko vain jotain rajattua eläintenpidon muotoa. Tästä syystä eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista olisi mahdollista hakea riippumatta siitä, millä rikosnimikkeellä menettely on luettu kieltoon määrätyn syyksi. Syyksi luetun menettelyn laatu ja vakavuus voisivat sen sijaan vaikuttaa hakemuksen menestymisen edellytyksiin.

Eläintenpitokiellon muuttamiselle tai kumoamiselle merkityksellisen olosuhteiden muutoksen tulisi liittyä eläintenpitokiellolla suojattavan eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta merkityksellisiin tekijöihin. Olosuhteiden muuttumisen tulisi olla laadultaan sellaista, ettei vaaraa eläimiin kohdistuvan rikoksen uusimisesta tai eläinten hyvinvoinnin vahingoittamisesta voitaisi enää perustellusti katsoa olevan käsillä. Mikäli esimerkiksi vain tuotantoeläimiä koskevaan eläintenpitokieltoon määrääminen olisi liittynyt siihen, että ammatillista eläintenpitoa harjoittava henkilö on tuomittu eläinsuojelurikoksesta, voisi turvaamistoimen muuttamisen tai kumoamisen kannalta merkityksellinen olosuhteiden muutos olla, että kyseinen henkilö ajaa harjoittamansa toiminnan pysyväisluonteisesti alas.

Ehdotetussa pykälän 1 momentissa tarkoitettujen muiden erityisten syiden olisi niin ikään oltava sellaisia, että niiden valossa eläintenpitokiellon kannalta merkityksellisen uhan voitaisiin perustellusti katsoa poistuneen. Tällaisten syiden osalta on korostettava, että mikäli eläinten hyvinvoinnin turvaamista ei voida yksittäistapauksessa varmistaa, ei eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista voida pitää perusteltuna. Olosuhteiden muuttumista sekä erityisiä syitä eläintenpitokiellon muuttamiselle tai kumoamiselle olisi kaikissa tapauksissa arvioitava kokonaisuutena ja kaikki asiassa esille tulleet yksittäisseikat huomioon ottaen.

Näyttötaakka hakemuksen hyväksymisen edellytysten täyttymisestä olisi hakijalla. Hakijan näyttötaakasta riippumatta tuomioistuimen olisi kuitenkin huolehdittava siitä, että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Hakemuksen käsittelyn yhteydessä olisi kuultava syyttäjää, joka voisi selvittää asiaa esimerkiksi yhteistyössä poliisin tai eläinsuojeluviranomaisen kanssa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin eläintenpitokieltoa koskevista vähimmäisajoista, joita ennen kiellon muuttaminen tai kumoaminen ei olisi mahdollista. Eläintenpitokiellon sisällön tai keston muuttaminen taikka kiellon kumoaminen kokonaan tai osittain edellyttäisi, että eläintenpitokielto on ennen hakemuksen vireilletuloa ollut voimassa vähintään kaksi vuotta. Eräissä, momentissa yksilöidyissä tapauksissa edellytettynä vähimmäisaikana olisi kuitenkin viisi vuotta. Näihin tapauksiin lukeutuisivat yhtäältä tilanteet, joissa kieltoon määrätty on aiemmin lainvoimaisesti tuomittu muuhun kuin hakemuksen kohteena olevaan eläintenpitokieltoon. Viiden vuoden vähimmäisaikaa sovellettaisiin toisaalta myös tilanteissa, joissa henkilö on ensimmäistä kertaa eläintenpitokieltoon määrättäessä määrätty pysyvään eläintenpitokieltoon.

Esityksen yleisperusteluissa esitetyn mukaisesti eläintenpitokiellon ja erilaisten eläinsuojelurikosten taustalla vaikuttavat syyt ja tekijät voivat olla laadultaan sellaisia, että niiden kehittyminen eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta suotuisampaan suuntaan edellyttää riittävän ajan varaamista. Vähimmäisaikaa koskevaa edellytystä on pidettävä tarpeellisena, jotta eläintenpitokiellon määräämiseen johtaneiden ja eläinten hyvinvointia vaarantaneiden seikkojen korjaamiselle taataan riittävästi aikaa. Koska eläintenpitokieltoon määräämiseen johtaneet seikat voivat tietyissä tapauksissa olla parannettavissa suhteellisen nopeasti, olisi perusteltua, että vähimmäisaikaa ei säädetä tarpeettoman pitkäksi. Vähimmäisajaksi ehdotetaan tältä osin kahta vuotta.

Toisaalta tapauksissa, joissa kyse on jo kertaalleen lainvoimaisesti eläintenpitokieltoon määrätyn henkilön uudesta kiellosta, olisi perusteltua, että kiellon vähimmäisaika olisi huomattavasti pidempi kuin kiellosta ensimmäistä kertaa määrättäessä. Eläintenpitokieltoon uudelleen määräämisen voidaan katsoa liittyvän joko pysyväisluonteisempiin tai muuten korostetun vakaviin eläinten hyvinvointia vaarantaviin syihin ja tekijöihin, joiden ei voida odottaa olevan parannettavissa ilman kattavia ja pidempiaikaisia toimenpiteitä. Menettelyn uusiminen aiemmin määrätyn kiellon jälkeen on myös voimassa olevan lain nojalla yksi kriteereistä, joilla eläintenpitokielto voidaan määrätä pysyväksi. Vähimmäisajaksi ehdotetaan siksi tältä osin viittä vuotta, joka on myös lähellä törkeistä eläinsuojelurikoksista määrättyjen eläintenpitokieltojen kestojen viimeaikaista keskiarvoa.

Mikäli toisaalta eläintenpitokieltoon määrättävän henkilön ensimmäinen kielto olisi määrätty pysyvänä, olisi myös tällöin kyse korostetun vakavasta ja eläinten hyvinvoinnin kannalta vaarallisesta tilanteesta. Koska pysyvään kieltoon määräämisen yhteydessä tuomioistuin olisi jo arvioinut henkilön kyvykkyyttä tai soveltuvuutta koskien vastuunkantoa eläinten hyvinvoinnista erityisesti siltä kannalta, onko henkilön kyvyttömyyttä tai soveltumattomuutta tällaiseen vastuunkantoon pidettävä pysyvänä, olisi pidemmän vähimmäisajan soveltaminen tässä yhteydessä perusteltua vastaavista syistä kuin uuteen eläintenpitokieltoon määräämisen osalta on edellä todettu. Siksi viiden vuoden vähimmäisajan ehdotetaan koskevan myös niitä tilanteita, joissa henkilö on ensimmäistä kertaa eläintenpitokieltoon määrättäessä määrätty pysyvään kieltoon.

Koska voimassa olevan lain lähtökohtana on, että eläintenpitokieltoa on noudatettava muutoksenhausta huolimatta, hakemuksen hyväksymisen edellyttämä kiellon vähimmäisaika laskettaisiin eläintenpitokieltoon määräämistä koskevan tuomion antopäivästä lukien. Jotta laskenta olisi mahdollista ennakoitavalla tavalla, ajan kulumista arvioitaisiin suhteessa hakemuksen vireilletulopäivään. Hakemuksen vireilletulon ajankohta olisi hakijan paremmin ennakoitavissa verrattuna esimerkiksi hakemuksen myöhempään ratkaisemisajankohtaan tuomioistuimessa.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan asian oikeuspaikasta. Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan hakemuksen tutkisi se käräjäoikeus, joka on ensimmäisenä oikeusasteena ratkaissut eläintenpitokiellon määräämistä koskevan asian. Ehdotettu oikeuspaikkaa koskeva säännös olisi perusteltu, koska eläintenpitokiellon tarpeellisuutta sekä kiellon muuttamisen tai kumoamisen edellytyksiä voidaan lähtökohtaisesti arvioida helpommin kiellon alun perin määränneen tuomioistuimen toimesta.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan asian käsittelystä tuomioistuimessa sekä syyttäjän muutoksenhakuoikeudesta.Eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan asian käsittelyssä noudatettaisiin hakemusasioiden käsittelyä koskevia oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiä. Tuomioistuin huolehtisi kuitenkin syyttäjän kuulemiseksi tarpeellisista toimenpiteistä. Syyttäjällä olisi oikeus hakea muutosta päätökseen, jolla eläintenpitokielto on kumottu tai eläintenpitokieltoa on muutettu. Säännös vastaisi paljolti liiketoimintakiellosta annetun lain 19 §:n vastaavaa sääntelyä. Syyttäjän muutoksenhakuoikeutta voitaisiin pitää perusteltuna, sillä eläintenpitokiellon vaatiminen kuuluu syyttäjälle osoitettuihin tehtäviin. Toisaalta eläintenpitokiellon muuttamisessa tai kumoamisessa kyse olisi merkityksellisiltä osin myös tosiasiaselvityksen arvioinnista.

7.2 Laki eläinten hyvinvoinnista

14 luku Rangaistussäännökset

109 §. Eläinsuojelurikkomus

Eläintenpitokiellon rikkomista koskeva pykälän 2 momentin 22 kohta kumottaisiin. Eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistavuudesta säädettäisiin jatkossa ehdotetussa rikoslain 17 luvun 15 b §:ssä.

110 §. Eläintenpitokielto

Pykälän 2 momenttia muutettaisiin ehdotetusta, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevasta menettelystä johtuen siten, että säännöksestä ilmenisi selvästi tuomioistuimen ilmoittamisvelvollisuuden koskevan myös tilanteita, joissa eläintenpitokieltoa on kieltoon määrätyn hakemuksesta muutettu, sekä tilanteita, joissa kielto on kumottu vastaavasta syystä. Esityksellä ei muutettaisi voimassa olevaa oikeustilaa muilta osin. Momentin kieliasuun tehtäisiin myös vähäisiä teknisluonteisia muutoksia.

7.3 Laki eläintenpitokieltorekisteristä

3 §. Rekisterin tietosisältö

Pykälän sanamuotoon tehtäisiin teknisluonteinen muutos siten, että rekisteriin talletettavien tietojen osalta viitattaisiin tuomioistuimen päätöksen sijasta tuomioistuimen ratkaisun antamisajankohtaan sekä muihin ratkaisun yksilöintitietoihin. Esityksellä ei muutettaisi voimassa olevaa oikeustilaa.

7 §. Tietojen poistaminen rekisteristä

Pykälän 1 momenttia täsmennettäisiin koskien eläintenpitokiellon muuttamis- tai kumoamismenettelyn yhteydessä kumottua eläintenpitokieltoa koskevien, rekisteriin talletettujen tietojen poistamista. Vaikka eläintenpitokiellon kumoaminen ehdotetussa menettelyssä merkitsisi tosiasiallisesti kiellon päättymistä siten, että tietojen poistamisen tällaisissa tilanteissa voitaisiin katsoa olevan jo voimassa olevan lainsäädännön nojalla mahdollista, on kuitenkin rekisteröityjen oikeusturvan ja rekisterinpidon kannalta perusteltua täsmentää säännöksen sanamuotoa kattamaan selkeästi myös eläintenpitokiellon kumoamistilanteet. Momentin sanamuotoon tehtäisiin kielellinen muutos siten, että päätös-sana korvattaisiin sanalla ratkaisu. Muutos olisi luonteeltaan yksinomaan kielellinen, eikä sillä muutettaisi voimassa olevaa oikeutta. Momentin sanamuotoon tehtäisiin myös teknisluonteinen täsmennys koskien rekisteristä poistettavien tietojen siirtämistä arkistohakemistoon. Esityksellä ei muutettaisi voimassa olevaa oikeustilaa muilta osin.

Ehdotetaan, että lait tulevat voimaan vuoden 2027 keväällä.

Ehdotettua lainsäädäntöä sovellettaisiin siten, että esityksen mukaisia eläintenpitokiellon määräämisperusteita ja kiellon vähimmäiskestoja sovellettaisiin lain voimaantulon jälkeen tehtyjen eläinsuojelurikosten perusteella määrättäviin eläintenpitokieltoihin. Ehdotetun, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta sääntelyä sovellettaisiin myös ennen lain voimaantuloa määrättyihin eläintenpitokieltoihin. Siten eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista olisi mahdollista hakea myös nykyisen lain nojalla määrättyjen eläintenpitokieltojen osalta. Tältä osin eläintenpitokiellon vähimmäisajan määrittämisessä rikoslain ehdotetun 17 luvun 23 c §:n 2 momentin 2 kohdan kannalta huomioitaisiin kuitenkin myös mahdolliset aiemmin määrätyt tai samanaikaisesti voimassa olevat eläintenpitokiellot. Eläintenpitokiellon rikkomisen osalta sovellettaisiin tekohetkellä voimassa ollutta lainsäädäntöä.

Esitetyn sääntelyn toimeenpanon ennakoidaan edellyttävän lainsäädäntömuutoksia koskevaa tiedottamista ja kouluttamista sekä tarvittavien viranomaisjärjestelmämuutosten toteuttamista. Oikeusministeriö seuraa osaltaan lainsäädäntömuutosten toimeenpanoa. Yhtenä erityisenä seurannan kohteena on sääntelyn toimivuus ehdotetun eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta.

Esitys on merkityksellinen useamman perustuslaissa turvatun perusoikeuden kannalta.

Perustuslain 7 §:ssä säädetään oikeudesta henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Pykälän 3 momentin nojalla henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Eläintenpitokiellon rikkomista koskevan rangaistusasteikon muuttaminen vankeusuhkaiseksi olisi merkityksellinen kyseisen perusoikeuden kannalta. Tältä osin perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti katsonut, että rikoslainsäätäjän liikkumavara kriminalisointien suhteen on varsin väljä, sillä perustuslain säätäjän tarkoituksena ei ole ollut kontrolloida rangaistusjärjestelmän yleistä kehittämistä. Valiokunnan mukaan rangaistusasteikon tulee mahdollistaa tuomioistuinten toteuttama tietyn teon tunnusmerkistön kattamien tekojen moitittavuudessa ilmenevien erojen riittävä ja oikeudenmukainen huomioon ottaminen (ks. PeVL 7/2025 vp, s. 4–5). Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (ks. PeVL 10/2017 vp, s. 3 ja siinä viitatut).

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti rangaistussäännösten tulee myös täyttää perusoikeuden rajoittamiselle asetettavat yleiset edellytykset ja kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti johtuvat erityiset edellytykset, ja perustuslakivaliokunnan perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiin palautuva käytäntö koskee rikoslainsäädäntöä yleisesti. Perustuslakivaliokunnan mukaan rangaistusjärjestelmän yleisesti tunnustettuna tavoitteena on rikosten ehkäiseminen eri vaikutusmekanismeilla sekä rikosten ja rikollisuuskontrollin aiheuttamien kärsimysten ja kustannusten minimoiminen ja niiden oikeudenmukainen jakaminen eri osapuolten kesken. Valiokunnan mukaan lainsäätäjän tehtävä on muotoilla järjestelmän osatekijät tavalla, joka parhaiten vähentää sekä rikollisuudesta että rikosten kontrollijärjestelmästä aiheutuvia inhimillisiä ja materiaalisia haittoja ja kärsimyksiä. Perusteltu rangaistustaso määräytyy valiokunnan mukaan oikeudenmukaisuusnäkökohtien ohella sen mukaan, kuinka hyvin rangaistusten avulla kyetään ehkäisemään rikoksia, millaista yhteiskunnallista ja yksilöllistä rasitusta ja kärsimystä tuon järjestelmän soveltaminen tuottaa sekä mitkä muut keinot yhteiskunnalla olisi käytössään samaan päämäärään pyrittäessä. Tämänkaltaisia yleisiä rangaistusjärjestelmän taustalla olevia näkökohtia ja tavoitteita voidaan valiokunnan mukaan pitää perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävinä. Perustuslakivaliokunta on pitänyt oikeasuhtaisuuden kannalta merkityksellisinä myös enimmäisrangaistuksen korottamisen rikosprosessuaalisia ja muita seurannaisvaikutuksia (ks. PeVL 7/2025 vp, s. 3–4 ja siinä viitatut).

Tähän nähden on huomattava, että eläintenpitokiellon rikkomiselle esitetyn, nykyistä ankaramman rangaistussäännöksen keskeisenä tarkoituksena on vahvistaa eläinten hyvinvoinnin turvaamista yhtäältä ankaramman seurauksen yleisestävän vaikutuksen ja toisaalta vakavimpia tekomuotoja koskevan erityisestävän vaikutuksen kautta. Lisäksi esitetyn rangaistusasteikon voidaan katsoa vastaavan voimassa olevaa asteikkoa paremmin eläintenpitokiellon rikkomisen moitittavuutta sekä eräissä muissa, voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyvissä kieltomenettelyissä sovellettavia rangaistusasteikkoja. Esityksen tavoitteita voidaan siten pitää tässä viitekehyksessä hyväksyttävinä.

Jotta eläintenpitokiellon tavoitteet eläinten hyvinvoinnin turvaamista koskien voitaisiin saavuttaa riittävissä määrin, on oleellista, että määrättyjä kieltoja noudatetaan. Eläintenpitokiellon rikkomiseen liittyy piilorikollisuutta, ja tällaisen rikollisuuden torjumiseksi voidaan katsoa tarpeelliseksi, että kiellon rikkomiseen liittyy riittävä rangaistusuhka. Tällaisena voidaan pitää esitettyä mahdollisuutta lyhyen vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen. Esityksellä voidaan siten katsoa vastattavan painavaan yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Koska riittävää yleisestävää vaikutusta ei ole arvioitu saavutettavan muilla toimenpiteillä, eikä esitettyä rangaistusseuraamusta ole katsottu suhteettomaksi tai mielivaltaiseksi eläintenpitokiellon rikkomisen moitittavuuteen sekä eräisiin muihin voimassa olevan lainsäädännön sisältämiin kieltoihin nähden, voidaan esitettyjä lainsäädännön muutoksia pitää myös oikeasuhtaisina ja välttämättöminä esityksen hyväksyttävien tavoitteiden toteuttamiseksi. Tämän seurauksena esitystä voidaan pitää ongelmattomana perustuslain 7 §:n kannalta.

Perustuslain 8 §:ssä säädetään rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta. Viitatun lainkohdan nojalla ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty. Esityksen merkityksellisyys laillisuusperiaatteen kannalta liittyy ensinnäkin siihen, että ehdotettu rikoslain 17 luvun 15 b § olisi niin sanottu blankorangaistussäännös. Tällaiselle sääntelylle on ominaista, että tunnusmerkistönmukaisen menettelyn luonnehdinta ja menettelyn rangaistavuuden ilmaiseva säännös on erotettu toisistaan eri säännöksiin.

Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti tulkinnut rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisällöksi, että rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä laillisuusperiaatteelle on annettu käytännössä vastaava ydinsisältö, jossa on korostettu rikossääntelyn ennustettavuutta eli sitä, että säännöksen sanamuodon perusteella voidaan ennakoida, mikä on rangaistavaa. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää siten rangaistavan käyttäytymisen täsmällistä määrittämistä. Perustuslakivaliokunnan käytännössä rikossäännösten sisältämiä avoimia tekotapoja on lähtökohtaisesti pidetty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisina. Jos rangaistussäännös saa aineellisen sisältönsä sen ulkopuolisesta säännöksestä, myös tämä säännös on muotoiltava rikosoikeudelliselta sääntelyltä edellytettävällä täsmällisyydellä. Valiokunta onkin käytännössään asettanut edellytyksiä blankorangaistustekniikan käytölle, vaikka tällaista sääntelyä ei sinänsä ole pidetty perustuslain kieltämänä. Laillisuusperiaatteeseen liittyvistä syistä blankorangaistussääntelyyn on kuitenkin perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan syytä suhtautua torjuvasti (ks. PeVL 12/2021 vp, s. 14 ja siinä viitatut). Blankorangaistussäännösten osalta tavoitteena tulee olla, että niiden edellyttämät valtuutusketjut ovat täsmällisiä, rangaistavuuden edellytykset ilmaisevat aineelliset säännökset ovat kirjoitetut rikossäännöksiltä vaaditulla tarkkuudella ja nämä säännökset käsittävästä normistosta käy ilmi myös niiden rikkomisen rangaistavuus sekä kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä on jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta (ks. PeVM 25/1994 vp, s. 8/I).

Eläintenpitokiellon sisällön ilmaiseva, voimassa oleva rikoslain 17 luvun 23 § on säädetty ilman perustuslakivaliokunnan myötävaikutusta. Eläinten hyvinvoinnista annetun lain säätämisen yhteydessä perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota viitatun lain 109 §:ään sisältyvään rangaistussääntelyyn katsoen, että vaikka ehdotettu säännös on näennäisen tarkkarajainen yksilöidessään kaikki rangaistaviksi säädettävät teot pykäläviittauksin muuhun lakiin, jää kriminalisoinnin ala monin paikoin hyvin epämääräisen sääntelyn varaan. Perustuslakivaliokunta viittasi tältä osin esimerkkinä esitykseen sisältyneen 1. lakiehdotuksen 20 §:ään, jonka nojalla eläimiä on esimerkiksi hoidettava siten, että niillä on mahdollisuus toteuttaa liikkumiseen, leikkiin, lepoon, kehonhuoltoon, syömiseen, ravinnon etsintään ja ympäristön tutkimiseen sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyviä olennaisia käyttäytymistarpeitaan. Perustuslakivaliokunta katsoi ehdotettuun lain 109 §:ään sisältyvän useampia huomattavan avoimia kriminalisointeja ja olevan syytä eduskuntakäsittelyn aikana vielä tarkastaa ehdotuksen 109 § kokonaisuudessaan suhteessa perustuslain 8 §:stä johdettavaan rikosoikeudellisen tunnusmerkistön täsmällisyysvaatimukseen, vaikkakaan kyse ei tältä osin ollut säätämisjärjestystä koskevasta kannanotosta. Perustuslakivaliokunta ei arvioidessaan kriminalisoinnin perustumista epämääräisen sääntelyn varaan kuitenkaan viitannut eläintenpitokieltoa koskevaan sääntelyyn eikä eläintenpitokiellon rikkomista koskevaan rangaistussäännökseen (ks. PeVL 106/2022 vp, s. 5).

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta ehdotetun rikoslain 17 luvun 15 b §:n kannalta on kuitenkin myös keskeistä, että voimassa olevaa, eläintenpitokieltoa koskevaa rikoslain 17 luvun 23 §:ää voidaan pitää riittävän täsmällisenä, tarkkarajaisena ja ennakoitavana. Esityksessä ehdotettu rikoslain 17 luvun 15 b § merkitsisi muutosta voimassa olevaan eläinten hyvinvoinnista annetun lain sääntelyyn nähden ainoastaan eläintenpitokiellon rangaistavuutta koskevan rangaistusasteikon sekä rangaistussäännöksen sijoittamisen rikoslakiin osalta. Ehdotetun rikoslain 17 luvun 15 b §:n voidaan katsoa sisältävän riittävän kuvauksen rangaistavasta menettelystä, sillä säännöksen sanamuodossa viitattaisiin rikoslain 17 luvun 23 §:ssä tarkoitetun eläintenpitokiellon rikkomiseen. Vastaavalla perusteella voidaan myös blankorangaistusmenettelyn niin sanotun takaisinkytkentävaatimuksen katsoa täyttyvän. Koska eläintenpitokiellon rikkomista koskeva rangaistussäännös sisältyisi samaan rikoslain lukuun kuin eläintenpitokiellon sisältöä ja oikeusvaikutuksia koskeva lainkohtakin, voidaan tältä osin pitää riittävänä, että vain esitettyyn 15 b §:ään sisältyisi viittaus rangaistavan menettelyn kuvaavaan aineelliseen säännökseen. Esitystä voidaan siksi pitää riittävän täsmällisenä, tarkkarajaisena ja ennakoitavana perustuslain 8 §:n kannalta.

Laillisuusperiaatteen kannalta on arvioitava myös ehdotetun lainsäädännön soveltamista ennen ja jälkeen voimaantulon tehtyihin tekoihin. Koska perustuslain 8 §:ssä kielletään tuomitsemasta yhtäältä rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi, ja toisaalta sellaiseen rangaistukseen, joka olisi ankarampi kuin tekohetkellä on laissa säädetty, on arvioitava, mikä merkitys perustuslain 8 §:ssä ja rikoslain 3 luvun 1 §:ssä säädetyllä taannehtivan rikoslainsäädännön kiellolla on eläintenpitokiellon määräämistä koskevalle sääntelylle.

Rikoslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Muina rikosoikeudellisina seuraamuksina on esitöiden mukaan pidettävä kaikkia rikosprosessuaalisessa järjestyksessä määrättäviä seuraamuksia, joihin myös eläintenpitokielto niin kutsuttuna rikosoikeudellisena turvaamistoimenpiteenä lukeutuu (HE 44/2002 vp, s. 35/I–II). Perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella perustuslain 8 §:ssä säädetty lakiperusteisuuden edellytys koskee rangaistusten lisäksi samalla tavalla myös muita rikosoikeudellisia seuraamuksia (PeVL 31/2002 vp, s. 2/I).

Voimaantulosäännösten merkitystä laillisuusperiaatteen näkökulmasta on käsitelty voimassa olevan, eläintenpitokieltoa koskevan sääntelyn (14/2011) esitöissä (HE 97/2010 vp, s. 38/I; LaVM 18/2010 vp, s. 6/I–II). Viitatussa lakivaliokunnan mietinnössä esitetyn mukaisesti eläintenpitokieltoa koskeviin aineellisiin säännöksiin tulee soveltaa rikoslain 3 luvun 2 §:n lievemmän lain periaatetta. Tästä syystä voidaan katsoa perustelluksi, että esityksessä ehdotettua lainsäädäntöä sovelletaan – siltä osin kuin kyse on voimassa olevaa oikeutta ankarammasta sääntelystä – sen voimaantulon jälkeen tehtyihin tekoihin. Vastaavasti eläintenpitokiellon määräämisperusteiden, kiellon voimassaoloaikojen sekä eläintenpitokiellon rikkomisen osalta ennen esityksessä ehdotetun sääntelyn voimaantuloa tehtyjen tekojen suhteen olisi sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lainsäädäntöä.

Ehdotetun, eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn osalta voimaantulo- ja taannehtivuuskysymykset liittyvät aiemmin voimassa olleen lainsäädännön nojalla määrättyjen eläintenpitokieltojen merkitykseen esitettyjen, eripituisten kiellon vähimmäisaikojen soveltamiselle. Kysymys on toisin sanoen siitä, onko myös aiemman lainsäädännön nojalla määrätyt eläintenpitokiellot huomioitava siinä vähimmäisajassa, joka olisi esitetyn sääntelyn mukaan edellytyksenä eläintenpitokiellon muuttamiseksi tai kumoamiseksi, vai tuleeko sääntely rajoittaa koskemaan ainoastaan voimaantulon jälkeen määrättyjä kieltoja. Tältä osin voidaan yhtäältä todeta, ettei eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevassa menettelyssä olisi kyse eläintenpitokieltoa välittömästi koskevasta aineellisesta sääntelystä. Vähimmäisaikaa koskeva sääntely ja siihen sisältyvät erilaiset vähimmäisajat perustuisivat eläintenpitokiellon turvaamistoimiluonteen mukaisesti erilaisten tilanteiden välisiin, rikoksen uusimista ja eläinten hyvinvoinnin vaarantamista koskeviin näkökohtiin. Siksi ehdotettu sääntely ei olisi luonteeltaan rangaistuksenomainen. Toisaalta ehdotettu sääntely ei heikentäisi eläintenpitokieltoon määrättyjen oikeusasemaa siitä, mikä se voimassa olevan oikeuden mukaan on. Tästä syystä voidaan katsoa perustelluksi, että aiemman lainsäädännön nojalla määrätyt eläintenpitokiellot otetaan huomioon ehdotetun rikoslain 17 luvun 23 c §:n 2 momentin 2 kohdan soveltamisessa.

Esityksen voidaan edellä esitetyn perusteella katsoa olevan hyväksyttävissä perustuslain 8 §:n kannalta.

Perustuslain 10 §:ssä säädetään yksityisyyden ja kotirauhan suojasta. Viitatun lainkohdan nojalla jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Lailla voidaan säätää perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Esitys on merkityksellinen yksityisyyden ja kotirauhan suojan kannalta, sillä ehdotetun sääntelyn seurauksena tulisi mahdolliseksi suorittaa eläinten hyvinvoinnista annetussa laissa tarkoitettuja tarkastuksia sekä pakkokeinolain mukaisia kotietsintöjä kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa. Yksityisyyden suojalle relevantti vaikutus liittyisi osaltaan myös siihen, että eläintenpitokieltojen keston pidentämisestä seuraisi voimassa olevan muun lainsäädännön nojalla kieltoja koskevien tietojen pidempi säilytysaika eläintenpitokieltorekisterissä sekä esimerkiksi poliisin henkilötietojen käsittelyyn käytetyissä järjestelmissä. Toisaalta esityksen ehdotus eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain muuttamisesta rekisteriin taltioitujen tietojen poistamisesta vaikuttaisi yksityisyyden suojaa turvaavalla tavalla. Esitystä on perusteltua arvioida jäsennellysti ensin kotirauhaa koskevilta osin ja tämän jälkeen yksityisyyden suojan kannalta.

Kuten aiemmin on todettu, eläintenpitokiellon yleistä tarkoitusta ja tavoitetta eläinten hyvinvoinnin turvaamiseen uusintarikollisuudelta sekä muilta hyvinvointia vaarantavilta menettelyiltä voidaan pitää hyväksyttävänä. Eläinten hyvinvoinnista annetun lain säätämisen yhteydessä perustuslakivaliokunta on arvioinut viitatun lain 78 §:ssä säädettyä tarkastustoimivaltuutta nimenomaisesti perustuslain 10 §:n kannalta ja katsonut, että kotirauhan piiriin ulottuva toimi on hyväksyttävä "rikosten selvittämiseksi", jos toimi sidotaan siihen, että on olemassa konkreettinen ja yksilöity syy epäillä lakia rikotun tai rikottavan. Sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta valiokunnan lähtökohtana on ollut, ettei kotirauhan suojaan tule puuttua enimmillään sakolla rangaistavien, moitittavuudeltaan vähäisten rikkomusten selvittämiseksi (ks. PeVL 106/2022vp, s. 4 ja siinä viitatut). Perustuslakivaliokunta on myös katsonut, että jos valvonnan kohteena oleva toiminta tapahtuu usein kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa, puoltaa tämä tarkastustoimivallan tehokkuuden turvaamiseksi tarkastusten ulottamista myös kotirauhan piiriin (ks. PeVL 2/2017 vp, s. 3).

Koska esityksellä muutettaisiin eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikkoa siten, ettei kyse enää olisi enimmillään sakolla rangaistavasta teosta, ehdotettua sääntelyä voidaan pitää perustuslakivaliokunnan omaksuman lähtökohdan mukaisena. Lisäksi sekä eläinten hyvinvoinnista annetussa laissa tarkoitetun tarkastuksen että kotietsinnän toimittaminen edellyttäisivät konkreettista, yksilöityyn syyhyn perustuvaa epäilyä rikoksen tekemisestä. Jotta eläintenpitokiellon rikkomista koskevien rikosten selvittäminen olisi mahdollista, voidaan pitää välttämättömänä, että kiellon rikkomista koskevia rikosepäilyjä on mahdollista selvittää myös kotirauhan piiriin ulottuvilla toimenpiteillä. Koska edellä nykytilaa koskevien yleisperustelujen yhteydessä esitetyllä tavalla eläintenpitokiellon rikkomista voidaan pitää siinä määrin moitittavana, että oikeasuhtaisena enimmäisrangaistuksena voidaan pitää lyhyttä vankeusrangaistusta, esitystä voidaan pitää myös tältä osin suhteellisuusperiaatteen mukaisena ja painavasta yhteiskunnallisesta tarpeesta johtuvana. Esitystä voidaan siten pitää hyväksyttävänä perustuslain 10 §:n kannalta kotirauhan suojaa koskevilta osin.

Yksityisyyden suojan osalta esityksen vaikutukset liittyvät erityisesti määrättyjen eläintenpitokieltojen ja kieltoa koskevien tietojen pidempään säilyttämisaikaan eräissä viranomaisen tietojärjestelmissä, joihin lukeutuvat ainakin eläintenpitokieltorekisteri sekä henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (616/2019) tarkoitetut tietojärjestelmät. Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain 3 §:n nojalla rekisteriin talletetaan eläintenpitokieltoon määrätyn henkilön nimi, henkilötunnus ja yhteystiedot sekä tiedot kiellon antaneesta tuomioistuimesta, päätöksen antamisajankohdasta ja muista päätöksen yksilöintitiedoista sekä kiellon sisällöstä, kestosta ja muusta voimassaolosta tuomioistuimen ratkaisustaan antaman ilmoituksen perusteella. Lain 7 §:n nojalla eläintenpitokieltorekisteriin talletetut tiedot on poistettava rekisteristä, jos eläintenpitokieltoa koskeva päätös on muutoksenhaun johdosta kumottu tai kun kielto on päättynyt. Tiedot siirretään kuitenkin Oikeusrekisterikeskuksen ylläpitämään arkistohakemistoon. Arkistohakemistosta tietoja saa luovuttaa 4 §:ssä tarkoitetuille viranomaisille. Tiedot on poistettava arkistohakemistosta viimeistään viiden vuoden kuluttua eläintenpitokiellon päättymisestä. Kun tiedot poistetaan eläintenpitokieltorekisteristä, vastaavat tiedot on poistettava maaseutuelinkeinohallinnon tietojärjestelmästä.

Eläintenpitokieltorekisteristä annettu laki säädettiin ilman perustuslakivaliokunnan myötävaikutusta. Valiokunta on painottanut erityisesti arkaluonteisten tietojen säilytysajan rajaamista siihen, mikä on välttämätöntä sen tavoitteen saavuttamiseksi, jonka vuoksi tiedot on järjestelmään tallennettu (ks. PeVL 5/2025 vp, s. 4 ja siinä viitatut). Eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain esitöissä lausutun mukaisesti eläintenpitokieltorekisterin perustaminen ja tietojen antaminen siitä valvontaviranomaisille katsottiin perustelluksi sekä eläinsuojeluvalvonnan tehostamiseksi että maataloustukien eläinten hyvinvointiin liittyvien ehtojen noudattamisen valvomiseksi. Eläintenpitokieltojen noudattamisen valvonta on tärkeää eläinsuojelun toimivuuden ja sille asetettujen tavoitteiden toteutumisen kannalta (HE 97/2010 vp, s. 12/I, 18/II). Vastaavin perustein esityksen tarkoitusta voidaan pitää hyväksyttävänä. Koska eläintenpitokiellon vaikutuksellisuus edellyttää, että kieltoa valvovilla viranomaisilla on käytössään tarvittavat tiedot, on tietojen rekisteröinnille painava yhteiskunnallinen tarve. Esityksessä ehdotettavat muutokset eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain sääntelyyn eivät laajentaisi henkilötietojen käsittelyä nykyisestä, eikä eläintenpitokieltoa koskevia tietoja vastaisuudessakaan käsiteltäisi enempää kuin kiellon täytäntöönpanon kannalta on välttämätöntä. Sen sijaan ehdotettu lain 7 §:n täsmentäminen vaikuttaisi yksityisyyden suojalle myönteisesti selkeyttämällä, että eläintenpitokieltoa koskevat rekisterimerkinnät on poistettava myös tilanteissa, joissa kielto on kumottu ehdotetun rikoslain 17 luvun 23 c §:n nojalla.

Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 34 §:n 2 momentin 4 kohdan nojalla muut henkilöiden tavoittamiseksi, valvomiseksi, tarkkailemiseksi ja suojaamiseksi käsiteltävät, eläintenpitokieltoa koskevat tiedot poistetaan kolmen vuoden kuluttua kiellon päättymisestä. Viitatun pykälän 4 momentin nojalla henkilötiedot saadaan kuitenkin säilyttää edelleen, jos ne ovat tarpeen tutkinnallisen, valvonnallisen tai muun perustellun syyn vuoksi tai rekisteröidyn, muun asianosaisen tai poliisin henkilöstöön kuuluvan oikeuksien turvaamiseksi. Henkilötietojen edelleen säilyttämisen tarpeellisuutta on arvioitava vähintään viiden vuoden välein.

Viitatun lainkohdan osalta lain säätämisen yhteydessä annetussa perustuslakivaliokunnan lausunnossa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällaisten arkaluonteisina pidettävien henkilötietojen käsittelyn jatkamisen sallimista varsin väljillä perusteilla ei voitu pitää täysin ongelmattomana. Lisäksi perustuslakivaliokunta korosti, että mitä pidemmäksi tietojen säilytysaika muodostuu, sitä olennaisempaa on huolehtia tietoturvasta, tietojen käytön valvonnasta ja rekisteröidyn oikeusturvasta (ks. PeVL 51/2018 vp, s. 15–16 ja siinä viitatut). Nämä näkökohdat ovat merkityksellisiä myös tämän esityksen kannalta. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan viitatussa lausunnossaan ole katsonut ongelmalliseksi sitoa käsiteltävien henkilötietojen säilyttämisaikaa esimerkiksi eläintenpitokiellon voimassaoloon ja sen päättymisen jälkeiseen kolmen vuoden aikaan. Koska esityksellä ei muutettaisi voimassa olevaa oikeutta tältä osin, voidaan edellä eläintenpitokieltorekisteristä annetun lain osalta lausuttuun viitaten katsoa esityksen olevan hyväksyttävissä perustuslain 10 §:n kannalta myös tältä osin.

Omaisuuden suojaa koskevan perustuslain 15 §:n 1 momentin nojalla jokaisen omaisuus on turvattu. Kuten perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä on vakiintuneesti katsottu, on selvää, ettei viitattu säännös anna suojaa henkilön rikoksella hankkimalle tai hänen rikolliseen toimintaansa välittömästi liittyvälle omaisuudelle (ks. esim. PeVL 33/2000 vp, s. 2/I). Kuten esitöissä on todettu, eläinten hyvinvoinnin turvaaminen syrjäyttää siten omaisuuden suojan tilanteissa, joissa kyse on rikoksen kohteena olleiden eläinten omistamisen kieltämisestä ja menetetyiksi tuomitsemisesta. Toisaalta eläintenpitokielto voi koskea myös sellaisia tuomitun kiellon määräämishetkellä omistamia eläimiä, jotka eivät ole olleet rikoksen kohteina, minkä lisäksi myös uusien eläinten hankkiminen kiellon aikana on kielletty. Kuitenkin näissäkin tapauksissa eläinten suojeleminen joutumasta vastaisuudessa rikosten kohteiksi syrjäyttää omaisuuden suojan lainsäädännössä (ks. HE 97/2010 vp, s. 38/II). Esityksen hyväksyttävyyttä omaisuuden suojan kannalta on kuitenkin erityisesti arvioitava sivullisen omaisuuteen rikoslain 17 luvun 23 a §:n nojalla kohdistettavissa olevien menettämisseuraamusten osalta. Koska esityksen arvioidaan johtavan eläintenpitokieltojen määräämisen lisääntymiseen, voidaan vastaavasti eläintenpitokieltojen perusteella määrättävien, sivullisen omaisuutta koskevien menettämisseuraamusten odottaa mahdollisesti lisääntyvän.

Perustuslakivaliokunta on koe-eläintoimintaa koskevan lakiesityksen yhteydessä todennut, että eläinten kivun, tuskan ja kärsimyksen välttäminen on epäilemättä yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ja erittäin painava peruste rajoittaa muun muassa elinkeinovapautta ja omaisuuden suojaa (ks. PeVL 2/2013 vp s. 2/II). Esityksen tavoitteita eläinten hyvinvoinnin turvaamista koskien voidaan siten ja muun edellä aiemmin esitetyn valossa pitää hyväksyttävinä. Näiden tavoitteiden saavuttamisen kannalta voidaan pitää välttämättömänä, että eläintenpitokiellosta määrättäessä kiellon kohteena olevan henkilön hallussa olevat eläimet voidaan saada joutuisasti poistettua tämän hallinnasta ja määräysvallasta, koska muussa tapauksessa esimerkiksi eläinten hyvinvointia vaarantavien, näennäisten omistajuudensiirtojen toteuttaminen helpottuisi merkittävästi. Jotta menettämisseuraamuksen täytäntöönpano voisi tapahtua siltä edellytettävällä joutuisuudella, se on tarvittaessa voitava kohdistaa myös eläintenpitokieltoon määrättävän hallussa oleviin eläimiin, jotka sivullinen omistaa kokonaan tai osittain. Esitettyä sääntelyä voidaan tässä suhteessa pitää hyväksyttävänä omaisuuden suojan kannalta.

Voimassa olevan lainsäädännön nojalla tuomioistuin voi menettämisseuraamuksesta päättäessään varata sivulliselle tilaisuuden saada kokonaan tai osittain omistamansa eläin haltuunsa. Eläintenpitokiellon johdosta määrättävästä menettämisseuraamuksesta ensimmäistä kertaa säädettäessä perustuslakivaliokunta ei ole arvioinut silloisen, vastaavanlaisen eläimen noutamista koskevan tilaisuuden varaamisen merkitystä sääntelyn oikeasuhtaisuudelle sivullisen omaisuuden suoja kannalta (ks. PeVL 33/2000 vp). Kysymystä ei käsitellä myöskään voimassa olevan, rikoslain 17 luvun 23 a §:n esitöissä. Sääntelyn oikeasuhtaisuuden arvioinnissa on kuitenkin huomioitava, että mahdollisuutta kohdistaa menettämisseuraamus myös sivullisen omistamaan eläimeen voidaan pitää tärkeänä eläintenpitokiellon tavoitteiden saavuttamisen kannalta. Sen sijaan sivullisen omistamaa eläintä koskevasta menettämisseuraamuksesta ei itsessään seuraa omaisuuden suojan rajoittumista johtuen mahdollisuudesta varata tilaisuus eläimen noutamiseen. Siksi esityksen voidaan katsoa olevan hyväksyttävä myös suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta.

Elinkeinovapautta koskevan perustuslain 18 §:n 1 momentin nojalla jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Eläintenpitokiellon määräämiseen liittyvät oikeusvaikutukset voivat eräissä tapauksissa ja erityisesti tuotantoeläinten pitämisen viitekehyksessä tosiasiallisesti estää eläintenpitoon liittyvän elinkeinon harjoittamisen. Koska esityksen tavoitteena on lisätä eläintenpitokiellon käyttöä eläinsuojelurikostapausten yhteydessä sekä korottaa määrättävien kieltojen vähimmäiskestoa tietyissä tapauksissa, olisi ehdotetulla sääntelyllä siten vaikutuksia elinkeinovapautta koskevaan perusoikeuteen.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan koskien tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelusta annettua lakia pitänyt eläinten kivun, tuskan ja kärsimyksen välttämistä parhaalla mahdollisella tavalla epäilemättä yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä ja erittäin painavana perusteena tieteen vapauden, elinkeinovapauden ja omaisuuden suojan rajoittamiselle (PeVL 2/2013 vp, s. 2/II–3/I ja siinä viitatut).

Kuten voimassa olevaa rikoslain 17 luvun 23 §:ää koskevissa esitöissä on lausuttu, eläintenpitokiellolla ei kuitenkaan pyritä puuttumaan yrittämisen vapauteen sinänsä, vaan estämään sellainen elinkeinovapauden väärinkäyttö, joka perustuu lainvastaisuuksiin ja eläinten vahingoittamiseen. Eläintenpitokiellolla turvataan myös niiden yrittäjien toimeentulomahdollisuuksia, jotka harjoittavat eläimiin kohdistuvaa tai niihin liittyvää liiketoimintaa asianmukaisesti (ks. HE 97/2010 vp, s. 39/I). Toisaalta huomiota voidaan kiinnittää siihen, että tiettyjen eläintenpitoon liittyvien tukien myöntämisen edellytyksenä on eläinten hyvinvointia koskevien vaatimusten noudattaminen. Eläintenpitokiellolla ei siten puututa elinkeinovapauden ydinalueeseen. Ammattitoiminnan yhteydessä tehdyn eläinsuojelurikoksen voidaan toisaalta katsoa viittaavan korkeampaan rikoksen uusimisen ja eläinten hyvinvoinnin vaarantumisen riskiin (ks. KKO 2026:20, kohta 12). Perusoikeusrajoituksen voidaan siten katsoa liittyvän painavaan yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Esitetyn sääntelyn oikeasuhtaisuuden arvioinnin kannalta on myös merkityksellistä, että eläintenpitokiellon määräämiseen perustuvasta maataloustukien takaisinperinnästä on eräin, tiettyjen Euroopan unionin ja kansallisten maatalouden tukien toimeenpanosta annetun lain (1334/2022) 43 §:ssä tarkemmin säädetyin edellytyksin mahdollista luopua joko kokonaan tai osittain, mikäli takaisinperinnän suorittaminen täysimääräisesti olisi tuensaajan olosuhteet ja toiminta huomioon ottaen kokonaisuutena katsoen kohtuutonta. Lisäksi esitykseen liittyvän eläintenpitokiellon muuttamista tai kumoamista koskevan menettelyn perusteella kiellon sisällön tai voimassaoloajan muuttaminen on mahdollista tilanteissa, joissa tälle on asialliset perusteet. Siten perusoikeusrajoitusten hyväksyttävyyden edellyttämien riittävien oikeusturvatakeiden voidaan katsoa toteutuvan ehdotetussa sääntelyssä. Esitystä voidaan siten pitää yhteensopivana perustuslain sääntelyn kanssa tältä osin.

Perustuslain 20 §:n 1 momentin nojalla vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Edellä aiemmin esityksen perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia koskevassa jaksossa esitetyn mukaisesti eläinsuojelun ja eläinten hyvinvoinnin turvaamisen voidaan katsoa sisältyvän osaksi viitatussa pykälässä säädettyä ympäristöperusoikeutta. Esityksessä ehdotettava, tiettyjen rikosperusteella määrättävien eläintenpitokieltojen vähimmäiskeston pidentäminen sekä kiellon rikkomista koskevan rangaistusasteikon ankarammaksi muuttaminen ovat merkityksellisiä viitatun ympäristöperusoikeuden kannalta.

Perustuslakivaliokunta on viimeaikaisissa lausunnoissaan kiinnittänyt huomiota siihen, että eläinten asemaa vahvistettiin Euroopan unionin oikeudessa niin sanotulla Lissabonin sopimuksella. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 13 artiklan mukaan unioni ja jäsenvaltiot ottavat eläinten, jotka ovat tuntevia olentoja, hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon kunnioittaen samalla erityisesti uskonnollisiin rituaaleihin, kulttuuriperinteeseen ja alueelliseen perintöön liittyviä jäsenvaltioiden lakeja ja hallinnollisia määräyksiä sekä tapoja. Viitattu 13 artikla on perussopimuksen tasoinen lähtökohta eläinten hyvinvoinnille ja suojelulle unionin lainsäädäntö- ja muussa toiminnassa sekä EU-oikeuden soveltamisalaan kuuluvassa jäsenvaltioiden toiminnassa, kuten unionin lainsäädännön kansallisessa täytäntöönpanossa. Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt lausuntokäytännössään huomiota myös siihen, että unionin jäsenvaltiot ovat sitoutuneet eläinten hyvinvoinnin vaatimusten täysimääräiseen huomioon ottamiseen unionin lainsäädännön täytäntöönpanossa (ks. PeVM 3/2026 vp, s. 5 ja siinä viitatut).

Perustuslakivaliokunta on arvioidessaan esitystä laeiksi tieteellisiin ja opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelusta sekä eläinsuojelulain muuttamisesta katsonut, että eläinten kivun, tuskan ja kärsimyksen välttäminen parhaalla mahdollisella tavalla on epäilemättä yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ja painava peruste alan toimijoiden tieteen vapauden, elinkeinovapauden ja omaisuuden suojan rajoittamiseen. Perustuslakivaliokunta totesi samalla, että kyseisellä perusteella on myös liityntä perustuslain 20 §:n sääntelyyn, vaikka eläinten hyvinvoinnin edistämisessä on kysymys ennemminkin eettisesti kestävästä periaatteesta kuin suoranaisesti perusoikeuksien turvaamisesta (PeVL 2/2013 vp, s. 2/II). Kuten aiemmin on esitetty, perustuslakivaliokunta on sittemmin todennut ympäristöperusoikeuden merkityksen korostuneen säätämisajankohdan ja silloin esitettyjen julistuksenomaisuuteen viittaavien perustelujen jälkeen (PeVL 17/2025 vp, s. 4). Perustuslakivaliokunta on pitänyt selvänä, että eduskunta voi säätää eläimille oikeuksia taikka Norjan ja Alankomaiden lainsäädännön tavoin eläinten itseisarvosta (PeVL 106/2022 vp, s. 7). Perustuslakivaliokunta on myös katsonut varsin tuoreen, valiokunnan myötävaikutuksella säädetyn eläinten hyvinvoinnista annetun lain osoittavan selvästi, että sellaisen eläinten hyvinvointiin tähtäävän lain säätämiselle, joka asettaa ihmisille ja heidän toiminnalleen hyvinkin pitkälle meneviä eläinten kunnioittavaa ja hyvää kohtelua koskevia velvoitteita ja rajoituksia, ei ole nykyisinkään valtiosääntöistä estettä (PeVM 3/2026 vp, s. 6). Tältä osin voidaan kiinnittää huomiota erityisesti eläinten hyvinvoinnista annetun lain 1 §:ään, jonka mukaan lain tarkoituksena on paitsi edistää eläinten hyvinvointia ja torjua mahdollisimman hyvin sen vaarantumista myös lisätä eläinten kunnioitusta ja hyvää kohtelua.

Tämän lisäksi on huomioitava, että myös eräät, Suomen ratifioimat Euroopan neuvoston yleissopimukset koskevat erityisesti eläinten hyvinvoinnin turvaamista. Näihin yleissopimuksiin lukeutuvat ainakin lemmikkieläinten suojelua koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 49/1992), teuraseläinten suojelua koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 48/1992), tuotantoeläinten suojelua koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 47/1992), eurooppalainen yleissopimus kokeellisiin ja muihin tieteellisiin tarkoituksiin käytettävien selkärankaisten eläinten suojelemiseksi (SopS 85/1990) sekä eurooppalainen yleissopimus eläinten suojelemiseksi kansainvälisten kuljetusten aikana (SopS 18/1975).

Eläintenpitokiellon tarkoituksena on turvata eläimiä niiden hyvinvoinnin vaarantumiselta ja niihin kohdistetun rikoksen uusimiselta. Esityksessä ehdotetun lainsäädännön arvioidaan tehostavan tämän tarkoituksen toteutumista tavalla, jota voidaan pitää sen tarkoituksiin nähden tarpeellisena ja oikeasuhtaisena. Esitystä voidaan siten pitää painavaan yhteiskunnalliseen tarpeeseen pohjautuvana ja hyväksyttävään tavoitteeseen pyrkivänä sekä perustuslain sääntelyn kanssa tältä osin yhteensopivana.

Perustuslain 21 §:n nojalla jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

Vaikka muutoksenhaulla voidaan perustuslain 21 §:n viitekehyksessä katsoa viitattavan ennemminkin rikoksen syyksi lukevaa tuomiota kuin lainvoimaisesti määrättyä turvaamistoimea koskevaan muutoksenhakuun, yhdistyy muutoksenhakuoikeus toisaalta säännöksen sanamuodossa myös mm. hyvän hallinnon takeisiin. Tästä syystä voidaan katsoa aiheelliseksi arvioida esityksen hyväksyttävyyttä myös siltä osin kuin muutoksenhakuoikeuden tulkittaisiin viittavan lainvoimaisen kiellon muuttamiseen tai kumoamiseen. Esitetyn sääntelyn voidaan tältä osin katsoa olevan yhteensopiva kyseisen perusoikeussäännöksen kanssa ja edistävän siinä tarkoitetun oikeuden toteutumista, sillä voimassa olevan lain nojalla lainvoimaisesti määrättyyn eläintenpitokieltoon ei ole mahdollista hakea muutosta, vaikka kiellon muuttaminen tai kumoaminen olisi objektiivisesti arvioituna perusteltua. Toisaalta tähän menettelyyn liittyvän ehdotetun eläintenpitokiellon vähimmäisaikaa koskevan sääntelyn voidaan katsoa merkitsevän muutoksenhakuoikeuden rajoittamista.

Muutoksenhakuoikeuteen liitettäväksi esitettävistä, erilaisista ajallisista kriteereistä säätäminen voidaan kuitenkin katsoa tarpeelliseksi eläinten hyvinvoinnin turvaamisen kannalta, sillä eläimiin kohdistuvan rikoksen uusimisriskin sekä eläinten hyvinvoinnille aiheutuvan vaaran voidaan lähtökohtaisesti arvioida olevan yhteydessä eläintenpitokieltoon määrätyn syyksi luetun menettelyn luonteeseen sekä henkilölle mahdollisesti aiemmin määrättyyn kieltoon (ks. myös KKO 2026:20, kohta 8 ja siinä viitattu). Koska perustuslaissa turvatun muutoksenhakuoikeuden ei vakiintuneesti ole katsottu edellyttävän täysin rajoituksetonta oikeutta muutoksenhakuun, voidaan kyseistä oikeutta rajoittaa tilanteissa, joissa tälle on esitettävissä painavat ja hyväksyttävät perusteet, eikä rajoituksella vaaranneta yksilön oikeusturvaa (ks. esim. PeVL 50/2018 vp, s. 3). Esitystä voidaan pitää tältä osin hyväksyttävänä.

Perusmuotoisen eläinsuojelurikoksen perusteella määrättyjen eläintenpitokieltojen osalta kysymys muutoksenhakumahdollisuuden edellyttämästä kiellon voimassaoloajasta saa korostunutta merkitystä tilanteissa, joissa kielto määrätään lyhyeksi määräajaksi. Mikäli edellytetty vähimmäisaika olisi pitkä, voisi kiellon muuttamista tai kumoamista koskeva menettely käytännössä menettää merkityksensä lyhyempien kieltojen osalta, sillä kiellon voimassaoloaika saattaisi täyttyä ennen kuin hakemus on ehditty käsitellä. Ehdotettua eläintenpitokiellon kahden vuoden vähimmäisaikaa ennen hakemusmenettelyn mahdollistumista voidaan tältä osin pitää oikeasuhtaisena, sillä se mahdollistaisi kiellon mukauttamisen olosuhteiden muuttumisen seurauksen myös lyhyempien määräaikaisten kieltojen yhteydessä siten, että eläinten hyvinvoinnin turvaaminen voidaan samalla varmistaa.

Vaikka esityksellä osin rajoitettaisiin eläintenpitokiellon sisältöä ja voimassaoloa koskevaa muutoksenhakuoikeutta, rajoitus ei kuitenkaan kohdistuisi oikeusturvaperusoikeuden ydinalueelle, sillä kyse ei olisi muutoksenhakuoikeuden täysin poissulkevasta valituskiellosta. Ehdotettua sääntelyä voidaan siten pitää oikeasuhtaisena ja perustuslain 21 §:n kannalta hyväksyttävänä.

Edellä mainituilla perusteilla lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.